Ilmiselvää aaltoilua maailman seinämissä

Terry Pratchett : Vapaat pikkumiehet (suomentanut Mika Kivimäki. Karisto, 2003)

”Kertokaa pikku noita-akalle, keitä me ollaan, poijaat”, kypäränpyörittelijä kannusti.
Joukosta kuului yleistä raapinaa, kun miekat vedettiin tupesta ja kohotettiin korkealle.
”Nac Mac Feegle! Vapaat Pikkumiehet! Ei kunkkua! Ei kuningattaraa! Ei herraa! Ei valtiasta! Meitä ei narrata enää!”
Tiffany tuijotti pikkumiehiä. Kaikki tuijottivat takaisin nähdäkseen, mitä hän tekisi seuraavaksi, ja mitä pitempään hän pysyi vaiti, sitä huolestuneemmaksi he tulivat. Kaikki laskivat miekkansa ja näyttivät noloilta.
”Mutta ei me uskallettais uhmata voimallista noita-akkaa, ellei ehkä väkijuomain vallassa”, kypäränpyörittelijä sanoi pyöritellen kypäräänsä vimmatusti ja kääntämättä katsettaan Erikoisesta Lammaslinjamenttipullosta. ”Etkö voisi auttaa meikäläisiä?”

---

Nac Mac Feeglet ovat punapäisiä, yltympäri tatuoituja ja aseistettuja pikkumiehiä, jotka pukeutuvat usein pelkkään kilttiin. Jos jo se vaikuttaa epäilyttävän skotlantilaiselta, niin vaikutelma vahvistuu, kun on lukenut englanninkielisen wikipedian artikkelin Feegleistä. Terry Pratchettin mukaan heidän kielensä on sekoitus, jossa on vaikutteitta vanhasta skotlannista, gaelin kielestä ym. Vaikka Feeglet ovat valtaosin vain noin kuuden tuuman kokoisia, ovat he eräitä pelätyimpiä haltiakansojen joukosta. Sanotaan, että jopa peikot juoksevat karkuun Vapaiden Pikkumiesten tieltä. Tutkijat luonnehtivat heitä jonkinlaiseksi smurffien ja jalkapallohuligaanien risteytymäksi. Pratchett itse kertoo heidän katselleen liian monta kertaa Braveheart-elokuvan.

Nämä Feeglet ovat maankuuluja varastamisesta ja tappelemisesta ja … ja …?

”Entä mistä muusta?”
”Juopottelemisesta!”
”Entä mistä muusta?”
Viimeistä kysymystä piti miettiä porukalla, mutta kaikki päätyivät samaan lopputulokseen.
”Juopottelemisesta ja tappelemisesta!”
”Ja olihan siinä vielä jotakin muutakin”, kypäränpyörittelijä mutisi. ”Ai niin. Kertokaahan se noita-akalle, poijaat.”
”Varastamisesta ja juopottelemisesta ja tappelemisesta!” siniset pikkumiehet kiljuivat riemukkaasti.

---

Feeglet luonnehtivat Tiffanya pikku noita-akaksi. Pienuus on totta, sillä Tiffany Särkynen on yhdeksänvuotias. Hän asuu maaseudulla, Liitumaalla, tilalla nimeltä Kotitila. Hänen isänsä on vuokranut sen maanomistajalta, paikalliselta paronilta. Särkyset ovat viljelleet tilaa vuosisatojen ajan. Tiffanyn perhe hoitaa lampaita ja hän itse on etevä voin kirnuaja ja juustontekijä. Mutta ei missään nimessä noita-akka, vaikka hänellä siihen erinomaiset edellytykset onkin.

Itse asiassa muut noidat pitivät liitukiveä täysin sopimattomana alustana noitien kasvulle. Heidän mielestään noidat tarvitsevat kovaa kalliomaata alleen. Silti Tiffany oli kiinnittänyt neiti Perspiratia Puutiaisen, oikean noidan huomiota. Neiti Puutiainen oli kuunnellut silmillään vanhaa teevatia. Hän näki miten Tiffany karkoitti Näkin kajauttamalla sitä paistinpannulla päähän. Tiffany piti Näkin ilmestymistä kotijoelle aivan sopimattomana tapauksena. Hän käytti näppärästi pikkuveljeä syöttinä houkutellessaan Näkkiä lyöntietäisyydelle.

