Avainsana-arkisto: henkinen kasvu

”Onnellisuus on kehno tavoite”

Frank Martela : Elämän tarkoitus : suuntana merkityksellinen elämä (suomentanut Laura Jänisniemi. Gummerus, 2020)

”Missä olit, kun tarkoituksettomuuden tunne iski? Popsitko viikon kolmatta einesateriaa ja puntaroit ketsupin makua ja terveysvaikutuksia? Vai painoitko kahdelta aamuyöllä Lähetä-painiketta saatuasi kiireellisen työn valmiiksi ja tajusit, ettei aikaansaannoksesi todennäköisesti parantaisi maailmaa piirun verran? Ehkä jokin mullistava tragedia sai sinut tajuamaan, ettet ole vaivautunut miettimään, mitä oikeastaan elämältä haluat. Tai ehkä vain heräsit aamulla, tuijotit kuvaasi vessan peilistä ja mietit, tätäkö tämä niin sanottu elämä sitten on.”

Ammatinvalinta ei tainnut olla Frank Martelalle kovinkaan hankalaa. Jo kuusivuotiaana hän tiesi mitä halusi tehdä isona: hänestä tulisi ”maailman tutkija”. Tässä kirjassa tämä kaksinkertainen tohtori (FT, VTT) käy painavien asioiden kimppuun. Elämän tarkoitus, onnellisuus ja merkityksellinen elämä joutuvat tutkija-filosofin luupin alle. Tulos noin kymmenen vuoden tutkimustyöstä aiheen parissa ei ole suinkaan tieteellisen raskas vaan selkeä, raikas ja innostava. Teos ei kuulu siihen joskus epämääräisten self help -kirjojen kasaan. Se edustaa ns. science help -kirjallisuutta. Kirjassa esitetyt näkemykset perusteellaan näin maallikon silmin vakuuttavan tieteellisen apparaatin kautta; viitteitä vajaan kahdensadan sivun kirjassa on peräti 203.

Iso joukko ajattelijoita ja filosofeja tarvitaan, sillä Martelan tavoite on perustella uusi tapa ajatella elämän merkityksellisyyttä. Lisäksi hän haluaa rakentaa sen yhteisen ihmisyytemme varaan riippumatta erilaisesta kulttuuritaustasta, uskonnosta tai muista tekijöistä. Ihminen on ohjelmoitu etsimään elämälleen merkitystä, mutta nykyiset arvot tuntuvat usein perustuvan vanhempien maailmanselitysten riekaleille, joiden perusteet alkavat tuntua usein peräti arveluttavilta. Vakaat maailmankuvalliset kehykset voidaan yrittää pitää kasassa, mutta se vaatii aina vain suurempia uhrauksia ja pakkoa. Tai väkivaltaa kuten juuri nyt nähdään.

Kaikki lähtee liikkeelle vaarallisesta kysymyksestä miksi. Kokemus elämän absurdiuksesta syntyy, kun tuntee, että elämä on arvokasta, mutta tietää ettei pysty tunnetta perustelemaan. Universumi ei anna vastausta miksi tekomme ovat tekemisen arvoisia tai elämämme elämisen arvoista. Jos näitä joskus unettomana yönä erehtyykin lakanoissaan piehtaroidessa pohtimaan, niin aamulla soi herätyskello: uusi päivä ja uusi kilpajuoksu alkaa. Kun kalenterin täyttää tarkoin, niin silloin eksistentiaalisen levottomuutensa voi unohtaa. Menneen lumotun maailman kantavien arvojen sijaan mainonnan tyrkyttämät henkilökohtaiset valinnat vaativat myös jatkuvaa päivitystä. Ja somesta ammennetaan lisää.

Iskusana on onnellisuus. Joskus 1600-luvun jälkeen onnellisuus alkoi muuttua ulkoisesta menestyksestä sisäiseksi tunteeksi ja olotilaksi. Sitten huomattiin, että ihmisten tosiaan piti olla onnellisia ja onni oli tavoittelemisen arvoista. ”Haluamme olla onnellisia, koska kulttuurimme mukaan meidän kuuluu olla onnellisia.” Me suomalaiset olemme erityisen eteviä tässä, sillä World happiness reportin mukaan mehän olemme jatkuvasti maailman onnellisin maa. Martelan mukaan ei kuitenkaan ole yhdenlaista onnellisuutta:

”Ihmisen tunne-elämä on mutkikas. Tyytyväisyys omaan elämään on eri asia kuin myönteiset tunteet, jotka puolestaan ovat eri asia kuin kielteisten tunteiden ja masennuksen puuttuminen. Jos onnellisuus on myönteisten tunteiden yleisyyttä (puhumattakaan niiden ilmaisemisesta), Suomi ei ole maailman onnellisin maa. Jos onnellisuus on masennuksen puuttumista, Suomi ei ole maailman onnellisin maa. Mutta jos onnellisuus on yleistä tyytyväisyyttä omiin elinoloihin, Suomi ja muut Pohjoismaat voivat hyvinkin olla maailman onnellisimmat maat.”

Unelmoivan radikaalin ohjeet vihan kohtaamiseen

Pertti Simula: Miten kohdata vihaa ja ilkeyttä: keinot vaikeisiin tilanteisiin. Into 2020.

Suurten ikäluokkien ikiliikkujiin lukeutuva Pertti Simula (s. 1946) profiloituu uudessa kirjassaan optimistisena maailmanparantajana. Simulan tie on kulkenut kansainvälisen kaupan johtotehtävistä psykoanalyytikoksi, kouluttajaksi ja työnohjaajaksi sekä Brasilian maattomien maatyöläisten puolustajaksi. Hän on työskennellyt niin Brasiliassa kuin Ruotsissakin ja perustanut brasilialais-ruotsalais-suomalaisen Conscientia-instituutin (conscientia = tietoisuus), joka tarjoaa monenlaisia terapiapalveluja ja toimii myös netissä.

