Kiivasta naputtelua, haasteita ja riemun hetkiä

Miten kirjani ovat syntyneet 6. Toimittanut Ville Hänninen. WSOY 2023.

Mikko Rimminen puhdistaa hermostonsa ajamalla taksia öisessä Helsingissä, Antti Nylén vastustaa teknologista edistysdespotismia, Sirpa Kähkönen kantaa huolta kirjakentän rakennemuutoksesta.

WSOY on harvakseltaan julkaissut vuosikymmenten saatossa kiintoisaa sarjaa Miten kirjani ovat syntyneet. Sen ensimmäinen teos ilmestyi jo vuonna 1969 Ritva Rainion (sittemmin Ritva Haavikko) toimittamana. Ideana on kaikissa osissa ollut antaa kirjailijoiden kertoa teoksistaan, tekemisensä tavoista sekä kehittymisestään kirjailijana.

Tämän tuoreen, kuudennen osan toimittaja Ville Hänninen toteaa kirjoista kuvastuvan sukupolvien kierron, mutta myös kirjallisuuden ajattoman luonteen, sillä kokoomateoksia luetaan yhä, ja ne ovat klassikoita.

Nyt ensimmäistä kertaa Miten kirjani ovat syntyneet toteutettiin haastattelumuodossa. Muoto on erittäin toimiva ja tuo lukukokemukseen dynamiikkaa, kun haastattelijana ja tekstin muotoajana on palkitun tietokirjailijan Ville Hännisen kaltainen osaaja. Opus on kauttaaltaan ihmeen viihdyttävä.

Kirjailijahaastattelut ovat mediassa jokapäiväistä leipää, mutta toisin kuin median henkilökuvat ja kirjateemapohdinnat nämä haastattelut painottuvat ilmaisuun, taiteeseen, kieleen ja kielellistämiseen. Välillä liikutaan syvissä vesissä, mietitään identiteettiä, mielenterveyttä, sanomisen tarvetta ja oikeutusta. Masennus tai ylikierroksilla käyminen ei ole ihan harvinaista taiteen tekijöillä. 

Toki, kun Suomen Kirjailijaliiton 860 jäsenestä poimitaan kuusitoista kirjailijaa, niin aina voi rutkuttaa, että se ja se olisi pitänyt ottaa mukaan. ”Toivonkin, että sarja jatkuu”, kirjoittaa Ville Hänninen, ”ottaa ehkä uusia muotoja ja saa rinnalleen muita yrityksiä nykykirjallisuuden läpileikkauksiin. Erilaiset taiteen yleisesitykset ovat tarpeellisia, vaikka niitä tehdään vähemmän kuin viime vuosisadalla.”

Virkaiältään vanhin tällä kertaa on Sirpa Kähkönen, palkitusta Kuopio-sarjastaan ja monista muista teoksista tunnettu tekijä. Kähkösen kirjailijankohtaloksi tuli tutustua oman sukunsa historiaan ja Suomen sisällissodan jakolinjoihin. Hän on ollut aktiivinen myös kirjailijoiden järjestötyössä, johti kirjailijaliittoa vuosina 2018–22.

Kähkönen puolustaa sanan- ja ilmaisunvapautta muistaen kipeästi, miten hänen oma isoisänsä vangittiin ja oli väkivallan kohteena aatteidensa vuoksi. Kähkönen tuo esiin  kirjallisuuden toimintakentän muutoksen. Äänikirjapalvelut ja niihin liittyvä alustatalouden logiikka ovat muuttaneet kustantamoiden toimintaa, ääni- ja e-kirjoista maksetaan matalampia korvauksia kuin painetuista, ja pienet kauppaketjut sekä yksityiset kirjakaupat ovat lopettaneet.

”Samanaikaisesti valtiontalous on koronan ja Ukrainan sodan vuoksi pitkään lujilla. Taiteilijat joutuvat perustelemaan yhä uudelleen merkityksensä ja tuen tarpeensa yhteiskunnassa. Jää nähtäväksi, millainen osa kirjailijakunnasta pystyy elättämään itseään tällä työllä. Miten kauan kansalaiset suhtautuvat positiivisesti siihen, että pitää tukea muutakin kuin koulutusta ja terveydenhoitoa, jotka nekin ovat rapautumassa? – – mitä kirjallisesta kulttuuristamme on jäljellä kymmenen vuoden päästä? Kuulostaa synkältä, mutta luulen, että kokemukseni jakaa moni ikäpolveni ja nuoremmankin polven kirjailija.”

Muutama kirjan kirjailijoista pohtii totuutta. Petri Tamminen kertoo tavoittelevansa totuutta, ”ei yksioikoisuutta vaan jonkinlaista trollauksen vastakohtaa. Että sanotaan mahdollisimman tosissaan ja rehellisesti se mikä sanotaan. Yritän estää valehtelemista tiivistämällä, siis että en ehtisi kertoa kuin tosiasioita, ja kun en kerro enempää, lukija mahtuu paikalle ja tuo mukanaan omat juttunsa”.

Tamminen muuten ennustaa, että autofiktion käsite katoaa seuraavan vuosikymmenen aikana. ”Se ei tuo mitään ratkaisevaa lisätietoa kirjallisuuden lajityyppeihin. Kaunokirjallisuus on aina yrittänyt kuvata, miltä tuntuu elää.” Toivottavasti hän on oikeassa; minustakin koko autofiktiopelehtimisen voisi unohtaa.

Jukka Viikilä taas on sitä mieltä, että aitouden ja rehellisyyden vaatimus on ristiriidassa kirjallisen työn kanssa. ”Ehkä en voisi kirjoittaa mitään, jos seisoisin liian tiukasti kirjoittamansa takana. Aitous on täysin irrelevanttia kirjailijalle. Päätös katsoa asioita jostain kulmasta, myöntyminen rajauksiin, on osa työtä.”

Miki Liukkonen pitää 1990-luvulla noussutta ”uusvilpittömyyttä” ankeana muotina. Hänellä kun kyse on ajattelun muovautumisen pohtimisesta. Hän kirjaa aivojensa ääntä eikä pyrikään olemaan totuuden torvi. Liukkosen massiiviset kirjat kuten O ovat herättäneet huomiota, ja kirjailija (s. 1989) onkin onnistunut tavoitteessaan jättää jälki suomalaiseen kirjallisuuteen.  

”En varsinaisesti viihdytä, kirjojani tuskin otetaan mökkilukemiseksi enkä ole juonen ystävä. Mulle juoni ei kuulu varsinaiseen realismiin vaan pidän sitä elämän siistimisenä. Ratkaisemattomat asiat ratkeavat, ristiriidat selviävät ja solmut aukeavat. Tosiasiassa kaikki on sotkuista, ja harva asia selviää.”

Liukkonen aloitti uransa runoilijana ja 22-vuotiaana pohti olevansa liian vanha runoilijaksi; yhäkin hän vähän epäilee ”viisikymppisiä runoilijoita, siinä on jotain pedofiilistä”. Liukkonen ei pidä vanhoista, viisaista miehistä, jotka ottavat ”iisimmin laiturilla”. Runossa pitää sen sijaan olla ”tulipaloa ja näkyjä”, ihanteena 1800-lukulainen riivattu runoilija.

Moni muukin teoksen kirjailijoista on aloittanut runoilijana, kuten Mikko Rimminen, jonka läpimurto romaanikirjailijana oli legendaarinen Pussikaljaromaani (Teos 2004). Rimmiselle ”on hirveän tyydyttävää, että romaanin on pakko edetä lineaarisesti. Virkkeet asetellaan peräkkäin, mutta on valtavasti mahdollisuuksia kokeilla.” Finlandia-palkinto irtosi romaanilla Nenäpäivä (Teos 2010). Rimminen on kirjoittanut antisankareista, jotka sähläävät eivätkä saa mitään aikaan, mutta samaan aikaan jokin mielekkyys heidän touhuissaan on. Hänen kielensä on loisteliaan kokeilevaa ja yllättävää. Uran edetessä kirjailija on silti käynyt yhä kriittisemmäksi ja epävarmemmaksi. ”Totaalinen hämmennys ja ymmästys puskevat luottavaisenkin tilan läpi. Silloin epäilee kaikkea ja etenkin omaa kompetenssiaan. Mietin välillä, kirjoittaisinko vanhana leppoisia dekkareita… mutta kävisikö niiden kanssa samalla lailla?”

Yksinäisen työskentelyn vastapainona Rimminen ajaa taksia Helsingissä, on ajanut nyt viitisen vuotta. Hesalaisena hän tuntee reitit. Hän kertoo olevansa touhuun vähän koukussa. ”Yksikin yö huuhtelee hermoston aina. Vuoron aikana ei tarvitse ajatella mitään muuta.”

Antti Nylén, tunnettu esseisti, on kirjoittamisen ohella paneutunut vanhalla tekniikalla valokuvaamiseen ja ottanut käyttöön oman ”julkaisutyökalun”, Bokeh-nimisen; se on pienkustantamo, joka julkaisee pieniä sarjoja erityisistä kirjoista artesaanityyliin. Hän ilmoittaa vastustavansa ”edistysdespotismia”, jonka seurauksena hyvistä vanhoista tekniikoista saatetaan liian heppoisesti luopua. Oma julkaisutoiminta on tuntunut tyydyttävältä ja tuonut toiminnan ilon takaisin.

”Repaleinen kirjailijan ura vaatii hirveitä henkisiä resursseja vuodesta toiseen. Mitä järkeä on tehdä kirjoja, joita myydään 200 kappaletta? Ja kuitenkin juuri niiden tekeminen on järkevää. Ei Suomen ulkopuolella esimerkiksi tehdä suomenkielisiä kokeilevia esseekokoelmia. Tällaiset ristiriitaiset tunteet kannattelivat kokonaisuutta.”

Nylénin kuuluisa esseeteos Häviö (Kosmos 2018) on tekijänsä mielestä näyttämöllinen teksti, jossa ”tyyppi” on jotenkin saanut yleisön eteensä ja alkaa pitää monologia; ”vihamielinen teksti, jota rakastettiin. Tietysti kärjistin. Esseen kertojaminä on aina vähän dramatisoitu versio omasta itsestä.”

Linkki Aarrearkku-artikkeliini Antti Nylénin esseekirjasta Häviö.

Miten kirjani ovat syntyneet 6 on innostava ja kutkuttava opus, josta kirjoittamisen ilo – kaikista haasteistakin huolimatta – välittyy ja joka panee odottamaan, mitä tuleman pitää.

Esimerkiksi Petri Tammisen koneella on kuulemma ollut jo vuosia tiedosto Paikkoja Suomesta: ”Suunnitelma on nimensä mukainen: kirjassa kerrottaisiin paikoista. Sellaisista kuin esimerkiksi Turun TYKSin vanhan puolen ja Hämeenkadun välinen nurmikaistale, jolla seisoo kaksi ruostunutta putkea, ilmeisesti 1970-luvun kaukolämmön ilmastointeja. Kirjoitin katkelman niistä ja parista muustakin vastaavasta paikasta. Tätä vielä satakunta sivua, ja kirja on valmis, näin haaveilen.”

Jukka Viikilällä taas on tekeillä teksti 99-vuotiaan naisen viimeisistä elonhetkistä ja Mikko Rimmisellä romaani pitkästä taksimatkasta Sisiliasta Helsinkiin. Maltan tuskin odottaa!

Sirpa Kähkösen, Miki Liukkosen, Antti Nylénin, Mikko Rimmisen, Petri Tammisen ja Jukka Viikilän lisäksi kirjailijuudestaan kertovat Hassan Blasim, Pauliina Haasjoki, Anneli Kanto, Katja Kettu, Hanna-Riikka Kuisma, Laura Lindstedt, Aki Ollikainen, Maria Peura, Harry Salmenniemi, Saila Susiluoto, Johanna Venho ja Jaakko Yli-Juonikas. Kunnollisen sisällysluettelon puute on kirjan ainoa miinus.

Lopuksi katsahdetaan kirjasarjan edelliseen osaan Miten kirjani ovat syntyneet 5, joka ilmestyi Markku Turusen toimittamana vuonna 2012. Listaa on kiinnostava katsoa: kuinka moni nimistä on oikeasti tuttuja, entä keiden tuotanto vastustaa ajan hammasta? Mukana olivat nämä 18 kirjailijaa:

Claes Andersson, Helena Anhava, Agneta Enckell, Monika Fagerholm, Laila Hirvisaari, Simo Hämäläinen, Anna-Leena Härkönen, Markku Into, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Sinikka Nopola, Aulikki Oksanen, Veronica Pimenoff, Hannu Raittila, Lars Sund, Harri Tapper, Arja Tiainen ja Ilpo Tiihonen.

Taina

Presidentin rouvan hillitty charmi

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä: vuodet tasavallan presidentin puolisona. WSOY 2023.

”Kirjallinen ilmaisu eri muodoissaan on ollut osa identiteettiäni jo lapsuudesta lähtien”, kertoo Jenni Haukio. Presidentti Sauli Niinistön puoliso toimi PR-tehtävissä, tiedotustehtävissä ja runoilijana ennen avioliittoaan (silloisen eduskunnan puhemiehen) Niinistön kanssa. Tämän kirjan valtti onkin kirjallisesti huippulahjakkaan ihmisen selkeä, kaunis ja vaivattomasti etenevä ilmaisu. Teos on myös poikkeuksellisen virheetön, eli kustantamossa lienee kerrankin satsattu ylimääräisiin oikolukuihin.

Haukio mainitsee pitäneensä velvollisuutenaan koota kirjaksi kokemuksiaan presidentin puolisona. Lukija kiittää, sillä Haukio ei vain kuvaile valtiovierailuja tai Suomessa käyneitä nimekkäitä vieraita, vaan hän tekee perusteellisesti selkoa presidentillisestä protokollasta, presidenttiparin elämänmenosta sekä presidentin käytössä olevista kiinteistöistä sisustuksineen ja taideaarteineen. Ken haluaa sivistää itseään ja tutustua vaikkapa siihen, miten Kultaranta on saanut tarkoin harkittuja taideteoksia juuri oikeisiin paikkoihin, lukekoon tarkkaan luvun Elämisen ja edustamisen tilat.

