Polveilevia teitä Roomaan

Viivi Luik : Varjoteatteri : romaani (suomentanut Anja Salokannel. Tammi, 2011)

   "Kuului, miten seuraava juna, S-Bahn, ajoi katon yli painavana ja kolkkona. Lasit kilisivät.
   Kuten sanottu, kahvila oli rautatien alla, punatiilistä rakennetun rautatiepenkereen sisässä.
   Kevät lähestyi Berliiniä. Ja jälleen kantautui vuoden 1945 keväästä palavan kaupungin kohina, tulipalon vanha, unohdettu ulina ja rätinä. Ku'dammilla ajelehtivat kiireisten nykyihmisten jaloissa paljaalle silmälle näkymättömät hiiltyneet ruumiit, näkymättömät naiset ryntäsivät yhä vielä hiukset tulessa taloista, joiden sisään oli jo kauan sitten rakennettu toiset talot.
   Vanhat sodan lopun aaveet heräävät Berliinissä keväisin eloon. Jokainen kevät on Berliinissä kevät 1945. Se kestää suunnilleen kymmenen päivää, sitten jännitys hellittää, tulimyrsky laantuu, helvetinkuvat sammuvat, puut puhkeavat lehteen, kuolleet ovat muuttuneet tomuksi. Ei olekaan mitään.
   Mutta tuona iltana oli kevätmyrsky juuri herättänyt vanhat kuvat tuoreina eloon. Kuolleiden luut alkoivat liikahdella ja hymistä maan sisällä yhdessä ruohonjuurten kanssa. Spreejoen vesi muuttui sysimustaksi, ja noki ja luodinreiät tunkivat jälleen esiin.
   Kaiken sen keskellä kuuntelin uuden sinivuokon omistajan tarinaa."

Viivi Luikin romaani kertoo pääasiassa hänen elämästään Roomassa, uudelleen itsenäistyneen Viron diplomaatin vaimona. Ennen kuin aviopari muutti sinne, Luik oli saanut vuoden DAAD-stipendin tutustuakseen Berliinin ilmapiiriin. Sinivuokko liittyy erääseen tärkeään teemaan kirjassa, häpeään. Viivi Luik tutustui Berliinissä virolaiseen pastori Atspoliin. Ensi alkuun Luik häpesi häntä, vanhaa harmaata miestä kuluneissa vaatteissa. Puistossa "hän olisi ollut lähes näkymätön. Hän olisi kuulunut kaupan ja bussipysäkin luo samalla tavoin kuin tyhjät laatikot, käytetyt liput ja jaloissa pyörivät veriset ruiskeet".

Eräässä DAAD-galleriassa järjestetyssä kirjallisessa tilaisuudessa, mustiin pukeutuneiden kuuluisuudestaan arroganttien ihmisten joukossa tämä kummitus tuo Luikille mullalla täytetyn purkin, jossa kasvoi sinivuokkoja. Yksi ainoa kukka kukki, muut olivat nupulla. Luik seisoi kädet jakun taskuissa, kun purkillinen multaa purjehti häntä kohti. 

Herra Atspol:
"'Hyvää päivää! Kyllä minä rukoilin tätä kukantainta, että rupeat nyt ruoja oikeaan aikaan kukkimaan! Kyllä on yritetty piiskalla ja on yritetty porkkanalla. Ja eikö vaan saanutkin täksi illaksi kukan auki!' Minua hävetti että toiset näkevät, kun herra Atspol antoi minulle sinivuokon.
   Todennäköisesti sinivuokko oli saatu kukkimaan jossain kolkon keittiön ikkunalaudalla, mutta kuitenkin se levitti tähän tupakansavuiseen, turhamaisuudella täytettyyn tilaan villiä ja kylmää kevätvaloa, ikään kuin taivaalta olisi pudonnut tähti alas DAAD-galleriaan."