Simula lähestyy nykyajan kielteisyyden ongelmaa yksinkertaisesti ja samalla hyvin radikaalisti.

”Tämän kirjan lähtökohta on, että kaikkeen ulottuva kilpailu ruokkii meissä itsekkyyttä, vastakkainasettelua ja eripuraisuutta. Ongelmakeskeisyys ohjaa meitä kielteisyyteen. Yleinen tunteiden mitätöinti on nujertavaa. Virheistä rangaistaan. Ratkaisuvaatimukset keskittävät huomion ongelmaan, jolloin yhteys kokonaisuuteen katoaa, mikä aiheuttaa lisää ristiriitoja ja estää kaikkien arviointikykyä ja luovuutta. Samaan aikaan mielenterveysongelmat ovat suurin ja jatkuvasti kasvava syy sairastumisiin, työkyvyttömyyteen ja eläköitymiseen jo nuorella iällä. Tunteiden hyväksyminen ja kohtaaminen itsessä ja toisissa onkin keskeinen teemamme.”

Simulan kirja tuntuu virkistävältä: juuri noinhan se on. Suurten ikäluokkien saama kasvatus, ja vielä meidän 1960-luvulla syntyneiden kasvatus pohjautui usein tunteiden tukahduttamiseen. Oli hyväksyttäviä tunteita ja sitten niitä pahoja, joita ei oikeastaan olisi saanut tuntea. Kun tunne kuitenkin viriää, syntyy rasittava ristiriita ja sivutuotteena muita ikäviä tunteita, kuten häpeää.

Simula taas psyyken tuntijana lähtee siitä, että ihmisellä on vapaus tuntea mitä tahansa tunteita. Tuntemisen ja ajattelemisen vapaus on Simulan johtava periaate. Muita ovat, että pahaa voidaan korjata vain hyvällä, rakkaus on elämän perustarve ja yksilöllisyys edellyttää tasa-arvoa ihmissuhteissa. Tietenkään ihmisellä ei ole oikeus toimia miten tahansa. Tunteiden tunnistamiseen liittyy aina vastuu omasta toiminnasta.

Ihminen, joka voi hyvin, ei tunne mitään tarvetta loukata muita, Simula opettaa. Viha ja ilkeys, joka ikään kuin kiehuu ihmisessä osin tunnistamattomien, hyväksymättömien tunteiden takia, voi näkyä yhteisöissä monin tavoin. Esimerkiksi työpaikoilla alentavana ja loukkaavana kohteluna, vihapuheena ja väkivaltana, mutta myös jatkuvasti kasvavina vaatimuksina ja työilmapiirin kireytenä.

Simula antaa konkreettisia työkaluja tilanteiden hallintaan. Jotkin ohjeista tuntuvat hieman erikoisilta, kuten että kritiikkiä annettaessa pitäisi vahvistaa kohdehenkilössä ”tietoisuutta inhimillisistä rikkauksista”, mikä tapahtuu esimerkiksi sanomalla: ”Sinä herätät minussa tietoisuuden ilosta, rohkeudesta ja keskittymisestä.” Ja jos vastapuoli pitää tätä ironiana, se ei kuulemma haittaa, sillä kunnioittava suhtautuminen Simulan mukaan vaikuttaa joka tapauksessa.

Tulee mieleeni tapaus omasta lähihistoriastani. Minua journalistia solvattiin puhelimessa niin, että katku nousi kännykästä. Vaikea kuvitella, että olisin lausunut raivoavalle miekkoselle sanat ”sinä herätät minussa tietoisuuden ilosta, rohkeudesta ja keskittymisestä” tai kuten toisessa kohtaa kirjaa neuvotaan, ”minusta tuntuu, että alennat jotenkin itseäsi”. No, varmaan ohjeet joissakin tapauksissa auttavat.

Teoksessa annetaan vinkkejä myös yhteisvastuun organisoimiseen, hankalien henkilökemioiden purkamiseen ja stressin käsittelyyn. Uskoisin kirjasta olevan hyötyä sosiaalialan ammattilaisille sekä kaikille organisaatioviestinnän kehittämisestä kiinnostuneille, ja kuka tahansa saa siitä eväitä elämäänsä ennen muuta arvokkaan viestin muodossa: sinulla on vapaus tuntea se mitä tunnet. Ja myös vapaus ajatella tunteista mitä haluat.

Jäin niin ikään pohtimaan Simulan mielenkiintoista näkemystä, että ongelmia voi lähestyä muutenkin kuin ratkaisuvaatimuksen kautta. ”Ongelman kohdatessamme reagoimme pelon, turhautumisen, häpeän ja voimattomuuden tunteilla ja meidät on opetettu nujertamaan tunteemme. Ongelman edessä saamme reagoida millä tahansa tunteella ja samalla tiedostamme vapauden tuntea.”

Minuun vetosi myös inhimillisistä rikkauksista muistuttaminen. Kaikki voimme tehdä hyvää, havaita kauneutta ja toimia rakentavasti.

Simula on itse kokenut, miten toivottomalta tuntuvien ongelmienkin (kuten brasilialaisten maatyöläisten työttömyys) keskelle on saatu toivoa, kun ihmiset yhteisöllisesti ovat kohdanneet toisensa ja tarttuneet toimeen. Simula uskaltaa ajatella ja unelmoida isosti, siirtymisestä harvainvallasta yhteisvastuuseen, kohti keskinäistä arvostusta ja terveellistä ympäristöä.

