Pax Romanan keisarillinen hinta

John Williams : Augustus (Johdanto Daniel Mendelsohn ; suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar, 2017)

   "Tulin kuitenkin jo varhain siihen tulokseen, että yhteiskunnan järjestyksen kannalta oli tuhoisaa kunnioittaa niitä jumalia, joiden alkulähde on vaistojemme pimeydessä. Niin kannustin senaattia julistamaan Julius Caesarin jumalaksi ja rakennutin hänen kunniakseen Roomaan temppelin, jotta koko kansa saisi tuta hänen henkensä läsnäolon. Olen varma, että kuoltuani senaatti samalla tavoin katsoo aiheelliseksi korottaa minutkin jumalaksi. Kuten tiedät, monissa Italian pikkukaupungeissa ja provinsseissa minua pidetään jo nyt jumalana, vaikka en olekaan sallinut harjoittaa tätä kulttia Roomassa. Jumaluuden ajatus on typerä mutta epäilemättä tarpeellinen. Kaikista rooleista, joita olen elämäni varrella joutunut esittämään, kiusallisin on ollut juuri tuo kuolevaisen jumalan rooli. Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut jokin etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä."

Näin John Williams antaa päähenkilönsä keisari Augustuksen kirjoittaa ystävälleen Nikolaos Damaskoslaiselle 14 jKr. Terveysongelmista koko ikänsä kärsinyt hallitsija on tuolloin 76-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian ja aavistaa, että tämä matka Beneventoon vaimonsa Livian ja ottopoikansa Tiberiuksen seuraksi jää hänen viimeisekseen. Augustus lähti matkalle vastahakoisesti Livian painostamana. Augustus tiedostaa, että hänen on yritettävä valmistella maailmaa siihen sekasorron hetkeen, joka hänen kuolemaansa seuraa. Valtaistuimelle nousee Augustuksen ottopoika ja kansa tietää, että Augustus ei lainkaan pidä Tiberiuksesta. Ehkä tällainen kiintymyksen osoitus vahvistaisi Tiberiuksen tulevaa asemaa. Kirjeessään Augustus tekee tiliä elämästään ja pohtii Rooman tulevaisuutta, ei toivottomana vaan asiallisen tyynenä, itsensä hilliten kuten stoalaisen kuuluu:

   "Ilmaisemani epätoivo tuntuu ala-arvoiselta sen rinnalla, mitä olen saanut aikaan. Rooma ei ole ikuinen, mutta ei se mitään. Rooma kaatuu, ei se mitään. Barbaari valloittaa, ei sekään mitään. Roomalla oli hetkensä eikä Rooma kuole kokonaan - barbaarista tulee samanlainen kuin valloittamansa Rooma; kieli hioo hänen omaa karkeaa kieltään; ja muisto siitä, mitä hän tuhoaa, jää virtaamaan hänen veressään. Ja ajan mittaan - joka on yhtä lakkaamaton kuin tämä meri, jonka aalloilla minä hauraasti kellun - hinta osoittautuu mitättömäksi, vähemmän kuin mitättömäksi."

Augustuksen kirje, kirjan kolmas osa on ensimmäinen, jossa John Williams antaa lukijan kuulla Augustuksen oman äänen. Kaksi ensimmäistä osaa, lähes 400 sivua, on sitä ennen saatu lukea muiden henkilöiden arvioita, kommentteja ja näkemyksiä keisarista. Pääasiassa kirjeitä mutta myös sotilaskäskyjä, anomuksia, salaisia selontekoja sekä katkelmia senaatin pöytäkirjoista ja muistelmista, kaikkiaan noin 30 eri henkilön näkökulmasta. John Williams pystyy suvereenisti pitämään paketin kasassa, mutta lukijalla voi olla välillä hankaluuksia runsaan henkilögallerian ja pitkien nimien kanssa: Marcus Aemilius Lepidus, Gaius Cilnius Maecenas, Quintus Salvidienus Rufus... Vaikka Augustus ei usein juurikaan näy, on hän aina eräänlainen ankkuri, joka pitää koko tämän sekalaisen seurakunnan koossa. (Ehkä parempi vertaus olisi vahva magneetti, jonka ympärille pienet rautahiukkaset alkavat kerääntyä kuvioiksi.)

