Asenteiden koveneminen heijastuu dokumenttielokuviinkin

Repeämän kuvat : dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia. Toim. Susanna Helke ja Essi Viitanen. Aalto-yliopisto 2022.

”Me olemme kestävyysvaje”, laulaa kaavilaisten eläkeläisten kuoro Susanna Helken ohjaamassa elokuvassa Armotonta menoa – hoivatyön lauluja (2022). Helken dokumenttielokuva on yksi Repeämän kuvat -teoksessa esiteltävistä dokkareista.

Helke kertoo elokuvan syntyvaiheista. Häntä oli pitkään häirinnyt puhe kestävyysvajeesta ja eläkepommista. Samoin hän oli kummastellut vanhustenhoidon markkinavetoista, häikäilemätöntä yksityistämistä. Attendo-skandaali oli tuoreessa muistissa. Yhteydenotoissa hoiva-alan ammattilaisiin Helke tajusi ratkaisemattoman ristiriidan. Hoivaajat halusivat tehdä työnsä hyvin, mutta se oli yhä vaikeampaa.

Helke kirjoittaa pyrkimyksenään olleen ”tehdä näkyväksi ristiriita ja epäsuhta, joka jännittyy hoivan eetoksen sekä rahan ja hyödyn logiikan välille. Tämä on tarina tarinoiden takana, eräänlainen metakertomus. Kysymys on ilmiöstä, joka ei tapahdu missään tietyssä paikassa, tilanteessa tai toiminnassa. Kysymys on  – – paradigmasta, joka on läsnä kaikkialla ja läpäisee lähestulkoon kaikki yhteiskunnallisen toiminnan kentät juuri poliittiseen puheeseen kätkeytyvän tyhjän talouskielen avulla.”

Hoiva-alan ammattilaiset eivät uskaltaneet esiintyä elokuvassa omalla äänellään ja kasvoillaan. Helke ratkaisi asian nerokkaasti: kuorot laulavat. Näin asioista tulee jylhiä ja arvokkaita, syntyy yhteisyyden kokemus, eivätkä asiat henkilöidy yhteen ihmiseen. Hoivaajat laulavat, millaista on tehdä hoivatyötä, Kaavin eläkeläiset laulavat, miltä tuntuu kun kutsutaan kestävyysvajeeksi. Mielenkiintoinen ratkaisu aikana, jona ihannoidaan yksilöllisiä nyyhkytarinoita.

Repeämän kuvat on yksi Koneen säätiön rahoittaman hankkeen lopputuloksista. Hanke oli nimeltään Sovun ja repeämän kuvat – dokumentaarinen elokuva hyvinvointivaltion eetoksen ja murtumien heijastajana.

Kirja siis kertoo dokumenttielokuvista, jotka pyrkivät tekemään näkyviksi eriarvoisuuteen liittyviä ilmiöitä. Eriarvoisuus on syntynyt markkinafundamentalismin ja uusliberalismin seurauksena. Arvomme ovat koventuneet. Kirjassa mietitäänkin, onko ihmisen absoluuttinen arvo jo asetettu kyseenalaiseksi. Hallitusohjelmien sanamuodoista voi jo päätellä, että ihmistä tärkeämpää taitaa olla kansakunnan kilpailukyky. Arvojen koveneminen on kärjistynyt vuoden 2008 talouskriisin jälkeen, ja pakolaistulva 2015–2016 toi kuuluville lisää vihaa. Teoksessa puhutaan tätä vanhemmistakin dokumenttielokuvista yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaajina.

400-sivuinen kilokirja ei juuri ole kepeää iltalukemista; opuksen kielikin on paikoin hieman tutkijamaisen raskasta. Kuitenkin teos sisältää niin paljon ajankohtaista ja tärkeää asiaa, että sitä voi suositella muillekin kuin taiteentutkijoille eli kaikille hyvinvointivaltion kehityksestä, yhteiskunnallisesta keskustelusta ja politiikasta kiinnostuneille. Kirjaa voi hyvin lukea, vaikka ei olisikaan nähnyt puheena olevia elokuvia.

