Avainsana-arkisto: naiseus

Lakkaisinko vihaamasta reisiäni?

Jaana-Mirjam Mustavuori: Nainen puntarissa : kuinka tehdä minunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa. Kirjapaja 2012.

Tammikuu 2023. Jotkut viettävät tipatonta. Monilla kiristää housun tai hameen vyötärö joulukauden jälkeen. Ulla Järvi suri Ylen kolumnissaan sitä, millainen normi tammikuun laihduttamisesta on tullut: Ulla Järven kolumni: Ei vieläkään tammikuuta ilman laihdutuskuuria | Yle Uutiset 

Nainen puntarissa on kehotietoisuuden klassikkokirja, jonka bongasin viitteenä jostakin hiljattain lukemastani uudesta opuksesta. Olen iloinen, että tutustuin tähän teokseen, niin paljon ajattelemisen aihetta se antoi synkimmän talven ja laihdutuspaineen aikaan. Kuten Mustavuori kirjoittaa: mikä saa meidät uskomaan, että ruumistamme pitää muokata, rääkätä, taivuttaa, vatkata, kääntää, vääntää, leikata ja ommella? Mietin hetken jopa, lakkaisinko vihaamasta reisiäni.

Nainen puntarissa nojaa vahvasti kirjallisuuteen ja lehtien artikkeleihin. Kirja on journalistisen rennosti kirjoitettu ilman lähdeviitteitä. Lopun kirjallisuus- ja medialuettelo auttaa kiinnostuneita löytämään lähteet.

Se, ettei kirja ole vain kuvaileva kirjallisuuskatsaus, johtuu kirjoittajan suuresta persoonallisesta panoksesta. Mustavuori kertoo omat kehokokemuksensa laihdutuksista kuntosalitreeneihin. Hän kulki pitkän tien lapsuuden ja nuoruuden piukasta lahkolaishengellisyydestä yliseksuaalisen bisnes- ja juppiajan kautta oman kehon luonnolliseen tiedostamiseen. Parantavaksi keinoksi löytyi vapaa, luova liike.

Mustavuori pohtii sarkastisesti, aloittaisiko 29. laihdutuskuurinsa. Ensimmäisen kerran hän laihdutti 12-vuotiaana. Hän kertoo kaalikeittodieetit, Painonvartijoiden pisteidenlaskun, kasari-aerobic-videot, havaintonsa seksikkyydestä valttikorttina ja kyseenalaisena keinona hankkia läheisyyttä. Mukana on mielenkiintoista ajankuvaa, kuten maininta, että Painonvartijat lopetti Suomessa toimintansa 2009. Kirjan ilmestymishetkellä oli meneillään suuri karppausbuumi (muistatteko vielä?).

Itsensä hoitamisesta on tullut pärjäämisen edellytys. Pelätyin stigma on ylipainoisuus. Juoksemisesta tuli menestyjien laji. Kaikkea tätä Mustavuori analysoi. Mikään noista asioista ei liene kymmenessä vuodessa muuttunut. Lisäksi muotimaailmassa on alettu taas suosia ylilaihoja mannekiineja. Luurangonlaihuus tuli jälleen muotiin.

Luova, vapaa liike, improvisointi, tanssi, kosketus, pysähtyminen ja tietoinen oleminen. Näistä rakentuu paremmin voiva nainen. Mustavuori samastaa toipumisen syvälliseen ajatukseen elämän virrassa kulkemisena. Olemme kaikki osa luontoa, meillä on oikeus olla täällä ja pyrkiä avaamaan kanavat, joiden kautta voimme luoda, tuoda ilmi jotakin ainutkertaista.

Tuntuu rankalta siirtää vastuu yksilöille maailmassa, joka on tullut hulluksi, mutta kyllä meidän kannattaa pysähtyä miettimään näitä Jaana-Mirjam Mustavuoren sanoja:

”Voimme valita, onko oma ruumiimme meille vihollinen vai koti. Voimme valita, kuljemmeko kuntosalikortti ja kaloritaulukko takataskussa läpi koko elämämme vai otammeko vastaan haasteen todella tutustua itseemme, ruumiillisuuteemme ja ihmisluontoon, siihen, mikä on ihminen. Voimme myös valita, jatkammeko itsemme esittämistä, trimmaamista ja ruumiin pitämistä muokattavana kohteena, mainoksena ja painolastina vai asutammeko oman ruumiimme ja ystävystymme sen kanssa, teemme ’minunkaupat’.”

