Avainsana-arkisto: 1960-luku

”Puhdistakaa hevonen jenkan opastuksella”

Eteenpäin! Vorwärts! Forward! Antauen! : kaikki levytykset 1966-1970 (M.A.N. Productions  Oy, 2016)
Suurenmoisen tekstiliitteen kirjoittaja on Jukka Lindfors, jolta lainaukset ellei toisin mainita 

M.A. Nummisen musiikkisosiologinen koe alkaa 

"Taiteen pioneerit ovat aina halunneet laajentaa näkymiä maailmaan - myös alueille, joita on pidetty salattuina. Gynekologina en silti pidä tarpeellisena, että sukupuolielimistä lauletaan."
Tri Kaisa Turpeinen kiellettyään M.A. Nummiselta luvan tekstinsä käyttöön kappaleessa Jenkka ulkosynnyttimistä, Me naiset 1966:35

Planeetat olivat otollisessa asemassa, kun opiskelija Mauri Antero Numminen keväällä 1966 etsi itselleen kiinnitystä levylaulajaksi. 60-luvun alussa hän oli tullut Helsingin yliopistoon ja sukkuloi siellä joustavasti kielitieteen, tähtitieteen, kansanrunouden, filosofian ja etenkin sosiologian tieteenaloilla. Levytuottajat kuuntelivat hänen näytenauhaansa. Joidenkin mielestä ääni oli mielenkiintoinen tai peräti viihdyttävä, mutta kaupallinen potentiaali puuttui jokseenkin kokonaan.

Samaan aikaan toisaalla Nummista kolme vuotta nuorempi musiikkisosiologi Pekka Gronow oli pohtimassa pienten kulttuurilevy-yhtiöiden mahdollisuuksia. Uusi tekniikka oli tehnyt levyjen tekemisestä aikaisempaa halvempaa. Juhlallisuus äänilevyn ympäriltä oli hälvenemässä ja sille oli löytymässä uusia rooleja. Kirjakustantajat julkaisivat kirjallisia äänilevyjä ja teatterit ja kabareeryhmät taltioivat esityksiään. Erilaisia oma- ja pienkustanteita oli alkanut ilmestyä.

Gronow Aikalainen-lehdessä (Musiikin uusi aalto, 1966): "Uusia kanavia on aukeamassa, ja lemmen ja kaihon lisäksi markkinoille on päässyt uusia ajatuksia. Ihmiset ovat jälleen ruvenneet itse tekemään lauluja, iskelmien säveltäminen ei enää ole muutamien ammattilaisten monopolina."

M.A. Nummista ja Pekka Gronowia yhdisti myös syvä kiinnostus jazziin. He tutustuivat Akateemisessa Jazzkerhossa ja olivat perustamassa aleatorista jazzyhtyettä, The Orgiastic Nalle Puh Cultivators -bändiä. Yhtyeen läpikäyvänä ajatuksena oli mahdollisimman suuri henkilökohtainen vapaus: "Jokainen saattoi soittaa oman mielensä mukaan ottamatta turhia murheita toisten mukana pysymisestä". Gronow valmisteli pro gradua äänilevyteollisuuden ja radion merkityksestä musiikin välittäjinä, sillä hän oli ensimmäisiä, jotka suhtautuivat populäärimusiikin vakavasti ja vähättelemättä. Nyt hän halusi täydentää teoriaa ensikäden havainnoilla, kunhan se tapahtuisi mahdollisimman halvalla. 

Gronow sai Nummisen innostumaan musiikkisosiologiasta ja ehdotti Nummiselle yhteisen levymerkin perustamista. Ajatus iski heti kipinää. Korkeakulttuurisen nykymusiikin ystävä M.A. Numminen oli ollut muusikkouransa alussa rumpalina Unto Monosen yhtyeessä ja olihan sosiologin jo yleissivistyksen nimissä syytä paneutua myös iskelmiin ja pop-musiikkiin. Yhteistyön sinetiksi Gronow sävelsi Nummiselle tangon Hevoset ja minä.

"Eteenpäin! oli varmaankin ensimmäinen suomalainen levymerkki, jonka toiminnan yhtenä keskeisenä motiivina oli tyydyttää perustajiensa huumorintajua."

Undergroundia ja avantgardea

"Päätä puistellen on kuunneltava hänen onnettomia sovituksiaan M.A. Nummisen kammottavilla levyillä, hänen onnahtelevaa kitaransoittoaan; mielessä käy joskus ajatus, että mies joka on osasyyllinen näihin levytyksiin ei voi kaikkina hetkinään olla tasapainossa ympäristönsä kanssa."
Paavo Helistö, Antenni 1967:42