Presidentin puoliso on tärkeä, vaikka hänellä ei ole virallista statusta. Adjutantit avustavat häntä tarvittaessa. Oma avustaja hänellä sentään on. Edustusasut täytyy kustantaa itse. Astuessaan tehtäväänsä Jenni Haukio oli 35-vuotias työssäkäyvä nainen, joka neuvotteli työnantajansa kanssa järjestääkseen mielekkäästi ajankäyttönsä uudessa tilanteessa.

”Vaikka lähes jokainen aiempi presidentti ja puoliso on kirjoittanut työstään omaelämäkerrallisia teoksia, liittyy käsityksiin instituutiosta yhä joitakin yleisiä myyttejä. Myös puolison saatetaan esimerkiksi mieltää olevan työsuhteessa presidentin kansliaan, työsuhteeseen liittyvine etuineen ja velvoitteineen. Virallisessa mielessä puolison niin sanottu muodollinen asema on kuitenkin lähes täysin määrittelemätön. Puolisoa ei esimerkiksi mainita laissa tasavallan presidentin kansliasta.”

Jenni Haukio pitää asemaansa presidentin puolisona etuoikeutena ja kunniatehtävänä, jonka hän on tahtonut hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla. Esimerkiksi puheiden valmistelun hän tekee tunnontarkasti. Häntä kiinnosti aikoinaan journalistiikka, vaikka ei sitten opiskellutkaan alaa; journalistinen utelias, tutkiva mieli on varmasti ollut hyödyksi edustustyössä nimenomaan taustoja selvitellessä ja mitä erilaisimpia aloja ja ilmiöitä haltuun ottaessa.

Itsensä mainostaminen ja itsekehu on Haukiolle vierasta. Hänen ansiokas elämänsä tulee esiin myös koruttomasti kertoen: järjestötyö, eri tapahtumien suojelijana toimiminen, tohtorinväitös. Hänet muistetaan Turun Kirjamessujen ohjelmajohtajana. Kaikenlainen kulttuuri ja taide on hänen sydäntään lähellä. Jo nuorena Kokoomuksen jäseneksi liittynyt Haukio on ollut kotonaan myös poliittisilla kentillä, vaikkei olekaan pyrkinyt kirkkaimpiin  parrasvaloihin.

Aatteista rakkaimpia Jenni Haukiolle ovat isänmaanrakkaus, kunnioitus veteraaneja ja menneiden sukupolvien työtä kohtaan sekä luonnon- ja eläintensuojelu. Veteraaneille on omistettu useita sivuja, ja Haukio muistelee lämmöllä kohtaamisia itsenäisyyspäivän vastaanotolla.

Hänellä on ylipäätään vahva kunnioitus instituutioita, perinteitä ja seremonioita kohtaan. Seremoniallisuus ylettyy vaatteisiin ja koruihin kuin kuninkaallisilla konsanaan. Suomen edustajina maailmalla, pitkä luku, selvittää toteutuneita vierailuja ja kohtaamisia valtioiden johtohenkilöiden kanssa eri puolilla maailmaa.

Presidentin puolisoon olemme voineet luottaa; Jenni Haukion kohdalla ei tarvitse milloinkaan pelätä outoja irtiottoja esimerkiksi ”instituutioiden ravistelun” hengessä.

Itseäni kiinnosti erityisesti lukea Haukion aloitteellisuudesta taiteen hankkimisesta ja sijoittelusta presidentillisiin tiloihin ja ympäristöihin. Etenkin Naantalin Kultaranta sai aivan uutta ilmettä Haukion ansiosta. Myös Mäntyniemeen tuli taidetta, ei paikalle luotua uutta taidetta, vaan museot lainasivat esimerkiksi Fujiwo Ishimoton, Hannu Väisäsen ja Leena Luostarisen teoksia esille pantaviksi.

”Mäntyniemen taidekokoelmien suhteen kaikkein harmillisinta on, että Rut Brykin (1916–1999) viimeiseksi jäänyt julkinen taideteos Jäävirta on sijoitettu asuintiloihin eli yksityiskodin puolelle. Teos sijaitsee yksityispuolen eteisen, keittiön ja olohuoneen välissä tilassa, joka ei ovia sulkemalla ole eristettävissä. Ottaen huomioon myös turvallisuusnäkökulmat emme ole voineet Jäävirtaa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta juuri kenellekään esitellä. Onneksi Espoon Taidemuseo EMMA on kuitenkin valokuvannut teoksen, ja se on ollut EMMAssa nähtävillä videoprojisointina Rut Brykin 100-vuotisjuhlanäyttelyn Taikalaatikko yhteydessä.”

Toinen ihastuttava teema on rakkaus luontoon ja eläimiin. Se huokuu kirjan kymmenillä sivuilla. Haukio kirjoittaa herkästi vastuustamme eläimiä ja ympäristöä kohtaan. Hän on osallistunut julkiseen keskusteluun luonnonsuojelusta ja uskaltanut puolustaa eläinten oikeuksia. Hän tohtii myös kertoa, miten suuri suru oli Lennu-koiran kuolema. Se joka joskus on menettänyt rakkaan lemmikkieläimen, voi samastua tuohon tyhjyyteen ja murheeseen. Julkisuudessa ehkä turhankin koomisen roolin saanut sympaattinen Lennu oli älykäs ja emäntänsä mielenliikkeitä ymmärtävä.

Ainoa asia, jota tässä kirjassa vierastin, oli joidenkin Haukion pitämien juhlapuheiden sisällyttäminen mukaan. Juhlapuheet harvoin ovat sellaisia, että niitä kannattaa kokonaan siteerata.

Runsaasti kuvitettu kirja on miellyttävä lukea ja katsella. Valokuvien lisäksi näemme kutsukirjeitä. lehtien otsikoita ynnä muuta. ”Jenni Haukio innostui linnunpöntöistä” Pihabongaus-tapahtuman yhteydessä. Mitään shokeeraavia paljastuksia on turha odottaa. Kirja on korrekti ja kontrolloitu, tekijänsä oloinen.

Sinun tähtesi täällä -teoksen otsikko on lainaus Mirkka Rekolan runosta: ”Joku airut voisi sinulle sanoa / ettet erehtynyt maailmasta, / maailma sinusta, / mitä eroa sillä on: / liekki / joka menee läpi / niin terävänä ettet sitä erota. / Liekinmuotoinen on tuo kuusi, / pystyynnostettu vene, kokkopuu. / Ja tulee sade, kaikki peittyy. / Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli.”

Ajatus on kaunis: meillä jokaisella on täällä paikkamme ja tehtävämme; voimme olla jopa jotakuta muuta varten. Mielenkiintoinen ilmiö on, että filosofinen, ykseyden kokemusta korostava Mirkka Rekola (1931–2014) kiinnostaa nyt kirjamaailmassa. Into-kustantamo julkaisi juuri Jonimatti Joutsijärven kirjoittaman Rekola-elämäkerran 1. osan.

Jenni Haukion aika presidentin rouvana tulee päätökseen vuonna alkuvuonna 2024, kun Mäntyniemen ja Kultarannan valtaa seuraava presidentti. Haukion ykköstehtävä toki on nyt 5-vuotiaan Aaro-pojan kasvattaminen, mutta on hänellä varmasti yhä paljon annettavaa suomalaiselle yhteisölle. Tapahtuuko se kulttuurin, tieteen vai hyväntekeväisyyden saralla, vai ehkä kaikissa näissä, jää nähtäväksi.

Taina

Huojuvan talon merkkivuosi

Maria Jotuni: Huojuva talo. Nidotun laitoksen kolmas painos. Otava 2012.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta Maria Jotunin (1880–1943) Huojuva talo -romaanin ilmestymisestä. Meneillään on myös muistovuosi, slllä kirjailijan kuolemasta on syyskuussa 80 vuotta. Jotunin tunnettuja teoksia ovat ainoan laajan romaanin, Huojuvan talon, ohella myyntimenestys, novellikokoelma Rakkautta (1907) sekä näytelmät Miehen kylkiluu (1914), Kultainen vasikka (1918) ja Tohvelisankarin rouva (1924).

Huojuvan talon käsikirjoitus kehkeytyi 1920-luvun lopulta vuoteen 1935, jolloin Jotuni osallistui sillä Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijalle kelpasi vain voitto kilpailussa, ja kun voittoa ei tullut, käsikirjoitus (jota Jotuni ilmeisesti myös työsti edelleen) jäi pyörimään ties mihin laatikkoon ja löytyi myöhemmin tekijän jäämistöstä.

Vuonna 1933 ilmestyi aforismikokoelma Vaeltaja, eikä Jotuni päästänyt oma-aloitteisesti sen jälkeen julkisuuteen yhtäkään teosta. Kirjailija menehtyi vuonna 1943. Huojuva talo ilmestyi vasta vuonna 1963, kaksikymmentä vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Postuumeja teoksia olivat myös Norsunluinen laulu (1947) ja Jäähyväiset (1949).

Huojuva talo ei suinkaan ole nukkunut Ruususen unta. Se muistetaan esimerkiksi Eija-Elina Bergholmin ohjaamana tv-sarjana vuodelta 1990. Tuon ajan teatteriskenen supertähdet Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelivät pääosia. Teoksesta on tehty myös äänikirja, jonka lukee Erja Manto. Kaikki kulttuuriuutisia tuolloin kuunnelleet tiedostivat Eeron ja Lean perhehelvetin.

Itselleni oli yllätys, miten rikas lukuelämys Huojuva talo oli ja miten paljon muutakin kuin perhehelvettiä se sisältää. Alistettu perheenäiti Lea ei esittäydy ahdingossaan vain tapahtumahetken toimijana. Kirjan alussa kerrotaan Lean lapsuus ja nuoruus, tärkeät vuodet, jotka paljolti selittävät, miksi myöhemmin käy niin kuin käy. Lea tunnistaa jo nuorena itsessään saman lempeyden kuin isässään – myötämielisyyden, jota vahvempien on helppo halveksia ja käyttää hyväkseen.

Lea Horni ja Eero Markku löytävät toisensa työyhteisön juhannusjuhlissa. Lea on ylioppilaaksitulon jälkeen työskennellyt konttorissa, mutta aviomies ei salli rouvansa työntekoa. Ennen pitkää mies saakin lyömäaseen siitä, että vaimo ja koko perhe elää miehen siivellä. Eero on levoton narsisti, joka pilkkaa eettistä elämäntapaa ja moraalista katsantoa. Hän venkoilee ja filosofoi uusilla yli-ihmisopeilla ja ihmisen vapaudella toteuttaa itseään. Kirjan lopulla paljastuu, miten mies on toteuttanut itseään; muun muassa elättänyt toista perhettä.

Lean elämänpiiri supistuu kotiin, talousaskareisiin ja lastenhoitoon sekä miehen pelkäämiseen ja hyvittelemiseen. Rahaa ei muka ole, säästää pitää aina vain ankarammin. Ajalle tyypilliseen tapaan Markut palkkaavat silti palvelijan. Huushollissa asuu jonkin aikaa myös Lean nuorempi sisar Toini, joka vaikuttaa 1920-luvun jatsitytöltä ja saa perheen asiat sekaisin. Joka ainoan palvelijan kanssa tulee ongelmia, ja kun kesänviettopaikasta Lea heltyy ottamaan perheeseen asumaan lievästi kehitysvammaisen Silja-tytön, niin hyvin ei mene sekään.

Jotuni kuvaa hienosti, miten salakavalasti tapahtuu naisen alistuminen häiriintyneen miehen komentoon. Kaiken se kärsii, kaiken se kestää, perheen tähden. Keskustelut miehen kanssa ovat jännittynyttä taistelutannerta. Kun tapahtumat kärjistyvät äärimmäisiin ratkaisuihin, niin Lea siivoaa kaikki sotkut. Lea ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, etteikö tiedostaisi, mikä vaikutus lapsiin valheellisella ja epätasa-arvoisella kodilla on.

Perhehelvetin vastapainona Lealla on onneksi muutama luotettava ihminen, jotka eivät hylkää häntä, vaikka Eero heittäytyy miten hirviömäiseksi tahansa. Toinen vankkumaton voimanlähde ovat lapset. Heitä Lea palvoo ja rakastaa miltei mystifioiden heidän ihanuuttaan.

Eero on sanomalehtimies, joka paitsi kirjoittaa myös paasaa ja esiintyy ja kotonakin ikään kuin esitelmöi. Häneen purevat 1930-luvun fyysisen ”vaistomaisuuden” ylistäminen, yli-ihmisoppi ja ajatus heikompien raivaamisesta tieltä. Moni muukin älykäs tuonaikainen naiskirjailijamme kuin Maria Jotuni kavahti näitä oppeja. Eeron puheet ovat mahtipontisia, ylettömiä, tyhjinä kumisevia tynnyreitä. Lea oivaltaakin olevansa tarpeellinen; miehellä ei ole ketään muuta harjoitusvastustajaa, joka sopivasti väittää vastaan, mutta on nöyrä. Ja jota tarvittaessa voi nyrkein kurittaa.

Lealla taas ei ole illuusioita, mikä on naisen tehtävä. Kun mies liitelee sfääreissä, vaimon osa on huolehtia, ovatko seuraavan aterian tarpeet kasassa ja onko kaasulasku maksettu.

Jotunin voimatekijöitä ovat selkeä kerronta, rikas kieli ja ihmisten vuoropuhelu. Dialogia on paikoin todella runsaasti ja tulee vaikutelma, että vähempikin olisi riittänyt. Ihmisten havainnoijana Jotuni on mestari, hän kuvaa tarkasti liikkeitä, ilmeitä, äänen sävyjä. Etenkin Lean mielenliikkeet välittyvät vahvasti, olkoonpa että kirjan kokonaisuus horjahtelee viihteellisten elementtien takia. Lukijana ei vain voi olla eläytymättä. Perheväkivallan kuvaukset vavahduttavat, en siteeraa niitä tässä.

Ote yhdestä pariskunnan kohtaamisesta.

” ”Sinulle ei kannata edes puhua”, sanoi Eero. ”Vihollinen mikä vihollinen.”

”En ole.”

