Kaikkivaltias sivuun, konsernijohto Jeesuksen käsiin

Erik Wahlström: Jumala : romaani (suomentanut Leena Vallisaari. Schildts Kustannus, 2006)

”Arkkienkelit heittäytyivät pilvimättäälle ja tuijottivat suoraan ylös kädet pään takana ja siivet patjana allaan. Rafael nyppi ajatuksissaan pilvenhippua ja yritti maistaa sitä.
’Tuliko meidän laeistamme sinun mielestäsi hyviä?’ hän kysyi muina miehinä.
’Totta kai’, Gabriel vastasi yllättyneenä. ’Kuinka niin?’
’Tjaa. Aaronin pitää sivellä verta oikeaan korvannipukkaansa. Miksei vasempaan? Ja miksi heinäsirkkoja saa syödä mutta rapuja ei? Miksi miesten on annettava tukkansa kasvaa ohimoilta mutta ei niskasta?’
’Ei mistään erityisestä syystä. Laki olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme valinneet vasemman korvannipukan, kieltäneet heinäsirkkojen syömisen ja sallineet ravut ja käskeneet miesten käyttää kankipalmikkoa.’
’Nyt minä en ymmärrä.’
’Tärkeää ei ole se, mitä Jumala määrää, tärkeää on että hän määrää sen ja että ihminen tapetaan tai karkotetaan kansansa keskuudesta, jos hän tekee väärin.’
’Saat minut mykistymään.’
’Lohduttaudu sillä, että laissa on myös hienoja määräyksiä, esimerkiksi ettei ihmisiä saa tappaa eikä tehdä aviorikosta eikä käyttää vääriä painoja.’
’Mutta sellaiset asiathan on kielletty kaikkien kansojen laissa.’
’Niin, ja siitä syystä ne eivät kelpaakaan Jumalan valitun kansan tunnusmerkeiksi. Sen, mikä israelilaisissa on ainutlaatuista ja erottaa heidät muista kansoista, täytyy olla niin mieletöntä ja merkityksetöntä, etteivät muut kansat ole vaivautuneet säätämään sitä koskevia lakeja.'”

Kirjan tekijä Erik Wahlström kasvoi perheessä, jossa uskonnolliset kysymykset tulivat varmasti esille. Hänen isänsä ja setänsä toimivat Pelastusarmeijan upseereina ja sen kansainvälisissä tehtävissä. Tekstistä näkyy, että hän hallitsee raamatullisen aiheen perinpohjaisesti. Niin hyvin, että hän voi ottaa lähdeteoksen suhteen melkoisia erivapauksia. Erik Wahlströmin pitkä toimittajatausta Hufvudstadsbladetin tiede-, kulttuuri- sekä päätoimittajan tehtävissä takaa hyvin sujuvan tyylin.

Erik Wahlström käy kirjassaan pikaisesti läpi Raamatun sisällön pääasiassa Jumalan näkökulmasta. Hän käsittelee kristinuskon keskeisiä opinkappaleita sekä eräitä aatehistorian ongelmakohtia ilkikurisesti, mutta jotenkin lempeän ymmärtävästi.

Kirjan alussa Jumala on nuori, kiimainen mies. Kiihkeä luomisen akti siemensyöksyineen on kuvattu tavalla, joka voi olla liikaa joillekin lukijoille. Toinen kynnys herkälle lukijalle on Jumalan taivaallinen näyttelyhalli, jonne hän kokosi juutalaisten miesten esinahkakokoelman. Nämä seikat liittyivät Jumalan myrskyisään nuoruusvaiheeseen, joka vähitellen alkaa tasaantua. Jumala joutuu huomaamaan, että hänen suunnitelmansa tahtoivat mennä jollain tavalla vähän pieleen.

Alussa hän epäonnistui ihmiskunnan kanssa niin pahasti, että joutui hukuttamaan kaikki ja aloitti kaiken alusta. Toisella kertaa hän oli varovaisempi. Hän ei jakanut energiaansa koko maailmaan, vaan keskittyi yhteen perheeseen, Abrahamin sukuun. Ankara puutarhuri kouli Abrahamin vesaa armottomasti laeilla, määräyksillä ja rangaistuksilla. Wahlström poimii Vanhasta testamentista lukuisia järkyttäviä esimerkkejä niistä.

