Avainsana-arkisto: Berliini

Kuvia joita ei enää ole

Ulrich Plenzdorf : Nuoren W:n uudet kärsimykset (suomentaneet Outi ja Kalevi Nyytäjä. Tammi 1974)

ja tämä on kaikki teidän syynne / teidän jotka puheillanne saitte minut antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen toiminnasta – toiminnasta – olen jättänyt erohakemukseni – kerro tämä hiukan lievennettynä äidilleni – loppu

– Tajuatteko tästä mitään?
– En. En mitään.

Ettekä voikaan. Ei kai sitä kukaan käsitä. Mä löysin nää jutut yhdestä vanhasta risasta kirjasta, sellaisesta Reclamin pehmeäkantisesta. Mä nimittäin hukkasin nimilehden Willin mökin puuseessä.”

Palataan tekstissä takaisinpäin jotta tähän esittelyyn saadaan joku tolkku. Kirjan alussa nuoren W:n uudet kärsimykset olivat lopullisesti päättyneet. Todisteina siitä esitellään muutama kuolinilmoitus, esimerkkinä Frankfurt an der Oderin Volkswacht joulukuun 31. päivältä:

”Ystävämme, nuorisoliittolainen
EDGAR WIBEAU
menetti henkensä järkyttävän tapaturman uhrina.
Unohtumattoman järjestötoverimme muistoa kunnioittaen
VEB (K) Hydrauliikka, Mittenberg
Ammattikoulu — Tehtaanjohto — FDJ”

Tapahtumapaikka on siis entinen DDR joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa. Kirjan alun kuolinilmoitusten jälkeen toiminta lähtee välittömästi käyntiin. Edgarin isä, joka oli jättänyt perheensä, kun Edgar oli pikkuinen, yrittää selvittää mitä hänen poikansa oli tehnyt ja millainen nuori Edgar oli ollut. Miksi huippuarvosanoja saanut 17-vuotias poika oli jättänyt opintonsa kesken ja lähtenyt Berliiniin? Millaista elämää hän ystäväperheen siirtolapuutarhamökissä oli viettänyt? Näitä keskusteluja Edgar puolestaan koko ajan kommentoi ja täydentää. Eri henkilöiden muistoista, takautumista ja eri tasoista syntyy elävältä tuntuva kuva ristiriitaisesta hahmosta, joka etsi itseään ja luovi yhteiskunnan asettamien painostavien vaatimusten aallokossa.

Yhtenä päivänä mulle pamahti päähän semmoinen älytön ajatus että mitä mun elämä olis ollut jos mun yhtäkkiä pitäis potkaista tyhjää, jos mä saisin vaikka paiseruton. Siis että mitä mä olisin ehtinyt saada elämästä irti. Ja siitä ajatuksesta mä en millään päässyt eroon.

– Mä olen ainakin sitä mieltä että Ed lähti pois siksi että se tahtoi tulla taidemaalariksi, Se oli koko syy. Tylsä homma vaan ettei ne Berliinissä huolinut sitä taideakatemiaan.
– Mikseivät?
– Ed oli muka ollut lahjaton, mielikuvitukseton. Se otti sen aika pahasti.

Arvaa vaan miten pahasti. Mutta tosiasia on ettei mun kootuilla teoksilla ollut mitään virkaa. Mitä varten me sitten koko ajan maalattiin abstraktia? – Siksi etten mä hullu ikinä osannut maalata mitään niin näköiseksi että sen olis voinut tuntea sanotaan vaikka koiraksi.

Edgar majaili Berliinissä ystäväperheen omistamassa, purettavaksi tuomitussa siirtolapuutarhamökissä. Kuvaan tuli hiukan yli kaksikymmenvuotias nainen, lastentarhaopettaja Charlie:
”- Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Meidän lastentarhalla oli siellä siirtolapuutarhassa peuhupaikka niin kuin me sanotaan, siellä oli hiekkalaatikko ja keinulauta. Kesällä me oltiin siellä koko päivä ulkona, aina kun voitiin. Nyt siellä on kaikki myllerretty nurin. Lapset ryntäsivät aina suoraa päätä hiekkalaatikolle ja kiipeilytelineelle ja pensaiden sekaan. Ne olivat kyllä naapuritontin puolella, mutta se oli melkein kuin meidän tonttia. Aita oli jo ajat sitten hajonnut eikä siellä ollut pitkiin aikoihin enää näkynyt ihmisiä. Koko siirtolapuutarha oli nimittäin määrätty purettavaksi. Yhtäkkiä minä näin miten jostain mökistä tuli esiin mies joka oli kampaamaton ja ihan rähjäisen näköinen. Minä kutsuin lapset heti paikalla luokseni.
– Se oli siis Edgar?
– Se oli Edgar. Minä kielsin lapsia heti menemästä enää sille tontille. Mutta lapset nyt ovat lapsia – viiden minuutin päästä he olivat kaikki tiessään. Minä huusin heitä ja sitten näin että he olivat Edgarin luona. Edgar istui mökkinsä takana maalausvehkeineen ja lapset seisoivat hänen takanaan aivan hiirenhiljaa.”

