Avainsana-arkisto: aika

Orlando, rajojen rikkoja

Virginia Woolf: Orlando (suom. Kirsi Simonsuuri. Kirjayhtymä, 1984)

Sielunkumppanin voi joskus tunnistaa hyvin nopeasti. Kuten tämän kirjan päähenkilö Orlando, kun hän tapasi tulevan aviomiehensä:

”’Minun nimeni on Orlando’, hän sanoi. Mies oli arvannut sen. Sillä jos näkee laivan täysissä purjeissa, auringon osuessa siihen, purjehtivan ylpeästi Välimeren halki matkaltaan Länsi-Intian meriltä, sanoo heti, ’Orlando’, mies selitti.”

Kirjassa Vuodet Virginia Woolf näytti mihin perinteinen sukuromaani voi osaajan käsissä taipua; miten viktoriaanisen ajan loppu ja uuden vuosisadan alun tapahtumat muuttavat ihmisten ajattelutapoja ja rooleja. Orlandossa hän tarttuu henkilöhistoriaan, jonka perspektiivi on huimaava, vuosisatojen mittainen ja lopputulos on ällistyttävä.

Orlando syntyi 1500-lopulla Englannissa kuningatar Elisabet I:n aikana. Kuningatar oli muuten Orlandon perhetuttuja, josta voi jo jotakin päätellä hänen taustastaan.
Hänen esi-isänsä olivat olleet ylimyksiä niin kauan kuin olivat yleensä olleet olemassa. He tulivat pohjoisen usvista ja kantoivat kruunua päässään.
Eräällä käynnillä kartanossa kuningatar ihastui nuoren miehen palvelualttiuteen ja palkitsi häntä avokätisesti:
Hän juonitteli Orlandolle loistavaa, kunnianhimoista uraa. Maita annettiin hänelle, taloja luovutettiin. Orlandosta oli tuleva hänen vanhuutensa lemmikki; hänen heikkoutensa kannatin; tammi johon hän nojasi alennustilansa… jne jne.

Alku oli siis lupaava ja hienosti se jatkuikin. Orlando pääsi hoviin ja korkeita virkoja sateli. Sitten onnettoman ihastumisen aiheuttama ensimmäinen sydänsuru (venäläinen ruhtinatar Maruša Stanislovska Dagmar Nataša… jne) suisti Orlandon syvään henkiseen kriisiin. Seurasi ensimmäinen seitsemän päivän unenkaltainen horros. Siitä herättyään hän purki turhautumista kirjallisuuteen ja kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti.

Orlando halusi myös tutustua oikeaan runoilijaan. Hän erehtyi kutsumaan kartanoonsa Nicholas Greenen ja näytti tälle omaa Herakleen kuolemaa käsittelevän näytelmän. Greene raateli näytelmän ja sen tekijän pamfletissaan täydellisesti. Pamfletti oli suuri menestys ja maksoi kulut rouva Greenen kymmenennestä lapsivuoteesta. Luettuaan arvostelun Orlando haudatti sen tunkioon ja poltti koko siihenastisen tuotantonsa (viisikymmentäseitsemän runoelmaa). Hän säilytti vain nuoruudestaan asti mukana kulkeneen, poikamaisen unelmansa Tammipuun ja lähetti palvelijansa hankkimaan kuninkaallisesta koiratarhasta Norjasta kaksi hirvikoiraa, nartun ja uroksen. Hän oli kolmenkymmenen ja saanut tarpeeksi ihmisistä. Tämän jälkeen hän ei myöskään sanottavasti vanhentunut.