Alussa mainittu Ulla Järven Yle-kolumni toi esiin, miten merkittävä bisnes laihduttaminen ja terveystietoisuus on. Samasta asiasta puhuu myös Mustavuori. Vähän ilkeästi voi todeta, että bisnestähän tekevät myös Mustavuoren kaltaiset hyvinvointikouluttajat, jotka ottavat rahaa siitä, että purkavat edellisten bisnestentekijäin pahuuksia. Aina joku hyötyy naisten pahasta olosta, siitä, että emme koe täyttävämme jotakin pimeää normia.

Nainen puntarissa esiteltiin tuoreeltaan monissa kirjablogeissa. Amman kirjablogi hehkutti helmikuussa 2013: ”Nainen puntarissa on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Jos minulla olisi määräysvaltaa, säätäisin lain, jonka mukaan jokainen yli 15-vuotiaan naisen olisi pakko lukea kirja säännöllisin väliajoin. Sopivia valittuja kohtia olisi hyvä alkaa lukemaan aamunavauksissa jo peruskoulun puolella.” Olen samaa mieltä – kyllä näistä asioista pitäisikin puhua enemmän. Linkki blogikirjoitukseen: Nainen puntarissa: Kuinka tehdä sinunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa? (ammankirjablogi.blogspot.com)

Jaana-Mirjam Mustavuori on hyvinvointikouluttaja ja vapaa kirjoittaja, jolla on juristin koulutus. Nainen puntarissa -kirjan lisäksi hän on kirjoittanut teokset Elämän juurilla – Ruumiillisuus ja läsnäolo (2007), Olemisen talossa – Hidastajan vuosi (2009), Aistit auki (2014), Tunnevirrassa (2017) ja Koirailoa (2021).

Taina

Viinan viemä nainen nousee alhosta

Eira Mollberg: Villahousuhäpeä : dokumenttiromaani. Tammi 2019.

”Viimeisenä punaviinin myrkyttämänä iltana en muistanut, missä lapseni olivat töissä. Yksi opettaa peruskoululaisia, yksi toimii politiikassa, ja kuopus tekee nuorisolle ohjelmia Yleisradiossa. Muistin, että olen muuttamassa vuokrakaksioon asuttuani kaksikymmentä vuotta omakotitalossa, että lainani maksetaan kaikki pois muuton yhteydessä ja että minulle on varattu nivelrikkoisen polveni takia aika Tammisaaren sairaalassa. Muistin kaiken tarkkaan ja räikeän kirkkaasti. Muistin nekin asiat ja tapahtumat, jotka itsepintaisen uhmakkaasti olisin halunnut unohtaa.

Olisin halunnut unohtaa isäni talon Loimaalla, Orissuon vanhan koulun, jonka isä osti menetettyään omaisuutensa kahden viimeisen elokuvansa rahoituksen yhteydessä, kaksi järkälemäistä epäonnistumista: Ystävät, toverit ja Paratiisin lapset. Iltalehdet hehkuttelivat lööpeissään, kuinka yksikään ihminen ei saapunut katsomaan Rauni Mollbergin uusinta elokuvaa. Talo myytiin pilkkahintaan, ja nyt oma taloni oli menossa myyntiin, koska minun täytyi maksaa veljelleni osuus talosta, joka kuului äidille ennen hänen kuolemaansa.”

Kaksi vuotta putkeen juomista, alas vajoamista ja pohjamudista nousu uudenlaiseen tasapainoon. Eira Mollbergin Villahousuhäpeä on rohkeudessaan vavahduttava. Kirjasta tehtiin teatteriesitys heti ilmestymisensä aikoihin, syksyllä 2019. Teatteri Avoimet Ovet sen tuotti, ja se oli ”esitys kahdelle naiselle ja ortodoksikuorolle”. Siksi ortodoksikuoro, koska Mollberg on löytänyt hengellisen kotinsa venäläisistä luostareista.