M.A. Numminen oli debytoinut laulajana eri yhteyksissä jo aikaisemmin. Onomatopoeettisessa bluesesityksessä tekniikan ylioppilaiden juhlassa 1963 oli Teekkari-lehden mukaan "hämmästyttävän väkevää ja alkuperäistä voimaa". Akateemisen yksinlaulukilpailun tuomaristo sai seuraavana vuonna kummastella hänen "laulukonetta" sekä taustanauhoilta kuuluvaa hälyä ja elektroniääniä. Filosofi Wittgensteinin teksteihin tehtyjä lauluja Numminen oli esittänyt Helsingin Kulttuuritalolla. Nyt koottiin ensimmäiseen äänitystilaisuuteen Hämäläis-Osakuntaan soittajia Nalle Puhista ja Nummisen omasta Viisi Vierasta Miestä -yhtyeestä. Äänitys tuli halvaksi koska kenellekään ei tietenkään maksettu mitään. Gronow saattoi ehkä antaa hämmästyttävän laajasta levykokoelmastaan jonkun levyn soittajille. Teosto-maksuilta vältyttiin, koska kukaan ei siihen kuulunut. Levyn kansikuvana käytettiin Nummisen omaa piirrosta jne.

Vastaava säästölinja oli ominaista koko toiminnan ajan. Joskus levy kaiverrettiin vain toiselle puolelle, jolloin toisen matriisin kulut säästyivät. Etikettejä tekstailtiin talkootyönä ja bändit tukijoukkoineen hoitivat jakelun. Ruotsalaisen Baby Grandmothers -yhtyeen äänitys onnistui peräti Finnvoxin studiossa, koska Numminen myi yhden jutun Suosikkiin ja tilat saatiin vuokratuksi halvempaan viikonloppuhintaan. Lisäksi erinäisiin kunniallisiin organisaatioihin - Kulttuuritalolle ja Yleisradioon - soluttautuneet ystävät järjestivät tiloja ja laitteita äänityksiä varten. Yleensä niiden piti tapahtua virka-ajan ulkopuolella; ehkä joku viinapullokin sujahti paikan vahtimestarin povariin. Ylempi taho saattoi olla asiasta tietoinen ja suhtautui ymmärtävästi nuorten puuhiin: "Pekka Saarnion mukaan Kulttuuritalon johto oli tosin tietoinen tilojen epävirallisesta käytöstä. Keikoilta palaavat muusikot käyttivät salia muutenkin yöaikaan." 

Eivätkä kaikki levyt niin luokattoman huonoja ole. On kiinnostavaa, että näin epämääräisiltä ja joskus epäilyttäviltä kuulostaviin levyhankkeisiin löytyi soittajiksi sellaisia suomalaisen jazzin huippuosaajia kuten esimerkiksi Pekka Pöyry, Henrik Otto Donner, Teppo Hauta-aho, Pekka Sarmanto ja Edward Vesala. (Syy saattoi joskus olla aivan ymmärrettävä: Peter von Bagh arveli muistelmissaan, että kerran saksofonistiksi valikoitui Pekka Pöyry, koska tämän kollega Stanley Lindroos ei naurultaan kyennyt kappaletta soittamaan.)

Skandaalinkäryä ja Turun romantiikkaa

Tuskin oli debyyttijulkaisu M.A. Numminen laulaa saatu markkinoille, kun kohu taiteilijaryhmän ympärillä alkoi. Nummisen ryhmä osallistui heinäkuussa 1966 Jyväskylän kulttuuripäivien Visuaaliseen varieteeseen. Sähköt katkaistiin kesken Nummisen, Rauli Somerjoen & kumppanien esitystä ja paikalle hälytetty rikospoliisi ilmoitti lopettavansa tilaisuuden. Laulut, jotka oli sävelletty Suomen asetuskokoelman ja lääketieteellisten oppikirjojen teksteihin, olivat lopullisesti suututtaneet päivien johtajan Päivö Oksalan, joka oli jo valmiiksi ärsytetty jouduttuaan aiemmin sensuroimaan taideopiskelijoiden fallosveistoksen. 

Yleisradio varusti levyn merkillä "käyttöä harkittava". Seuraava EP M.A. Numminen laulaa jälleen syntyi Suuren Seksiskandaalin jälkeen ja joutui YLE:ssä kokonaan esityskieltoon. Kappale Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä on tekstinä puhdasta kapulakieltä. Kuitenkin Rauli Somerjoki saa solistina "lakitekstin tuntumaan suorasukaiselta lemmenaktin kuvaukselta, ja kappaleen esityskieltoon pannutta Yleisradion ohjelmapäällikköä voikin onnitella asian vaistonvaraisesta ymmärtämisestä".

Eteenpäin!-levyt joutuivat jo alkuvaiheessa tarkkailuluokalle ja julkiset kohut ja sensuuritoimet rasittivat niitä jatkossakin. Monet tapahtumista liittyivät tosin enemmän sen artistien toimintaan kuin teksteihin tai varsinaisen emoyhtiön omiin puuhiin. 

Yleisradion ohjelmasarjan Maanalaista menoa valmistelu aloitti M.A. Nummisen ja turkulaisvoittoisen taideryhmän nimeltään Suomen Talvisota 1939-40 välisen yhteistyön. Ryhmän kantavia voimia olivat runoilijat Jarkko Laine ja Markku Into. Numminen koki rock-herätyksen ja totesi rockin yhdeksi u-liikkeen tärkeimmistä taisteluvälineistä.