Daniel Mendelsohn kirjoittaa lyhyessä johdannossa, että vieraaksi jäävän henkilön haaste on myös etu kekseliäälle historiallisen romaanin kirjoittajalle. John Williams ripottelee kirjaansa otteita todellisesta Augustuksen elämäkerrasta Res gestae Divi Augusti (Wiki-artikkeli). Sen ja muiden asiakirjojen avulla hän käy rajaa vaikutelman ja totuuden sekä tarinan virallisen version ja epävirallisen version välillä. Vähitellen tulee esille elämän yksityisen osan ja julkisen osan välinen kuilu. Mendelsohnin mukaan Augustus on John Williamsin kurinalaisin teos ja parhaita antiikin maailmaan sijoittuvia romaaneja. Se "vihjaa menneisyydestä yrittämättä herättää sitä henkiin".

John Williams saa luomansa henkilöt kirjoittamaan uskottavasti ja ilmeikkäästi. Tyylit vaihtelevat sotilaiden karusta ja täsmällisestä kielestä runoilijoiden maalailuihin. Ystäville kirjoitetut viestit ovat suoria. Seuraavassa tasavallan kannattaja Marcus Tullius Cicero arvioi Julius Caesarin kuoleman jälkeen Roomaan tulevia Octaviusta (Augustusta) ja hänen nuoria seuralaisiaan:

"Poika ei ole mistään kotoisin eikä meillä ole mitään pelättävää ... Saamieni tietojen mukaan he ovat merkityksettömiä, eivät jalosukuisia eivätkä missään määrin varakkaita. (Ei sen puoleen, että nuoren Octaviuksen sukupuussakaan olisi kehumista; isän puolelta hänen isoisänsä oli pelkkä rahanlainaaja, ja sitä varhaisemmat juuret ovat täydellinen arvoitus).
   Joka tapauksessa nelikko norkoilee talossa kuin heillä ei olisi mitään tekemistä, juttelee vieraiden kanssa ja on muutenkin vain vaivaksi. Vaikuttaa siltä, että he tuskin tietävät mistään mitään, sillä yhdestäkään ei irtoa älykästä huomautusta; he kyselevät tyhmiä eivätkä näytä käsittävän vastauksia, vaan nyökkäilevät poissaolevasti ja kääntävät katseensa sivuun."

Cicero teki monen muun tavoin virhearvion. Hän ei arvannut, että nuorukaiset olivat vasta kartoittamassa maastoa. Caesarin murhan jälkeen he eivät tienneet kehen luottaa ja keneltä voisi saada tukea tavoitteiden toteuttamisessa. Mutta he olivat päättäväisiä ja pitkävihaisia. Ensimmäinen osa päättyy, kun Octavius on saanut vastustajansa kukistettua ja palaa Roomaan 33 vuoden iässä. Senaatti oli tarjonnut hänelle ensimmäisen kerran diktaattorin virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Hän oli päässyt valtansa huipulle.

Kirjan toisessa osassa nousee Octaviuksen tytär Julia keskeiseen asemaan. Hänen päiväkirjansa kautta saadaan näkymä hallitsijasuvun tapahtumiin Pax Romanan vallitessa. Hinta, joka tilanteen pitämisestä vakaana piti maksaa, oli kova. Vallanperimys oli saatava varmistettua järjestettyjen avioliittojen avulla. Naisten tehtävä oli tehdä poikalapsia. Yksi ei riittänyt, sillä onnettomuudet, sairaudet ja sodat niittivät satoa.

Julian päiväkirjasta (4 jKr.):

   "Olin kaksikymmentäseitsemänvuotias. Olin synnyttänyt neljä lasta ja odotin viidettä. Olin jäänyt toisen kerran leskeksi. Olin ollut vaimo, jumalatar ja Rooman toinen nainen.
   Jos ylipäänsä tunsin jotain mieheni kuoltua, niin helpotusta.
   Neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen synnytin viidennen lapseni. Se oli poika. Isäni nimesi lapsen Agrippaksi tämän isän mukaan. Isäni sanoi adoptoivansa pojan hänen vartuttuaan täysi-ikäiseksi. Minulle asia oli yhdentekevä. Olin iloinen päästyäni vapaaksi elämästä, joka oli tuntunut vankeudelta.

"Mutta en minä vapaaksi päässyt. Vuosi ja neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen isä kihlasi minut Tiberius Claudius Nerolle. Hän oli aviomiehistäni ainoa, jota vihasin."

(Huom: ei se Nero, jota syytettiin Rooman palosta. Hän hallitsi myöhemmin v. 37-68). Ei siis ihme, että Julia tunsi omien sanojensa mukaan olevansa "Rooman mieliksi porsiva emakko".