Ilmeisesti harkintakyky ja häikäilemättömyys sopivassa suhteessa ovat edellytys päästä oikeaksi noidaksi. Tämä kirja aloitti viiden kirjan sarjan, jossa kerrotaan Tiffany Särkysen vaiheista tuolla tiellä. Sarjan kolmas teos Talventakoja on jo esitelty blogissamme (-> esittelyni). Vapaat pikkumiehet sivuaa teemoiltaan Pratchettin kuuluisaa Kiekkomaa-sarjaa, mutta on kirjoitettu etenkin nuorempaa lukijakuntaa silmällä pitäen.

Neiti Puutiaisen lisäksi muutama Feegle sai myös todistaa Tiffanyn taidot Näkin karkoittajana. Feeglet elävät klaaneina suurissa yhdyskunnissa, joita johtaa kelda, heidän äitinsä. Tämän klaanin kelda tunsi, että paha oli nousemassa ja Kuningattara tulossa. Hän lähetti poikiaan etsimään uutta noita-akkaa, ”isoäiti Särkysen sikiötä”, joka auttaisi heitä. Kuningattaran tulo tiesi keldan kuolemaa ja klaanilla pitää aina olla kelda vaikka väliaikainen.

Kun kelda sitten sai nähdä Tiffanyn ensimmäisen kerran, niin asia tuli aivan selväksi:

”Sun sisälläsi on se pikkuruinen osa, joka pitää kurissa, niinhän? Se pikkuruinen osa, joka pitää muita osia silmällä. Sulla on Ensivaikutelma ja Toiset Ajatukset ja se on sulle pieni lahja ja suuri kirous.
Maailma paljastaa sulle salaisuutensa, mutta sä oot aina samanlainen kuin ne juhlissa olevat ihmiset, jotka seisoo nurkassa lasi kourassa eikä osaa juhlia muitten mukana. Sun sisälläsi on pienen pieni osa, joka ei suostu sulamaan ja virtaamaan muitten mukana. Sä oot Sarah Särkysen sukujuurta, se on selvä se. Pojat kävi hakemassa oikean ihmisen.

”Sä oot nyt noita-akka, tietäjänainen joka vartioi reuna-alueita ja portteja. Niin oli sun mummosikin, vaikkei itseään sillä nimellä kutsunutkaan. Niin olin mäkin tähän asti ja annan sen velvollisuuden perinnöksi sullekin. Kuningattaran pitää päästä sun ohi, jos hän haluaa tämän maan. Sulla on Ensivaikutelma ja Toiset Ajatukset, just niin kuin mummollasikin. Se on harvinainen piirre isotyypissä.”

Neiti Puutiainen halusi myös tavata Tiffanyn. Hän lyöttäytyi kiertelevien opettajien saattueeseen ja poikkesi paikkakunnalle heidän mukanaan. Hän kertoi Tiffanylle, että merkkien mukaan on tapahtumassa inkursio, maahantunkeutuminen, jolloin toinen maailma ottaa meihin yhteyttä. Aaltoilu maailman seinämissä on siitä selkeä enne. Neiti Puutiaisen mukaan seuraukset ovat lievästi sanottuna ikäviä. Ihmisten keskuuteen ilmestyy olentoja, jotka tähän asti on lukittu talteen vanhoihin tarinoihin. Niihinkin, jotka aiheuttavat lapsille painajaisia. ”Jossakin kaikki tarinat ovat tosia ja kaikki unet toteutuvat Ja ne toteutuvat täällä, ellei niitä pysäytetä.”