Pastori Atspol onkin merkittävä hahmo kirjassa. Useaan otteeseen Viivi Luik vierailee hänen luonaan matkoillaan. Herra Atspol oli kerran pelastanut metrosta itsetuhoisen nuoren äidin, jolla oli pieni lapsi mukana. Atspol oli löytänyt äidille töitä ja tutustutti myös Luikin häneen. Kuvaus heidän automatkastaan maalle on koskettava. Kohtaus johtaa lopuksi muistelemaaan neuvostovallan erottaman diplomaatti Laretein tyttären kirjoittamaa kirjaa sekä Ždanovin rikoksia virolaisia kohtaan. Atspolin mukaan Laretein kana tulee ne teot kerran tuomitsemaan, mutta tämä tapahtuu kirjassa myöhemmin.

Kirjoitelman sekavuus johtuu kirjan rakenteesta, joka tarttuu. Kirjassa risteillään tapahtumien, paikkojen, henkilöiden, muistojen ja aikatasojen kanssa kerrassaan riemastuttavalla tavalla. Riemastuttavia kohtauksia kirjassa on useita, on italialaista junalipun ostoa ja suomalaista kirjallista iltaa pohjanmaalaisessa kirkonkylässä. 

Mutta takaisin häpeään: aina matkalla Roomaan tai jonnekin muualle, Viivi Luik näkee välillä mielessään Tallinnan tutun siluetin, tornit, jotka ovat syöpyneet ja leikattu sisään silmien pohjalle. Niiden kuva on kaikkien lähtijöiden silmissä. Luik pohtii, että ehkä ne eivät olekaan todellisia torneja, vaan kuvitelmaa, unohdettujen ihmisten muisto kadonneesta kodista. Niiden tornien takaa alkaa kuitenkin tuo poloinen ja kurainen maa, maa jota hän on hävennyt. "Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin minä olen sitä maata hävennyt". Tuosta häpeästä voi pelastua kirjoittamalla.

Viivi Luikin kuvaamasta ajasta Roomassa puuttuu diplomaattisen elämän loisto. Aviomies etsi edustustarkoituksiin sopivaa asuntoa. Luik kertoo miten miehen hiukset muuttuivat harmaiksi sinä syksynä. "Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän on joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin." Italiassa ei Luikin mukaan ole mitään loukkaavampaa kuin se, että näyttää huolensa. Siksi luemme, miten uusien kenkien sijaan Viivi Luikin on etsittävä suutaria korjaamaan vanhat. Hammaslääkärikäynnin aikana hän murehtii koko ajan laskun suuruutta. Puhelinlasku kauhistuttaa.

Diplomaatin pitäisi päästä sisään piireihin. Mutta Roomassa se käy samoin kuin kaksituhatta vuotta sitten: vain sukutaustan, aseman tai rahan avulla. Vaatteista ja miten niitä kannetaan tunnistaa, ketkä eivät asu hyvässä osoitteessa. Säädyn mukaiset seikat kouluista alkaen ja päättyen sukkiin ovat Roomassa kalliita siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle. On lause, joka on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään syntymästä saakka: "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tuo bella figura.

Kerjäläiset opitaan ohittamaan. Sitten alkavat Balkanin-sodan pakolaiset tulvia Roomaan ja seisahtua kahvilan pöydän eteen. Juurettomuus ja ihmisten hätä tekevät itsensä jälleen tiettäväksi. Muistot 50-luvun Virosta karkoituksineen nousevat pintaan. Kauempana käydyt sodat ja niiden seuraukset voivat olla kiinnostavaa katsottavaa. Ei virolaiselle:

"Minäkin olen ollut aikoinani toisille jossain Bonnissa tai Pariisissa tai Roomassa yksi niistä siellä mustassa ihmisjonossa, yksi niistä jotka kerjuukeppiin ja kainalosauvoihin nojaten tai nelinkontin ja ryömien ponnistelevat yhä eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaa kohti. Mutta siihen mustaan mustaan ihmisjonoon on silmä niin tottunut vuosien mittaan, että joka näkee sen, vaihtaa kanavaa."

