Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava 2013.
Kuvataideakatemiasta juuri valmistunut Antero saa kotikaupungistaan Pohjois-Suomesta kirjeen. Rakenteilla on uusi kirkko, ja Antero kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta.
Näin käynnistyy Hannu Väisäsen romaani Taivaanvartijat. Se kuvailee kahden suomalaisen kirkkotaideteoksen tekemisen prosesseja, ja vaikka puhutaan fiktiosta, romaanista, tottahan kirja pohjautuu tositapahtumiin.
Väisänen signeerasi vuonna 1977, alle kolmikymppisenä, alttaritaulun ja yhdeksän muuta maalausta Oulun Pyhän Tuomaan kirkkoon, sekä reilua kymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun lopulla alttaritriptyykin Helsingin Mikaelin kirkkoon eli Kontulan kirkkoon. Vuonna 1991 häneltä valmistui lisäksi maalausten sarja Uudenkaupungin seurakuntakeskukseen.
Romaanin minäkertoja siis saa nuorena taiteilijanalkuna elämänsä tilaisuuden, kun kotikaupungin seurakunta ottaa yhteyttä. Kirje on koukeroinen ja ehtomuodoilla kyllästetty, mutta silti se lupailee mahdollisuutta luoda kuusi metriä korkea alttaritaulu.
”Vaikka kirje on kirjoitettu ikään kuin kaikki olisi peruutettu, saan sellaisen vaikutelman että minua liehitellään, torjutaan ja taas liehitellään. Olkoon. Hutera ehdotus tuntuu yhtä kantavalta kuin tykinlavetti, ja yhden tupakan aikana ehdin mielessäni koristella parikymmentä keskikokoista kirkkoa.”
Antero hautautuu kirjastoon tutkimaan värien symboliikkaa, värien pyhyyttä ja maalaustaiteen traditioita ja laatii sitten nuoruuden innollaan 90 luonnosta vietäväksi neuvotteluihin.
Kirkon tärkeiden henkilöiden, ”taivaanvartijoiden” kohtaamisessa on kaikki farssin ainekset. Runsaasti muodollisuutta, tärkeilyä ja hurskastelua. Anteron pitäisi yhtyä polvirukouksiin, jotta taivaalliset voimat saataisiin mukaan piirtämään ja suunnittelemaan ”taivaanvartijoille” mieluisempia kuvia. Taiteilija kieltäytyy.
Projekti etenee silti. Sama asessori, jolle Antero on pikkupoikana hihitellyt, ottaa taiteilijan kahdenkeskiseen puhutteluun, ja kun päästään sopimukseen siitä että risti pitää teoksesta löytyä, Antero aloittaa työnsä monumenttiateljeessa, jossa on aikanaan toteutettu ”kauan sitten kuolleen presidentin patsas, itse asiassa ateljee rakennettiin sitä varten”.
Tämä on kauneutta ja pyhyyttä pohtiva kirja, täynnä kuvataiteen lumoa ja siveltimenvetojen riemua sekä taiteen vastaanoton problematiikan puntarointia. Taiteen tekemisen kuvauksia lukee ilokseen. Muistan Hannu Väisäsen sanoneen jossakin haastattelussa, että kaikki hänen kirjansa ovat syntyneet ilosta, ja toden totta jokin euforian keveys kannattelee kerrontaa.
”Olkoon, teen kuitenkin uuden emulsion ja saan aikaan värin joka ei heti sumene. Alle violet solferinoa ja päälle puhdasta kromioksidin vihreää. Taon väriä paneeliin entistä tiuhemmin iskuin ja komentelen kaikkia ruumiini jäseniä: kädet, pieniä nopeita iskuja, niin kuin pärryttäisitte rumpua. Hypellen tämä on maalattava, hypellen kehitettävä esiin jopa orjantappuran piikikäs pyöreys. Hyppikää jalat, niin kuin nyrkkeilijät hyppelevät, venykää pohkeet ja lanteet, keinukaa niin kuin gospelin ilosanoma… Ajattele rumpua. Niin juuri, rumpua. Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis! Sitten minä pysähdyn, sitten kun kuusi metriä korkea rummunkalvo kumisee oikein.”