Kirjan nimi Villahousuhäpeä juontuu lapsuuden muistosta, ajalta jolloin lapset vielä käyttivät vanhanaikaisia villahousuja. Pieni Eira pääsee luokkaretkelle karkkitehtaaseen ja tohkeissaan unohtaa pukea hameen ylleen. Perillä, kun talvitakit riisutaan ja lähdetään kierrokselle, häpeä on suuri. Kulahtaneet villahousut paljastuvat.

Sana häpeä ilmaisee teoksen ytimen. Kyse vain on jostakin paljon syvemmästä kuin lapsuuden satunnaisen kömmähdyksen tuottamasta häpeästä; kyse on vuosikymmenien aikana kertyneestä painolastista.

Se korsi, joka katkaisee kamelin selän, on yritys kirjoittaa Brita Kekkosen elämäkerta. Urho Kekkosen miniä, Taneli-diplomaatin leski on diiva, joka nöyryyttää elämäkerturia. Ennen Mollbergia on ollut jo monta yrittäjää.

” Kyllikki Forssell osaisi hyvin näytellä tuon äänen. —

–  Sinulla ei ole hajuakaan, mikä suurlähettiläs on, jatkoi Brita. Ääni käväisi jo tiuskaisun puolella. – Kukaan suurlähettiläs ei voi koskaan käydä kruununprinsessan luona. Ääni kiristyi ja nousi. – Suurlähettilään edelle menevät vain maan presidentti ja pääministeri, ei kukaan muu.

Vaihdoin ajatuksissani Kyllikki Forssellin Miitta Sorvaliksi. Loistava näyttelijä. Suoriutuisi tästä roolista väliaplodeilla. – Kun me olemme ulkomailla, me olemme todella korkeita, koska me edustamme meidän omaa maatamme.”

Lopulta Brita Kekkonen saatiin kansiin vasta postuumisti (Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä: Brita Kekkonen. WSOY 2014).

Romahduksen jälkeen ex-mies auttaa Eiran katkaisuhoitoon. Sen jälkeen nainen viettää aikaa monessa kuntoutuspisteessä ja tutustuu kohtalotovereihin.

”Olin antanut asioiden mennä surkeasti hutiin. Elämä on alituista lankeamista ja nousemista. Lankeamista ja nousemista. Ei mikään ihme, että polvet kuluivat ainaisesta ylös-alas-liikkeestä. Kulumavika. Niveliä särki. Geneettinen artroosi luki epikriisissä. Olen perinyt äidiltäni nivelrikon. Rustonpäät kuivuvat, ja luut kuluvat.”

Mollberg on näyttänyt kirjailijankykynsä monesti jo ennen tätä romaania. Hän on kirjoittanut näytelmät Suutarin lapsella ei ole jalkoja (1996) ja Rajatapaus (1997). Aiempi romaanituotanto käsittää kirjat Vakuuslapset (1999) ja Molle, isäni (2008). Vakuuslapsista hän sai Savonia-palkinnon. Molle, isäni käsittelee paitsi mutkikasta isäsuhdetta myös sitä hintaa, jonka menestyneen taiteilijan perhe voi joutua maksamaan.

Eira Mollberg on kyennyt muuttamaan vaikean isäsuhteensa ja traumaattisen lapsuutensa taiteeksi. Villahousuhäpeän erityinen ansio on päihderiippuvuuden ja kuntoutumisen kuvaus. Sanotaan, että Suomessa on puoli miljoonaa alkoholin suurkuluttajaa. Naisten osuutta ei voi sivuuttaa. Tarinansa avoimesti kertova kuntoutujanainen voi auttaa saman taakan kanssa kamppailevia.

Kirjassa viehätti sen soljuva kerronta, ikään kuin slaavilainen jutustelu. Teatterintekijöillä voi olla parhaimmillaan loistava draaman taju prosaisteinakin. Saara Turunen ja Eira Mollberg käyvät esimerkeistä. Tosin ortodoksiluostarikuvauksia oli minun makuuni liikaa, mutta niitä kompensoivat vastustamattomat Brita-jaksot ja päihdekuntoutusten henkilögalleria.

