Kirjoittajan arkistot: Taina

Tietoja Taina

Library in my mind

Asenteiden koveneminen heijastuu dokumenttielokuviinkin

Repeämän kuvat : dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia. Toim. Susanna Helke ja Essi Viitanen. Aalto-yliopisto 2022.

”Me olemme kestävyysvaje”, laulaa kaavilaisten eläkeläisten kuoro Susanna Helken ohjaamassa elokuvassa Armotonta menoa – hoivatyön lauluja (2022). Helken dokumenttielokuva on yksi Repeämän kuvat -teoksessa esiteltävistä dokkareista.

Helke kertoo elokuvan syntyvaiheista. Häntä oli pitkään häirinnyt puhe kestävyysvajeesta ja eläkepommista. Samoin hän oli kummastellut vanhustenhoidon markkinavetoista, häikäilemätöntä yksityistämistä. Attendo-skandaali oli tuoreessa muistissa. Yhteydenotoissa hoiva-alan ammattilaisiin Helke tajusi ratkaisemattoman ristiriidan. Hoivaajat halusivat tehdä työnsä hyvin, mutta se oli yhä vaikeampaa.

Helke kirjoittaa pyrkimyksenään olleen ”tehdä näkyväksi ristiriita ja epäsuhta, joka jännittyy hoivan eetoksen sekä rahan ja hyödyn logiikan välille. Tämä on tarina tarinoiden takana, eräänlainen metakertomus. Kysymys on ilmiöstä, joka ei tapahdu missään tietyssä paikassa, tilanteessa tai toiminnassa. Kysymys on  – – paradigmasta, joka on läsnä kaikkialla ja läpäisee lähestulkoon kaikki yhteiskunnallisen toiminnan kentät juuri poliittiseen puheeseen kätkeytyvän tyhjän talouskielen avulla.”

Hoiva-alan ammattilaiset eivät uskaltaneet esiintyä elokuvassa omalla äänellään ja kasvoillaan. Helke ratkaisi asian nerokkaasti: kuorot laulavat. Näin asioista tulee jylhiä ja arvokkaita, syntyy yhteisyyden kokemus, eivätkä asiat henkilöidy yhteen ihmiseen. Hoivaajat laulavat, millaista on tehdä hoivatyötä, Kaavin eläkeläiset laulavat, miltä tuntuu kun kutsutaan kestävyysvajeeksi. Mielenkiintoinen ratkaisu aikana, jona ihannoidaan yksilöllisiä nyyhkytarinoita.

Repeämän kuvat on yksi Koneen säätiön rahoittaman hankkeen lopputuloksista. Hanke oli nimeltään Sovun ja repeämän kuvat – dokumentaarinen elokuva hyvinvointivaltion eetoksen ja murtumien heijastajana.

Kirja siis kertoo dokumenttielokuvista, jotka pyrkivät tekemään näkyviksi eriarvoisuuteen liittyviä ilmiöitä. Eriarvoisuus on syntynyt markkinafundamentalismin ja uusliberalismin seurauksena. Arvomme ovat koventuneet. Kirjassa mietitäänkin, onko ihmisen absoluuttinen arvo jo asetettu kyseenalaiseksi. Hallitusohjelmien sanamuodoista voi jo päätellä, että ihmistä tärkeämpää taitaa olla kansakunnan kilpailukyky. Arvojen koveneminen on kärjistynyt vuoden 2008 talouskriisin jälkeen, ja pakolaistulva 2015–2016 toi kuuluville lisää vihaa. Teoksessa puhutaan tätä vanhemmistakin dokumenttielokuvista yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaajina.

400-sivuinen kilokirja ei juuri ole kepeää iltalukemista; opuksen kielikin on paikoin hieman tutkijamaisen raskasta. Kuitenkin teos sisältää niin paljon ajankohtaista ja tärkeää asiaa, että sitä voi suositella muillekin kuin taiteentutkijoille eli kaikille hyvinvointivaltion kehityksestä, yhteiskunnallisesta keskustelusta ja politiikasta kiinnostuneille. Kirjaa voi hyvin lukea, vaikka ei olisikaan nähnyt puheena olevia elokuvia.

Hanna Maylettin Kerjäläiselokuva (2011) seuraa romanialaisen miehen ja naisen vaiheita, ja Timo Korhosen kirjoittama essee analysoi, miten elokuvan ohjaaja antaa epävarmuutensa ja työskentelyn arvaamattomuuden näkyä lopputuloksessa. Romanialaiset ilmestyivät Suomen kaupunkien katukuvaan 00-luvun lopulla ja herättivät paljon ihmettelyä ja keskustelua. Helsinkiin he rakensivat leirin Kalasatamaan. Elokuvassa nainen kerjää Helsingin kadulla, ja muuan suomalainen pariskunta ottaa asiakseen auttaa häntä. Kirjassa kerrotaan, miten kuvausprosessi eteni ja millaisia yllättäviä vaiheita siihen sisältyi. Suomalaiset haluavat kyllä auttaa, mutta piilevänä odotuksena on, että tulokkaat omaksuvat suomalaiset arvokkaimmat arvot, nimittäin ahkeruuden ja itsekurin. Pitää sitoutua käymään koulua. ”Auttamisen” vaiheet ovat surkuhupaisat, ja käy kuten kerjäläisten kanssa voi käydä: autettava suuttuu ja vaatii aina suurempia summia rahaa.

Maylettin esittelemien romanikerjäläisten mediajulkisuus ei päättynyt elokuvaan, vaan kaksi journalistia seurasi heidän elämäänsä kymmenen vuotta ja kirjoitti heistä kirjan. He he pääsivät suomalaiseen elämänmenoon kiinni ja asettuivat Helsingin Mellunmäkeen. Lapsia tuli kaksi lisää. Päähenkilö-nainen ei opetellut lukemaan.

Muistattehan vielä Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeen? Kirjassa käydään läpi Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaamat dokumentit yhtyeestä: Kovasikajuttu (2012) ja Tokasikajuttu (2017). Timo Korhosen essee nostaa esiin, että elokuvat kertovat mahdollisuuksien yhteiskunnasta. Vaikka kirjassa puhutaankin paljon eriarvoisuudesta, niin mahdollisuuksista kertoo paljon se, että kehitysvammaiset miehet voivat perustaa bändin, harjoitella, menestyä ja edustaa Suomea kansainvälisessä laulukilpailussa. Essee ruotii myös käsitettä työntekijäkansalaisuus, siis sitä, että työssä käymisestä on tullut jo ihmisoikeuksia määrittävä tai ainakin kansalaisuuden ihannetta määrittävä asia. Punkyhtyeen jäsenetkin ovat kaiken aikaa kiinni heille säädetyssä työtoiminnassa, ja työn eetos on miehillä vahva.

Elokuvat esittävät tarinan vähemmistön jäsenistä, jotka määrittelevät omat tavoitteensa, ja Timo Korhosen mukaan juuri siinä on näiden kahden elokuvan poliittinen ydin – se että dokkarit antavat tuntikausia aikaa päähenkilöiden omille kokemuksille ja päätöksille.

Hanna Kuuselan kirjoitus Repeämän sanat on teksti, jonka soisi joka päättäjän lukevan. Kuusela huomauttaa, että nykyään käytämme kovaa kieltä puhuessamme heikossa asemassa olevista. Superrikkaat puhuvat oleskelijoista ja sosiaalipummeista, jopa ihmisroskasta. Sanoilla on väliä, ja meidän jokaisen kannattaisi skarpata.

”Miksi pysähtyä sanoihin, vaikka kuinka ronskeihinkin, kun voisi kirjoittaa julkisen sektorin budjettileikkauksista, tuloerojen kehityksestä ja lakimuutoksesta? Siksi, että poliittisissa myllerryksissä myös sanoilla on väliä. Jokainen yhteiskunta – ainakin demokraattinen sellainen – tarvitsee kansalaistensa tuen ja sanaston, jolla tuki pysyy yllä. – – Kieli ja käsitteet eivät vain heijasta todellisuutta vaan luovat sitä organisoimalla abstrahoituja havaintoja monimutkaisesta ja hämmentävästä maailmasta, kuten retoriikantutkijat sanoisivat. ”

Teoksen kaikkia esseitä ei ole mielekästä tässä referoida, sillä asiaa on niin runsaasti. Jäin miettimään muun muassa, milloin terapeuttisesta puheesta ja kuvasta tulikin uusi normaali. Entä vaatimuksesta, että uuden uljaan kansalaisen pitää jatkuvasti trimmata itseään kilpailukykykuntoon? Minän eheyttämisen ja itsensä terapoimisen vaatimus lyö läpi joka elämänalueella ja heijastuu mediaan ja taiteeseenkin.

Maailman näkee taas hieman toisin, kuin olisi saanut uudet silmälasit. Kirjassa on mielenkiintoinen kuvitus; kuvia puheena olevista elokuvista ikään kuin filmillisesti monistettuina.

Taina

Lakkaisinko vihaamasta reisiäni?

Jaana-Mirjam Mustavuori: Nainen puntarissa : kuinka tehdä minunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa. Kirjapaja 2012.

Tammikuu 2023. Jotkut viettävät tipatonta. Monilla kiristää housun tai hameen vyötärö joulukauden jälkeen. Ulla Järvi suri Ylen kolumnissaan sitä, millainen normi tammikuun laihduttamisesta on tullut: Ulla Järven kolumni: Ei vieläkään tammikuuta ilman laihdutuskuuria | Yle Uutiset 

Nainen puntarissa on kehotietoisuuden klassikkokirja, jonka bongasin viitteenä jostakin hiljattain lukemastani uudesta opuksesta. Olen iloinen, että tutustuin tähän teokseen, niin paljon ajattelemisen aihetta se antoi synkimmän talven ja laihdutuspaineen aikaan. Kuten Mustavuori kirjoittaa: mikä saa meidät uskomaan, että ruumistamme pitää muokata, rääkätä, taivuttaa, vatkata, kääntää, vääntää, leikata ja ommella? Mietin hetken jopa, lakkaisinko vihaamasta reisiäni.

Nainen puntarissa nojaa vahvasti kirjallisuuteen ja lehtien artikkeleihin. Kirja on journalistisen rennosti kirjoitettu ilman lähdeviitteitä. Lopun kirjallisuus- ja medialuettelo auttaa kiinnostuneita löytämään lähteet.

Se, ettei kirja ole vain kuvaileva kirjallisuuskatsaus, johtuu kirjoittajan suuresta persoonallisesta panoksesta. Mustavuori kertoo omat kehokokemuksensa laihdutuksista kuntosalitreeneihin. Hän kulki pitkän tien lapsuuden ja nuoruuden piukasta lahkolaishengellisyydestä yliseksuaalisen bisnes- ja juppiajan kautta oman kehon luonnolliseen tiedostamiseen. Parantavaksi keinoksi löytyi vapaa, luova liike.