Suomen Talvisota kutsuttiin mukaan Nuoren Voiman Liiton talvipäiville Karhulaan maaliskuussa 1969. Seuraava skandaali oli valmis.

"Lehtiselostusten perusteella on vaikea saada täyttä kuvaa tapausten kulusta, mutta Karhula-lehden yhteenveto on jo luettelona impressiivinen: 'Järjestyshäiriöitä, rivouksia, huumausaineita, esiintymisistä kieltäytymisiä, Yhdysvaltain ja Englannin lipun polttamisia, intoilua ja vallankumouksen ja mustan vallan voiman paisuttelua.' Nummisen mukaan Laine karkotettiin välikohtauksen johdosta Karhulan kunnanrajalle."

Eteenpäin! näin jälkeenpäin

Eteenpäin!-levymerkin historia on olennainen osa suomalaisen undergroundin historiaa 1960-luvun loppupuolella. Se julkaisi vain neljätoista 7-tuumaista levyä ja yhden LP:n, mutta jätti merkittävän jäljen ainakin aikalaisten mieliin. Nämä äänitteet antavat osittaisen kuvan tuosta ajasta, sillä yhtyeiden esiintymisissä kollektiivinen improvisaatio esitti tärkeää osaa. Niihin liittyi joskus eräiden jäsenten spontaaneja riisuuntumisia sekä erilaisia performansseja. 

Levy-yhtiö otti suojiinsa ammattilaisten lisäksi niin amatöörimäisiä esiintyjiä, että vasta punk-liike pystyi vastaavaan. Minkään vakiintuneen äänitefirman mieleen ei taatusti olisi tullut tällaisen "friikkisirkuksen" pestaaminen talliinsa. Digitaalisen vallankumouksen ravisteltua ääniteteollisuutta on nykyään vaikea kuvitella, miten tuohon aikaan oli todella poikkeuksellista päästä levyttämään - varsinkaan jos musiikki oli vähänkään valtavirrasta poikkeavaa. Ja poikkeavia eräät kappaleet olivatkin. Seuraavassa Jouni Kesti ja Seppo Laine ovat äänittämässä Vallankumouksen analyysiä, viimeistä klassisen Eteenpäin!-kauden julkaisua Akain kotinauhurilla ja kahdella kehnolla mikrofonilla:

"Laine on edelleen ylpeä ideasta, jonka sai kesken session: hän tunki toisen mikrofonin syvälle torvensa mutkaan ja väänsi samalla nauhurin sisääntulon maksimille saaden näin aikaan ällistyttävän särösoundin. Vallankumouksen analyysin loppu kuulostaa hurjistuneelta elektronimusiikilta. Kansan Uutisissa Ilpo Saunio arveli saksofoninsoiton tulleen nyt viedyksi äärimmäiselle rajalle, mutta palautti samalla mieleen modernin konserttimusiikin piirissä käydyn keskustelun siitä, kuinka tarpeeksi pitkälle vapautunut muoto 'ei enää kommunikoi kenellekään muulle kuin säveltäjälle itselleen'".

Pekka Gronowin määritelmän mukaan (Notes for the Underground, 1968) musiikissa "maanalaista" on se mikä jää näkökenttämme alapuolella, esimerkiksi ossetialainen hanurinsoitto tai 1930-luvun tsekkiläiset tangosäveltäjät. Vastaavat suomalaiset kummallisuudet olivat Eteenpäin!-merkin ydinosaamisaluetta. Ilman näitä levyjä kuva 1960-luvun lopun musiikkikulttuurista olisi vajavainen ja selkeästi ilottomampi. Lisäksi levyjen tekijät osoittivat, että kokeileva äänitetoiminta on mahdollista ilman välitöntä velkavankeuden uhkaa, joskin se edellytti erinäisiä luovia ratkaisuja. Ideologisesti tällainen tee-se-itse -malli oli tärkeä myös myöhemmälle punk-herätykselle.

Jukka Lindfors ei spekuloi sillä, olisiko Eteenpäin! voinut jatkaa menestyksellisesti vielä 1970-luvulle, jolloin poliittinen laululiike sekä rock eri suuntauksineen vahvistuivat. M.A. Numminen jatkoi menestyksellisesti uraa Love Recordsilla, joka julkaisi eräitä muitakin Eteenpäin!-merkillä aloittaneita artisteja mm. Suomen Talvisota 1939-40, J.O. Mallander ja S. Albert Kivinen. 

1970 Love Records sai luvan käyttää Eteenpäin!-nimeä omana alamerkkinään ja siinä julkaistiin poliittisen laulun kaikkein epäkaupallisimpia esityksiä, esim. poliittista musiikkia Koreasta ja Albaniasta. Kokeileva ja sitoutumaton kulttuuriradikalismi alkoi olla ohi. Underground, joka oli mieltynyt jollakin tavalla pieleen menneeseen ja asiaankuulumattomaan, ja jonka levyillä saattoi olla kappaleiden eri ottoja sekä puheenpölinää, jäi alakynteen, kun asioista alkoivat päättää vakavamieliset miehet, joilla silmätkin olivat kuin vatupassin kuplat.

