Kirjoittajan arkistot: Taina

Tietoja Taina

Library in my mind

Arvostus ja miten sen voi yrittää ansaita

Arvostustalous – kuinka arvostus rakennetaan ja rakentuu digiyhteiskunnassa. Toim. Harri Jalonen, Nina Helander & Leena Mäkelä. Vastapaino 2020.

Jari Sarasvuon ammoin nimeämä huomiotalous ei enää riitä selittämään, miksi jotkut asiat nousevat ilmiöiksi, jotkut ihmiset idoleiksi ja jokin yritys tekee ällistyttävää tulosta ja jokin toinen pyrintö taas menee täysin metsään, vaikka koordinaattien piti olla kunnossa. Kaikki, periaatteessa aivan kaikki kilpailee paitsi huomiosta myös arvostuksesta. Hyvästä maineesta on tullut elintärkeä vauhdittaja kohti toivottuja tuloksia.

Arvostustalous esittelee paitsi ilmiön opillisen perustan myös runsaasti esimerkkejä siitä, miten arvostustaloutta voi hyödyntää tosielämässä. Kuten teoksen nimikin kertoo, on erityinen painotus digitaalisuudessa. Kiinnostavaa luettavaa on 430 sivun verran. Horisonttia avautuu moneen suuntaan. Esimerkiksi politiikassa voidaan vedota yhteiseen hyvään oikeudenmukaisuuden nimissä, liiketulosta tarkastellaan numeroiden valossa, uudet toimijat haastavat vanhoja omien arvostustensa nojalla. Kaiken voi ajatella liittyvän arvostustalouteen.

Kirjan teoreettisena kehyksenä on moderni taloussosiologia, josta käsin tarkastellaan organisaatioiden arvonluontia. Toinen keskeinen lähtökohta on palveluperusteinen arvonluonti. Sen idea on, että arvo realisoituu vasta, kun tuotetta tai palvelua käytetään.

Keskeiset oppi-isät ovat ranskalaiset sosiologit Luc Boltanski ja Laurént Thevenot, jotka esittivät niin sanotun oikeutusteoriansa 1990-luvun alussa. B&T nimesivät seitsemän arvostusmaailmaa, tai kuten myös on suomennettu, valtapiiriä. Tässä ne ovat ja suluissa kunkin valtapiirin korostama asia:

  • inspiraation maailma (luovuus)
  • mielipiteen maailma (maine)
  • kansalaisuuden maailma (oikeudenmukaisuus)
  • kodin maailma (perinne ja luottamus)
  • markkinoiden maailma (raha)
  • teollisuuden maailma (tuottavuus)
  • ekologian maailma (selviytyminen & sitkeys).

Jotkut lisäävät luetteloon vielä kahdeksannen, • hankkeiden tai projektien maailman, sillä organisaatioiden ja yhteiskunnankin hankeajattelun yleistyessä projektien merkitys on kasvanut. Projektien maailmassa arvostettavaa on jatkuva verkostoituminen ja liikkuvuus.

Organisaatioissa voidaan siis toiminnan arvo käsittää, luoda ja todentaa erilaisista arvostuksista käsin. Periaatteessa mitä enemmän hyviä pointteja saadaan todennetuksi, sitä helpompi ihmisiä on saada mukaan toimintaan.

Varoittavana esimerkkinä valtapiirien pieleen menemisestä voi mainita hoivayrityksen, joka markkinoi kodinomaista huolenpitoa, mutta jonka toimintaa oikeasti säätelivät tylyimmät markkinalait.

Arvostusta tavoitellaan. Sen tarjonta on niukkaa, mistä syystä kilpailemme tyydyttääksemme arvostuksen tarpeemme. Arvostus on aina arvioon perustuvaa ja vertailevaa. Koska kaikki haluavat sitä ja ponnistelevat tietoisestikin sitä saavuttaakseen, se on myös ohjaavaa.

Millekään hyvälle ei ole absoluuttista mittaria, eikä esimerkiksi hinta kerro kaikkea. Kukaan ei voi sanella tai määrätä toiminnan arvoa. Kaiken lisäksi arvostusta ei ole aivan helppo mitata.

Kuitenkin yritykset voivat pyrkiä lisäämään arvostustaan strategisin keinoin. Arvostus menee brändiä syvemmälle. Jaani Kuusela ja Harri Jalonen toteavat: ”Kaikkiin tilanteisiin sopivan strategian kaavaa tuskin on löydettävissä, mutta teoria arvostustaloudesta lisää ymmärrystämme siitä, miten sosiaalista vuorovaikutusta säätelevät normit ja periaatteet toimivat. Se mahdollistaa myös yhteistä hyvää palvelevien rakenteiden suunnittelun käyttämällä hyväksi markkinoiden näkymättömän käden ja lain rautaisen nyrkin lisäksi myös arvostuksen huomaamatonta kättä.”

Talousnobelisti Robert Shillerin mukaan elämme eräänlaisessa kertomustaloudessa (narrative economics), jossa puheissa ja medioissa leviävät tarinat näkyvät yritysten tuloslaskelmissa ja kansantalouksien tilinpidossa.

Kirjan monista ajankohtaisista teemoista voi nostaa muutaman. Datan kerääminen ja palvelujen räätälöinti; kokeiluja tunteiden mittaamisesta; tiedon merkitys digitaalisena jakolinjana; algoritmien anatomiaa; Twitter-viestintä johtajien valttikorttina.

Lue myös, miten e-urheilu on erityinen ekosysteemi, jonka kautta voidaan ymmärtää monia nykyelämän haasteita ja tarpeita. Eikä unohdeta estetiikkaa, onhan tiedon visualisointi vähintään yhtä tärkeää kuin datan kokoaminen. Kun Higgsin hiukkasen löytyminen julkistettiin kesällä 2012, syntyi ”fonttiskandaali”: infotilaisuuden tiedotuskalvot oli toteutettu sarjistyylisellä Comic Sans -kirjasimella. Arvostusmaailmat törmäsivät ja parrat pärisivät, mutta CERN-tutkimuskeskus kertoi myöhemmin saaneensa asialleen valtavasti julkisuutta ”fonttiskandaalin” ansiosta.

Arvostustaloudessa ihmiset siis tekevät yhdessä asioita, koska ne ovat tekemisen arvoisia, tuottaen jotain yhteistä hyvää, jota pidetään hyväksyttävänä.

Kirjan toimittajat linjaavat, että arvostuksen rakentaminen on sekä rationaaliseen ansaitsemiseen pyrkivää tiedettä (pohjana esimerkiksi käyttäjädata) että heittäytymistä vaativaa ja intuitiivista taidetta – joka ei onnistu ilman tuuria, sillä yleisö on oikukasta.

Taina

Kirpeä kuvaus bisnesmaailmasta

Jukka Hakala: Valheet joihin uskomme. WSOY 2022.

Nyky-Suomen työelämä kaunokirjallisuuden teemana on harvinaisuus, ja siksi tartuin kiinnostuneena Jukka Hakalan esikoisromaaniin Valheet joihin uskomme. Yritän nyt olla pilaamatta lukunautintoa heiltä, jotka eivät vielä ole kirjaa lukeneet, enkä siksi kerro juonesta muuta kuin että kaksi tärkeää tapahtumalinjaa liittyy toisiinsa: yritysfuusioihin ja brändityöskentelyyn erikoistuneen firman CapIcen toimitusjohtajavalintaprosessi sekä uuden tuotteen kehittely uudenlaisen ajattelun pohjalta.

Helsingissä liikutaan ja ajan ilmiöitä ruoditaan säälimättömällä tarkkuudella. Jukka Hakala itse on liikkeenjohdon valmentaja ja brändivalmentaja ja tietokirjailijana kunnostautunut. Hän tuntee esikoisromaaninsa aihepiirin läpikotaisin. Johtuneeko näyttämön tuttuudesta, että keitos on aika kirpeä, paikoin maistuu jopa kyynisyys. Jälkimaku on silti myönteinen.

Satiirisen romaanin päähenkilöt ovat viisikymppinen HP, kovaksikeitetty hallitusjohtaja, nelikymppinen mainosmies Aki ja alle kolmikymppinen viestintäasiantuntija Laura. Äijien kautta tuodaan esiin armoton kilpailu, jatkuva paine pysyä kunnossa ja näyttää dynaamiselta. Kaikki ulkoinen onkin miehille keskeistä. Asuntojen sisustukset ja neliöt kuvaillaan yksityiskohtaisesti, kilpailu on ankaraa joka sektorilla. HP ilmaisee pitkin matkaa yhtä ja toista ”grumpy old man” -tyyliin.

”Hän ei pitänyt Hoffmanista. Mies istui hallituksessa vain koska hänen isänsä oli aikoinaan tehnyt hyvät kaupat ja saanut suvulleen tukevan siivun firman osakkeista. Hoffman oli lihava, eikä HP voinut sietää läskejä. Hän tiesi, että hänen inhonsa oli lapsellista, nykyisin varmaan jo rasististakin. Eihän ketään saanut enää edes leikillään sanoa läskiksi, piti puhua kehopositiivisuudesta ja eheästä minäkuvasta. Mutta kun se kuva ei mahtunut edes peiliin.

Hyllyvä liha ei ollut hänen juttunsa. Se oli osoitus heikkoudesta, maltin ja itsehillinnän puutteesta.”

Aki kipuilee jonkinlaisessa neljänkympin kriisissä, miettii välillä koko markkinointitouhun mielekkyyttä ja nopeata muutosta.

”Akin entinen kollega, edesmennyt mainoskirjoittaja, oli sallinut itselleen yhden huutomerkin vuodessa. Teksti oli saatava huutamaan itsessään, ilman osoittelevia välimerkkejä. Pannassa olivat myös alleviivaukset, kursivoinnit ja muut tekniset apuvälineet.

Kun mainonta muuttui nopeatempoisemmaksi, hetken hohtaviksi bannereiksi ja nettikauppojen muutamien tuntien megatarjouksiksi, copywriterin sanataiteelle ei ollut enää entisenlaista kysyntää. Miksi panostaa kieleen, kun huomenna mainos on jo ykkösten ja nollien hautausmaalla? Miksi maksaa tuhansia euroja palkkaa vanhalle jäärälle, kun nuorisokielen kokemusasiantuntija kirjoitti ostokehotuksen minuuttipalkalla? Mainonnasta oli tullut samanlaista kertakäyttökulttuuria kuin sen markkinoimista turhakkeista.”

Nuori Laura on kirjan kantava voima, hänessä on herkkyyttä ja uudistusmielisyyttä. Lauran kautta käydään myös ikäpolvipohdintaa. Lauran mielestä vanhemmat ikäluokat ”olivat kadottaneet yhteiset ihanteet. Sodat ja jälleenrakennus olivat ja menivät, onneksi. Mutta mitään uutta ei tullut tilalle, toisin kuin nuoremmilla, jotka ajattelivat enemmän yhteistä hyvää, kuten sitä miten maapallolle käy.”

Nuoremmat eivät enää myöskään ajattele olevansa yhden työnantajan palveluksessa kymmeniä vuosia. Lähtölaskenta käynnistyy herkästi, mieli on koko ajan avoin vaihtoehdoille. ”Miksi me sitouduttaisiin työnantajaan, kun ei nekään sitoudu meihin?”

Näiden yhteentörmäysten valossa onkin mielenkiintoista miettiä, mihin suuntaan työelämä oikeasti nyt on muuttumassa. Palaisiko työnantajauskollisuus ja vanha patruunahenki sittenkin takaisin?

