Orlando, rajojen rikkoja

(Ei tätä arvostelua voi tällä tyylillä jatkaa. Olen vasta sivulla 71 ja tästä lähtien tapahtumat alkavat oikeasti vyöryä. Ei oikein kehtaa lainata suomentaja Kirsti Simonsuuren ansiokkaita jälkisanojakaan: runollinen…, näynomainen…, todellisen minän etsintä…, rinnakkain ja lomittain useita teemoja…, sukupuolen vaikutus luonteeseen…).

Jos kuitenkin vähän jatketaan:
Ihmis-/naisarka Orlando pakeni läheisempään tuttavuuteen pyrkivää naista (oikeastaan miestä) ja pyysi päästä lähettilääksi ulkomaille. Hän löysi itsensä Konstantinopolista. Hän hoiti tehtäviään moitteettomasti pitkän aikaa ja hänelle tultiin myöntämään herttuan arvo ja Bathin ritarikunnan kunniamerkki. Sitten tapahtui jotakin hämmentävää, kun suurlähettilään palatsi alkoi hiljentyä arvovieraiden kunniaksi järjestetyn juhlallisen tilaisuuden jälkeen. Kuuluiko kansanmusiikkia pihalla? Nähtiinkö naisen hahmo nostettavan köyden avulla Orlandon huoneeseen? (Vielä nykyäänkin Orlandon elämästä Konstantinopolissa kulkee häilyviä ja vaikeasti todistettavia huhuja, tarinoita ja kaskuja (olemme lainanneet muutamia niistä). Miljoona kynttilää paloi hänessä ilman että hänellä oli pienintäkään vaikeutta sytyttää yhtäkään niistä. Hän liikkui kuin hirvi, tarvitsematta lainkaan ajatella jalkojaan.)

Oli miten oli, Orlando vaipui toisen kerran koomaan. Seitsemän päivän kuluttua hän virkosi jälleen ja huomasi muuttuneensa naiseksi. Parisataa kalenterivuotta oli kulunut ja Orlando pakeni takaisin Englantiin opettelemaan uutta elämää (miellyttävää ja laiskanlaista elämää, tosin ne hameet olivat oikea vitsaus kulkemassa kannoilla, vaikka niiden kukikas Paduan silkki on maailman ihaninta…)

Ongelmia kotona: eräiden viranomaisten mielestä Orlando oli oikeasti kuollut. Toiset olivat vakuuttuneita siitä, että hän oli todella muuttunut naiseksi (mikä oli oikeastaan sama asia). Äkkiä ilmestyi tyhjästä kolme perillistä, jotka alkoivat vaatia omaisuutta itselleen. Seurasi vuosisadan kestäneitä oikeusjuttuja kenelle kuuluu mitäkin ja millä ehdolla. Onneksi Orlandolla oli omaisuutta käydä käräjiä, vaikka kaikki siihen sitten upposikin. (”Olen aikuistumassa. Olen menettämässä harhaluulojani, ehkä hankkiakseni toisia.”)

Hypätään kosintojen, seurapiirikutsujen ja avioliiton ohi. Eletään viktoriaanista aikaa, Woolfin lempiaiheita, ja sekin saa valaistusta. Tuolloin valistusajan luonteva vapaamielisyys tukahdutettiin. Ilmapiiri muuttui kylmemmäksi. Jopa uudenlainen viktoriaaninen koti alkoi saada hahmoa:

”Ilmestyivät ryijyt; kasvatettiin partoja; housut kiinnitettiin tiukasti säärystimen alle. Vilu jonka herrasmies tunsi jaloissaan siirtyi pian hänen taloonsa; huonekalut olivat pehmustettuja; seinät ja pöydät peitettiin; mitään ei jätetty paljaaksi. Sitten ruokavalion muutos tuli välttämättömäksi. Keksittiin muffinsit ja krepit. Kahvi korvasi portviinin aterian päätteeksi, ja koska kahvi johti olohuoneeseen missä sitä piti juoda, ja olohuone lasivitriineihin, ja lasivitriinit tekokukkiin, ja tekokukat takanreunuksiin, ja takanreunukset pianoihin, ja pianot laulelmailtoihin, ja laulelmaillat (hypäten yli parin muun vaiheen) lukemattomiin pieniin koiriin, lautasalustoihin ja posliinikoristeisiin, koti – josta oli tullut äärimmäisen tärkeä – muuttui täydellisesti.”