Otetaan lopuksi CD-kokoelman tekstiliitteen aarrekammiosta ote, joka on oikeastaan pätevä kredo tälle M.A. Nummisen musiikkisosiologiselle kokeelle. Teksti ilmestyi lehdessä Nuori voima 1969:3. 
Ulrich Pätzold: Työpaperi kirjallisille pohdiskelijoille (suom. Ilkka-Juhani Takalo-Eskola)

"porvarillinen kritiikki on irrallista estetiikkaa
sen kuulee puhuvan rikkomuksista taidetta vastaan, epätäydellisestä taideteoksesta. se valittelee puutteita ja tekee naurunalaiseksi sellaisia ilmauksia, jotka eivät vastaa olemassaolevia kielen luonnoksia. minkä takia sellainen ihminen olisi naurettava, jonka täytyy kivettyneiden yhteiskunnallisten struktuurien johdosta naurettavalla tavalla julistaa epävapaata ihmisenäoloaan? tällainen yhteiskunta olisi saatettava naurunalaiseksi. naurettavaa on pikemminkin estetiikka apostoleineen, jotka eivät tunne loukattua ihmisenäolemista, vaan vain loukatun taiteen."

Tommi

Kuollutta itsevaltiasta katsellessa

Ladislav Mňačko: Vallan maku (suomentanut Risto Lehmusoksa. Gummerus, 1967)

”Vainaja lepäsi mustan, välkkyvällä kiinanlakalla sivellyn arkun alaosassa. Yläosan tilalla oli toistaiseksi lasikansi jotta hyvästelemään tulevat ihmiset voisivat vielä kerran, viimeisen kerran nähdä vainajan kasvot ja hahmon.”

Ladislav Mňačkon kirjan rakenne on pelkistetyn selkeä, mutta avautuu kiehtovasti tarinan kuluessa. Se kuvaa nimettömäksi jäävän valtiollisen johtajan virallisia hautajaisia. Kirjan kertoja on Frank, valtion virallinen lehtikuvaaja ja edesmenneen valtiomiehen nuoruuden aikainen ystävä. Frank on kokenut ja pätevä kuvaaja. Siksi salaisen poliisin päällikkö Galovič määräsi vain hänet kuvaaman tilaisuutta koska liiallinen määrä kuvaajia häiritsee juhlallisen aktin arvokkuutta. Galovič oli juuri alkanut oman operaationsa kuolleen syrjäyttämiseksi vallasta vähän ennen kuin sairaus tappoi tämän suurmiehen 52 vuoden ikäisenä.

”Täällä hän siis seisoskelisi kaksi päivää, seisoskelisi raskaan pronssiovenpuoliskon takana olevassa huomaamattomassa piilopaikassaan, silloin tällöin hän livahtaisi kolostaan esiin, ottaisi kuvia, Frank hallitsi työnsä loistavasti, hän tiesi kenestä ja mistä oli otettava kuva.”

200 valokuvaa lehdille. Galovič, ehdottomasti, lisäksi kuvia nuorpioneereistä laskemassa seppelettä, vanhasta mummosta joka pyyhkii liinalla kyynelkarpaloa poskeltaan katafalkin äärellä. Tehdaslaitosten, yhdistysten ja poliittisten järjestöjen delegaatioita. Frank huomioi paikalla olevat tarkkailijat, jotka huomaavat aina kaiken. Oliko rakennuksen edessä tarpeeksi ihmisiä? Jos ulkopuolella odottelevien lukumäärä uhkasi vähentyä, soitettaisiin johonkin kouluun tai tehtaaseen: jono ei saanut katketa. Organisoidut jäähyväiset. Organisoitu suru. Organisoitu tuska. Tällaiset seremoniat olivat Frankille tuttua rutiinia ja niiden ohjelma minuutilleen suunniteltu. ”Virallisten hautajaisten on sujuttava kitkattomasti, vaikkei mikään muu kitkattomasti sujuisikaan.”

Parin puuduttavan tylsän päivän aikana Frankilla oli mahdollisuus muistella yhteistä historiaansa vainajan kanssa. Myös hautajaisvieraat toivat hänen mieleensä tapahtumia menneisyydestä, joten kirja liikkuu joustavasti menneisyyden eri tasoilla palaten aina välillä hautajaissaliin. Muutama kohtaus tapahtuu myös Frankin kotona sekä ravintoloissa hänen tavatessaan hautajaisiin muualta saapuneita entisiä yhteisiä ystäviä.

Näiden kohtausten avulla vainajan kuva vähitellen syvenee ja Frank joutuu muutamaan otteeseen tarkistamaan aikaisempaa suhtautumistaan. Hänen ja vainajan aikaisempi tiivis ystävyys oli haalistunut vähitellen. Frank pohtii kirjan mittaan miksi niin oikeastaan tapahtui. Miksi aikaisemmasta aattellisesta ja intomielisestä uudistajasta tuli lopulta pelokas ja muita tyrannisoiva yksinvaltias.