Tiffany esitti neiti Puutiaisen teltassa kysymyksen, joka teki tähän todella suuren vaikutuksen:
”Voinko estää sen?” Tuo osoitti, että Tiffany osaa ja haluaa ottaa vastuuta. Sukurasite, sillä Isoäiti Särkynenkin puhui aikanaan niiden puolesta, jotka eivät itse siihen pystyneet. Ja vaikka Tiffany oli osoittanut, että osaa pitää päänsä kylmänä monenlaissa tilanteissa, niin neiti Puutiainen ei uskonut, että Tiffany pystyisi estämään tulevaa onnettomuutta. Ilman Vapaita Pikkumiehiä se ei olisi onnistunutkaan. Neiti Puutiainen lähti hakemaan nopeasti apuvoimia, mutta niiden tulo kesti. Tiffanyn piti lähteä lähes kylmiltään liikkeelle, sillä Kuningattara kaappasi Tiffanyn pikkuveljen omaan maailmaansa.

Tiffany Särkynen ja Vapaita Pikkumiehiä, tekijä Paul Kidby (lähde Wikipedia)

”Kukkulanrinteellä oli kuuma, mutta silti Tiffany tunsi kylmiä väreitä. Oli se kuinka paha paikka tahansa, hän ajatteli hiljaa mielessään, niin minun pitää mennä sinne. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa.
”Tuonpuoleiseen?” hän kysyi.
”Joo. Taikamaailmaan”, Rosmo Kukavaan vastasi. ”Siellä… on pahoja olentoja.”
”Hirviöitä?” Tiffany kysyi.
”Niin pahoja kuin kuvitella saattaa”, Rosmo Kukavaan vastasi. ”Täsmälleen niin pahoja kuin kuvitella saattaa.”
Tiffany nielaisi äänekkäästi ja sulki silmänsä. ”Pahempia kuin Näkki? Pahempia kuin päätön ratsumies?” hän kysyi.
”Totta totisesti. Ne oli vaan pikkuisia kissanpoikasia verrattuna sikäläisiin hirmuihin. Tänne on tullut pahansuopa maailma, arvon neiti. Siinä maailmassa unet käy toteen. Se on Kuningattaran maailma.”
”Ei se minusta kuulosta kovinkaan -” Tiffany aloitti. Sitten hän muisti eräät näkemänsä unet, sellaiset unet, joista on ilo herätä ajoissa…
”Emme taida puhua mistään kauniista unista?” hän kysyi.
Rosmo Kukavaan pudisti päätään. ”Ei arvon neiti. Niistä toisenlaisista.”
Ja minulla on mukanani Lampaiden Sairaudet ja paistinpannu, Tiffany ajatteli.”

Time-lehti valitsi Vapaat pikkumiehet listalle, jonne se kokosi kaikkien aikojen 100 parasta fantasiakirjaa. Minusta tämä empatiaa painottava, koskettava kasvutarina olisi korkealla lyhyemmälläkin listalla. Suomentaja Mika Kivimäki on saanut varmasti hikoilla erinäisiä kertoja alkutekstin ääressä. Jälki onkin sitten upeaa.

Tommi

PS: Miksi Feeglet ovat niin uhkarohkeita taistelijoita? Pitävätkö he itseään kuolemattomina? Päinvastoin:

– Me oltiin elossa. Me oltiin kilttejä poikia elävien mailla ja synnyttiin sen takia tähän paikkaan, kun me kuoltiin.
– Tarkoitatteko, että tämä on ikään kuin… taivas?
– Joo! Ja just samanlainen kuin mainostettiin. Ihana auringonpaiste, hyvät metsästysmaat, nättiä kukkia ja pikkulintuja jotka sanoo tsirp!
– Joo, ja sitten vielä tappeleminen!
– Ja varastaminen!
– Ja juominen ja tappeleminen!
– Ja kebabit!
– Mutta täällähän on pahoja olentoja? Hirviöitäkin?!
– Joo, eiks ookin upeeta! Kaikki on järjestetty viimeisen päälle, jopa tappeluvastustajatkin!