Taina

Tanssi, unohda ikääntymisen tympeys

Eveliina Talvitie: Vanha nainen tanssii. Valokuvat Jyri Pitkänen. Into Kustannus 2021.

Viidenkympin kriisi saa kirjailija Eveliina Talvitien tarttumaan aiheeseen. Millaista on olla vanheneva, no, sanotaan nyt reilusti: vanha nainen? Saako hän esimerkiksi yhä tanssia? (Tietysti saa, ja sikäli jos 50-vuotiasta kutsutaan vanhaksi, niin Talvitien oma tanssiposeeraus kirjan kannessa on häikäisevän kaunis ja rohkea.) Mistä löytää voimavaroja, millaisia ilonaiheita on?

”Herään välillä keskellä yötä ja ikäasia pamahtaa ohimooni kuin paperitollo takapulpetin pojan heittokädestä. Hetkeen en ole varma, olenko 40 vai 50. Sitten muistan, että se on totta. Olen todellakin pian 50. Ymmärrän, että kuolen joskus. Tunne on kammottava. Ei siksi, että maailmasta mukanani häviäisi jotain ainutkertaista. Tunne on puhtaasti itsekeskeinen. Pelottaa, että en ehdi tehdä kaikkea sitä, mitä pitäisi.”

Talvitie kertoo omista kokemuksistaan kirjailijana, tanssijana ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistujana. Omien pohdintojensa lisäksi hän esittelee haastatteluin yksitoista naista, ”jotka ovat elämässään osanneet tanssia muidenkin rytmiin, mutta löytäneet lopulta omansa”. Jokainen haastateltava on myös nimennyt musiikin, jonka tahdissa tanssii.

Haastateltavia ovat muun muassa Seela Sella, Pirkko Lahti, Ann Selin, Marketta Mattila, Raisa Rauhamaa, Katariina Souri ja Pirkko Arstila. Henkilögalleria pitää mielenkiintoa yllä. Onhan jokainen jo lähtökohtaisesti kiinnostava persoona, julkkis, ja lisäksi Talvitie esittää heille hyviä kysymyksiä.

Naiset käyvät läpi elämänkaartaan, taakse jääneitä vaiheitaan matkan päästä jo kypsästi tarkkaillen, asioita kaihtamatta. Puntaroidaan nykyhetkeä ja mietitään tulevaisuutta. Voimavaroja löytyy realistisesta otteesta elämään, läheisistä, hetkeen tarttumisesta, fyysisistä pihatöistä.

Jokaisella naisella on olennaista sanottavaa, kenellä taiteilijana, kenellä ammattiyhdistysjohtajana, kenellä mielenterveyden puolestapuhujana. Haastatteluissa kehkeytyy myös värikästä ajankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä. Minua journalistina kiinnosti erityisesti ”Kaken pesulan” legendaaristen juontajien Marketta Mattilan ja Raisa Rauhamaan osuus, samoin Pirkko Arstila, joka aikoinaan joutui Mainostelevisiossa räikeän ikärasismin kohteeksi.

Jyri Pitkäsen mustavalkokuvissa poseerataan silmät ummessa, mitä vähän vierastan. On toki kuvia avoiminkin silmin, ja kaiken kaikkiaan kuvat ovat hienoja. Muutenkin kirja on huoliteltu ja tyylikäs. Ainoa miinus tulee tekstin pienestä fontista.

Vanha nainen tanssii on piristävä puheenvuoro vanhuuskeskusteluun. Ainakin mieleen jää vahva kuva siitä, että emme ole yhtä harmaata massaa vanhoinakaan, vaikka toki saman kohortin ihmisillä on yhteisiä ikäpolvikokemuksia ja niiden kautta paljonkin yhteistä.  Asenne omaan vanhenemiseen on jokaisella oma. Siinä missä Talvitie suree, ettei ehdi ehkä tehdä kaikkea haluamaansa, joku samanikäinen voi vilkuilla jo tuonpuoleiseen, kaivaten poispääsyä pettymysten ja nöyryytysten sirkuksesta.

Eveliina Talvitie on aiemmin julkaissut muun muassa tietokirjat Keitäs tyttö kahvia (2013) ja Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016). Hänen esikoisromaaninsa Kovakuorinen ilmestyi vuonna 2019.