”Pienestä pitäen taistelu oli ollut hänen kohtalonsa. Vimmastuneet santarmit jotka hävisivät hänelle pieksivät hänet yhä uudestaan ja uudestaan tajuttomaksi.”
Hän johti lakkoja. Hän kiihotti kansaa keskustorilla. Hänet haluttiin ostaa ja saada vaikenemaan. Vainajaa revittiin moneen tehtävään: hän oli rautateiden uudistamisesta vastaava komissaari, erikoistuomioistuinten jäsen, hän oli vallankumoushallituksen luja ja pitkä käsi. Häntä ei kiinnostanut oliko hän oikeassa, sillä hänellä oli valtuudet. Hänellä oli tarpeeksi rohkeutta päätöksiin ja tarpeeksi tarmokkuutta tekoihin. Hän oli myös selvillä siitä että oli vaarassa tuhota oman itsensä. Ajoittaisesta liiasta kovuudesta huolimatta hänellä oli kuitenkin kaukonäköisyyttä ja inhimillistä ymmärrystä.

Kuollut valtiomies oli aloittanut alhaalta, hän eteni piiritasolle ja vähitellen hallinnon huippuvirkoihin. Mňačko kuvaa syvenevän vainoharhaisuuden syntyä upeasti. Matka pimeyden ytimeen, isku iskulta syvemmälle:

”Hän puhdisti. Hän puhdisti ja puhdisti. Hän kunnostautui. Hänet pantiin töihin, hänen oli puhdistettava maa joka oli sekasorron vallassa. Häneltä vaadittiin paljon – ole päättäväinen, luja, kova ja lahjomaton. Ja tunteeton. Älä pelkää kovia otteita ja pidä aina mielessäsi: missä hakataan, siellä lastut lentelevät. Lastujen tähden kukaan ei vedä sinua tilille.
Hän siis hakkasi. Lastut lentelivät. Hän hakkasi maan paljaaksi, hänet kutsuttiin korkeampiin virkoihin. Hän oli hakannut itsensä alhaalta ylös.”

Ihmisen on tällaisesta pakko saada sielulleen jonkinasteista vahinkoa. Entä sitten kun metsänkaatajan kirves ei löydä enää kaadettavaa? Kun hän on päässyt kohoamaan titaaniksi kaikkien muiden yläpuolelle. Kun hän on kaatanut muut titaanit.
”Se merkitsi että titaanit voitiin kaataa. Jos hän oli kerran titaani niin hänetkin voitiin kaataa. Joskus silloin hän alkoi muuttua, hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua.”
Kehen saattoi enää uskoa? Uskollinen se joka ei koskaan horjunut. Hän ei koskaan horjunut. Itsestään hän saattoi olla varma, mutta entä muut? Luottaa voi vain uskollisiin. Hän oli uskollinen. Hän luotti vain itseensä.
”Hän, ainoa uskollinen, ainoa, viimeinen jättiläinen suurten lastukasojen keskellä.”

Ladislav Mňačkon teksti puhuttelee, sillä hän on käyttänyt kirjassa myös omia kokemuksiaan. Päähenkilöiden tavoin hänkin taisteli natseja vastaan maailmansodan loppuvaiheessa karattuaan keskitysleiriltä. Sodan jälkeen hän liittyi kommunistiseen puolueeseen ja työskenteli toimittajana eri lehdissä. Välirikko puolueeseen alkoi 1950-luvun näytösoikeudenkäynneistä, joista Mňačko niinikään kirjoitti kirjan (Seitsemäs yö). 1960-luvun suojasää rautaesiripun takana rohkaisi muitakin kirjailijoita ottamaan reippaammin kantaa reaalisosialismin ongelmiin, mutta raja tuli kohtalaisen nopeasti vastaan. Vallan mausta ehdittiin julkaistiin vain muutama luku slovakian kielellä 60-luvun alussa ennen kuin se kiellettiin. Kun Mňačko erehtyi lisäksi arvostelemaan Tšekkoslovakian noudattamaa Israelin politiikkaa, hänet erotettiin puolueesta ja kirjailijaliitosta. Neuvostoliiton miehittäjien tultua Prahaan hän pakeni Itävaltaan.