Mustavuori pohtii sarkastisesti, aloittaisiko 29. laihdutuskuurinsa. Ensimmäisen kerran hän laihdutti 12-vuotiaana. Hän kertoo kaalikeittodieetit, Painonvartijoiden pisteidenlaskun, kasari-aerobic-videot, havaintonsa seksikkyydestä valttikorttina ja kyseenalaisena keinona hankkia läheisyyttä. Mukana on mielenkiintoista ajankuvaa, kuten maininta, että Painonvartijat lopetti Suomessa toimintansa 2009. Kirjan ilmestymishetkellä oli meneillään suuri karppausbuumi (muistatteko vielä?).

Itsensä hoitamisesta on tullut pärjäämisen edellytys. Pelätyin stigma on ylipainoisuus. Juoksemisesta tuli menestyjien laji. Kaikkea tätä Mustavuori analysoi. Mikään noista asioista ei liene kymmenessä vuodessa muuttunut. Lisäksi muotimaailmassa on alettu taas suosia ylilaihoja mannekiineja. Luurangonlaihuus tuli jälleen muotiin.

Luova, vapaa liike, improvisointi, tanssi, kosketus, pysähtyminen ja tietoinen oleminen. Näistä rakentuu paremmin voiva nainen. Mustavuori samastaa toipumisen syvälliseen ajatukseen elämän virrassa kulkemisena. Olemme kaikki osa luontoa, meillä on oikeus olla täällä ja pyrkiä avaamaan kanavat, joiden kautta voimme luoda, tuoda ilmi jotakin ainutkertaista.

Tuntuu rankalta siirtää vastuu yksilöille maailmassa, joka on tullut hulluksi, mutta kyllä meidän kannattaa pysähtyä miettimään näitä Jaana-Mirjam Mustavuoren sanoja:

”Voimme valita, onko oma ruumiimme meille vihollinen vai koti. Voimme valita, kuljemmeko kuntosalikortti ja kaloritaulukko takataskussa läpi koko elämämme vai otammeko vastaan haasteen todella tutustua itseemme, ruumiillisuuteemme ja ihmisluontoon, siihen, mikä on ihminen. Voimme myös valita, jatkammeko itsemme esittämistä, trimmaamista ja ruumiin pitämistä muokattavana kohteena, mainoksena ja painolastina vai asutammeko oman ruumiimme ja ystävystymme sen kanssa, teemme ’minunkaupat’.”

Alussa mainittu Ulla Järven Yle-kolumni toi esiin, miten merkittävä bisnes laihduttaminen ja terveystietoisuus on. Samasta asiasta puhuu myös Mustavuori. Vähän ilkeästi voi todeta, että bisnestähän tekevät myös Mustavuoren kaltaiset hyvinvointikouluttajat, jotka ottavat rahaa siitä, että purkavat edellisten bisnestentekijäin pahuuksia. Aina joku hyötyy naisten pahasta olosta, siitä, että emme koe täyttävämme jotakin pimeää normia.

Nainen puntarissa esiteltiin tuoreeltaan monissa kirjablogeissa. Amman kirjablogi hehkutti helmikuussa 2013: ”Nainen puntarissa on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Jos minulla olisi määräysvaltaa, säätäisin lain, jonka mukaan jokainen yli 15-vuotiaan naisen olisi pakko lukea kirja säännöllisin väliajoin. Sopivia valittuja kohtia olisi hyvä alkaa lukemaan aamunavauksissa jo peruskoulun puolella.” Olen samaa mieltä – kyllä näistä asioista pitäisikin puhua enemmän. Linkki blogikirjoitukseen: Nainen puntarissa: Kuinka tehdä sinunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa? (ammankirjablogi.blogspot.com)

Jaana-Mirjam Mustavuori on hyvinvointikouluttaja ja vapaa kirjoittaja, jolla on juristin koulutus. Nainen puntarissa -kirjan lisäksi hän on kirjoittanut teokset Elämän juurilla – Ruumiillisuus ja läsnäolo (2007), Olemisen talossa – Hidastajan vuosi (2009), Aistit auki (2014), Tunnevirrassa (2017) ja Koirailoa (2021).

Taina

Värikkään elämän väkevä kuvaaja

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & Co 2017.

Tämä kirpputorilöytö perehdytti minut Lucia Berliniin, kertojaan jolla aikoinaan oli kulttimaine pienehköissä piireissä ja joka kuolemansa jälkeen on noussut laajempaankin tietoisuuteen.

Tunnustan, etten tiennyt kirjailijasta ennestään yhtään mitään. Pikainen silmäily sisältöön herätti kuitenkin kiinnostuksen heti. Kannessa poseeraa kaunis nainen, ilmetty Elizabeth Taylor säihkysilmineen. Daami on kirjailija itse.

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, jota monenkirjava elämä kuljetti isän työn sekä sota-ajankin määräämänä Amerikan köyhistä kaivoskaupungeista Chilen Santiagoon parempiin piireihin ja taas takaisin Yhdysvaltoihin. Berlin avioitui ensimmäisen kerran nuorena, sai neljä lasta kahden eri miehen kanssa ja oli kolmesti epäonnistuneessa avioliitossa. Hän juopotteli ja raitistui, eli Meksikossa, Arizonassa, New Mexicossa ja New Yorkissa. Hän elätti poikiaan yksinhuoltajana ja teki töitä siivoojana, päivystysklinikan apulaisena, puhelinkeskuksen hoitajana sekä kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettajana.

Kaiken aikaa hän kirjoitti novelleja, joita myös julkaistiin, mutta valtamediasta syrjässä. Kirjoittamista varmasti edisti ystäväpiiri, johon kuului runoilijoita ja kuvataiteilijoita. Myöhempinä vuosinaan hän opetti Coloradossa ja loppuvuosiksi siirtyi asumaan Los Angelesiin, lähemmäs poikiaan.

Lucia Berlinin tyyli on väkevästi kuvailevaa, kaikkiin aisteihin vetoavaa, rytmisesti vaihtelevaa ja suorastaan sähköistävää. Novellissa Tiikerinpuremia kuvataan El Pasoon saapumista ja aavikon tuoksua:

”Kuivaa hiekkaa, salviaa, rikinkatkua sulatosta, nuotiotulen tuoksua meksikolaisten hökkeleiden luota Rio Granden varrelta. Pyhä maa. Kun menin sinne ensimmäistä kertaa, silloin kun muutimme sodan aikana asumaan Mamien ja isoisän luo, kuulin myös ensimmäistä kertaa Jeesuksesta ja Mariasta ja Raamatusta ja synnistä, ja sen jälkeen Jerusalem sekoittui minun mielikuvissani aina El Pason rosoisiin vuoriin ja aavikoihin. Joen rannalla vihvilää ja kaikkialla krusifikseja. Viikunoita ja granaattiomenia. Tummahuivisia naisia pienten vauvojen kanssa ja köyhiä, laihoja miehiä, joilla oli Vapahtajan kärsivä katse. Öisin tähdet tuikkivat suurina ja kirkkaina niin kuin laulussa sanotaan, niin itsepintaisen häikäisevinä, että oli helppo uskoa tietäjien tarinaan: ainut vaihtoehto oli seurata yhtä tähteä ja löytää sen johdattamana perille.

Nyt Tyler-eno oli keksinyt kutsua koko suvun koolle jouluksi.”

Uskonnollisuus, nunnat ja kristilliset koulut mainitaan monessa novellissa. Berlin vaihtaa näkökulmaa ja tyyliä salamannopeasti, tunnelma on sellainen että lukija on vähän varpaillaan: mitä seuraavaksi tuleekaan. Milloin ollaan uuden elämän äärellä, milloin kuoleman porteilla. Yllätyksiä riittää. Kirjailija käyttää pelotta aineistoa ilmeisesti omien kokemustensa pohjalta. Jotkin kuvaukset jäävät piinallisina kuvina mieleen. Hän kuvailee köyhyyden ja rikkauden ilmentymiä yhtä siekailematta, jopa kliinisesti. Kaikessa on kuitenkin lämmin inhimillinen pohjavire, kertojan empatia henkilöitään kohtaan.

Yhteiskuntakriittisesti näistä syrjäkatujen, nuhruisten aborttiklinikoiden, itsepalvelupesuloiden ja katkaisuhoitopaikkojen kuvauksista voisi ammentaa yhtä ja toista ja varmaan on ammennettukin. Novellien omaelämäkerrallisuudesta on keskusteltu; minkä verran niissä on Berlinin omia kokemuksia ja minkä verran väritettyä.

Tästä pääsemmekin tirkistelynhaluun, tuohon peri-inhimilliseen ominaisuuteemme. Berlinin kiinnostavuuteen vaikuttaa se, että hän kävi pohjalla. Eikö muka tirkistelynhalu herää? Ensikäden kuvauksia juopottelevasta perheenäidistä. Berlinin tuotannossa erityinen sija on alkoholismin kauhuilla, mutta myös alkoholin tuottamalla ilolla ja helpotuksella; on tarinoita putkakokemuksista ja katkaisuhoidoista.

”Sielun syvässä synkässä yössä viinakaupat ja baarit on suljettu. Hän työnsi kätensä patjan alle – vodkapullo oli tyhjä. Hän hivuttautui ylös sängystä, nousi seisomaan. Vapisutti niin pahasti, että oli pakko istua lattialle. Hän haukkoi henkeä. Jos ei nyt saisi ryyppyä, seuraisi DT tai sydänkohtaus.”

Kokoelman niminovelli Siivoojan käsikirja on sarkastinen minämuotoinen kuvaus siivoojana toimimisesta yläluokkaisten rouvien kodeissa. Käsittelyyn otetaan viipymättä väite, että siivoojat varastavat. Jotkut emännät testaavat siivoojiaan jättämällä kolikoita kuppeihin näkyville. ”Minun ratkaisuni tähän on se, että lisään entisiin muutaman roposen, jopa kymmenen senttiä.”