Viivi Luik muistaa vuoden 1991 elokuun. Hänen miehensä lähti Toompealle. Korkein neuvosto oli antamassa itsenäisyysjulistusta. Ei tiedetty tulevatko tankit kokouksen aikana Vapauden aukiolle, pääsevätkö osallistujat palaamaan kotiin. Viivi Luik lähti laittomaan puhetilaisuuteen taskussaan sveitsiläinen linkkuveitsi. "Ehkä on totta, että jos imperiumeja ja niiden armeijoita vastaan ei mennä linkkari kädessä, niitä ei voi kukistaa koskaan." Hän sanoo olleensa valmis iskemään veitsellä elävää ihmistä, neuvostosotilasta, jos olisi tarpeen. Hän tulee muistamaan tunteen aina. Hänen lihansa, luunsa ja verisuonensa muistavat tuon päätöksen.

Juuriltaan repäistyt tai vapaaehtoisesti lähteneet, kodittomat ja outoihin oloihin joutuneet on kirjan toinen keskeinen aihe. Kirja alkaa siitä, kun 1940-luvun lopulla kolmivuotias Viivi näkee kuvan Colosseumista aukirevitystä kirjasta tuvan lattialla. Talossa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Myöhemmin Luik etsii hylättyjen talojen omenapuiden alta jäätyneitä omenoita syötäväksi. Nuo Viron omenapuut seisovat raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. "Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä."

Viivi Luik sai kirjasta Viron valtion kulttuuripalkinnon 2011. Anja Salokannel teki kirjasta suurenmoisen käännöksen.

"Äiti juoksi lumen ja tuulen läpi minun perääni. Hän tarttui takinhihaani, hänen suunsa liikkui, hän ei sanonut mitään, vain katsoi. Yhdessä silmänräpäyksessä hänestä tuli kaikkien lähtijöiden äiti. Hänen tumma hahmonsa paistaa talvihämärän läpi sieltä yhä, se paistaa niin pienenä ja yksinäisenä, se paistaa maailmanloppuun asti. Minä lähdin eteenpäin, kohti Roomaa, uskoin ihmeeseen ja tähteen ja katosin pian tuiskun pyörteeseen niin kuin minua ei olisi siinä koskaan ollutkaan."


Tommi

Kuoleman ovi avautuu
aamun sarastukseen.
Mutta muistot eivät häviä,
se mikä on ollut on aina.

Artur Alliksaar

Kuvia joita ei enää ole

Ulrich Plenzdorf : Nuoren W:n uudet kärsimykset (suomentaneet Outi ja Kalevi Nyytäjä. Tammi 1974)

”ja tämä on kaikki teidän syynne / teidän jotka puheillanne saitte minut antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen toiminnasta – toiminnasta – olen jättänyt erohakemukseni – kerro tämä hiukan lievennettynä äidilleni – loppu

– Tajuatteko tästä mitään?
– En. En mitään.

Ettekä voikaan. Ei kai sitä kukaan käsitä. Mä löysin nää jutut yhdestä vanhasta risasta kirjasta, sellaisesta Reclamin pehmeäkantisesta. Mä nimittäin hukkasin nimilehden Willin mökin puuseessä.”

Palataan tekstissä takaisinpäin jotta tähän esittelyyn saadaan joku tolkku. Kirjan alussa nuoren W:n uudet kärsimykset olivat lopullisesti päättyneet. Todisteina siitä esitellään muutama kuolinilmoitus, esimerkkinä Frankfurt an der Oderin Volkswacht joulukuun 31. päivältä:

”Ystävämme, nuorisoliittolainen
EDGAR WIBEAU
menetti henkensä järkyttävän tapaturman uhrina.
Unohtumattoman järjestötoverimme muistoa kunnioittaen
VEB (K) Hydrauliikka, Mittenberg
Ammattikoulu — Tehtaanjohto — FDJ”

Tapahtumapaikka on siis entinen DDR joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa. Kirjan alun kuolinilmoitusten jälkeen toiminta lähtee välittömästi käyntiin. Edgarin isä, joka oli jättänyt perheensä, kun Edgar oli pikkuinen, yrittää selvittää mitä hänen poikansa oli tehnyt ja millainen nuori Edgar oli ollut. Miksi huippuarvosanoja saanut 17-vuotias poika oli jättänyt opintonsa kesken ja lähtenyt Berliiniin? Millaista elämää hän ystäväperheen siirtolapuutarhamökissä oli viettänyt? Näitä keskusteluja Edgar puolestaan koko ajan kommentoi ja täydentää. Eri henkilöiden muistoista, takautumista ja eri tasoista syntyy elävältä tuntuva kuva ristiriitaisesta hahmosta, joka etsi itseään ja luovi yhteiskunnan asettamien painostavien vaatimusten aallokossa.