Sillä mikäpä vihollinen hän olisi? Tuo mies, joka siinä niin avuttomana ja raukkana istui, oli hänen kanssaan kuin ikuisesti kietoutunut yhteen. Hänen kanssaan seisoisi hän huomispäivän tuomiolla, hänen kanssaan oli hän vastuussa heidän lastensa elämästä ja niiden laadusta. Lapsissaan he vasta tulisivat olemaan yhtä ja erottumatonta. Oli seistävä hänen rinnallansa ja otettava nyt jo hänen virheensä ja syynsä omiksi virheiksi ja omiksi syiksi. Jos kaikilla näillä elämyksillä, joita hän koki, oli tilapäinen luonne, olikin ehkä erehdystä pitää niitä tilapäisinä. Ne kertaantuisivat. Se melkein pelotti. Oli masentavaa nähdä elämänsä suuremmassa yhteydessä. Jos pääsikin pujahtamaan pakoon, kun kuoli, niin samantapaista vielä kertaantuisi.

”Eero”, sanoi hän. ”Jospa koettaisimme alkaa vielä alusta. Olisiko silloin se, mistä sinä kieltäytyisit, niin arvokasta, ettei sitä voisi menettää.”

”Älä ole hullu”, sanoi Eero. ”

Matti Paavilainen arvioi syyskuussa 1963 Helsingin Sanomissa tämän lähes 600-sivuisen postuumi-uutuuden. Paavilainen totesi, että kirja ei aikoinaan löytänyt tietään sen ajan yleisölle eli 1930-luvun ihmisille, ja että osa sisällöstä tuntui 30 vuotta myöhemmin vieraalta. Paavilainen karsasti henkilöiden jyrkkää vastakkaisuutta – aviomies on kävelevä paheiden ryväs, vaimo taas kaiken kärsivä, lauhkea marttyyri – sekä viihteenomaista äitelää loppuratkaisua.

Olen samaa mieltä lopun tapahtumien imelyydestä, joka vesittää romaanin voimaa. Myös tunnistin paljon 1930-lukulaista, jota Jotuni tahtoi kritisoida. Vaan nyt 2020-luvulla ideataso on hyvinkin kiinnostava, koska ajattelun polarisoitumista ja vaarallista kansallismielisyyttä tuntuu olevan liikkeellä laajalti maailmassa. Minua kiehtoi myös 1930-luvun kaupunkilaisen perhe-elämän kuvaus. Naiset ompelivat vaatteita ja muokkasivat vanhasta uutta, siivous merkitsi rätin ja ämpärin kanssa kulkemista, ja kahvipöytään haettiin wienerleipä maitokaupasta.

Taina

Kaikki keinot käyttöön kirjoittajalle

Johanna Isosävi & Camilla Lindholm: Yhteisöllisen kirjoittamisen opas. Art House 2023.

Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä puurtamista. Yhteisöllisyys voi poistaa kirjoittamisen esteitä, eikä pidä unohtaa, että kirjoittaminen on myös nautinnollista. On ok tuntea iloa, joka tulee, kun saa julkaistuksi jotakin. Siinä joitakin ajatuksia Yhteisöllisen kirjoittamisen opas -teoksesta.

Oppaan tekijät Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm ovat kielitieteilijöitä ja dosentteja Helsingin ja Tampereen yliopistoista. He jakavat omat tarinansa ja kokemuksensa julkaisupaineista, ajan hupenemisesta ja huijarisyndroomasta. Toissavuonna heiltä ilmestyi kirja Väitöksen jälkeen: opas akateemiselle uralle (Art House 2021). Heidän yhteistyönsä sujui niin hyvin, että he halusivat jatkaa ja tuoda nyt esiin yhteisöllistä kirjoittamista, jota he ovat edistäneet kumpikin yliopistoyhteisöissään.

Akateemisten kirjoittajien haasteet ovat toki erityiset. Julkaisutoimintaan kohdistuu odotuksia, ja kirjoittaminen on viestintää, tulosten tiedottamista koko maailmalle.

”Vaikka julkaisemisen vaatimukset ovat kovat ja tutkimuksella on vahva rooli yliopistolaisten työsuunnitelmassa, kirjoittamiselle on usein arjessa vaikea löytää aikaa, paikkaa ja energiaa. – – Tarvittaisiin ratkaisuja siihen, että yliopiston työntekijät eivät ajaisi itseään uupumuksen partaalle kirjoittamalla salaa iltaisin ja viikonloppuisin tai jotta tieteentekijät eivät katkeroituisi, koska kokevat voivansa kirjoittaa liian vähän.”

Ajan raivaaminen tärkeälle kirjoittamiselle voi olla kenen tahansa kirjoittajan pulma. Aikapulan takana piilee ehkä vaikeita tunteita, joita kannattaisi yrittää pohtia, mutta ajan riittämättömyyteen vetoaminen on kuitenkin yleistä. Isosävi ja Lindholm perustivat taannoin Facebookiin vertaistukiryhmän nimeltä Kirjoitan vaikka ei ole aikaa. Viesti oli, että riittävästä ajasta ei kannata fantasioida. Sen sijaan kannattaa priorisoida kirjoittaminen etusijalle ja kirjoittaa säännöllisesti.

Yhteisöllinen kirjoittaminen sopii hyvin erilaisillekin toimijoille. ”Ne, joilla on haasteita kirjoittaa, saavat ryhmästä apua kirjoittamiseen ja siihen liittyvistä vaikeista tunteista selviämiseen. Mutta myös tuotteliaat kirjoittajat hyötyvät ryhmän tuesta: he pystyvät julkaisemaan enemmän ja voivat kokea vähemmän stressiä kirjoittamisesta ja julkaisemisesta.” Itse lisäisin tähän, että muiden tapaaminen tuo aina kuin vaivihkaa jotakin uutta virikettä.

Toiset tykkäävät sotkea, toiset siivota eli toiset tekevät tekstiään ”räjäyttämällä”, toiset muotoilevammin ja pikkutarkemmin. Yhtä oikeaa tapaa ei ole, mutta voi olla hyvä tiedostaa omat tendenssinsä. Yhteisöllisen kirjoittajan oppaan tekijät ovat tavanneet sessioissaan sekä sotkijoita että siivoojia ja havainneet, että kummallekin ryhmälle on etua yhteisöllisestä kirjoittamisesta.

Kirjoittajan on hyvä myös tunnistaa oma fyysinen rytminsä: mihin aikaan päivästä työ sujuu parhaiten, ja tehdä sen pohjalta suunnitelmaa. Pitkäaikaistavoitteet sekä tavoitteiden kertominen muille edistävät asiaa.

Kirja on runsas tietopaketti kaikesta kirjoittamista edistävästä, kuten ajanhallinnasta ja erilaisista motivaattoritekniikoista, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia unohtamatta. En käy tässä kovin tarkasti läpi yhteisöllisen kirjoittamisen eri muotoja, sillä ne kannattaa lukea kirjasta itse, samoin osallistujien kommentit. On etäryhmiä, läsnäryhmiä, erimittaisia retriittejä. Netistä löytyy myös palvelu Focusmate, josta voi varata työparin ja hänen läsnäollessaan (ruudulla) keskittyä omaan työskentelyyn.

Yhteisöllisen kirjoittamisen uranuurtaja on brittiläinen akateeminen kirjoittaja Rowena Murray. Hän loi ohjatun kirjoitusretriitin mallin, joka on levinnyt Isosta-Britanniasta muihin maihin. Isosävi ja Lindholm mainitsevat, että kirjoitusretriittien konsepti sai alkunsa Murrayn omasta huonosta olosta. ” – – häntä omassa työyhteisössään jatkuvasti vähäteltiin ja pyrittiin kontrolloimaan eri tavoin. Koska hän koki oman työyhteisönsä lähinnä kirjoittamisen esteeksi, hän ymmärsi tarvitsevansa toisenlaisia verkostoja voidakseen paremmin ja päästäkseen urallaan eteenpäin. Yhteisöllisen kirjoittamisen malli sai siis alkunsa siitä, että Rowena Murray itse tarvitsi verkostoa, jonka kanssa hän voisi kirjoittaa yhdessä ja joka tukisi hänen kirjoittamistaan.”

Murray toteutti kirjoitusretriittejä noin kerran kuussa. Kirjoittajat oppivat asettamaan tavoitteitaan yhä tarkemmin ja saamaan enemmän irti sessioista. Murraykin pystyi luottamaan siihen, että saisi kirjoitetuksi tarpeeksi retriittien aikana. Ryhmästä muodostui myös sosiaalinen tukiverkosto.

Niin kirjoittamiseen kuin muuhunkin elämään liittyy kipeitä hylkäämisen kokemuksia. Se, mitä teet, ei kelpaakaan. Itse koin epämiellyttäviä hylkäämisiä, kun olin pari vuotta työttömänä kirjastotutkinnon suoritettuani ja yritin kerran toisensa jälkeen työllistyä kirjastoihin. En voinut silloin tietää, että vielä paremmin sopiva työpaikka oli ammattikorkeakoulusta tulossa.

Akateemisessa maailmassa kova kilpailu tuottaa väistämättä epäonnistumisen kokemuksia, vaikka niistä ei paljon huudella eivätkä ne hulppeassa cv:ssä näy. Isosävi ja Lindholm siteeraavat Lisa M. Jaremkan artikkelia, johon on koottu hyviä keinoja käsitellä tätä vaikeaa asiaa. Tarkat lähdetiedot löytyvät listan alta. Sanan ”yliopistoyhteisössä” tilalla voi olla esimerkiksi ”työmarkkinoilla” tai ”2000-luvun työyhteisössä”. Tämä timantti ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaan:

• hyväksy, että hylkäykset ovat olennainen osa yliopistoyhteisössä toimimista ja että onnistuminen on harvinaista
• anna ajan kulua ennen kuin siirryt eteenpäin. Tarvitset aikaa, jotta saat etäisyyttä hylkäykseen
• pohdi hylkäyksen syitä. Yritä miettiä, mitkä ulkoiset tekijät ovat voineet johtaa hylkäykseen sen sijaan, että syytät siitä itseäsi
• pyri toimimaan aktiivisesti. Hylkäyksiin et voi itse vaikuttaa, mutta voit valita, miten niihin reagoit. Jos tarvitset taukoa, jolloin keskityt muihin asioihin, pidä tauko
• hae tukea ystäviltäsi ja luottokollegoiltasi, joille voit turvallisesti purkaa tuntemuksiasi. Harkitse ammattilaisen kanssa puhumista.

(Jaremka, Lisa M. ym. 2020. Common academic experiences no one talks about: repeated rejection, impostor syndrome, and burnout. Perspectives on Psychological Science, 15(3), 519–543.)

Oikeastaan kuka tahansa kirjoittaja löytää Yhteisöllisen kirjoittamisen oppaasta hyödyllistä pohdittavaa. Erityisesti opas palvelee akateemisessa maailmassa työskenteleviä kirjoittajia, ja sitä voi lämpimästi suositella kaikille kirjoittajien ohjaajille tai sellaisiksi aikoville.

Törmäsin tähän ilahduttavaan kirjaan työhöni liittyvän kokeilun yhteydessä. Lue lisää LAB-ammattikorkeakoulun Kirjoittajien kioskista: Kirjoittajien kioskista tukea tekstin tuottamiseen  – LAB Focus

Taina

Sulle riippuvuus, mulle rahat

Patrick Radden Keefe: Kivun valtakunta : suku, joka rikastui lääkeriippuvuudella. Suomentanut Maija Heikinheimo. Gummerus 2023.

Tämä kirja kertoo ahneesta juutalaisesta perheestä, joka toi Yhdysvaltain markkinoille vahingollisia lääkkeitä, mainosti niitä kyseenalaisin keinoin, loi pohjan miljoonien ihmisten opioidiriippuvuudelle ja aiheutti vuosikymmenten mittaan yli puolen miljoonan amerikkalaisen ennenaikaisen kuoleman. Tämä tarina on totta.

Nimi Sackler on vuosikymmenien ajan yhdistetty hyväntekeväisyyskohteisiin. Nimi on ollut esillä taidegallerioissa, yliopistoissa ja kirkoissa. Sacklereiden raha on otettu kiitollisuudella vastaan, ja raha on painanut villaisella suvun rikoksia. Aivan viime vuosina heidän kiillotettu kilpensä on hieman himmennyt, kiitos Keefen ja muutaman muun journalistin.

Juutalaisen perheen kolme poikaa – Arthur, Raymond ja Mortimer Sackler – toteuttivat vanhempiensa amerikkalaista unelmaa ja olivat lääkäreitä, vaikka eivät paljon ehtineetkään lääkärin töitä tekemään.

Tiiliskivikirjan keskiössä on vahva opioidilääke OxyContin, joka tuli markkinoille vuonna 1996. Jo sitä ennen Sacklerit rikastuivat Libriumilla ja Valiumilla. Arthur Sacklerin työskentely isossa 1950-lukulaisessa mielisairaalassa tuotti ahaa-elämyksen: psykootikoille tarkoitettu Thorazine ei olisi pitkän päälle kovin tuottoisa bisnes, mutta jos suuret ihmismassat saadaan tarvitsemaan psyykenlääkkeitä, tilanne onkin jo toinen.

Rauhoittavien Libriumin ja Valiumin kohderyhmiksi oli määritelty muun muassa neuroottinen vanhapiika, uupunut kotirouva, iloton uranainen ja vaihdevuosien äkäpussi. Tuohon aikaan koettiin myös antibioottien voittokulku, ja lääketehtaat esittelivät ensin ”kapeakirjoisia” antibiootteja, sitten ”laajakirjoisia” ja jopa ”synergistisiä yhdisteitä”, jotka tappaisivat jokseenkin kaikki kuviteltavissa olevat pöpöt. Lääkkeitä mainostettiin mielikuvilla, markkinoilla vallitsi melkoinen villi länsi. Järjestettiin hulppeita antibioottikongresseja, joissa lääkäreitä voideltiin ja kestittiin.

Juuri antibiootteihin liittyen Arthur Sackler joutui 1950–60-lukujen vaihteessa kongressin kuultavaksi monista rooleistaan lääketehtailijana, lääkärinä, mainostajana ja myynninedistäjänä, mutta narsistien tapaan mies esiintyi arvovaltaisesti ja vaikuttavasti ja pääsi kuin koira veräjästä. Yksityisesti hän (jälleen narsistien tapaan) piti valvovia viranomaisia luusereina ja kiusankappaleina.