Taina

Kristityn naisen voimakirjat

Nyman, Maija: Naisen salaiset kansiot. Karas-Sana 1999, 3. painos 2003.

Nyman, Maija: Naisia kaivolla. Karas-Sana 2001, 4. painos 2018.

Tällä kertaa esittelen Aarrearkussa kaksi vuosituhannen taitteessa ilmestynyttä hurmaavaa suomalaista hengellistä klassikkokirjaa, joista otetaan aina vain uusia painoksia ja joiden teemana on naisen kasvu kristillisestä näkökulmasta. Nämä kaksi kirjaa – Naisen salaiset kansiot ja Naisia kaivolla – muodostavat mainion sisarusparin, joten käsittelen ne yhdessä. Kirjojen tekijä Maija Nyman on tunnettu  lohjalainen kirjailija, kolumnisti ja parisuhdetyöskentelyn asiantuntija.

Naisen salaiset kansiot jakautuu kahteen osioon, sateenkaaren tällä ja tuolla puolen, ja niiden puitteissa kirjailija pohtii naisen elämänkaarta, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristipaineita, rooliodotuksia, tarpeita, haaveita ja pettymyksiä. Aiheiden skaala on laaja. Kirjan nimi heijastelee 1990-luvun ajankuvaa – muistatko vielä ysäriscifisarjan Salaiset kansiot? –  mutta sisältö on ajatonta.

Maija Nyman laittaa itsensä likoon kertoen monista omista kokemuksistaan. Hän käsittelee perheenäidin arjen haasteita, rakastamisen vaikeutta ja ymmällään olevan rukouskyselyjä Jumalan edessä. Sekä kiitollisuuden, rakkauden ja valon hetkiä.

Luin kiinnostuneena, millaista on elämä kolmen pojan äitinä, kun itselläni on yksi tytär. Äiti seuraa kummissaan tappelunnujakoita, joita kehittyy kuin itsestään. Jokainen poika herättää naisessa hieman erilaisen äidin. Sama lähestymistapa, samat sanavalinnat eivät sovi kaikille lapsille. Joskus äiti saa kysymyksiinsä vastauksen vasta lapsen kasvettua aikuiseksi.

Aivan hykerryttävä kohta on kuvaus pyrkimyksestä kohti ”kunnon kristittyä kotia”, koko perheen rukoushetkien järjestämisestä. Ajatus on ylevä, mutta tiettyyn ikään vartuttuaan pojat kiemurtelevat tuoleillaan, murjottavat tai alkavat hihitellä jossakin rukouksen kohdassa. Tunnelma lässähtää eikä kaivattua fiilistä saavuteta. Tämä nostaa äidille marttyyrin kyyneleet silmiin. Sitten rukoushetkeä muutetaan rennompaan suuntaan, jolloin kaikki jaksavat paremmin olla mukana.

”Hartauteemme tuli enemmän tilaa. Söimme samalla jäätelöä, ja soittohaluinen sai soittaa alku- tai loppukappaleen. Yleensä se oli rokintapaista jyskettä ja varmasti Jumalalle erittäin mieluista kuultavaa. Rukouksistakin tuli nasevia ja nopeita.” (s.71)

Parisuhteen avaimia ovat hienotunteisuus, luottamus ja kyky antaa joskus periksi. Lopulta olemme toisillemme jossakin määrin mysteeri. Ihanteena oleva Jumalan rakkaus voi tuntua ylivoimaisen vaikealta, mutta sitä kohti kannattaa pyrkiä.

”Jumala itse on sitoutunut rakkauteen, sillä se on hänen luonteensa. Rakkaus ei sano: ’Sinä olet sellainen ja tällainen.’ Se kysyy: ’Kuka sinä olet?’ ” (s. 61)

Nyman rohkaisee naisia arvostamaan itseään, pitämään huolta itsestään ja kunnioittamaan eri ikäkausien viisautta: tyttö, neito, aikuinen nainen ja vanhus ovat kaikki omanlaisensa viisauden lähteitä, ja iäkkäässä naisessa kaikki kerrokset voivat olla sopusointuisesti läsnä.

