Tuntematon atk-sotilas YT-rintamalla

Matti Rönkä : Yyteet (Gummerus, 2017)

”Lahtinen puri huultaan: ’Oleks sää kuullut? Muutoksista. Että firmaa pannaan uusiksi’, se tivasi.
’En.’ Pudistin varmuudeksi päätäni.
’Etkä sanoisi vaikka olisitkin.’
’Ehkä sanoisinkin.’
Lahtinen otti kannettavansa, nousi sekin. Se oli teipannut koneen kanteen jostain lehdestä saksitun otsikon, sanoi sitä mietelauseekseen. ’Se virhe on tehty, että kapitalismissa eletään’, leikkeessä luki.
Katselin porukkaani. ’Kuulkaas, hyvinhän meillä menee. Meillä on osaaminen kunnossa. On pystytty säilyttämään asiakkaat. Jotain jää viivan allekin. Totta kai pitää koko ajan kehittää omaa toimintaa. Ja Risto on jo vanha mies. Jopa minua vanhempi. Mutta vaikka meille tulisi uusi toimari, niin eihän se nyt sotkisi hyvin toimivaa systeemiä’, koetin puhua tasaisen rauhallisesti.
’Kaikenlaista kuhinaa vaan tarttuu korvaan’, Lahtinen puolusteli. ’Ja onhan täällä löysääkin. Saatana tuntuu, että nuo rautapuolen apinat ei tee muuta kun rapsuttavat persettään ja vittuilevat, jos jonkun kaapelin tarttee. Että käypä kuule Clas Ohlsonista itte hakemassa ja Biltemassakin saattaa olla. Tai etipä ite netistä, mulla just pukkaa hommaa ens viikolle’, se puuski. ’Järkevöittämisen varaa on meidänkin puolella puljua, jos rehellisiä ollaan.’
’Mutta minä en ole kuullut. Muutoksista. Kun sitä kysyit’, kuittasin. ’Tehdään vaan omat hommat. Huolellisesti ja hyvin.’
’Oma suoritus. Sitten katsotaan mihin se riittää. Luistelua alle. Mennään maalille ja hyviä asioita alkaa tapahtua’, Vanhala lisäsi.
Riitta Oja otti tarjottimelta ylimääräisen kokousviinerin, kääri servettiä sen ympärille. ’Tulee vaan niin ikävä tunnelma. Kaikesta epävarmuudesta.’
’Ikävä tunnelma sulla on housussas’, Lehto ilkeili.
’Lehto, lopeta. Oikeasti’, kielsin. ’Koeta käyttäytyä. Tämähän on kuin lastentarha.”’

Kommunisti Lahtinen, vitsinikkari Vanhala, tylyttäjä Lehto sekä kertojaminä, joukkueen… korjaan, yksikön johtaja Ville Koskela on aikaisemmasta yhteydestä tuttu miehistö. Tässä kuitenkin ohjelmistoyritys Varma-Datan koodaritiimi oli päättänyt viikottaisen palaverin ja he pohtivat yrityksen epävakaaksi muuttunutta tilannetta.

Matti Rönkä on saanut varmasti väsymykseen asti lukea uutisia yritysten yt-neuvottelujen alkamisista uransa aikana. Taistelu globaalin talouden kielteisiä puolia vastaan tuntuu nyt yhtä epätoivoiselta kuin Väinö Linnan sankarien kamppailu Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Mutta yrittää pitää. Matti Rönkä on onnistunut päivittämään kiinnostavasti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan nykyaikaiseen atk-ympäristöön. Henkilöiden luonteenpiirteet ja jopa tapahtumien kaari vastaavat kirjassa Linnan romaanin kulkua.

Uskon, että Matti Rönkä on voinut ammentaa myös omia kokemuksia Ylessä tapahtuneista organisaatiomuutoksista ja toimintojen karsimisista. Etsimättä tulee mieleen Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti. Hänen kuvauksensa Ylen teknisestä tuesta ulkoistamisen jälkeen on jokseenkin sama kuin yllä. Tämän kirjan konsultin sekä Varma-Datan uuden toimitusjohtajan Tanja Lammion, ”Tanen”, kieli on välillä mitä kamalinta puppugeneraattorin tuotetta milloin se ei ole silkkaa alaisten kyykyttämistä. Epäilemättä Matti Röngän työpaikalta tuttua sekin, minkä myös Minna Lindgrenin kirja vahvistaa.