Tässä vaiheessa Jumalan johtoryhmään taivaassa kuuluu pelkkiä jees-miehiä, arkkienkelit Gabriel, Mikael ja Rafael. Jobin tapaus on käännekohta. Wahlströmin Jumala tunnistaa selvästi luonteensa synkemmän puolen. Hän luo Jeesuksen, jonka tehtäväksi tulee julistaa Jumalan rakkautta ihmisille.

Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen taivaassa on selvä ja välillä kriittinen vastavoima Jumalalle: Jeesus ja vähän myöhemmin sinne tullut Maria. He toimivat tehokkaina ihmisten rukousten välittäjinä ja heidän puolestapuhujina. Kirjan loppupuolella Jumala joutuu kohtaamaan kasvavan joukon valistuneita filosofeja ja luonnontieteilijöitä, jotka hekin haastavat omilla pohdinnoillaan vanhoja käsityksiä.

Ongelmia aiheuttivat ensiksikin lait. Ne eivät kaikilta osin olleet kovin onnistuneita. Joitakin huolenpidon ilmauksia niistä löytyi, esimerkiksi se, että viljaa ei saa korjata pellon reunoja myöten, jotta vähäosaisille jäisi tähkiä poimittaviksi, tai että muukalaisia pitää kohdella hyvin. Nuo hyvät kohdat tahtoivat hukkua jumalanpalvelusta tai arkielämää koskeviin kieltoihin ja pikkumaisiin säännöksiin. ”Sanoja, sanoja, totta kai sanat ovat tärkeitä mutta ne eivät ole kaikki”, arkkienkeli Gabriel muistutti. Lopulta Jumala itsekin myöntää, että on menneisyydessä ehkä pannut liikaa painoa laeille ja määräyksille. Sanoma on tärkeä, mutta oleellisempaa on sanoman ympärille kokoontuminen, yhdessäolo.

”Alun perin kyse oli ollut hyvän ja pahan tietämisestä. Ei kai se niin vaarallista ollut? Se kuitenkin toi muassaan muuta tietoa, sellaista joka ei suoranaisesti liittynyt hyvään tai pahaan mutta vaikutti siihen välillisesti ja arvaamattomin tavoin.
Entä kun tieto hyvästä on ensin saatu, miten on laita hyvän tekemisen tahdon? Sitä Jumala ei ollut ajatellut. Tahto olisi vaatinut oman erillisen puunsa. Ja kyky sekin omansa. Ei hyödytä olla perillä hyvästä ja tahtoa tehdä sitä, jollei kyky riitä siihen.
Hyvyyden ja pahuuden välillä lisääntynyt harmaan sävyjen määrä masensi Jumalaa. Oli myöhäistä palata mustavalkoiseen.
Häntä piirittävät ihmiset kuitenkin vaativat häntä tekemään sen tai kuvittelivat pystyvänsä siihen itse.”

Sitten se kirjan vakavampi puoli. Kirjan teema on täsmälleen sama kuin C.G. Jungin kirjassa Job saa vastauksen [esittely blogissa]. Hänkin on sitä mieltä, että ajan mittaan Kaikkivaltias tuli tietoiseksi pimeästä puolestaan. Jungin mukaan Jumala tarvitsee avukseen Viisauden, Sofian, joka häneltä oli välillä päässyt kokonaan unohtumaan. Sekä Wahlströmin että Jungin kirjassa kulminaatiopiste on sama tapahtuma: Jumalan kokema moraalinen tappio, kun hän Saatanan kanssa sortui lyömään vetoa Jobin uskollisuudesta ja kohtasi eettisesti korkeammalla tasolla olevan henkilön.

Paininsa päätteeksi Wahlströmin (ja Jungin) Jumala tuli samaan lopputulokseen. Maan päälle oli lähetettävä uusi, taatusti oikeamielinen ja lempeä asiamies.
”Jumalan täytyi myöntää totuus. Hän ei ollut erityisen hyvä jumala. Mutta hän halusi tulla paremmaksi.
’En enää huuda heille niin paljon’, hän ajatteli. ’Ehkä on parasta etten enää lainkaan puhu heille. Siitä tulee vain riitaa.'”