Railakas romaani tulevasta tuomiopäivästä

Terry Pratchett & Neil Gaiman : Hyviä enteitä : noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset (suomentanut Mika Kivimäki. Jalava, 2020)

Lontoo, 1990-luvun alku. Kello lähestyi kolmea iltapäivällä ja Antikristus oli ollut maan päällä kohta viisitoista tuntia. Aziraphale, enkeli, sekä Crowley, demoni, olivat St. James’ Parkissa syöttämässä pullasorsia. He pohtivat tulevaa suurta välienselvittelyä. Aziraphale laittoi paperipussinsa roskikseen:

”Me tietenkin voitamme”, hän sanoi.
”Sitä sinä et halua”, demoni sanoi.
”Miksihän ihmeessä en?”
”Mieti nyt”, Crowley sanoi epätoivoisesti. ”Kuinka monta muusikkoa luulet teidän puolellanne olevan, mitä? Siis ensiluokkaista.”
Aziraphale näytti säikähtäneeltä.
”Tuota, luulisin että -” hän aloitti.
”Kaksi”, Crowley keskeytti. ”Elgar ja Liszt. Kaikki muut ovat meillä. Beethoven, Brahms, kaikki Bachit, Mozart ja muut. Osaatko kuvitella ikuisuuden Elgarin kanssa?”
Aziraphale sulki silmänsä. ”Liiankin hyvin”, hän voihkaisi.
”Siinä sitä ollaan”, Crowley sanoi silmät voitonriemusta kiiluen. Hän tunsi hyvin Aziraphalen heikon kohdan. ”Ei enää CD-levyjä. Ei enää Albert Hallia. Ei enää ensiesityksiä. Ei enää oopperataloa. Pelkkää enkelikuoroa päivät pitkät.”
”Tutkimatonta”, Aziraphale mutisi.
”Kuin kananmunat ilman suolaa, niin kuin aina sanot. Siitä tulikin mieleen. Ei munia, ei suolaa. Ei graavilohta tillikastikkeella. Ei kiehtovia pikkuravintoloita, joissa sinut tunnetaan. Ei Daily Telegraphin ristisanatehtäviä. Ei pieniä antiikkikauppoja. Eikä muuten kirjakauppojakaan. Ei kiinnostavia vanhoja kirjoja. Ei -” Crowley alkoi raapia Aziraphalen kiinnostusten astian pohjaa ”- 1800-luvun alun hopeisia nuuskarasioita…”
”Mutta meidän voittomme jälkeen elämästä tulee parempaa!” enkeli raakkui kurkku kuivana.
”Mutta ei mielenkiintoisempaa. Kuule, sinä tiedät, että olen oikeassa. Olisit yhtä onnellinen harppu sylissä kuin minä hiilihanko kourassa.”
”Emmehän me soita harppua.”
”Emmekä me käytä hiilihankoja. Puhuin vain retorisesti.”
He katsoivat toisiaan pitkään.

Aziraphale ja Crowley olivat tunteneet toisensa pitkään, jo syntiinlankeemuksesta lähtien. Crowley oli se käärme, jonka juonittelu johti ihmiskunnan kylmään ja kaikkeen muuhun vaivaan. Enkeli Aziraphale toimi tuolloin itäisen portin vartijana. Hän luovutti miekkansa lähtijöille, kun siellä ulkona oli niin hurjia eläimiä ja myrskykin nousemassa, joten miekka saattaa tulla tarpeeseen, olkaapa hyvä… Siirto maan päälle saattoi olla tarkoitettu molemmille eräänlaiseksi rangaistukseksi. Kirjan tapahtumahetkellä he olivat olleet lähes kuusituhatta vuotta asemapaikassaan. (Maailma todella luotiin 4004 eaa., 21. lokakuuta noin kello 9 aamulla.)

Jos karkoituksen piti olla rangaistus, se olisi voinut onnistua paremminkin. Molemmat olivat alkaneet viihtyä vallan erinomaisesti paikallisen väestön seurassa. Aziraphale toimi osa-aikaisena harvinaisten kirjojen kauppiaana, joka pääasiassa keräili niitä. Hänen erikoisalaansa olivat raamatut ja erilaiset ennustuskirjat. Crowleylle, joka harrasti nopeita antiikkiautoja, joku vuosisata saattoi olla suorastaan tylsä, mutta sitten oli repäiseviäkin jaksoja.