Nopealukuisen ja railakkaan romaanin näyttämö, Varma-Data oli erityisesti tietojen tallennukseen keskittynyt yritys. Sen perustaja ja osaomistaja Risto Kaarna päätti siirtyä sivuun ja uusi toimitusjohtaja tuli taloon. Entisellä Nokian verkkopuolen ammattilaisella, Tanja Lammiolla oli pitkä kokemus muistakin atk-alan yrityksistä. Viimeksi hänellä oli takana ”kiihottavia start-up juttuja”, ja nyt hän tunsi intohimoa antaa osaamista perinteiseen ja vakaaseen yritykseen.

Perinteet ja vakaus tosin lensivät Lammion tultua välittömästi pihalle. Ja kohta alkoi ruumiita tulla. Tavoitteena oli miljoonasäästöt, uusi toimintamalli ja organisaation kokonaisuudistus. Lammio kiinnitti heti huomiota siihen, että vaikka yrityksen edellisen vuoden tulos oli kohtalainen, niin monet parametrit olivat heikkoja. Tarkoitus oli vähitellen luopua kokonaan omista, asiakkaille räätälöidyistä ratkaisuista. Tulevaisuus on Microsoftin kehittelemissä verkkopohjaisissa tallennustuotteissa.

Sivut: 1 2

Diiva silkkilakanoissaan

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia. Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2022.

Kirjallisuuden ilmiöksi nousseen trilogian päätösosassa Omistuskirjoituksia minäkertoja-naiskirjailija täyttää 60 vuotta, ja hänen tyttäristään nuorempikin aloittelee itsenäistä elämää.

Arvioni trilogian 1. osasta, Mitä en halua tietää, voit lukea tästä.

Arvioni trilogian 2. osasta, Elämisen hinta, voit lukea tästä.

Kirjoittavan naisen identiteetti on yhä puntaroitavana kuten edellisissäkin osissa. Tosin mietin, että ei kai Levy voi kirjoittavana naisena olla eksyksissä. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa parikymppisenä. Hänelle on vuosikymmenien aikana rakentunut vahva kirjallinen imago. Hänen kirjojaan muokataan elokuviksi ja näyttämölle ja käännetään ympäri maailmaa. Nyt hän ihmettelee, ”miten olla lähes 60-vuotias naishahmo”. Ikään kuin hänen täytyisi jotenkin ”hahmoutua” ikääntyessään. Tosin tajuan hänen olevan hivenen eksyksissä eronneena naisena ja tyhjän pesän syndrooman uhatessa.

Kertoja toteaa mieskirjailijoiden olevan eri asemassa kuin naiskirjailijat jo siksi, että mieskirjailijalla yleensä kirjallisuustapahtumissa on mukana vaimo, joka hyysää ja huolehtii miehen mukavuudesta. Ja Omistuskirjoitusten minäkertoja haaveileekin että myös häntä hyysättäisiin, hän uneksii täydellisestä kirjoitustilasta, oikeastaan tiluksista, sekä palvelusväestä.

Tosielämässä hän on diiva, jonka arkeen kuuluu gourmetmakuja, laatualkoholia sekä silkkilakanat. Hän ihmettelee, miksei hänellä kuusikymppisenä ole useita kiinteistöjä kuten asuntovelat maksaneilla ikätovereillaan. Pieni ruikutuksen sivumaku pistää joskus esiin. Ahkerana sähköpyöräilijänä, kävelijänä ja uimarina hän onneksi omistaa edes jonkin kiitollisen ajatuksen terveelle keholleen. Noin hyvä toimintakyky kun ei suinkaan ole kaikille kuusikymppisille itsestään selvää.

Hän tahtoisi tuoda taiteen kentille uudenlaisen naishahmon, jota hän yrittää kehitellä elokuvatuottajien ja kirjallisten agenttien kanssa. Positiivinen, voimakas, ikääntyvä nainen tuntuu ongelmalliselta vanhojen kliseiden valossa.

”… sellaisina kuin heidät kuvattiin he hoivasivat ikääntyviä aviomiehiään tai sitten he olivat yksinäisiä ja seurankipeitä tai sairaita ja heikkoja tai kotityranneja, tai hulluja.”

