Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s