”Montclairin vuorten juurella on pysäköityjä Toyota-merkkisiä autoja, joissa naiset odottavat apulaisiaan bussista. – – – Naisten ääni nousee aina pari oktaavia, kun he puhuvat siivoojille tai kissoille. – –

(Vinkki siivoojalle: mitä kissoihin tulee – älä ystävysty kissojen kanssa, älä anna niiden leikkiä mopilla tai luutturätillä. Rouvat tulevat mustasukkaisiksi. Älä silti koskaan häädä kissaa pois tuolilta. Toisaalta: ystävysty aina koirien kanssa, ja kun tulet taloon, vietä viisi tai kymmenen minuuttia rapsuttamalla Cherokeeta tai Smileyta. Muista panna wc:n kannet kiinni. Karvaiset, kuolaavat ystävämme.) – – –

(Vinkki siivoojalle: Työnantajissa on paljon emansipoituneita naisia. Ensimmäinen vaihe on feministinen tiedostusryhmä; toinen vaihe on oma siivooja, ja kolmas on avioero.)”

Kertoja siivoaa, koska ei ole löytänyt muutakaan työtä. Elantoa on pakko repiä, sillä alkoholistimies on jättänyt naisen pärjäämään yksinään neljän pojan kanssa. Hän on ylikoulutettu tullakseen hyväksytyksi siivoojien joukkoon ja puhuttelee välillä edesmennyttä miestään nimeltä. ”Ter, minä en kestä että sinä olet kuollut. Mutta senhän sinä tiedät.”

New Mexico -kuvaukset yhdistyivät mielikuvissani kuuluisaan tv-sarjaan, Albuquerquen tunnetuksi tehneen Breaking Badin maisemiin. Toisaalta kirjan henkilöt toivat monessa mieleen Janet Fitchin teoksen Valkoinen oleanteri. Heissä on samaa arvokasta sinnikkyyttä, matka jatkuu vaikka mitään takeita paremmasta olopaikasta ei ole, ja tapahtumien kauheuskin on kauniisti kuvattu. Kirja on runsas, liki 300-sivuinen, ja sen 25 novellissa on paljon sulateltavaa.

Suomessa kustantamo Aula & Co on julkaissut kolme Lucia Berlinin novellikokoelmaa. Tämä käsillä oleva Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017), Siivoojan käsikirja 2 : Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (2018) sekä Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (2019).

Toissavuonna 2021 ilmestyi Kotiinpaluu. Se on vielä vahvemmin omaelämäkerrallinen kuin novellit sisältäen päiväkirjamerkintöjä, muistelmia ja kirjeenvaihtoa. Janica Brander esitteli uusimman teoksen Kulttuuritoimitus.fi:n sivuilla kesäkuussa 2021 nostaen esiin ristiriidat näissä merkinnöissä: Lucia Berlinin Kotiinpaluu paljastaa, miten epäluotettavia olemme päiväkirjoissamme – Kulttuuritoimitus

Kotiinpaluu ulottuu 1960-puoliväliin asti. Sen jälkeen Berlinin elämässä alkoivat suuret vaikeudet, avioero, alkoholismi ym. Jatkuuko Berlin-saaga suomeksi, tuleeko Kotiinpaluu 2?

Taina

Jos halaat, niin potkaisen

Taina Kinnunen: Vahvat yksin, heikot sylityksin : otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista. Kirjapaja 2013.

Taitaa tulla ohut kirja, naljailtiin aikoinaan tutkija Taina Kinnuselle, kun hän kertoi kirjoittavansa kirjaa suomalaisesta kosketuskulttuurista. Kinnunen huomasi kosketuksen olevan akateemisissa piireissä kummallinen, toisarvoinen aihe, ”tietysti perinaisellinen”.

Teoksessa Vahvat yksin, heikot sylityksin kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija tarkastelee kosketuksen merkitystä eri sukupolvien kokemuksen kautta. Pääteemat ovat lasten hoiva, parisuhteen kosketus sekä tervehdyttävä kosketus. Läpi kirjan tutustumme eri-ikäisten muistelijoiden kertomuksiin, myös Kinnusen omiin muistoihin.

Kertomukset ovat monin paikoin riipaisevaa luettavaa. Vanhemmissa ikäpolvissa on ihmisiä, joita ei ole millään lailla hellitty tai hyväilty. Ainoa fyysisen kosketuksen muisto saattaa olla selkäsauna.

Meillä suomalaisillahan on pitkä yksin pärjäämisen perinne, johon pidättyväisyys liittyy. Silti meissä elää kaipuu hyvään läheisyyteen. Ajat ovat muuttuneet, eikä halaaminen ole pitkään aikaan ollut kovin harvinaista. Alueellisia ja yksilöllisiä eroja toki aina on.

Yksi kirjan muistelija kertoo olevansa halaaja, joka halaa kaikki ystävät ja tuttavat. Vuosien mittaan hänen anoppinsa taipui halauksiin, mutta appiukko ei koskaan. ”Hän työnsi vaan kättä tervehdykseksi ja pakeni sitten kauemmaksi minusta. Samoin mieheni serkut. He sanoivat suoraan, että jos tulet lähemmäksi, he potkaisevat, eikä se ollut vitsi.”

Kirjan nimi juontuu suomalaisesta sananparresta ”vahvat kestää yksin, heikot sylityksin.” Taina Kinnunen pohtii sanonnan idean siirtyneen kosketustapojen kautta sukupolvelta toiselle. ”Kovissa elinoloissa tunnekylmyydestä tuli vuosikymmenien kuluessa hiljalleen hyve ja sopivana pidetty käyttäytymismalli varsinkin miehille. Ilman sitä ei uskottu selvittävän niukkuudesta ja sotien koettelemuksista.”

50000 suomalaista lasta menetti sodissa isänsä, ja rintamalta palanneet isät olivat monin tavoin vammautuneita. Joillekin isä oli niin kaukainen, ettei häntä osattu edes kaivata, hänen kosketuksestaan puhumattakaan. Oli toimittava kuin mitään ei muka olisi tapahtunut. Sotien traumat ”haamuistuvat”, ja 1950–1960-luvuilla monien kotien tunneilmapiiri oli kylmä.

Sotien jälkeen oli tavallista, että aikuiset miehet läpsivät ja tönivät poikia ja yllyttivät jopa tappelemaan. (Suuriin ikäluokkiin kuuluva puolisonikin kertoi lapsena kuulleensa: ”Tapelkaa, saatte tupakkaa.”) Yleinen mielipide oli, että poikien piti vain kestää kaikki karaistuakseen. Nöyryyttäminen ja raaka väkivalta oli kotikasvatuksessa yleistä kohdistuen sekä poikiin että tyttöihin.

Tähän sopi saumattomasti niin sanottu musta pedagogiikka, joka levisi Suomeen maailmalta, sekä kuuluisan Arvo Ylpön markkinoima neljän tunnin malli, jossa vastasyntyneen tarpeisiin vastattiin tasan neljän tunnin välein, oli mitä oli. Lasta tuli rangaista herkästi, vaikka ilman syytäkin, jotta hänen oma tahtonsa murtuu. Vauvat nähtiin ovelina otuksina, jotka pyrkivät saamaan ”ansiotonta huomiota ja hoivaa”, mistä syystä huomionosoituksia piti rajoittaa. Tästä hullutuksesta luovuttiin vähitellen 1950-luvulta alkaen. Osa äideistä oli tosin mustan pedagogiikan aikanakin kapinallisia: he hoitivat lapsiaan vaistonvaraisesti ja hellitellen.

Kosketusta on perinteisesti pidetty jotenkin primitiivisenä ja aisteista tuntoaistia vähäarvoisena ja moraalisesti epäilyttävänä. Länsimaisessa ajattelussa tietäminen ja ymmärtäminen on yhdistetty ennen muuta näköaistiin. Silti kosketus on meille lajityypillinen tapa kurottautua maailmaan ja muodostaa yhteys kanssaihmisiin, eikä ihmislapsi kehity normaalisti ilman kosketusta.

Kirja tarjoaa paljon pohdittavaa liittyen sukupuoliroolittuneeseen kosketukseen, ihanteiden muutokseen pidättyväisyyden ajasta nautintopakkoiseen aikaan sekä siitä miten eläimet ovat Suomessa saaneet tärkeän roolin kotien kosketusterapeutteina. On myös kiintoisaa lukea esimerkkejä hyvästä kosketuskulttuurista eri puolilta maailmaa.

Sukupuolisesti värittyneestä koskettelusta puheen ollen, Vahvat yksin, heikot sylityksin ilmestyi ennen lääppijä- ja metoo-kampanjoita. Itse toivon kosketuskeskustelujen hiljalleen johtavan terveempiin oloihin, sellaisiin joissa esimerkiksi kouluissa opettajien ei tarvitsisi varoa oppilaan koskettamista olalle.

Entäpä kosketuksen ulottuvuudet kansanterveyden näkökulmasta?

”Suomalaisia terveysviranomaisia ei vain voi kuvitella puhumassa kosketuksen tärkeydestä. Mielikuva rasva- ja karppaussotiaan käyvistä vakavailmeisistä lääkäreistä tuntuu yhtäkkiä kovin surulliselta. Vielä surullisemmalta tuntuu ajatus heidän neuvojensa kohteesta: yksinäiseen suoritukseensa sulkeutuneesta ikilaihduttajasta ja himohölkkääjästä. Kosketuksen puutteella voi kuitenkin olla yhteys kansansairauksiimme, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin sekä masennukseen.”

Kosketusta on tutkittu paljon vähemmän kuin vaikkapa stressireaktioita. Eikä Suomi ole ainoa maa, jossa kosketuksen ja oksitosiinijärjestelmän tutkimus loistaa poissaolollaan. Lieneekö tilanne yhä sama; kirjahan ilmestyi 2013? Taina Kinnunen toteaa, että hermoston lääketieteellinen tutkimus keskittyy kamppailuun, kipuun ja stressiin liittyviin sympaattisen hermoston reaktioihin. Kuitenkin eloonjäämisen kannalta kehon rauhoittumisjärjestelmällä on yhtä suuri merkitys kuin pakene tai taistele -mekanismilla.

Kyllä kosketusasioissa on suomalaisissa kodeissa edistytty. Kirjan nuorempien kertojien muisteluistakin tämän voi todeta. Tosin esiin on noussut uusi kompastuskivi, nimittäin vaatimus parisuhteen seksin jatkuvasta nautinnollisuudesta. ”Jälkimodernin parisuhteen opinkappale” on niin vaativa, että moni on valmis hylkäämään kumppaninsa melko nopeasti, jos seksielämä koetaan huonoksi. Kulttuuriantropologi toteaa, että historiallisesti puhutaan nuoresta ilmiöstä. Nähtäväksi jää, mikä on kehityksen seuraava vaihe.

Taina

Globaalia luonnonsuojelua suomalaisella otteella

WWF Suomi – 50 vuotta luonnon puolesta. Toim. Timo Joutsivuo. WWF Suomi 2022.