Julian kohdalla Octavius (Augustus) joutui sittemmin tekemään erään elämänsä raskaimmista päätöksistä. Octavius sai selville, että Tiberiusta vastaan oli suunnitteilla salaliitto. Suunnitelmaan kuului myös surmata Octavius. Julia oli aloittanut suhteen erään salaliittolaisen kanssa ja haaveili peräti uudesta avioliitosta. Myös Tiberius oli kuullut salaliitosta vakoojaltaan ja saattaisi vallan hyvin teloittaa vaimonsa, mikäli Julia joutuu maanpetosoikeudenkäyntiin. Hän aikoi koota sotajoukon ja tulla Roomaan suojelemaan Octaviusta ja muita vallanpitäjiä. Tiberiuksesta tulisi suosittu sankari ja Octavius olisi vaarassa menettää auktoriteettinsä. Kansalaissodan uhka leijui jälleen ilmassa. Octavius halusi pelastaa tyttärensä hengen ja vetosi laatimiinsa uusiin avioliittolakeihin. Niiden avulla hän karkotti tyttärensä Roomasta ja määräsi hänet loppuiäkseen kotiarestiin syrjäiselle saarelle. Octavius ei nähnyt enää koskaan tytärtään.

John Williamsin kirja alkaa Julius Caesarin kirjeellä Augustuksen äidille Atialle (45 eKr.). Kirjeen avaus on jylhä:

"Lähetä poika Apolloniaan."

Vaikuttavassa kirjeessään - eräässä parhaista joita ikinä olen lukenut - Julius Caesar painottaa, että äidillä ei ole lainkaan sanavaltaa poikansa tulevaisuuden suhteen. Julius Caesar sanoo palaavansa Roomaan elinikäisenä diktaattorina senaatin päätöksellä, jota se tosin ei vielä ole huomannut antaa. Hänellä on siten valta nimittää ratsuväen ylipäällikkö, joka on asemaltaan hänen jälkeensä toinen Roomassa. Ja kuten Atia on ehkä aavistellut, hän on nimittänyt tehtävään Atian pojan Octaviuksen.

"Asia on päätetty eikä päätöstä peruta."

Klassinen tragedia alkaa siitä, kun onnettomuus on jo tapahtunut. Päähenkilöiden kohtalo on alusta asti sinetöity eikä pelastumisen mahdollisuutta ole kuten draamassa. Caius Octavius Caesarin, tulevan Augustuksen piti selvitä nousevassa myrskyssä kuten parhaiten taisi.

Entä se hinta? Kirjan loppupuolella Julia keskustelee isänsä kanssa:

   ”'Isä', minä kysyin, onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?'
   Isäni katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. 'Minun täytyy uskoa, että se on ollut', hän vastasi. 'Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut.'"


Tommi

Hattulan kirkon tuntemattomat taidemaalarit

Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Gummerus, 2021)

Työn alussa mestari Andreas Pictor miettii annetun tehtävän vaikeutta:
   "Maalari kierrätti katsettaan pitkin kirkon seiniä, antoi sen kivuta pylväitä ylös, liukua holvin traveisiin, valua seuraavaa pylvästä alas ja pysähtyä kuoriin, pyhimpään paikkaan. Sinne oli vain papilla lupa mennä, mutta kuoriin pääsi myös kirkkomaalari. Kuorin kuvien maalaaminen hirvitti häntä eniten.
   Andreaan mielikuvissa hohteli häikäisevissä väreissä säteilevä kirkko, jotain muuta kuin tämä harmaanvalkea ankeus, jota muutama alakuloisen näköinen koristemaalaus somisti. Koristukset näyttivät kitukasvuisilta orjanruusuilta, kuka lie osaamaton ne aikanaan piirrellyt. Surkeat kuvat lohduttivat häntä. Niitä paremmin hän aina pystyisi maalaamaan.
   Aloittamisen hetkellä maalari tunsi suurta voimaa ja onnenautuutta mutta myös musertavaa kelpaamattomuutta ja taidottomuutta. Kirkon koskemattomat puhtaat seinät, huikaisevan korkealla siintävä katto, syntymistään odottavat kuvat, maailman alku ja loppu, koko kristinoppi, maalaaminen Jumalalle kunniaksi, kirkkokansalle iloksi ja opetukseksi sekä kirkolle kallisarvoiseksi työksi. Kalkkiseinä oli armoton: mitä siihen maalattiin, se pysyi. Seinä ei sallinut erehtymistä."