Kirjassa on ilahduttavan värikkäitä sivuhenkilöitä, kuten suuria Star Wars -legohahmoja keräilevä talousjohtaja ja mainospersoona Starman, joka donkkailee koripalloa 6 metriä korkeassa studiossaan. Myös Lauran havainnot asiakkaista Kruununhaan Alepan myyjänä ovat herkullista luettavaa.

Yksistään ajankuvan terävän tarkastelun takia romaani kannattaa lukea. Valheet joihin uskomme ilakoi esimerkiksi seuraavilla trendi-ilmiöillä: avokonttorit vailla nimettyjä työpisteitä, voittajatunnit (= se että nouset kello 5 juoksemaan), maineen menetys jonkun nimettömän netissä huutelevan ääliön takia, intohimon nostaminen uudeksi yritysten mantraksi, ”ajatuspajan tulevaisuuspaneeli” juontaja-hoksauttelijoineen ja growth enablereineen ja niin edelleen.

Kriisiviestintäkonsultit, hysteerinen harrastaminen, somepostailut, trendikkäät ravintolat ja gourmet-myymälät… ilmiöiden lista on pitkä. Maailma muuttuu, ja ikääntyvät miehet kiukuttelevat. Välillä tosin murina alkaa tuntua jo koomiselta, kuten kirjan loppupuolella äijien valittaessa, että radio on pilalla eikä kirkkokaan ole entisensä. HP toteaa olevansa ”lajinsa viimeinen”, hänen viihtymisensä laita on niin ja näin, hänen kulta-aikansa oli juppi-Suomessa.

Jukka Hakala todella osaa kirjoittaa. Tapahtumat etenevät niin mielenkiintoisesti, että liki 400-sivuista kirjaa on mahdoton jättää kesken. Jos malttaa lukea tarkkaan, huomaa ihmiskuvauksissa henkilöhistorioiden tuomaa syvyyttä. Kieli on monipuolista, paikoin jopa lähes runollisen kaunista, kerronta on rytmikästä ja hauskaakin. Hakalan käyttämä kerrontatekniikka, kaikkitietävä kertoja imperfektissä, on tähän teokseen juuri paras valinta. Toivon saavani luettavakseni lisää tältä kirjoittajalta.

Taina

Nulikka ja sen eno

Petri Tamminen: Enon opetukset. Otava 2006.

Suomalainen maalaistalo vuonna 1981. Suku viettää kesää kuten aina: tikanheittoa, radion kuuntelua, pienkoneiden rassaamista, kotiaskareita. Isoisä tekee kuitenkin kuolemaa kamarissa, ja yhtäkkiä setien ja tätien välillä puhkeaa riita. Tämä riita on erilainen kuin totunnaiset nahistelut, ja kirjan minäkertoja, teini-ikäinen Jussi tajuaa ilmassa väreilevät muutokset enteet.

”- – – mutta nyt isoisä oli kuolemassa ja tädit riitelivät ja minä pelkäsin, että minä menettäisin sen kaiken, isoäidinkin. Tiesin että sellaista tapahtuu, olin minäkin nähnyt tyhjiä taloja ja pusikoituneita peltoja ja autioita pihoja, joiden synkkiä syreenipensaita sade piiskasi.

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.”

Jussin, enon ja Myrskyn matka kaupunkiin ostamaan isoisälle ruumisarkkua kuuluu suomalaisen kaunokirjallisuuden elämää suurempiin jaksoihin. Miesten ystävyys, jossa Jussi pyörii vähän ulkojäsenenä, kesäinen päivä, kiireettömyys ja kaiken höysteenä satuhäät, jossa prinssi ja prinsessa saavat toisensa (Charlesin ja Dianan häät 1981). Baareissa televisiot ovat päällä ja asiakaspalvelijat muissa maailmoissa. Miehinen hölmöily, kun arkku on saatu kotimatkalle. Itsehän se tietysti pitää kuljettaa.

Jussi on surullisen hahmon ritari, yksinäinen poika, joka on ottanut kymmenen vuotta vanhemman enonsa idolikseen. Kirjan kolmessa osassa ‒ 1981, 1994 ja 2005 ‒ pojannulkki kasvaa aikuiseksi perheelliseksi mieheksi, mutta ei ole oikein sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Edelleen hän ihannoi enoaan ja lähteekin tämän luo viikonloppureissulle kalastamaan. Se ei kuitenkaan ole miesten kalareissu, sillä paikalla on myös kaksi naista. Eno ja Myrsky yhdessä osaavat lähestyä naisia tavalla, joka on Jussille käsittämätöntä lahjakkuutta. Hän on aina vain kuin poikanulikka eikä ihailussaan ymmärrä, että itse asiassa enon naisjutut ovat arveluttavia ja ihmissuhteet sotkuisia.

Enolla on kunnianhimoa, hän yrittelee studiovalokuvaajana ja pohtii täydellisen valon ja täydellisen ilmeen vangitsemista. Enon ”kehitys” kulkee silti vääjäämätöntä kulkuaan.

Jussi elättelee ajatusta, että enon kanssa on tapahtumaisillaan jotakin, joka auttaa Jussia pääsemään eroon itsestään ja tylsyydestään. Tutussa talossa, tutussa pihapiirissä nostalgia nostaa välillä päätään kuin lohduttaen.

”Ikkunasta näkyi takapihan pajukko. Kun seisoin hiljaa, saatoin kuvitella selkäni taakse keskipäivän aurinkoisen salin, 70-luvun tuoksut, valon väreilyn matolla. Hohtavan valkoiset lautaset tuvan pöydällä ja tuvassa leijuvan perunoiden pesun hajun. Tuvan ikkuna oli auki, pihalla seisoi autoja, autoradiossa soi Autio hiekkaranta. Lähdettiin enon kanssa uimaan, pyörä tärisi alamäessä, männynjuuret tuntuivat paljaissa jalkapohjissa.”

Enon opetukset on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta, tuskallisesta itsetarkkailusta, rooleista vieraantumisesta ja sosiaalisista odotuksista. Jussi tarvitsisi oikea-aikaista palautetta käyttäytymisestään ja tekemisistään. Hän olisi nuorena tarvinnut rohkaisua omana itsenään, arvokkaana olemiseen. Kun sitä ei tule, hän haahuilee tilanteesta toiseen, vahtii ilmeitään ja arvelee olevansa ujo ja tylsä.

Hän on niin kuutamolla, että avioerokin tulee hänelle täytenä yllätyksenä. Yksinäisyydessään hän katsoo holtittomasti televisiota ja mieltyy jostakin syystä säätiedotuksiin. ”Ainoa mieltäni rauhoittavat ohjelma oli säätiedotus. Arvelin sen johtuvan kartasta. Minusta oli mukava saada kokonaiskäsitys tapahtumista. Toivoin että olisi enemmän säätiedotuksen kaltaisia ohjelmia, joissa joku seisoisi kartan edessä ja kertoisi minulle miten asiat ovat.”

Kirjan hauska teema ovat kuninkaalliset häät. Vuonna 1981 Charles ja Diana saavat sydämet väräjämään, vuonna 2005 Charles nai Camillan. Jussi ymmärtää Charlesin hakevan ”kohtuutta ja mielenrauhaa”.

”Tunsin itsekin jotakin ilon kaltaista näiden kahden aikuisen ihmisen käytännöllisyyden äärellä. Jos Charlesin ja Dianan häitä oli pidetty satuna, tämä vihkiminen tuntui nyt julistavan kohtuuden ja armon sanomaa. Minulle tuli hyvä olo, kun huomasin, että tämä avioliitto, jota monet pitivät merkkinä aikamme omituisuudesta, saattoi olla merkki sen tervejärkisyydestä, harhattomuudesta.”

Enon opetukset oli syystäkin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006. Palkituksi tuli sinä vuonna Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran), hieno kirja sekin, joka päätyi myös teatterinäyttämöille. Enon opetuksista Yle teki kaksiosaisen elokuvan.

Taina

Kuolevan äidin salaisuudet

Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY 1993.

Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.

Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.

Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.

”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”

Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.

Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.

Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.

Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.

Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.

”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”

Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.

Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.

”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”

Taina

”Teurastamon” viesti ei vanhene

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki. Suomentanut Juhani Jaskari. Tammi 1978. Kolmas painos.

Nyt kun sota on taas tunkeutunut Eurooppaan ja kuuluu tuoreen kyselyn mukaan suomalaistenkin suurimpiin huolenaiheisiin, tahdon nostaa esiin aikaa kestävän sodanvastaisen romaanin ja lajinsa klassikon, amerikkalaisen Kurt Vonnegutin romaanin Teurastamo 5. On syytä muistaa Vonnegutia siksikin, että hänen syntymästään tulee marraskuussa 2022 kuluneeksi sata vuotta. (Hän kuoli vuonna 2007.)

Noin kahdeksankymppinen Kurt Vonnegut vuonna 2002. Kuva: Tammi

”En halua kertoa teille mitä tämä vaivainen pikku kirja on maksanut minulle rahaa ja tuskittelua ja aikaa”, toteaa kertoja Teurastamo 5:n eräänlaisessa laajennetussa esipuheessaan. Lukija kuitenkin ymmärtää pian monien mainintojen kautta, että aihe hiersi kirjailijan mieltä yli 20 vuotta. ”Luulin, että minun olisi helppo kirjoittaa Dresdenin hävityksestä, koska minun ei tarvinnut muuta kuin selostaa mitä olin nähnyt. Ja luulin myös, että siitä tulisi mestariteos tai ainakin että se tuottaisi minulle paljon rahaa, koska aihe on niin suuri. Mutta minusta ei lähtenyt heti montakaan sanaa Dresdenistä…”, ”valmistelin sitä kuuluisaa Dresden-kirjaa”, ”Opetin iltapäivisin. Aamuisin minä kirjoitin. Minua ei saanut häiritä. Minulla oli tekeillä kuuluisa Dresdeniä käsittelevä kirjani”, ”Vuosien mittaan tapaamani ihmiset ovat usein kysyneet mitä minulla on tekeillä, ja tavallisesti olen vastannut, että tärkein työ on Dresdeniä käsittelevä kirja”.

Hän tuntuu pääsevän kirjoittamisen vauhtiin vasta vierailtuaan Dresdenissä sotakaverinsa kanssa ja vannottuaan sotakaverin vaimolle, että ”lapsitaistelijoista” kertovasta tarinasta ei tulisi taistelua ihannoivaa sotapuppukirjaa, josta tehtäisiin herooinen elokuva pääosanesittäjänään Frank Sinatra tai John Wayne.

Kurt Vonnegut koki itäisessä saksassa Dresdenin tuhopommituksen helmikuussa 1945, ja Teurastamo 5 (Slaughterhouse-Five, Or The Children’s Crusade) näki päivänvalon vuonna 1969. Vonnegutilta oli jo ilmestynyt esikoisromaani Sähköpiano (Player Piano, 1952) sekä romaanit Titanin seireenit (The Sirens of Titan, 1959), Äiti Yö (Mother Night, 1961), Kissan kehto (Cat’s Cradle, 1963) ja Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater (God Bless You, Mr. Rosewater, Or Pearls Before Swine, 1967). Teurastamo 5 merkitsi kansainvälistä läpimurtoa ja nosti Vonnegutin 1970-luvulla viisikymppisenä nuorison kulttikirjailijaksi. Suomeksi romaani ilmestyi vuonna 1970.