WWF Suomen historiikki kertoo paitsi järjestön 50-vuotisesta toiminnasta myös järjestöä ympäröivän maailman muutoksesta. Perinteisestä lajien ja luontotyyppien suojelusta tavoitteet ovat laajentuneet uusiutuvien luonnonvarojen kestävään käyttöön, ympäristön saastumisen vähentämiseen ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen. Suomalaisena painopisteenä ovat metsät, Itämeri ja sisävedet.

Etenkin kahden viimeisen vuosikymmenen aikana polttopisteeseen ovat nousseet luontokadon ja ilmastonmuutoksen vastainen työ sekä ekologisen jalanjäljen pienentäminen.

WWF Suomen alkutaipaleeseen vaikutti suuresti luonnonsuojelumyönteisyydestään tunnettu kansanedustaja Pertti Salolainen. Yhdysvaltojen Norjan suurlähettiläs Philip K. Crowe otti yhteyttä Salolaiseen keväällä 1971 pyytäen tätä mukaan WWF-rahaston perustamiseen Suomeen. World Wildlife Fund eli Maailman Luonnon Säätiö oli perustettu Sveitsissä 1961, Länsi-Euroopan toimistoketju oli laajentunut saman vuosikymmenen aikana, ja WWF tahtoi kasvaa pohjoisen suuntaan. Crowe vaikutti Pohjoismaiden värväykseen; ensimmäisenä mukaan tuli Crowen asemamaa Norja ja sen jälkeen Ruotsi, Tanska ja Suomi. Salolainen toimi sittemmin WWF:n hallituksessa ja kunniapuheenjohtajana.

Suomessa oli ollut järjestäytyneempää luonnonsuojelua 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Vuonna 1923 tuli voimaan ensimmäinen luonnonsuojelulaki. 1930-luvun lopulla perustettiin Suomen Luonnonsuojeluyhdistys, jonka tavoitteeksi lausuttiin luonnon varjeleminen vaurioilta. Aina 1960-luvulle asti yhdistyksen toiminta painottui maisemansuojeluun, esitelmätilaisuuksiin, luontoretkiin ja valtionhallinnolle annettaviin lausuntoihin. Vuonna 1969 yhdistys sekä alueelliset ympäristöyhdistykset ja Luonto-Liitto sulautuivat yhteen Suomen Luonnonsuojeluliitoksi.

Ilmapiiri muuttui 1970-luvun alussa. Luonnonsuojelu kiinnosti laajemmin, ja toimintaan kaivattiin leveämpiä hartioita ja kansainvälisyyttä. WWF aloitti toimintansa Suomessa, perustuen rahastolle, joka koottiin muun muassa Esson, Valittujen Palojen ja Fauna-lehden turvin. Myös valtio osallistui rahoitukseen. Kaikki kansalliset rahastot olivat osa WWF-verkostoa, johon vuoden 1973 lopussa kuului 23 valtiota, mukaan lukien Suomi. Nyt toimintaa on yli sadassa maassa, ja WWF-toimisto löytyy 50 maasta.

WWF oli ja on rahasto. Kaikki suojelutoiminta on rakentunut varainhankinnalle. Aina 1980-luvulle saakka WWF Suomesta käytettiin nimeä Maailman Luonnon Säätiö – Suomen Rahasto.

Järjestön pääsihteerinä on vuodesta 2009 toiminut Liisa Rohweder.

Muutamia poimintoja vuosikymmenten varrelta:

  • 1974 WWF julkaisee Suomen ensimmäisen uhanalaisten lajien luettelon
  • 1978 raakun eli jokihelmisimpukan suojelu alkaa
  • 1979 saimaannorppatyöryhmä perustetaan
  • 1986 Itämeren hyljetyöryhmä perustetaan
  • 1997 WWF Suomen verkkosivut avataan
  • 2003 perustetaan vapaaehtoiset öljyntorjuntajoukot
  • 2006 Metsähallitus siirtää hakkuiden piiristä pois 55000 hehtaaria vanhoja metsiä
  • 2009 Suomen ensimmäinen Earth Hour
  • 2016 Norppalive avautuu
  • 2019 merikotka ei enää uhanalainen

Kansien väliin on päässyt myös Edinburghin herttuan prinssi Philipin (1921−2021) toinen vierailu Suomessa. Philip toimi WWF-verkoston kunniapuheenjohtajana. Suomessa Nuuksion kansallispuistossa kuninkaallinen kävi keväällä 1995 (se ensimmäinen vierailu tapahtui 1985). Suojelujohtaja Jari Luukkonen muistelee: ”Oli hieno kevätaamu. Aurinko paistoi, ja silloinen Metsähallituksen Timo Tanninen, josta tuli myöhemmin WWF:n pääsihteeri, souti prinssiä kohti nuotiopaikkaa. Yllättäen vene törmäsi jäihin, joka oli yöpakkasen takia päässyt muodostumaan järvelle.”

Seurue joutui jäiden takia kävelemään suunniteltua pidemmän matkan, mutta tämä ei häirinnyt prinssiä, joka saapui naureskellen nuotiopaikalle ja kertoi kokemuksestaan.

”Kerrotaan myös, että prinssi saattoi vierailullaan pelastaa Viikin luonnonsuojelualueen: hänen kantansa oli, että monille linnuille elintärkeä kosteikko tulisi suojella eikä alueelle pitäisi rakentaa. Helsingin kaupunki peruuttikin alueelle kaavaillut rakennussuunnitelmat pian prinssin Suomen vierailun jälkeen.”

Hauskoja yksityiskohtia ovat myös pandalogon muuttuminen vuosikymmenten varrella, varainhankinta- ja kummiuskertomukset, Earth Hour, Green Office, kosteikkotyö, merikotkan menestystarina ja monet muut. WWF:n livekamerat, jotka tuovat joka kotiin (ja kännykkään) näkymiä talvilinnuista, sääksistä ja norpista, ovat ilmiöitä, joita kommentoidaan medioissa. Norppalive laajeni luontoliveksi 2018, joka vuonna 2021 keräsi yli 20 miljoonaa katselua.

WWF Suomen hallituksen puheenjohtaja Jari Niemelä sekä pääsihteeri Liisa Rohweder toteavat, että kohti vuotta 2030 mentäessä haasteita riittää: toimia luontokadon pysäyttämiseksi tai ilmastokriisin hillitsemiseksi ei voi lykätä; nykyinen elämäntapamme uhkaa luontoa ja sitä kautta meitä ihmisiäkin. Toisaalta WWF-vaikuttajat ovat optimistisia:

”Viimeisten vuosikymmenten työn tulokset näkyvät selvästi. Luontokadon merkitys ymmärretään nyt paremmin kuin koskaan aiemmin, ja se on vihdoinkin noussut päättäjien agendalle. Ymmärrys siitä, että luonto on hyvinvointimme ja kaiken toimintamme perusta, on lisääntymässä vauhdilla.”

Kirja on ohittamatonta luettavaa kaikille luonnonsuojelusta kiinnostuneille. Näkökulmat avautuvat WWF Suomesta globaaleiksi. Historiikissa on reilut 140 sivua. Kovakantinen kirja on hienosti taitettu, runsaasti kuvitettu ja sisällöt houkutteleviksi osioiksi ryhmitelty. Teksti on myös ilahduttavan virheetöntä.

Taina

Onnellisuuskupla ja muita onnen ilmiöitä

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY 2016.

Kaikkiahan onnellisuus kiinnostaa, eikö vain. Mutta nyt ei (onneksi) olla tekemisissä puolivillaisten autuusteorioiden kanssa, vaan pureudutaan siihen, miksi ylipäätään havittelemme onnea ja miten erilaisista elämänilmiöistä sitä haemme.

Tuntuikin hyvältä lukea pitkästä aikaa kunnon esseekirja. Runoilijan ja prosaistin Tommi Melenderin, s. 1968, teos Onnellisuudesta (jonka sattumalta marraskuussa syntymäpäiväni aikoihin sain lahtelaisilta messuilta Finlandia Kirja -jättiantikvariaatin ilmaisjakelusta) yhdistelee oppineisuutta, omakohtaisuutta, mietteliäisyyttä ja ideoita. Kirjailija on ryhmitellyt esseet kolmen otsikon alle: talous, kulttuuri ja urheilu. Kaikkien näiden kautta onnellisuusteemaa lähestytään.

Epilogina on vielä Melankolian puolustus. Sillä Melender toteaa rakastavansa ”elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen”.

Etenkin talousjaksossa on hykerryttäviä huomioita onnellisuusgurujen äitelistä puheista. Onnellisuus tuottaa tehokasta ja hyvää elämää, siis pyrkikäämme onnellisuuteen. Myönteiset ajatukset ovat enemmän kuin vain ajatuksia, ne ovat täynnä maagista energiaa. Jos et saavuta kaikkea luvattua, et ole yrittänyt riittävän kovasti. Oma vikasi! Näitä onnellisuus”oppeja” maailma on pullollaan, ja ne sisältävät uskonnon jäänteitä. Voima-ajatukset ovat maallisia rukouksia.

Toisaalta Melender vertaa onnellisuuskuplaa mihin tahansa pörssikuplaan. ”Pörssikuplat saavat alkunsa, kun euforian valtaamat sijoittajat hinnoittelevat osakkeita ylisuurilla tulevaisuudenodotuksilla. Myös onnellisuuskupla rakentuu hohdokkaille visioille: ihmiset janoavat parempaa elämää ja takertuvat sellaista lupaaviin narratiiveihin. Onnellisuuskuplassa eläville onnellisuus ei ole sisäinen juttu, vaan monimutkainen sosiaalinen peli, jossa omaa persoonaa peilataan ulkoisia kriteerejä vasten. Et voi olla onnellinen, elleivät samaa narratiivia seuraavat tunnista sinua onnelliseksi. Kuvitteellinen sääntökunta määrää, kelpaatko klubiin vai et.”

Melender muistuttaa, että vaikka positiivinen ajattelu mainostaa maailman muuttumista, niin yhteiskunnallisessa katsannossa se ei ole aktiivisen muutoksen vaan passiivisen mukautumisen oppi. ”Jos perimmäisenä tavoitteena on yhdistää onnellisuus ja menestys, on järkevämpää sopeutua vallitsevaan todellisuuteen kuin yrittää muuttaa sitä. Opportunisti saavuttaa tavoitteensa nopeammin ja kivuttomammin kuin idealisti.”