Kesän -22 uutisvirta uuvutti välillä horteiseen turtumuksen tilaan. Yhtäkkiä huomaan kuuntelevani valppaana sympaattista nuorta miestä, Hattulan kirkko-opasta Vilppu Vuorta. Uutisessa kerrotaan miten Hattulan Pyhän Ristin kirkon kävijämäärä on parin viime vuoden aikana kaksinkertaistunut. Syy häkellyttävään suosion kasvuun on Anneli Kannon kirja Rottien pyhimys. Suomen katoliseen keskiaikaan sijoittuva romaani kertoo 1500-luvun alkupuolen kirkkomaalareista, jotka ottivat tehtäväkseen somistaa kuvin tuon kirkon. Haastateltujen kävijöiden lausunnot ovat myönteisiä, joten kirja lienee hyvä? Se on.

Anneli Kanto kertoo hautoneensa teemaa vuodesta 2014 alkaen. Silloin hän näki taidehistorian luennolla kuvat Hattulan kirkon maalauksista, jotka hän välittömästi tunnisti: hän oli ensimmäisen kerran nähnyt nuo jo pikkutyttönä. Hänestä tuntui, että niistä oli pakko kirjoittaa. Sisällissotaa käsittelevien kirjojensa jälkeen hän myös halusi kirjoittaa kirjan, jossa julmuuksien sijaan olisi kauneutta, rakkautta ja korkeampien henkisien päämäärien tavoittelua. Naisnäkökulmaa edelleenkään unohtamatta. Aikaisempi kokemus toimittajan työstä helpotti tietojen keruuta ja hänen laaja kontaktiverkostonsa, varsinkin monet historiaa tuntevat henkilöt avustivat taustatyössä. Kirjaan sisältyvä viiteluettelo onkin vaikuttava ja todistaa syvää paneutumista keskiaikaisen ihmisen todellisuuteen esimerkiksi puvuston, ruokailutottumusten ja -välineiden sekä sanaston kautta - herjauksia unohtamatta. Jo henkilöiden puheesta saa käsityksen heidän maailmankuvastaan ja se vaikuttaa erittäin aidolta.

Päähenkilö Pelliina palaa markkinareissulta:
   "Hautajaisiin ihmiset toivat leipiä ja piirakoita mutta kun olin ne syönyt ja ryynipussi tyhjeni ja ne rotanperkeleet pilasivat jauhoni tuli nälkä. Pelkäsin että minun pitää särkeä kissa ja ottaa sieltä mestarin jättämät penningit jotka olivat talon viimeiset eikä viimeistänsä saa käyttää sillä ensin tulee pula ja pulan jälkeen hätä ja sitten tulee kuolema sanoi mestari aina. Kun mestari vielä oli elävä minä olin hänen siipensä alla eivätkä ihmiset niin rumasti katsoneet tai sähisseet että pahasilmä pthyi pthyi mutta mestari alkoi yskiähinkua ja sitten sylki verta oli tuskissa ja yhtenä aamuna kun heräsin oli tuvassa paha hiljaisuus ja kun menin katsomaan mestari Rutger oli kuollut keltainen ja kylmä.
   Kyllä olisi mestari iloinen nyt kun tietäisi että minulla on painava pussi oikeita seulottuja ohrajauhoja ja pussi ohranjyviä. Nyt ei tule pula eikä hätä. Ostin leipiä munia savukalaa makkaraakin raaskin ostaa ja vielä tarpeetonta mielitekoa rinkeleitä ja hunajaa vaikka ilman niitäkin olisin pärjännyt."

Yleensä kirkkomaalareiden työryhmään lienee kuulunut 5-6 maalaria. Mukana oli ilmeisesti jokin nimekäs maalari, jonka avulla ryhmä sai tiettyä kilpailuetua urakoita etsittäessä. Lisäksi ryhmään kuului varmaankin munkki, joka hallitsi kuvien teologiset taustat sekä tunsi pyhimysten asianmukaiset tunnusmerkit ja muun rekvisiitan. Jonkun jäsenen piti todennäköisesti erikoistua neuvotteluihin ja taloudellisiin kysymyksiin, sillä näin suuret hankkeet vaativat pitkää etukäteisvalmistelua. Anneli Kanto käytti taiteellista vapautta ja pienesi työryhmän kokoa. Kirjassa siinä on neljä jäsentä, josta yksi oli vielä sairastunut jo lähdössä eikä edes päässyt Hattulaan asti. Tämä keskittää kirjan näkökulmaa ja samalla tehostaa dramaattisten tapahtumien seurauksia. Tämän ryhmän osalta veli Benedictus puuttuu, joten taiteilijoilla ei ole aivan oikeaoppista käsitystä kaikista vaadituista maalauksista. Se kirvoittaa kiehtovia keskusteluja uskonnollisista aiheista etenkin kun ryhmään liittyvällä Pelliina Rutgerintyttärellä on pelkästään kasvatusisänsä tiilimestarin jokseenkin maalliset opetukset päässään.