Ja tuosta kaikesta – kunnianhimosta, tukahdutetuista tunteista ja sielullisista rajoituksista – seurasi lopulta Imperiumin synty:

”Mutta muutos ei päättynyt ulkonaisiin seikkoihin. Kosteus iski sisälle. Miehet tunsivat vilun sydämissään; kosteuden mielissään. Epätoivoisessa yrityksessä hyssytellä tunteita jonkinlaiseen lämpöön koetettiin keinoa toisensa jälkeen. Rakkaus, syntymä ja kuolema kapaloitiin kaikki erilaisiin hienoihin lauseisiin. Sukupuolet etääntyivät toisistaan yhä enemmän. Avointa keskustelua ei lainkaan suvaittu. Välttelyä ja salailua harjoitettiin ahkerasti puolin ja toisin. Ja aivan kuin muratti rehotti vapaasti ulkopuolella olevassa kosteassa maassa, näkyi sama kasvuvoima sisäpuolella. Keskivertonaisen elämänkulku oli sarja synnytyksiä. Hän meni naimisiin yhdeksäntoista vanhana ja kun hän oli kolmekymmentä, hänellä oli viisitoista tai kahdeksantoista lasta; sillä kaksosia oli runsaasti. Sillä tavoin Brittiläinen imperiumi syntyi.”

On vaikea löytää lopetukseksi kattavaa asian paketointia. Vaikeaa se oli Woolfillekin. Vaikeaa, tai hauskaa. Hauskaa on ilmeisesti ollut myös kirjan suomentajalla. Ja meillä lukijoilla vasta hauskaa onkin! Seuraavassa Orlando miettii runoelmaansa. Niin tosiaan, vuosisataisen hiomisen jälkeen hänen Tammipuustaan tuli todellinen menestys:

”Pidän maalaisihmisistä. Ymmärrän viljapeltoja. Mutta (tässä uusi minuus liihotti hänen mielensä ylitse kuin majakan säde). Maine! (Hän nauroi.) Maine! Seitsemän painosta. Palkinto. Valokuvia iltalehdissä (tässä hän viittasi ’Tammipuuhun’ ja Burdett Couttsin muistopalkintoon jonka hän oli voittanut; ja meidän on napattava hieman tilaa huomauttaaksemme miten mieltähämmentävää hänen elämänkerturinsa kannalta on että tämä huippukohta, jota kohti koko kirja oli nousemassa, tämä loppulause, johon koko kirjan piti päättyä, sysättäisiin meiltä pois tällä tavoin välinpitämättömästi nauraen; mutta totuus on että kirjoitetaan naisesta, kaikki on poissa paikoiltaan – huippukohdat ja loppulauseet; painotus ei koskaan osu samaan kohtaan kuin miehestä kirjoitettaessa).”

(syvä, kunnioittava hiljaisuus)

Tommi

PS tunki kuitenkin mukaan:
”Mikä kangastusten kimppu mieli onkaan. Niin monet asiat vaativat selitystä ja painavat viestinsä mieleen ilman vihjettäkään mitä ne merkitsevät. Jonakin hetkenä me saatamme surkutella syntyperäämme ja asemaamme ja pyrimme askeettiseen huumaukseen. Kohta jonkin vanhan puutarhapolun tuoksu saa meidät valtaansa ja liikutumme rastaiden laulusta.”