Kertoja purkaa kuolleen äitipuolensa jäämistöä New Yorkissa. Hän saa loistavan palkinnon, kirjailijastipendin Pariisiin, missä hän ammentaa runsaasti uusia virikkeitä. Hän markkinoi kirjaansa ja on yhteydessä kääntäjiinsä. Hän lähtee kirjoittamaan Kreikkaan. Koti on Lontoossa. Hän kohtaa mielenkiintoisia, innostavia, rasittavia ja ärsyttäviä ihmisiä ja kuvailee heitä tarkkanäköisesti. (Ihmettelen, onko ”paras miespuolinen ystävä” enää väleissä hänen kanssaan.) Kerronta on persoonallista, yhtä aikaa kevyttä ja syvällistä, assosioiden etenevää, polveilevaa ja silti johdonmukaista. Tämä päätösosa on samalla tavoin vangitseva kuin avausosa.

Koti on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on myös paikka, jossa kirjailija kirjoittaa. Yksi erikoinen työskentelyyn varattu vuokravaja vaihtuu toiseen. Kun tavaroita on siellä ja täällä, on kuin aaveet olisivat liikkeellä. Surutyö avioliiton purkautumisesta jatkuu yhä, mutta uudet haasteet ja mahdollisuudet kutsuvat kirjailijaa.

”Aina joskus mieleni palautti minut kotiin, jossa olin elänyt silloisen perheeni kanssa. Tuossa talossa kummitteli, koska olin ollut siellä onneton, ja vaikka koetin vaihtaa tunnelmaa ja löytää siitä ajasta jotain hyvää, talo ei myöntynyt toiveeseeni eikä muuttanut muistamaani tunnelmaa.”

Tilat, talot, tunnelmat, avaimet ja lukot ovat toistuvia teemoja kirjan monilla eri näyttämöillä. Kertoja miettii kiinnostavasti kodin ja tilan eroa. Kodit tahtovat olla sukupuolitettuja, elintila on avoimempaa.

”Jos tilassa on tarkoitus yksinomaan elää, kenenkään elämällä ei voi olla enemmän arvoa kuin toisella, kukaan ei voi vallata itselleen suurinta osaa tuosta tilasta tai levittää mielialojaan joka huoneeseen tai pelotella muita.”

Jossakin arviossa kehuttiin näitä kirjoja kirjoittamisen oppaiksi. En nyt tiedä ihan oppaista, mutta ainakin ne avaavat näkökulmia kirjailijan työskentelyyn.

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian painavin sanoma tulee esiin jokaisessa kolmessa osassa ja se on: nainen, saat ottaa itsesi vakavasti. Sinun ei tarvitse vähätellä eikä pienentää itseäsi, vaikka ympäristön paine ja jopa pilkka yllyttäisi siihen.

Taina

Kirjastorokkarin sisäänajo

Janne Nevala: Kirjastonhoitaja Topi Mullo (Reuna, 2015)

”Olin kierrellyt iltaisin saarta mopolla ja paikat olivat tulleet aika nopeasti tutuksi. Keskustassa koulu, kirkko ja uusi urheilukenttä. Pankki, Raunon kauppa ja posti keskipisteessä huoltoaseman ja kunnantalon vieressä. Saaren toisessa päässä uimaranta, leirintäalue, toinen kauppa, hotelli, kapakka, majakka ja mökkejä. Kalasatama keskellä. Hautausmaa ja päiväkoti ison tien varrella vastakkain. Paljon pikkuteitä, joissa oli vahvasti lukitut puomit. Muukalaisilta pääsy kielletty. Trespassers will be shot.”

Kun pieni kunta on lisäksi nimeltään Luoto, alkavat Hailuodossa käyneet epäillä, että kirjan tapahtumapaikka on kyseinen saari. Tekijä myöntääkin Kirjastolehdessä 8.12.2021 näköisyyden. Janne Nevala ammentaa kirjassa muutenkin omista kokemuksistaan pienen kirjaston johtajana. Hän toimi ensin lastenkirjastovirkailijana Kempeleen kirjastossa kunnes 2011 valittiin nykyiseen virkaansa Limingan kirjasto- ja kulttuurijohtajaksi.

”Kalasatamaan pääsi. Siellä lokit tappelivat kirkuen sisälmyksistä ja meri haisi vahvalle. Ihmiset ostivat muikkua ja maivaa suoraan laivoista. Kapakkaankin olin uskaltautunut yhtenä iltana. Pub Kajuutta. Hiljaisenhumalaisia ja aggressiivisen oloisia kalastajia nurkkapöydän valtiaina. Tuulet ovat huonot ja virtaukset. Hylkeet syö kalat ja verkot ja se on muukalaisten ja etelän herrojen vika. Niin kuin kaikki muukin. Älä tule poika tänne syömään minun verkkoa.”