Hanna Maylettin Kerjäläiselokuva (2011) seuraa romanialaisen miehen ja naisen vaiheita, ja Timo Korhosen kirjoittama essee analysoi, miten elokuvan ohjaaja antaa epävarmuutensa ja työskentelyn arvaamattomuuden näkyä lopputuloksessa. Romanialaiset ilmestyivät Suomen kaupunkien katukuvaan 00-luvun lopulla ja herättivät paljon ihmettelyä ja keskustelua. Helsinkiin he rakensivat leirin Kalasatamaan. Elokuvassa nainen kerjää Helsingin kadulla, ja muuan suomalainen pariskunta ottaa asiakseen auttaa häntä. Kirjassa kerrotaan, miten kuvausprosessi eteni ja millaisia yllättäviä vaiheita siihen sisältyi. Suomalaiset haluavat kyllä auttaa, mutta piilevänä odotuksena on, että tulokkaat omaksuvat suomalaiset arvokkaimmat arvot, nimittäin ahkeruuden ja itsekurin. Pitää sitoutua käymään koulua. ”Auttamisen” vaiheet ovat surkuhupaisat, ja käy kuten kerjäläisten kanssa voi käydä: autettava suuttuu ja vaatii aina suurempia summia rahaa.

Maylettin esittelemien romanikerjäläisten mediajulkisuus ei päättynyt elokuvaan, vaan kaksi journalistia seurasi heidän elämäänsä kymmenen vuotta ja kirjoitti heistä kirjan. He he pääsivät suomalaiseen elämänmenoon kiinni ja asettuivat Helsingin Mellunmäkeen. Lapsia tuli kaksi lisää. Päähenkilö-nainen ei opetellut lukemaan.

Muistattehan vielä Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeen? Kirjassa käydään läpi Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaamat dokumentit yhtyeestä: Kovasikajuttu (2012) ja Tokasikajuttu (2017). Timo Korhosen essee nostaa esiin, että elokuvat kertovat mahdollisuuksien yhteiskunnasta. Vaikka kirjassa puhutaankin paljon eriarvoisuudesta, niin mahdollisuuksista kertoo paljon se, että kehitysvammaiset miehet voivat perustaa bändin, harjoitella, menestyä ja edustaa Suomea kansainvälisessä laulukilpailussa. Essee ruotii myös käsitettä työntekijäkansalaisuus, siis sitä, että työssä käymisestä on tullut jo ihmisoikeuksia määrittävä tai ainakin kansalaisuuden ihannetta määrittävä asia. Punkyhtyeen jäsenetkin ovat kaiken aikaa kiinni heille säädetyssä työtoiminnassa, ja työn eetos on miehillä vahva.

Elokuvat esittävät tarinan vähemmistön jäsenistä, jotka määrittelevät omat tavoitteensa, ja Timo Korhosen mukaan juuri siinä on näiden kahden elokuvan poliittinen ydin – se että dokkarit antavat tuntikausia aikaa päähenkilöiden omille kokemuksille ja päätöksille.

Hanna Kuuselan kirjoitus Repeämän sanat on teksti, jonka soisi joka päättäjän lukevan. Kuusela huomauttaa, että nykyään käytämme kovaa kieltä puhuessamme heikossa asemassa olevista. Superrikkaat puhuvat oleskelijoista ja sosiaalipummeista, jopa ihmisroskasta. Sanoilla on väliä, ja meidän jokaisen kannattaisi skarpata.

