Avainsana-arkisto: evankelis-luterilainen kirkko

Vain nuhteettomille, yhden vaimon miehille

Markus Kirla : Kirkon paimenvirka & feministiteologia (Perea, 2020)

”… kaikki nykyajan kristityt eivät suinkaan ole sanoutuneet irti Raamatun maailman patriarkaalisista sukupuolirooleista. Vaikkei uskoisi, meitä on vielä jäljellä, jotka edelleen pidämme kiinni ’sellaisesta naiskuvasta’. Me katsomme, etteivät Pyhän Kirjamme naisnäkemykset ole vähimmässäkään määrin vanhentuneita, vaan että vielä 2020-luvun jälkikristillisessä maailmassa nainen on kaikkein kauneimmillaan ja ylistää Luojaansa kaikkein eniten silloin, kun hän rakkaudessa ja iloisesti alistuu miehensä johtajuuden alle.”

Tämän kirjan lukeminen oli oikeastaan erehdys. Tarkoitus oli Riekkisen ja Kuulan napakan kirjan Paavalin jalanjäljissä jälkeen syventää tietojani raamatuntulkinnasta erityisesti feministisestä näkökulmasta. Kirjan nimi näytti lupaavan sitä, mutta olisi kannattanut lukaista takakansikin. Se kertoo kirjoittajan käsittelevän teemaa konservatiivisesta näkökulmasta. Toisaalta kun Kaari Utrion kiilusilmä-kirja ravisteli tuossa äsken lempeästi patriarkaattia, niin annetaan tasapuolisuuden nimessä vastapuolelle puheenvuoro. Miten miehen johtajuutta kirkossa nykyään pyritään perustelemaan? Tästä kirjasta kannanottoja pitäisi löytyä ja Juha Ahvion takakansitekstin mukaan sujuvasti, osuvasti ja mielenkiintoisesti esitettynä.

Raamatun patriarkaatti

Markus Kirla on koonnut kirjaansa kaksitoista perustetta miksi hänestä kirkon paimenvirka on yksinomaan miehelle tarkoitettu. Järeä luettelo alkaa suoraan huipulta:
– ”Jumala on maskuliininen.” Kirla toki myöntää myöhemmin, ettei Jumala ole ihmisen lailla seksuaalinen. Siitä ei suinkaan seuraa, että hän olisi sukupuolineutraali, sillä hän ilmaisee itsensä kuninkaana, herrana, ylkänä, pelastuksen päämiehenä ja inkarnaatiossaan ihmisen poikana. Naispappi ei mitenkään voi ilmentää virassa Isän todellisuutta.
– Eeva luotiin miehestä ja ”sopivaksi avuksi” miehelle. Siksi mies vallitsee vaimoaan, jonka on oltava miehelleen alamainen. Näitä perheen ja seurakunnan rooleja Jumala ei myöhemminkään ole kumonnut, joten ne ovat edelleen voimassa.
– Jeesus valitsi vain miehiä apostoleiksi. Kirlan mukaan Herramme siis ajatteli kirkkonsa paimenviran olevan pelkästään miehille tarkoitettu.
– Järki ja kokemus todistavat, että mies soveltuu huomattavasti paremmin sielunpaimeneksi. Luther toteaa selkeästi, että vaimojen ei tule hallita.
– Parintuhannen vuoden ajan kristillinen kirkko on lähes yksimielisesti sulkenut naisilta pääsyn papeiksi. Myös kirkkoisät ja uskonpuhdistajat torjuivat naispappeuden.
– Kirla löytää Raamatusta pappeja ja heihin rinnastettavia henkilöitä: Johannes Kastaja oli mies, Melkisedek oli mies, Vanhan liiton aaronilaiset papit olivat miehiä. Lisäksi Uuden testamentin mukaan seurakunnan paimenuus kuuluu vain miehille eikä Raamatussa löydy yhtään naispastoria.