”Poika” on 25-vuotias Topi Korpela. Hän on vastikään valmistunut kirjastonhoitajaksi ja saa kesäkuussa muutaman viikon sijaisuuden Luodon kirjaston johdossa. Janne Nevalan rock-hemmoisuus näkyy kirjan henkilökuvauksessa ja kirjoitustyylissä. Erityisesti brittilehtiä lukenut teini-ikäinen Nevala perehtyi niiden mustaan huumoriin ja sanaleikkeihin, joita hän nyt kirjoissaan käyttää. Jossakin arviossa vilahti vertailussa Nick Hornby, jonka hahmoissa samansukuista tervettä kajahtaneisuutta löytyy.

Kirja on reipas kuvaus siitä, millainen monitoimikone tuollaisen pienen kirjaston johtajan pitää olla. Päähenkilön tehtävät vaihtelevat lehtien muovituksesta ja kopioiden ottamisesta vaikeampiin tiedonhaun tehtäviin. Lasten satutunnit, kirjastoa terrorisoivat finninaamat ja vakinaista viranhaltijaa kaipailevat varttuneet käyttäjät on jotenkin hanskattava. Onneksi pitkälle lomalle Uuteen Seelantiin lähtenyt vakinainen kirjastonhoitaja on jättänyt Topille kattavat ohjeet selvitä kaikista mahdollisista ja eräistä mahdottomista eteen tulevista ongelmista. Ei ole suinkaan sijaisen vika, jos sitten jokaviikkoisella kotikierroksella vanhukset eivät suostu päästämään nuorta miestä sisään vaihtamaan lainassa olevia kirjoja toisiin.

Lisäksi paikkakunnan kulttuuritapahtumat vaativat johtavan viranhaltijan työpanosta. Viranhoito jää vähitellen sivuosaan, kun ohjelman virallisen osuuden lisäksi Topi alkaa viritellä teatteriseurueen jäsenen kanssa syvempää henkilökohtaista suhdetta. Pitää olla toisessa kiinni ja puhua yöt läpensä kun on niin valoisaakin ja paljon asiaa ja vähän aikaa ja mitä sitten kun syksy tulee ja jos Nika ei pääsekään teatterikouluun. Aamulla satutunnille tulevat Hattivatit saavat lyhennetyn luennon Hanhiemon tarinoista ja kotitehtäväksi kahdentuhannen sanan esseen aiheena sadun moraalinen opetus. Palautus Topin lokeroon ennen seitsemää.

Monelle kirjastolaiselle tapahtumat ovat arkipäivää. Itselleni, suurissa kirjastoissa ja pääasiassa luetteloinnissa työskenneelle tällaiset tilanteet ovat onneksi jääneet vieraammiksi:

”Se yksi oman elämänsä ellaeronen piti melkein työntää ulos ovesta. Riina. Ruskeat silmät ja tilanteen mukaan joko yliviileä tai sitten ylidramaattinen luonne. Ainakin sen perusteella, mitä olin ehtinyt tarkkailla. Tatuointia löytyi ruskettuneen navan alta ja kokemusta ylioppilasteatterista sen verran, ettei sen ihan kaikille tarvinnut enää päivää sanoa. Nappasin vielä muotilehden sen kädestä.
– Sulla ei ole tietääkseni korttia. Ja uusinta numeroa ei lainata muutenkaan.
– Mikä vittu sä luulet olevas? se sähähti.
– Kirjastonhoitaja.
– Mä en oo syöny vielä mitään.
– Se on ikävää.
– Mulla on nälkä!
– Sulla on ollu koko päivä aikaa.
– Saatanan natsi! Kirjastonatsi!
– Ei kun Topi vaan. Kirjastonhoitaja. Eipä sotketa käsitteitä.”

Sivut: 1 2

Ylikirjastonhoitajan yöpuoli

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena, 2013)

”Aika on pieni tyttö
joka tarttuu nauraen käteesi
vie sinut kujille, toreille, huoneisiin.

Tyttö vie sinut läpi ovien ja ikkunoiden.
Kun hän väsyy leikkiinsä,
hän päästää irti ja jättää sinut ihmettelemään,
minne olet joutunut.”

Kai Ekholm oli Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja kirjan ilmestymisen aikaan. Kirjastoväelle Kansalliskirjaston johtaja on luonnollisesti tuttu. Suurelle yleisölle Ekholm tuli tunnetuksi viimeistään silloin, kun hän kieltäytyi laittamasta toimeen Helsingin yliopiston vaatimia toimintamenojen supistuksia ja vähentämästä väkeä. Meillä – toisin kuin yleensä sivistysvaltioissa – Kansalliskirjasto on yliopiston alainen eikä siis itsenäinen toimija. Tämä kirja on Ekholmin ensimmäinen kaunokirjallinen teos ja siksi tartuin dekkariin uteliaana. Miten vapaasti ajatuksen kymi kirjastokentän kunkun päässä virtaa? Ja virtaahan se.