Nainen haastetaan pohtimaan. Miten minä jaksan nyt? Odotukset ja vaatimukset perhe-elämässä ja työelämässä, naisten keskinäinen vertailu ja kateus voivat hiertää. Mitä useammalla elämänalueella toimii, sitä enemmän urakkaa ja kilpailun paineita, ellei osaa armahtaa itseään.

Entä ne lapsuudesta kumpuavat taakat? Jokaisen on toki välttämätöntä päästä menneisyytensä kanssa sinuiksi, mutta loputon vatvominen menneessä saati historian rikollisten syyttely ei eheytä ihmistä. Nyman myös toteaa viisaasti, että äitejä pitää armahtaa, eivät he ole kaikkeen syypäitä. Katse tulisi suunnata eteenpäin. Mihin kaikkeen minusta vielä olisi?

”Uskon näkökulma siirtää elämämme painopisteitä aina tulevaisuuden ja toivon suuntaan.” (s. 129)

Nyman kutsuu ”pääsiäisaamun naisiksi” rohkeita kristittyjä naisia, jotka uskaltavat lähteä liikkeelle, nähdä ja kohdata sekä kertoa muillekin kokemastaan, ensimmäisen pääsiäisaamun tapaan. Muutama tällainen henkilö esitellään kirjassa. Heitä ovat muun muassa Anne Fried, Anna Bach ja Hollannin kuningatar Wilhelmina. Heitä yhdistää rohkeus seurata sekä Jumalaa että omaa intuitiotaan.

Seniori-ikäinen nainen saattaa olla suuri inspiraation ja lohdun lähde nuoremmilleen. Nyman kirjoittaa hyvin kauniisti kohtaamisistaan vanhojen naisten kanssa. Pyhällä maalla kohdattu tuntematon nunna tai kuuluisa filosofi-kirjailija Anne Fried huokuvat samaa hyväksyntää ja kiireetöntä rakkautta.

Naisen salaisilla kansioilla Maija Nyman tarkoittaa sielun sopukoissa olevia tieto- ja tunnereservejä, jotka ehkä pysyvätkin piilossa tai sitten sopivan hetken tullen avautuvat antaakseen elämiseen eväitä tai päästäkseen uudelleen järjesteltäviksi.

”Naisen suhde omiin salattuihin kansioihinsa muuttuu ajan myötä. Ikääntyessä alkaa ymmärtää enemmän, ja siksi pelättävää on vähemmän. Naisen salaisista kansioista löytyy erilaisia oikeudenkäyntitapauksia omaa itseä ja naisen osaansa, synnyttäjäänsä ja synnyttämiään vastaan. Valittu puoliso saa oman osansa syytöksistä ja armonanomuksista. Jumalaakin vastaan hän käy oikeutta. Suuria kysymyksiä, kapinaa ja pettymystä. Riemastuttavia vastauksia ja intuitiivisia oivalluksia.” (s. 8)

Kirjailija tuo lohtua elämän kriisikohdissa painiskeleville naisille. Hän esittää osuvan vertauksen suuresta palapelistä, jota kärsivällisesti kootaan. Parhaassa tapauksessa uskovat ystävätkin ovat nähneet näkyjä, unia ja enteitä, jotka tietenkin jaetaan iloisina uutisina ja jotka tuntuvat vahvistavan, että kaikki tulee menemään hyvin.

Juuri kun on tulossa valmista, tapahtuu katastrofi: palapeli hajoaa pirstaleiksi, jolloin jopa vuosien työ tuhoutuu hetkessä. Paniikkia ja pettymystä on ilmassa. Nämä ovat niitä elämän tilanteita, joissa kristityn tulee vain uskoa, että kaikella on tarkoitus eivätkä pirstoutuneet palapelit häviä mihinkään, vaan pysyvät Jumalan muistissa.

Jo tässä teoksessa on useita viittauksia Raamatun naisiin, joita sitten käsitellään perusteellisemmin toisessa kirjassa.