Pertti Simula on julkaissut aiemmin kirjat Mötet med dig själv och livet (1993), Miten voit? (1996) ja Käsikirja ihmiselle (2013, kust. Into).

Taina

Isien ja äitien mykkyys kostautuu kolmanteen polveen

Pirkko Siltala: Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien. Therapeia-säätiö 2016.

Nyt olemme raskaiden asioiden äärellä. Taakkasiirtymällä tarkoitetaan työstämättömien traumaattisten kokemusten kulkeutumista sukupolvelta toiselle. Niitä voivat olla sotarintaman muistot, irralleen joutuminen vaikkapa pakolaisuuden tai kasvattilapseuden takia, vammautuminen, äärimmäinen köyhyys ja niin edelleen.

Taakka siirtyy herkästi vanhemmalta lapselle, jos trauma ikään kuin tihkuu julki, mutta sitä ei tietoisesti käsitellä. Lapsi omaksuu vanhemmalta mielentiloja, tunteita ja reaktiomalleja: häneen asettuu kuin varjo elämään omaa elämäänsä. Epäterve äiti tai isä käyttää lasta käsittelemättömien traumaattisten kokemustensa säiliönä. Sairaat muistot pysyvät elossa lapsessa, joka ei oikein pysty käsittelemään niitä, mutta kylläkin vaurioituu identiteetiltään, jos asiaa ei päästä purkamaan esimerkiksi terapiassa.

Taakkasiirtymä: trauman siirto yli sukupolvien on kunnianosoitus Therapeia-säätiön perustajalle Martti Siiralalle. Pirkko Siltala on säätiön kunniajäsen. Martti Siirala (1922‒2008) oli psykiatri, joka painotti työssään sosiaalista ulottuvuutta. Ihminen on aina yhteisönsä jäsen, ja käsittelemättömät traumat pyrkivät näkyviin joskus mielisairauksina, väkivallantekoina ym. Siirala loi taakkasiirtymä-käsitteen 1960-luvulla kiteyttäen sen näin: ”Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.” (s. 5)

Kirjassa käydään kiinnostavasti läpi erilaisia traumatilanteita esimerkkien valossa. Evakkojen kohtalot, Ruotsiin lähetetyt sotalapset ja saamelaisten vaiheet saavat kaikki valaistusta. Siltala painottaa, että ongelmat on selvitettävä ja tunnustettava: kyse ei ole yhden ihmisen tai pienen porukan ongelmista, vaan pulmatilanteita on tarkasteltava yhteiskunnallisesti ja yhteisvastuullisesti. ”Kun vallinnut epäoikeudenmukaisuus ei tule kohdatuksi yhteisvastuullisesti, se häviää näkyvistä, ja silloin alkaa taakan kulkeutuminen sukupolvelta toiselle.” (s. 20)

Jos trauma pystytään käsittelemään, niin taakankantaja vapautuu ja voimaantuu ja parhaimmillaan eheytyy toimimaan luovasti. Eikä siinä vielä kaikki, vaan yhteisökin tervehtyy.

Tällaisesta yhteiskunnallisesta terapiasta on hyviä kokemuksia esimerkiksi Etelä-Afrikasta Desmond Tutun johtamasta totuuskomissiosta, joka perustettiin vuonna 1995 selvittämään rotusortopolitiikan provosoimia rikoksia. Ideana oli, että täydellisen rehellisen tunnustuksen tehnyt katuva rikollinen saattoi saada armahduksen, ja yhteisö pääsi eheytymään ja rakentumaan, kun traumat oli yhdessä käsitelty.

Mielestäni 2020-luvulla yhteisvastuullisuutta tulee ajatella laajasti, globaalisti, sekä fyysisessä että henkisessä mielessä. Meillä on vain tämä ihana planeettamme, josta meidän kannattaa pitää huolta, vaalien luontoa ja resursseja. ”Planet B”:tä ei ole. Ihmisyhteisönäkin olemme toisiimme sidoksissa: emme pääse pakoon vastuutamme, esimerkiksi nyt vuonna 2021 pandemiatilanteessa. Rikkaat maat auttakoot köyhempiä. Pirkko Siltalan kirja sai minut ajattelemaan myös henkistä globalisaatiota. Sama mentaalinen energia väreilee yhteisesti kaikkialla, ja siksi joka ainoa sotatrauma ja vaiettu väkivallanteko pitää tuoda esiin, purkaa, sanoittaa, tunnustaa, saada anteeksi, antaa anteeksi. Kaikki sisällissodan vihollislinjat, kaikki evakkotraumat, kaikki sotalapsiahdistukset käsiteltäkööt läpi. Vain siten voimme olla vapaita.

Meillä Suomessa on omat kansalliset erityispiirteemme. Meillä on yhä puimatta sisällissodan vihanpitoa ja katkeruuksia, talvi- ja jatkosodan traumoja, Ruotsiin lähetettyjen sotalapsien traumoja ja niin edelleen. Suomalainen taakkasiirtymä näkyy ennen muuta masennuksena. Se näkyy myös vaurioina itsetunnossa, -kunnioituksessa ja -tietoisuudessa sekä manifestoituu vahvuuteen sairastumisena tai vahvojen aatteiden tai ihmisten palvontana  (s. 20). Sotien tunneperintö vaikuttaa meissä edelleen.