Erik Wahlström muotoilee aikuiseksi kypsyneen Jumalan ajatuksen, huokauksen, johon kaikki sääntöjä ja kuria vaatineet kasvattajat ovat kautta aikojen törmänneet ja johon voimme täydestä sydämestä yhtyä:
”Tie kypsyyteen käy omien virheiden tunnustamisen kautta.”

Tommi

Se, mitä ihminen sanoo, ei ole yhtä tärkeää kuin se, mitä hän tekee. Tai millainen hän on. Todellinen kuva ihmisestä ja enkelistä on hänen elämänsä, eivät hänen lausumansa sanat.

Gabriel, arkkienkeli

PS.
Erik Wahlström muotoilee kirjassaan Jobin Jumalalle antaman tyrmäysiskun:
”Maa on annettu rikollisen käsiin.”

Tuo syytös raivostutti lopullisesti Jumalan, joka rynnisti salamoivassa myrskyssä luennoimaan voimistaan tunkiolle, jolla Job-raukka parhaillaan istui ja raapi paiseitaan. Oli syytä kaivaa Raamattu netistä esille. Sanoiko Job todellakin noin? Seuraavassa on muutama esimerkki siitä, millaisia tulkintoja kääntäjät tuosta Raamatun kohdasta ovat tehneet:

Suomalainen raamatunkäännös 1992:
”Kun maa on annettu kelvottomien käsiin, hän peittää tuomarien silmät. Ellei se ole hän – kuka sitten?”

Suomalainen vuoden 1938 painos:
”Maa on jätetty jumalattoman valtaan, hän peittää sen tuomarien kasvot – ellei hän, kuka sitten?”

Ruotsalainen käännös (oma suomennos) :
”Maa on annettu rikollisen [en brottsling] käsiin, hän tekee tuomarit sokeiksi. Ellei hän, niin kuka?”

Kiinnostavasti uusin suomalainen versio tuntuu etäännyttävän Jumalan maailman epäoikeudenmukaisuuksista, jotka johtuvat useammista ”kelvottomista”. Kaksi muuta varianttia voi lukea niin, että syyttävä sormi osoittaa vain yhtä.

Railakas romaani tulevasta tuomiopäivästä

Terry Pratchett & Neil Gaiman : Hyviä enteitä : noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset (suomentanut Mika Kivimäki. Jalava, 2020)

Lontoo, 1990-luvun alku. Kello lähestyi kolmea iltapäivällä ja Antikristus oli ollut maan päällä kohta viisitoista tuntia. Aziraphale, enkeli, sekä Crowley, demoni, olivat St. James’ Parkissa syöttämässä pullasorsia. He pohtivat tulevaa suurta välienselvittelyä. Aziraphale laittoi paperipussinsa roskikseen:

”Me tietenkin voitamme”, hän sanoi.
”Sitä sinä et halua”, demoni sanoi.
”Miksihän ihmeessä en?”
”Mieti nyt”, Crowley sanoi epätoivoisesti. ”Kuinka monta muusikkoa luulet teidän puolellanne olevan, mitä? Siis ensiluokkaista.”
Aziraphale näytti säikähtäneeltä.
”Tuota, luulisin että -” hän aloitti.
”Kaksi”, Crowley keskeytti. ”Elgar ja Liszt. Kaikki muut ovat meillä. Beethoven, Brahms, kaikki Bachit, Mozart ja muut. Osaatko kuvitella ikuisuuden Elgarin kanssa?”
Aziraphale sulki silmänsä. ”Liiankin hyvin”, hän voihkaisi.
”Siinä sitä ollaan”, Crowley sanoi silmät voitonriemusta kiiluen. Hän tunsi hyvin Aziraphalen heikon kohdan. ”Ei enää CD-levyjä. Ei enää Albert Hallia. Ei enää ensiesityksiä. Ei enää oopperataloa. Pelkkää enkelikuoroa päivät pitkät.”
”Tutkimatonta”, Aziraphale mutisi.
”Kuin kananmunat ilman suolaa, niin kuin aina sanot. Siitä tulikin mieleen. Ei munia, ei suolaa. Ei graavilohta tillikastikkeella. Ei kiehtovia pikkuravintoloita, joissa sinut tunnetaan. Ei Daily Telegraphin ristisanatehtäviä. Ei pieniä antiikkikauppoja. Eikä muuten kirjakauppojakaan. Ei kiinnostavia vanhoja kirjoja. Ei -” Crowley alkoi raapia Aziraphalen kiinnostusten astian pohjaa ”- 1800-luvun alun hopeisia nuuskarasioita…”
”Mutta meidän voittomme jälkeen elämästä tulee parempaa!” enkeli raakkui kurkku kuivana.
”Mutta ei mielenkiintoisempaa. Kuule, sinä tiedät, että olen oikeassa. Olisit yhtä onnellinen harppu sylissä kuin minä hiilihanko kourassa.”
”Emmehän me soita harppua.”
”Emmekä me käytä hiilihankoja. Puhuin vain retorisesti.”
He katsoivat toisiaan pitkään.