Naisia kaivolla

Tämä kirja muutti käsitystäni Raamatun naisista. Eivät he olekaan alistettuja, vähän ressukoita sivuosatyyppejä, vaan aktiivisia ja varteenotettavia ihmisolentoja, jotka toimivat elinolosuhteidensa ja mahdollisuuksiensa mukaan ja joiden panos tapahtumiin on usein merkittävä.

Naisia kaivolla ilmestyi 2010-luvulla myös ranskaksi ja espanjaksi: Reflets de femmes dans le puits de Jacob (Emeth, 2014) ja Mujeres reales: semblanzas de personajes femeninas de la Biblia (Editorial Clie, 2019).

Kirjaan syventyessäni koin myös samanlaisen ahaa-elämyksen kuin lukiessani Kalevalan ensimmäistä kertaa aikuisena (jolloin ymmärsin asioista hieman enemmän kuin yläasteen äidinkielentuntien pakko-Kalevalan aikoihin): ihminen kohtaa samat asiat ja kamppailee samojen ongelmien kanssa ajasta aikaan.

Kuten Maija Nyman toteaa kirjan esipuheessa:

”Se, mitä minulle tapahtuu, ei ole mitään uutta. – – -He [Raamatun naiset] ovat erilaisista ammateista ja säädyistä, johtajia ja johdettavia, äitejä ja lapsettomia, tahraisia ja langenneita. — Heidän maailmansa ja tunteensa voivat kohdata Sinun kokemusmaailmasi.” (s. 9-10)

Keskiössä on siis kaivo, tuo menneiden aikojen keskeinen kohtaamispaikka, jossa vaihdettiin kuulumiset, näyttäydyttiin, katseltiin toista sukupuolta sillä silmällä, pidettiin yllä sosiaalista hierarkiaa. Raamatun naiset kuvitteellisesti saapuvat kaivolle yksi kerrallaan, ja kirjailija kertoo heidän kertomuksensa esittäen siitä omatkin pohdintansa, mukana ovat keskeiset Raamatunjakeet.

Raamattu mainitsee 2930 henkilöä, joista 156 on naisia nimineen. On myös nimettömiä naisia, jotka kuitenkin saattoivat ratkaista elämän ja kuoleman, kuten Toisen Kuninkaiden kirjan 5. luvun palvelijatyttö, sotapäällikkö Naamanin vaimon palvelija; tyttö, jonka sanojen ansiosta Naaman haki sairauteensa apua oikealta taholta, meni parantavalle lähteelle.

Tyttö oli nimetön, ei-kukaan, ja hän otti ehkä riskin ylipäätään puhutellessaan vallanpitäjiä, mutta hän ei voinut olla puhumatta, koska hän rakasti väkeään.

Nyman tuo palvelustytön tarinan tähän päivään: kukaan ei ole ”ei-kukaan”, vaan jokaisella on tehtävä ja arvokkuus.

”Ehkä et ole suuri teologi, et ahkera Raamatun lukija etkä kirkon penkin kuluttaja saati sitten missiohenkinen sielu. Olet ihan tavallinen nainen, joka olet kamppaillut vuosikausia sen kanssa, kelpaatko mihinkään, oletko minkään arvoinen, tarvitaanko sinua missään.

Tottakai tarvitaan, juuri siinä missä elät elämääsi.” (s. 159)

Maija Nyman kertoo Ruutin ja Noomin tarinan kohdalla, että Ruut oli Raamatun naisista ensimmäinen, joka tuli hänelle ikään kuin ihmisenä tutuksi, ja siitä lähti avautumaan näköaloja muihinkin Raamatun naisiin. Ruut ja hänen anoppinsa Noomi jakavat huikean kohtalon ja selviytyvät monista vaikeuksista. Kertomuksen ytimessä on hyväntahtoisuus, auttavaisuus ja kärsivällisyys.

Kohtaamme Eevan, jonka elämä kulki paratiisin täydellisyydestä paratiisista karkotetuksi ja murhamiehen äidiksi, mutta myös lupauksen vastaanottajaksi. Kuulemme Saaran naurun erämaassa. Tutustumme Lootin vaimoon, varoittava esimerkki menneisyyteen takertumisesta. Potifarin vaimojahan löytyy nykyäänkin, ylellisiä mutta tyytymättömiä edustusrouvia, jotka huvikseen pyörittävät tielleen osuvia käskyläisiä.