Sacklereilla oli oma lääkefirma, Purdue Pharma. Ennen sitä oli Purdue Frederick, hieman vanhanaikainen käsikaupparohtoja myyvä yritys. Kuitenkin Purdue Frederick loi pohjan opioidisaagalle, sillä juuri se toi vuonna 1984 markkinoille uudenlaisen morfiinipillerin nimeltä MS Contin. Sen jujuna oli uudenlainen Contin-kalvo, josta aine imeytyi elimistöön vähitellen. Oikeastaan lääkkeeltä olisi edellytetty kattavia kokeita ja prosesseja ennen markkinoille päästämistä, mutta liittovaltion lääkelainsäädäntö oli juuri muuttumassa, ja Sacklerit löysivät porsaanreiän, josta lääke pujahti markkinoille. Sitten kun vahinko oli tapahtunut, he saivat jälkikäteen toimittaa hakemuksen, joka olisi pitänyt jättää ennen myynnin aloittamista. Sacklerit olivat tunnettuja hyvistä suhteistaan valtakunnan huippueliittiin ja valtaapitäviin, ja heidän hyvä veli -verkostonsa tasoitti tietä aina tarvittaessa. He leuhkivat voivansa soittaa puhelimella kenelle tahansa maan mahtavista.

MS Continia myytiin pian vuosittain 170 miljoonalla dollarilla. Riippuvuusongelmia vähäteltiin kuten aikanaan Valiumin vaaroja. Sacklereita huoletti addiktioita enemmän lääkkeen vanhenemassa oleva patentti. Kun se vanhenisi, markkinoille tulisi rinnakkaisvalmisteita eli muita valmistajia samoille apajille.

Oksikodoni oli opioidi, joka oli syntetisoitu Saksassa vuonna 1917, ja Sacklerit keksivät alkaa kehitellä siitä uutta lääkettä, joka saisi uuden patentin ja joka toisi varmasti rahaa taas vähintään 20 vuotta. Oksikodoni on morfiinin ja heroiinin kemiallinen sukulainen, mutta paljon morfiinia vahvempi. Kivunhoidolla oli laajat markkinat. Aluksi puhuttiin syöpäkivun hoidosta, mutta bisnesvainuinen perhe oivalsi, että yleisemmän kivunhoidon markkinoilla he yltäisivät megaluokan myyntituloihin.

He pestasivat nuoren lääkärin Russell Portenoyn markkinointijohtajaksi edistämään OxyContinin ilosanomaa. Purdue Frederickin rinnalle luotiin Purdue Pharma, joka tuotti uuden lääkkeen. Portenoyn slogan oli, että opioidit ovat ”lahja luonnolta”. Hän pilkkasi ”opiofobiaa” ja ”pseudoaddiktiota”. Seitsemänsataa myyntiedustajaa levittäytyi ympäri maata viemään OxyContinia lääkäreille. Heidän mantransa kuului: ”Imeytymismekanismin uskotaan vähentävän todennäköisyyttä lääkkeen väärinkäytöksiin.” Ilmaisnäytteitä jaeltiin. Monet lääkärit eivät tunteneet asiaa ja pitivät oksikodonia miedompana kuin morfiini, vaikka se oikeasti on tuplasti vahvempaa. Purdue ei halunnut korjata virheellistä käsitystä.

Sacklerit siis kehittivät lääkkeen, tekivät sille kliiniset testit, varmistivat tutuilta lääkäreiltä suotuisat tutkimusraportit, suunnittelivat omassa mainostoimistossaan mainoskampanjan, julkaisivat omissa lääketieteellisissä julkaisuissaan tutkimusartikkeleita ja muuta propagandaa mainosten lomassa sekä käyttivät viestintäosaamistaan saadakseen näkyvyyttä sanoma- ja aikakauslehdissä.

Purdue Pharma alkoi tahkota holtittomasti rahaa OxyContinin ansiosta. Ensimmäisenä vuonna yritys myi uutta lääkettä 44 miljoonalla dollarilla. Seuraavana vuonna myynti yli tuplaantui, samoin sitä seuraavana vuonna. 2000-luvun vaihteessa, neljän vuoden kuluttua lanseerauksestaan OxyContinia myytiin yli miljardilla dollarilla ohittaen myyntitilastoissa silloisen hittilääkkeen Viagran.

Lääke tehosi. Mutta sen teho ei ollut sitä mitä luvattiin – että lääkettä tarvitsisi ottaa vain 12 tunnin välein − ja monet käyttäjät joutuivat nostamaan annosta. Sehän sopi Sacklereille, koska mitä vahvempi lääke, sen paremmat tulot. Lääkkeeseen kehittyi monilla niin voimakas riippuvaisuus, että se mursi kaikki esteet. Vanhan morfiinin tavoin uusi lääke toi ensin suuren euforian ja lievityksen, sitten vei ihmisen pahaan oloon ja tuskaan. Vieroitusoireita on kuvattu helvetillisiksi.

Pian alkoi ilmetä rikollisuutta. Lääkettä myytiin katukaupassa. Sitä murskattiin, impattiin ja liuotettiin suonensisäisesti käytettäväksi. Oli apteekkiryöstöjä, jengiväkivaltaa ja yliannostuksia. Myös ensimmäiset yliannostuskuolemat kirjattiin tilastoihin. Kuolema saattoi johtua siitä, että lääke vaivutti ihmisen niin syvään uneen, että hengitys pysähtyi.

Sacklerit olivat sitä mieltä, että väärinkäyttö on yksilön oma ongelma; ne joilla ei ongelmaa ole, pystyivät käyttämään OxyContinia oikein. Vaikeudet kuitenkin yleistyivät ja pahenivat. Siellä, missä OxyContinia myytiin eniten, myös ongelmat olivat pahimmat.

Lääkkeet pyörivät katukaupassa, diilerit joutuivat tuomiolle, apteekkiryöstäjät ja apteekkarit samoin. Yliannostusongelmat lisääntyivät. Paljastui hämäriä klinikoita, joissa ei paljon muuta tehtykään kuin kirjoitettiin OxyContin-reseptejä. Viranomaiset halusivat tehdä asialle jotakin. Viiden vuoden systemaattisen todisteiden keräämisen ja luetteloinnin jälkeen nostettiin oikeusjuttu. Sacklereiden apuna toimi muun muassa Rudy Giuliani, tuo entinen mainio New Yorkin pormestari ja sittemmin korruptoituneiden ökyrikkaiden puolustaja. Kulisseissa Sacklereita suojeltiinkin korkeimmalla tasolla, puheluita soitettiin ja kymmenien miljoonien lahjuksia jaeltiin. Sacklerit pysyivät henkilöinä taustalla, ja alemmat johtajat ottivat syytteet vastaan.

Salissa kuultiin opioideihin kuolleiden henkilöiden läheisien kertomuksia. Uhrit eivät olleetkaan narkkareita, jotka ”ansaitsivat kohtalonsa”, vaan työssäkäyviä tavallisia ihmisiä, joille oli määrätty OxyContinia esimerkiksi työtapaturman jälkeen tai nivelrikkoon.

Purdue maksoi 600 miljoonan dollarin sakot ja maksoi myös iskun vastaanottaneille alemmille johtajille useiden miljoonien dollareiden korvaukset. Purdue jatkoi tuottoisaa OxyContin-toimintaansa. Vuosittain lääkettä myytiin jopa useilla miljardeilla dollareilla. Sacklerit nettosivat satoja miljoonia dollareita joka vuosi, jopa 700 miljoonaa. Perhe varjeli mafiatyyliin oman suvun mainetta ja etuja.

Vuosi 2008. ”Yhdysvalloissa riehui täysimittainen opioidien aiheuttama hätätila, josta oli alettu puhua kansanterveyskriisinä. Addiktion vitsaus oli nyt levinnyt maaseutupaikkakunnilta muuallekin.” Tammikuussa 2008 nuori karismaattinen filmitähti Heath Ledger kuoli useiden kipulääkkeiden yliannostukseen, muun muassa oksikodonin. Ongelma lävähti viimeistään silloin kansakunnan silmille. Ja hitaasti, vuosien kuluessa, alkoi jopa Purduen sisällä nousta kapinahenkeä ja vastustavia puheenvuoroja pääsi esiin lehdistössä.

Vuonna 2019 alkoi pitkään valmisteltu oikeudenkäynti, jossa haastettuina oli kahdeksan Sacklerin suvun jäsentä. Sen kuvaus on kuin jännitysnäytelmää. Loppuun saakka Sacklerit kielsivät tehneensä mitään väärää. Monien mielestä heidän syyttämisensä oli skandaalimaista, olivathan he ”yhteiskunnan tukipilareita”, ulkomaillakin aateloituja merkkihenkilöitä. Lisäksi heillä oli usko omaan ylivertaisuuteensa; mikään ei koskenut heitä.

”… yksi Sacklerien ongelmista oli se, että toisin kuin monet muut, he eivät tuntuneet ottavan opikseen siitä mitä maailmassa heidän ympärillään tapahtui. He pystyivät esittämään inhimillistä empatiaa, jota oli harjoiteltu etukäteen, mutta he eivät ilmeisesti kyenneet ymmärtämään omaa rooliaan tarinassa tai saamaan aitoja moraalisia oivalluksia. Heitä inhotti se, että heille oli tarinassa annettu pahan rooli, mutta koska he olivat uppiniskaisesti jumittuneet sokeutensa valtaan, he sopivat rooliin erinomaisen hyvin. He eivät osanneet muuttua.”

Patrick Radden Keefen kirjassa yhdistyy kattava pohjatyö, raa’at faktat ja loistava tarinaniskentä. Keefe on huippujournalisti, jonka teokset ja artikkelit ovat hätkähdyttäneet ennenkin. Kirjaa lukee kuin jännäriä. Suku ja perhe on täynnä värikkäitä henkilöitä, olihan esimerkiksi Arthur Sackler kolme kertaa naimisissa eikä olisi halunnut luopua yhdestäkään vaimosta. Eikä oikeastaan luopunutkaan. Kuulemme salaisista paratiisisaarista, yksityislentokoneista ja kiinalaisen taiteen kokoelmista. Muun muassa.

P.S. Varo opioideja! Suomessa opioidien ongelmakäyttäjiä arvellaan olevan noin 30 000. Ongelmakäyttö on lisääntynyt viime vuosina. Yleisimmin käytetään buprernorfiiniä, jota saa kauppanimellä Subutex tai Subuxone. (Lähteet: Yle & MTV.)

On ihmisryhmiä, joiden kannattaa erityisesti varoa, etteivät vahingossakaan pistä suuhunsa opioideja. Jos olet raitistunut alkoholisti tai addikti, älä anna lääkärin kirjoittaa sinulle Panacodia tai Tramadolia, ellet sitten ole jo niin vakavasti sairas, että teet kuolemaa.

Taina

Kodikas tuulahdus kaheskytluvulta

Hilkka Pietilä: Ihmisen puolustus. Toinen painos. WSOY 1983.

”Viime vuosina on jatkuvasti syytetty ’ihmistä’ siitä, että maailman luonnonvarat tuhlataan, ympäristö ja luonto turmellaan, varustelukilpailu jatkuu ja koko maailma tuntuu menevän tuhoa kohti kovaa vauhtia.”

Kuulostaako tutulta; tätä samaahan päivitellään vuosikymmenestä toiseen. Kovin suurta edistystä ei ole tapahtunut. Juuri kun luulimme oppineemme jotakin, pandemia pani ihmiskunnan polvilleen ja heti perään raivohullu suurvalta katsoi oikeudekseen hyökätä rauhalliseen naapurimaahan, veljeskansansa kimppuun.

Tuntuu jopa hassulta lukea 1980-luvun ajatuksia. Mikä oikeastaan on mennyt parempaan suuntaan paitsi ihmisten aineellinen elintaso?

Hilkka Pietilä kuitenkin puolustaa ihmistä, kuten kirjan nimikin kertoo. Hän on kuin napakka ja oikeudenmukainen opettaja, joka kannustaa jokaista pyrkimään parhaimpaansa ja ottamaan vastuun sekä itsestään että maapallon tulevaisuudesta. Todelliseen ihmisyyteen kuuluu jokaisen yksilön arvokkuus sekä tasa-arvo.

Hilkka Pietilä (1931–2016), hämäläisen maalaistalon tytär, arvosti maanläheisyyttä. Santeri Alkio oli hänen tärkeä oppi-isänsä, jota kirjassakin siteerataan monesti.

Pietilä toimi YK:ssa eri tehtävissä. Varsinaisen elämäntyönsä hän teki Suomen YK-liitossa, joka ei tarkasti ottaen kuulu YK-organisaatioon, vaan on YK:n teemoja edistävä kansalaisjärjestö. Pietilä toimi liiton pääsihteerinä vuosina 1963–1990 ja tässä ominaisuudessa osallistui tärkeisiin maailmankonferensseihin.

Ihmisen puolustus tuo esiin ajatuksia, joita Pietilä kehitteli myöhemminkin, nimittäin ideaa kolmijakoisesta talousjärjestelmästä. Se jakautuisi viljelytalouteen, kotitalouksiin ja teollis-kaupalliseen talouteen. Lämmin, yhteisöllinen koti olisi yksilöille ihanteellinen. Työtä pitäisi voida tehdä enemmän kodeissa – no, tämä ideaali toteutuikin 2020-luvulla, vaikkakin pandemian pakosta. Hän puhuu myös lähituotannon, kansalaispalkan ja lyhyemmän työpäivän puolesta (koska palkkatyötä ei riitä kaikille).

Kirjassa on paljon pitkiä siteerauksia. Lainattuja kirjailijoita ja ajattelijoita ovat muiden muassa Erich Fromm, Björn Sjövall, John Maynard Keynes ja John Stuart Mill. Tansanian silloiselta presidentiltä Julius Nyerereltä Pietilä on napannut hienon ajatuksen koulutuksesta. Sitä voisi pohtia näinä globaalin ahneuden aikoina.

Nyereren pointti on, että koulutuksen saaneen ihmisen pitää varoa ajattelemasta itseään kauppatavarana tyyliin ”markkina-arvoni on korkeampi kuin saamani palkka”. Nyereren mielestä kenelläkään inhimillisellä olennolla ei ole markkina-arvoa, paitsi ehkä orjalla, ja arvostaan (ja palkkavaatimuksistaan) meteliä pitävä ihminen on kuin mikäkin ensi luokan hyödyke, tiedon pakkaus, jonkinlainen erikoistietokone.

