Liukuportaissa itkevän naisen pakomatka

Deborah Levy: Mitä en halua tietää : vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan?” Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

”Eläminen oli hyvin vaikeaa tuona keväänä, jolloin taistelin kohtaloani vastaan enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin. Huomasin silloin itkeväni kaikkein eniten asemien liukuportaissa.” Näin alkaa Deborah Levyn omaelämäkerrallisen kirjatrilogian ensimmäinen osa. Lukijan mielenkiinto viriää välittömästi, eikä jännite herpaannu hetkeksikään pienen kirjan aikana.

George Orwell nimeää kuuluisassa 1940-lukulaisessa esseessään neljä syytä, jotka ajavat ihmistä kirjoittamaan: silkka egoismi, esteettinen into, historiallinen käyttövoima (halu tiedostaa asiat, nimetä ne ja säilyttää jälkipolville jossakin muodossa) ja poliittiset tarkoitusperät. Deborah Levy nimeää kirjansa vastaukseksi Orwellin esseeseen ja jakaa  kertomansa teemat näiden neljän otsikon alle, mutta kovin kirjaimellisesti jaottelua ei pidä ottaa; esimerkiksi poliittisuus on läsnä muissakin kuin sille nimetyssä jaksossa ja esteettisyys on toistuva teema.

Tapahtumat alkavat eräänlaisesta pakomatkasta. Liukuporras-itkeskelyn jälkeen kertoja lähtee Mallorcalle yksinään ja muistelee nuorena tekemiään matkoja ja mielentilojaan. Hän majoittuu tuttuun pieneen hotelliin, jonka emäntää, lapsetonta Mariaa hän tarkkailee. Hän on kirjailija eikä voi olla tarkkailematta. Hotellin ravintolassa illalla hän alkaa kertoa elämänsä tarinaa kiinalaiselle kauppiaalle. Hän on viisikymppinen nainen kriisissä, hän muistelee aikaa nuorena äitinä hakemassa lapsia koulun pihalta muiden äitien kanssa:

”Äitinä jokainen meistä oli varjo menneestä itsestään ja meitä jahtasivat naiset, joita olimme olleet ennen lasten saamista. Emme tienneet mitä tehdä sille raivokkaalle ja itsenäiselle nuorelle naiselle, joka seurasi kintereillämme, huuteli meille ja osoitti meitä sormella, kun työnsimme kärryjä Englannin sateessa.  – – -Olimme muuttaneet muotoamme joksikin mitä emme täysin ymmärtäneet.”

Deborah Levy syntyi  Etelä-Afrikassa vuonna 1959 ja muutti pienenä koululaisena perheineen Englantiin. Varhaislapsuudessa koettu apartheid katoamisineen ja pidätyksineen jätti häneen pysyvät jäljet. Turvalliseksi koettu ei ollutkaan turvallista, ja kotitekoista turvallisuutta ylläpidettiin omilla tuliaseilla.

Pieni tyttö meni jotenkin lukkoon, kunnes hän alkoi kokeilla kirjoittaa ajatuksiaan paperille. Esiin purkautui ”enemmän tai vähemmän kaikki se, mitä en halunnut tietää”, kuten se että isä katosi, rehtori löi ja kanarialintu oli häkissä. Britanniaan muutettuaan tyttö haluaa luoda uusia, parempia muistoja, ja egoismin kausi alkaa. Tärkeitä symboleita ovat musta olkihattu, limenvihreät paksupohjaiset kengät ja kirjoittaminen kahvilan paperiservietteihin. Äidin mukaan perhe on maanpaossa, ja tyttö tuntee olevansa irrallaan kaikesta. Andy Warhol peruukkeineen ja rakennettuine imagoineen kiinnostaa häntä, koska hän on ”itsekin hiukan naamioitunut”.

Viisikymppisenä hän tajuaa, että hänen täytyy henkisesti palata Afrikkaan, nähdä  asiat joita ei halunnut tietää. ”Jos kuvittelin etten ajatellut menneisyyttä, menneisyys ajatteli minua.”

Kerronta on painokasta ja vähäeleistä. Kirjoittava nainen on teema, joka lävistää koko teoksen. Lapsuuden kokeilut, luettelot, piirtelevät kirjoittelut. Teinitytön kahvilaserviettituotokset. Ympäri maailmaa matkustavan kirjoittajan matkarutiinit ja kohtaamiset. Välillä kertojaa tympäisee, hän ei enää jaksaisi miettiä subjektina olemista ja kirjailijuuden edellyttämää rohkeutta, jota yhteiskunta ympärillä yrittää suitsia. Sitten hän kuitenkin saa taas voimia päästyään uuteen hotellihuoneeseensa ja kytkettyään kannettavan tietokoneensa sähköverkkoon. ”Jopa omaa huonetta enemmän kirjailija tarvitsi jatkojohtoa ja adapterivalikoimaa Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.”

Trilogian tyylikäs ulkoasu ilahduttaa silmää: kansissa on pieni mustavalkoinen kuva värillisellä pohjalla, tekstien ympärillä tilaa. Tämän ensimmäisen osan kannessa näkyy nilkkaremmikenkiin puetut jalat sekä kädet, jotka kiinnittävät ohutta remmiä. Kuvalle on vastine kirjassa.

Taina

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s