”Miksi pysähtyä sanoihin, vaikka kuinka ronskeihinkin, kun voisi kirjoittaa julkisen sektorin budjettileikkauksista, tuloerojen kehityksestä ja lakimuutoksesta? Siksi, että poliittisissa myllerryksissä myös sanoilla on väliä. Jokainen yhteiskunta – ainakin demokraattinen sellainen – tarvitsee kansalaistensa tuen ja sanaston, jolla tuki pysyy yllä. – – Kieli ja käsitteet eivät vain heijasta todellisuutta vaan luovat sitä organisoimalla abstrahoituja havaintoja monimutkaisesta ja hämmentävästä maailmasta, kuten retoriikantutkijat sanoisivat. ”

Teoksen kaikkia esseitä ei ole mielekästä tässä referoida, sillä asiaa on niin runsaasti. Jäin miettimään muun muassa, milloin terapeuttisesta puheesta ja kuvasta tulikin uusi normaali. Entä vaatimuksesta, että uuden uljaan kansalaisen pitää jatkuvasti trimmata itseään kilpailukykykuntoon? Minän eheyttämisen ja itsensä terapoimisen vaatimus lyö läpi joka elämänalueella ja heijastuu mediaan ja taiteeseenkin.

Maailman näkee taas hieman toisin, kuin olisi saanut uudet silmälasit. Kirjassa on mielenkiintoinen kuvitus; kuvia puheena olevista elokuvista ikään kuin filmillisesti monistettuina.

Taina

Ajatusluutumia ravistelevia kirjallisuusesseitä (på svenska)

Carl-Göran Ekerwald : Sommarhus i Arktis : essäer om skönlitteraturens nyttighet (Carlsson Bokförlag, 1986)

"Alkuperäisistä teksteistä käy ilmi, että Homeroksen kuninkaat ovat maanviljelijöitä - taistelussa heitä kutsutaan 'teurastajiksi'. Kuninkaat herättelevät toisiaan potkimalla nukkujia. Kun heidän paitansa tulevat hiestä märiksi, he asettuvat tuuleen, jotta ne kuivuvat heidän päällään. Odysseus on varas, vaikka ruotsalaisessa käännöksessä häntä luonnehditaan sanalla 'ärkeskälm', emälurjus (suom.: viekas Odysseus). Kuninkaat nimittelevät toisiaan ja 'juopporenttu' on lievimpiä haukkumanimiä. Kuninkaat asuvat yksinkertaisissa puuparakeissa. Heidän henkinen tasonsa käy ilmi siitä, että Akilleus on kannibaali - tunteellinen kannibaali, joka tavataan joskus itkeskelemässä merenrannalla. Akilleusta on kasvattanut kentauri, puoliksi ihminen, puoliksi hevonen, ja sekin kertoo jotakin puoli-ihmismäisestä henkisyydestä. Merkillistä korottaa humanismin tunnukseksi sellainen henkilö, joka on oppinut elämään samaan aikaan eläimen ja ihmisen elämää.
   "Tällaisessa antiikin maailmassa Palamedes kivitetään kuoliaaksi. Hänen rikoksensa? Hän keksi aakkoset.
   "Antiikin olemus väärennetään, jos siitä esitetään pelkästään kauniit, jalot ja puhtaat piirteet. Daumierin kuvitus Iliakseen on todenmukaisempi - hän pudottaa sankarit arjen tasolle. Tai Shakespeare - kuinka hän kuvaa Homeroksen sotureita? - 'huoranpoikia jotka tappelevat huoran suosiosta'.
   Syy siihen, että antiikin kertomukset on meillä nostettu kaapin päälle ihailtaviksi, ei johdu pelkästään siitä, että latinan ja kreikan opiskelu kouluissamme on lähes tyystin lakannut tai että käännökset ovat usein lähes lukukelvottomia - syy siihen on myös se, että kertomusten keskeinen sisältö esitetään pääasiassa kaunisteltuna tai niillä katsotaan olevan vain arkeologista ja historiallista arvoa." (Antiikki ja meidän aikamme)