”Näin asennoitunut ihminen  – – kuluttaa elämänsä imemällä yhteisöstä kaiken minkä saa ja tekemällä sen hyväksi niin vähän kuin suinkin, ja elää kuten haluaa. Hän imee paikallista yhteisöä, joka vaatettaa ja ruokkii hänet ja antaa asunnon ja koulutuksen. Hän imee maailmanlaajuista yhteisöä, kun hän kulkee kuin puuvillakolli sinne, missä saa taidoistaan korkeimman hinnan.”

Pietilä pureksii työn eetosta ja nykykehityksen pirstomaa mekanisoitunutta työtä. Vieraantuneisuus on kehityksen hinta. Kodikas tuulahdus kaheskytluvulta: konttorien yksitoikkoiset, ositetut työt. Niitähän ei enää juuri ole. Kritiikkiä saa teollinen tuotanto ja kaikenlaisen turhan, jopa rikollisen tuottaminen. Asevarustelu on vaikuttajanaiselle myrkkyä.

”Koko suunnattoman teknisen ja taloudellisen kehityksen lopputulos, sellaisena kuin se nyt on nähtävissä, on ihmisen kannalta vain se, että työn orjasta on tullut rahan orja.” Tuohon ei ole mitään lisättävää.

Ihminen ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole muuttunut eikä muutukaan. Pietilän mielestä nyt (1980-luvun alussa) on ”kahdestoista hetki”, että ihminen ottaa vastuun yhteisen maapallon tilasta, sillä elämisen ehtomme ovat täällä. Täällä meidän on elettävä. Hän palauttaa mieliin 1970-lukulaisen ohjelmajulistuksen, ruotsalaisen Dag Hammarsköld -säätiön mietinnön. Pähkinänkuoressa se sisältää muun muassa: lähtökohtina ihmisten todelliset tarpeet, yhteys omaan kulttuuriin ja perinteeseen, kansallinen omaehtoisuus, omavaraisuus, aktiivinen kansalaisyhteiskunta.

Käsityötä Pietilä pitää todella tärkeänä, monipuolisen taidon lähteenä. ”Ihminen, jolla on mykät kädet, on invalidi. Käsien osaaminen avartaa arvaamattomasti jopa ajatuksen aluetta. Minä moninaisemman tekemisen taito on hallinnassa, sitä rikkaammin muodoin voi myös itseään ilmaista.” Jotain suomalaisen kulttuurin käsillätekemisen arvostuksesta kertookin verbi ”käsittää”.

Hilkka Pietilä määrittelee kirjan tarkoitukseksi oman elämämme itsenäisyystaistelun, sinnikkään elinikäisen henkisen kasvun. Hän ehdottaa, että ”asettaisimme menestyksemme ehdot itse. Päättäisimme itse niistä arvoista, joita haluamme elämässämme kunnioittaa ja noudattaa. Toisin sanoen otamme elämämme omiin käsiimme emmekä suostu sen paremmin kaupallisten houkutuslintujen kuin poliittisten seireenienkään lumottaviksi”.

Pietilän tyyli on virkeä ja energinen. Tässä kirjassa puhuttelee vilpitön idealismi. Pietilältä ilmestyi useita muitakin kirjoja, muun muassa omaelämäkerta Yli rajojen (Into 2013), sekä satoja artikkeleita eri foorumeilla.

Taina

Mitä tulee korruptioon, niin Suomi ei ole viaton

Salla Nazarenko & työryhmä: Korruptio Suomessa. Into 2019.

Kaikkihan tiedämme, että Suomessa ei ole korruptiota. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n säännöllisissä listauksissa olemme aina maailman vähiten korruptoituneiden maiden joukossa. Viimeksi kärkisijaa piti Tanska, ja Suomi oli kakkosena.

Kuitenkin OECD on myös toistuvasti huomauttanut Suomen lainsäädännön puutteellisuudesta ja yhteiskuntamme rakenteiden arveluttavuudesta. Meillä vaaditaan huomattavan korkeata näyttöä, ennen kuin esimerkiksi liikemiehiä voidaan saada tuomiolle, ja kansainvälisissä lahjontatapauksissa juristiemme osaaminen ei ole vaadittavalla tasolla.

Toinen kansainvälinen elin, joka pyrkii torjumaan korruptiota, on YK. Sen korruption vastainen yleissopimus UNCAC hyväksyttiin vuonna 2003, ja se on lainsäädännöllisesti sitovampi kuin OECD:n lahjonnan vastainen yleissopimus. Se myös koskettaa korruption muotoja sekä julkisella että yksityisellä sektorilla.

Tämä ja monta muuta faktaa löytyy kirjasta Korruptio Suomessa. Tekijöinä ovat Salla Nazarenko ja hänen asiantuntijaryhmänsä, joilla on kokemusta aiheen tutkimisesta muun muassa Transparency ry:ssä toimien.

Suomessa tunnetaan arveluttava pyöröovi-ilmiö (jota ei pidä sekoittaa sote-puolen vastaavaan nimitykseen, jolla tarkoitetaan raihnaisten vanhusten rallia kodin, päivystyspoliklinikan ja sairaalan välillä). Politiikassa avainasemassa ollut voi siirtyä elinkeinoelämän leipiin tai päinvastoin näköjään vailla jääviysongelmia. Arvokasta sisäpiirin tietoa kulkee ja tulee hyödynnetyksi tavoilla, jotka eivät aina kestä eettistä tarkastelua.

Suomessa voivat paksusti myös hyvä veli -verkostot, joista julkkiskielitieteilijä, ex-professori Janne Saarikivi elävästi kertoo. Kaikkihan alkaa siitä, että syntyy oikeaan paikkaan, oikeaan perheeseen, ja sitten kun pääsee asemiin, pitää yllä verkostoaan tapaamalla samanhenkisiä kollegoita ja muita tärkeitä vaikuttajia, ei päästä porukkaan alempiarvoisia jne. Kivasti avautuvat ovet mediaankin. Siellä saa julkisuutta ja voi kertoa mielipiteitään, kun on tuntenut oikeita ihmisiä; riittää kun kännissä kapakassa kertoo että kolumnia voisi kirjoittaa, ja niin kertyy lisää tunnettuutta, rahaa ja vaikutusvaltaa. Palveluksia seuraa vastapalvelus, ja vähän ikävästi toiminut voidaan aina sulkea porukasta pois. Saarikivi kuvailee omaa ”korruptoituneisuuttaan” ja yliopiston käytäntöjä niin kyynisesti, että mielessäni käväisi, vaikuttiko tämä essee ehkä siihen, että Saarikiven määräaikaiselle professuurilleen Helsingin yliopistossa ei tullut jatkoaikaa.

Teos käy läpi tunnetut suomalaiset korruptiotapaukset, kuten Noppa, vaalirahajupakka ja Jari Aarnio. Työryhmä esittää kymmenen suositusta korruption torjuntaan. Niihin sisältyy muun muassa sidonnaisuuksien selkeä ilmoittaminen, lobbausrekisterin perustaminen, lahjusrikossäädännön terävöittäminen ja ilmiantajien eli ilmoittajien suojelu.

Kirjan ilmestymisen jälkeen on toki paljastunut uusia korruptiotapauksia. Ironisin lienee Valtion tarkastusviraston johtajan Tytti Yli-Viikarin tutkinta. Ylimmän menettelytapaelimen, korruptionvastaisuudesta vastaavan laitoksen johtajaa epäillään muun muassa lentomatkailuedun väärinkäytöstä sekä siitä, että hän junaili virkamiehelle kovapalkkaisen työsuhteen ilman työntekovelvoitetta. Katri Kulmuni hankki valtion varoilla kymmenientuhansien eurojen edestä valmennusta puolue-esiintymisiä varten. Huippupalkkaa nauttiva pääministeri Sanna Marin maksatti virka-asunnossa nautittuja aamupaloja veronmaksajilla, koska se oli maan tapa.

Venäjän reilu vuosi sitten aloittama hyökkäyssota Ukrainaan pakotti katkaisemaan joitakin liike-elämän suhteita. Ehkä se koituu lopulta hyödyksi, koska mitä korruptoituneemman vastapuolen kanssa ollaan tekemisissä, sitä vaikeampaa on itse yrittää täysin torjua korruptiota.

Eikö muuten olekin surkuhupaisaa, että kun joku jää kiinni väärinkäytöksistä, niin hänen automaattinen puolustuksensa on, että näinhän kaikki ovat tehneet tai että tämähän on niin vähäistä, että eikö toimittaja löydä mitään merkittävämpiä epäkohtia kuin tämä minun pikku asiani.

Tällainen kirja on vasta yksi askel, kuten tekijät toteavat. Suomessa olisi vielä paljon perattavaa. ” – – suomalaisen korporaatiokapitalismin rakenteita, suomalaisyritysten toimintaa ulkomailla, kaivosteollisuutta tai suurinta pääomakeskittymäämme, eläkeyhtiöitä. Niiden tutkiminen edellyttäisi paitsi pitkäjänteistä työtä myös mahdollisuutta tarkastella toimijoita sisältäpäin.”

Tekijät muistuttavat, että Suomella ei olisi varaa sinisilmäisesti uskoa asioiden olevan maassamme täysin kunnossa. Lakien noudattaminen muodostaa vasta hyvän hallinnon minimitason, ja liian luottavainen ja itsetyytyväinen asenne voi jopa jarruttaa korruptionvastaista työtä.

Jotain myönteistäkin on tapahtunut vuoden 2019 jälkeen: ilmiantajan suojaa koskeva ilmoittajansuojalaki tuli voimaan 1.1.2023. Monista EU-maista se puuttuu yhä. Laki mahdollistaa, että epäkohtia havaitseva voi kertoa epäilyistään, vaikkei hänellä olisikaan vahvoja näyttöjä korruptiosta. Keskisuurilla ja suurilla yrityksillä on nyt oltava kanava, johon kuka tahansa voi ilmoittaa väärinkäytösepäilyistä, ja yritysten on käsiteltävä tiedot ja tarvittaessa toimittava.

Taina

Jyräävän isän pitkä varjo

Eira Mollberg: Vakuuslapset. Otava 1999.

Eira Mollberg: Molle, isäni. Otava 2008.

Nämä kaksi kirjaa eivät vain jättäneet minua rauhaan. Luin Vakuuslapset ensimmäisen kerran heti kirjan ilmestyttyä. Toisen kerran törmäsin siihen kirjamessujen myyntitempauksessa ja luin sen taas. Ja koska Eira Mollbergin (s. 1957) teos Villahousuhäpeä (Tammi 2019) oli tehnyt vaikutuksen (Lue Villahousuhäpeä-teoksen esittelyni tästä) ja tietokirja elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergista oli tuoreessa muistissa, päätin ottaa selvää myös Molle, isäni -kirjasta ja huomasin sen olevan kuin Vakuuslapsien sisarteos.

Vakuuslapset naamioi hieman perheen asetelmaa, mutta vain hieman. Isä on Teuvo Böhm, kuvataiteilija, alkuvoimainen ja parrakas vekara, jonka energiaa ja charmia harva pystyy vastustamaan. Huonotuulisena isä mitätöi ja pilkkaa ja toimii käsittämättömän julmasti. Hänen vaikutuspiirissään olevat perheenjäsenet joutuvat kaikki kärsimään.

Tuore tietoteos Molle: Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat (WSOY 2023) kertoo: ”Mollen ja hänen tyttärensä Eiran välit katkesivat useiksi vuosiksi 1990-luvun puolivälin tienoilla. Välirikon alkuaikoina tytär kirjoitti lapsuuskokemuksiensa pohjalta Suutarin lapsilla ei ole jalkoja -nimisen näytelmän, jossa koko kansan tunteman elokuvaohjaajan perhehelvetti tuotiin esille, tosin fiktiivisin maustein. Näytelmän kantaesitys oli Oulun kaupunginteatterissa syyskuussa 1996.

Kolme vuotta myöhemmin Eira kirjoitti näytelmänsä pohjalta romaanin Vakuuslapset, jonka ilmestyminen sai Mollen selvästikin raivon partaalle. Tämä kirjoitti punaisella tussilla ylös kirjan herättämiä ajatuksia, yhteensä useiden kymmenien liuskojen verran. – – Avioeroonsa Molle piti syyllisenä Eiraa, joka ´johti äitinsä siihen´. – – Vasta vuosien päästä, välien jo kohennuttua, Molle tunnusti tyttärensä kirjan pitävän ainakin osittain paikkansa.”

Naisystävälleen Raijalle Molle tilitti (siitä on olemassa tallenne), että jos hänen pitäisi miettiä lasten luona olemista, niin hän voi lopettaa koko työnsä, koska ”sitten menee voimat ihan loppuun. Täytyy vaan sanoa itselle, että ei ihminen jaksa eikä ennätä kaikkea, joku asia jää aina puolitiehen”. Suuria saavutuksia elokuvaohjauksillaan saanut mies ei jaksanut panostaa perhesuhteisiin.

Lue tästä artikkelini teoksesta Molle.

Vakuuslapset on kertomus siitä, miten perheen tytär Maija yrittää puolustaa omaa elämäänsä perheen sietämättömiksi käyvissä paineissa. Isä dominoi, äiti väistyy, isoveljen mieli järkkyy. Tytär koettaa puolustaa äitiään ja saada veljelle asiallista hoitoa. Sivullisen on helppo sanoa: antaisit olla, miksi välität? Mutta ei heitä voi hylätä, koska rakkaus. Maija tekee irtiottoja, lähtee työskentelemään ulkomaille. Aina vain on palattava takaisin ja kohdattava samat ongelmat.

Kirjan alussa on osuva runo sisäkkäisistä nukeista. Jokainen ihminen on osa sukunsa jatkumoa. Maijan temperamentti vetää vertoja isän tulisuudelle, mitä tyttö ei tietenkään halua kuulla kenenkään sanovan, koska se on niin totta.

”Sama käsi, jolla Teuvo pitelee sivellintä, nousee lyömään sairasta poikaa. Sama käsi, jolla kirjoitan yleviä esseitä yliopistossa, nousee äkäisesti paiskaamaan ensimmäisen pöydällä olevan tavaran päin äidin murheellisia kasvoja.

Olen pakahtumaisillani pahanolon tunteeseen. Jotain on nyt tehtävä. Emme voi jatkaa joulua näin.”