”Eeva lankesi ensin tuoden siten synnin ja siitä johtuvat kaikki muutkin onnettomuudet ja kiroukset maailmaan. Tästä syystä nainen ei saa opettaa Jumalan Sanaa seurakunnalle, koska sen kerran kun nainen omaksui johtajan ja opettajan roolin, olivat seuraukset mitä kamalimmat.”

Raamatun totuusarvo

Kirlan lähtökohta naispappeutta vastaan on selkeä:
”Raamattu on erehtymätön ja siihen voi luottaa.”
Sen teksti ei Kirlan mukaan myöskään ole kulttuurisidonnaista. Se on pätevää kaikkina aikoina ja kaikkialla juuri siksi, että se on Jumalan sanaa, ei ihmisten. Se on ajaton ja sen opit ja ohjeet pysyvät iäti voimassa kulttuurien ja ideologioiden vaihdellessa ja muuttuessa. Vapaamieliset tulkitsijat ovat täysin väärässä yrittäessään sovittaa sitä kulloisenkin ajankohdan näkökulmaan. Kirla siteeraa Sören Kierkegaardia: ”vaikka järkemme valo kuinka selvästi ja ilmeisesti yrittäisi saada meidät näkemään toisin, meidän on kuitenkin luotettava jumalalliseen ilmoituksen arvovaltaan ennemmin kuin omaan järkeemme”.

Markus Kirla:
”Kristitty on nimittäin ihminen, joka ei katsele ja arvostele Jumalan sanaa nykyajasta ja sen kulttuurivirtauksista käsin, vaan päinvastoin hän katselee nykyaikaa ja sen ilmiöitä Jumalan Sanan kautta. Siinä missä nämä kaksi joutuvat ristiriitaan, siinä kristitty asettuu aina Jumalan Sanan puolelle kulttuuria vastaan, kuten apostolinen ohje kuuluukin, Room. 12:1.”

Kirlan mukaan Raamatun totuusarvo perustuu ennen kaikkea kolmeen kohtaan. Psalmin 199 mukaan ”Jumalan sana on kokonansa totuus”. Herra itse vakuutti, ettei ”Raamattu voi raueta tyhjiin” (Joh. 10:35). Apostoli Paavali lisää tähän, että kaikki Raamatun pyhät kirjoitukset ovat syntyneet Jumalan hengen vaikutuksesta (2. Tim.3:16). Kirlan mukaan tästä seuraa, että koko Raamattu on Herran sanaa, joten myös kiistaa herättävät Paavalin sanat naisten asemasta ja tehtävistä pätevät, sillä hän nimenomaan korostaa kirjoittamansa (1.Kor.14) olevan Herran käsky.

”Vaikka Raamattuumme tallennetuista Kristuksen puheista ei sellaista käskyä löydykään, ei Kirkon pitäisi vähimmässäkään määrin epäillä Herran omaa Apostolia. Epäilemättä Paavali tiesi tällaisen Herran käskyn olemassaolosta, vaikka meidän Raamattuumme se on löytänyt tiensä vain Paavalin kautta.”

Kirkko ei ole demokratia, kansanvalta, jossa asioista päätetään inhimillisen tahdon ja järjen avulla. Kirkko on teokratia, jumalanvalta, jossa ylin valta on Herralla ja hänen sanallaan, pyhän Raamatun erehtymättömällä sanalla. Sen uskollinen noudattaminen säilyttää kirkon tulevaisuudessakin teokratiana. Kirkolla ei ole siten oikeutta järjestää virkojansa niin kuin kunakin aikana parhaaksi nähdään. On noudatettava jumalallisia ja Raamatussa esitettyjä säädöksiä.