”Yhtenä päivänä mulle pamahti päähän semmoinen älytön ajatus että mitä mun elämä olis ollut jos mun yhtäkkiä pitäis potkaista tyhjää, jos mä saisin vaikka paiseruton. Siis että mitä mä olisin ehtinyt saada elämästä irti. Ja siitä ajatuksesta mä en millään päässyt eroon.

– Mä olen ainakin sitä mieltä että Ed lähti pois siksi että se tahtoi tulla taidemaalariksi, Se oli koko syy. Tylsä homma vaan ettei ne Berliinissä huolinut sitä taideakatemiaan.
– Mikseivät?
– Ed oli muka ollut lahjaton, mielikuvitukseton. Se otti sen aika pahasti.

Arvaa vaan miten pahasti. Mutta tosiasia on ettei mun kootuilla teoksilla ollut mitään virkaa. Mitä varten me sitten koko ajan maalattiin abstraktia? – Siksi etten mä hullu ikinä osannut maalata mitään niin näköiseksi että sen olis voinut tuntea sanotaan vaikka koiraksi.”

Edgar majaili Berliinissä ystäväperheen omistamassa, purettavaksi tuomitussa siirtolapuutarhamökissä. Kuvaan tuli hiukan yli kaksikymmenvuotias nainen, lastentarhaopettaja Charlie:
”- Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Meidän lastentarhalla oli siellä siirtolapuutarhassa peuhupaikka niin kuin me sanotaan, siellä oli hiekkalaatikko ja keinulauta. Kesällä me oltiin siellä koko päivä ulkona, aina kun voitiin. Nyt siellä on kaikki myllerretty nurin. Lapset ryntäsivät aina suoraa päätä hiekkalaatikolle ja kiipeilytelineelle ja pensaiden sekaan. Ne olivat kyllä naapuritontin puolella, mutta se oli melkein kuin meidän tonttia. Aita oli jo ajat sitten hajonnut eikä siellä ollut pitkiin aikoihin enää näkynyt ihmisiä. Koko siirtolapuutarha oli nimittäin määrätty purettavaksi. Yhtäkkiä minä näin miten jostain mökistä tuli esiin mies joka oli kampaamaton ja ihan rähjäisen näköinen. Minä kutsuin lapset heti paikalla luokseni.
– Se oli siis Edgar?
– Se oli Edgar. Minä kielsin lapsia heti menemästä enää sille tontille. Mutta lapset nyt ovat lapsia – viiden minuutin päästä he olivat kaikki tiessään. Minä huusin heitä ja sitten näin että he olivat Edgarin luona. Edgar istui mökkinsä takana maalausvehkeineen ja lapset seisoivat hänen takanaan aivan hiirenhiljaa.”

Sivut: 1 2 3

Berliiniläinen piikkimosaiikki

Annett Gröschner: Vappuaatto. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. WSOY 2013.

Mitä teit vappuaattona? kysyi kirjailija Annett Gröschner joukkotiedotusvälineissä berliiniläisiltä ja rakensi saamiensa vastausten pohjalta tämän romaanin. Vappuaatto sijoittuu vuoteen 2002, kiinnostavaan vaiheeseen, jolloin Saksojen yhdistymisestä ei ollut kulunut kuin reilut kymmenen vuotta ja liitoskohdat olivat yhä selvästi näkyvissä. Jos ne ikinä täysin häviävätkään.