”Moni suomalainen on kantanut yksilöllisesti yhteisöllistä taakkaa. Siirtotaakat muodostuivat isien vuosia kestäneestä poissaolosta, isien ja sukulaisten kaatumisista tai katoamisista, isän palaamisesta kotiin sodan kauhut kokeneena ja eri tavoin ruumiillisesti vammautuneena ja mieleltään traumatisoituna, äidin aikaisempien lottavuosien erilaisista kokemuksista, äitien ja lasten taakoista kotirintamalla, lasten vanhempiensa kannattelusta ja uhrauksista, niin sanotusta uhri-identiteetistä, sotaorpoudesta ja leskeydestä, evakkoudesta ja kotien menetyksistä, Karjalan evakkoina koetuista syrjinnöistä eli ’muukalaisuuden’ kohtalosta, lasten siirroista Ruotsiin ja Tanskaan sotalapsiksi. Edelleen me suomalaiset työstämme tätä sotien tunneperintöä, erityisesti masennuksen muodossa.” (s. 50)

Yletön suorittaminen, ylikiltteys, häpeä, odotusten mukaisesti ahdistuneesti eläminen ja työuupumus saattavat ilmentää menneiden sukupolvien käsittelemättömiä painolasteja. Tai taakkasiirtymä purkautuu julki ”oikeana” sairautena, jotka voivat olla yhtä hyvin ruumiillisia elinsairauksia kuin mielen järkkymistäkin. Etenkin Martti Siirala korosti, että psykoottinen ihminen todistaa omalla tavallaan ja harhoillaan yhteisönsä vaietusta historiasta. Tätä yhteisöpatologian ideaa ei lääkäripiireissä aina hyväksytty.

Oma lukunsa omistetaan saamelaisten kokemalle vainolle, joka on tuottanut  traumoja sukupolvesta toiseen. Me suomalaiset kohkaamme usein kaukomaiden alkuperäiskansojen kohtelusta eikä siinä sinänsä mitään pahaa, mutta voisimme omistaa ajatuksen sillekin, mitä omilla kotikulmillamme tapahtui. Suomen lainsäädäntö on kieltänyt saamen kansan erityisluonteen, evännyt kulttuurin perustana olevat keskeiset luonnonvarat ja pakkosulauttanut saamelaisia valtaväestöön.

Taakkasiirtymiä pohditaan myös Kalevalan kuuluisan Kullervo-hahmon sekä venäläisen runoilijan Anna Ahmatovan kohtalon kautta.

Teoksen kieli on paikoin melko raskassoutuista, psykoterapeuteille ehkä ymmärrettävämpää kuin maallikoille. Kirja olisi hyötynyt editoivasta läpiluvusta, joka olisi karsinut häiritsevästi toistuvat myös-sanat ja muutamat muut kömmähdykset. Ansiokasta sisältöä en tahdo yhtään vähätellä.

Taina

Paremman karman käsikirja

David Safier : Huono karma (suomentanut Tiina Hakala. Bazar, 2011)

Oletappa kohalles seuraava skenaario:
Vanha venäläinen avaruusasema halutaan tuhota ohjaamalla se ilmakehään. Jokin menee hiukan pieleen ja asemalta putoaa lavuaari. Astut pihalle ja se putoaa päähäsi. Nix nax, henki pois. Masentavaa jo tuo mutta lisää on tulossa. Kun heräät, huomaat muuttuneesi muurahaiseksi. Voi vitsi, buddhalaiset olivat oikeassa! Jälleensyntymä on totta!

Ei mikään vitsi. Sori vaan sinulle kertynyt karma ei vain edellyttänyt sen kummempaa. Tuollaisessa tapauksessa on suurta hyötyä, kun on lukenut tämän kirjan. Se antaa hyviä neuvoja miten muurahaisuudesta pääsee nousemaan jälleen korkeammalle tasolle. Eikä siinä kaikki. Vinkkejä tulee myös tilanteeseen, jos on joutunut koloradokuoriaiseksi tai peräti kastemadoksi. Diktaattorit ja muut häijyt poikkeusihmiset jätetään käsittelyn ulkopuolelle. He syntyvät suolistobakteereiksi ja heillä on liian pitkä kloakki edessään.

Päähenkilön Kim Langen tilanne on synkkä mutta ei suinkaan toivoton. Entinen tv-julkkis, häikäilemätön uraohjus alkaa vähitellen tajuta mitä hän edellisessä elämässään menetti. Miten monta hyvää asiaa hän jätti huomaamatta, kun hän palkintogaalan ja sitä seuranneen rakastajansa kanssa vietetyn kiihkeän lemmenhetken jälkeen nousi hotellin katolle ja sai em. saniteettiesineen kalloonsa.

Muurahaispesässä Kim tekee päätöksen, jota hän alkaa sinnikkäästi toteuttaa : perheen luo kotiin Potsdamiin on päästävä. Motivaatiota lisää, kun hän huomaa, että aviomies Alex on löytänyt rinnalleen liiankin nopeasti henkistä tukea. Kimin entinen ystävänsä Nina on ilmestynyt kuvioihin ja viihtyy niissä hänen mielestä liiankin hyvin. Kimin juoppo äitikin raitistuu järkytyksestä ja alkaa hoitaa hänen omaa tytärtään Lillyä (viisi vuotta) tavalla, joka on Kimille aivan uutta. Järkytyksekseen Kim huomaa, että hänen kuolemansa ei ollut läheskään kaikille samanlainen maailmanloppu kuin hänelle. Sillä näyttää olevan peräti suotuisia vaikutuksia!

Japanilaisen mysteerinaisen jäljillä

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Otava 2013.