Hajoavan perheen myrskyissä Maija koettaa rakentaa omaa nuoren naisen itsenäistä elämäänsä saamatta juuri mitään tukea lähipiiriltään. Kaiken keskellä hän kantaa syyllisyyttä psykoottisen veljensä tilanteesta. Samaan teemaan Eira palaa ilman fiktiota dokumenttikirjassa Molle, isäni kirjoittaen suoraan, että Heikki-veljen kohtalo painaa häntä hirvittävästi.

Molle, isäni kertoo kuitenkin kauniisti myös rakkaudesta. Isän ja tyttären vuosia kestänyt välirikko on ohi. Fyysisesti heikentynyt isä lähestyy elämänsä päätepistettä. Eira löytää uudenlaisen yhteyden pyrkien sovintoon ja anteeksiantoon. Molle kuoli vuonna 2007. Kirjassa on riipaisevan kauniita kohtia, luonnonkuvauksia, ihmisen ymmärtämistä. Toisaalta tyyli on väliin hyvinkin suoraviivaista. Draaman hallitseminen antaa hyviä eväitä myös proosan kirjoittamiseen; tämä vanha totuus tuli mieleen Mollbergin sujuvia ja hyvärytmisiä kirjoja lukiessa.

Eira Mollberg perustelee perheasioista kirjoittamista avoimuudella. ”Yksinkertaisesti tarvitsen avoimuutta, se on minulle eräänlainen vastaus, hyvitys tai jotain sinne päin. – – Asioiden salassa pitäminen ja silmien ummistaminen on minulle vääryys. Voi vain toivoa, että laajassa mielessä se mitä teen on merkityksellistä. Menneisyys on todellinen asia. Se on paljon muuta kuin vanhat päiväkirjat ja valokuvat. Menneisyys elää meissä ja muistaminen on teko. Mihinkään ei tietenkään saa kiinnittyä. Kaikki täytyy antaa anteeksi, muuten ei voi elää.”

Hän peräänkuuluttaa maailmaan enemmän hyviä tekoja ja pyrkimystä tasapainoon, ”mieluummin hyvyyttä kuin asemaa tavoittelevana ihmisenä. Ei ihmisen hätää ratkaise pelkästään suuret saavutukset vaan ihmisenmittaiset yhteisyyttä ylläpitävät arkiset teot.” Hänen ajattelussaan on hengellinen ulottuvuus, joka vuosien mittaan on vain vahvistunut ja ilmenee kirkkaana Villahousuhäpeässä.

Teologi ja kirjailija Kai Sadinmaa pohtii Malmin hautausmaalla elokuvaohjaaja Mikko Niskasen haudan äärellä teoksessa Kuolleiden kirja (Into 2019): ”Ovatko lapset vain alaviite vanhempien toteuttaessa palavaa kunnianhimoaan? Ylevät puheet Jumalten keinusta, jossa poikkeusyksilöitä riepotellaan maan ja taivaan välillä, ovat osa taiteilija- ja suurmiesmyyttiä, samaan tapaan kuin alkoholismin ja kaikenlaisen vastuuttoman ja lapsellisen käytöksen hyväksyminen luonnollisena osana taiteilijuutta”.

Eira Mollberg ottaa kantaa tähän Molle, isäni -kirjassa, kirjeessä isälleen: ”Jostain kumman syystä mieleeni tuli iät ja ajat hoettu klisee, että eikö taiteen tekemiseen liitykin aina uhrauksia, eikö jotkut taideteokset tavallaan lunasta suuruudellaan tekijöidensä inhimilliset heikkoudet.

Mielessäni vastasin kysymykseen, että ei. Eivät lunasta. Ei taide saa jyrätä elämän yli koska mikään ei saa jyrätä elämän yli. Olemme täällä ylläpitääksemme elämää.”

Ilman Eira Mollbergin kirjoja en olisi ehkä kunnolla mieltänyt, millaisen hinnan suurmiesten ja muiden merkkihenkilöiden lapset joskus maksavat vanhempiensa maineesta.

Taina

Upea, kamala Molle

Niko Jutila: Molle : Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat. WSOY 2023.

Vuonna 1980 olin 17-vuotias lahtelainen koulutyttö, joka oli löytänyt lukion näytelmäkerhossa uuden harrastuksen, näyttelemisen. Noihin aikoihin huomasin Helsingin Sanomista ilmoituksen, jossa haettiin teini-ikäistä tyttöä Rauni Mollbergin elokuvaan. Näytelmäkerhossamme oli mukana oikean näyttelijäperheen tytär, itsetietoinen nuori neito, minua paria vuotta nuorempi; hän kertoi lähettäneensä kuvansa ja hakemuksen. Kului kotvan aikaa, ja joku kerhossa kysyi, miten kävi. ”En mennyt.” ”Mikset?” Tyttö tiuskaisi: ”Ikä. Ja alastomuus.”

Elokuva, johon haettiin pääosan esittäjää, oli Milka. Elokuva kertoo lappilaisessa yhteisössä asuvan tytön seksuaalisesta heräämisestä. Päärooliin valittiin Irma Huntus, ”luonnonlapsi”, jollainen oli ohjaaja Rauni Mollbergin ihanne aivan kuten Maritta Viitamäki seitsemää vuotta aiemmin valmistuneessa elokuvassa Maa on syntinen laulu. Huntus kertoi sittemmin elämänsä menneen jokseenkin pilalle Milkan roolin takia: kylillä hänelle huudeltiin ja hän koki leimautuneensa tämän yhden roolin takia. Timo K. Mukan romaanit olivat Mollen molempien kohuelokuvien pohjana.

Lukiessa Niko Jutilan erinomaista tietokirjaa Molle : Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat tulee tunne, että Molle rouskutteli menemään useita naisia omia taiteellisia pyrkimyksiään toteuttaessaan. Varmaan lahtelaisen näyttelijäperheen tytärkin oli myöhemmin vain iloinen, ettei tullut valituksi Milkaan. Mutta kiistatta Rauni Mollberg (1929–2007) oli sitkeä tekijä ja persoonallinen näkijä, joka saavutti huomattavan taiteellisen maineen Suomen rajojen ulkopuolellakin.

Molle keräsi liudan Jussi-palkintoja, ja hänen elokuvilleen myönnettiin tunnustuksia Berliinin ja Cannesin elokuvajuhlilla. Hän oli kansakunnan kaapin päällä eli taiteilijaprofessori ja akateemikko. Hänen suosionsa oli huipussaan 1970–1980-luvuilla, ja kirjan haastatteluista ilmenee, että näyttelijöille Mollbergin elokuviin pääsy oli meriitti. Molle tarttui rohkeasti pyhään aiheeseen, Väinö Linnan Tuntematon sotilas -romaaniin, ja hänen 1985 ilmestynyt elokuvansa keräsi lähes 600 000 katsojaa. Se oli Suomen toiseksi katsotuin elokuva, jonka edelle nousi ainoastaan Ere Kokkosen Uuno Epsanjassa.

1990-luvulla elokuva-alan murros ja katsojalukujen väheneminen yhdistyneenä epäonnistuneisiin käsikirjoituksiin tuottivat kaksi floppielokuvaa Ystävät, toverit (1990) ja Paratiisin lapset (1994). Lehdistö mässäili tarpeettoman julmasti Mollen epäonnella. Aika oli muutenkin muuttunut ja Mollen terveys heikentynyt. Hänen viimeiseksi ohjaustyökseen jäi tv-novellielokuvien sarja Nuoruusaikoja (1999–2004).

Ohjaajan rasitteena oli vaikea luonne. Hän lienee ollut noita vanhan liiton alistettuja ja katkeroituneita poikia, jotka joutuivat peittämään herkkyytensä ja todellisen luonteensa. Molle oli homofoobikko ja naisvihaaja. Hän rehvasteli ja puhui rivoja ja loukkasi sumeilematta etenkin nuorempia naisia. Elokuvan tuotantoryhmässä saatettiin lyödä vetoa, montako sekuntia kestää, ennen kuin porukka kuulee ensimmäisen rasvaisen vitsin.

Kirjassa kerrotaan, millaisin keinoin Molle yritti saada näyttelijöistä irti haluamiaan tunnereaktioita ja ilmeitä. Toivottavasti kukaan ohjaaja ei enää nykyisin puhaltele tupakansavua silmiin, heittele herjoja tai töni ja läpsi näyttelijöitä.

Hänen vaimonsa ja lapsensa eivät viettäneet kovinkaan leppoisaa perhe-elämää. Asioita ei myöskään helpottanut, että Molle otti huomattavia taloudellisia riskejä rahoittaessaan elokuviaan. Pirkanmaan Vesilahdelta hankittu Korpiniemen kansakoulu, ”Mollewood”, toimi tukikohtana, ideapaikkana, leikkausstudiona ja vähän kuvauspaikkanakin. Siellä tämä renessanssi-ihminen keitteli peruna- ja kalasoppaa arveluttavissa oloissa ja majoitti vieraitaan. Omaa psyykkisesti yliherkkää poikaansa Molle kohteli kuin vähäpätöisintä apulaista, niin että vieraatkin kiinnittivät asiaan huomiota.

Lempinimen Molle Rauni Mollberg sai nuorena näyttelijänä. Hän syntyi Hämeenlinnassa työläisperheeseen; isä oli vuokra-autoilija ja äiti virvoitusjuomatehtaan työläinen. Isän luonteenpiirteitä olivat epäluuloisuus, nuukuus ja herraviha. Rauni pääsi jo varhain elokuvien taikapiiriin toimiessaan elokuvateatterissa paikannäyttäjänä. Silloin hänessä alkoi elää unelma tehdä joskus itse elokuvia.

Rauni pääsi vapaaoppilaaksi Hämeenlinnan lyseoon, mutta menestyi niin huonosti, että jätti koulun kesken 1940-luvun alussa. Kun ikää tuli lisää, hän meni Hämeenlinnan kauppakouluun. Siellä avainhenkilö oli kieltenopettaja Taimi Savola, joka näki, ettei kaupan ala ollut Raunia varten. Opettaja alkoi ohjata poikaa runonlausunnan ja muun kulttuurin pariin. Tuohon maailman aikaan järjestettiin ”nuorten henkisiä kilpailuja”, joissa Rauni pärjäsi. Hän meni mukaan myös nuorten näytelmäkerhoon. Näyttelijänura alkoi urjeta, kun Molle haki ja pääsi Teatterikoulun kolmivuotiselle näyttelijäkurssille. Ensimmäinen teatteripaikka heltisi Joensuusta ja seuraava etappi oli Kuopion Yhteisteatteri. Sieltä löytyi myös elämänkumppani, Eva-Brita Dahlström eli Piittu. Pari meni naimisiin 1953 ja sai kaksi lasta.

Molle ohjasi näytelmiä kesäteatteriin ja toimi aktiivisesti Kuopion taiteilijaseurassa. Hän sai jalan myös Yleisradion oven väliin televisioteatterin tuotantoihin, joten perhe muutti Kuopiosta Helsinkiin. Molle niitti mainetta suurtyöllään Lapsuuteni-sarjalla, joka pohjautui Toivo Pekkasen romaaniin. Teos toi ohjaajalle valtion elokuvapalkinnon ja kirkon elokuvapalkinnon. Politisoituneessa Yleisradiossa Molle oli kuitenkin joutunut vähän huonoon valoon ja joutui lähtemään TV1:n palveluksesta kakkoskanavalle Tampereelle. Ohjaaja siis siirrettiin, mutta hän koki saavansa potkut.

”Politiikasta en televisioon tullessani ymmärtänyt, en sitten mitään, en ollut minkään puolueen jäsen, mutta lähtökohtiani ajatellen ymmärsin hyvin, että valikoidummat ihmiset katselivat kartellen meikäläistä. Vaikeampi oli sen sijaan niellä sitä, etten maalta tulleena sopinut vasemmistonkaan kuvioihin – siitä huolimatta, että ohjelmistoni Televisioteatterin pioneeriaikana edusti aika radikaalia yhteiskunnallista sanomaa. Ne olivat nämä pomot, herrojen kakarat, jotka aina tiesivät työläisen asiat paremmin kuin minä.”

Vaikka monet kokivat kovia Mollen ohjauksessa, niin Molle osasi myös pitää huolta tiimistään ja olla mitä mainioin pomo. Esimerkiksi hän lupasi Tuntematon sotilas -elokuvan porukalle, että vie koko joukon käymään Pariisissa. Matka toteutuikin kesäkuussa 1986, ja tiimillä oli hauskaa päästessään katsomaan englanniksi dubatun elokuvansa. Leffan alkumetreillä nähty Viirilän repliikki ”isäukko tuli päissään talvisoasta ja lähti rapulassa töihin. Mie tulin kans humalassa ja aloin rapulassa sotimisen” oli käännetty muotoon ”in our family, we always go to war with hangover”.

Mollesta on aiemminkin tehty elämäkerta. Sen kirjoitti Jorma Savikko, mutta koska herroilta menivät sukset ristiin, Pitkä ajo – henkilökuva elokuvaohjaaja Rauni Mollbergista ilmestyi vasta postuumisti molempien kuoltua vuonna 2011 Kulttuuriklubin kustantamana.

Jutilan teos on perinpohjainen, tarkka ja kattava. Se perustuu olemassaolevien kirjallisten dokumenttien lisäksi laajoihin haastatteluihin ja Mollen henkilökohtaisiin arkistoihin. Jokaisen tuotannon syntyprosessi on kerrottu vetävästi, ja kulissientakaiset tapahtumat ovat kutkuttavia. Esim. Milkasta yritettiin väen väkisin tehdä ranskalaissuomalaista produktiota; suunniteltiin, että Matti Kassila ja Molle olisivat yhdessä ohjanneet Tuntemattoman sotilaan; ruotsalaisiin filmipiireihin ystävällisesti ovia aukonut ja Mollea toistuvasti auttanut Jörn Donner sai Mollelta palkakseen haukkumanimen nylkyri-kapitalisti; suomalaisen elokuvahistorian siihen asti kallein elokuva Ystävät, toverit traumatisoi käsikirjoittaja Joni Skiftesvikin niin, että hän tilitti asiaa kirjassaan 2010-luvulla…

Mollen kestohaaveena oli käydä käsiksi Mika Waltarin suurteokseen Sinuhe egyptiläinen. Unelma eli pitkään ja neuvotteluja käytiin, ja Panu Rajala kommentoi Ystävät, toverit -elokuvan nähtyään, että häntä puistatti ”ajatuskin, millaisen mahtailevan maailmantuskan alle voisi siinä hautautua Waltarin iroa ja lempeä inhimillisyys. Niin komeaa fiaskoa ei tämä sortuva maailman aika sentään ansainne”.