Esipuheessa kirjailija puhuttelee kustantajaansa, Samia: ”Sam – tässä se kirja on. Se on niin laiha ja sekava ja kireä, Sam, koska joukkoteurastuksesta ei ole mitään älykästä sanottavaa. Kaikkien on määrä olla kuolleita, jotta he eivät enää koskaan sanoisi mitään eivätkä tahtoisi mitään. Kaiken on määrä olla aivan äänettä joukkoteurastuksen jälkeen, ja aina onkin, paitsi linnut.” Nimi Teurastamo 5 viittaa paikkaan, johon amerikkalaiset sotavangit teljetään Dresdenissä.

Otavan kirjallisuustieto (1990, toim. Risto Rantala ja Kaarina Turtia) kertoo, että Indianapolisissa asunut Vonnegutin perhe kärsi suuresti saksalaisista sukujuuristaan  toisen maailmansodan sytyttyä. Perheen elämä romahti; isä joutui työttömäksi ja äiti teki itsemurhan 1944.

Nuori Kurt joutui sodassa vangiksi ja lähetettiin Dresdeniin, jonka suurpommituksesta helmikuussa 1945 hän siis pelastui. Vaikka kirjailija romaanin alussa sanoo: ”Kaikki tämä on tapahtunut, suurin piirtein”, niin perhehistoriansa surullisia asioita hän ei kerro. Mutta hän jatkaakin: ”Ainakin sodasta kertovat kohdat ovat kutakuinkin totta.”

Kirjailija ei kai voinut kirjoittaa hirvittävistä kokemuksistaan kuin vahvasti etäännyttäen. Sodan kauhut kerrotaan Billy Pilgrim -nimisen hahmon kautta. Tarinointia pirstoo se, että Billy on ”ajasta irrallaan”, tekee mielessään matkoja muistoihin ja kuvitelmiin ja tulevaisuuden tapahtumiin. Kirja on alle 200-sivuinen, mutta sitä ei lukaise hetkessä.

Billy on nuori, peloissaan ja hukassa jäädessään saksalaisten vangiksi Ardenneilla, missä saksalaiset tekevät viimeistä suurta hyökkäystään. Billy ei ole edes ehtinyt asettua rykmenttiin, sillä hänen saapuessaan paikalle tilanne on päällä. Hän kuljeksii metsissä siviilivaatteissaan kolmen muun satunnaisen henkiinjääneen kanssa, ”hän oli kylmissään, nälkäinen, nolo ja epäpätevä” ja etenee vain toveriensa pakottamana. Hän tahtoo luovuttaa, joutuu aggressiivisen toverinsa raivon kohteeksi.

Neljästä miehestä kaksi jää ”jälkipuhdistusta” suorittavan saksalaisen partion vangiksi; tai lapsiahan he vielä oikeastaan ovat. Heidät kuljetetaan Saksan puolelle ja ahdetaan epäinhimillisesti tavaravaunuihin odottamaan kuljetusta sotavankien leirille. Junaliikenne tökkii, koska vankileirit olivat tupaten täynnä eikä resursseja tahtonut riittää ”ja silti – taas oli tulossa lisää vankeja”.

”Vaikka Billyn juna ei ollutkaan liikkeessä, sen tavaravaunut pidettiin tiukasti lukittuina. Ketään ei päästettäisi ulos ennen lopullista päämäärää. Vartijoille, jotka ulkona kävelivät edestakaisin, jokainen vaunu muuttui organismiksi, joka söi ja joi ja ulosti tuuletusaukkojensa kautta. Se myös puhui tai joskus kiljui tuuletusaukkojensa kautta. Sisään meni vettä ja ruisleipää ja makkaraa ja juustoa, ja ulos tuli paskaa ja kusta ja kieltä.

Siellä sisällä olevat ihmisolennot ulostivat teräskypäriin, jotka kulkivat kädestä käteen tuuletusaukkojen luona oleville, jotka tyhjensivät ne. Billy oli tyhjentäjä. Ihmisolennot kuljettivat kädestä käteen myös kenttäpakkeja, jotka vartijat täyttivät vedellä. Kun ruokaa tuli, ihmisolennot olivat hiljaa ja luottavaisia ja kauniita. He jakoivat.”

Etäännyttäminen traumaattisista kauhuista viedään äärimmäisyyksiin, kun keski-ikäinen Billy Pilgrim kaapataan ulkoavaruuteen, Tralfamadoren planeetalle, 1960‒1970-lukulaisen ufoinnostuksen hengessä. Tralfamadoren kautta lukijalle tarjotaan rauhanomaista maailmankatsomusta, kaiken hyväksymistä ja tyyneyttä. Planeetalla uskotaan, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan kaikki on ikuisesti, ja kaiken tulee mennä juuri niin kuin se meneekin. Näen nämä fantasiat toiveena hyvyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta juuri maailmansodan järjettömän pahuuden ja tuhon vastavoimana.

Kaapatuksi tuleminen edustanee myös haavetta päästä jatkuvasta valitsemisen ja vastuullisuuden ahdistuksesta. Billyn elämä sodan jälkeen kulkee pitkin amerikkalaisen unelman raiteita, joilta ei sovi poiketa. ”Kaappaus” tapahtuu Billyn tyttären hääyönä, missä voi nähdä symboliikkaa. Tytär ottaa askeleen eteenpäin, sitoutuu instituutioihin ja suvunjatkamiseen. Isi lähtee pois.

Hyvyydestä uneksimista mahdottomassa maailmassa edustaa myös Billy Pilgrimin visio hautakivestään, jossa muka lukisi Kaikki oli kaunista, eikä mikään tehnyt kipeää.

Teurastamo 5 on ainutlaatuinen, aikatasolta toiselle pomppiva monityylinen luomus. Siinä on mustaa huumoria ja  nihilismiä. ”Niin se käy”, todetaan aina kun joku on kuollut. On naiivia ihmettelyä sen lapsen tyyliin, joka sadussa paljasti, ettei keisarilla ole vaatteita. On älyvapaata huumoria ja tuhmia juttuja. Tiede, uskonto ja armeija esitetään koomisina.

Tapaamme myös Vonnegutin muusta tuotannosta tuttuja henkilöitä, kuten Herra Rosewaterin ja kehnohkoa science fictionia sepittävän kirjailijan Kilgore Troutin, ja kirjailijan ”itsensä” ”se olin minä”-toteamuksin. Yllättävät käänteet ja kaiken absurdius värittävät tapahtumia. Englantilaiset sotavangit esittävät Tuhkimo-näytelmää amerikkalaisille sotavangeille. Englantilaisilla on itsekuria ja järjestäytyneisyyttä, he pitävät amerikkalaisia tulokkaita nuhruisina. Kenkiä vaille jäänyt Billy Pilgrim sieppaa itselleen Tuhkimon kengät, hopeamaalilla sivellyt lentäjän jalkineet, ja herättää jälleen huomiota.

Romaanissa on myös kosolti vähäeleisyydessään koskettavia kuvauksia pelosta ja raakuudesta sekä toisaalta rakkaudesta, nöyryydestä ja toivosta. Kirjailijan suru Dresdenin, ”Elben Firenzen”, tuhotusta kauneudesta sekä kymmenistätuhansista kuolonuhreista välittyy, vaikka parantumattoman humoristin tavoin Vonnegut tuo esiin koomiset puolet silloinkin, kun menossa on jotakin juhlavaa tai kauheaa.

Dresdeniä ei uskottu pommitettavan, kuten käy ilmi englantilaisen sotavangin kommentista amerikkalaisille: ”Te pojat lähdette tänään iltapäivällä Dresdeniin – se on kaunis kaupunki, olen kuullut. Teitä ei panna häkkiin kuten meitä. Te olette siellä missä on elämää, ja ruokaa tulee varmasti olemaan runsaammin kuin täällä. – – Pommeista teidän ei, muuten, tarvitse olla huolissanne. Dresden on avoin kaupunki. Siellä ei ole puolustuslaitteita, eikä siellä ole sotateollisuutta eikä joukkoja joilla olisi merkitystä.”

”Saksan jokaista muuta suurkaupunkia oli pommitettu, ja ne paloivat raivokkaasti. Dresdenistä ei ollut särkynyt edes ikkunaruutua.”

Kevättalven 1945 Dresdenin pommitusten mielekkyydestä on kiistelty, samoin kuolonuhrien määrästä. Joidenkin arvioiden mukaan jopa 200000 ihmistä menehtyi palopommien aiheuttamassa tulipätsissä. Myös kulttuuriset tuhot olivat merkittävät.

Vahvimpana viestinä kirjasta huokuu rauhanaate. Sodanvastaisuus, sodan ihannoinnin vastaisuus, asevarustelun vastaisuus; etteivät lapset enää joutuisi sotimaan eivätkä tulisi sodissa tapetuiksi.

Lopuksi henkilökohtaista. Minäkin kuuluin 1970-luvun lopulla teineihin, jotka tykkäsivät Vonnegutista. Lukiossa oli samalla luokalla ihana fiksu poika, jonka kanssa keskustelin Vonnegutin kirjoista. Kuvan kirja on teinivuosiltani peräisin. Se on kansista rispaantunut, sivut ovat kellastuneet. Mutta Vonnegutin lumo ei haihdu.

Taina

Eurooppa tarvitsee puolustajia

Vapiseva Eurooppa : mitä seuraa eurooppalaisen politiikan kaaoksesta. Toim. Antti Ronkainen ja Juri Mykkänen. Vastapaino 2019.

Tämä oli vasta alkua: vuonna 2019 Eurooppa toipui eurokriisistä, vuoden 2015 pakolaiskriisistä ja vuoden 2016 brexitistä. Vapiseva Eurooppa -kirjan esipuheessa todetaan kriisien kärjistäneen entisestään Euroopassa vallinneita vastakkainasetteluja. Niitä olivat, ja ovat, pohjoisen ja etelän taloudellisen yhteisvastuun jännitteet sekä toisaalta läntisen ja itäisen Euroopan ihanteiden vastakohtaisuus liberaalin demokratian ja nurkkakuntaisen kansallismielisyyden välillä.

Kirja sisältää yhdeksän asiantuntijaesseetä teemoinaan muun muassa pakolaiskysymys, EU:n itäisten jäsenvaltioiden demokratiaongelmat, populismin nousu, eurooppalaisen sosiaalidemokratian kriisi sekä eurovaluutan asema.

Euroopan unionin ongelma tuntuu olleen liiallinen kohteliaisuus ja luottavaisuus. Kun Venäjä otti haltuunsa Krimin niemimaan vuonna 2014, EU reagoi pakotteilla, jotka olivat yhteisölle radikaaleja, mutta eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Juha Jokela kirjoittaa EU:n ulkopolitiikkaa käsittelevässä esseessään: ”EU:n kyky asettaa tuntuvia talouspakotteita naapurisuurvaltaa ja keskeistä kauppakumppania kohtaan on merkittävä poliittisen yhtenäisyyden ja voiman osoitus, erityisesti kun huomioidaan jäsenvaltioiden eriävät Venäjä-näkemykset. Venäjän vastapakotteista ja painostuksesta huolimatta EU:n asettamat pakotteet ovat myös pysyneet voimassa vuodesta 2014 lähtien. Niiden uusimista tarkastellaan kaksi kertaa vuodessa.”