Alusta asti on selvää, että tämä on kirjoista pitävän henkilön kirjoittama teos. Kuvaus Ebban, pääsankarin äidin kirjastosta vastaa varmaan suurelta osin Kai Ekholmin omaa kotia:

”Loputtomasti kirjoja. Tulossa kirjastosta tai kirjakaupasta. Pelastettu kuolinpesistä. Menossa divariin tai kellariin. Mika Waltarin, Jean Sibeliuksen tai Doris Lessingin nimikirjoituksilla. Lattialla. Vessassa. Makuuhuoneessa. Keittiössä. Ruokakomerossa. Vinttikomerossa. Autotallissa ei ole vuosikymmeniin ollut autoa eikä makuuhuoneessa miestä.
Kirjat uivat avaruudessa. Niiden siivet keräsivät valoa ja kannattivat lentoa.
Ebba oli aurinko, jonka ympärillä ne kiersivät.”

Kirjan päähenkilöt ovat Kalju ja Kihara, jotka pyörittävät kahden hengen etsivätoimistoa. Kalju on filosofian ylioppilas 70-luvulta, Kalle (?) Tolonen. Hän on terapian avulla himolukijaksi muuttunut entinen lukihäiriöinen, joka kuitenkin tuntuu jaksavan lukea kirjoja vain sivulle kahdeksan asti. Sellaisten kirjojen kasa huoneen nurkassa ainakin kasvaa. Yliopisto-opintoja hänellä on 10 approbaturin ja kolmen keskeneräisen gradun verran. Siten muodolliset opinnot eivät ole hänen sivistystään tärvelleet.

Yhtiökumppani Kihara on syntyjään chileläinen. Hän tuli Suomeen 1972, kun Allenden kannattajia alettiin koota jalkapallokentille. Kroppa hänellä on kuin laivaköysi, sillä tämä Modesty Blaise -klooni harrastaa kalliokiipeilyä sekä muita reippailulajeja. Näitä kykyjä hän osoittaa kirjassa potkimalla muutamaan otteeseen krav maga -potkuilla venäläisiltä steroidikonnilta kylkiluut kasaan. Jos Kaljulta kysytään, niin Kiharan ainoa ärsyttävä piirre on rintaliivien olkaimien paukuttelu. Se on Kaljusta noloa ja kiihottavaa femiöykkäröintiä.

Toimisto kitkuttelee eteenpäin lähinnä aviorikosjuttujen aineistoja keräämällä. Satunnaisia lisäkeikkoja antaa rikospoliisin väkivaltayksikkö. Säästötoimet ovat vähentäneet sen henkilöstöä, joten päällikkö Reinikka joutuu turvautumaan joskus ulkopuolisten tekemiin taustaselvityksiin. Apua ehkä tarvitaan senkin takia, koska poliisien kyvyt eivät saa kovin korkeaa arvosanaa. Kiharan sanoin poliisiasema on selvää junttivyöhykettä, jota kansoittavilla on banaanikärpäsen aivot, joita ei ole edes kytketty päälle. Reinikka itse on tosin saanut kansainvälistäkin kuuluisuutta soveltamalla rikospaikkatutkimukseen Stanislavskin draamateoriaa.

”Poliisit huljuttivat muovilusikalla automaattikahvia ja halkoivat dominokeksejä. Päkki nuoli sisustan ennen syömistä.
Jossakin kokonainen kylä odottaa idioottia, ajatteli Kihara.”
Viimeinen virke on itselleni käsittämätön. Se voi olla viittaus johonkin kirjaan, hahmoon tai kuolemattomaan sitaattiin. Tällaisia on kirjassa muitakin ja lukijana ärsyynnyn todella, jos yhtään vainuan takaa bourdieulaista von oben kulttuuripääomaa.

Poliisi joutuu tälläkin kertaa turvautumaan etsiviin, kun Kansalliskirjaston kupolisalista löytyy kuollut nuori tyttö, jonka ympärille on aseteltu spiraaliksi 1250 kirjaa, kynttilöitä ja taustalle soimaan klassista musiikkia. Tilanne käy entistä hämmentävämmäksi, kun selviää, että tyttö on kuollut puoli vuosisataa aikaisemmin.

Sivut: 1 2