Crowley oikeastaan piti ihmisistä aika lailla – merkittävä heikkous demonille.
”Totta kai hän yritti parhaansa tehdäkseen heidän lyhyistä elämistään surkeita, sillä se oli hänen työtään, mutta mikään hänen keksimänsä ei ollut puoliksikaan niin pahaa kuin ne jutut, joita he keksivät itse. Heillä näytti olevan lahjoja sellaiseen. Sellainen oli heissä jotenkin sisäänrakennettuna. He syntyivät maailmaan, joka oli tuhansilla pikku tavoilla heitä vastaan, ja käyttivät sitten suurimman osan voimistaan tehdäkseen siitä vielä pahemman.”
Ihmisillä on jotakin, mitä meillä ei ole. Heillä on mielikuvitusta, heillä on sähköä ja elektrodeja, Crowley tuumi.

Demonilla ei kuulunut olla omaa tahtoa, mutta muutaman kikan Crowley oli oppinut ihmisten parissa. Ne eivät auttaneet, kun hän sai Alakerrasta toimeksiannon viedä Saatanan Sikiö (tunnetaan myös nimillä Vastustaja, Kuninkaiden Kukistaja, Pohjattoman Kuilun Enkeli, Suuri Peto Jonka Nimi On Lohikäärme, Valheiden Isä ja Pimeyden Valtias), siis vastasyntynyt Antikristus synnytyssairaalaan. Ei ollut hänen vikansa, että sairaalan touhukkaat saatananpalvojanunnat sähläsivät kohtalokkaasti pienokaisten kanssa.

Maanpäällinen hauskuus näytti loppuvan, kun lopullinen myrsky oli nousemassa. International Expressin lähetti toimitti jo Ilmestyskirjan ratsastajille kokoontumiskutsuja eri puolilla maailmaa. Tekijät ovat muuten päivittäneet tuon joukon kerrassaan oivallisesti. Rutto? Hän oli vetäytynyt penisilliinin keksimisen jälkeen sivuun. Tilalle oli astunut moninkertaisesti tehokkaampi Saastuminen (jättitankkereita, myrkkytynnyreitä, happosateita). Ihmiskunnan tutut riesat Nälänhätä ja Sota olivat mukana kuten Kuolemakin. Kirjassa he muuten ajavat moottoripyörillä. Liekehtivät efektit ja loisteliaan visuaaliset kohtaukset ovat arvatenkin pääasiassa Neil Gaimanin luomuksia.

Enkelin ja demonin välille oli ajan kuluessa kehittynyt epävirallinen sopimus (eli järkevä järjestely) keskinäisestä yhteistyöstä. Sopu ja molemminpuolinen reviirien kunnioitus helpotti virallisten suhteiden hoitamista omien esimiesten kanssa. Siksi he alkoivat yhdessä valvoa lapsen kehitystä. Antikristuksen 11-vuotissyntymäpäivänä he huomasivat, että jokin oli mennyt pahasti pieleen. Silloin Crowleyn mukaan pimeyden valtojen oli määrä lähettää syntymäpäivälahjaksi helvetinhurtta kulkemaan Prinssin rinnalla ja suojelemaan häntä kaikilta harmeilta. Koiraa ei näkynyt. Crowley ja Aziraphale tajusivat, että he tarkkailivat väärää lasta.

(1/2)

Sivut: 1 2

Dostojevskin ryyppykaverin jälkeläisiä

1. painoksen kansi

Markku Lahtela : Sirkus, eli merkillisiä muistiinpanoja (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)

”Minua ovat viime aikoina vaivanneet kaikenlaiset muistot ja mieleenjohtumat siinä määrin, että olen nyt päättänyt ruveta merkitsemään niitä muistiin toivossa, että ne ehkä paperille pantuina lakkaavat kummittelemasta minun mielessäni, jolla on aivan tarpeeksi puuhaa ilman niitäkin.”