Nyt (heinäkuussa 2022) tiedämme, että Krim oli vasta alkua. Venäjä yrittää saada haltuunsa yhä lisää alueita kadehtimaltaan Ukrainalta ja aloitti siksi hyökkäyssodan viisi kuukautta sitten. EU:n keskeinen kauppakumppani Venäjä kiristää maakaasulla etenkin Saksaa, jonka vanhakantaisille rakenteille sekä teollisuudessa että ihmisasumuksissa kaasu on elintärkeä, ja näistä kamppailusta Suomikin saa osansa kaasua toimittavan Uniper-yhtiön takia.

Euroopan unionia ja rahaliittoa on yhä vaikeampi hallita sen omien arvojen, ihanteiden ja sääntöjen mukaan. Kuten olemme nähneet, jotkin valtiot pompsahtavat toistuvasti otsikoihin uhmatessaan EU:n pelisääntöjä. Itsevaltainen johtajuus on monien kansalaisten mieleen. Katalin Miklóssy, itäisen Euroopan poliittisen historian yliopistotutkija, toteaa itäisten maiden haastavan lännen edustaman demokratian, markkinaliberalismin, yksilöllisyyden ja ihmisoikeusperiaatteet.

”Alati voimistuva kansalliskonservatiivinen trendi sopii hyvin yhteen – –  konservatiivisen oikeusvaltiokäsityksen mukaisen tiukasti keskitetyn valtion ideaalin kanssa. Kansalaisistaan huolehtiva valtio henkilöityy vahvan johtajan ihanteeseen. Tällaisia vahvoja johtajia tarvitaan kansakuntien kohdatessa ’kriisejä’, joiksi voidaan nimittää lähes mikä tahansa kansainvälinen tai kansallinen ongelmatilanne. Kriisit eivät anna tilaa demokraattiselle prosessille eli julkiselle keskustelulle ja konsensuksen saavuttamiselle, koska ne vievät liikaa aikaa ja ovat siten tehottomia ratkaisemaan ongelmia. Näin kriisejä voidaan hyödyntää yhtenä keinona vaatia laajaa toimintavapautta johtajille ja valtaeliitille.”

Itäisissä demokratioissa, kuten Bulgariassa, saatetaan jopa suhtautua EU:hun kuten aikoinaan Neuvostoliittoon: vastenmielisenä käskyttäjänä, jonka määräyksistä piittaamattomuus on maan tapa.

Jouko Jokisalo arvioi kirjoittaessaan äärioikeiston noususta, että nykyinen meno vaarantaa yhden EU:n alkuperäisistä tavoitteista, nimittäin fasismin ja rasismin torjumisen. Menossa on vaarallinen kehitys ”kohti sosiaalisen putoamisen, prekarisaation ja polarisoitumisen yhteiskuntaa”. Siirrytään epävarmuuteen ja päämäärättömyyteen. Merkillepantavaa on sekin, että enää ei päde vanha ajatus demokratian ja kapitalismin kytkystä toisiinsa. Italialainen filosofi Antonio Gramsci puhui ”hirviöiden aikakaudesta”, jolloin vanha kuolee eikä uusi ole vielä syntynyt; nousee vaarallisia yhteiskunnallisia sairausilmiöitä. Näihin voidaan lukea autoritaarisen kapitalismin voimistuminen Venäjällä, Kiinassa, Turkissa, Itävallassa, Italiassa, Unkarissa ja Puolassa.

Euroopan ja EU:n tilannetta ei erityisesti helpota alueen perinteinen monimuotoisuus. Kuten Emilia Palonen ja Tuija Saresma toteavat, eurooppalaisten arvojen määrittely on haastavaa, kun maanosassa ”puhutaan yli kahtasataa kieltä, tullaan hyvin erilaisista kulttuuripiireistä, tunnustetaan eri uskontoja ja näytetäänkin monenlaisilta”.

Ivan Krastev kirjoittaa pakolaisongelmasta, joka koettelee koko EU:n ajatusrakennelmaa. Siirtolaisia ja pakolaisia on nyt liikkeellä kymmenin miljoonin. ”Euroopan ulkorajan ylittäminen on houkuttelevampaa kuin mikään utopia.” Vanhojen siirtomaavaltojen alusmaiden väki ynnä Lähi-idän väki vaatii suojelua Euroopassa (toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen laaditun ja auttamatta vanhentuneen YK:n pakolaissopimuksen perusteella), mutta ei välttämättä tahdo omaksua meille tärkeitä periaatteita, kuten monimuotoisuutta, suvaitsevaisuutta ja  keskustelua.

Puhutaan lopuksi vielä euroalueesta ja Euroopan taloudesta. Sen suhteen Timo Miettinen, ansioitunut ja tv:stäkin tuttu asiantuntija esittää Vapiseva Eurooppa -kirjassa kolme mahdollista tulevaisuuden skenaariota.

1) Syvenevä integraatio, joka voisi tarkoittaa budjettiohjauksen tiivistämistä ja velkajärjestelymekanismin luomista. (Koronapandemian nimissä tapahtunut yhteinen velanotto, ”elpymisväline” edustanee tätä.) 2) Stagnaatio eli pysähtyneisyys. Euroalue jää peruspiirteissään nykyisen kaltaiseksi, kriisimaiden pankeissa oleville valtionlainoille ei tehdä mitään, ja seuraavan kriisin iskiessä Euroopan keskuspankki tulee jälleen elvyttämään.  3) Purkamisen skenaario. Maat ovat enemmän vastuussa omasta finanssipolitiikastaan. Jotkin maat voivat luikahtaa ulos eurosta tai jopa koko euroalue hajota.

Kaiken pessimismin jälkeen on hyvä muistaa, että eurooppalaisen integraation saavutukset ovat kiistämättömiä: oikeusvaltiokehitys, vapaa liikkuvuus ja lähialuepolitiikka. Euroopan unionin puolustajia tarvittaisiin aktiivisesti kertomaan näistä asioista, ettei mediassa vellova yksipuolinen viesti värittäisi koko kuvaa.

Taina

Toksiset äidit eli kertomuksia perhehelveteistä

Mape Morottaja: Vaikket suojellut minua kaikelta : kertomuksia rikotusta lapsuudesta. Like 2022.

Viisikymppinen kemiläislähtöinen Mape Morottaja on työskennellyt pitkään Yleisradion palveluksessa radiotoimittajana, käsikirjoittajana ja ohjaajana. Kirjan takaliepeessä kerrotaan hänen myös olevan rockyhtye Santa Lucian laulaja sekä kolmen tytön äiti.

Tämän kirjan taustalla on televisiosarja Tuhkimotarinoita, jota Morottaja teki Ylelle neljä tuotantokautta. Sarjassa kuultiin naisten kokemuksia vaikeista vastoinkäymisistä; kaikkiaan 32 naisen tarina kerrottiin. Halukkaita esiintyjiä ilmoittautui kuitenkin lähes 600. Morottaja kertoo Vaikket suojellut minua kaikelta -teoksen syntyprosessista:

”Sarjan jälkeen kävin uudelleen läpi kaikki tarinat ja aloin huomata yhtäläisyyksiä. Tajusin, että olin ohittanut erään tärkeän aiheen, joka nousi esiin monessa tarinassa: usealla naisella oli ollut hauras ja rikkova äitisuhde.  – – taustalla oli ollut sairastuttava äiti. – – tuntui, että nämä kertomukset vaietusta äitiydestä täytyi sada esille ja näiden naisten ääni kuuluviin.”

Kirjassa seitsemän naista kertoo elämästään ja toksisesta äitisuhteestaan. Kertomusten välissä on tieto-osuuksia, jotka syventävät aihetta teemoinaan lapsuusajan haitalliset kokemukset (ACEs, Adverse Childhood Experiences) äidin valta ja voima, varhaisen kiintymyssuhteen merkitys ja erilaiset tavat kiintyä, haavoittava häpeä ym.

Joku palelee potkupuvussaan vaunuissa kylmällä pihalla. Joku joutuu leikkimään perheen pikku äitiä, koska perheen varsinainen äiti kännää baarissa tai lapsia vain on niin paljon. Joku väistelee väkivaltaa, toinen hyväksikäyttöä. Esikoislestadiolaisperheessä lapsia piiskataan periaatteen vuoksi. Joku kohtaa jopa äidin itsemurhan.

Yhteistä kauhukertomuksille on, että tyttären oma tahto nujerretaan tavalla tai toisella. Suru, pelko ja häpeä kietoutuvat vaikeaksi vyyhdiksi. Monesta kasvaa ylikiltti, jännittynyt suorittaja, jonka on vaikea pitää puoliaan.

”Lapsena en koskaan saanut määritellä, mitä minä haluaisin tai toivoisin elämältäni. Minun haluni ja toiveeni saneltiin minulle – miten elää ja mitä tehdä. Tämä kaikki on heijastunut niin ystävyyssuhteisiin, parisuhteisiin kuin äitiyteenkin. Vaistoan ihmisten ajatukset ja mielenliikkeet ja olen koko ajan vähän tuntosarvet koholla. Se on sieltä lapsuudesta opittua.”

”Häpesin äidin toilailuja, sitä että hän näytti juopolta ja isää, joka oli umpivanha ja vanhanaikainen. Koko elämäni oli muiden puolesta häpeämistä. Se häpeä oli tehnyt minusta ujon, aran ja ylikiltin.”

Kaksi tunnetta viriää näitä surullisia tosikertomuksia lukiessa. Ensimmäinen on syvä kunnioitus urheita naisia kohtaan. He ovat jaksaneet muovata omasta elämästään paremman, vaikka lähtökohdat ovat olleet jopa olemattomat. Traumat ovat vaatineet usein pitkää ja epämukavaa terapiatyöskentelyä. Moni on tietoisesti taistellen katkaissut sukupolvesta toiseen jatkuneen pahan kierteen, johon on sisältynyt valehtelua, itsepetosta, päihteitä ja väkivaltaa.  

 Toinen ajatus on ihmetys siitä, miksi ongelmaperheiden tilanteisiin ei puututtu. ”Toivoin jonkun puuttuvan; toivoin jonkun kysyvän, miten meillä oikeasti menee” toistuu monessa kertomuksessa. Saattaa käydä jopa niin, että kun yhteyttä otetaan, lastensuojeluilmoitus tehdään, niin mitään ei tapahdu. Tai pienellä paikkakunnalla ei haluta uskoa, että rikkaassa yrittäjäperheessä eletäänkin perhehelvetissä. Vaikket suojellut minua kaikelta kuvailee tapahtumia 1970‒1980-luvuilta. Olisiko tilanne nyt parempi? Uskalletaanko nykyisin rohkeammin selvittää asioita?

Ääriesimerkki puuttumattomuudesta on ”Liinun” tapaus. Liinu ja hänen pikkuveljensä hakivat vanhempiaan useita kertoja heidän kantabaaristaan. Kun tuttu portsari vinkkasi vanhemmille, että näitä etsitään, niin nämä tulivat iloisina ovelle, antoivat rahaa lapsille, lapset juoksivat ostamaan karkkia ja vanhemmat jäivät jatkamaan juomistaan kapakkaan. Tämä toistui kymmeniä kertoja. Joskus Liinu ja veli lähtivät tavoittamaan vanhempia baarista yöpukusillaan. Lopulta vanhempien ote lipsui niin pahoin, että asunnossa syttyi tulipalo. He olivat alkaneet kännissä laittaa ruokaa ja jättäneet hellan päälle.

Tulipalon jälkeenkään kukaan ei puuttunut perheen elämään.

”Vanhempanihan meinasivat kuolla, ja veljeni myös, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei ilmoittanut viranomaisille, että nämä vanhemmat vielä tappavat itsensä ja lapsena juomisellaan.”