Naiset, homot ja taivaalliset ilot

Wille Riekkinen ja Kari Kuula: Paavalin jalanjäljissä (Kirjapaja, 2002)

”Enemmistö suomalaisista kuuluu kirkkoon, mutta aniharvat seuraavat kirkkopolitiikkaa. Monille voi olla uutinen se, että kirkolliskokouksessa siedetään avointa vihamielisyyttä homoseksuaaleja kohtaan. Esimerkiksi syyskuun kokouksessa edustaja Hannu Kippo vastusti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamista vertaamalla sitä esityksiin, joissa siunataan varastaminen, aviorikokset tai ahneus.”
Heikki Hiilamo, Yle, 20.12.2021

Taina esitteli blogissa viime marraskuussa Helinä Siikalan kirjan Ilon alkeet. Otsikkona on haastavasti ”Paavali, tuo piikki naisen lihassa”. Se ja kirjoituksessa olleet otteet saivat minut miettimään mitä oikeastaan muistan tuosta apostolista, Jeesuksen aikalaisesta ja eräästä kristillisen teologian suurimmasta nimestä. Aihetta käsittelevä uskonnon koe on kohta 50 vuoden päässä ja taatusti unohtunut. Lisäksi kun kirjaston poistokirjojen joukosta sattui sopivasti löytymään muutama asiaan liittyvä teos niin tuumasta toimeen, tietoja päivittämään.

Paavalin jalanjälkiä seurailevat Wille Riekkinen, aikaisempi Kuopion hiippakunnan piispa, sekä Kari Kuula, teologian tohtori ja silloinen Puijon seurakunnan kappalainen. Kirjan tekoaikaan he olivat kuopiolaisen kirkollisen elämän voimahahmoja. Heidän kirjansa on tiivis johdatus Paavalin keskeisimpiin näkemyksiin uskonelämästä, syntymässä olleiden seurakuntien toiminnoista ja silloisista vaikeuksista. He osoittavat myös muutamin esimerkein millaista nykyaikainen raamatuntutkimus on. Kirjan lopussa on 19 ekskursiota. Näissä tietoiskuissa annetaan kiinnostavia tietoja Paavalin toiminnalle keskeisistä kaupungeista, naisten asemasta sekä muista tuon aikaisista asioista.

Uudessa testamentissa on kaikkiaan 13 Paavalin nimissä olevaa kirjettä. Niistä seitsemän on varmuudella hänen itsensä kirjoittamia. Loppujen kohdalla tutkijoiden mielipiteet jakautuvat ja jotkut on lähes varmasti kirjoitettu Paavalin kuoleman jälkeen. Paavali oli itse asiassa niin tunnettu ja vaikutusvaltainen hahmo, että hänen nimissään oli jo hänen eläessään lähetetty viestejä seurakuntiin. Ehkä senkin takia Paavali lisäsi sanelemiensa kirjeiden loppuun usein omin käsin loppusanat, jotka eräänlaisena allekirjoituksena vahvistivat niiden alkuperän. On mahdollista, että myös ”ei-paavalilaisissa” kirjeissä on mukana osia joistakin Paavalin kadonneista kirjeistä. Hän kirjoitti enemmän kirjeitä mitä Raamattuun sisältyy.

Mitä nämä kirjeet eivät ole? WR & KK:
”Paavalin kirjeet eivät ole kattavia tutkielmia kristillisen opetuksen eri osa-alueista. Ne ovat kirjeitä, joissa yleensä otetaan kantaa vain niihin asioihin, jotka olivat ajankohtaisia niiden ensimmäisten lukijoiden elämässä. Siksi moni tärkeä asia jää lyhyen maininnan varaan.”

Paavalin kirjeiden paikoin tiukka sävy voi selittyä osin sillä, että hän oli aidosti huolissaan seurakuntalaistensa tulevaisuuden näköaloista. Lisäksi aika ajoin hänen apostolista arvovaltansa alettiin kyseenalaistaa, kun hän oli jatkanut matkaa ja jättänyt perustamansa yhteisön taakseen. Juuri pakanuudesta kääntyneet olivat lisäksi kärkkäitä palaamaan entisiin riettaisiin käytäntöihin, joten välillä siitäkin piti muistuttaa.