Aivan ensimmäiseksi on kiitettävä lukioaikaista Lahden Tiirismaan yhteiskoulun ruotsin kielen lehtoria Raija Lehtoa. Hän sytytti kiinnostuksen kieleen enkä ilman hänen oppejaan olisi uskaltanut ryhtyä näihin käännöstöihin. Tämä kirja on nimittäin niitä, joita Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyhtiöt eivät halua suomalaisten lukijoiden lainkaan lukevan. Itse asiassa sen kirjoittaja Carl-Göran Ekerwald (synt. 1923) on luokiteltu niin kehnoksi, ettei häneltä ole käännetty yhtään mitään. Se on aikamoinen tuomio, sillä Ekerwaldin tuotanto on huomattavan laaja, noin 50 teosta ja se kattaa käytännössä kaikki kirjallisuuden lajit. Mutta kun hän on niitä Uppsalan kunniatohtoreita, niin eihän sellaisilla meriiteillä Pohjanlahden tällä puolella ole kovasti painoa.

Se on suuri vahinko. Carl-Göran Ekerwald on selkeä ja pedagoginen kirjoittaja. Hän toimi pitkään sekä historian että äidinkielen opettajana ja entiset oppilaat kuvailevat hänen opetusmenetelmiään ja oppitunteja legendaarisiksi.  Kirjallisuuteen liittyviä historiallisia anekdootteja, historian kulkua kirjallisten esimerkkien valossa: noita esimerkkejä löytyy myös tästä seitsemän upeaa esseetä sisältävästä kirjasta roppakaupalla. 

Ekerwald ei luennoi eikä saarnaa, hän ei osoita ylivertaista oppineisuuttaan. Lukijana hänestä tärkeintä on, että kirjan teksti on koskettanut hänen sisintään ja muuttanut aikaisempia näkemyksiä. Samanlaisen kokemuksen hän myös haluaa välittää omille lukijoilleen. Jähmeät ajattelutavat on sulatettava liikkeelle. Ja ne lähtevät liikkeelle - uusi havainto, uusi tekijä tulee mukaan ja kokonaisuus lähtee liikkeelle. Ei ihme, että opettajamme suorastaan innostuu kirjoittaessaan Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksista.

"Ihmisen muisto maan päällä 'on kuin ammuttu kuula - se savuaa hetken ja sammuu sitten aamukasteessa ja se poljetaan ja unohdetaan', Topelius kirjoittaa.
   "Välskärin kertomukset kirjoitettiin, jotta muisto säilyy. Ja kirjoittaja itse oli vakavasti työnsä ottanut historioitsija. Jo 1853 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston historian professoriksi. Ei tarvitse pitkään lukea Topeliusta kun huomaa, miten asiantunteva opas hän onkaan. Välskärin taustalla ovat mittavat lähdetiedot, jotka perustuvat eri arkistoissa tehtyihin tutkimuksiin. Kuvaukset pataljoonista eivät ole mielikuvituksen tuotetta. Hän oli perillä tuon ajan tutkimustuloksista ja tulkinnoista. Välillä kirjoittaja intoutuu pitämään pitkiä esitelmiä - kuten nälänhädästä 1697 ja Uudenkaupungin rauhasta. Ja hänen kriittinen katseensa havaitsee yksityiskohtia, jotka valaisevat suurempia asiayhteyksiä. Kun hän esimerkiksi kuvaa miten Pohjanmaan talonpojat joutuivat erottamaan piikoja ja renkejä nälänhädän aikaan jotta eivät itse olisi kuolleet nälkään, niin silloin ymmärrämme mitä todella sisältyi käsitykseen sydämellisistä patriarkaalisista oloista, jotka aikoinaan vallitsivat maaseudulla." (Kun vanha hyljepyssy kolahtelee seinään marraskuun myrskyssä)

Jos olisin ruotsalainen, niin korvat voisivat alkaa punoittaa, sillä sen verran kovaa kritiikkiä ruotsalaisten alentuvasta asenteesta suomalaisiin Ekerwald välillä jakelee. Heikkoa sodan johtoa, suoranaista piittaamattomuutta ja suomalaiset maksoivat aina kovimman hinnan. Narvan taistelussa puolet sotilaista oli suomalaisia. Väestön määrään nähden oikea suhde olisi ollut ehkä vain neljäsosa. Suomalaisia vietiin lahtipenkkiin ulkomailla, kun heitä olisi tarvittu puolustussotiin Suomen maaperällä.