Kirjan päähenkilön, Xesmer Reodisiuksen aivot voivat ollakin välillä ankarasti töissä, mutta muuten tämä siipiveikko elää turvattua joutilaan elämää. Xesmer elää yksin ilman perhe-elämän rasitteita, sillä hän on eronnut kolmannesta vaimostaan ja jättänyt kolme lastaan. Hänen taloudellisen asemansa turvaa vakaa rahavirta isoisä Feodisiuksen perustamasta firmasta. ”’Ole pannu pysty nätti sirkus’, Feodisius oli kuulemma sanonut ennen häipymistään”. Hänen isoisänsä oli niitä Ison D:n ryyppy- ja uhkapelikavereita.

Firma on paisunut vuosien mittaan globaaliksi monialayritykseksi. Xesmerin sedät, tädit ja hänen veljensä Äsmer ovat sen palveluksessa. Yrityksen toimintakenttä on niin valtava (mm. asekauppaa ja uraanin toimittamista ydinaseisiin), että firman johtohenkilöksi kohonnut Ribodisius-setä pohtii vakavissaan oman armeijan perustamista. Hän arvelee, että liikemiesten, virkamiesten ja poliitikkojen välienselvittely on vielä kesken ja lopullinen taistelu vallasta on edessäpäin.

Vastineeksi firmalle Xesmerillä on tarjota maalauksia, filosofiaa ja merkillisiä näkyjä. Maalaaminen on peruja äidiltä, Esmeritalta, taipumus filosofiaan isältä Theodisiukselta. Voidaankin antaa Esmeritalle puheenvuoro. Seuraavassa joku Esmeritan tekeillä ollut taulu on jostain järjelle täysin käsittämättömästä syystä juuttunut paikoilleen eikä suostu kehittymään taideteokseksi, jonka

…”sisäisen muodon, saatanan saatana, pitää vastata salaisuuden levollista hengitystä – mutta tee täällä taidetta, kun yksi täyttää silpuilla pahvilaatikoita, (isä, Theodisius; muistelijan huomautus), toinen vääntää esiin lapsenlapsia (Fesmerita, sisarpuoleni; m.h.), kolmas tuo tänne joka kuukausi uuden naisen (minä, minä!), ja neljäs (Äsmer, veljeni) yrittää, jumalauta, opiskella – opiskella! – tullakseen, voi herran kivespussit, liikemieheksi! Miten voi tehdä suurta ja vakavaa, kun ympärillä on teidän pienet, naurettavat naamanne? Teidän todellisuudessanne, herran pieksut, taiteellinen todellisuus vääristyy, minä vääristyn, koko maailmankaikkeus vääristyy. Te teette minut pieneksi, te teette minut naiseksi, te teette minut äidiksi, kuuletteko, äidiksi, voi kullin munat (”no, no, Esmerita”, isä sanoo), juuri niin – ja minä olen”…

Xesmer ei ole menestynyt taiteilija toisin kuin äitinsä Esmerita, jonka töitä Picassokin kirjassa kommentoi. Filosofinen tutkielma on myös jumahtanut. Päätään selvittääkseen Xesmer hakee perheen entisestä asunnosta kymmenen pahvilaatikkoa, jotka hänen isänsä oli täyttänyt lehtileikkeillä ja omilla muistiinpanoillaan. Ne sisältävät kirjallista materiaalia ihmisistä, esineistä sekä tapahtumista, joiden perusteella isän oli tarkoitus kirjoittaa kokoomateos nykyajasta miljoonan vuoden kuluttua tuleville tutkijoille. Kun kirjassa sivutaan elämän alkua ja kehittymistä maapallolla sekä käydään kuussa, niin skaalat kirjassa ovat todella huimat.