Berliiniläinen piikkimosaiikki

Annett Gröschner: Vappuaatto. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. WSOY 2013.

Mitä teit vappuaattona? kysyi kirjailija Annett Gröschner joukkotiedotusvälineissä berliiniläisiltä ja rakensi saamiensa vastausten pohjalta tämän romaanin. Vappuaatto sijoittuu vuoteen 2002, kiinnostavaan vaiheeseen, jolloin Saksojen yhdistymisestä ei ollut kulunut kuin reilut kymmenen vuotta ja liitoskohdat olivat yhä selvästi näkyvissä. Jos ne ikinä täysin häviävätkään.

Vappuaatto on tuhti yhdenpäivänromaani, joka seuraa pirstaleisesti parinkymmenen henkilön polkuja, tapahtumia ja mietteitä vappuaattona. Henkilöitä ovat koditon rasta Alex, rikollisille poluille ajautunut Annja (jonka irvokas salaisuus on pakastearkkuun jäädytetty isäukko), kolme turkkilaista kovisroolin omaksunutta koulutyttöä, työttömäksi jäänyt nelikymppinen Katrin, muistinsa menettävä vanha rouva ja hänen hoitokotiystävänsä, vähäosaisten lasten kanssa Sisyfoksen työtään puurtava opettajatar, chattilinjalta naisia bongaileva duunari…

Ihmeellisesti Gröschner sommittelee piikikkään mosaiikkinsa. Tapahtumien edetessä tarinanpätkiä yhdistävät paikat, tapahtumat ja esineetkin, kuten varastettu polkupyörä, väärennetyt paperit tai Erick Honeckerin bunkkerista vohkittu retrokahvinkeitin. Ylipäätään kirjassa on rikollisuutta huomattavasti, tämä on pienituloisten ihmisten ja alamaailman brechtiläinen ja alfreddöblinläinen blues, jossa yksilöt sinnittelevät kuka milläkin keinoin.

Kirjaa voi lukea yhteiskuntakriittisenä kannanottona; sen sävy on kuitenkin karnevalistisen viihdyttävä hipoen paikoin groteskin rajoja. Berliini-friikeille opus on ehdoton, sillä se vilisee tunnistettavia paikkoja, berliiniläistä pinnanmuodostusta, katuja, aukioita ja muita maamerkkejä.

Minusta kiinnostavinta antia silti oli entisen DDR:n, Itä-Berliinin törmäily ”uuteen normaaliin”. DDR:n väestä jotkut ovat tiukoilla vapailla työmarkkinoilla. Entiset Stasi-virkailijat saattaa tavata tärkeilevinä työvoimabyrokraatteina, ja perheen sisällä käydään itä-länsi-otteluita jalkapallon merkeissä.

Ihailen Gröschnerin kykyä esitellä hyvin erilaisia ihmisiä heidän aidontuntuisilla äänillään. Hän kykenee kertojana samastumaan koko henkilögalleriaansa murkkuikäisistä tytöistä vihaisiin vanhoihin rouviin ja raavaisiin duunareihin.

”Kello 15.00

Micha Trepte katkaisee Stuttgarter Platzilla autokoululta kaasun

Micha Trepte kiirehtii ratavallin viertä kohti Stuttgarter Platzia. ’Nauti tänään punaista’, hän lukee eräästä mainostaulusta. Wilthener Goldkrone. Juoko joku muka nykyään tuollaista moskaa? Micha Trepten työtoveri on usein, Michan mielestä liiankin usein, kertonut energiakombinaatin 70-luvun joulujuhlista, joiden Goldkrone-orgioiden jälkeen porttivahti johdatti heidät Schönhauser Alleen suuntaan, jotta he eivät olisi erehdyksessä lähteneet muurille päin ja pilanneet energiakombinaatin mainetta. Kerran joku oli nimittäin juhlien jälkeen leikannut johdot, joista muurin valonheittäjät saivat virran. Kyseessä oli tihutyö, ja tekijä löydettiin ja tuomittiin vankeuteen. Siitä asti kombinaattia epäiltiin. ’UUTUUS nyt myös punaviinin makuisena.’ Heike on aina ihmetellyt, miksi DDR:stä on säilynyt nimenomaan kaikki kamaluudet kuten kova vessapaperi, Nukkumatti, Trabant, Schlagerin suklaajäljitelmä jossa ei ollut kaakaota ja Wilthener Goldkrone, joita kaikkia markkinoitiin lauseella ’Kotiseudun tuotteita’. Ei voisi vähempää kiinnostaa.”