Aziraphale ja Crowley olivat tunteneet toisensa pitkään, jo syntiinlankeemuksesta lähtien. Crowley oli se käärme, jonka juonittelu johti ihmiskunnan kylmään ja kaikkeen muuhun vaivaan. Enkeli Aziraphale toimi tuolloin itäisen portin vartijana. Hän luovutti miekkansa lähtijöille, kun siellä ulkona oli niin hurjia eläimiä ja myrskykin nousemassa, joten miekka saattaa tulla tarpeeseen, olkaapa hyvä… Siirto maan päälle saattoi olla tarkoitettu molemmille eräänlaiseksi rangaistukseksi. Kirjan tapahtumahetkellä he olivat olleet lähes kuusituhatta vuotta asemapaikassaan. (Maailma todella luotiin 4004 eaa., 21. lokakuuta noin kello 9 aamulla.)

Jos karkoituksen piti olla rangaistus, se olisi voinut onnistua paremminkin. Molemmat olivat alkaneet viihtyä vallan erinomaisesti paikallisen väestön seurassa. Aziraphale toimi osa-aikaisena harvinaisten kirjojen kauppiaana, joka pääasiassa keräili niitä. Hänen erikoisalaansa olivat raamatut ja erilaiset ennustuskirjat. Crowleylle, joka harrasti nopeita antiikkiautoja, joku vuosisata saattoi olla suorastaan tylsä, mutta sitten oli repäiseviäkin jaksoja.

Crowley oikeastaan piti ihmisistä aika lailla – merkittävä heikkous demonille.
”Totta kai hän yritti parhaansa tehdäkseen heidän lyhyistä elämistään surkeita, sillä se oli hänen työtään, mutta mikään hänen keksimänsä ei ollut puoliksikaan niin pahaa kuin ne jutut, joita he keksivät itse. Heillä näytti olevan lahjoja sellaiseen. Sellainen oli heissä jotenkin sisäänrakennettuna. He syntyivät maailmaan, joka oli tuhansilla pikku tavoilla heitä vastaan, ja käyttivät sitten suurimman osan voimistaan tehdäkseen siitä vielä pahemman.”
Ihmisillä on jotakin, mitä meillä ei ole. Heillä on mielikuvitusta, heillä on sähköä ja elektrodeja, Crowley tuumi.

Demonilla ei kuulunut olla omaa tahtoa, mutta muutaman kikan Crowley oli oppinut ihmisten parissa. Ne eivät auttaneet, kun hän sai Alakerrasta toimeksiannon viedä Saatanan Sikiö (tunnetaan myös nimillä Vastustaja, Kuninkaiden Kukistaja, Pohjattoman Kuilun Enkeli, Suuri Peto Jonka Nimi On Lohikäärme, Valheiden Isä ja Pimeyden Valtias), siis vastasyntynyt Antikristus synnytyssairaalaan. Ei ollut hänen vikansa, että sairaalan touhukkaat saatananpalvojanunnat sähläsivät kohtalokkaasti pienokaisten kanssa.