Meille kuvavirran kasvateille voi olla vaikea käsittää, miten hirmuisten vaikutuksen pelkkä kuva saattoi tehdä tuohon aikaan. Suuri osa ihmisistä maaseudulla ei ollut ikinä nähnyt ensimmäistäkään. Anneli Kanto kuvaa erinomaisesti tätä vaikutusta. Pelliina on otettu avustamaan maalareita ja hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan Aatamista ja Eevasta sisällä kirkossa:

   "Säikähdin niin että minulta pääsi kimeä kauhun huuto ja pakenin itsekin juosten kirkon toiseen päähän pylvään taakse. Ajattelin että nämä ovat jättiläisiä joista mestari Rutger kertoi juttuja ja pelkäsin että ne lähtevät perääni ja minut on tuotu tänne niiden revittäväksi ja syötäväksi niin kuin mestari Rutgerin tarinoissa ja oveluuttaan kirkkoväärti ei sitä minulle kertonut."

Kun Pelliinaa sitten aletaan vähitellen opettaa yhä vaativampiin maalaustöihin, saadaan luontevasti esiteltyä kirkkomaalauksen tekniikkaa värien valmistuksesta alkaen. Mutta kirja ei ole pelkästään kaunokirjallinen kuvaus keskiajasta ja kirkkomaalauksen tekniikasta. Se on myös kuvaus luomistyön vaikeudesta ja yleensä taiteilijan asemasta ympäristön paineissa. Mesenaatit ja rahoittajat täytyy pitää tyytyväisinä. Heidän kanssaan käydään neuvotteluja ja jossain määrin heidän vaatimuksensa pitää ottaa huomioon. Tilaajalla voi olla himo lykätä tassunsa luovaan työhön, sillä onhan toki maksaja kuitenkin vähän parempi kuin jotkut taiteilijanrentut! Toisaalta taiteilijat voivat kuunnella sujuvasti ja huijata myöhemmin asiaa ymmärtämättömiä pikkuisen.

Hattulan kirkon maalarit eivät varmaankaan edes pitäneet itseään taiteilijoina vaan käsityöläisinä. He tavoittelivat periaatteessa yksinkertaisilla kuvilla lähes mahdotonta, koko maailmanhistorian kuvittamista sen luomisesta alkaen viimeiseen tuomioon asti. Lisäksi Raamatun näkymätön todellisuus pyrittiin tekemään rahvaalle näkyväksi. Kertomus välillä kuluttavan proosallisesta työstä kasvaa kuvaukseksi taiteen merkityksestä ja sen vastaanottamisesta. Vaikka puitteet ovat puutteelliset ja työ suureksi osaksi arkista puurtamista, loistaa valmiissa freskossa ihmisen oppimisen ja kehittymisen suuruus. Tulos on kokonaistaideteos, kerrassaan tyrmäävä elämys, jossa on läsnä pyhyyden tunne. Siis Hattulan kirkko vai tämä kirja? Ai onko niillä joku ero?

Hattulan Pyhän Ristin ja Lohjan Pyhän Laurin kirkon maalareista ei tiedetä mitään. Kirkkojen kuvastoja vertailtaessa on tultu siihen tulokseen, että sama ryhmä on ne maalannut. Ainuttakaan kuittia tai signeerausta ei ole löytynyt, joten kirjailijalla on ollut lähtökohtana vain nuo kuvat ja ne hän meille vähitellen avaa. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että kun kuvia katsoo tarpeeksi kauan ja hartaasti, alkaa kuvien takaa nähdä myös maalarin. Eläytymällä ja päättelemällä hän täydensi aukkopaikat. Anneli Kanto kuvaa romaaninsa henkilöitä niin elävästi ja lämpimästi, että heitä jää lopuksi oikeasti kaipaamaan, kun ryhmän tehtävä on suoritettu ja he häviävät näköpiiristämme lopullisesti.