Nuoren ihmisvihaajan aikakausi. Sellainen oli Tommi Melenderillä, kun hän nuorna miesnä aloitteli uraansa kirjailijana. Hän kertoo romaanistaan Ranskalainen ystävä: ”…halusin pusertaa tekstiin kaiken vihan, jota tunsin omaa aikaani kohtaan ja töhriä sen valheellisuuden ja sovinnaisuuden niin perusteellisesti kuin suinkin pystyn. – – – Kulutin lähes kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, ja minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä sulkeutuneista nuorukaisista, jotka pelaavat vuorokauden ympäri videopelejä tuhnunhajuisissa yksiöissään. Noina vuosina kirjallisuus ei edistänyt myötäelämisen kykyäni tippaakaan, ja tein myös parhaani, että se ei olisi edistänytkään keskittymällä Flaubertin lisäksi Strindbergin, Célinen, Cioranin ja Bernhardin kaltaisiin sappea tihkuvien proosalauseiden kirjoittajiin. He olivat mustia aurinkojani, joiden kolkossa hohteessa elin ja käänsin samalla kasvoni pois ihmisten hymyiltä ja ystävällisyydeltä.”

Niinpä, kirjoissa on tietty voimakenttä, joka vetää puoleensa. Voimakenttien kanssa täytyy pitää varansa. Melender kuvailee, miten hän heltyi ja lämpeni taas maailmalle ja onnellisuuden tunteelle – Tua Forsströmin lyriikan ansiosta.

Kirjailijaelämää ja kirjojen kirjoittamisen mielekkyyttä, ”idiootin pyörässä pyörimistä”  Melender pohtii laajasti. On pakko kirjoittaa, sille ei voi mitään, se vie mukanaan, vaikka usean vuoden työn tuloksena olisi – taas kerran – vaatimattomat myyntiluvut. ”Suomessa saisi tyhjiä pulloja keräämälläkin kokoon suuremmat summat kuin ne parituhatta euroa, jotka kirjailijat keskimäärin ansaitsevat vuodessa kirjojensa myynnillä.” Eikä ennen ollut paremmin, sen ymmärrämme lukiessamme vaikkapa Volter Kilven vaiheista.

Mutta vastapainona on kirjoittamisen onni, itseilmaisun riemu, joka voi olla palkinnoista parhain. Toki turhamaisuutta ja itsetehostusta on aina mukana sekä usko juuri minun lahjojeni erityislaatuisuudesta.

Esseekokoelman viimeinen osio on otsikoltaan Urheilu. Onhan selvää, että urheilu tarjoaa paljonkin onnenhetkiä. Melender kertaa jalkapallon yhteyksiä dramaattisiin tapahtumiin, kuten mellakoihin ja jopa kuolemantapauksiin, mutta muistuttaa myös Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjan Soccernomics kautta, että tietyissä tilanteissa – jalkapallon mestaruuskisojen aikaan – itsemurhien määrä vähenee. Jalkapallo tuo tilaisuuden kokea yhteisöllisyyttä, jolloin tuskallinen yksinäisyyden tunne lievittyy. Myös turnauksen järjestäjämaissa koetaan onnellisuutta, etenkin iäkkäät miehet kuuluvat olevan  tyytyväisiä.

Melender itse ei ole jalkapallo- vaan jääkiekkomies, joka joutuu selittelemään ”vähempiarvoista” harrastustaan. Jääkiekossa hän on myös fanaatikko. Jalkapalloa hän pystyy seuraamaan kepeästi, lätkää ei. ”Fanit pitävät hauskaa, fanaatikot poukkoilevat euforian ja apatian, taivaan ja helvetin välillä.”

Tutustumme amerikkalaiseen esseistiin nimeltä Sean Wilsey, intohimoisesti MM-jalkapalloon suhtautuvaan faniin. Wilsey hankki eBayn kautta nauhoitukset Meksikon vuoden 1970 jalkapallon MM-kisojen otteluista: 25 VHS-kasettia. Wilsey katsoi ottelut parin kuukauden aikana siinä järjestyksessä kuin ne oli pelattu. Vuoden 1970 turnaus oli paitsi jalkapallohistorian klassikko myös eräänlainen vedenjakaja, ensimmäiset kisat, jotka televisioitiin suorana väreissä kaikkialle. Noissa kisoissa Brasilia voitti kolmannen maailmanmestaruutensa, ja joukkuetta johti tarunhohtoinen Péle. Brasilialaisten pelaamista pidettiin kauniina, ylevänä.

Wilseyn vaimo katsoi karsaasti miehensä uppoutumista ikivanhoihin futismatseihin, mutta Wilsey kirjoittaa saaneena ottelujen katsomisesta metafyysistä lohtua, samanlaista kuin uskonnolliset ihmiset pyhistä kirjoistaan. Melender on silti varma, että Wilsey olisi mieluummin kokenut kaiken yhteisöllisyyden itse paikalla tai vähintäänkin kaivannut vaimoa seurakseen.

”Jalkapallon synnyttämä onni on perimmiltään katsomossa olemisen onnea. Katsomo voi olla kotonakin, mutta siellä täytyy olla vähintään kaksi ihmistä jotta se sykkisi elämää.” Ah, niin totta. Ja kaksi ihmistä riittääkin hyvin, kun he ovat samanhenkisiä.

(Sivuhuomautus: tätä kirjoitettaessa on kulunut kymmenisen päivää siitä, kun Argentiina voitti kolmannen jalkapallomaailmanmestaruutensa Qatarin arveluttavamaineisissa kisoissa. Ja Brasilian joukkueen kolmanteen MM-kultaansa vuonna 1970 luotsannut legendaarinen Péle, 82, surullista kyllä tekee kuolemaa sairaalassa São Paulossa.)

Vuonna 2016 ilmestyneessä esseekokoelmassaan Tommi Melender ruotii terävästi ilmiötä, joka muutamaa vuotta myöhemmin puhkesi kauheaan kukoistukseensa: tunteiden demokratiaa, jossa ihmisiä manipuloidaan peloilla, ennakkoluuloilla, kaunalla ja unelmilla. ”Argumentit on mahdollista kumota, mutta tunteita ei. Tunteiden demokratia on järkiperäisen keskustelun joukkohauta.”

Tosi kuin vesi. Yhdysvaltojen totuudenjälkeisen ajan tapahtumat ovat räikeä esimerkki, mihin tunteiden ylivalta voi johtaa, eivätkä suomalaisetkaan ole ilmiöltä turvassa. Pysytään valppaina ja varotaan menemästä mukaan öyhötykseen, vetosipa se onnellisuuteen tai mihin tahansa.

Taina

Pikkujoulukevennys 3: Vuosi ilman vaateostoksia

Laura Friman: Tauko jolloin luovuin vaateostoksista vuodeksi ja pilasin elämäni ehdoin tahdoin. Gummerus 2021.

Miten se alkoi: 7.1.2020 somepersoonan Instagram-tilillä oli ”hiljaista”, siis 31 tuntiin ei ollut tapahtunut mitään, joten jotakin piti keksiä. Kerralla kunnon uudenvuodenlupaus, ei ostella vaatteita koko vuonna, ei yhtäkään vaatetta, uutena tai vanhana, ei edes yhtä sukkaparia.

Käynnistyi kunnon ihmiskoe, sillä päähenkilö rakastaa vaatteita, jopa palvoo niitä. Hän rakastaa vaatteita niin paljon, että ne ovat hänen kotonaan kaaoksessa. Etenkin hän nauttii siitä tunteesta, jonka uuteen vaatteeseen sonnustautuminen tuottaa. Valtaosan vaatteistaan hän kuulemma ostaa sovittamatta.

Kirja käy läpi tuon haasteiden vuoden kuukausi kuukaudelta, erittäin mukaansatempaavasti. Laura Frimanin radiotoimittajatausta ehkä heijastuu tyyliin, joka on läheisen jutustelun tuntuista. Pidin lukemastani, vaikka välillä ärsyynnyinkin itseriittoiseen  minäminä-jankutukseen.

Välinpitämättömäksi kirja ei ainakaan jätä. Teos viihdyttää, vaikka kuten hyvin muistamme, vuonna 2020 alkoi muutakin kuin somevaikuttajan vaatelakko, nimittäin koronapandemia, joka muovasi omalla tavallaan ja merkittävästikin myös vaatelakkovuotta (kotoilu ja mökkeily). Tauko kertoo vaateasioiden ohella Frimanin ysärinuoruusmuistoista, uudesta kumppanista ja uusperheen arjesta.

Kieltäytyminen rakkaasta asiasta ei ole helppoa. Mainosvirrassa oleminen vaatii terästäytymistä. Tyhjää aikaa pitää täyttää, ja kertoja kuvailee uusia harrastuksiaan, kuten juoksemista ja virkkaamista. Välillä hän antautuu unelmoimaan niistä vaatteista ja asusteista, jotka hän erityisesti haluaisi kärvistellessään kieltäymyksessään. On rintsikkaa, ruutuhuivia ja tököttävää tonttupipoa.

Jos vaatteita vähänkin pysähtyy miettimään, niin huomaa joutuvansa syvällisten asioiden äärelle. Tulevat vaateteollisuuden ongelmat, eettinen työ, kulutus- ja haaskauskysymykset, ja niitä käsittelee myös Tauko. Esillä ovat kierrätys, konmaritus ja toimiva vaatekaappi.

Jos vaateteollisuuden kovat faktat kiinnostavat, suosittelen Anniina Nurmen kirjaa Rakastan ja vihaan vaatteita (S&S 2021). Lue Aarrearkku-arvioni Anniina Nurmen kirjasta tästä.

Mutta vaatteissa kyse on yksittäisen kuluttajan identiteetistäkin. ”Kun puhumme vaatteista, puhumme aina myös tunteista, ehkä ennen kaikkea juuri niistä. Puhumme itsestämme, historiastamme, toiveistamme, kivustamme ja häpeästämme – kaikista syvimmistä jutuista. Ihan koko ajan.”

Tähän todellakin törmätään kirjan sivuilla kaiken aikaa. Ja myös ostotapahtumissa taustalla jyllää jotakin muuta. Friman kuvailee osuvasti, miten kalliiden vaatteiden pakkaukset silkkipapereineen kutkuttavat mielihyväkeskuksiamme. Verkko-ostelua kertoja pohtii perusteellisesti, koska nettishoppailu on koukuttanut häntä. Hän ei ole tilaillut vain itselleen, vaan myös lapsilleen.

