Terry Pratchett & Neil Gaiman : Hyviä enteitä : noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset (suomentanut Mika Kivimäki. Jalava, 2020)
Lontoo, 1990-luvun alku. Kello lähestyi kolmea iltapäivällä ja Antikristus oli ollut maan päällä kohta viisitoista tuntia. Aziraphale, enkeli, sekä Crowley, demoni, olivat St. James’ Parkissa syöttämässä pullasorsia. He pohtivat tulevaa suurta välienselvittelyä. Aziraphale laittoi paperipussinsa roskikseen:
”Me tietenkin voitamme”, hän sanoi.
”Sitä sinä et halua”, demoni sanoi.
”Miksihän ihmeessä en?”
”Mieti nyt”, Crowley sanoi epätoivoisesti. ”Kuinka monta muusikkoa luulet teidän puolellanne olevan, mitä? Siis ensiluokkaista.”
Aziraphale näytti säikähtäneeltä.
”Tuota, luulisin että -” hän aloitti.
”Kaksi”, Crowley keskeytti. ”Elgar ja Liszt. Kaikki muut ovat meillä. Beethoven, Brahms, kaikki Bachit, Mozart ja muut. Osaatko kuvitella ikuisuuden Elgarin kanssa?”
Aziraphale sulki silmänsä. ”Liiankin hyvin”, hän voihkaisi.
”Siinä sitä ollaan”, Crowley sanoi silmät voitonriemusta kiiluen. Hän tunsi hyvin Aziraphalen heikon kohdan. ”Ei enää CD-levyjä. Ei enää Albert Hallia. Ei enää ensiesityksiä. Ei enää oopperataloa. Pelkkää enkelikuoroa päivät pitkät.”
”Tutkimatonta”, Aziraphale mutisi.
”Kuin kananmunat ilman suolaa, niin kuin aina sanot. Siitä tulikin mieleen. Ei munia, ei suolaa. Ei graavilohta tillikastikkeella. Ei kiehtovia pikkuravintoloita, joissa sinut tunnetaan. Ei Daily Telegraphin ristisanatehtäviä. Ei pieniä antiikkikauppoja. Eikä muuten kirjakauppojakaan. Ei kiinnostavia vanhoja kirjoja. Ei -” Crowley alkoi raapia Aziraphalen kiinnostusten astian pohjaa ”- 1800-luvun alun hopeisia nuuskarasioita…”
”Mutta meidän voittomme jälkeen elämästä tulee parempaa!” enkeli raakkui kurkku kuivana.
”Mutta ei mielenkiintoisempaa. Kuule, sinä tiedät, että olen oikeassa. Olisit yhtä onnellinen harppu sylissä kuin minä hiilihanko kourassa.”
”Emmehän me soita harppua.”
”Emmekä me käytä hiilihankoja. Puhuin vain retorisesti.”
He katsoivat toisiaan pitkään.
Aziraphale ja Crowley olivat tunteneet toisensa pitkään, jo syntiinlankeemuksesta lähtien. Crowley oli se käärme, jonka juonittelu johti ihmiskunnan kylmään ja kaikkeen muuhun vaivaan. Enkeli Aziraphale toimi tuolloin itäisen portin vartijana. Hän luovutti miekkansa lähtijöille, kun siellä ulkona oli niin hurjia eläimiä ja myrskykin nousemassa, joten miekka saattaa tulla tarpeeseen, olkaapa hyvä… Siirto maan päälle saattoi olla tarkoitettu molemmille eräänlaiseksi rangaistukseksi. Kirjan tapahtumahetkellä he olivat olleet lähes kuusituhatta vuotta asemapaikassaan. (Maailma todella luotiin 4004 eaa., 21. lokakuuta noin kello 9 aamulla.)
Jos karkoituksen piti olla rangaistus, se olisi voinut onnistua paremminkin. Molemmat olivat alkaneet viihtyä vallan erinomaisesti paikallisen väestön seurassa. Aziraphale toimi osa-aikaisena harvinaisten kirjojen kauppiaana, joka pääasiassa keräili niitä. Hänen erikoisalaansa olivat raamatut ja erilaiset ennustuskirjat. Crowleylle, joka harrasti nopeita antiikkiautoja, joku vuosisata saattoi olla suorastaan tylsä, mutta sitten oli repäiseviäkin jaksoja.
Crowley oikeastaan piti ihmisistä aika lailla – merkittävä heikkous demonille.
”Totta kai hän yritti parhaansa tehdäkseen heidän lyhyistä elämistään surkeita, sillä se oli hänen työtään, mutta mikään hänen keksimänsä ei ollut puoliksikaan niin pahaa kuin ne jutut, joita he keksivät itse. Heillä näytti olevan lahjoja sellaiseen. Sellainen oli heissä jotenkin sisäänrakennettuna. He syntyivät maailmaan, joka oli tuhansilla pikku tavoilla heitä vastaan, ja käyttivät sitten suurimman osan voimistaan tehdäkseen siitä vielä pahemman.”
Ihmisillä on jotakin, mitä meillä ei ole. Heillä on mielikuvitusta, heillä on sähköä ja elektrodeja, Crowley tuumi.
Demonilla ei kuulunut olla omaa tahtoa, mutta muutaman kikan Crowley oli oppinut ihmisten parissa. Ne eivät auttaneet, kun hän sai Alakerrasta toimeksiannon viedä Saatanan Sikiö (tunnetaan myös nimillä Vastustaja, Kuninkaiden Kukistaja, Pohjattoman Kuilun Enkeli, Suuri Peto Jonka Nimi On Lohikäärme, Valheiden Isä ja Pimeyden Valtias), siis vastasyntynyt Antikristus synnytyssairaalaan. Ei ollut hänen vikansa, että sairaalan touhukkaat saatananpalvojanunnat sähläsivät kohtalokkaasti pienokaisten kanssa.
Maanpäällinen hauskuus näytti loppuvan, kun lopullinen myrsky oli nousemassa. International Expressin lähetti toimitti jo Ilmestyskirjan ratsastajille kokoontumiskutsuja eri puolilla maailmaa. Tekijät ovat muuten päivittäneet tuon joukon kerrassaan oivallisesti. Rutto? Hän oli vetäytynyt penisilliinin keksimisen jälkeen sivuun. Tilalle oli astunut moninkertaisesti tehokkaampi Saastuminen (jättitankkereita, myrkkytynnyreitä, happosateita). Ihmiskunnan tutut riesat Nälänhätä ja Sota olivat mukana kuten Kuolemakin. Kirjassa he muuten ajavat moottoripyörillä. Liekehtivät efektit ja loisteliaan visuaaliset kohtaukset ovat arvatenkin pääasiassa Neil Gaimanin luomuksia.
Enkelin ja demonin välille oli ajan kuluessa kehittynyt epävirallinen sopimus (eli järkevä järjestely) keskinäisestä yhteistyöstä. Sopu ja molemminpuolinen reviirien kunnioitus helpotti virallisten suhteiden hoitamista omien esimiesten kanssa. Siksi he alkoivat yhdessä valvoa lapsen kehitystä. Antikristuksen 11-vuotissyntymäpäivänä he huomasivat, että jokin oli mennyt pahasti pieleen. Silloin Crowleyn mukaan pimeyden valtojen oli määrä lähettää syntymäpäivälahjaksi helvetinhurtta kulkemaan Prinssin rinnalla ja suojelemaan häntä kaikilta harmeilta. Koiraa ei näkynyt. Crowley ja Aziraphale tajusivat, että he tarkkailivat väärää lasta.
(1/2)
Tainan ja Tommin aarrearkku 