Kirja on korkeatasoinen, erinomaisella kielellä kirjoitettu ja hyvin toimitettu. Kertomuksissa liikuttaa sydäntäraastava rakkaus kauheita äitejä kohtaan. Lapsihan tahtoo rakastaa vanhempiaan, vaikka he olisivat millaisia.

”Muisti on armollinen, ja useimmiten muistan äidin hyvät hetket. Huumorintajuni olen perinyt äidiltä, ja olen samalla tavalla kiltti ja iloinen kuin hän oli. Riitelimme paljon, monesti välimme olivat tosi huonot, mutta silti ajattelen kliseisesti, että hän oli hyvä äiti minulle, ja maailman paras äiti silloin, kun ei juonut.”

Toivon näkymiä kirjan kertojille luovat rakastavat isovanhemmat, huolehtivat sijaisperheet ja rajoja asettavat laitokset.

Taina

200. artikkeli: Maailma, jonka pandemia mullisti

Juha Siltala: Pandemia : kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin. Otava 2022.

Tämä arvio on kahdessadas kirjallisuusblogissamme julkaistu artikkeli. Psykohistorioitsija Juha Siltala ei petä odotuksia tulkita Covid-19 -pandemian monia ulottuvuuksia niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin näkökulmasta. Minulle kirja oli yllättävästi jopa terapeuttinen lukukokemus. Kun pandemia-ajan on itse voimakkaan omakohtaisesti kokenut, Pandemia antaa kuin lihaa luiden ympärille sitoen omat muistikuvat laajempaan kontekstiin. Muutkin ovat olleet yhtä kummissaan, peloissaan, turhautuneita ja kyllästyneitä.

Kunnianhimoinen teos luotaa korona-aikaa globaalisti. Siltala piirtää kehityskaaria paitsi Suomesta myös muista maista Kiinaa, Venäjää ja Yhdysvaltoja myöten. Lähdeviitteiden ja kirjallisuuden määrä kertoo valtavasta pohjatyöstä. Lukijalle jotkin luvut ovat haastavia, kun pompitaan maasta ja mantereelta toiselle. Kirjailija puhuu vanhuksiin suhtautumisesta, Suomen omavaraisuudesta, luonnonkatastrofeista, reaktiivisuudesta…

Pandemian kantta kuvittaa Albrecht Dürerin 1500-lukulainen kuparipiirros Melankolia.

Ilmiöitä nousi. Kotoilu, ulkoilureittien suuri suosio, koirabuumi, Zoom- ja Teams-palaverit. Ja muistatteko, miten Suomessa maalaiset vihasivat eteläsuomalaisia, jotka tulivat eristetyltä Uudeltamaalta ”saastuttamaan”? Huhuttiin jopa katupartioista ei-toivottujen tulijoiden häätämiseksi. Myös hanhia vihattiin, kaiketi varmuuden vuoksi, olihan korona eläinkunnasta lähtöisin. Ufohavaintojen lisääntyminen oli kuin paluuta 1970-luvulle. Esitettiin myös toiveikkaita arveluja, että ulkoavaruudesta löytyi jotakin elämään viittaavaa – mikrobi, ääni…

Ihmiset hyvin erilaisissa tilanteissa olivat suuren ja pelottavan äärellä. Tuskaa lisäsi, että asioita ei voinut normaalisti jakaa.  Eristäytyneisyys toi levottomuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä. Muutenkin negatiivisuus tahtoi vallata alaa. Kun viestittely ei tapahdu kasvokkain, vaan keinotekoisesti isommilla tai pienemmillä ruuduilla, kanssakäymisen sävyt herkästi karkeutuvat. Satunnaiset ja ”ulkokehän” tuttavat jäävät paitsioon. Myönteisten tunteiden puute haittaa toivon viriämistä. Osa myönteisten tunteiden puutteesta juontui siitäkin, ettei taide-elämysten pariin – esityksiin ja harrastuksiin – päässyt.

”Yhtäkkiä kaikille kirkastui, että reaalitodellisuudessa kelle hyvänsä saattoi koska hyvänsä sattua mitä hyvänsä. Kehon vastustuskyvyn romahtaminen, tukehtumiskuolema tai pitkällinen autoimmuuninen tuho tekivät pelkkinä omakohtaisina mahdollisuuksina selvää henkisistä immuniteettivarustuksista kuolemaa kohtaan. Omaa loppua ei voinut normaaliin tapaan sulkea tietoisuudesta arkirutiiniin, töihin ja toimiin sekä niitä välittömästi palkitseviin huvituksiin keskittymällä. Kuolemaa oli pakko ajatella omana asiana, ei vanhojen eikä etämaailman osattomien.”

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL läväytti maaliskuussa 2021 pöytään ennusteet jopa 11 170 koronatartunnasta päivässä. Skenaario jätti rajoitusten ja rokotusten vaikutukset huomiotta. Pitkin teosta voi muutenkin hieman ihmetellä THL:n sekä poliitikkojen toimia. Kukaan ei olisi halunnut tehdä ikäviä päätöksiä. Ravintoloiden aukiolojen ympärillä näyteltiin lähestulkoon farssi. Parhaillaan, heinäkuussa 2022, viranomaiset ovat vihdoin tunnustaneet jälleen uuden korona-aallon alkaneen ja laatineet suunnitelman varastoissa pitkään viruneiden neljänsien (!) rokotusannosten jakelusta.

Merkittävä osa järkälemäisen, 900-sivuisen Pandemian (200 sivua on lähdeviitteitä ja lähdekirjallisuusluetteloa) sisällöstä pyörii kovan talouden ympärillä. Siltala pohtii velkaelyvytystä uutena normaalina ja käy läpi eri valtioiden tukipaketteja poliittisine keskusteluineen, niitä toimenpiteitä, joita tehtiin reaktiona pandemian tuomaan ”äkkijarrutukseen”. Hän pohtii kapitalismin voittokulkua eikä näe sen loppua, ”vaan kriisien ja niiden hallintakeinojen pitkäkestoista jatkuvuutta”.  Hän nostaa esiin faktan valtioiden roolin muuttumisesta: painopiste on siirtynyt yhteiskunnan vakauttamisesta voittojen varmistamiseen.

Siltala perustelee kiinnostavasti, miksi poikkeusaikoina autoritaariset hallinnot ja arveluttavat hahmot kuten Trump, Lukashenka, Erdogan ja Bolsonaro menestyvät. Resurssikilpailu lupaa hyvää oikeistolle, kun taas vasemmisto ja liberaalit ovat riippuvaisempia hyvien aikojen tuomasta jakovarasta. Jos vielä kylmän sodan loppumisen aikaan uskottiin kapitalismin ja demokratian kulkevan käsi kädessä, niin nyt ollaan uudessa tilanteessa, monimutkaisessa ylikansallisessa yhteistyössä, sääntöjärjestelmän rappiossa, valtioiden korruptoituneessa voimaantumisessa.

”Vaikka itsevaltiaita esiteltiin länsimaisessa mediassa operettihahmoina tai väistymään tuomittuina sitä mukaa kuin kansan koulutustaso nousisi ja elinkeinot pakottaisivat maan konvergoitumaan kansainvälisiin käytänteisiin, Valko-Venäjä tai Brasilia saattoivat olla hyvinkin todennäköinen tulevaisuudenkuva itse länsimaille ympäristöpaineiden ja resurssipulan maailmassa. Silloin vihollinen voitaisiin entistä helpommin nähdä ulkopuolella ja vahvistaa sisäistä yhteenkuuluvuutta kotimaisesta kleptokratiasta välittämättä. – – Trumpin itsevarma tyyli ja menestyneen liikemiehen maine vetoavat moniin latinomiehiin, vaikka etniset vähemmistöt ovat tavanneet kannattaa demokraatteja.”

Covid-19 muutti ilmeisen peruuttamattomasti työn tekemisen kulttuurin. ”Työt ja asuminen lähentyisivät jälleen etäännyttyään toisistaan toisen maailmansodan jälkeisissä lähiöissä.”

Moni tajusi vasta pysähdyttyään, millaisessa oravanpyörässä oli juossut. ”Koulu- ja työelämän edellyttämä itsensä ylittäminen ei tunne riittävää tasoa. Meritokraattinen ihanne yhdistettynä poispainettuun mutta silti nakertavaan tietoisuuteen ajan rajallisuudesta ajaa mahdottomaan tehtävään: äärellinen yksilö koettaa ahnehtia suorituksia, kvalifikaatioita ja elämyksiä ehtimättä kokea läsnä olevasti niistä mitään.” Lisäpaineita etenkin nuorille tuovat ekologinen tietoisuus ja somessa alati läsnä oleva vertailu. Jonkinlainen vastareaktio nähtiin Yhdysvaltojen irtisanoutumisaallon muodossa.

Itseohjautuvuus töissä on johtanut siihen, että yhä useampi kaipaisi jonkinlaista raamitusta riittävälle työsuoritteelle. Etätöihin siirtyminen ei ehkä ole helpottanut tilannetta. ”Varmuuden vuoksi tehdään enemmän, kun ei tiedetä, mikä on riittävästi”, toteaa työterveyspsykologi. Valtavasti suorittava pyrkii hankkimaan ”turvamarginaalia” odotuksiin nähden. Tässä olisi varmasti työterveysasiantuntijoille työsarkaa.

Suuri muutos on sekin, että nyt vertailemme elämäämme ja menestystämme globaalisti. Enää ei vilkuilla kadehtien vain naapurin virkamiesperheen kivaa taloa, vaan nähdään somessa yksityiskohtaisesti, millaisen uima-altaan äärellä amerikkalainen supertähti tilittää ajatuksiaan koronaeristyksestä. Siltala muistuttaa myös todellisesta globaalista eriarvoisuudesta ja sen vaikutuksesta koronan kuolonuhreihin. Köyhimmissä maissa sairastuneet eivät päässeet happilaitteiden turvaan. Rokotusten tuomaan suojaan taas vaikutti, millainen luottamus yhteiskunnassa oli viranomaisia kohtaan. Esimerkiksi Bulgariassa kallistetaan korva mieluummin kirjavalle netti-informaatiolle kuin virallisille tiedonannoille, ja niinpä rokotuskattavuus on paljon matalampi kuin Euroopassa keskimäärin.

Juha Siltalan Pandemia on laaja, seikkaperäinen, raskas ja mielenkiintoinen. Sanasto ei ole helppoa: alarmismi, ekstrapolaatio, litigaatio ja ruminaatio. Nuo sanat vielä ovat perusteltavissa, mutta Otavan kustannustoimittajat huom! Miten olette päästäneet läpi lyöntivirheet, jopa kappaletoistot ja nimivirheetkin? Kyllästyttää jankuttaa samasta asiasta, mutta niin vain tämä(kin) kirja olisi hyötynyt vielä yhdestä, tarkasta, toimitussihteerimäisestä läpiluvusta.

Jos jostain masokistisesta syystä haluaa palata koronapandemian alkuaikoihin noin kahden vuoden taakse ja lukea omakohtaisen ja korkeatasoisen ”rintamakuvauksen”, suosittelen Saska Saarikosken kirjaa Poikkeustilassa : koronapäiväkirja (HS-kirjat 2020). Lue marraskuussa 2020 Aarrearkussa ilmestynyt arvioni Saarikosken kirjasta tästä. Näin Saarikoski kuvaili tuntojaan maaliskuun 2020 loppupuolella, jolloin poikkeustilan julistamisesta oli kulunut vasta kaksi viikkoa.