   "Kerran oli Andreas Pictor ja mestari Martinus ja Vilppu Niilonpoika vantti ja Pelliina Rutgerintytär kirkkoa maalaamassa. Istuimme yhdessä syömässä kirkon seinustalla ja aurinko paistoi oli lämmintä. Kirkon takana Vanajavesi läikytti valonkareita ja lähetti järven tuoksua. Pääskyset kirskuttivat ja lensivät yläpuolellamme leikkasivat siivillään ilmaa kuin veitsillä ja pujahtivat pieneen savimökkiin kirkon katonlappeen alle mistä alkoi kuulua nälkäisten pääskysenlasten kiljunta että minulle minulle anna äiti minulle. Katselin kirkon päätyä ja näin siellä mestari Rutgerin tiiliset kasvot ja tuli mukava olla. Syötyämme heittäydyimme nurmikolle nukkumaan tai jos kärpäset meitä kiusasivat ja kävelivät kutittavaisilla jaloillaan kasvoillamme siirryimme viileään kirkkoon. Vaikka ulkona oli helle ja apia ilma oli kirkossa aina viileää ja pysyväinen sää. Vasta pitkällinen sade työnsi sinne kosteuden. Siellä kivilattialla lepäsimme hiljaisuudessa ja kirkon pehmeässä kalkinhajuisessa ilmassa ja sitten taas maalasimme."

Tommi

Kirjan nimikkopyhimys pyhä Kakukylla (Kakwkylla, Cacubilla, Cutubilla, Kukakille) on jokseenkin arveluttava tapaus. Anneli Kanto sanoo, että hän voi olla jonkinlainan "wanna-be" eli ei-kanonisoitu pyhimys. Hänen kyllä sanottiin suojelevan hiiriltä ja rotilta, mutta kyseessä taitaa olla paikallispyhimys, sillä hänet tunnettiin oikeastaan vain Ruotsi-Suomessa ja Saksassa. Virallista officiumia hänestä ei ole. Mahdollisesti pyhä Kakukylla oli sekoitettu pyhään Gertrudiin, jonka tehtäväpiiriin noiden jyrsijöiden torjunta kuului.

Indebetoun kummitus ratkaisee

Niklas Natt och Dag : 1793 (suomentanut Kari Koski. Johnny Kniga, 2018)

Krouvin nimi on Turmio. Täällä on muskelimiehenä muuan Mickel Cardell. Hän saa muutaman killingin viikossa, kun pelottaa rettelöitsijöitä tiehensä. Lisäpalkkio tulee jokaisesta ulosheitetystä miehestä. Cardell on entinen merivoimien tykkimies ja hän menetti Ruotsinsalmen meritaistelussa vasemman kätensä kyynärpäästä alaspäin. Korkeiden suosittelijoidensa ansiosta hän pääsi Tukholman siveyspoliisiin valvomaan rahvaan rietasta menoa eli raakin hommiin. Hänen ainoa käyntinsä Långholmenin kehruuhuoneella, jonne kiinniotetut vietiin, oli kuitenkin vähällä saada hänet oksentamaan. Hän ilmoitti lopettavansa välittömästi palveluksensa, sillä helvettikin olisi varmasti helpotus noille pakkotyöhön kahlituille riutuneille ressukoille, jotka nääntyivät hitaasti nälkään hänen kollegoidensa mielivallan armoilla.

Nähtävästi joku katsoi, että on helpompi maksaa Cardellille ne muutamat surkeat killingit jatkossakin, kuin herättää pahaa verta suosittelijoissa. Siksi hän nostaa edelleen palkkaa ja pukeutuu joihinkin virka-asuun kuuluviin asusteisiin, jotka ovat joka tapauksessa parempia kuin hänen omansa. Palkkansa Cardell kuluttaa valtaosin kapakan antimiin. Viina ja tappelut pitävät painajaiset ja paniikkikohtaukset loitommalla. Ne ovat vainonneet häntä kolme vuotta aina siitä lähtien kun hän joutui palaamaan kuivalle maalle. Siksi löydämme Cardellin kirjan alussa tolkuttomassa kunnossa krouvin pöydän ääressä, kun kaksi katulasta tulee kertomaan hänelle rantaan ajautuneesta silvotusta ihmisen raadosta…

Cecil Winge laskee taskukellon eteensä pöytälevylle, irrottaa ketjun ja työntää kynttilänjalassa rätisevän vahakynttilän lähemmäksi. Pienet ruuvimeisselit ovat kaikki siistissä rivissä, samoin pinsetit ja pihdit. Hän pitelee käsiä edessään liekin valossa. Niissä ei näy merkkiäkään vapinasta, vaikka hän on kuolemaisillaan keuhkotautiin.