Markku Lahtelan luoma henkilögalleria on niinikään hengästyttävä. Laajan sukulais- ja tuttavajoukon lisäksi hän kuljettaa kirjaan armaadan verran muitakin todellisia ja keksittyjä kuuluisuuksia historiasta: läheiset perheystävät Hermann Hesse ja Konrad Lorenz, Hegel, Freud, 1200-luvun mystikko Cambrosius, de Corvo, Plinius kaikkein nuorimman poika Haius, filosofi Plywirsczik ja hänen pikkuveljensä jne. Xesmer esittelee ja kommentoi heidän ajatuksiaan isän laatikoista löytyvän sekalaisen materiaalin lomassa.

Poimitaan esille vaikka Markku Lahtelan antama esimerkki ihmisten puheiden ristiriitaisuudesta Plinius kaikkein nuorimman mukaan. Hän

”… väittää, etteivät ihmiset tiedä, mitä he ajattelevat, puhuvat tai tekevät, ja että ihmiset tästä johtuen – siis todelliset ihmiset, eivät kirjojen ihmiset – ensinnäkin ajattelevat ristiriitaisesti, puhuvat ristiriitaisesti, toimivat ristiriitaisesti, ja toisekseen ajattelevat toisin kuin puhuvat ja puhuvat toisin kuin toimivat ilman, että kuitenkaan toimisivat niin kuin ajattelevat.”

ja jota Haius täydentää:

”että hänen isänsä on tästä myllerryksestä unohtanut tunteet: ihmiset myös tuntevat ristiriitaisesti ja lisäksi toimivat toisin kuin tuntevat ja tuntevat toisin kuin puhuvat ja ajattelevat.”

Suvantojaksoissa Xesmer pohtii esimerkiksi teknologian kehityksen näkymiä. Maanviljelyksessä teknologia yrittää nujertaa luonnon ylivoiman ja pusertaa siitä kaiken hyödyn irti. ”Maa, karja ja kanat ovat muuttuneet biologisiksi tuotantolaitteiksi, jotka välittömästi korvattaisiin joillain tehokkaammilla laitteilla, jos vain pystyttäisiin – joillain tehokkaammilla ja vähemmän oikullisilla.”

Teknologian avulla rakennetaan nopeita liikenneväyliä. Yhä nopeammiksi ja mukavammiksi käyneissä liikennevälineissä tavataan yhä useammin henkilöitä, jotka varsinaisesti eivät enää ole selvillä oman liikkumisensa syistä. Nopeampien tietoyhteyksien avulla välitetään vikkelästi täysin tarpeetonta tietoa. Xesmer odottaa kiinnostuneena, mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan. Onhan tässä uusimmassa seikkailussamme mukana nerokkaasti aseistetut armeijat siltä varalta, että emme muuten pysty ratkaisemaan keskinäisiä erimielisyyksiämme. Eri kansa-, luokka- ja valtakunnilla on kullakin ”erinomainen käsitys omasta arvostaan, tavoitteet kovat ja itsekritiikki nollassa”. Xesmer toteaa, että olemme kerrankin päässet tilanteeseen, jossa inhimillisellä typeryydellä on käytettävissään koko inhimillinen nerokkuus.

”Ihmettelen joskus, mitä joku huippunerokas lentokonesuunnittelija ajattelee nähdessään jonkun suhteellisen rajoittuneen olennon lentävän hänen neroutensa luomuksella Kairoon myymään Yhdysvalloissa valmistettuja muovisia leikkisammakoita.”

Lopuksi on lämpimästi kiitettävä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Se on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa tämän uuden painoksen (1. painos Gummerus, 1978). Tähän versioon sisältyy alussa Putte Wilhelmssonin johdanto Tavallisuuteen sisältyy omalaatuinen mysteeri. Kirjallisuustiedettä lukeneille se varmaan on antoisa. Itse nautin huomattavasti enemmän lopussa olevista maallikkolukijalle tarkoitetuista sanomalehtiarvoisteluista kirjoittajina Arto Virtanen, Pekka Tarkka, Leo Stålhammar ja Mirja Bolgár. Näin jälkeenpäin Pekka Tarkan arvio Helsingin Sanomissa 3.12.1978 tuntuu melkein karmealta. Hän vertaa lopussa Markku Lahtelan kirjaa Nabokoviin ja Jorge Luis Borgesiin ja jatkaa:

”Rinnastukset ovat sittenkin vielä liikaa. Lahtelan kronikkatyyli on joskus raskas, toisinaan hän toistaa ja selittää turhaan. Hän on kyllä parempi kuin koskaan ennen, mutta vielä on painoja lahkeissa, kappale matkaa siivekkäiden mestarien paratiisiin.
Hyvää matkaa!”