38-vuotias kustannustoimittaja jättää päivätyönsä ja lähtee vuorotteluvapaalla Japaniin jäljittämään Heian-kaudella elänyttä hovinaista ja kirjailijaa Sei Shonagonia (n. 966-1017). Kirjan minäkertoja Kankimäki kertoo suoraan niin kuin asia on: hän kaipaa kipeästi uusia virikkeitä. Hän on urautunut työhönsä ja elämäntapaansa. Työpaikan yt-neuvotteluissa mustapekka ei osu kohdalle, mutta yhteisön ilmapiiri ei ole entisensä, ja halu lähteä kasvaa. Japani on kummitellut kirjailijan mielessä jo vuosia harrastuksena japanilaiseen kulttuuriin, ja hän puhuttelee mielessään Sei Shonagonia, Tyynynaluskirjan kirjoittajaa.

”Sei, minulla on sinun suhteesi kaksi epämääräistä ajatusta. Yksi: monet sinun tuhannen vuoden takaisista huomioistasi tuntuvat minusta hämmästyttävän läheisiltä ja ajankohtaisilta, aivan kuin puhuisit juuri minulle. Kaksi: zuihitsu lajina tuntuu jotenkin kovin modernilta, ja henkilökohtaisuudessaan ja fragmentaarisuudessaan jopa jonkinlaiselta blogin esiäidiltä.

Tiedän, että olen kuljettanut sinua, ajatusta sinusta, mukanani lähes viisitoista vuotta. Olen varjellut sinua omana salaisuutenani, inspiraation lähteenäni, joka vuosisatojen takaa on neuvonut erilaisten tekstien laatimisessa niin työssä kuin vapaa-ajalla. Olen kirjoittanut pöytälaatikkokäsikirjoituksen sinun innoittamanasi. Olen laatinut täytettäviä kirjoja listojesi inspiroimana – on hämmästyttävää, miten paljon kiinnostavaa tietoa ihmisen persoonallisuudesta on tiivistettävissä listoihin. Olen (jossain toisessa elämässä) suunnitellut käsitetaiteellista post it -lappunäyttelyä sinun kirjoitustesi pohjalta.” (s. 14)

Mia Kankimäki (kuva: Otava)

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on lumoava kertomus salaisuuksien selvittämisestä, uusista virikkeistä, oivalluksista ja löydöistä. Kankimäki todellakin pääsee Kiotossa Sein jäljille, niin lähelle kuin se tämän mysteeriolennon kohdalla on mahdollista. Monista muista aikakauden kirjailijoista tiedetään enemmän.

Sei Shonagon tunnetaan listoista tyyliin ”asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin”. Listoja lukiessa voi ihmetellä, miten tuoreita nämä vanhat havainnot yhä ovat.

Kiusallisia asioita

Mies jota rakastaa tulee humalaan ja alkaa toistaa itseään.

Kun on puhunut jostakusta tietämättä, että tämä saattaa kuulla. Tämä on noloa vaikka kyseessä olisi palvelija tai joku muu täysin merkityksetön henkilö.

Mies joka lausuu omia runojaan (ei erityisen hyviä) ja kertoo, miten niitä on ylistetty – todella noloa.

Kun makaa yöllä hereillä ja sanoo jotain seuralaiselleen, mutta tämä onkin nukahtanut.

(s. 23)

Vanha sanonta, että matka on yhtä tärkeä kuin päämäärä, pätee juuri tähän kirjaan. Kannattaa silmäillä ensin sisällysluettelo; jo siitä selviää, että mielenkiintoista on luvassa. Matkapäiväkirja tuo lukijalle yllätyksen toisensa jälkeen. Kaikkihan harvoin sujuu juuri niin kuin suunnitellaan. Kirjoittaja kulkee temppelit, kylpylät, ihailee kirsikankukkia, tekee taidehavaintoja, vaihtaa mielipiteitä uusien ystävien kanssa. Hän joutuu myös matkustamaan pakoon vuoden 2011 järistys- ja tsunamionnettomuutta Thaimaahan.

Kaiken aikaa hän pitää ikään kuin Seitä silmällä, kertaa Sein elämänkaaren, kertoo entisaikojen hovielämästä. Sei Shonagonille kirjoittamisen päätavoitteen sanotaan olleen okashi = halu hurmata lukijat ja ottaa heidät mukaansa etsimään jotain kaunista, ihanaa, hienostunutta, joskus jopa outoa ja epätavallista. Kankimäen kirja ainakin toteuttaa okashia!

Kirja ravistelee riemastuttavasti Suomessa niin valitettavan tavallista, masentavaa ”suutari pysyköön lestissään”-ajattelua. Kankimäki uskaltaa lumoutua Japanista ja lähteä tutkimaan sitä, vaikka hän ei puhu japania eikä hänellä ole tutkijakontakteja tai ystävätuttuja itse paikalla. Välillä hänen uskonsa hullunrohkeaan projektiin horjuu, mutta lopussa kiitos seisoo. Symbolisesti viime vaiheissa tapahtuu rituaalinen pukeutuminen entisajan ylhäisönaisten monikerroksiseen asuun.

Asioiden ytimessä on minäkertojan identiteettikriisi, ahdistus tulevan äärellä ja lopulta rohkeus toimia totutusta poikkeavalla tavalla. Mia Kankimäen heittäytyminen kannatti, riskinotto palkittiin. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sai Vuoden matkakirja 2013 -palkinnon sekä vuoden 2015 Helmet-palkinnon. Kankimäen tuoreempi kirja Naiset joita ajattelen öisin (2018) menestyy paitsi kotimaassa myös Suomen rajojen ulkopuolella: kirja on käännetty useille kielille. Naiset joita ajattelen öisin kertoo eri vuosisatojen epäsovinnaisista ja rohkeista naisista, jotka toimivat muun muassa tutkimusmatkailijoina ja taiteilijoina.

