Avainsana-arkisto: Raamatuntulkinta

Jahven luonnekuva

C. G. Jung : Job saa vastauksen (suomentanut Sinikka Kallio. Otava, 1974)

"Naiivi olettamus tai ennakkokuvitelma, että creator mundi, maailman Luoja, on tietoinen olento, on epäilemättä ollut seurauksiltaan kohtalokas, sillä se on myöhemmin johtanut uskomattomiin loogisiin sekaannuksiin. Niinpä esimerkiksi ei olisi koskaan tarvinnut turvautua sellaiseen mielettömään käsitteseen kuin privatio boni, hyvyyden puuttuminen (Jumalassa), ellei olisi ennalta otaksuttu mahdottomaksi, että hyvä Jumala tietoisesti tekee pahoja tekoja. Jos sitä vastoin ajattelemme Jumalan olennoksi, joka ei tiedosta itseään eikä harkitse tekojaan, päädymme käsitykseen että Jumalan teot ovat moraalisen arvostelun ulottumattomissa ja ettei hänen hyvyytensä ja hirvittävyytensä kesken synny ristiriitaa."


Carl Gustav Jung (1875-1961) oli 76-vuotias, kun hän lopulta vuosikausien pohdinnan jälkeen ryhtyi kirjoittamaan tätä hurjaa teosta. Kirja ilmestyi 1952 ja aiheutti kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Tämä ei suinkaan ole ateistin rienakirja vaan vakaan sveitsiläisen protestanttisessa pappisperheessä kasvaneen tutkijan näkemys Jumalan varsinaisesta olemuksesta sellaisena kuin se Raamatun todistuksen mukaan ilmenee. Eräänlainen raikas häikäilemättömyys kirjalle on kyllä omiaan. Jung lataa tähän kaiken osaamisensa individuaatiosta, arkkityypeistä ja kollektiivisesta alitajunnasta. Tulos ei imartele analyysin kohdetta, Jahvea, jonka uskollinen palvelija Job on joutunut Saatanan rääkättäväksi:

"Tätä ennen hän [Job] oli ollut naiivi, oli kenties jopa elätellyt unelmaa 'rakkaasta' Jumalasta, hyväntahtoisesta herrasta ja valtiaasta ja oikeamielisestä tuomarista, kuvitellen että 'liitto' oli oikeuden pohjalle rakennettu ja että sopimuksen toinen osapuoli saattaisi vedota hänelle tunnustettuun oikeuteen. Ja että Jumala oli totuudellinen ja uskollinen tai ainakin oikeamielinen ja että hän, kuten kymmenen käskyn nojalla saattaisi päätellä, jossakin määrin tunnustaisi tietyt eettiset arvot tai edes tuntisi oman kantansa oikeuteen velvoittavaksi. Mutta kauhukseen Job saa nähdä, ettei Jahve ollutkaan ihminen, vaan eräässä mielessä vähemmän, nimittäin sitä mitä Jahve itse sanoo krokodiilista (Leviatanista) ...

"Murha ja tappo - mitäpä mokomalla väliä, ja kun niikseen sattuu, hän voi näytellä feodaaliherraa ja suoda omalle maaorjalleen ruhtinaallisen korvauksen vahingoista, joita ajometsästys tämän viljapelloilla on aiheuttanut. 'Vai niin, vai olet sinä menettänyt poikasi ja tyttäresi ja palvelusväkesi. Ei sillä väliä, minä annan sinulle uudet ja paremmat.'"

Nykyaikaiselle lukijalle Jobin tarina on karmea. Sitä se on kirkollekin, jolle kärsimys ja pahuus yleensäkin on epämukava aihe. Kotiseurakunnan aihetta käsittelevässä esitelmätilaisuudessa Jobin tarinalle annettiin muutamia tulkintavaihtoehtoja. Se voisi olla myös vertauskuva tai pelkkää satua. Mutta jospa sekin pitää ottaa aivan kirjaimellisesti? Jobin tarinassa kärsimyksen määrä on niin poikkeuksellinen, että Jung itsekin ihmettelee: 

"Jumalan käyttäytyminen on ihmisen kannalta katsoen niin pöyristyttävää, että on pakko kysyä: Onkohan tämän kaiken takana jokin syvältä lähtevä salattu motiivi? Olisiko Jahvella jokin salainen aihe vastustaa Jobia? Se voisi selittää, miksi hän niin kerkeästi antaa periksi Saatanalle. Mutta mitä on ihmisellä sellaista, mitä Jumalalla ei ole?"

600-300 e.Kr., jolloin Jobin kirja oletettavasti syntyi, oli jo saatu Raamatun mukaan erinäisiä todistuksia Jahvesta. Hän oli tunteidensa heiteltävänä ja kärsi itsekin siitä. Hän myönsi, että viha ja mustasukkaisuus kalvoivat häntä. Hyvyyttä ilmeni julmuuden rinnalla ja luovaa voimaa kompensoi hävityshalu. Yksikään puoli ei ollut esteenä toisen esiintymiselle. Jahve on antinomia, vastakohtien summa omassa itsessään. Jungin mukaan tuon kaltainen tila on kuviteltavissa vain, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on voimatonta suostumista siihen mikä on. Kuvaava sana on amoraalinen. Jahve on ilmiö ja hän käyttäytyy kuin tajua vailla oleva olento.

"Jahven asenne on kaksimielinen: yhtäältä hän häikäilemättä polkee jalkoihinsa ihmisen onnen ja elämän, toisaalta taas hän ehdottomasti haluaa pitää ihmisen vastapuolenaan ja siten asettaa tämän suorastaan mahdottomaan tilanteeseen. Ensin hän käyttäytyy kuin mieletön, alkaen arvaamatta riehua luonnonmullistuksen tavoin. Seuraavassa hetkessä hän taas tahtoo, että häntä rakastetaan, kunnioitetaan, palvotaan ja ylistetään oikeamieliseksi. Herkästi hän äityy joka sanasta, jonka lausumme, jos vain on ounasteltavissa kritiikin häivääkään, kun taas omasta moraalikoodeksistaan hän ei vähääkään välitä, silloin kun hän toiminnassaan sattuu sen pykäliin törmäämään.
"Tuonkaltaisen Jumalan eteen voi ihminen vain pelolla ja vavistuksella nöyrtyä, yrittäen epäsuorasti lepyttää absoluuttista valtiasta, ylistämällä häntä määrättömästi ja osoittamalla huomiota herättävästi kuuliaisuutta. Mutta oikeasta luottamussuhteesta ei tässä voi olla puhetta, nykyajan ihmisen kannalta katsoen. Eikä ainakaan moraalista hyvitystä voi odottaa saavansa tuollaisen itseään tajuamattoman luonnonolennon taholta."