Kuva: Pixabay

Maailman kuuluisin yhdenpäivänromaani lienee James Joycen Odysseus. Suomalaisia tunnettuja esimerkkejä ovat Sirpa Kähkösen Lakanasiivet, Leena Landerin Tummien perhosten koti, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Joel Lehtosen Putkinotko ja Volter Kilven Alastalon salissa.

Taina

Paremman karman käsikirja

David Safier : Huono karma (suomentanut Tiina Hakala. Bazar, 2011)

Oletappa kohalles seuraava skenaario:
Vanha venäläinen avaruusasema halutaan tuhota ohjaamalla se ilmakehään. Jokin menee hiukan pieleen ja asemalta putoaa lavuaari. Astut pihalle ja se putoaa päähäsi. Nix nax, henki pois. Masentavaa jo tuo mutta lisää on tulossa. Kun heräät, huomaat muuttuneesi muurahaiseksi. Voi vitsi, buddhalaiset olivat oikeassa! Jälleensyntymä on totta!

Ei mikään vitsi. Sori vaan sinulle kertynyt karma ei vain edellyttänyt sen kummempaa. Tuollaisessa tapauksessa on suurta hyötyä, kun on lukenut tämän kirjan. Se antaa hyviä neuvoja miten muurahaisuudesta pääsee nousemaan jälleen korkeammalle tasolle. Eikä siinä kaikki. Vinkkejä tulee myös tilanteeseen, jos on joutunut koloradokuoriaiseksi tai peräti kastemadoksi. Diktaattorit ja muut häijyt poikkeusihmiset jätetään käsittelyn ulkopuolelle. He syntyvät suolistobakteereiksi ja heillä on liian pitkä kloakki edessään.

Päähenkilön Kim Langen tilanne on synkkä mutta ei suinkaan toivoton. Entinen tv-julkkis, häikäilemätön uraohjus alkaa vähitellen tajuta mitä hän edellisessä elämässään menetti. Miten monta hyvää asiaa hän jätti huomaamatta, kun hän palkintogaalan ja sitä seuranneen rakastajansa kanssa vietetyn kiihkeän lemmenhetken jälkeen nousi hotellin katolle ja sai em. saniteettiesineen kalloonsa.

Muurahaispesässä Kim tekee päätöksen, jota hän alkaa sinnikkäästi toteuttaa : perheen luo kotiin Potsdamiin on päästävä. Motivaatiota lisää, kun hän huomaa, että aviomies Alex on löytänyt rinnalleen liiankin nopeasti henkistä tukea. Kimin entinen ystävänsä Nina on ilmestynyt kuvioihin ja viihtyy niissä hänen mielestä liiankin hyvin. Kimin juoppo äitikin raitistuu järkytyksestä ja alkaa hoitaa hänen omaa tytärtään Lillyä (viisi vuotta) tavalla, joka on Kimille aivan uutta. Järkytyksekseen Kim huomaa, että hänen kuolemansa ei ollut läheskään kaikille samanlainen maailmanloppu kuin hänelle. Sillä näyttää olevan peräti suotuisia vaikutuksia!

Berliinin Burkamies

Pelle Miljoona: Kreuzberg (WSOY, 2010)

Oli kaksi syytä miksi poimin tämän luettavaksi kirjaston poistolaatikosta. Ensinnäkin kirja, jonka nimessä on joku kohde Berliinissä, on minusta jo lähtökohtaisesti kiinnostava. Toiseksi kun olen Vanha Suolikaasu, niin halusin päivittää tietojani nuorisosta; millaisia juttuja he nykyään lukevat punkkiluolissaan. Arvelin että entinen peruskoulunopettaja P. Tiili jos kuka osaa johdattaa hyvin aiheeseen.

Kirjassa on metropoliin liittyviä rankkoja aiheita, tylyä menoa sen lähiöissä, huumeita ja niiden salakuljetusta sekä henkistä pahoinvointia. Lisäksi käydään terroristien koulutusleirillä sihtailemassa rauhanturvaajia.

Parhaimmillaan Pelle on kuvatessaan äänityssessiota vanhalla jokilaivalla. Päähenkilö Uzi ja hänen ystävänsä Herman kävelevät laivalaiturin ohi. Herman huomaa vanhan tuttavansa kannella. Laivuri Wolf Larsson, hollantilainen 163 senttinen komistus (ilman pipoa), toimittaa maalta ruokaa suurkaupungin laajeneville biomarkkinoille (Soulfood Delivery from Maggie’s Farm). Hän rakastaa musiikkia ja on rakentanut laivaansa äänitysstudion.