Lopuksi vielä Kankimäen Japani-kirjasta naseva ajankohtainen sitaatti nyt kun helmikuu 2021 alkaa taipua lopuilleen.

”Tunkkaisia asioita:

Lopputalven nuhruinen olo, joka johtuu siitä, että on jo monta kuukautta käyttänyt samaa talvitakkia, samoja talvisaappaita, hanskoja, pipoa, kaulaliinaa ja villapaitaa. Vastaavaa ilmiötä ei koskaan esiinny kesän lopulla” (s. 22).

Taidatkos sitä paremmin sanoa!

Taina

Kristityn naisen voimakirjat

Nyman, Maija: Naisen salaiset kansiot. Karas-Sana 1999, 3. painos 2003.

Nyman, Maija: Naisia kaivolla. Karas-Sana 2001, 4. painos 2018.

Tällä kertaa esittelen Aarrearkussa kaksi vuosituhannen taitteessa ilmestynyttä hurmaavaa suomalaista hengellistä klassikkokirjaa, joista otetaan aina vain uusia painoksia ja joiden teemana on naisen kasvu kristillisestä näkökulmasta. Nämä kaksi kirjaa – Naisen salaiset kansiot ja Naisia kaivolla – muodostavat mainion sisarusparin, joten käsittelen ne yhdessä. Kirjojen tekijä Maija Nyman on tunnettu  lohjalainen kirjailija, kolumnisti ja parisuhdetyöskentelyn asiantuntija.

Naisen salaiset kansiot jakautuu kahteen osioon, sateenkaaren tällä ja tuolla puolen, ja niiden puitteissa kirjailija pohtii naisen elämänkaarta, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristipaineita, rooliodotuksia, tarpeita, haaveita ja pettymyksiä. Aiheiden skaala on laaja. Kirjan nimi heijastelee 1990-luvun ajankuvaa – muistatko vielä ysäriscifisarjan Salaiset kansiot? –  mutta sisältö on ajatonta.

Maija Nyman laittaa itsensä likoon kertoen monista omista kokemuksistaan. Hän käsittelee perheenäidin arjen haasteita, rakastamisen vaikeutta ja ymmällään olevan rukouskyselyjä Jumalan edessä. Sekä kiitollisuuden, rakkauden ja valon hetkiä.

Luin kiinnostuneena, millaista on elämä kolmen pojan äitinä, kun itselläni on yksi tytär. Äiti seuraa kummissaan tappelunnujakoita, joita kehittyy kuin itsestään. Jokainen poika herättää naisessa hieman erilaisen äidin. Sama lähestymistapa, samat sanavalinnat eivät sovi kaikille lapsille. Joskus äiti saa kysymyksiinsä vastauksen vasta lapsen kasvettua aikuiseksi.

Aivan hykerryttävä kohta on kuvaus pyrkimyksestä kohti ”kunnon kristittyä kotia”, koko perheen rukoushetkien järjestämisestä. Ajatus on ylevä, mutta tiettyyn ikään vartuttuaan pojat kiemurtelevat tuoleillaan, murjottavat tai alkavat hihitellä jossakin rukouksen kohdassa. Tunnelma lässähtää eikä kaivattua fiilistä saavuteta. Tämä nostaa äidille marttyyrin kyyneleet silmiin. Sitten rukoushetkeä muutetaan rennompaan suuntaan, jolloin kaikki jaksavat paremmin olla mukana.

”Hartauteemme tuli enemmän tilaa. Söimme samalla jäätelöä, ja soittohaluinen sai soittaa alku- tai loppukappaleen. Yleensä se oli rokintapaista jyskettä ja varmasti Jumalalle erittäin mieluista kuultavaa. Rukouksistakin tuli nasevia ja nopeita.” (s.71)

Parisuhteen avaimia ovat hienotunteisuus, luottamus ja kyky antaa joskus periksi. Lopulta olemme toisillemme jossakin määrin mysteeri. Ihanteena oleva Jumalan rakkaus voi tuntua ylivoimaisen vaikealta, mutta sitä kohti kannattaa pyrkiä.

”Jumala itse on sitoutunut rakkauteen, sillä se on hänen luonteensa. Rakkaus ei sano: ’Sinä olet sellainen ja tällainen.’ Se kysyy: ’Kuka sinä olet?’ ” (s. 61)

Nyman rohkaisee naisia arvostamaan itseään, pitämään huolta itsestään ja kunnioittamaan eri ikäkausien viisautta: tyttö, neito, aikuinen nainen ja vanhus ovat kaikki omanlaisensa viisauden lähteitä, ja iäkkäässä naisessa kaikki kerrokset voivat olla sopusointuisesti läsnä.

Nainen haastetaan pohtimaan. Miten minä jaksan nyt? Odotukset ja vaatimukset perhe-elämässä ja työelämässä, naisten keskinäinen vertailu ja kateus voivat hiertää. Mitä useammalla elämänalueella toimii, sitä enemmän urakkaa ja kilpailun paineita, ellei osaa armahtaa itseään.

Entä ne lapsuudesta kumpuavat taakat? Jokaisen on toki välttämätöntä päästä menneisyytensä kanssa sinuiksi, mutta loputon vatvominen menneessä saati historian rikollisten syyttely ei eheytä ihmistä. Nyman myös toteaa viisaasti, että äitejä pitää armahtaa, eivät he ole kaikkeen syypäitä. Katse tulisi suunnata eteenpäin. Mihin kaikkeen minusta vielä olisi?