Anteron taiteilijanura etenee, ja hän iloitsee ensimmäisestä ulkomailla pidettävästä näyttelystään. Se on Tukholmassa, peruutuspaikka mutta kuitenkin. Galleriaan saapuu muiden vieraiden muassa eriskummallinen vanhempi nainen, Greta, josta tulee Anteron taiteentukija ja ystävä ja joka kutsuu Anteron Tukholmaan milloin milläkin verukkeella. Paikasta toiseen siirtymisen tärkeys, taiteilijaidentiteetin rakentuminen, satunnaiset kohtaamiset; paljon on tekeillä. Kuitenkin tähän jaksoon sisältyy häiritsevä kohta, tarpeettoman pitkä, yhdeksänsivuinen painajaishorroksen kuvaus.
Edetään siihen toiseen kirkkotaiteen tekemisen tapaukseen, joka varmaankin kuvaa Kontulan kirkon alttaritaulun syntyä. Antero voittaa kutsukilpailun ja joutuu ristiriitaisiin tunnelmiin.
”Miksi pukisin taas kerran ylleni kirkkomaalarin haalarin, kyselen katsellessani edelleen tyhjää suodatinkuppia. Olenhan vastikään saanut tietää että kotikaupunkini kirkkoherra – ei enää meidän entinen kotiapottimme vaan joku puhdasoppisempi hengenmies – on lukuisten valitusten jälkeen ymmärtänyt ettei seurakunta saa tauluistani tarpeeksi hengellistä tietoa taivaan asioista, ja antanut ripustaa jonkun pohjoisen hurskaan fotorealistin valokuvantarkkoja havaintokuvia suoraan minun taulujeni päälle. Seurakunta saa nyt sitä mitä haluaa, siis katsella valokuvantarkkaa, etikkaan upotettua suurta sientä jonka komea roomalainen sotilas hohtavine rintavarustuksineen ja öljyttyine muskeleineen on juuri nostamassa Kristuksen huulille. Kirkkokansa näkee nyt sen mihin uskoo, minulle sanotaan tiedustellessani kuvieni kohtaloa.”
Antero lähtee jälleen tapaamaan ”taivaanvartijoita” eli tällä kertaa itähelsinkiläistä seurakuntaneuvostoa. Kuvataiteilijan täsmähavainnot piirtävät hahmot herkullisesti.
” – – – Hänen vieressään istuva nainen, joka on niin syventynyt kutomukseensa etten näe hänen kasvojaan, vetelee erivärisiä lankoja polvillaan olevasta vasusta. Sitten varsinaisen vaivaisukon näköinen herra, molemmat puusta veistetyt nyrkit pöydällä, nyrkkien välissä suuri kirja, luultavasti Raamattu, syvälle upotetut mustat silmät tiukasti eteen hievahtamatta katsoen. Selvästi tietokilpailuihminen. Hänen vieressään pöydän vasemmassa päässä istuu kosteuspyyhkeiden turvin ikuisesti puhtauteen pyrkivä hyvinpukeutunut nainen joka herkeämättä vatvoo sormiaan, sormuksiaan ja pitsikaulustaan. Hän on, kuten kohta saan tietää, tilaisuuden sihteeri.”
Mukana luonnoksissa on sittemmin suurta pahennusta herättänyt Abloy-avain. Mutta kuten Oulussa, tälläkin kertaa prosessi etenee. ”Tietysti neuvoston on saatava survoa minua vielä moneen kertaan huhmareessaan. Mistä sen tietää milloin pääsevät seuraavan kerran puimaan kirkkotaiteen kysymyksiä.”
Avain ja pesuvati herättävät kummastusta ja jopa inhoa. Maalaus valitaan sittemmin vuoden rumimmaksi alttaritauluksi, ja jotkin vihkiparit kieltäytyvät tulemasta valokuvatuiksi taulun edessä. He menevät mieluummin johonkin vanhaan tunnelmalliseen kappeliin, lainkaan vaivaantumatta kappelin seinille ammoin maalatuista luurangoista tahi piruista.
(Romaanin ilmestyminen vuonna 2013 muuten nosti uuden kiinnostuksen buumin Kontulan kirkkoa ja ”avaintaulua” kohtaan.)
Antero kykenee lukijalle perustelemaan, miksi Abloy-avain on hänelle pyhä. Hän ymmärtää ”Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa” ja kaiken sen muun, joka avaimeen liittyy, kodin turvan, lämmön ja helpotuksen. Ja hän kertoo vangitsevasti, millaista on työskennellä öisessä kirkkosalissa nosturin nokassa kirkkoherran valitsemien oboekonserttojen soidessa. Tämä kirkkoherra on erilainen.