Jeesuksen ylösnouseminen oli Paavalille merkki siitä, että tuomiopäivä oli lähellä. Hänestä naimattomuus on hyvä vaihtoehto, sillä perheen perustamisessa ei ole juurikaan näköalaa. Jos kuitenkin on aviossa tai avioituu, niin silloin pitää elää nuhteettomasti. Syrjähyppyjä ei sallita, porttojen parissa ei peuhata eikä homoilu käy. Avioero on kielletty. Naisten on suostuttava miestensä tahtoon. Miesten on rakastettava ja palveltava vaimojaan ja tarvittaessa annettava henkensä perheen puolesta kuten Kristuskin kuoli seurakuntansa hyväksi. Eräissä piireissä Paavali siis tunnetaan lähinnä ilonpilaajana.

Virkatalo ja vähäinen peltotilkku

Taavi Ilenius: Tilastollinen ja biografillinen Suomen evankelis-lutherilaisten seurakuntain kanttorien ja urkurien matrikkeli (Turku, 1888)

”Ristijärven kappeli Kajaanin provastikunnassa 1880-luvulla:
Väkiluku noin 2,100. Kinkerikuntia kuusi ja kirkko, puusta, 48 kilometriä Kajaanista. Ilmoitettu: Ei sataan vuoteen täällä ole urkuja.
Kanttorin palkka: 14 tynnyriä, 15 kappaa (28,91 hehtolitraa) viljaa suntion palkan kanssa.
Virkatalo 1/8 manttaalia elätetään hevonen, 2 lehmää ja 3 lammasta, metsä hyvä, peltoa vähä.
Kanttori: Juha Kajander, synt. 1836.”

Kirjastoihmiset sen ainakin tietävät: kirjojen kanssa ei tule koskaan ikävä. Joku puhuttelee mukaansatempaavalla tarinalla. Toinen maalaa vaikuttavaa panoraamaa leveällä pensselillä. Sitten on niitä, joiden ääressä vaipuu lähes meditatiiviseen mielentilaan. Niitä selailee pieninä paloina, kun ajatukset alkavat harhailla toisiin todellisuuksiin tai menneisiin aikoihin.
Tämä pieni ja vanha kirjanen on noita viimeksimainittuja. Taavi Ilenius tuli koonneeksi kanttorien ja urkurien nimien lisäksi huomaamattaan kiinnostavia havaintoja Suomesta.

”Suomussalmen pitäjä. Osoite: Suomussalmi.
Suomalainen, väkiluku noin 6,000. Kinkerikuntia 10. Kirkko, puusta, 129 kilometriä Kajaanista.
Kanttorin palkka: 30 tynnyriä viljaa ja vähän rahoja.
Virkatalo, Roinila 1/16 manttaalia. Pellot rappiolla, niitut pienet, metsä hyvä ja lähellä. Kaksi torpparia tekevät päivätöitä.
Kanttori: Paavo Saastamoinen, synt. (?)”

1800-luvun lopulla edistys ja teollistuminen näkyivät jo ”maalikylissä” etelässä ja rannikoilla. Siellä myös kanttorien ja urkurien osalta tilanne oli ratkaisevasti erilainen kuin syrjemmällä. Heillä saattoi olla jopa sijaisia ja kunnolliset soittopelit.

”Porin kaupunki- ja maaseurakunta yhdessä, jotenkin suomalaista. Väkiluku kaupungissa n. 9,200; maaseurakunnassa n. 4,700. Kinkerikuntia kaupungissa 6, maaseurakunnassa 9. Kirkko, tiilistä, ja varustettu lämmityslaitoksella. Urut 28 äänikerralla, jaettuna 2 manuaalille ja oblikaatti-pedaalille, rakentanut J. A. Zachariassén.
Kanttorin palkka: kaupungista 1,000 mk ja maaseurakunnalta 8 tynnyriä viljaa (enimmäkseen rukiita); teollisuuslaitoksista 275 mk. ja pieniä tuloja noin 500 mk.
Urkurin palkka: 1,200 mk. ja teollisuuslaitoksista 5 à 700 mk.
Virkataloja ei ole.
Kanttori: Johan Ahlbäck, synt. 22/6 1823, sijaisena Aksel Almqvist, kansakoulunopettaja.
Urkuri: Heikki Nisonen, synt. 2/11 1855.”