Maanpäällinen hauskuus näytti loppuvan, kun lopullinen myrsky oli nousemassa. International Expressin lähetti toimitti jo Ilmestyskirjan ratsastajille kokoontumiskutsuja eri puolilla maailmaa. Tekijät ovat muuten päivittäneet tuon joukon kerrassaan oivallisesti. Rutto? Hän oli vetäytynyt penisilliinin keksimisen jälkeen sivuun. Tilalle oli astunut moninkertaisesti tehokkaampi Saastuminen (jättitankkereita, myrkkytynnyreitä, happosateita). Ihmiskunnan tutut riesat Nälänhätä ja Sota olivat mukana kuten Kuolemakin. Kirjassa he muuten ajavat moottoripyörillä. Liekehtivät efektit ja loisteliaan visuaaliset kohtaukset ovat arvatenkin pääasiassa Neil Gaimanin luomuksia.

Enkelin ja demonin välille oli ajan kuluessa kehittynyt epävirallinen sopimus (eli järkevä järjestely) keskinäisestä yhteistyöstä. Sopu ja molemminpuolinen reviirien kunnioitus helpotti virallisten suhteiden hoitamista omien esimiesten kanssa. Siksi he alkoivat yhdessä valvoa lapsen kehitystä. Antikristuksen 11-vuotissyntymäpäivänä he huomasivat, että jokin oli mennyt pahasti pieleen. Silloin Crowleyn mukaan pimeyden valtojen oli määrä lähettää syntymäpäivälahjaksi helvetinhurtta kulkemaan Prinssin rinnalla ja suojelemaan häntä kaikilta harmeilta. Koiraa ei näkynyt. Crowley ja Aziraphale tajusivat, että he tarkkailivat väärää lasta.

(1/2)

Sivut: 1 2

Jahven luonnekuva

C. G. Jung : Job saa vastauksen (suomentanut Sinikka Kallio. Otava, 1974)

"Naiivi olettamus tai ennakkokuvitelma, että creator mundi, maailman Luoja, on tietoinen olento, on epäilemättä ollut seurauksiltaan kohtalokas, sillä se on myöhemmin johtanut uskomattomiin loogisiin sekaannuksiin. Niinpä esimerkiksi ei olisi koskaan tarvinnut turvautua sellaiseen mielettömään käsitteseen kuin privatio boni, hyvyyden puuttuminen (Jumalassa), ellei olisi ennalta otaksuttu mahdottomaksi, että hyvä Jumala tietoisesti tekee pahoja tekoja. Jos sitä vastoin ajattelemme Jumalan olennoksi, joka ei tiedosta itseään eikä harkitse tekojaan, päädymme käsitykseen että Jumalan teot ovat moraalisen arvostelun ulottumattomissa ja ettei hänen hyvyytensä ja hirvittävyytensä kesken synny ristiriitaa."

Carl Gustav Jung (1875-1961) oli 76-vuotias, kun hän lopulta vuosikausien pohdinnan jälkeen ryhtyi kirjoittamaan tätä hurjaa teosta. Kirja ilmestyi 1952 ja aiheutti kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Tämä ei suinkaan ole ateistin rienakirja vaan vakaan sveitsiläisen protestanttisessa pappisperheessä kasvaneen tutkijan näkemys Jumalan varsinaisesta olemuksesta sellaisena kuin se Raamatun todistuksen mukaan ilmenee. Eräänlainen raikas häikäilemättömyys kirjalle on kyllä omiaan. Jung lataa tähän kaiken osaamisensa individuaatiosta, arkkityypeistä ja kollektiivisesta alitajunnasta. Tulos ei imartele analyysin kohdetta, Jahvea, jonka uskollinen palvelija Job on joutunut Saatanan rääkättäväksi:

"Tätä ennen hän [Job] oli ollut naiivi, oli kenties jopa elätellyt unelmaa 'rakkaasta' Jumalasta, hyväntahtoisesta herrasta ja valtiaasta ja oikeamielisestä tuomarista, kuvitellen että 'liitto' oli oikeuden pohjalle rakennettu ja että sopimuksen toinen osapuoli saattaisi vedota hänelle tunnustettuun oikeuteen. Ja että Jumala oli totuudellinen ja uskollinen tai ainakin oikeamielinen ja että hän, kuten kymmenen käskyn nojalla saattaisi päätellä, jossakin määrin tunnustaisi tietyt eettiset arvot tai edes tuntisi oman kantansa oikeuteen velvoittavaksi. Mutta kauhukseen Job saa nähdä, ettei Jahve ollutkaan ihminen, vaan eräässä mielessä vähemmän, nimittäin sitä mitä Jahve itse sanoo krokodiilista (Leviatanista) ...