Friman hurahti aikoinaan pikkulasten äitinä Mini Rodini -vaatemerkkiin. ”Mutta miksi juuri Mini Rodini? Ennen kaikkea kyse lienee ollut sattumasta, kuten hypessä ja muotioikuissa usein. Lisäksi ruotsalaiset osaavat paketoida tarinansa ja tuupata sen eteemme oikealla hetkellä. Pohjoismainen estetiikka on tarpeeksi lähellä omaamme, mutta viileä tukholmalaisuus tarpeeksi idolisoitavaa ja etäistä. Tietysti ne vaatteetkin olivat, no, ihan kivoja. Brändi oli ihanan raikas, ihan toista kuin näennäisen muodikkaat äitiyspakkausvaatteet. En tahtonut pukea poikiani pikkuruisiin neuleisiin ja farkkuihin miniaikuisiksi (eräänlainen golfarimaisen kliininen Ralph Lauren -tyyli) tai kotimaisiin, nostalgisen keltaisiin ja ruskeisiin traktori- ja kärpässienikuoseihin, vaikka ne olisivat veikeän retroja. Mini Rodinin vaatteet olivat kuoseiltaan leikkisiä, mutta moderneja. Graafinen ilme oli yhtä aikaa kekseliäs ja selkeä. Erityisesti merkin minimalistinen pandakuosi oli vuonna 2009 suorastaan ikoninen, ja sillä ratsastettiin ja rahastettiin vielä vuosikausia sen jälkeen.”

Mutta vaatelakkovuonna 2020 hän varoo alkamasta varustella lastensa vaatekaappeja nolkytluvun hengessä.

”Minun elämäni perustuu sosiaalisen häpeän välttelemiselle ja väistelemiselle”, Friman kirjoittaa. Tätä puolta somepersoonissa en ymmärrä. Jos pyrkii välttämään häpeää, eikö jatkuva ekshibitiointi väistämättä tuota häpeää? Jos ei ekshibitiointi jo itsessään, niin takuuvarmasti joku kommentoi jotenkin ikävästi ja häpeää herättävästi? Frimaninkin vaatehaastepostaus kerää aika ilkeitä sivalluksia. Hän onkin muka vaatesuunnittelijoiden ja pienten, eettisten vaatemerkkien vastainen tempauksellaan.

Toki, kuten Laura Friman muistuttaa, hän tekee paljon muutakin kuin puhuu ja kirjoittaa itsestään. Hän on freelancer, joka kirjoittaa kolumneja ja haastattelee kirjailijoita ja muita vaikuttajia tapahtumissa, ja hän on kääntänyt lastenkirjoja ja kirjoittanut kirjoja julkkiksista.

Energinen kirja tarjoilee paljon tietoa. Nyt minäkin tiedän, mikä on kapselivaatekaappi (täsmätuotteilla varustettu aina toimiva kokoelma) tai athleisure (urheilullinen vapaa-ajan tyyli) ja mitä tarkoittaa kulkea kommandona (pikkuhousuitta). Ja muuten vain oli ihan pakko käydä netistä kurkkaamasta kertojan intohimon kohdetta, puuteripinkkistä pörrömekkoa.

Kiinnostava knoppitieto verkkokaupasta. Suomessa shoppailtiin vuonna 2019 vaatteita, kenkiä ja asusteita verkosta (kotimaasta tai ulkomailta) melkein kolmen miljardin euron arvosta. Huh!

Taina

Huutavan ääni kivierämaassa

Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar 2022.

Raastava tilinteko pappiskutsumuksesta ja kirkon vallankäytöstä. Helsingin Kallion kirkon pappi Kai Sadinmaa joutui vuosia sitten Helsingin piispan Teemu Laajasalon kanssa törmäyskurssille vaadittuaan piispoja hyväksymään samansukupuolisten avioliitot. Sadinmaa oli ensimmäinen pappi, joka vihki avioliittoon samansukupuolisen pariskunnan vuonna 2017. Lutherin tavoin Sadinmaa vaati kirkkoa myös luopumaan pseudopuheista ja julistamaan väkevää sanaa. Hänet erotettiin kirkon pappisvirasta reilu vuosi sitten.

Tässä kirjassa Sadinmaa kulkee kolmen henkilön jalanjäljissä pohtien siinä samalla omaa kohtaloaan. Hän tutkii 1930-lukulaisen pasifistin Arndt Pekurisen vaiheita sekä talvisodassa kaatuneen oman isoisänsä Feliksin kohtaloa ja ottaa luupin alle myös Otto Asiaisen, joka ylempänsä määräyksestä ampui Pekurisen Vienan Karjalassa. Kirja on hybridi, dokumentaarisen ja omaelämäkerrallisen yhdistelmä. Mukana ovat loppukesän 2021 potkut sekä tältä vuodelta kommentti Ukrainan tapahtumiin.

Sadinmaassa on profeettaa ja mystikkoa, joka tietoisena kollektiivisesta alitajunnasta pyrkii tekemään menneisyyden kanssa sovintoa, jotta väkivaltaisesti kuolleet ja yhteisönsä kieltämät sielut pääsevät rauhaan. Hän kulkee suuren osan matkoista kävellen pyhiinvaeltajan tavoin, havainnoiden tarkasti kaupunkia, luontoa, eläimiä, valoja, ääniä ja tuoksuja. Kirjan kieli on kaunista ja voimakasta, tyylitajuisen kirjoittajan vahvaa kynänjälkeä.

Teoksesta kasvaa pasifistinen monumentti, joka ulottuu Helsingin kivierämaasta Pohjanmaan lakeuksille ja Karjalan mäntymetsiin. En tiedä, kumpi liikutti enemmän, perehtyminen aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vainoon ja häpäisyyn, joka muuten muistuttaa paikoin ihmeesti Jeesuksen kiusaamista, vaiko Sadinmaan oman elämänsä äärellä käymänsä tuskallinen paini epäilysten, toivon ja pakottavan vakaumuksen myrskyissä.

Kai Sadinmaa on syntynyt vuonna 1964 eli hän kuuluu meihin sodankokeneiden traumatisoituneiden vanhempien lapsiin, joiden kohtaloksi tuli menneisyyden tilinteko muodossa tai toisessa. Kain lapsuus ja nuoruus Torniossa oli ankaraa aikaa. Isä oli poliisi, äiti alkoholisti ja veli nuorisorikollinen. Syyllisyys ja häpeä painuivat pieneen poikaan kuin poltinmerkki. Jos jotakin ikävää tapahtui, Kaita pidettiin syyllisenä. Noiden vuosikymmenien syviä haavoja Kai parantelee terapiassa.

Ennen kuin Sadinmaa erotettiin pappisvirasta elokuussa 2021 kirkon tunnustuksen vastaisesta opetuksesta, hänelle oli ehtinyt kertyä kirkon näkökulmasta melkoinen syntilista. Räväkkä stand up -esitys Papiston päivien pääjuhlassa vuonna 2004, varjelkoon. Vuonna 2012 hän piti huomiotaherättäviä puheita radiossa. Ne olivat Radio Ykkösen hartauksia, mutta niissä kuultiin epätavallista asiaa.

Kai Sadinmaa. (Kuva: Bazar / Jetro Stavén)

”Nimitin pankkiireja bankstereiksi, koska heitä ei erota gangstereista kuin hieno liivipuku. Paasasin, kuinka hyvinvointivaltiota ei enää ole, hyysäys on loppu ja jokainen kansalainen on yhden hengen yritys, jonka on kannettava vastuu itsestään. Jos siihen ei pysty, niin se on oma vika. Vertasin nykyistä talousjärjestelmää natsi-Saksaan ja totesin, kuinka taloudellinen diktatuuri suistaa koko maailman raiteiltaan ja jokainen elämänalue alistetaan kilpailulle, voittojen maksimointiin, niin terveydenhuolto, sosiaalipalvelut, koulut, päiväkodit, vanhustenhoito, junaliikenne, vankeinhoito kuin lasten huostaanotto.”

Ymmärrettävästi hartauksista tuli paljon palautetta ja klassista mummokorttiakin pelattiin. Mummokortti on se, että jos kirkon työntekijät kieltäytyvät puhumasta latteuksia, niin joku vetoaa, että moinen varmasti loukkaa hänen naapurissaan asuvaa 90-vuotiasta mummoa. Sadinmaan mielestä tuo mystinen, haudan partaalla keikkuva kuvitteellinen 90-vuotias on pelkkä veruke pappien pelkuruudelle ja henkiselle laiskuudelle. Hauska detalji on, että muuan 90-vuotias nainen kiitti Sadinmaata radiopuheesta; mummo oli itsekseen ajatellut aivan samoin kuin puhuja, ja hänestä tuntui hyvältä kuulla asia ääneen lausuttuna.

”Silloin ymmärsin, että sanoilla on merkitystä. Vaikka mikään ei muuttuisi, on tärkeää, että joku sanoittaa asioita. Ne luovat tilaa, murtavat hengitysaukkoja ajan tukahduttavaan kudokseen ja synnyttävät näköaloja vallitsevalle ’ei ole vaihtoehtoja’-politiikalle.”

Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Sadinmaa oli ehdolla sitoutumattomana ja järjesti Kallion kirkossa arveluttavan vaalitilaisuus-performanssin. Hän kiipesi tikkaille ja kiinnitti perinteisen Mannerheimin päiväkäskyn päälle tämän ajan päiväkäskyn. Siinä ironisesti kiitettiin äitejä, jotka ovat kasvattaneet 1990-luvun ja sen jälkeiset sukupolvet mahdollistamaan rikkaiden riistoeliitin mukavat oltavat.

Homoparien vihkimistä 2017 seurasi kirkon taholta huomautus, johon Sadinmaa reagoi istumalla provosoivasti jalkapuussa Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin edustalla.

Lisäksi Sadinmaa ärsytti provosoivilla paidoilla, joiden tekstinä saattoi olla Arndt elää tai Sovinto. Esitellessään hautausmaata yllään Into-kustantamon paita, jossa lukee Huorasatu, hän järkytti jotakuta seurakuntalaista niin, että valitus napsahti ja huomautus seksuaalisesta ahdistelusta. Laura Gustafssonin romaaniin viittaava sana tosin Sadinmaan mukaan oli koukeroinen ja hyvin vaikeasti luettavissa, mutta silti. Ja kuten tästä nyt puheena olevasta kirjasta selviää, pitäähän Sadinmaa itsekin pohjanmaalaisten vihtoripaitoja kannanottona, jota hän lähtee vasiten selvittämään.

Papista alkoi tulla valituksia tuomiokapituliin. Helsingin aiempi piispa Irja Askola otti aina yhteyttä, keskusteli ja antoi ajan parannella haavoja. Uusi piispa Teemu Laajasalo taas vaati selvityksiä ja katumusta. Laajasalon oman yrityksen kuittisotkut ja epäselvyydet painettiin villaisella. Kuten teoksessa todetaan, piispa on aina oikeassa, vaikka hän olisi väärässä. Kirkon valtarakenne vaatii niin.