Winge aloittaa työnsä varovasti. Hän avaa kellon, irrottaa osoittimia pitävät sokat, poistaa kellotaulun ja paljastaa koneiston. Hän purkaa sen hitaasti hammasratas kerrallaan ja asettaa jokaisen osan paperille musteella piirrettyyn omaan neliöönsä. Kun koneisto on kokonaan purettu, hän toistaa kaiken päinvastaisessa järjestyksessä. Kello rakentuu hitaasti, kun jokainen osa löytää paikkansa. Kuullessaan jälleen tutun tikityksen hän ajattelee aina samaa asiaa: juuri näin maailman pitäisi toimia. Rationaalisesti ja ymmärrettävästi, niin että jokaisella hammasrattaalla on paikkansa ja sen liikkeiden vaikutus on tarkasti ennakoitavissa. Keskittyminen tarkkaan työhön vie Wingen ajatukset hetkeksi pois hengitysvaikeuksista ja yskänkohtauksista, jotka alkaessaan voivat kestää tuntikausia.

Cecil Winge opiskeli juristiksi Uppsalassa. Hänellä oli hyvä lukupää ja ilmiömäinen muisti. Jotkut arvelevat, että hänen ongelmansa johtuivat juuri siitä. Juristin uralla Winge sai hankalan miehen maineen, koska hän vaati kuulla myös syytettyjä. Sellaista yleensä haluttiin välttää, ja siksi Wingen jutut pitkittyivät pahemman kerran. Useimmat kämnerioikeuden jäsenistä haluavat, että oikeutta jaetaan mahdollisimman nopeasti eikä Wingen menettelyä katsottu kovinkaan suopeasti, vaikka hänen käsittelynsä jälkeen tuomittujen syyllisyys oli todistettu vailla epäilyn häivääkään.

Arvovaltaiset tahot Serafimin lasaretista olivat ennustaneet, että Wingen olisi pitänyt menehtyä jo kuukausi sitten. Nyt hän elää jatkoajalla. Poliisikamarilla Indebetoun talossa Slottsbackenin laella Wingeä kunnioitetaan suuresti. Siksi poliisimestari Norlin kutsuu kalmankalpean Indebetoun kummituksen apuun, kun merestä on löytynyt kammottavasti raadeltu nimetön ruumis…

17-vuotias Kristofer Blix oli kotoisin Karlskronasta ja hän toivoi löytävänsä helppoa elämää Tukholmasta. Hän pääsikin seurapiireihin, mutta pääsyn niihin hän rahoitti kirjoittelemalla aina vain suurempia vekseleitä eri tahoille. Lopulta erään onnettoman korttipeli-illan jälkeen täydellinen vararikko oli edessä ja tuli laskun maksun aika. Eräs rahoittaja osti kaikki Blixin velkakirjat ja myi ne edelleen tuntemattomalle henkilölle, joka nyt saattoi vaatia Blixiltä mitä halusi. Kristofer Blix oli myös palvellut jonkin aikaa laivastossa välskärin apulaisena. Hän oli itse käyttänyt sahaa ja veistä vain muutaman kerran, mutta oli ollut läsnä lukemattomia kertoja, kun hänen mestarinsa oli leikannut raajoja pelastaakseen haavoittuneen hengen. Nyt tuo vähäinenkin taito tulee hänelle tarpeeseen…