Vappuaatto on tuhti yhdenpäivänromaani, joka seuraa pirstaleisesti parinkymmenen henkilön polkuja, tapahtumia ja mietteitä vappuaattona. Henkilöitä ovat koditon rasta Alex, rikollisille poluille ajautunut Annja (jonka irvokas salaisuus on pakastearkkuun jäädytetty isäukko), kolme turkkilaista kovisroolin omaksunutta koulutyttöä, työttömäksi jäänyt nelikymppinen Katrin, muistinsa menettävä vanha rouva ja hänen hoitokotiystävänsä, vähäosaisten lasten kanssa Sisyfoksen työtään puurtava opettajatar, chattilinjalta naisia bongaileva duunari…

Ihmeellisesti Gröschner sommittelee piikikkään mosaiikkinsa. Tapahtumien edetessä tarinanpätkiä yhdistävät paikat, tapahtumat ja esineetkin, kuten varastettu polkupyörä, väärennetyt paperit tai Erick Honeckerin bunkkerista vohkittu retrokahvinkeitin. Ylipäätään kirjassa on rikollisuutta huomattavasti, tämä on pienituloisten ihmisten ja alamaailman brechtiläinen ja alfreddöblinläinen blues, jossa yksilöt sinnittelevät kuka milläkin keinoin.

Kirjaa voi lukea yhteiskuntakriittisenä kannanottona; sen sävy on kuitenkin karnevalistisen viihdyttävä hipoen paikoin groteskin rajoja. Berliini-friikeille opus on ehdoton, sillä se vilisee tunnistettavia paikkoja, berliiniläistä pinnanmuodostusta, katuja, aukioita ja muita maamerkkejä.

Minusta kiinnostavinta antia silti oli entisen DDR:n, Itä-Berliinin törmäily ”uuteen normaaliin”. DDR:n väestä jotkut ovat tiukoilla vapailla työmarkkinoilla. Entiset Stasi-virkailijat saattaa tavata tärkeilevinä työvoimabyrokraatteina, ja perheen sisällä käydään itä-länsi-otteluita jalkapallon merkeissä.

Ihailen Gröschnerin kykyä esitellä hyvin erilaisia ihmisiä heidän aidontuntuisilla äänillään. Hän kykenee kertojana samastumaan koko henkilögalleriaansa murkkuikäisistä tytöistä vihaisiin vanhoihin rouviin ja raavaisiin duunareihin.

”Kello 15.00

Micha Trepte katkaisee Stuttgarter Platzilla autokoululta kaasun

Micha Trepte kiirehtii ratavallin viertä kohti Stuttgarter Platzia. ’Nauti tänään punaista’, hän lukee eräästä mainostaulusta. Wilthener Goldkrone. Juoko joku muka nykyään tuollaista moskaa? Micha Trepten työtoveri on usein, Michan mielestä liiankin usein, kertonut energiakombinaatin 70-luvun joulujuhlista, joiden Goldkrone-orgioiden jälkeen porttivahti johdatti heidät Schönhauser Alleen suuntaan, jotta he eivät olisi erehdyksessä lähteneet muurille päin ja pilanneet energiakombinaatin mainetta. Kerran joku oli nimittäin juhlien jälkeen leikannut johdot, joista muurin valonheittäjät saivat virran. Kyseessä oli tihutyö, ja tekijä löydettiin ja tuomittiin vankeuteen. Siitä asti kombinaattia epäiltiin. ’UUTUUS nyt myös punaviinin makuisena.’ Heike on aina ihmetellyt, miksi DDR:stä on säilynyt nimenomaan kaikki kamaluudet kuten kova vessapaperi, Nukkumatti, Trabant, Schlagerin suklaajäljitelmä jossa ei ollut kaakaota ja Wilthener Goldkrone, joita kaikkia markkinoitiin lauseella ’Kotiseudun tuotteita’. Ei voisi vähempää kiinnostaa.”

Kuva: Pixabay

Maailman kuuluisin yhdenpäivänromaani lienee James Joycen Odysseus. Suomalaisia tunnettuja esimerkkejä ovat Sirpa Kähkösen Lakanasiivet, Leena Landerin Tummien perhosten koti, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani, Joel Lehtosen Putkinotko ja Volter Kilven Alastalon salissa.

Taina

Paremman karman käsikirja

David Safier : Huono karma (suomentanut Tiina Hakala. Bazar, 2011)

Oletappa kohalles seuraava skenaario:
Vanha venäläinen avaruusasema halutaan tuhota ohjaamalla se ilmakehään. Jokin menee hiukan pieleen ja asemalta putoaa lavuaari. Astut pihalle ja se putoaa päähäsi. Nix nax, henki pois. Masentavaa jo tuo mutta lisää on tulossa. Kun heräät, huomaat muuttuneesi muurahaiseksi. Voi vitsi, buddhalaiset olivat oikeassa! Jälleensyntymä on totta!

