Saara Turunen: Järjettömiä asioita. Tammi 2021.
Rakkaus se ei tahdo suostua kesytettäväksi. Saara Turusen rakkaustutkielman päähenkilö, minäkertoja joutuu toteamaan: ”Elämässäni on ainoastaan yksi kysymys, johon en ole löytänyt sellaista ratkaisua, että se riittäisi takaamaan edes jonkinlaisen mielenrauhan, ja tuo kysymys liittyy rakkauteen, siihen että olen yhä mieheni kanssa, vaikka hän asuu yhdessä maassa ja minä toisessa.”
Saara Turusen odotettu kolmas romaani kertoo siis rakastamisen vaikeudesta. Mies on espanjalainen, katalaani. Tunnettu kalabaliikki Katalonian itsenäistymisen puolesta ja vastaan heijastuu näillekin sivuille. Pääosassa ovat kuitenkin ihmiset: päähenkilöiden lisäksi heidän sukunsa kaikkine rönsyineen.
Tämän kirjan viehätys on kauniissa, elegantisti etenevässä kielessä ja lukijan mielenkiinnon virittämisestä. Viimeisen sivun jälkeen tunsin pettymystä: nytkö se jo loppui.
Turunen kuvailee osuvasti hemmotellun länsimaisen ihmisen valinnanvaikeuksia. ”Valitsemisessa pahinta on se, että joutuu valitsemaan pois kaikki ne tuhat muuta vaihtoehtoa, ja sellainen aiheuttaa pakokauhua.”
Kirjan minäkertoja on fyysisesti terve, kauniskin, menestystä saanut kirjailija ja teatterintekijä, joka yritysstipendin turvin voi keskittyä haluamiinsa asioihin. Hän asuu Helsingissä isäpapan omistamassa asunnossa. Voisi luulla, että hän on täydellisen onnellinen, mutta ei ole.
Häntä raastaa ristiriita, kaipuu asettua aloilleen, ryhtyä ”aikuismaiseksi”, olla rakastamansa miehen lähellä, ja toisaalta halu jatkaa työtään Suomessa. Ja miksi hänen pitäisikään luopua omasta alastaan, jolle hän on kouluttautunut ja jossa hän on hyvä? Vain pahimmat fundamentalistipatriarkat voisivat vaatia sellaista.
Rakkaus mieheen herättää myös kaipuun lapsesta. Tämän herkän kysymyksen puiminen eri kulttuureissa on kirjan kiinnostavaa antia. Kertoja joutuu kohtamaan omat pelkonsa ja toiveensa, hän muistaa miten hänen lapsuudessaan on suhtauduttu seudun yksinäisiin, lapsettomiin naisiin: vihamielisesti ja vähättelevästi.
Lapsuudestaan hän on imenyt myös ajatuksen, että on yritettävä, ponnisteltava herkeämättä, muuten voi seurata jonkinlainen romahdus ja kaiken menettäminen. Liekö tämä jokin suomalainen erityispiirre naisten kasvatuksessa? Suorituspaineista viriää ristiriitaa nykyhetkeenkin, sillä naisen rakastetulta kunnianhimo loistaa poissaolollaan.
Laajemmin kyse on varhaiskeski-iän identiteettikriisistä ja perfektionistin toiveesta jättää itsestään jokin pysyvä jälki haihtuvaan maailmankaikkeuteen.
”Ja mistä tulee tämä toive tulla muistetuksi? Miten järjetön sekin on? Ja aina kun pysähdyn ajattelemaan tällaisia asioita, päädyn miettimään tätä nimenomaista hetkeä, joka katoaa juuri nyt, eikä sille voi tehdä mitään, aika vain sortuu takanamme kuin valtava vuori, joka romahtaa lakkaamatta ja muuttuu tomuksi.”
Kirjan bonuksena ovat upeat tilannekuvaukset, joissa Turusen draamantaju loistaa, kuten painajaismaisia aineksia sisältävä sukujoulu, espanjalaiset hautajaiset ja kafkamainen pikalähtö Berliinistä Espanjaan. Myös monet lyhyet tuokiokuvat jäävät voimakkaina mieleen.
Myös suositeltavaa luettavaa kaikille, jotka ovat viettäneet Espanjassa kauemmin kuin viikon tai pari. Eteläinen epäkäytännöllisyys, kaameat virkailijat ja byrokratia, asuntomarkkinoiden erityispiirteet, perheen merkitys kaiken perustana, latinopoikien suhde myyttisiin mammoihinsa…
Niin monta tärkeää asiaa jää avoimeksi, että olisiko kirjalle suunnitteilla jatkoa? Asunto Espanjassa, lapsihaave, ja entä se intiimi video, jonka nainen kuvasi miehen toivomuksesta?
Joka tapauksessa kiitän, että Saara Turunen kirjoitti Järjettömiä asioita, vaikka hän pitkään vierasti rakkautta taideluomuksen aiheena. Yksittäisestä kasvaa jotakin suurempaa, meidän ”pienet” rakkausvalintamme voivat heijastella laajempia pohjavirtoja. Oletan, että nämä minäkertojan sanat uskaltaa yhdistää kirjailijaan itseensä:
”Että pitäisi kirjoittaa jostakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen myös havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee. Hän ei voi tehdä teosta, jonka hän olisi voinut tehdä kymmenen vuotta sitten, eikä hän voi tehdä teosta, jonka voisi tehdä viidentoista vuoden päästä. Hän voi tehdä vain sen teoksen, joka kulloinkin elämällä on tarjottavanaan. Ja toisaalta ihmettelen, mikä oli saanut meidät ajattelemaan, että rakkaus aiheena olisi yhteiskunnasta irrallaan, kuin kyseessä olisi pelkkä tunne, ei mitään sen kummempaa. Niin meille oli kai jostakin ylhäältäpäin saneltu.”
Saara Turusen aiemmat romaanit ovat Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Hän on kirjoittanut useita näytelmiä, joita on esitetty ulkomaillakin, ja hänet on palkittu useilla kulttuurialan tunnustuksilla, muun muassa opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla (2016).
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 