Pohdimme Martan ja Marian erilaisia luonteita. Touhuava, suvereenisti emännöivä Martta ja hänen unelmoiva sisarensa Maria.

”Jeesus kiinnitti huomiota ylimääräiseen touhuamiseen, täydellisyyden vaatimuksiin, joissa ei aina jäänyt tilaa syvemmille pohdinnoille. Huomio siirtyy ulkonaisiin ja toisarvoisiin elämän keskeisen kysymyksen sijasta. ’Vain yksi on tarpeen’ oli Jeesuksen sanomana oikeutettu. Monissa käsikirjoituksissa vastaava kohta kuuluu: ’Vähän on tarpeen, tai yksi ainoa.’

Jeesus tiesi, mistä puhui, ja näki, miten vaikea ihmisen on raivata tieltä esteitä, jotta kuulisi hänen ääntään.” (s.183)

Kaikkiaan Naisia kaivolla esittelee kaksikymmentä hahmoa. Kirjan tenho piilee siinä, että se ei ole pelkkä Raamatun naisten luettelo, vaan jokainen henkilö edustaa jotakin suurempaa ideaa ja johtaa osuviin pohdintoihin ihmisen osasta. Maija Nyman osaa sanoittaa tilanteet niin, että niistä tulee käsitettäviä, koskettavia ja ajankohtaisia.

Esimerkiksi Mooseksen isosisko Mirjam, joka on arvostettu profeetta ja naisten johtaja, sairastuu ja joutuu leirin ulkopuolelle. Hän on tehnyt virheitä ottaen liikaakin valtaa itselleen. Karanteeniajan jälkeen hän saa lähestyä leiriä. Silloin nähdään, että hän on todella parantunut, ja hän voi jälleen liittyä joukkoon. Nyman näkee Mirjamin kohtalon siten, että vahvuuteen sairastunut joutuu tarkkailuluokalle ja tukiopetukseen. Joutuessaan ”pelistä pois” henkilö saa hyvän tilaisuuden itsetutkisteluun.

Naisten kohtaloista lukiessa huomaa, että luvatun kansan valitut henkilöt(kään) eivät pääse helpolla. Lupausten täyttyminen vie joskus vuosia, jopa vuosikymmeniä venyttäen ihmisen kärsivällisyyden sietokyvyn yli. Hekin joutuvat kamppailemaan epätietoisuuden kanssa ja hapuilemaan pimeässä ihmetellen, missä vastaus viipyy.

Mikä olisikaan parempi yhteinen nimittäjä naisten tarinoille kuin kaivo? Veteen liittyy syvää symboliikkaa. Minullekin on tuttu lapsuuden kesäpaikkamme, vanhan savolaisen maalaistalon vinttikaivo, josta tarpeeksi isoksi tyttöseksi kasvettuani sain nostaa vettä. Maija Nymanin lapsuudenkaivo oli kammella kierrettävää mallia. Yhtä kaikki sama ilo onnistumisesta ja kunnioitus kaivoa kohtaan. Jaan siis nämä tunnot:

”Olin yksin kaivolla. Olin kasvanut naiseksi kantamaan vesiämpäriä. Mitä siitä, että se oli alussa puolillaan. Vesi oli joka tapauksessa kirkasta. Onnistumisen riemun tunteen muistan yhä selvästi. Sellainen jää ikuisesti mieleen.

Kaivolla käynti tuli tutuksi, mutta kunnioitus kaivoa kohtaan jäi pysyväksi. Sen myötä myös veden kunnioitus. Elämää ylläpitävän veden.

Yksinkertaisuus on suurta. Veden symboli on parhaimmillaan sitä. Kun keskittyy olennaiseen, löytää tien kaivolle. Ihmisen tehtävänä on kantaa vesi ei luoda sitä.

Ilman lähdettä ei ole kaivoa.” (s. 200)

Rohkaisevia sanoja kaikille sisarille.

Taina

Artikkelia muutettu 28.3.2021: lisätty tiedot ja kansikuvat Naisia kaivolla -kirjan ranskannoksesta ja espanjankielisestä käännöksestä.