Mary Ollonqvist & Anna Mesterton: Ommelkaa itse pukunne. WSOY 1930.
Miten 1920-luvun suomalaisnaisia opastettiin kotiompelun salaisuuksiin? Tämä kirjavanhus tupsahti eteeni nettiantikvariaatissa, enkä voinut sitä vastustaa.
Ommelkaa itse pukunne ilmestyi vuonna 1928, ja tämä toinen, uudistettu painos tuli 1930. Kirja henkii kautta linjan vahvasti 1920-lukua. Vaatemuoti oli linjoiltaan suoraviivaista eikä kovin vartalonmyötäistä.
”Saumoja on vaatteissa vähän eikä niitä suinkaan pönkitetä luilla eikä muilla kovikkeilla. Kiinnittimiä on vain jokin harva, – – Vyötäiskohta on kokonaan vapautettu entisestä tukalasta, monien hameiden ja puseroiden vyötärön rasituksesta. Puvun koristeluun ei nykyjään tarvitse uhrata paljon kustannuksia eikä työtäkään. Katsotaanhan, että puku on sitä kauniimpi, mitä vähemmän se on somisteltu. Useimmiten tullaan toimeen pienellä soljella tai nauharuusukkeella. Juhlapuvunkin paras somiste on vain värikäs kukka toisella olkapäällä.”
Edellä olevasta saa jo käsityksen kirjan hengestä. Ainakin minut yllätti tietty rentouden ja runsauden tuntu. Ei tietoa pula-ajasta kuten vaikkapa siinä 1950-lukulaisessa naisten oppaassa, jonka muistan äitini kirjahyllystä; ”kun pulat ovat ohi, hankimme useita pareja kauniita sukkia”. Tässä teoksessa todetaan, että monenlaisia käytännöllisiä ja kauniita kankaita on saatavissa, kotimaisiakin puuvillakankaita, jotka ovat mitä parhaimpia arkipukuihin. On silkkejä, sametteja, kreppikankaita ja villakankaita. Pukeutumiseen liittyvät edut ja naisellisuuden ilot tulevat esiin.
Toki, kun kirja on ilmestynyt Kotilieden julkaisusarjassa, painopiste on käytännöllisyydessä ja säästäväisyydessä. Kangasta pyritään hankkimaan taloudellisesti, mutta: ”Hyvä on kuitenkin muistaa, että halvin puku ei loppujen lopuksi ole se, jonka ainekset ostettaessa ovat maksaneet vähimmin, vaan se, jota kauimmin voi käyttää.” Ja perheenemäntä, joka kykenee vaatettamaan katraansa, ei ainoastaan säästä, vaan suorastaan ansaitsee. Kotilieden kirjasarjassa ilmestyi noihin aikoihin muun muassa myös opas Pikkulapsen vaatteet.
Aluksi käydään läpi, mitä pukuja nainen tarvitsee. Työpukujen lisäksi (joita ”lukuisat kodin ulkopuolella suoritettavat ammatit, toimet ja virat edellyttävät”) pitää olla kotipuku, joka myös on ”perheenemännän ammattipuku”, puku ulkona liikkumista varten, vierailupuku, ilta- eli juhlapuku sekä urheilupuku. Sitten neuvotaan kangastyyppien valinnassa ja annetaan pukeutumisohjeita lihaville, laihoille, nuorille ja vanhoille. Silmän harhauttaminen ja oikeiden kohtien korostaminen vaatteiden keinoin on tiedetty kautta aikain.
On myös värineuvontaa. Ollonqvist & Mesterton määrittelevät suomalaisten viisi erilaista väritystä ja ohjaavat sopivimpiin sävyihin. Kirjassa on lisäksi taulukko, josta voi varmistaa ristiin, miten vaikkapa kankaan ja somisteen väri sopivat yhteen. Tämä värineuvonta pätee aivan hyvin 2020-luvullakin.
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten oppaassa katsastetaan vaateompelun perusteita – leikkaaminen, mittaaminen, sovittaminen – ja listataan välttämättömät työvälineet, neulat, langat, mallinuket, jopa ompelukone. Kone, tuo kaikista tärkein ompelijan apuväline, kuulemma olikin jo lähes jokaisessa kodissa, ja kouluissa opetettiin koneompelua.