”Uskon näkökulma siirtää elämämme painopisteitä aina tulevaisuuden ja toivon suuntaan.” (s. 129)

Nyman kutsuu ”pääsiäisaamun naisiksi” rohkeita kristittyjä naisia, jotka uskaltavat lähteä liikkeelle, nähdä ja kohdata sekä kertoa muillekin kokemastaan, ensimmäisen pääsiäisaamun tapaan. Muutama tällainen henkilö esitellään kirjassa. Heitä ovat muun muassa Anne Fried, Anna Bach ja Hollannin kuningatar Wilhelmina. Heitä yhdistää rohkeus seurata sekä Jumalaa että omaa intuitiotaan.

Seniori-ikäinen nainen saattaa olla suuri inspiraation ja lohdun lähde nuoremmilleen. Nyman kirjoittaa hyvin kauniisti kohtaamisistaan vanhojen naisten kanssa. Pyhällä maalla kohdattu tuntematon nunna tai kuuluisa filosofi-kirjailija Anne Fried huokuvat samaa hyväksyntää ja kiireetöntä rakkautta.

Naisen salaisilla kansioilla Maija Nyman tarkoittaa sielun sopukoissa olevia tieto- ja tunnereservejä, jotka ehkä pysyvätkin piilossa tai sitten sopivan hetken tullen avautuvat antaakseen elämiseen eväitä tai päästäkseen uudelleen järjesteltäviksi.

”Naisen suhde omiin salattuihin kansioihinsa muuttuu ajan myötä. Ikääntyessä alkaa ymmärtää enemmän, ja siksi pelättävää on vähemmän. Naisen salaisista kansioista löytyy erilaisia oikeudenkäyntitapauksia omaa itseä ja naisen osaansa, synnyttäjäänsä ja synnyttämiään vastaan. Valittu puoliso saa oman osansa syytöksistä ja armonanomuksista. Jumalaakin vastaan hän käy oikeutta. Suuria kysymyksiä, kapinaa ja pettymystä. Riemastuttavia vastauksia ja intuitiivisia oivalluksia.” (s. 8)

Kirjailija tuo lohtua elämän kriisikohdissa painiskeleville naisille. Hän esittää osuvan vertauksen suuresta palapelistä, jota kärsivällisesti kootaan. Parhaassa tapauksessa uskovat ystävätkin ovat nähneet näkyjä, unia ja enteitä, jotka tietenkin jaetaan iloisina uutisina ja jotka tuntuvat vahvistavan, että kaikki tulee menemään hyvin.

Juuri kun on tulossa valmista, tapahtuu katastrofi: palapeli hajoaa pirstaleiksi, jolloin jopa vuosien työ tuhoutuu hetkessä. Paniikkia ja pettymystä on ilmassa. Nämä ovat niitä elämän tilanteita, joissa kristityn tulee vain uskoa, että kaikella on tarkoitus eivätkä pirstoutuneet palapelit häviä mihinkään, vaan pysyvät Jumalan muistissa.

Jo tässä teoksessa on useita viittauksia Raamatun naisiin, joita sitten käsitellään perusteellisemmin toisessa kirjassa.

Naisia kaivolla

Tämä kirja muutti käsitystäni Raamatun naisista. Eivät he olekaan alistettuja, vähän ressukoita sivuosatyyppejä, vaan aktiivisia ja varteenotettavia ihmisolentoja, jotka toimivat elinolosuhteidensa ja mahdollisuuksiensa mukaan ja joiden panos tapahtumiin on usein merkittävä.

Naisia kaivolla ilmestyi 2010-luvulla myös ranskaksi ja espanjaksi: Reflets de femmes dans le puits de Jacob (Emeth, 2014) ja Mujeres reales: semblanzas de personajes femeninas de la Biblia (Editorial Clie, 2019).

Kirjaan syventyessäni koin myös samanlaisen ahaa-elämyksen kuin lukiessani Kalevalan ensimmäistä kertaa aikuisena (jolloin ymmärsin asioista hieman enemmän kuin yläasteen äidinkielentuntien pakko-Kalevalan aikoihin): ihminen kohtaa samat asiat ja kamppailee samojen ongelmien kanssa ajasta aikaan.

Kuten Maija Nyman toteaa kirjan esipuheessa:

”Se, mitä minulle tapahtuu, ei ole mitään uutta. – – -He [Raamatun naiset] ovat erilaisista ammateista ja säädyistä, johtajia ja johdettavia, äitejä ja lapsettomia, tahraisia ja langenneita. — Heidän maailmansa ja tunteensa voivat kohdata Sinun kokemusmaailmasi.” (s. 9-10)

Keskiössä on siis kaivo, tuo menneiden aikojen keskeinen kohtaamispaikka, jossa vaihdettiin kuulumiset, näyttäydyttiin, katseltiin toista sukupuolta sillä silmällä, pidettiin yllä sosiaalista hierarkiaa. Raamatun naiset kuvitteellisesti saapuvat kaivolle yksi kerrallaan, ja kirjailija kertoo heidän kertomuksensa esittäen siitä omatkin pohdintansa, mukana ovat keskeiset Raamatunjakeet.

Raamattu mainitsee 2930 henkilöä, joista 156 on naisia nimineen. On myös nimettömiä naisia, jotka kuitenkin saattoivat ratkaista elämän ja kuoleman, kuten Toisen Kuninkaiden kirjan 5. luvun palvelijatyttö, sotapäällikkö Naamanin vaimon palvelija; tyttö, jonka sanojen ansiosta Naaman haki sairauteensa apua oikealta taholta, meni parantavalle lähteelle.

Tyttö oli nimetön, ei-kukaan, ja hän otti ehkä riskin ylipäätään puhutellessaan vallanpitäjiä, mutta hän ei voinut olla puhumatta, koska hän rakasti väkeään.