Päähenkilön nimettömyys saattaa olla pieni myönnytys sensorien suuntaan. Mňačko ei pitänyt itseään suoranaisesti romaanikirjailijana. Hän halusi tehdä tästä omien sanojensa mukaan enemmän poliittisen pamfletin henkilöpalvonnasta. Sellaisen julkaiseminen olisi kuitenkin ollut vielä epätodennäköisempää, joten kirja paketoitiin kaunokirjallisiin kääreisiin. Eräissä arvioissa tekstiä verrataan Hemingwayn tyyliin ja varmaan tiettyjä yhteisiä piirteitä löytyykin. Itseäni hiukan häiritsi alussa kerronnan karuus ja toisteisuus. Toisella lukukerralla se rupesi tuntumaan perustellulta. Ensinnäkin kyse on ”valokuvaajan” tekstistä. Visuaalisesti ajatteleva ei varmaan eeppiseen kerrontaan sortuisikaan vaan luo impressioita. Lisäksi kuvattu tilanne on Frankille pitkäveteinen. Samat naamat, tutut kuvakulmat, ajatus harhailee, palaa takaisin, lähtee taas polveilemaan…

Moni 60-luvun kirja tuntuu nykyään auttamattoman vanhentuneelta. Ei tämä, sillä sen viesti on varoittava ja erittäin ajankohtainen. Ilmeisesti merkittävään asemaan nousu ja pitkäaikainen vallankäyttö vaikuttavat aivoihimme aina samalla tavalla. Vainajan ex-vaimo Margit ja Frank:

”- Sanohan miten meidän kaikkien on oikein käynyt? Olisitko koskaan osannut kuvitella tällaista loppua?
– En koskaan. Mutta valta on tällaista, Margit. Se yllätti meidät, arvaamatta, emme osanneet käsitellä sitä emmekä osaa vieläkään.”

Tommi

Eräs ihmissuhdenovelli… (von Schoultz, 1)

Solveig von Schoultz: Ja juotan kamelisikin : kahdeksan novellia (suomentanut Toini Havu. WSOY, 1967)

”- Mutta rokasnohvi merkitsee paljon enemmän, sanoi tyttö yhtä epätoivoisen tunnontarkasti kuin äskenkin, ymmärrätkö rokasnohvi merkitsee —
– Niin niin, uskonhan minä. Älä rasita itseäsi.
– Ja se tuntuu hassulta vasta kun joku toinen päästää sen suustaan, sanoi tyttö ja kätki rokasnohvin syvälle sinne missä se oli vain kahden ihmisen tavoitettavissa. Siellä piili yhtä jos toistakin. Ja hän oli luvannut näyttää Tommille kaiken. Sellaisen lupauksen tämä oli vaatinut, heti alussa. Kaikki avointa, selvää ja salailematonta. Helpotus, jonka tyttö koki, upottaessaan rokasnohvin sielunsa syvyyksiin, oli tiettyä petturuutta. Helpotus, salainen ja nopea, juuri sellainen kuin se ei saa olla.”

Kirjaston poistolaatikossa oli kirja, jonka nimi herätti kiinnostusta. Även dina kameler, myös sinun kamelisi…? Kirjaa selailemalla selvisi, että se on Solveig von Schoultzin novellikokoelma vuodelta 1965. Ruotsinkielinen teksti ei vaikuttanut mitenkään vaikealta ja siksi se lähti matkaan viikonloppulukemiseksi. Alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjassa on kaikkiaan kahdeksan novellia. Niistä kolme on suomennettu tähän painokseen, ja loput viisi ovat aikaisemmilta vuosilta.

Ruotsinkielinen versio kirjasta ilmestyi jokseenkin täsmälleen von Schoultzin uran keskipisteessä. Hänellä oli tähän mennessä jo 30 vuoden kirjoittajakokemus erilaisten tekstien parissa. Saman verran hänen luomiskautensa tämän jälkeen myös jatkui. Solveig von Schoultzia pidetään erityisen taitavana naisten ja lasten kuvaajana lyhytproosassaan. Kirjassa alkaa näkyä iduillaan suuntaus, joka vahvistui myöhemmissä kirjoissa. Naisten lisäksi myös miehet pääsivät vähän näkyvämmin esille, kun naisten ongelmien lisäksi hän alkoi käsitellä ihmisen ehtoja laajemmin.

Kirjan niminovellin voi referoida nopeasti. Vastikään naimisiin menneet nuoret, Tommi ja Kati, ovat matkustaneet vuodeksi Italiaan. Mies on valokuvaaja ja hän on saanut matkastipendin. Vaimo odottaa ensimmäistä lasta ja kaipaa edelleen kotia, isäänsä ja etenkin pikkusisartaan. Hän saa sisarelta kirjeen ja mies haluaa tietää sen sisällöstä. Kirje tuntuu vievän naista entistä kauemmas miehestään, kun se palauttaa mieleen muistoja lapsuudesta. Konflikti ratkeaa, kun Kati tajuaa, että eräitä muistoja on mahdoton jakaa, sillä niihin liittyy niin paljon yhdessä koettua.

Aateveljet vihaväleissä

Heikki Hietamies: Sossu (Otava, 1987)

Isävainaa aloitti yhteiskunnallisen vaikuttajan uraa 1950-luvulla Varkaudessa. Jossakin keskustelussa hän sanoi ohimennen, että Varkaus oli yksi keskeisiä paikkoja, joissa SDP:n sen aikainen linjariita ratkaistiin. Sen tarkemmin hän ei kertonut, millaisia kohtauksia tuossa näytelmässä esitettiin.