”Tunnelma on kuin pyörremyrskyn lähestyessä. Täytetään ruokakaapit, pannaan vettä ämpäreihin, naulataan ikkunaluukut kiinni. Myrskyn pitäisi olla pahimmillaan 5–6 viikon kuluttua. Silloin nähdään, riittääkö hoitopaikkoja ja hengityskoneita. Varmaan tästä selvitään, Suomessa ainakin. Mutta millaisessa maailmassa elämme, kun pöly on laskeutunut? Luulen, että tästä alkaa uusi aika. Ei tietenkään yhdellä iskulla, mutta vähitellen, niin että jälkeenpäin voidaan sanoa: koronasta se alkoi. Uudet asiat nousevat esille. Uudet ihmiset ottavat niistä vastuun. He löytävät uusia ratkaisuja, toivottavasti löytävät. Sillä tämä maailma on rikki.”

Taina

Mestarikertoja teki vakavasta aiheesta farssin

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän. Suomentanut Hilkka Pekkanen. Otava 2021.

Margaret Atwoodin Orjattaresi oli kirjana niin vahva, että kiersin kaukaa siitä tehdyn tv-sarjasovituksen The Handmaid’s Tale. Romaani Viimeisenä pettää sydän, The Heart Goes Last, ilmestyi vuonna 2015. The Handmaid’s Talen tavoin sen tv-sarjaoikeudet on myyty MGM TV:lle, joten kaiketi sarjaviihdettä on siitäkin tulossa.

Viimeisenä pettää sydän käsittelee niin suuria, vakavia ja myös ajankohtaisia teemoja, että kirjan kepeä sävy yllättää. Romaani sijoittuu Amerikkaan, johonkin lähitulevaisuuteen, jossa yhteiskunta on sössinyt asiansa ja tehnyt ihmisistä toistensa pahimpia vihollisia ja kilpailijoita. Työväestö on menettänyt työpaikkansa ja sitä kautta otteensa osallisuuteen ja täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Jonkinlainen ekokatastrofikin on saatu aikaan, sillä vesipula vaivaa. Vähäväkiset yrittävät haalia elantoa kuka mistäkin, ja rikollisuus ja väkivalta rehottaa.

Kertomuksen päähenkilöt, pariskunta Charmaine ja Stan, kuuluvat myös saneerattuihin. He asuvat kehnossa autonrottelossa, josta hädin tuskin uskaltavat poistua rikollisten pelossa. Ei siis ihme, että he kiinnostuvat nähdessään ilmoituksen kokeilusta, johon etsitään vapaaehtoisia osallistujia. Puhtaat lakanat, oikeaa ruokaa, rahapalkkaa – jo näistä syistä voi yrittää.

Vapaaehtoiset muuttavat asumaan suljettuun kaupunkiin. Joka toinen kuukausi tehdään kaupungin määräämiä töitä ja vietetään ”normaalia elämää”, joka toinen kuukausi ollaan vankilassa. Näin muka ratkaistaan työttömyyden ja rikollisuuden ongelmat, ja kaikki saavat uuden elämän kaksoiskaupungissa nimeltä Positron‒Concilience. Palkka maksetaan posidollareissa, joilla voi tehdä rajoitetusti ostoksia. Henkinen ilmapiiri on 1950-lukulainen tosimiehineen ja pikkuvaimoineen. Eliittiväkeä koskevat jotkin muut säännöt, tämä uusi järjestys kohdistuu duunariluokkaan.  

Miksi olisi tarpeellista sulkeutua vankilaan määräajoin? No, vankilatoiminnasta on tehty bisnestä. Joku hyötyy siitä, että ylipäätään jotkut viruvat vankiloissa. Omistajien saamat hyödyt paljastuvat juonen edetessä pikku hiljaa. Hyväksikäyttö ei rajoitu vain vankilaan telkeämiseen ja siellä yleishyödylliseen työskentelyyn (josta jälleen joku muu käärii voitot), vaan vapaaehtoisten elämään puututaan monin tavoin, ja pelissä on karmivia bisneksiä, joissa ihmisarvo menee halvalla. Romaanin pohjavire onkin kaiken takana luuraava sydämetön bisnes.

Aluksi sankariemme Charmainen ja Stanin uusi elämä tuntuu sujuvan, mutta ennen pitkää he alkavat tahoillaan rakennella eroottisia pakkomielteitä pariskunnasta, joka asuu vuorokuukausina samassa talossa. Mikään ei olekaan enää yksinkertaista eikä sitä miltä näyttää. On pakko alkaa petkuttaa. Petosten paljastuttua kehittyvässä juonikuviossa on mukana yllättäviä henkilöitä paitsi kaksoiskaupungista myös suljetun yhteisön ulkopuolelta.  

Romaanin yhtenä mottona on ote Shakespearen Kesäyön unelmasta, ja kyllä koko keitoksessa voikin maistaa vanhan draamamestarin ryytiä. Valepuvut, farssimaiset käänteet, rakastuminen siihen johon silmät sattuvat herätessä osumaan, lopussa ei vain yksi vaan kaksikin paria saa toisensa…

Margaret Atwoodin kerronta on taidokasta, kuten aina, ja dialogit ja draaman taju kohdallaan. Yhtenä taidonnäytteenä pidän myös tapaa, jolla pinnallisen, selfhelp-opit sisäistäneen Charmainen aivoituksia on kuvattu.

”Mutta entä jos Stan näistä uusista hyveellisistä aikomuksista huolimatta hylkää hänet? Entä jos Stan heittää hänet ulos, paiskaa hänen vaatteensa nurmikolle kaikkien näkyville ja lukitsee oven sisäpuolelta? Ehkä se tapahtuu yöllä, ja hän jää ulos sateeseen raapimaan ikkunaa kuin kissa ja rukoilemaan, että Stan ottaisi hänet takaisin. Voi, voi, olen pilannut kaiken, hän ulisisi. Silmät ihan kostuvat, kun hän kuvittelee sitä.

Charmaine kieltäytyy kuitenkin ajattelemasta sitä, sillä ihminen luo todellisuutensa omasta asenteestaan, ja jos ajattelee, että jotain tapahtuu, niin tosiaan tapahtuu.”

450-sivuinen romaani toimii viihdyttävänä juonikertomuksena. Aina kun sävy uhkaa käydä liian ahdistavaksi, tapahtumat taipuvat farssin puolelle. Yllätyksiä riittää, ja kertojamestari säästää vielä yhden ässän aivan loppusivuille. Yhteiskuntakriittisyys ja näin karmiva aihekattaus ovat kuitenkin ristiriidassa kerronnan hurlumhein kanssa. Jos käytössä olisi viiden tähden skaala, antaisin kolme ja puoli.

Taina

Uuttera valtionainen muistelee

Pirkko Työläjärvi: Moninaista : menneitä muistellen, tulevasta haaveillen. Into 2018.

Työläisperheen tytär, yksinhuoltajan ainokainen, sotalapsi. Pirkko Työläjärvi (s. 1938) selätti monet haasteet ja pääsi pitkälle, hänestä tuli virkamies, kansanedustaja, ministeri ja maaherra.

Vuonna 2018 ilmestyneen muistelmakirjan alkusysäyksenä oli esiintyminen Ylen haastattelussa vuonna 2015. Esiintyminen toi vuosien ajan niin paljon yhteydenottoja ja palautetta, että Työläjärvi päätti kirjoittaa muistelmat. Tosin hän korostaa, ettei kirjoita muistelmia eikä elämäkertaa, vaan muistikuvia ”elämän sirpaleista ja tähtihetkistä, jotka ovat muokanneet minua ja jotka ovat minusta merkityksellisiä yhteisöllisesti”. Siinä se jo tuli, avainsana Työläjärven koko elämään, elämäntyöhön ja myös käsillä olevaan teokseen: yhteisöllisyys. Hänen elämänsä perustana on työväenaatteeseen pohjautuva vähäväkisten yhteisöllisyys, johon sisältyy myös eettinen ja moraalinen elämäntapa. Jokaisella on vastuu omasta elämästään, mutta kaikki kannamme vastuuta myös muista ihmisistä ja laajemmin kaikesta yhteisestä.

Syntyi Jämsässä kivityömiehen ja työläisvaimon tyttäreksi. Isä kuoli, kun tyttö oli vain muutaman kuukauden ikäinen. Kivityömiesten keskinäistä puukkotappelua rauhoittelemaan mennyt mies joutui itse puukotetuksi. Pirkon lapsuutta varjosti myös äidin vaikea epilepsia. Äiti kävi töissä sairaudestaan huolimatta; ennen Pirkon syntymää työskenteli luontaishoitoloissa, sittemmin puolustusvoimien varuskorjaamolla ja sen jälkeen pitkäaikaisesti kirjapainossa alistajana painopaperikoneella.

Äidin ja tyttären polku vei Orivedeltä Santahaminan kautta Helsinkiin. Ebeneserin päiväkotiin kolmivuotias Pirkko kulki omin päin. Hän oppi muutenkin olosuhteiden pakosta itsenäiseksi, ja naapurit pitivät joskus hänestä huolta äidin tehdessä kolmekin työvuoroa peräkkäin. Äiti näet säästi sinnikkäästi omaa asuntoa varten ja onnistuikin aikanaan tavoitteessaan.

Pommitusten pelko sai äidin lähettämään ainokaisensa Ruotsiin turvaan useiksi vuosiksi. Sotalapsivaiheesta kirjailija kertoo lyhyesti; kaikki sujui enimmäkseen hyvin, ja lahjaksi jäi ruotsin kielen taito. Vain paluu Suomeen tuotti kitkaa, kun äidinkieli oli unohtunut.

Pirkko oppi lukemaan varhain ja hänestä tuli heti himolukija. Kirjat avasivat tien uusiin sfääreihin ja ruokkivat jo herännyttä kauneuden kaipuuta. Myös koulu, joka suhtautui oppilaisiinsa arvostaen, oli tärkeä. Pirkko pääsi vapaaoppilaaksi Ritarikadun ruotsinkieliseen tyttökouluun, Laurellska flickskolaniin, kielitestin jälkeen suoraan toiselle luokalle. ”Minulle koulu oli aarre, joka istutti mieleeni tiedonhalun ja kulttuurinjanon.” Pitkin muistelmia Työläjärvi kertoo taideaarteista, jotka ovat hänelle erityisen läheisiä. Hänellä on myös hyviä kontakteja taiteilijoihin sekä luottamustehtäviä taiteen organisaatioissa.

Ylioppilastutkinnon jälkeen Pirkko lähti Valkeakoskelle kouluttautuakseen käytännön kautta ravintola-alalle. Oli päästävä leivän syrjään kiinni. E-liikkeellä eli edistyksellisellä osuustoimintaliikkeellä oli koulutustoimintaa, ja Pirkko toimi harjoittelijana Valkeakosken Hotelli-Ravintola Koitossa ja opiskeli yo-merkonomiksi. Alanvaihto tuli eteen, koska jalat ja selkä eivät kestäneet raskasta ravintolatyötä. Pirkko ei kuitenkaan enää pähkäillyt yksin tilannettaan, sillä hän oli löytänyt elämänsä miehen, Markku Työläjärven, jonka kanssa hän on yhä.