Vuoden 2021 alkupuolella tuomiokapituli antoi Sadinmaalle puoli vuotta aikaa perua puheitaan ja ilmaista olevansa kirkon tunnustuksen kanssa samoilla linjoilla. Vastaukseksi kirkon kauhukakara tallensi pohjoisen saunassa videon, jossa istui pannumyssy päässään ”Kemijoen piispana”. Eikä video jäänyt ainoaksi. Kun katsoo piispa ”Laajasaldoa” pilkkaavan videon Laajasalon hovi muuttaa Venäjälle, niin ymmärtää, että potkut olivat väistämättömät. Laajasalo ja Sadinmaa eivät mitenkään mahdu samaan hiippakuntaan.

En ole milloinkaan levännyt pappeudessa, kirjailija toteaa. Hän ehti toimia pappina 26 vuotta. Kyllä siinä ajassa jo kontaktit solmiutuvat ja työhön tottuu ja kiintyy, vaikka ristiriitaisissakin oloissa. Pitkän työuran tehneelle lähtö ei koskaan ole helppo (itsekin tiedän aiheesta yhtä ja toista). Jos jotakin tässä kirjassa ihailen, niin sitä, että Sadinmaa uskaltaa kertoa tunteistaan. Hän haluaa jatkaa pappina eikä halua jatkaa. Hän haluaa tulla erotetuksi eikä halua tulla erotetuksi. Varsin ahdistavaa pitkän päälle. Potkut olivatkin tavallaan helpotus. Ammatti-identiteetiltään Sadinmaa on jo kauan ollut kirjailija, ja hänellä on yhteyksiä taidekenttään, hänen tekstejään on esitetty näyttämöllä. Kirjoja varmasti tulee lisää, ja odotan myös tv-dokumenttia hänen pappeuspainistaan; kirjassa mainitaan, että sellainen on tekeillä.

Aseistakieltäytyjä Arndt Pekurisen vaiheita käydään siis teoksessa läpi aktivistin pidätyksestä aina traagiseen loppuun asti. Pekurista ja Sadinmaata yhdistää ainakin se, että molempia neuvottiin luopumaan vakaumuksestaan. Eivätkö he voisi sopeutua, jo perheidensä takia? Lastensa vuoksi? Eivät. ”Vastarinnan merkitys ei tyhjene siihen, että saavutetaan jotain, vaan tärkeää on itse kapinan akti. Kapina, kieltäytyminen ja uhma ovat pyhiä tekoja, suoria ja välittömiä ilmauksia ihmisolennon vapauden kaipuusta.” Pekurinen voitti taistelunsa: Suomeen säädettiin aseistakieltäytyjille uusi laki, Lex Pekurinen, vuonna 1931.

Pekurinen mainitaan myös Sadinmaan edellisessä kirjassa Kuolleiden kirja – eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into 2019). Kirja syntyi työperiodista Malmin hautausmaan pappina kesällä 2018, kun Sadinmaa oli joutunut omilla huudeillaan epäsuosioon. Tommi on esitellyt kyseisen kirjan Aarrearkussa; lue artikkeli tästä.

Tinkimätön kuolemaan saakka -teokseen punoutuu koko raskas mentaalinen maisemamme kansalaissodan jättämine jakolinjoineen ja myöhempien sotien murtamine mielineen. 1920–1930-luvuilla miesihanne ja militarismi olivat niin sidoksissa toisiinsa, että rauhanaktivistien mielenterveyttä epäiltiin ja heille laadittiin diagnooseja. Myös Arndt Pekurinen sai diagnoosin constitutio psychopatica gravis eli vakava rakenteellinen psykopatia. Saman diagnoosin saivat monet muutkin ajan ihanteisiin sopeutumattomat miehet, kuten epäsosiaaliset ja homoseksuaalit, ja meno jatkui sota-aikana. (Lue tästä Aarrearkku-artikkelini kirjasta Ville Kivimäki: Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945, WSOY 2013.)

Jos haluaa perehtyä Sadinmaan teologiseen ajatteluun, on hänen teoksensa Ilmestyskirja (Into 2017) ohittamaton. Myös sen on Tommi esitellyt Aarrearkussamme otsikolla Älä anna tätä rippilahjaksi. Lue Ilmestyskirja-artikkeli tästä.

Tinkimätön kuolemaan saakka -kirjan kansi on kuin 1970-lukulainen juliste. Se lienee tarkoituksellista. Sadinmaa pahoittelee, että seitkytlukulaiset selkeät jakolinjat ovat häipyneet ja kaikesta on tullut ”kaupallista, pinnallista ja hengetöntä paskaa” ja että maailman ovat vallanneet ”moukkamaiset omistajat”.

Mitä Sadinmaan toimintaan tulee, niin tämä ei todellakaan ollut tässä. Vaikka kohupappi kieltää perustavansa uutta kirkkoa, niin kyllä vain hän on jo laatinut protestanttisen reformaation uudet teesit. Tinkimätön on läpeensä poliittinen ja Sadinmaa on jo kerran pyrkinyt eduskuntaan, joten en hämmästyisi, vaikka hän nyt kirkosta vapauduttuaan ryhtyisi aktiiviseksi poliitikoksi.

Laitan tähän loppuun ajatushelmen, jonka löysin teoksen sivuilta 14–15 eli tärkeä syy siihen, miksi meillä kivierämaassa on tukala olla ja miksi some on mitä on.

”Sata vuotta sitten oli vielä tyhjää tilaa. Tänään ymmärrys sen merkityksestä on kadonnut, kun löysät on vedetty pois joka puolelta, kuten ullakoista, joita on remontoitu asunnoiksi ympäri Helsinkiä. Ullakot, samoin kuin kellarit, ovat kummituksia, aaveita, alitajuntaa, mysteereitä ja salaisuuksia, ei markkinoita varten. Vapaan tilan alistaminen yksityiseen voitonpyyntiin ja markkinoiden totalitarismiin ei voi tapahtua ilman seuraamuksia. Ihmisen pää ei sitä kestä.

Vielä totaalisempi tilan menettäminen liittyy digitalisaatioon ja sosiaaliseen mediaan. Internet on tuonut maailman lähemmäs mutta samalla tuhonnut etäisyydet. Digitalisaation myötä olemme kadottaneet elämän ja ihmisen salaisuus- ja mysteeriluonteen ja sitä myöten arvokkuuden. Kollektiivinen alitajuntamme ja vapautta janoava mieli iskee väistämättä takaisin ja vaatii tilan takaisin itselleen, vaikka väkivalloin.”

Taina

Nimekäs kertoja veijarimielellä

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Suomentanut Antti Valkama. Tammi 2022.

Länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaiseen maagiseen realismiin; siitä Haruki Murakamin proosa tunnetaan. Kuitenkin tuore novellikokoelma Ensimmäinen persoona jätti vähän vaisun jälkimaun. Ehkä odotukset vain olivat liian korkealla.

Kahdeksan novellin miljöissä ja asetelmissa on paljon tuttua: jazzia, öisiä kohtaamisia, oluen nauttimista. On ihastumisia, toiveikkuutta, fyysisiä kontakteja, pianonsoittoa ja seksiä. On myös itseironiaa. Ote on suorapuheinen, jopa karkea ja paikoin kyyninen.

Luin alle 200-sivuisen opuksen läpi, luin toistamiseen ja mietin mitä tämä kirja tahtoo sanoa. Minulle tuli tunne, että maineikas kirjailija on kieli poskessa paljastavinaan jotain itsestään. Teos ilmestyi samannimisenä Japanissa vuonna 2020, ja nyt se jo suomennettiin, varmaan samaan tahtiin se kääntyi muillekin 50 kielelle.

Kiinnostavimpia ovat hetket, jolloin kertojan suunnitelmat pettävät siksi, että hän on ymmärtänyt jotain väärin. Näitä kömpelöitä, harovia tuokioita Murakami kuvaa hyvin, sitä miten mieli ponnistelee saadakseen outoon todellisuuteen tolkkua. Myös kirjailijan vankka musiikintuntemus, niin populaarimusiikin kuin klassisenkin, tekee vaikutuksen.

Mutta kirjan naisjutut ovat välillä kuin tunkkainen tuulahdus 1990-luvulta. Novelli Karnevaali alkaa näin:

”Ei varmaankaan olisi reilua sanoa, että hän on kaikista tähän mennessä tuntemistani naisista rumin. Maailmassa todennäköisesti on paljon naisia, jotka ovat häntä rumempia. Mutta en usko, että on virheellistä sanoa hänen olevan rumin niistä naisista, joiden kanssa olen elämäni aikana ollut jossain määrin läheisissä tekemisissä ja jotka ovat upottaneet juurensa minun muistini maaperään. Totta kai voisin sanan ruma sijaan käyttää kiertoilmaisua ei kaunis, ja se luultavasti olisi lukijoille – etenkin naispuolisille – helpommin hyväksyttävää. Siitä huolimatta otan tässä vapauden käyttää juuri tuota suorasukaista (ja jossain määrin karkeaa) sanaa. Sen avulla näet pääsemme lähemmäs kyseisen ihmisen olemusta.”

Ensimmäinen persoona – ovatko nämä muka siis kirjailijan omia, tosia kokemuksia? Ei todellakaan. Puhuvia apinoita ja käärmeitä kuhisevia puita. Veijarikertoja on vauhdissa. Onhan hän jo nuorena huiputtanut musiikkimaailmaa kirjoittamalla yliopiston kirjallisuuslehteen hölynpölyesseen Charlie Parkerin ”bossa nova -nauhoitteesta” ajatuksella: jos Bird olisi elänyt 1960-luvulle saakka, kiinnostunut bossa novasta ja ryhtynyt soittamaan sitä. Oletan että tämä muistelma pitää paikkansa, samoin baseball-pelaajien takamuksista kirjoitetut ylistysrunot. Toki huonomminkin voisi aikaansa käyttää kuin rustaamalla värssyjä urheilevien miesten takamuksista.

Taina

Vakavaa leikkiä poikain kesken

Matias Riikonen: Matara. 3. painos. Teos 2021.

Koulupojat elävät kesälomallaan kaksoiselämää omassa Mataran valtakunnassaan. Matara muistuttaa hieman muinaista roomalaista yhteisöä. Senaattorit juonittelevat lakanatoogat yllä ja käskyttävät alaisiaan, pikkupoikia, joilla on hiilellä piirretyt viikset, koppalakit ja henkselihousut. Mataralla on omat lait ja rituaalit, oma raha ja poikakohortilta toiselle kulkeva perinnetieto. Rikkaat ovat rikkaita täälläkin, he voivat ostaa työläisiä omiin projekteihinsa. Eivätkä valtaapitävät ole turvassa juonitteluilta ja kapinamielialalta.