Heikki Hietamiehen kirja paljastaa kaunokirjallisessa muodossa miten raakaa se peli pienellä teollisuuspaikkakunnalla saattoi olla. Sossu on tavallaan uudistettu versio Toivo Pekkasen Tehtaan varjosta. Heikki Hietamies on onnistunut tekemään yhteiskunnallisen romaanin ilman oikeaoppisuuden hajua ja tendenssin paatosta. Julmin peli käydään aina kunkin puolueen sisällä, sillä sen jäsenet tappelevat samoista äänestäjistä; poliittiset vastustajat ovat eri apajilla. Lisäksi puolueet muistuttavat kirkkoa eräässä suhteessa: aate on hyvä, mutta ihmiset tahtovat pilata sen.

1950-luvulla teollisuuden työolot ja asenne olivat hieman erilaiset kuin nykyään. Kirjan päähenkilöt Masa ja Veka, joille koulunkäynti ei maistu, menevät konepajalle töihin, kun oppivelvollisuus on takana.

”Ruokatunnilla me molemmat seisoimme ruokalan tiskin ääressä jonottamassa niin kuin muutkin miehet. Sitten katselimme ympärillemme etsien vapaata pöytää. Omat isät istuivat täysissä pöydissä, eikä niihin ollut muutenkaan menemistä. Kumpaakin oli vartavasten varotettu juoksemasta työaikana edes mitään kysymässä.
– Ettei tule paskapuheita.
Sellaisten asioitten ymmärtämiseen menee nuorelta ihmiseltä oma aikansa, mutta jotkut asiat oppii nopeammin.
Löysimme peremmältä vapaan pöydän ja istuimme lusikoimaan soppaamme.
– Mitä helvettiä ne meitä tuijottaa, kuiskasi Veka. Nyt minäkin huomasin, että meitä vilkuiltiin.
– Uusia aina katsellaan, yritin ajatella, mutta ei se sellaista tuijottelua ollut. Sitten siihen samaan pöytään tuli valureita ja levypuolen väkeä, pistimme vauhtia syömiseen. Piti jättää aikaa lentopallolle, jota innolla läiskittiin ruokatunnilla pihalla. Meitä kumpaakin oli käyty pyytämässä nuorempien sakkiin, Vekan tiedettiin pelanneen ennenkin ja minä pääsin siinä siivellä.
– Hei kommarit, huusi joku verkon luona. – Menkää taakse passareiksi ja saatana jos möhlitte.
Vilkaisimme Vekan kanssa toisiamme.
Peli meni joten kuten ja meidän puoli voitti. Veka pääsi pitempänä paremmin verkolla ylös ja löi lujaa. Isä nyökkäsi kerran minullekin, kun sain syötön paremmasti onnistumaan, muuten näytti pihalle kertyneelle väelle olevan yksi ja sama, kumpi puoli voitti. Perseelleen pyllähtäminen nauratti enemmän kuin onnistunut lyönti.
Sitten pilli vonkui ruokatunnin loppuneeksi ja joukko alkoi hitaasti kulkeutua sisälle. Isä jäi tahallaan viivyttelemään sen verran, että sain hänet viilaamon ovella kiinni.
– Pitäs vähän katsoa, minne menee istumaan, hän sähähti.
Minä olin ihan hoona.
– Ne on kommareitten pöytiä, ne kaikki siellä takana. On siellä muitakin paikkoja, pane se mieleesi.”

Talvista koiranelämää

Huovinen, Veikko : Kylän koirat (WSOY, 1962)

(Blogissa myös Tainan esittelemä Rasvamaksa)

Sotkamo kuten muukin kaupungistumistaudin välttänyt osa Suomea oli kiehtova elinpiiri koirille 60-luvulla. Syrjäseuduilla ei ollut vielä keskitettyä jätehuoltoa saati viemäreitä. Laskiämpäreitä tyhjennettiin, ei ehkä ihan portaan pieleen, mutta siihen talon lähelle kuitenkin. Ja koirien kiinnipitämisen säännökset olivat nykyiseen verrattuna erinomaisen väljät. Huhtikuun alussa koirat pantiin kiinni, kopit saivat asukkaansa, ja yöhaukunnat alkoivat. ”Vanhat heppulit osaavat jo suhtautua vapauden riistoon, mutta nuoret koirat huutavat yökaudet.” Mutta syksyllä koirien piti saada liikkua maalla vapaasti.

Sillä mikä olento oikeastaan koira on? Veikko Huovisen määrittelyn mukaan koira on uutteraa nuuskintatointa harjoittava yleinen tiedustelija kujilla, toreilla ja pihamailla. Sellaisen kiinni pitäminen on hänestä lähinnä rikollista toimintaa.
”Kun syksyllä päästää koiran irti, ottaa se hitonmoisen laukat ja häipyy takajalat edessä ja etujalat takana ja päinvastoin etäisyyksiin. Menosuuntaansa nähden hieman vinossa koira ahkerasti ja levottomasti kiertää jatkuvasti seutua ottaen selvää mitä ajan hermolla on.”