Markulla oli virka sosiaalitarkkaajana ja lastenvalvojana, Pirkko pääsi Tampereelle Husqvarnan palvelukseen, toimi ensin konttoristina, sitten kirjeenvaihtajana. Hän kouluttautui muutenkin, yo-merkonomitutkinnon lisäksi hän kävi opas- ja tulkkikurssin ja ompelukurssinkin. Husqvarnalta hän siirtyi Finlaysonin palvelukseen ulkomaan myynnin kirjeenvaihtajaksi. Seuraava asuinpaikka oli Äänekoski, jossa Markku oli sosiaalisihteerinä, Pirkko suuren rakennusprojektin kirjanpitäjänä, yhteiskoulun kanslistina ja ruotsin, matematiikan ja kirjanpidon tuntiopettajana, sitten Raumalle, mistä Markku sai sosiaalijohtajan paikan. Pirkko opiskeli kauppatieteiden maisteriksi Åbo Akademissa ja työllistyi Rauman verotoimistoon.

Politiikkaan hän hakeutui Satakunnan sosiaalidemokraattien piirisihteerin kehotuksesta. Kaupunginvaltuuston jäsen, naisjärjestön puheenjohtaja, SDP:n varapuheenjohtaja. Eduskuntaan hän pääsi ensiyrittämällä vuonna 1972. Monenlaiset paikalliset tehtävät toki jatkuivat sen jälkeenkin, samoin pohjoismaiset. Työläjärvi oli kansanedustajana 1972‒1985, sosiaaliministerinä 1975‒1976, sosiaali- ja terveysministerinä 1977‒1979, II valtiovarainministerinä 1979‒1981, kauppa- ja teollisuusministerinä 1981‒1982 ja pohjoismaisena yhteistyöministerinä 1977‒1982. Hän eteni eduskunnan puhemieheksikin. Monet muistavat hänet myös Turun ja Porin läänin maaherrana, jota virkaa hän hoiti 1985‒1996.

Aikakautensa merkittävimpiin naispoliitikkoihin kuulunut Pirkko Työläjärvi selvitti kaikki vastuulliset tehtävänsä ryvettymättä. Hän mainitsee raskaina hoidettavina työterveyslain ja metsäverolain kokonaisuudistuksen.

Kirja jakautuu kahteen osaan, muistelmiin ja yhteiskunnalliseen pohdintaan. Yksityiselämästä kerrotaan monien tapaamisten kautta. Työläjärvet olivat kauan osa-aikaisia asujia Espanjan Costa Blancalla.

Työläjärvi kuuluu eittämättä sosiaalisesti huippulahjakkaisiin ihmisiin. Hän pitää tavalla tai toisella yhteyttä satoihin, ellei jopa tuhansiin ihmisiin. Se ei ole itsetarkoituksellista tykkäysten laskemista, vaan sitä, että hän on yrittänyt ottaa selvää erilaisten ihmisten ajatuksista, tunnoista, peloista ja haaveista. Hänen mottonsa on, että elämä on paikallista, ja että yhdessä voidaan tehdä paljon.

Työläjärvi ihmettelee, miksi yhteiskuntaa tarkastellaan voittopuolisesti makrotasolta, selvittämättä systemaattisesti paikallis- ja aluetason vaikutuksia. Pitkäjänteisyyden puute vaivaa hänen mielestään kaikkea suunnittelua. Lääneistä luopumista hän ei tietenkään hyväksy. Läänien roolia, toiminta-ajatusta ja resurssittamista hän pohtii perusteellisesti sisällyttäen kirjaan lakipykäliä ja organisaatiokaavioita.

Ikuinen maailmanparantaja kantaa edelleen huolta maailmanmenosta ja yhteiskunnan kehityksestä. Hän on huolissaan syrjäytyneistä, vanhuksista ja digitalisaatiosta koettaen herätellä lukijaa havaitsemaan kehityssuuntia. Sote-uudistuksen toteuttajien kannattaisi lukea tämä kirja, jossa on paljon asiantuntevaa pohdintaa tärkeiden palvelujen kehittämisestä.

”Olemme mielestäni siirtyneet edustuksellisesta demokratiasta ideointiyhteiskuntaan, siksi suden hetken tunnistaminen on entistä tärkeämpää.” Hänelle tuottaa surua nähdä, miten menestyksellisesti rakennettu hyvinvointivaltio on riisuttu markkinoiden armoille, minkä myötä ”demokratia on kolhiintunut ja melu koventunut”.

Jään haikeana miettimään aikaa, jolloin politiikassa oli aatteita ja sisältöä. Pirkko Työläjärvi edusti aikaa ennen Twitterissä ja Instagramissa hosuvia poliitikkoja. Tätä ahkeraa ja arvokasta moniosaajaa ei voi kuvitellakaan poseeraamassa verkkosukkahousuissa á la Jutta Urpilainen.

Taina

Porinaa kirjallisella markkinatorilla

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto. Otava 2021.

Tervetuloa kirjalliselle markkinatorille, sekalaisten lukijoiden ja taideihmisten alustalle! Täällä kohtaavat palkittu kirjailija, jonka uutta romaania kaikki pääsevät kommentoimaan, sekä lukevat helsinkiläiset ynnä asiaan vihkiytynyt taideväki, wannabe-kirjailijat ja monet muut. Kaikki, jotka haluavat, saavat sanoa mielipiteensä!

Ja kyllä he sanovatkin.

Vuoden 2021 kirjallisuuden Finlandia-voittaja yllättää. On kuvitteellinen romaani nimeltä Taivaallinen vastaanotto, jonka kirjailija Jan Holm on julkaissut päästyään sairaalasta avosydänleikkauksensa jälkeen. Luemme ”romaanista” katkelmia, emme suinkaan järjestyksessä vaan mielivaltaisesti, ja eri nimimerkkien mitä moninaisimpia kommentteja ja muita mietelmiä.

Kirjailija Jukka Viikilä on julkisuudessa puhunut teoksensa omakohtaisuudesta. Taivaallinen vastaanotto etenee katkelma katkelmalta, ”romaaniotteiden” ja kommenttien vuorotellessa, mutta näennäisestä kakofoniasta erottuu muutama vahvasti soiva teema.

Yksi on tietenkin sydän ja kaikki siihen liittyvä. Sydänhän ei ole mikä tahansa sisäelin, vaan siihen kytketään ajatuksia sielusta, rakkaudesta, ihmisen sisimmästä, arvokkaimmasta. Se pelottaa jopa sydänspesialisteja. ”Lääkäritkin pelkäävät sydänten arvaamattomuutta, äkkipikaisuutta ja ylpeyttä. He rukoilevat, etteivät sydämet heittäytyisi hankaliksi heidän päivystysvuorollaan.”

Kun sydän joudutaan avosydänleikkauksessa paljastamaan, on se dramaattinen ja väkivaltainen teko. Sydänleikkauksen seuraukset ovat tunnetut, esimerkiksi se että potilas masentuu ja herkistyy.

Sydänterveyteen liittyvät kuvaukset ovat romaanin helmiä, esimerkiksi kohta jossa kirurgi leikkausta vasta suunniteltaessa toteaa, että ”hän uskoo vasta kun näkee. Pitää nähdä sydän, saada se kuivana ja pysäytettynä käteensä, halkaista se. Vasta sitten voi tietää” tai kun nuoret ja reippaat kandit. ”terveet ja kaukaiset” tulevat tapaamaan leikkaustoipilasta.

Ja miten osuva on havainto, että suuret vastoinkäymiset ja katastrofit, kuten sydänleikkaukseen joutuminen, eivät lopulta oikein muuta mitään. Katastrofeihin liittyy aina toive muutoksesta, turhan kaikkoamisesta, olemassaolon lisääntymisestä, osallisuudesta jne. ”Mutta mikään ei muutu. Muutoskin on muualla. Tämä on lopulta se, mikä tekee katastrofista katastrofin.”

”Kerttulan lukupiiri” kommentoi myös. ”Yleisesti ottaen kirjasta pidettiin. Jokainen tunsi jonkun, jolla on sydänvaivoja. Lukupiiriläisistäkin neljällä on lääkitys tai sydänperäisten vaivojen muu hoito. Silti oli erilaista lukea nuoremman ihmisen kokemuksia sydänleikkauksesta, joka on vanhuksille yleensä hyvin sumuinen kokemus, eikä jätä paljon muisteltavaa.”

Toinen teema on narsismi. Jan Holm on itsekeskeinen, seksisuuntautunut, kaikkein kiinnostunein omasta navastaan. Kulttuuriperheen kasvattina, huomioon tottuneena, töölöläisessä elitismissään hän elää makeaa elämää. Silti hän ei ole aina sovussa roolinsa kanssa. Se että hän voitti Finlandia-palkinnon Engel-aiheisella romaanillaan ja yllätti kirjalliset piirit, toi hänelle sekä hyvää että pahaa. Voittaminen on tietysti upeaa, mutta hän ei sittenkään pääse siihen tunnettuuteen, jota toivoo. Kirjallisuutta tunteva naapuri, nuorehko mies, näyttää olevan kirjallisuuspiireissä mutta ei tiedä tapaus Engeliä. Kauhea narsistinen loukkaus!

”Jään miettimään tapausta viikoksi. Olenko näin näkymätön? Onko teokseni ajateltavissa niin vahvasti muille kohderyhmille, että siitä ei jää hänen kaltaiselleen lukijalle minkäänlaista muistijälkeä? Onko Engel markkinoitu mummoille?” Mummoikäinen Taina täällä sanoo, että hyi olkoon Jukka, miten rumasti sanottu!

Finlandia-voittonsa jälkeen Jan Holm neuvottelee Kansallisoopperassa oopperalibreton tekemisestä, hän on siis nousemassa lopullisesti ja absoluuttisesti kansakunnan kaapin päälle. Tämän neuvottelun jälkeen sydän kuitenkin pettää ja projekti on peruttava. Holm tuntee yllättävää helpotusta ja sydänleikkauksen jälkeen pääsee (osin pakon edessä) kiinni terveellisempään, tasapainoisempaan elämään.

Kolmas teema on kirjailijuus itsessään ja ankara kilpailu mediahuomiosta. Naiskirjailija Minttu kuvastaa näitä nyansseja, hänen ystävyyssuhteensa kärsivät kilpailusta. Minttu kertoo, että Holm on kirjoittanut Taivaallista vastaanottoa etsiessään ”lääkettä ikävään ja häpeään”, kun taas Minttu itse kirjoittajana haluaa ”selvittää asioita maailman kanssa”, hänen tekstinsä syntyvät epäoikeudenmukaisuudesta. Tuntuu hankalalta, kun kaveriporukasta yksi nainen menestyy ja saa kaiken: kustannussopimuksen, aikakauslehtihaastattelut, esiintymiset televisiossa, ja toinen, kovasti kilvoitellut ja yrittänyt, ei saa mitään. Niin se käy.

Kyseistä teemaa pilkkaa riemukkaasti päätön pötkö kirjailijoihin kohdistuvia kehuja. Näitähän luemme päivittäin mediasta. ”Hänet palkittiin esikoisromaanistaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. Hän taas voitti Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon. Hänen romaaninsa on ollut arvostelumenestys niin Suomessa kuin ulkomailla. Hänen teokselleen myönnettiin Finlandia-palkinto, ja se oli ehdolla muun muassa Runeberg-palkinnon ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.” Ja niin edelleen 3,5 sivua. Se muistuttaa kaiken sattumanvaraisuudesta ja suhteellisuudesta.

Neljäs teema on taideyleisön kiittämättömyys, ja opetus siitä että yleisön reaktioiden varaan ei kannata rakentaa. Muu ei auta kuin että kirjailija karaisee oman näkemyksensä, oman tyylinsä, ja toteuttaa sitä rohkeasti. Kirjallisella markkinatorilla kun kehut ja pilkat vuorottelevat tasa-arvoisina, vaikka aina välillä joku besserwisser kertoo ns. totuuden.