Markku Lahtela teki itsemurhan 31.7.1980.

Tommi

Orlando, rajojen rikkoja

Virginia Woolf: Orlando (suom. Kirsi Simonsuuri. Kirjayhtymä, 1984)

Sielunkumppanin voi joskus tunnistaa hyvin nopeasti. Kuten tämän kirjan päähenkilö Orlando, kun hän tapasi tulevan aviomiehensä:

”’Minun nimeni on Orlando’, hän sanoi. Mies oli arvannut sen. Sillä jos näkee laivan täysissä purjeissa, auringon osuessa siihen, purjehtivan ylpeästi Välimeren halki matkaltaan Länsi-Intian meriltä, sanoo heti, ’Orlando’, mies selitti.”

Kirjassa Vuodet Virginia Woolf näytti mihin perinteinen sukuromaani voi osaajan käsissä taipua; miten viktoriaanisen ajan loppu ja uuden vuosisadan alun tapahtumat muuttavat ihmisten ajattelutapoja ja rooleja. Orlandossa hän tarttuu henkilöhistoriaan, jonka perspektiivi on huimaava, vuosisatojen mittainen ja lopputulos on ällistyttävä.

Orlando syntyi 1500-lopulla Englannissa kuningatar Elisabet I:n aikana. Kuningatar oli muuten Orlandon perhetuttuja, josta voi jo jotakin päätellä hänen taustastaan.
Hänen esi-isänsä olivat olleet ylimyksiä niin kauan kuin olivat yleensä olleet olemassa. He tulivat pohjoisen usvista ja kantoivat kruunua päässään.
Eräällä käynnillä kartanossa kuningatar ihastui nuoren miehen palvelualttiuteen ja palkitsi häntä avokätisesti:
Hän juonitteli Orlandolle loistavaa, kunnianhimoista uraa. Maita annettiin hänelle, taloja luovutettiin. Orlandosta oli tuleva hänen vanhuutensa lemmikki; hänen heikkoutensa kannatin; tammi johon hän nojasi alennustilansa… jne jne.

Alku oli siis lupaava ja hienosti se jatkuikin. Orlando pääsi hoviin ja korkeita virkoja sateli. Sitten onnettoman ihastumisen aiheuttama ensimmäinen sydänsuru (venäläinen ruhtinatar Maruša Stanislovska Dagmar Nataša… jne) suisti Orlandon syvään henkiseen kriisiin. Seurasi ensimmäinen seitsemän päivän unenkaltainen horros. Siitä herättyään hän purki turhautumista kirjallisuuteen ja kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti.

Orlando halusi myös tutustua oikeaan runoilijaan. Hän erehtyi kutsumaan kartanoonsa Nicholas Greenen ja näytti tälle omaa Herakleen kuolemaa käsittelevän näytelmän. Greene raateli näytelmän ja sen tekijän pamfletissaan täydellisesti. Pamfletti oli suuri menestys ja maksoi kulut rouva Greenen kymmenennestä lapsivuoteesta. Luettuaan arvostelun Orlando haudatti sen tunkioon ja poltti koko siihenastisen tuotantonsa (viisikymmentäseitsemän runoelmaa). Hän säilytti vain nuoruudestaan asti mukana kulkeneen, poikamaisen unelmansa Tammipuun ja lähetti palvelijansa hankkimaan kuninkaallisesta koiratarhasta Norjasta kaksi hirvikoiraa, nartun ja uroksen. Hän oli kolmenkymmenen ja saanut tarpeeksi ihmisistä. Tämän jälkeen hän ei myöskään sanottavasti vanhentunut.

Sivut: 1 2