Tuohon aikaan kesä ja syyspuoli jäivät väkisinkin hieman kalpeiksi koiramaisessa elämässä. Talvi oli koirille mehevää aikaa. Silloin koira sai elää syvää ja rikasta elämää. Pakkanen on sinänsä kannuste. Kun on kylmä, niin on pakko liikkua sinne tänne. Kinoksiin syntyi talvisin kiinnostavia liankaatopaikkoja, joista saattoi löytää pikanttia ruokaa. Suolasillikin, joka kuukauden pari tekeentyy pakkasessa ja suojasäissä ja tulee huuhdotuksi sadoilla ämpärillisillä likavettä, maistuu kevätpuolella melkoiselta. Vaikka toisaalta:
”Teurastusjätteitä syönyt koira haisee kuin Venäjän messinki ja vielä paljon pahemmalta. Hirveitä tuoksuja tarttuu myös pystykorvien turkkeihin. Koiralla on erehtymätön nokka haistamaan kaikkein helvetillisin märäntö, johon se voisi hieroa kaulaansa.”

Ennen kaikkea: talvella vallitsee suuri vapaus. Veikko Huovinen saattoi seurata hyvästä tarkkailuasemasta kirjoituspöytänsä takaa tuota koirien elämää kylänraitilla. Lähikontaktia tuli otettua, kun hän ulkoilutti omaa koiraansa ja yritti torjua päälle käyviä liian innokkaita kosijoita. Tarkoista havainnoista syntyi kiehtova kuva kadonneesta ajasta, josta omassa nuoruudessani Myllykosken Ummeljoella oli vielä joitakin merkkejä näkyvissä.

Seurataanpa siis kirjailijan esimerkkiä:
”Eipä tässä muuta kuin riisun ihmisnaamioni, annan korvieni valua poskille ja nokkani kostua hyvävainuiseksi ja lähden huoletonna seuraamaan jälkiketjuja pohjoisen hangille, tohiseviin kyläpetäjikköihin, palokujille ja roskatynnöreiden taa.
Voh!”

Nuorta haavikkoa

Haavikko, Paavo : Toinen taivas ja maa (1961) ja Vuodet (1962)

Joillakin suomalaisilla arvostelijoilla oli pieni ongelma 1960-luvun alussa. Paavo Haavikko oli ehtinyt kohota ensimmäisillä 50-luvun runokokoelmillaan merkittäväksi lyyrikoksi. Talvipalatsi (1959) edusti kotimaisen modernismin aivan terävintä kärkeä. Nyt muutaman näytelmän jälkeen hän oli alkanut kirjoittaa myös romaaneja. Niissä saattoi peräti aavistaa yhteiskunnallisia äänenpainoja.

1968 oli vasta tulossa ja Haavikon tapauksessa suoranaisesta radikalismista ei ole kyse. Hänen teemansa oli lähinnä ihmisten ”epäviihtymys elintasoyhteiskunnassa”. Sota alkoi olla riittävän kaukana ja selkeitä vaurastumisen merkkejä oli havaittavissa. Eräissä arvioissa toivottiin varovaisesti hänen palaavan takaisin runollisille linjoille. Kuitenkin tuohon mennessä jo kahdella valtion kirjallisuuspalkinnolla palkitun tekijän näissä kirjoissa käyttämää kuulasta ja tarkkaa kieltä kiiteltiin yleisesti. Lisäksi molemmissa on paljon oivallista dialogia.

Taideteos on valmistettava mielen pimeässä ja valossa. Sitä ei saa kirjata ennen kuin se on valmis. Sanojen on taisteltava tilastansa lauseessa, lauseiden oltava kovakuoriaisia, alkeellisia. … Minkään asian kertomiseen tai maalaamiseen ei pidä käyttää enemmän sanoja tai tilaa kuin asialla on kokoa.
Paavo Haavikko : Yritys omaksikuvaksi

Tuota ohjetta Haavikko totisesti on näissä kirjoissa toteuttanut, sillä teksti on välillä niin tiukkaa että soi. Hän ei halua tulkita henkilöiden mielenliikkeitä. Hän kirjaa ja esittää ne tarkasti ja lukija joutuu itse tekemään niistä johtopäätökset. Hän ei tuomitse tai nyökkäile hyväksyvästi eikä pidä lukijaa kädestä ja ohjaile hänen reaktioitaan. Hän epäilemättä tuntee myötätuntoa kuvattaviin, mutta se on viileää, ei sentimentaalista. Lukijasta tämä voi olla ärsyttävääkin. Välillä on melkein tunne kuin olisi seuraamassa jonkun tieteellisen kokeen analyysia tai kuuntelemassa tutkijan raportointia. Samastumispintaa henkilöihin on vaikea luoda. Kuvattava maailma voi vaikuttaa lohduttomalta, ja se pakottaa miettimään miksi se näiden henkilöiden kohdalla on sellaiseksi muuttunut. Ja on varottava arvioimasta heidän toimia omien mittapuiden mukaan. Nämä kirjat jäävät vaivaamaan mieltä mikä on hyvä merkki.