Kätevä kotiompelija huolsi itse koneensa. Minä en uskaltaisi ryhtyä Husqvarnani sisuksia ronkkimaan, mutta toisin oli vuonna 1930. Kulti, toisitko linnunsulan ja bentsiinin, kiitos!
”- – irroitetaan kaikki peitinlevyt paikoiltaan (tärkein tietysti on koneen rungon vasemmalla puolella oleva, paininjalan ja neulan tankoa peittävä levy). Samoin irroitetaan myöskin paininjalka sekä kaikki helposti takaisin paikoilleen pantavat koneiston osat. Nämä liotetaan kaikki joko paloöljyssä tai bentsiinissä, kuivataan hyvin ja sivellään sitten koneöljyllä. Koneen sisäosia puhdistetaan samoin paloöljyllä tai bentsiinillä hankaamalla sitä niihin linnun sulalla. Näin saadaan koneesta pois kaikki vanha, helposti pikeentyvä öljy sekä pöly. Paloöljy samoin kuin bentsiinikin on koneesta tarkkaan kuivattava pois, irroitetut osat ruuvataan paikoilleen ja kone öljytään hyvin, ommellaan hetkinen ilman lankaa ja annetaan sitten vielä hiukan ylimääräistä öljyä, jos kone nimittäin jää seisomaan käyttämättä. Koneen teline eli alaosa on myös puhdistettava.”
Ompelukone oli valtava edistysaskel, mutta koska kone teki vain suoraa ommelta, piti 1930-luvun naisten työläästi huolitella kaikki saumanvarat, useimmiten käsin, elleivät sitten tehneet niin sanottua edestakais- eli ranskalaissaumaa. Että meillä on helppoa siksak-koneiden aikakaudella, puhumattakaan saumureista…
Ommelkaa itse pukunne antaa ohjeita arkivaatteiden ja -asusteiden ompeluun, koristeluun, huoltoon ja säilytykseen. Kirjaan kuului alun perin kaava-arkki, joka tästä minun kappaleestani ikävä kyllä puuttuu. Kaavoja oli tarjolla puseroihin, hameisiin, housuihin ja moniin asusteisiin. Sisäsivuilla esitettiin kaavojen asettelu kankaalle.
Urheilullisuus oli lyönyt itsensä läpi: ”On väärin sanoa, että jokainen nainen tarvitsee urheilupuvun, mutta nykyjään tarvitsee sitä kuitenkin moni nainen.” Tekijät kertovat, että naisen urheilupuvun muodostivat polven yli menevät, tiukasti säären ympäri napitettavat housut ja pitkänomainen takki.
Eikä unohdeta hauskaa rantaelämää. Uimapukua varten ommeltiin housut ja niiden päälle paitamekko, tai sitten kirjan ohjeiden mukaan yksiosainen pitkähkö vaate, joka lökötti sekä lantiolta että ylempää. Ohjeet tulivat myös rantatakkiin, jollaista ehdottomasti tarvittiin uimalassa tai kylpylässä.
Näppärä emäntä kruunasi rantakokonaisuuden päähineellä. Kumilakkeja oli saatavilla, mutta ”se, jonka hiukset eivät vähäistä kosteutta pelkää, kietaisee päähänsä huivin, joka on samasta kankaasta kuin uimapukukin, ja lisää niin yhtenäisellä hauskalla asullaan uimarannan maalauksellista viehkeyttä”.
Minulle, pitkän linjan ompelija-amatöörille kirja oli kiehtova kurkistus isoäitieni aikakauteen, jolloin naiset iltalampun valossa yliluottelivat uuden arkipukunsa saumanvaroja ja panivat talteen silkinpalan koristeruusuketta varten. Osaan olla kiitollinen nykyajan helppoudesta. Aion myös harjoitella edestakais- eli ranskalaissaumaa.
Ah näitä vanhojen kirjojen omistuskirjoituksia! ”Metson tädiltä 12.9.1931.”
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 