”Olen nähnyt monella tavalla suhisevia kasukoita, vihaisesti pomppivia lipereitä, kyniinsä rakastuneita asessoreja, remmin sivalluksia laskevia sotilaspastoreita ja pullistelevia kotiapotteja. Tässä kirkkoherrassa en huomaa mitään hengellisen säädyn kaavamaisuutta tai ominaispönäkkyyttä.”
Sotilasmestarin poikana hän sai jo varhain tarpeekseen sotilaspastoreista ja oppi arvostamaan maanantaipäiviä:
”Maanantai kumosi kaikki sunnuntain asettamat raskaat lait, lakkautti heimoelämän, paloitteli ja viskoi tarpeettomana pois perheen yhteisen, katuvan lihan. Mutta ennen kaikkea maanantai luhisti kaiken sen mitä kutsuin ’sunnuntaitaiteeksi’ eli kirkonmenot, hartausharjoitukset, tekopyhät paastot ja nenänvalkaisuohjelmat. Maanantai siivosi pois pitkiksi puhdetöiksi muodostuneet istunnot, ensin kirkossa, penkillä ja polvilaudalla, sitten kotona, puhekiellon ja pakollisen hiljaisuuden kahlitsemina, yhteisen katumuspöydän ääressä, pöydän jota peitti syntisen niljakas vakstuuki. Siinä istuin muiden jurottajien kanssa ja odotin vain että vuoteeni minut lopulta armahtaisi.”
Ottamalla kotikaupunkinsa kirkkotaidehaasteen vastaan Antero pujottaa ylleen ”sunnuntaitaiteen pistelevän jouhipaidan”. Hän pääsee siitä irti kirjan lopulla, katsellessaan Sienassa kirkossa pyhien kuvien pakkaamista. Esillä ollut näyttely puretaan ja viedään pois. Näyttelyn purkamisen pikkutarkka ja harras kuvaus kuuluu romaanin hienoimpiin kohtiin.
Taivaanvartijat (2013) on neljäs osa omaelämäkerrallista Antero-sarjaa, jonka osia ovat Vanikan palat (2004), Toiset kengät (2007), Kuperat ja koverat (2010), Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015), Elohopea (2016) ja Leimikot (2018). Väisäsen muita kirjallisia teoksia ovat Apupata. Kirjoituksia (2011), Esi-isät. Kertomuksia (2017) ja romaani Märkä turbaani (2020).
Kaikki nämä ovat Otavan kustantamia. Mutta Väisäsen esikoisteos tuli Kirjayhtymältä vuonna 1989, runokokoelma kryptiseltä nimeltään Johannes puhuu Prochorokselle.
Hannu Väisänen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Toiset kengät. Samana vuonna 2007 hän sai taiteen valtionpalkinnon. Kirjallisuuden valtionpalkinto hänelle myönnettiin 2015. Kuvataiteestakin häntä on palkittu runsaasti. Väisänen on paitsi taidemaalari, graafikko ja kirjailija myös kuvittaja ja lavastaja.
Taivaanvartijoista on tehty pro gradu -tutkielmakin (Eeva Koskimäki 2016). Se määrittelee teoksen autofiktioksi, ”joka mahdollistaa omaelämäkerrallisten ainesten käytön vailla totuuden velvoittavuutta”. Romaani kuvaa ennen muuta päähenkilön kasvua taiteilijana, joka joutuu alttarimaalausten työprosessien aikana kulkemaan matkat sielullisten, psykologisten ja sosiaalisten tasojen kautta. Linkki Eeva Koskimäen tutkielmaan:
Kirja tarjoutui kohdalleni sattumalta työpaikkani kirjaston poistohyllystä. Pidinkö romaanista? Nautin Väisäsen kerronnan ilosta ja lennokkuudesta, vaikka pari jaksoa tuntui turhan pitkiltä. Enemmän pidin ideatasosta. Kirja herätti ajatuksia kirkoista, taiteen pyhyydestä ja kauneuden olemuksesta. Pyrimmekö wow-elämykseen vai hiljaisempaan puhuttelevuuteen? Molemmille olkoon sijansa.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 