”Nurkassa humis kaasulämmitin, keulanpuoleisen seinän peitti puisista hedelmälodjuista väsätty hylly, täynnä nauhakeloja pahvikoteloissaan. Oven vieressä pieni, lattiaan pultattu tammipöytä, sen päällä mixeri ja Hollannin lipulla peitetty iso möykky. ”Tää on mun aarre”, Wolf hihkas ja siirs varovasti lipun. ”Revoxin kuustoistaraitainen.” Ääni väristen jatkoi: ”Sain kahdellakymmenellä punnalla BBC:n huutokaupasta Lontoossa vuonna 74. Kelatkaa, tällä on äänitetty Beatlesia, Rollareita, Keith Moonia… kaikkia artisteja, jotka esiinty BBC-Live-konserteissa.” Suu napsu, tuijotti vieraitaan pää kallellaan ku helmipöllö, venas et joku ois sanonu: wau!”

Uzi esittää laulujaan Wolfille, joka innostuu (Karvaturri veti maihin, niinku tiibetiläinen munkki ois kohdannu vuoripolulla Dalain). Vanhan liiton miehenä Wolf ei siedä digitekniikka. Siksi hänen pitää ensin löytää nauhuriin kaksituumaista nauhaa. Sitä löytyy koko Berliinistä mahdollisesti vain yhdeltä mieheltä, Franz Biberkopfilta, Karl Marx Alleella (kolme kelaa bungaa kolme sataa). Sitten Wolf alkaa koota bändiä:

”Mä en haluu saksalaisia soittajia, ne vetää aina loppupeleissä marssia. Soulfood on loistava drummerman, ei haluu muuta ku jotain snadii lapsenvahdille”, kirjoitti ekolehtiöön satkun. ”Lucas, Ronnie ja Majorie, you know, legendaarinen Fairy Tails, ne voi tulla Damista kleikkarilla, bungaa about viissataa. Ne on kovia pössyttelijöitä, eli yrttirahaa ainakin kolme satkuu, pistetään dona kokonaissummaks. Mä skulaan itse koskettimia, for free. Biodieseliin kakssataa.”
”Biodiesel?”
”Ei me voida äänittää täällä. Liikaa meteliä ja raskaat vibat. Siskon laulut pitää saada nartsalle rauhallisessa ympäristössä, you know, harmoniaa, valoa ja oivallusta… Sitäpaitsi kiertokangen laakerit pitää sellasta kolinaa, et balladi muuttuu x-bergteknoks, kai sä hiffaat et kone täytyy pitää tyhjäkäynnillä jos haluu sähköö. Suunnitelma on tämä: Ajetaan botski Maggie’s Farmin laituriin, saadaan sieltä sähköt ja safkat. Mä voin tehdä vastapalvelukseks niille ilmaisen roudauskeikan. … Miksattuna ja masteroituna viistuhatta euroa.”

Joskus vähän vähemmän voi olla painokkaampaa. Tämä kirja on kuin muistikirja. Siinä on nopeita piirtoja henkilöistä ja tapahtumista. Monet hahmot ovat karikatyyrejä, joiden kohtaloon ei ihan pysty eläytymään. Onneksi keskeisimmät toimijat on kuvattu perusteellisemmin. Kirjallisuuteen ja musiikkiin liittyvät vihjeet ovat hauskoja. Tosin jos niitä on paljon ja epäilee osan jäävän tunnistamatta, tulee lukemiseen ulkopuolisuuden tuntua. Tämä on sisäpiirin juttuja, mikä voi olla tarkoituksellistakin.

Hämminkiä aiheuttaa paikoin kirjan kieli. Tämä punkkiluolien murre ei ulkopuoliselle ainakaan hevillä avaudu.

”Notkahti lattialle selkä seinää vasten dogibägi sylissään. Olkapäille roikkuva musta fleda ei kaivannu brylcreemii, lommoposket, veretön lärvi puski sänkee, lyysarit parkkiasennossa ja puolitangossa, niin lähekkäin et vain jyhkeä sukukolvi esti niitä törmäämästä toisiinsa. Hertha Berlinin pelipaita lepatti ku oltais maailmanympäripurjehduksella ja sit ku itsekseen pystyssä pysyvät farkut tulee muotiin, byysat on vintagee. DDR:n Kansanarmeijan leipälaukku ei viestittäny siitä et kansalainen ois ollu menossa töihin tai kiinalaisdemokraattisen sosiologin luennolle yliopistoon. Leegot hyvässä kondiksessa, nistiks, rouskis rouskis… sanoi falafel.”

Tommi