Kerronnan keskiössä on pikkuveli, joka toimii tiedustelijana isoveljensä kanssa. Vihollisia ovat kallialaiset, kermit ja partialaiset. Veljekset löytävät vakoiluretkellään vihollisen leirin, ja sotavalmistelut alkavat.

Sota ei ole yhdentekevää nahistelua. Puumiekan isku tietää hengenlähtöä, kuolleiden on käyttäydyttävä sovittujen sääntöjen mukaan ja heidän on poistuttava Matarasta. Vankeja nöyryytetään kuten oikeissa sodissa ainakin.

Matias Riikonen osaa luoda ihmeellisen unenomaisen maailman. Kesäinen luonto henkii, sirkuttaa ja sykkii antaen kehykset poikien valtakunnalle, joka tuntuu myös kehittyvän omien orgaanisten lakiensa mukaan. Poikien keskinäinen valtataistelu, mutta myös kiintymys ja hellyys ja orastava seksuaalisuus saavat siinä sijansa. Pikkuveljen luontomystiset havainnot ja pyrkimys koko olemuksellaan täyttää yhteisen leikin edellyttämät vaatimukset punoutuvat kauniisiin miljöökuvauksiin, kun veljekset ”naakivat” eli kulkevat tiedustelijoina metsäkierroksillaan, noudattaen tarkkaa koreografiaa jalkatyössä, ”askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää”; tämä jalkatyön kuva toistuu läpi romaanin joka jakson alussa.

Kirjan takakansiteksti ilmaisee asian hyvin: tämä romaani ottaa lapset vakavasti. Pikkuveljen ponnistukset, fyysisten rajojen koettelu yhteisen päämäärän takia, ilon hetket, pettymykset, pelot ja järkytykset välittyvät salaperäisen kauniina.

”Lehdet olivat peräisin nuoresta haavikosta, joka hehkui kankaan takana niin kirkkaana, ettei se näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän todellisuuteen… isoveli katseli, kuinka haavoista sinkoutui rastaita, ja odotti aikansa, ennen kuin kääntyi pikkuveljen puoleen ja teki sormillaan juoksemista merkitsevän eleen. Pikkuveli nyökkäsi, isoveli kohensi vyötään ja veti henkeä, pikkuvelikin veti henkeä, ja he säntäsivät juoksuun… he välttivät risut ja liian tiheässä sojottavat oksat, valo välkkyi, he puuskuttivat, mutta juoksun ääni hukkui kuolleisiin neulasiin, vitikko oli aina vain likempänä, sen hehkuvat lehdet ja harmaiden runkojen kalterikko. He tömähtivät kyljelleen hiirenportaiden alaiseen hämärään, huohottivat hiljaa ja pyyhkivät multaa kämmenistään ja käsivarsistaan… taivas pilkisti lehtien rakosista ja lintujen huuto kuului ja haapojen havina, se oli heleää ja jollain lailla seremoniallista.”

Myös Matara-”valtion” kehitys, jännitteet ja valtataistelut ovat vahva teema.

”Kaius alkoi suunnitella uutta sotaretkeä. Ensin marssittaisiin länteen ja kukistettaisiin partialaiset, sitten jatkettaisiin etelään ja hyökättäisiin kermikallioille ja tapettaisiin niin monta kermiä kuin kyettäisiin. Harvennetuista kermilaumoista olisi valtiolle vähemmän uhkaa.

Virnanen muistutti senaatissa, etteivät kermit olleet hyökänneet kertaakaan koko kesänä. Jos niiden väkilukua onnistuttaisiinkin verottamaan, ensi keväänä niitä olisi taas täysi määrä, kun uudet pojat saapuisivat opistolle. Kaius vastasi, että ensi kesänä mataralaisiakin olisi täysmäärä, ja asia oli loppuun käsitelty.

Auguuri kuiskaili, että tätä menoa Kaius vielä tyrkätään Hadeen veräjille. Kaikkein kiltein poika taas tyynesti toteamassa sellaista, niin kuin murhanhimo olisi tauti, joka verenvuodatuksen myötä olisi tarttunut auguuriinkin. Se tarkkaili pikkuveljen kasvoja, eikä hän tiennyt, mitä auguuri hänessä näki ja miten se näkemäänsä punnitsi.”

Matara ilmestyi elokuussa 2021. Se ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2021 ja Runeberg-ehdokkaaksi 2022, ja se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin jälkimmäinen osa, Jollaksen pojille omistettu. Ensimmäinen osa on vuonna 2019 ilmestynyt Iltavahtimestarin kierrokset, jossa nuori mies liikkuu maagisessa öisessä kaupungissa. Tommi-veljeni esitteli Iltavahtimestarin kierrokset Aarrearkun ensimmäisessä blogipostauksessa 1.3.2020.

”Pidän tuosta Riikosen polveilevasta ajatuksenjuoksusta. Tai kulusta, sillä kävellessäänhän hän niitä havaintoja tekee. Sen takia ne kai ovat kovin rauhoittavia:

Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle. Kun niin ajatteli, näytti kuin valopylväät olisivat olleet vartiointitehtävissä.”

Lue Tommin koko artikkeli tästä.

Minä en tiedä poikalasten sotaleikeistä paljonkaan. Luettuani Mataran arvelen päässeeni edes hiukan jyvälle. Aavistan jotakin siitä arvokkuuden tunteesta, jonka leikki voi tuottaa. Leikkiin kuuluu vääjäämättä sekin, että lapset kasvavat ja leikki täytyy joskus lopettaa. ”Nyt hän oli vain valju muisto pojasta, joka joskus eli.”

Taina

Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.

Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.

Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.

Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.

Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”

Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.

Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”

Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee  arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.

Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?

”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”

Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös  päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.

Taina

Suomalaista nuorta keskiluokkaa digiajassa

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022.

Suvi Vaarla on aiemmin julkaissut novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä (2013) sekä romaanin Westend (2019). Novelleihin en ole perehtynyt, joten en lausu niistä mitään, mutta Westendin luin tuoreeltaan ja pidin siitä kovasti. Se on sukupolviromaani ja ajankuvaus, joka nostaa esiin 1990-luvun laman suurten menestystoiveiden jälkeen ja etenkin laman lasten kokemukset. Jäi mielikuva elegantista kertojasta, ja tuore kirja Kadonnut aika vahvistaa vaikutelmaa. Tässä on kauniilla kielellä kirjoitettu ehyt romaani, jota lukiessa ei tarvitse jännittää, saako yhtäkkiä jonkin vekkulin likasangon niskaansa.

Kadonnut aika käsittelee suomalaista nuorta ja nuorehkoa keskiluokkaa, hiljalleen keski-ikäistyviä kaupunkilaisia. Päähenkilöitä on useita, ja käännekohtatapahtuma yhdistää heidän polkunsa ainakin hetkeksi. Yhteinen nimittäjä henkilöille on ahdistuneisuus. He ovat enimmäkseen hyväosaisia ja tiedostavat sen, ja tuntevat syyllisyyttä ahdistuneisuudestaan. Heillä on paineita tehdä oikeita valintoja. Lasten syntymään ja kasvatukseen liittyy lähes sietämätöntä stressiä.

Yksi pakenee valintojen vaikeutta sumeaan nomadielämään, toinen miettii jaksaako työssään, kolmas elättelee ajatusta väitöskirjasta ja kuntoilee pakonomaisesti. ”Juoksu oli moderni rukous, hurskaan kiitollisuutta toimivasta kehosta.”

Vaarla tekee tarkkoja havaintoja ilmiöstä, joka suuresti värittää romaanin henkilöiden elämää, nimittäin kaikkialle tunkevasta teknologiasta.

”He istuivat joka ilta television ääressä, mutta televisio ei riittänyt: samaan aikaan piti katsoa jotain puhelimesta, usein myös sylissä lepäävästä kannettavasta. Riittikö kolmekaan ruutua? Kun kummastakaan kuukausimaksullisesta suoratoistopalvelusta ei löytynyt mitään kiinnostavaa, he katselivat valtavasta älytelevisiostaan nettivideoita uimaan opettelevista vesisioista, röyhelövaatteisiin puetuista kissoista, kaahareista jotka lensivät katolleen suurkaupungissa, tai mitä suosittelualgoritmi heille ehdottikin.”

Jotain kertoo ajasta, jos henkilö jää auton alle tuijottaessaan liian kiinteästi älypuhelintaan, ja päälleajaja on myös ollut nenä kiinni älypuhelimessa. Lasten kännykänkäyttö ja jatkuva vääntö ruutuajasta on yksi osa teknologian ylivaltaa. Vaarla kiteyttää hienosti sen, mihin suuntaan ihmiskunta on matkalla.

”Omasta mielestä oli tullut kaatopaikka, jossa rääkyvät lokit etsivät ravitsevaa syötävää, mutta kolusivat aina uudestaan samoja tuhruisia käärepapereita.”

Tekniikan ylivallalle ei kukaan tunnu voivan mitään, paitsi amerikkalainen pariskunta, jonka luona yksi päähenkilöistä työskentelee au pairina. Pariskunta pitää pikkulapsensa täysin erossa digitaalisista laitteista. Lapset varttuvat steinerilaisessa luomuhengessä. Ei sekään tosin suju kuin Strömsössä. Au pairin jännitteinen elo lapsiperheessä kuuluu kirjan hienoimpiin jaksoihin, se on loistavasti kerrottu valta-asemien tutkielma.

Mielenkiintoinen teema on lasten ja vanhempien suhdeverkko, jota pohditaan kaikkien päähenkilöiden kautta. Se miten esimerkiksi vanhemman ikä ja sairastelevuus voi vahvasti vaikuttaa lapsen elämään. Ja vaikka oma lapsuus olisi ollut melko ok, niin silti uuden sukupolven saapuessa ollaan aika pihalla.  Digitaalinen yhteydenpidon pakko tuo uusia sävyjä myös perhesuhteisiin.

”Oma lapsuus muistutti ulkoisesti nykyaikaa, mutta kun tarkensi katsettaan, ymmärsi että tasapainossa oli tapahtunut lähes huomaamaton muutos: koodissa oli bugi, joka ei rikkonut ohjelmaa vaan tuli esille vain hetkittäin, outona virheviestinä alitajunnassa.”

Suomalaisen kaunokirjallisuuden genressä tunnutaan kovasti arvostettavan sotahistorian kuvauksia. Ne saavat paljon mediahuomiota ja niistä sovitetaan näytelmiä ja elokuvia. Mutta minusta on hienoa, että nykytodellisuudesta syntyy Kadonnut aika -romaanin kaltainen teos, samaan aikaan terävä ja kaunis hahmotelma ihmisistä tässä ajassa.

Taina