Rauni Mollbergin tytär Eira Mollberg on puinut Mollen henkistä perintöä näytelmissään ja kirjoissaan. Palaan aiheeseen.

Taina

Väräjävät sydämet ja sielut

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Suomentanut Markku Mannila. Otava 2000.

”Ja jos hän sitten vielä laskee keskustelumme aikana kätensä kädelleni ja siirtyy sanojensa vahvistukseksi lähemmäksi minua, niin että hänen suloinen hengityksensä huokuu huulilleni – niin tuntuu kuin vaipuisin maahan, kuin minuun olisi iskenyt salama. – Ja Wilhelm, jos minä joskus rohkenisin tavoitella tuota taivasta, tuota luottamusta – – ymmärräthän, mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta heikko, heikko se on! – Ja eikö sekin ole turmeltuneisuutta?”

Näiden väkevää tunnetta huokuvien rivien myötä otamme varaslähdön Nuoren Wertherin kärsimykset -romaanin ilmestymisen 250-vuotisjuhliin, joita vietetään vuonna 2024. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) Die Leiden des jüngen Werthers ilmestyi 1774.

Teos on tyylipuhdas saksankielisen kirjallisuuden Sturm und Drang -kauden (myrsky ja kiihko) edustaja. Sturm und Drang vallitsi 1767–1785, ja se painotti tunne-elämää ja tunneilmaisun runollista voimaa. Nuorelle Goethelle Werther oli läpimurtoteos. Hänen pääteoksenaan pidetään näytelmää Faust, jonka kaksi osaa ilmestyivät 1808 ja 1832.

Goethen laaja tuotanto sisältää runoja, romaaneja ja näytelmiä. Hän oli myös taidemaalari ja tutkija sekä erittäin vaikutusvaltainen herra toimiessaan Weimarin valtion pääministerinä kymmenen vuoden ajan.

Werther on hahmona kuolematon, ja hän innoittaa kirjailijoita vuosisadasta toiseen, yhtenä esimerkkinä Ulrich Plentzfdorfin romaani Nuoren Wertherin uudet kärsimykset. Lue Tommi-veljeni kirjoittama arvio tästä linkistä: Kuvia joita ei enää ole | Tainan ja Tommin aarrearkku (wordpress.com)

Nuoren Wertherin kärsimykset on kirjeromaani. Alussa ja lopussa ”julkaisija” lausuu sanansa ja kertoo kommentoiden tapahtumista. Päähenkilö Werther on oppinut poikamies, joka on myös lahjakas taidemaalari. Hän saapuu Wahlheimiin keväällä, kirjeestä päätellen jonkinlaisen ihmissuhdesotkun jälkeen, selvittämään perheensä perintöasiaa, maalaamaan ja viettämään laatuaikaa. Kirjeiden vastaanottaja on Wertherin hyvä ystävä Wilhelm.

Werther tutustuu nopeasti wahlheimilaisiin ja kaikkein läheisimmäksi hänelle tulee nimismiehen tytär, parikymppinen Lotte, suuren sisaruskatraan vanhin. Nimismiehen vaimo on kuollut ja Lotte luvannut kuolevalle äidilleen huolehtia nuoremmista sisaruksistaan äidin tavoin. Tämän kohtalon hän kantaa iloiten ja ylevästi, ja sulhasenkin on äiti hänelle nimennyt valmiiksi: Albert. Werther ihailee Lotten hoivavaistoja ja uhrautuvuutta, mutta löytää naisessa myös vastakaikua kauneuden ymmärtäjänä. Niin kiire Lottella ei ole, etteikö hän ehtisi vähän soittaa klaveeria tai keskustella kirjallisuudesta. Werther myös nautiskelee rauhallisesta ”patriarkaalisesta” elämästä lukien Homerosta ja paistaen kyökissään herneitä voissa. Hän ylistää maahenkistä, yksinkertaista elämänmenoa, vaikka onkin oppinut.

Ei kulu kauankaan, kun Werther havaitsee olevansa rakastunut. Onko hän enemmän rakastunut omaan tunteeseensa kuin juuri Lotteen, sitä voi mietiskellä lukiessaan hänen tilityksiään Wilhelm-ystävälleen. Romaanin alussa Lotten sulhanen Albert on pois maisemista, mutta heti kun hän saapuu, kolmikon väleihin ymmärrettävästi syntyy jännitteitä. Werther miettii olevansa Lotelle sopivampi kumppani kuin Albert; ”lukemattomat tilanteet” ovat sen hänen mielestään todistaneet. Werther ei aina kykene enää pitämään itseään hyväntuulisena, mikä ahdistaa häntä: onhan hän useaan otteeseen korostanut positiivisuuden hyvettä; ihminen ei saisi omilla mielialoillaan pilata muiden elämää.

Kirja siis käynnistyy keväästä: ”tämä nuoruuden vuodenaika lämmittää niin uhkeasti usein värjyvää sydäntäni”. Vuoden kierto tuo paitsi rakkaushuolia myös epämieluisan viranhoidon toisessa kaupungissa, ja on kuin luontokin alkaisi säestää päähenkilön mielialan madaltumista. Jonkin pihapuun kaataminen on suuren murheen aihe, Werther joutuu todistamaan paikallisten ihmisten ikävyyksiä eikä hän luonnossa enää tavoita samaa hurmioitumista kuin kevätkesällä Lotten kanssa. Werther ajaa tunteineen itsensä nurkkaan eikä näe mitään ulospääsyä tilanteesta. Albert, Lotte, Werther; jonkun heistä on kuoltava.

Romaani väräjää, huokailee, huudahtelee, itkee ja hurmioituu. Sana ”sielu” mainitaan yli 40 kertaa ja ”sydän” lähes 90 kertaa. Sydän on päähenkilölle kaikki kaikessa. Kirjatietoon hän pitää tietyn välimatkan, kritisoi muuatta tuttavaansa: ”- – hän pitää järkeäni ja kykyjäni suuremmassa arvossa kuin sydäntäni, joka sentään on ainoa ylpeyteni ja kaiken minuuteni keskus, kaiken voimani, kaiken onnellisuuteni, kaikkien kärsimysteni keskus.

Ah, sen mitä minä järkeni nojalla tiedän, voi tietää kuka tahansa – sydämeni sen sijaan on yksin minun.”

Viehättävä kirja, tyyliltään niin erilainen kuin nykyajan proosa, vie mukanaan. Otavan uuden painoksen kaunis kansikuva ansaitsee kiitokset myös.

Mikä Klopstock, mikä Ossian? Entä Emilia Galotti? Jotta romaanista saa kaiken irti, on hyvä tietää nämä kirjan sivuilla esiintyvät nimet.

Tärkeässä kohdassa Lotte ja Werther ihailevat luonnonnäkymää myrskyn jälkeen, Lotte liikuttuu kyyneliin ja sanoo yhden sanan: − Klopstock!

Werther liikuttuu välittömästi yhtä lailla, ”vajosin niihin syviin tunnelmiin, jotka tuo yksi sana sai tulvimaan ylitseni. En kestänyt enää, vaan kumarruin hänen kättänsä kohti ja suutelin sitä onnen kyyneleitä vuodattaen.” Kyse on oodista, jonka oli kirjoittanut Friedrich Gottlieb Klopstock (1724–1803), tunteikkaista ja ylevistä värssyistään tunnettu saksalainen runoilija.

Tapahtumien jo lähestyessä traagista loppuaan Lotte ja Werther viettävät iltaa, ja Lotte pyytää Wertheriä lukemaan ääneen kääntämiään Ossianin lauluja. Mies tekee työtä käskettyä; seuraa viisi aukeamaa paatoksellista legendarunoelmaa.

Skotlantilainen runoilija James Macpherson (1736–1796) väitti löytäneensä muinaisiiriläisiä runoja ja kirjoitti niistä Ossianin laulut, jotka ilmestyivät 1760-luvulla. Ne levisivät pian ympäri Eurooppaa. Kielitaitoinen Goethe kuului näiden runojen saksantajiin. Ossianissa jumalhahmot kohtaavat toisensa melankolisissa merkeissä muistellen loistonsa päiviä ja kohtaamiaan tragedioita.

Sitten vielä Emilia Galotti, kirja joka löytyy itsemurhan tehneen Wertherin pöydältä. Kyseessä on Gotthold Ephraim Lessingin näytelmä vuodelta 1772, ns. bürgerliches Trauerspiel eli porvaristragedia. Näytelmä kritisoi aateliston tyranniaa ”alempiinsa” nähden ja pohtii ideatasolla yksilöllistä rakkautta vs. järjestetyt omaisuusavioliitot.

Näytelmän päähenkilö on hyveellinen porvarisneito Emilia, joka on menossa naimisiin kreivin kanssa. Guastallan paha prinssi iskee neitoon silmänsä ja raivaa kylmäverisesti kreivin tieltään. Morsian kaapataan kartanoon, missä hän tapaa prinssin aiemman rakastajattaren. Nainen anoo Emilian isää surmaamaan pahan prinssin, mutta Emilian isä ei tahdo tehdä sitä, koska lopullisen koston tehköön Jumala. Myöhemmin Emilia anelee kuolemaa isältään. Isän pitäisi surmata tytär, jotta tätä ei häväistäisi prinssin käsissä. Isä suostuu, puukottaa tyttärensä ja kauhistuu. Murhenäytelmän lopputulema on, että vain Jumala on absoluuttinen auktoriteetti.

Wertherin yhteydessä mainitaan usein, että kirja olisi aiheuttanut nuorten itsemurha-aallon. Tästä ei kuitenkaan näytä olevan vakuuttavia todisteita. Sen sijaan mielenkiintoista on, että Goethe lainasi Wertheriin edellämainitun Emilia Galotti -draamayksityiskohdan tosielämästä. Saksalainen lakimies Karl Wilhelm Jerusalem (1747–1772) päätti päivänsä samoin kuin Werther, ja hänen viereltään löytyi Emilia Galotti -näytelmäteksti. Jerusalem oli turhautunut paitsi rakkauteen myös edessä avautuvaan elämännäkymään muutenkin. (Lähteinä käytetty: Otavan kirjallisuustieto 1990; Wikipedia.)

Taina

Suomalaisia heinäpeltoja muistellen

Heikki Turunen: Simpauttajan hinta : Timotein tuoksu II. WSOY 2022.

Heikki Turunen on suomalaisessa kirjallisuudessa yksi klassikoista, käsite. Hän on julkaissut yli 30 kirjaa: romaaneita, runokokoelmia, pakinoita, tietokirjoja, ja kerännyt liudan palkintoja ja huomionosoituksia. Parhaiten hänet tunnetaan romaaneistaan, jotka kuvailevat Lieksan/Pielisjärven seudun elämänmenoa ja ihmisiä.

Hänen esikoisteoksensa Simpauttaja (1973) oli suuri menestys ja siitä 1975 tehty elokuva myöskin tapaus. Ilmestymisvuotensa jälkeen romaani voitti myyntiluvuissa jopa painosten silloisen kestokuninkaan Kalle Päätalon. Simpauttaja on taipunut kuunnelmaksi, musikaaliksi ja lukuisiksi teatteriesityksiksi; esimerkiksi viime kesänä 2022 se pyöri Teatteri Eurooppa Neljän voimin Äänekoskella.

Simpauttaja on kylään saapuva mysteerimies, kulkeva renki ja tarinaniekka, joka saa asioita tapahtumaan ja jonka lähdettyä kylässä ei mikään ole ennallaan. Varsinainen päähenkilö on kylän maalaispoika Imppa Ryynänen.

Nyt puheena oleva Simpauttajan hinta on itsenäinen jatko-osa romaanille Timotein tuoksu (2021). Heikki Turunen jatkaa pohdintaa muistelun hengessä, vanhana viisaampana itsenään taaksepäin katsoen ja pyrkien ymmärtämään aikanaan tapahtunutta. Hän suuntaa sanomansa fiktiiviselle tyttärelleen, millenniaalille, joka asuu Helsingin Kalasataman tornitalossa, ollen älypuhelimineen juukalaisen dinosaurus-isänsä vastakohta. Nuorempi henkilö kutsuu kertojaa ”digiahdistuneeksi yli-ikäiseksi tangoprinssiksi”.

Alkaa eeppinen muistelu Suomen sodanjälkeisen optimismin korkeasta hetkestä eli Helsingin olympiakesästä 1952. Hupelin porukka on heinänteossa rantaniityllä, yksi sukulaisista tekee lähtöä töihin Helsinkiin. Kertojan nuorempi alter ego Heikka kuuluu ensimmäiseen suurten ikäluokkien kohorttiin, vuonna 1945 syntyneisiin. Sotainvalidi-isän ja hänen karjapiikavaimonsa perheessä on viisi lasta. Heikan herkkyys ja taiteellisuus puskee läpi alkeellisissakin elämänoloissa. Hänessä on sekä kuvataiteilijan että kirjoittajan kykyjä.

”Tunsin jo silloin olevani paras mahdollinen sanaseppo kirjoittamaan maailman ensimmäisen heinäpellolle sijoittuvan rakkauskertomuksen.” Hän tahtoi kertoa siskojen ja veljien ja muiden kasvinkumppalien nuoruusvaiheista. Ideasta ei kuitenkaan tullut mitään, joten hän palaa asiaan kahdessa Timotein tuoksu -romaanissa.

Korvenniityn Heinähupa-kilpailussa kisataan, kuka tekee heinää etevimmin ja nopeimmin. Kuvaus tuo mieleen tragikoomiset Suomi-filmit ja television maalaiskomediat. Kilpailussa tosin ei mittelöidä vain heinäseipäiden määrästä, vaan maineesta, naisten suosiosta, itsekunnioituksesta ja heimojen paremmuudesta. Seudulle asutetut evakot ja ”maanluovuttamisesta” juontuva katkeruus näet kuuluu tapahtumien näyttämön kirjoon. Siellä he möyrivät auringossa hikoillen, maahenkisesti toistensa vartaloita tiiraillen. Kertoja saa nuorelta fiktiiviseltä kirjekaverilta – kirjoitetussa muodossa viestit kun kulkevat – nimityksen ”kirjallinen heinähanko”.