Ei mikään vitsi. Sori vaan sinulle kertynyt karma ei vain edellyttänyt sen kummempaa. Tuollaisessa tapauksessa on suurta hyötyä, kun on lukenut tämän kirjan. Se antaa hyviä neuvoja miten muurahaisuudesta pääsee nousemaan jälleen korkeammalle tasolle. Eikä siinä kaikki. Vinkkejä tulee myös tilanteeseen, jos on joutunut koloradokuoriaiseksi tai peräti kastemadoksi. Diktaattorit ja muut häijyt poikkeusihmiset jätetään käsittelyn ulkopuolelle. He syntyvät suolistobakteereiksi ja heillä on liian pitkä kloakki edessään.

Päähenkilön Kim Langen tilanne on synkkä mutta ei suinkaan toivoton. Entinen tv-julkkis, häikäilemätön uraohjus alkaa vähitellen tajuta mitä hän edellisessä elämässään menetti. Miten monta hyvää asiaa hän jätti huomaamatta, kun hän palkintogaalan ja sitä seuranneen rakastajansa kanssa vietetyn kiihkeän lemmenhetken jälkeen nousi hotellin katolle ja sai em. saniteettiesineen kalloonsa.

Muurahaispesässä Kim tekee päätöksen, jota hän alkaa sinnikkäästi toteuttaa : perheen luo kotiin Potsdamiin on päästävä. Motivaatiota lisää, kun hän huomaa, että aviomies Alex on löytänyt rinnalleen liiankin nopeasti henkistä tukea. Kimin entinen ystävänsä Nina on ilmestynyt kuvioihin ja viihtyy niissä hänen mielestä liiankin hyvin. Kimin juoppo äitikin raitistuu järkytyksestä ja alkaa hoitaa hänen omaa tytärtään Lillyä (viisi vuotta) tavalla, joka on Kimille aivan uutta. Järkytyksekseen Kim huomaa, että hänen kuolemansa ei ollut läheskään kaikille samanlainen maailmanloppu kuin hänelle. Sillä näyttää olevan peräti suotuisia vaikutuksia!

Sivut: 1 2

Berliinin Burkamies

Pelle Miljoona: Kreuzberg (WSOY, 2010)

Oli kaksi syytä miksi poimin tämän luettavaksi kirjaston poistolaatikosta. Ensinnäkin kirja, jonka nimessä on joku kohde Berliinissä, on minusta jo lähtökohtaisesti kiinnostava. Toiseksi kun olen Vanha Suolikaasu, niin halusin päivittää tietojani nuorisosta; millaisia juttuja he nykyään lukevat punkkiluolissaan. Arvelin että entinen peruskoulunopettaja P. Tiili jos kuka osaa johdattaa hyvin aiheeseen.

Kirjassa on metropoliin liittyviä rankkoja aiheita, tylyä menoa sen lähiöissä, huumeita ja niiden salakuljetusta sekä henkistä pahoinvointia. Lisäksi käydään terroristien koulutusleirillä sihtailemassa rauhanturvaajia.

Parhaimmillaan Pelle on kuvatessaan äänityssessiota vanhalla jokilaivalla. Päähenkilö Uzi ja hänen ystävänsä Herman kävelevät laivalaiturin ohi. Herman huomaa vanhan tuttavansa kannella. Laivuri Wolf Larsson, hollantilainen 163 senttinen komistus (ilman pipoa), toimittaa maalta ruokaa suurkaupungin laajeneville biomarkkinoille (Soulfood Delivery from Maggie’s Farm). Hän rakastaa musiikkia ja on rakentanut laivaansa äänitysstudion.