"Murha ja tappo - mitäpä mokomalla väliä, ja kun niikseen sattuu, hän voi näytellä feodaaliherraa ja suoda omalle maaorjalleen ruhtinaallisen korvauksen vahingoista, joita ajometsästys tämän viljapelloilla on aiheuttanut. 'Vai niin, vai olet sinä menettänyt poikasi ja tyttäresi ja palvelusväkesi. Ei sillä väliä, minä annan sinulle uudet ja paremmat.'"

Nykyaikaiselle lukijalle Jobin tarina on karmea. Sitä se on kirkollekin, jolle kärsimys ja pahuus yleensäkin on epämukava aihe. Kotiseurakunnan aihetta käsittelevässä esitelmätilaisuudessa Jobin tarinalle annettiin muutamia tulkintavaihtoehtoja. Se voisi olla myös vertauskuva tai pelkkää satua. Mutta jospa sekin pitää ottaa aivan kirjaimellisesti? Jobin tarinassa kärsimyksen määrä on niin poikkeuksellinen, että Jung itsekin ihmettelee: 

"Jumalan käyttäytyminen on ihmisen kannalta katsoen niin pöyristyttävää, että on pakko kysyä: Onkohan tämän kaiken takana jokin syvältä lähtevä salattu motiivi? Olisiko Jahvella jokin salainen aihe vastustaa Jobia? Se voisi selittää, miksi hän niin kerkeästi antaa periksi Saatanalle. Mutta mitä on ihmisellä sellaista, mitä Jumalalla ei ole?"

600-300 e.Kr., jolloin Jobin kirja oletettavasti syntyi, oli jo saatu Raamatun mukaan erinäisiä todistuksia Jahvesta. Hän oli tunteidensa heiteltävänä ja kärsi itsekin siitä. Hän myönsi, että viha ja mustasukkaisuus kalvoivat häntä. Hyvyyttä ilmeni julmuuden rinnalla ja luovaa voimaa kompensoi hävityshalu. Yksikään puoli ei ollut esteenä toisen esiintymiselle. Jahve on antinomia, vastakohtien summa omassa itsessään. Jungin mukaan tuon kaltainen tila on kuviteltavissa vain, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on voimatonta suostumista siihen mikä on. Kuvaava sana on amoraalinen. Jahve on ilmiö ja hän käyttäytyy kuin tajua vailla oleva olento.

"Jahven asenne on kaksimielinen: yhtäältä hän häikäilemättä polkee jalkoihinsa ihmisen onnen ja elämän, toisaalta taas hän ehdottomasti haluaa pitää ihmisen vastapuolenaan ja siten asettaa tämän suorastaan mahdottomaan tilanteeseen. Ensin hän käyttäytyy kuin mieletön, alkaen arvaamatta riehua luonnonmullistuksen tavoin. Seuraavassa hetkessä hän taas tahtoo, että häntä rakastetaan, kunnioitetaan, palvotaan ja ylistetään oikeamieliseksi. Herkästi hän äityy joka sanasta, jonka lausumme, jos vain on ounasteltavissa kritiikin häivääkään, kun taas omasta moraalikoodeksistaan hän ei vähääkään välitä, silloin kun hän toiminnassaan sattuu sen pykäliin törmäämään.
"Tuonkaltaisen Jumalan eteen voi ihminen vain pelolla ja vavistuksella nöyrtyä, yrittäen epäsuorasti lepyttää absoluuttista valtiasta, ylistämällä häntä määrättömästi ja osoittamalla huomiota herättävästi kuuliaisuutta. Mutta oikeasta luottamussuhteesta ei tässä voi olla puhetta, nykyajan ihmisen kannalta katsoen. Eikä ainakaan moraalista hyvitystä voi odottaa saavansa tuollaisen itseään tajuamattoman luonnonolennon taholta."

Sivut: 1 2