”Milloin sivistyksestä tuli ajan ilmiöiden tuntemusta?” ”Salkoruusussa ei muuten ole piikkejä. huom.”

Tarinoista ja tarinallisuudesta on paasattu mediassa ja kirjallisuudessa yli 20 vuotta. Ovathan tarinat mukavia ja jopa hienoja, mutta kun maailmaan mahtuu niin paljon muutakin. Olen tyytyväinen, että arvostetut kirjailijat uskaltavat nousta tarinoiden ylivaltaa vastaan. Kaiken tarinaihannoinnin vastapainoksi Taivaallinen vastaanotto tuntuu virkistävältä, karnevalistiselta.

”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan. Se olisi kuin nykyajan tyynynaluskirja, josta voisi kehittyneen hakemiston avulla löytää avun milloin mihnkin elämän kysymykseen. Sillä ongelman tarkka kielellinen muotoilu on samalla myös apu siihen. Tämäkin kauheus on meille ihmisille tavallinen. Tuonkin teon saat anteeksi. Sellaisen kirjan minä haluaisin. Mutta tämä kirja luo siitä suloisen kuvitelman. RIIKKA”

Jukka Viikilän luoman ”Jan Holmin” kuvitteellinen kirja innoittaa ”Riikkaa” kuvittelemaan toisen kirjan, joka kutkuttavasti tuntuukin olevan juuri tässä käsillä, ja minä tulen vedetyksi mukaan tähän ihastuttavaan leikkiin.

Kuvitteellisen romaanin sisältö jää suurelta osin arvoitukseksi. Nimimerkki ”Virpin” mukaan kirjassa ollaan kryptofarmilla Uralvuoristossa, tutkitaan McIntoshin vahvistimien valmistamista ja mennään lopuksi kuoleman rajan taakse. ”Virpin” mielestä kirjaa ei voi kutsua toipumiskirjaksi.

Kirja vilisee felliniläisiä outoja tapauksia kuten haapajärveläinen pedofiili-ortodoksimunkki, mies joka kokee roolinsa yhteisössä toimia viemärinä, mies joka ei millään kuole ja jonka takia lääkäri häpäisee itsensä toistuvasti kutsuessaan omaisia paikalle, tai nainen, jota hänen äitinsä kutsui lapsena hiljaiseksi manipulaattoriksi ja pieneksi saatanaksi, jolla on voima liikutella muita ihmisiä. Oletteko muuten tavanneet tuollaista pientä saatanaa? Minä olen. Ehkä kirjoitan hänestä joskus.

Vaikka minusta koko kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto vesittyi ”diktaattorikäytännön” myötä, niin olen silti iloinen, että tämä romaani palkittiin, ja iloinen että nappasin sen kirjaston pikalainahyllystä. Voitin epäluuloisuuteni; en näet yhtään syttynyt Viikilän edelliselle Finlandia-voittajalle (2016)  Akvarelleja Engelin kaupungista.

Taivaallinen vastaanotto olisi oivallista pureksittavaa lukupiireille. Voisi esimerkiksi etukäteen jakaa muutaman keskushenkilön lukupiiriläisten kesken: kerää sinä tiedot Mintusta, tutki sinä Raunoa, ja mitä sinä saisit irti sydänkirurgi Mohamed Salahista? Rakennetaan profiilit ja keskustellaan niistä. Raunon hahmo muuten on silmänisku Engel-romaanin suuntaan, sillä hän on toiminut  samassa ammatissa kuin Engel aikoinaan vuosisatoja sitten, kaupunginarkkitehtina. Rauno kylläkään ei kestä johtajuuden paineita ja kaupunkilaisten vihaa, vaan hän on vaihtanut alaa taksikuskiksi.

Taina

Kaik män eikä piisantkaa

Saara Finni: Wiipurin matka 1900 ja Seminaarista paluu 1906. Saara Finni 2020.

”Tämä oli se päivä! Tänään hän pääsisi isän kanssa Wiipuriin! Mamma oli jättänt oven longollee, oli tulos selkiä, kirkas päivä.”

Maria Liisa ei melkein pysy nahoissaan, hän on niin innoissaan. Hän saisi tehdä torimatkan kaksistaan isän kanssa. Matkalla oltaisiin kaksi päivää, torille mentäisiin myymään omia tuotteita. ”Roskat” eli pienet vetokärryt lastataan täyteen tavaraa: voita, munia, eilen teurastettu juottovasikka. Näin sepän perhe saisi lisätuloja. Isosisko sujauttaa mukaan juuri valmistamansa varpuvispilät – josko niillekin löytyisi ostaja.

Matkalla Antrean Kaukolasta Viipurin torille isä kertoo tyttärelle maisemista, rakennuksista ja ihmisistä. ”Mingä takkee…” kysyy tyttö, ja aina isä jaksaa vastata. Illalla pysähdytään yöpymään kestikievariin. Siellä on rehti meininki, alle kymmenvuotiaista ei peritä kortteerimaksua.

Kirjan huipennus on torin tapahtumain kuvaus. Toripäivä on pienelle tytölle todellinen seikkailu, on niin paljon nähtävää ja ihmeteltävää. Hänellä on jopa omaa myytävää, matkalta kerätyt kullerot ja kielot sekä siskon varpuvispilät. Päivän kruununa nautitaan isän kanssa munkkikohvit, ja tyttö saa ostaa itselleen uuden päähuivin. Apteekissa pistäydytään ostamassa mamman toivomat välttämättömyydet.

Antrean murre helisee ja solisee vilkkaasti, kirjaa on ilo lukea jo murteen takia.

”‒ Kassokaa, ihka nirunitturinnaa kieloloi, huudahti Maria Liisa. – Niil saap hyvä rahat, sano mamma. Saank mie käyvä kerräämäs niitäkii?”

Torimatka on menestyksekäs; kuten isä-Antti kuvailee kotona vaimolleen, ”kaik mänt eikä piisantkaa”. Juottovasikka menee heti kättelyssä, sen ostaa hotelli Andrean venäläinen kokki. Hotelliin ostetaan myös Maria Liisan kukkaset. Tyttö pääsee ruokatorilta käymään Mari-ystävänsä kanssa hieman kauempana sijaitsevalla toisella torilla, Punaisenlähteentorilla, joka pursuaa vaatteita, hattuja, lankoja ja käsityötarvikkeita.

”‒  Tuol myyjälhä vast on monellaista kaavetta, mut usjempii on vaa yks kappale: on puukko ja puntar, uhvatta, hiilkoukku, ranstakka, rikkasihvel, ojalapia, sontakokka, kirveitä ja vasaroi on usjempii, mut kaik keskennää erilaisii, heinäharaviikii on ja höylä, kaulookarttu ja pulikka, sirppilöi, muutama viikate ja luiskii, heinähanko, kuokka, ramppiloi, rännäl ja koussikka… luutii ja metloi, saavi, lahankka ja pesukarttuloi, puine ämpär ja tuos on nyt niitä siu hattuloitais, läkkitaasoi, nauroi Mari.”

Kirja vilisee kiinnostavaa tietoa ruuista, vaatteista, tilanhoidosta – ja  vaikkapa nyt kulkuvälineistä. On soutulauttaa, kontkaa, napakelkkaa… Ja entä rakennukset, Markovilla, ”pyykkilautta”, kirkot ja kestikievarit. Ajankuvaa on sekin, että moni miettii Amerikkaan lähtöä, keuhkotauti on pelätty vitsaus ja huutolaiset etsivät sijaansa perheissä. Myös sepän perheessä on huutolainen Katri, jo iäkäs nainen, jolle on luvattu, että hän saa kuolemaansa asti asua huoletta sepän kotona.

Mitä seppiin tulee, heidän asemansahan vanhoissa kyläyhteisöissä oli tärkeä. Siitä kertovat monet sanonnat: seppäs ja pappis pijä kunnias; kukkaa ei oo seppä syntyissään; hänel on monta rautaa tules; nii mänj ko sepä eväs. Viimeinen sanonta kuvaa perinnettä, että sepälle piti tuoda evästä, sitä syötiin itsekin ja sepälle piti jäädä reilusti eikä mitään saanut viedä takaisin kotiin. ”Se on vanha tapa ja yhä muojis”, kertoo Antti tyttärelleen.

Lukijan iloksi teos on myös hienosti kuvitettu sisältäen kuvia Viipurista, Antreasta ja seudun väestä. Tutustumme kertomuksen kautta muun muassa Antrean kuuluisaan mieheen, Juho Pynniseen, jolla oli tärkeä rooli kirjastolaitoksen varhaisissa vaiheissa.

Wiipurin matka 1900 on hyvän mielen kirja, otollista luettavaa kaikille rajantakaisesta Karjalasta ja sen vanhasta kulttuurista kiinnostuneille. Sydäntä lämmittää lukea, miten eläimistä huolehditaan, luontoa kunnioitetaan, toinen toistaan autetaan ja elämisessä on kaikesta niukkuudesta huolimatta toiveikas ja elämäniloinen vire. Etenkin sepän perheen vanhempien lämmin suhde lapsiin kiinnittää huomion. Lapsilta toki vaaditaan paljon pienestä pitäen, mutta taakkoja varotaan kasvattamasta liikaa. Lapset teitittelevät vanhempiaan.

”‒ Millos työ neuvotta miul tään voin tekemisen?

‒ Koha tulet siihe ikkää, not jaksat yksinäis purskuttaa tätä mäntää ylös ja alas puol tuntii ja ko tään männä pittää viel keinahella iha tietyl viisii, not kerma käyp voihe. Vaik tää näyttää helpolt nykyttämiselt, ni tätä sie et jaksa vielää tehhä, eikä jaksa Anukaa. Kyl mie sit neuvo kääst pittäi, ko se aika tulloo. Sekkii pittää tietää tarkkaa, millo kerma o tarpeeks hapanta ja millo tää kirnuamine o lopetettava. Mut sen sie vissii jo tiijätkii, mite jamakka ja hapaharmaa tehhää?”

Maria Liisa muisteli Viipurin-reissua vielä vanhanakin niin mielellään, että tytär Saara Finni kirjasi matkan muistiin, toki paljon suppeampana. Kertomus palkittiin perinteenkeruun kilpailussa.

Muistot ja niistä puhuminen helpottivat vanhuksen oloa. Maria Liisa joutui 1970-luvulla kärsimään suomalaisesta huonosta ikäihmisten hoidosta Janakkalan kunnalliskodissa. Noita kokemuksia Saara Finni kuvasi romaanissaan Suruvaippa, joka ilmestymisensä aikoihin (1982) herätti yhteiskunnallista keskustelua vanhusten hoivasta. Lue Aarrearkku-esseeni Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti Suruvaippa-romaanista tästä.

Maria Liisan pikkuveli Antti oli sepän suuren perheen lapsista ainoa, joka pääsi kansakouluun. Sen jälkeen Antti kävi kiertokouluseminaarin sekä Sortavalan opettajaseminaarin. Kirjan loppuosan lyhyt novelli Seminaarista paluu 1906 kertoo tilanteesta, jossa Antti matkustaa lukuvuoden päätyttyä junalla Sortavalasta kotiin Antreaan ja poikkeaa tapaamaan entistä opettajaansa Johannes Putkosta. Putkonen oli ensimmäinen opettaja Antrean vuonna 1873 aloittaneessa kansakoulussa.

Taina