”Nurkassa humis kaasulämmitin, keulanpuoleisen seinän peitti puisista hedelmälodjuista väsätty hylly, täynnä nauhakeloja pahvikoteloissaan. Oven vieressä pieni, lattiaan pultattu tammipöytä, sen päällä mixeri ja Hollannin lipulla peitetty iso möykky. ”Tää on mun aarre”, Wolf hihkas ja siirs varovasti lipun. ”Revoxin kuustoistaraitainen.” Ääni väristen jatkoi: ”Sain kahdellakymmenellä punnalla BBC:n huutokaupasta Lontoossa vuonna 74. Kelatkaa, tällä on äänitetty Beatlesia, Rollareita, Keith Moonia… kaikkia artisteja, jotka esiinty BBC-Live-konserteissa.” Suu napsu, tuijotti vieraitaan pää kallellaan ku helmipöllö, venas et joku ois sanonu: wau!”

Uzi esittää laulujaan Wolfille, joka innostuu (Karvaturri veti maihin, niinku tiibetiläinen munkki ois kohdannu vuoripolulla Dalain). Vanhan liiton miehenä Wolf ei siedä digitekniikka. Siksi hänen pitää ensin löytää nauhuriin kaksituumaista nauhaa. Sitä löytyy koko Berliinistä mahdollisesti vain yhdeltä mieheltä, Franz Biberkopfilta, Karl Marx Alleella (kolme kelaa bungaa kolme sataa). Sitten Wolf alkaa koota bändiä:

”Mä en haluu saksalaisia soittajia, ne vetää aina loppupeleissä marssia. Soulfood on loistava drummerman, ei haluu muuta ku jotain snadii lapsenvahdille”, kirjoitti ekolehtiöön satkun. ”Lucas, Ronnie ja Majorie, you know, legendaarinen Fairy Tails, ne voi tulla Damista kleikkarilla, bungaa about viissataa. Ne on kovia pössyttelijöitä, eli yrttirahaa ainakin kolme satkuu, pistetään dona kokonaissummaks. Mä skulaan itse koskettimia, for free. Biodieseliin kakssataa.”
”Biodiesel?”
”Ei me voida äänittää täällä. Liikaa meteliä ja raskaat vibat. Siskon laulut pitää saada nartsalle rauhallisessa ympäristössä, you know, harmoniaa, valoa ja oivallusta… Sitäpaitsi kiertokangen laakerit pitää sellasta kolinaa, et balladi muuttuu x-bergteknoks, kai sä hiffaat et kone täytyy pitää tyhjäkäynnillä jos haluu sähköö. Suunnitelma on tämä: Ajetaan botski Maggie’s Farmin laituriin, saadaan sieltä sähköt ja safkat. Mä voin tehdä vastapalvelukseks niille ilmaisen roudauskeikan. … Miksattuna ja masteroituna viistuhatta euroa.”

Joskus vähän vähemmän voi olla painokkaampaa. Tämä kirja on kuin muistikirja. Siinä on nopeita piirtoja henkilöistä ja tapahtumista. Monet hahmot ovat karikatyyrejä, joiden kohtaloon ei ihan pysty eläytymään. Onneksi keskeisimmät toimijat on kuvattu perusteellisemmin. Kirjallisuuteen ja musiikkiin liittyvät vihjeet ovat hauskoja. Tosin jos niitä on paljon ja epäilee osan jäävän tunnistamatta, tulee lukemiseen ulkopuolisuuden tuntua. Tämä on sisäpiirin juttuja, mikä voi olla tarkoituksellistakin.

Hämminkiä aiheuttaa paikoin kirjan kieli. Tämä punkkiluolien murre ei ulkopuoliselle ainakaan hevillä avaudu.

”Notkahti lattialle selkä seinää vasten dogibägi sylissään. Olkapäille roikkuva musta fleda ei kaivannu brylcreemii, lommoposket, veretön lärvi puski sänkee, lyysarit parkkiasennossa ja puolitangossa, niin lähekkäin et vain jyhkeä sukukolvi esti niitä törmäämästä toisiinsa. Hertha Berlinin pelipaita lepatti ku oltais maailmanympäripurjehduksella ja sit ku itsekseen pystyssä pysyvät farkut tulee muotiin, byysat on vintagee. DDR:n Kansanarmeijan leipälaukku ei viestittäny siitä et kansalainen ois ollu menossa töihin tai kiinalaisdemokraattisen sosiologin luennolle yliopistoon. Leegot hyvässä kondiksessa, nistiks, rouskis rouskis… sanoi falafel.”

Tommi