Nyman tuo palvelustytön tarinan tähän päivään: kukaan ei ole ”ei-kukaan”, vaan jokaisella on tehtävä ja arvokkuus.

”Ehkä et ole suuri teologi, et ahkera Raamatun lukija etkä kirkon penkin kuluttaja saati sitten missiohenkinen sielu. Olet ihan tavallinen nainen, joka olet kamppaillut vuosikausia sen kanssa, kelpaatko mihinkään, oletko minkään arvoinen, tarvitaanko sinua missään.

Tottakai tarvitaan, juuri siinä missä elät elämääsi.” (s. 159)

Maija Nyman kertoo Ruutin ja Noomin tarinan kohdalla, että Ruut oli Raamatun naisista ensimmäinen, joka tuli hänelle ikään kuin ihmisenä tutuksi, ja siitä lähti avautumaan näköaloja muihinkin Raamatun naisiin. Ruut ja hänen anoppinsa Noomi jakavat huikean kohtalon ja selviytyvät monista vaikeuksista. Kertomuksen ytimessä on hyväntahtoisuus, auttavaisuus ja kärsivällisyys.

Kohtaamme Eevan, jonka elämä kulki paratiisin täydellisyydestä paratiisista karkotetuksi ja murhamiehen äidiksi, mutta myös lupauksen vastaanottajaksi. Kuulemme Saaran naurun erämaassa. Tutustumme Lootin vaimoon, varoittava esimerkki menneisyyteen takertumisesta. Potifarin vaimojahan löytyy nykyäänkin, ylellisiä mutta tyytymättömiä edustusrouvia, jotka huvikseen pyörittävät tielleen osuvia käskyläisiä.

Pohdimme Martan ja Marian erilaisia luonteita. Touhuava, suvereenisti emännöivä Martta ja hänen unelmoiva sisarensa Maria.

”Jeesus kiinnitti huomiota ylimääräiseen touhuamiseen, täydellisyyden vaatimuksiin, joissa ei aina jäänyt tilaa syvemmille pohdinnoille. Huomio siirtyy ulkonaisiin ja toisarvoisiin elämän keskeisen kysymyksen sijasta. ’Vain yksi on tarpeen’ oli Jeesuksen sanomana oikeutettu. Monissa käsikirjoituksissa vastaava kohta kuuluu: ’Vähän on tarpeen, tai yksi ainoa.’

Jeesus tiesi, mistä puhui, ja näki, miten vaikea ihmisen on raivata tieltä esteitä, jotta kuulisi hänen ääntään.” (s.183)

Kaikkiaan Naisia kaivolla esittelee kaksikymmentä hahmoa. Kirjan tenho piilee siinä, että se ei ole pelkkä Raamatun naisten luettelo, vaan jokainen henkilö edustaa jotakin suurempaa ideaa ja johtaa osuviin pohdintoihin ihmisen osasta. Maija Nyman osaa sanoittaa tilanteet niin, että niistä tulee käsitettäviä, koskettavia ja ajankohtaisia.

Esimerkiksi Mooseksen isosisko Mirjam, joka on arvostettu profeetta ja naisten johtaja, sairastuu ja joutuu leirin ulkopuolelle. Hän on tehnyt virheitä ottaen liikaakin valtaa itselleen. Karanteeniajan jälkeen hän saa lähestyä leiriä. Silloin nähdään, että hän on todella parantunut, ja hän voi jälleen liittyä joukkoon. Nyman näkee Mirjamin kohtalon siten, että vahvuuteen sairastunut joutuu tarkkailuluokalle ja tukiopetukseen. Joutuessaan ”pelistä pois” henkilö saa hyvän tilaisuuden itsetutkisteluun.

Naisten kohtaloista lukiessa huomaa, että luvatun kansan valitut henkilöt(kään) eivät pääse helpolla. Lupausten täyttyminen vie joskus vuosia, jopa vuosikymmeniä venyttäen ihmisen kärsivällisyyden sietokyvyn yli. Hekin joutuvat kamppailemaan epätietoisuuden kanssa ja hapuilemaan pimeässä ihmetellen, missä vastaus viipyy.

Mikä olisikaan parempi yhteinen nimittäjä naisten tarinoille kuin kaivo? Veteen liittyy syvää symboliikkaa. Minullekin on tuttu lapsuuden kesäpaikkamme, vanhan savolaisen maalaistalon vinttikaivo, josta tarpeeksi isoksi tyttöseksi kasvettuani sain nostaa vettä. Maija Nymanin lapsuudenkaivo oli kammella kierrettävää mallia. Yhtä kaikki sama ilo onnistumisesta ja kunnioitus kaivoa kohtaan. Jaan siis nämä tunnot:

”Olin yksin kaivolla. Olin kasvanut naiseksi kantamaan vesiämpäriä. Mitä siitä, että se oli alussa puolillaan. Vesi oli joka tapauksessa kirkasta. Onnistumisen riemun tunteen muistan yhä selvästi. Sellainen jää ikuisesti mieleen.

Kaivolla käynti tuli tutuksi, mutta kunnioitus kaivoa kohtaan jäi pysyväksi. Sen myötä myös veden kunnioitus. Elämää ylläpitävän veden.

Yksinkertaisuus on suurta. Veden symboli on parhaimmillaan sitä. Kun keskittyy olennaiseen, löytää tien kaivolle. Ihmisen tehtävänä on kantaa vesi ei luoda sitä.

Ilman lähdettä ei ole kaivoa.” (s. 200)

Rohkaisevia sanoja kaikille sisarille.

Taina

Artikkelia muutettu 28.3.2021: lisätty tiedot ja kansikuvat Naisia kaivolla -kirjan ranskannoksesta ja espanjankielisestä käännöksestä.