Millenniaali tahtoo tietää, miten Suomi ajautui kerskakuluttamisen ja tuhlaamisen tielle, ja kertoja löytääkin yhden selityksen. Köyhyyden kirousta kaikki: vanhempi sukupolvi kärsi niukkuuden nahoissaan, ja kun se hellitti, haluttiin tarjota jälkeläisille (ja itsellekin) kaikkea mahdollista maallista hyvää.

”Olemme tarinamme tässä vaiheessa hyvää vauhtia matkalla ilmastonmuutokseen johtavalla tiellä kohti sen kertomisen hetkellä vallitsevaa koronapandemiaa ja koko sivistynyttä maailmaa tyrmistyttävää petomaista Ukrainan kansanmurhan ja muiden toisen maailmansodan jälkeen ikävimpien ja verisimpien uutisten aikaa. Olemme tiellä jota taapersimme itseasiassa jo laajentaessamme taannoin navetoitamme, siirtyessämme korkeatuottoisempaan ulkolaiseen karjarotuun ja ostaessamme traktorin, niin valtavalta, riemukkaalta eteenpäinmenolta kuin se aikanaan tuntuikin: pyrkiessämme aina vain suurempiin meijeritileihin, liittyessämme sähkö- ja puhelinverkkoon, vaihtaessamme hevosen traktoriin, polkupyörän autoon ja moottoripyörään, soutuveneet perätuuppareihin jne. olimme muun maailman mukana todistamassa, että pääsyynä tähän ihmiskunnan historian yhteen ankeimpaan ja pelottavimpaan aikaan on kuin onkin ns. kehitys. Jonka tunnetusti voi kääntää taaksepäin vain sivilisaation olemassaolon vaarantava katastrofi.”

Heikan nuoruudessa vauraus tekee vasta hitaasti tuloaan. Kodin töiden hoidon lisäksi on mentävä ansiotyöhön, kun vain mahdollista. Ja juuri siksihän maaseutu tyhjenee, kun nuoret lähtevät kaupunkeihin, mistä saattaa löytää työtä. Maatila ei elätä kaikkia perheen lapsia senkään vuoksi, että lakisääteisesti aletaan 1960-luvun lopulta rajoittaa maidon, voin, lihan ja viljan ylituotantoa.

Suomen suuret ikäluokat (vuosina 1945−1950 syntyneet) kasvoivat iskelmien kaikuessa. Nuo ikivihreät, tangot, folklaulut jne. nousevat romaanissa ikään kuin yhdeksi kertojaksi. Laulun sanat keskeyttävät ehkä muun kerronnan, mutta soittavat samalla omaa säveltään ja teksteihin peilataan sitä, mitä ympäristössä tapahtuu.

Simpauttajan hinta kuvailee Heikan kasvamista, rakkausasioita, työntekoa, Ateneumiin pyrkimistä, paluuta kotiin, työharjoittelua paikallislehden toimitusharjoittelijana ja uuden, aikuisen elämän alkamista. On ujoutta, naisenpelkoa ja juopottelua. Jos elämässä on haasteita, niin ilmenee onnenpotkujakin. Heikka nivoutuu romaanin laajaan joukkoon henkilöitä, jotka ankarissa oloissa raivaavat jalansijaa itselleen elääkseen elämäänsä eteenpäin.

Romaani on haikea tilinteko katoavasta elämäntavasta. Mielenkiintoa tuovat kertojan paljastukset tapahtumien poimimisesta myöhempien romaanien sivuille, esimerkiksi riitely pellolla isän ja pojan välillä ja pojan äkkipikainen lähtö pois kotitanhuvilta löytyy Simpauttajasta.

”Ja vaikka olisimme sellaisia kuin näytät ajattelevan, muista että kelle on lusikalla annettu, se ei voi kapustalla jakaa: olemme valtaosin sodan särkemien kotien ja maan lapsia, häveliäästi vaikenevan kaksinaismoralistisen kasvatuksen tuotetta.” – – ”Lisäksi me täällä puutteenperällä olemme kansakoulupohjaisia, enemmän vaistojen kuin opettajien, kirjatiedon ja järjen ohjaamia ikuisia lapsia. Oudon moni kärsii foobisista peloista, pakkoneurooseista ja paniikkihäiriöistä. Äitiemme tapaan olemme hysteriaan taipuvaisia, yhtälailla luonnonhenkiin, uniin ja enteisiin kuin Jumalaan uskovia hupsuja. Tuhannen vuotta pohjoisten korpien kätköissä on säilyttänyt meidät intiaaneihin ja aboriginaaleihin verrattavana alkuperäiskansana.”

Simpauttajan hinta on surullinen ja koominen, viihdyttävä, kerronnassaan välillä liiankin rönsyilevä ja runsas. Joitakin virkkeitä saa tavata pariin kertaan ymmärtääkseen.

”Hämärätunnin istujan vinkkeliin Tuulan jälkeen Henkkamme järjestyksessä toinen tytönsaatto näkyy ensimmäisenä arkaa toivoa antavana valosaarekkeena tuon yksinäisen surun ja pettymyksen syksyn marraskuun näköisessä harmaudessa.”

Kielenkäyttönsä rehevyydestä Heikki Turunen on aina ollut tunnettu. Edelliset näytteet antavat vähän osviittaa. Ja jos kovin pahoittaa mielensä voimasanoista, ei ehkä kannata syventyä tähän kirjaan.

Kertoja siis tahtoo vielä kerran palata rakkaille seuduille tuttujen hahmojen kanssa, ja mitä pahaa siinä olisi? Hän ei kaunistele itseään eikä tekemisiään. Hän kutsuu itseään muun muassa näin: viimeisiään vetelevä kirjailija, loppua lähestyvän elonpäivänsä viimeisten hämäriensä istuja, vaivoin traumoistaan toipunut ikäkulu sanansaran taapertaja, täältä hetkellä millä hyvänsä häippäävä hurtinukko.

Päällimmäiseksi tunteeksi jää sympatia muistelijaa kohtaan. Hän on oman aikakautensa tuote, kuten me kaikki. Hänen lämmin sydämensä sykkii varmasti viimeiseen saakka maalaisromantiikalle. Se käy vastaansanomattomasti ilmi tästäkin romaanista. Simpauttajasta, maineesta ja makeasta elämästä hän on maksanut hinnan, kuten tytär kirjassa kiteyttää, muun muassa surulla, häpeällä ja yksinäisyydellä.

Taina

Poika ja isä, kirjailijoita kumpainenkin

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen : pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Gummerus 2020.

Jos äitien ja tyttärien suhteet eivät aina ole järin ruusuisia, niin on isillä ja pojillakin haasteensa. Humoristi Petri Tammisen sanoin: ”Kyllä pojalla pitää olla oikeus vihata isäänsä, ainakin ensimmäiset viisikymmentä vuotta, ilman että isä yrittää tukahduttaa sitä vihaa. Sen jälkeen voi ehkä hiukan armahtaa, mutta ei sen armon kanssa saa hosua.”

Tämä isän ja pojan eli Petri Tammisen ja Antti Röngän kirjeenvaihtokirja oli ehdokkaana Tulenkantaja-palkinnon saajaksi. Röngän esikoisteos Jalat ilmassa (2019) on saanut Kiitos kirjasta -palkinnon. Muun muassa koulukiusaamista ja sen vaikutuksia käsittelevä kirja on ilmestynyt myös ranskaksi. Vuonna 2021 Röngältä ilmestyi teos Nocturno 21:07. Se käsittelee seksuaalista häpeää.

Silloin tällöin onnellinen käynnistyy pojan muutettua toisen kaupunkiin opiskelemaan yliopistossa, ja isä tahtoo tietää, mitä pojalle kuuluu. Opinnoissa on haastetta, kun oma kirjoittaminen kiinnostaa enemmän. Puheena onkin muun muassa Jalat ilmassa -esikoisromaanin syntyprosessi. Poika aristelee alistaa käsikirjoitustaan kriittisen isän nähtäväksi. Eikä syyttä, sillä isä itse toteaa olevansa ”ammattinsa läpisyömä olento”, jolle punakynän heiluttelu ja tekstien viilailu on toinen luonto. Hän on jopa ”hukkumassa omaan neuroottiseen tarkkuuteensa”.

Kirjassa kohtaavat mielenkiintoisella tavalla kaksi eri sukupolvia edustavaa kirjailijaa. Petri Tamminen on syntynyt vuonna 1966, Antti Rönkä 1996. Esikoisromaanista esikoisromaaniin kaikki on muuttunut, koko joukkoviestinnän kenttä, kirjan merkitys, mainostamisen tavat.

Isä ei tahdo markkinoida itseään ja työtään vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Pojan mielestä markkinointi on itsestäänselvyys – kuka muuten löytäisi kirjan nykyisessä runsaudessa ja hälinässä?

Kirjeissä puhutaan kirjoittamisen pakosta, tekstin työläästä työstämisestä, vastaanoton pelosta ja onnistumisen kaipuusta. Kaikkeen tähän lomittuvat isän ja pojan keskinäiset suhteet. Ja kesken prosessin tapahtuu pelottavaa ja dramaattista, mutta elämä jatkuu. Henkilöillä on ollut ja on edelleen keskenään joskus hankalaa. Silti he arvostavat ja rakastavat toisiaan. Aiheeksi nousee myös onnellisuus. Silloin tällöin onnellinen voisi olla riittävän hyvä olotila.

Lukiessani Antti Röngän peloista kirjan vastaanottoon liittyen mieleeni tuli George Orwellin määritelmä, miksi kirjailija ylipäätään kirjoittaa. Orwell vertasi kirjan syntyä pitkitettyyn sairauskohtaukseen, ja kirjoittamisen takana oli hänen mielestään samankaltainen pakko, voima, kuin se joka saa vauvan parkumaan. Orgaaninen voima, joka ajaa ihmisen toimimaan.

”Kun kirjoitin romaania, ajattelin että nyt jumalauta kerron kaiken”, kirjoittaa Antti Rönkä. ”Että nyt saa ihmiset mietittävää. Ja nyt kun kaikki on oikeasti julkista, minua lähinnä pelottaa ja hävettää. – – En olisi pystynyt samaan rehellisyyteen, jos olisin tiennyt että kirja oikeasti julkaistaan. Tai jos olisin tiennyt, mitä julkaisu todellisuudessa tarkoittaa.”

Tämä julkaisun ja julkisuuden tuska on tullut monille muillekin kirjoittajille yllätyksenä. Lienee niin, että vaikka asian periaatteessa tiedostaisi, sen kuitenkin omissa nahoissaan kokee voimakkaammin kuin mitä etukäteen luulisi. Ihailen Röngän rohkeutta kertoa tunnoistaan, samoin Tammisen rohkeutta palata tuskallisiin muistoihin, millaista on olla koulukiusatun isä, joka aavistele pahaa, mutta ei pääse ongelmaan kiinni. Se on kuulemma yllättävän tavallista: koulukiusaaminen tahtoo piiloutua silloinkin, kun siihen yritetään puuttua.

Antti Rönkä mainitsee vähän halveksien ”marsipaanielämän”, jossa nökötetään turvaistuimessa, litkitään lattea ja lopuksi kuollaan johonkin pitkittyneeseen sairauteen. Hän toteaa isälleen, että ”vaikka me mainostimme pelkojamme, täytyy muistaa, ettei kumpikaan meistä tiedä todellisuudessa pelkäämisestä mitään. Vaikka pelkäisit mustikoissa vaanivia loisia tai vaniljakastikkeen pilaantumista, olet kuitenkin saanut elää elämää, jota mikään tragedia ei varjosta. Pyöräilet kodin ja kirjaston väliä, pelailet lentopalloa ja keittelet kahvia. Ulkopuolinen saattaisi ärsyyntyä, että mitä tuokin muka peloista tietää. Ja vaikka minäkin sanoin pelkääväni käytännössä kaikkea, en oikeastaan tarkoittanut sitä. En minä tietenkään pelkää kaikkea tosiaan, yritin vain kärjistämällä osoittaa, että olen koko ajan varuillani.”

Isä-Petri opettaa kirjoittajia, pitää mestarikursseja, joilta todella etenee ihmisiä kirjailijoiksi. Hän opettaa ulkomaillakin, ja hänen osuuksistaan tässä kirjassa tunnistaa mainion humoristin vaikkapa kohdassa, joka käsittelee Ranskan Caenissa pidettyä kurssia.

”Ja sitten me keskustelemme Suomesta ja Suomen kirjallisuudesta. Ja siinä keskustellessamme minulle lopullisesti valkenee, että kyllä se vain totta on, nämä ihmiset tosiaan opiskelevat suomea, täällä Caenissa tai Krakovassa tai Regensburgissa. Jolloin minut valtaa ikään kuin syyllisyys. Ja toivon että he eivät ainakaan sen minun vierailuni aikana oivaltaisi, että he veikkaavat väärää hevosta.

Vitsin mukaan käytännöllisen filosofian opiskelija ei saa käytännössä töitä eikä teoreettisen filosofian opiskelija edes teoriassa. Mutta mistä ranskalainen suomen kielen opiskelija saa töitä? Tuleeko hän Suomeen tutkimaan Suomen kulttuuria?

Juuri siellä Caenissa yksi opiskelijoista kertoi, että hän tutkii parhaillaan Veikko Vennamon puheita. Ja siinä me sitten istuimme, normandialaisessa luokkahuoneessa jonka sälekaihtimien läpi häämötti caenilainen katu, ja loistelamput sirisivät katossa juuri niin kuin ne sirisevät kaikissa luokkahuoneissa, ja minä mietin kuumeisesti, mitä voi sanoa ranskalaiselle joka tutkii Veikko Vennamoa.”

Kirjaa voi suositella paitsi Petri Tammis-  tai Antti Rönkä -faneille myös kaikille, joita kirjoittamisen prosessit kiinnostavat.

Minun mielestäni kirjeistä koostuva kirja on muotona hieno. Suoraan toiselle ihmiselle suunnatussa puhuttelussa on jotakin erityistä taikaa. Esimerkkinä voi mainita Westön veljesten teoksen Vuodet (Otava 2022), jonka esittelin viime syksynä: Kirjallisuusveljekset muistelevat | Tainan ja Tommin aarrearkku (wordpress.com)

Tältä parilta Rönkä & Tamminen olisi mieluista lukea toinenkin yhteinen kirja.

Taina