Anna Stina Knapp tuomitaan väärän todistajanlausunnon nojalla Långholmenin kehruulaitokseen. Hän järkyttyy rangaistuslaitoksen oloja ja päättää mieluummin paeta kuin menettää siellä järkensä ja elämänhalunsa. Hän saa toiselta vangilta arvokkaan vihjeen. Mikäli hän onnistuu pakohankkeessaan, niin hän ei saa jäädä entisiin maisemiin Södermalmille. Hän voi yrittää päästä Karl Tulipanin luo Nikolauksen seurakuntaan. Tulipan, ”Kukka-Kalle” tai nykyään paremminkin Lakastunut Kalle pitää Marakatti-krouvia, mutta hän tuntuu elävän vain näön vuoksi. Hänen vaimonsa jätti hänet aikoja sitten ja vei heidän pienen tyttären mukanaan. Anna Stina on saman ikäinen ja vähän saman näköinen ja voi esiintyä tyttärenä. Mies ei tietenkään ole aivan tyhmä ja varmaan huomaa valheen. Se on kuitenkin sellainen valhe, jonka hän haluaa kuulla mieluummin kuin mitään muuta elämässään.
Hämmästyttävää kyllä pako onnistuu ja Anna Stina asettuu Marakattiin. Pakoretken aikana hänet on raiskattu ja hän alkaa odottaa lasta. Sitten hän tapaa nuoren miehen, joka tuntuu tietävän vähän myös lääkärin töistä. Anna Stina pyytää neuvoja sikiön lähdettämisestä, mutta miehellä on aivan muuta mielessä, sillä häntä painaa kauhea salaisuus joka pitää hyvittää…

Sivut: 1 2

Orlando, rajojen rikkoja

Virginia Woolf: Orlando (suom. Kirsi Simonsuuri. Kirjayhtymä, 1984)

Sielunkumppanin voi joskus tunnistaa hyvin nopeasti. Kuten tämän kirjan päähenkilö Orlando, kun hän tapasi tulevan aviomiehensä:

”’Minun nimeni on Orlando’, hän sanoi. Mies oli arvannut sen. Sillä jos näkee laivan täysissä purjeissa, auringon osuessa siihen, purjehtivan ylpeästi Välimeren halki matkaltaan Länsi-Intian meriltä, sanoo heti, ’Orlando’, mies selitti.”

Kirjassa Vuodet Virginia Woolf näytti mihin perinteinen sukuromaani voi osaajan käsissä taipua; miten viktoriaanisen ajan loppu ja uuden vuosisadan alun tapahtumat muuttavat ihmisten ajattelutapoja ja rooleja. Orlandossa hän tarttuu henkilöhistoriaan, jonka perspektiivi on huimaava, vuosisatojen mittainen ja lopputulos on ällistyttävä.

Orlando syntyi 1500-lopulla Englannissa kuningatar Elisabet I:n aikana. Kuningatar oli muuten Orlandon perhetuttuja, josta voi jo jotakin päätellä hänen taustastaan.
Hänen esi-isänsä olivat olleet ylimyksiä niin kauan kuin olivat yleensä olleet olemassa. He tulivat pohjoisen usvista ja kantoivat kruunua päässään.
Eräällä käynnillä kartanossa kuningatar ihastui nuoren miehen palvelualttiuteen ja palkitsi häntä avokätisesti:
Hän juonitteli Orlandolle loistavaa, kunnianhimoista uraa. Maita annettiin hänelle, taloja luovutettiin. Orlandosta oli tuleva hänen vanhuutensa lemmikki; hänen heikkoutensa kannatin; tammi johon hän nojasi alennustilansa… jne jne.

Alku oli siis lupaava ja hienosti se jatkuikin. Orlando pääsi hoviin ja korkeita virkoja sateli. Sitten onnettoman ihastumisen aiheuttama ensimmäinen sydänsuru (venäläinen ruhtinatar Maruša Stanislovska Dagmar Nataša… jne) suisti Orlandon syvään henkiseen kriisiin. Seurasi ensimmäinen seitsemän päivän unenkaltainen horros. Siitä herättyään hän purki turhautumista kirjallisuuteen ja kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti.

Orlando halusi myös tutustua oikeaan runoilijaan. Hän erehtyi kutsumaan kartanoonsa Nicholas Greenen ja näytti tälle omaa Herakleen kuolemaa käsittelevän näytelmän. Greene raateli näytelmän ja sen tekijän pamfletissaan täydellisesti. Pamfletti oli suuri menestys ja maksoi kulut rouva Greenen kymmenennestä lapsivuoteesta. Luettuaan arvostelun Orlando haudatti sen tunkioon ja poltti koko siihenastisen tuotantonsa (viisikymmentäseitsemän runoelmaa). Hän säilytti vain nuoruudestaan asti mukana kulkeneen, poikamaisen unelmansa Tammipuun ja lähetti palvelijansa hankkimaan kuninkaallisesta koiratarhasta Norjasta kaksi hirvikoiraa, nartun ja uroksen. Hän oli kolmenkymmenen ja saanut tarpeeksi ihmisistä. Tämän jälkeen hän ei myöskään sanottavasti vanhentunut.

Sivut: 1 2