Jämtlantilainen metsänvartijan poika on selvästi heikomman kansanosan puolella. Hänen ystävänsä Jan Fridegård ja tämän kirjat Upplandin köyhistä kannustivat osaltaan Ekerwaldia kirjoittamaan. Asenne näkyy erityisesti esseessä, joka käsittelee islantilaista runoilijaa Jón úr Vöriä.

   "Hän on runoilija, joka todella tietää mitä tekee. Hänellä on tietty strategia - se ei tietenkään ole hämmentävää oveluutta, vaan hänen kynänsä on tuo strategia, toisin sanoen hänen oma perimmäinen asenteensa.
   "Se voidaan ilmaista yksinkertaisesti näin: siinä missä toiset pysähtyvät ja jäävät paikalleen, hän jatkaa kulkuaan. Missä toiset jatkavat kulkuaan, siihen hän pysähtyy. Toisin sanoen - hän kiinnittää katseensa huomaamattomaan.
   "Ja äkkiä hänen runoja lukiessaan huomaa, että se mikä toisilta jäi huomaamatta - se on äärimmäisen merkittävää: inhimillinen elämä paljaimmillaan, yksinkertaisimmillaan, sellaisia töitä tehdessä jotka alati toistuvat ja täyttävät olemassaolon.
   "Ajatus - tämä on arkipäiväistä. Mutta onko oikeastaan muuta elämää kuin juuri tuo kaikista arkisin?" (On hyvä elää - Jón úr Vör, islantilainen)

Suomalaiskustantajat siis halusivat, että tämä kirja haudataan Carl-Göran Ekerwaldin mukana samaan arkkuun. Luultavasti viimeinen naula jonka he löivät arkunkanteen oli essee György Lukácsista. Myös hänelle elämän  sisältö löytyy nimenomaan arjesta. Muuten hänenkin ensimmäinen suuri lukuelämys yhdeksänvuotiaana oli juuri Homeros. Nuori György asettui kuitenkin häviäjän, Hektorin puolelle. Se oli vastoin isän käsityksiä, joiden mukaan menestys ja voitto olivat todisteita oikeasta toiminnasta. Isoisä oli ollut käsityöläinen, mutta isä oli kohonnut englantilais-itävaltalaisen pankin johtajaksi. Varakas porvariskoti piti yllä korkeatasoisia kulttuurisuhteita. Lukácseilla kävivät Béla Bartók, Thomas Mann ja vastaavat suuruudet.

15-vuotiaana löytyi lisää vaarallista kirjallisuutta: Ibsen, Tolstoi ja itävaltalainen Max Nordaus ajatuksineen kulttuuri-ihmisen teennäisestä olemuksesta. György Lukács alkoi aavistella, mistä hänen kärsimänsä aitouden puute ja vieraantumisen tunne saattoi johtua, mistä alitajuinen kapina sovinnaista protokollaa vastaan. Mutta pahempaa oli luvassa: Lessing, Goethe, Hegel ja lopulta Marx. Voitonhimo ja pidäkkeetön egoismi vääristävät ihmisten väliset suhteet. Akateemisesti oppinut varakkaan kodin kasvatti liittyi kommunisteihin, mikä oli perheelle ja lähipiirille kauhistus.

Ekerwald kirjoittaa, että Lukácsia ei voi kuitenkaan lokeroida tarkasti. Maanpakolaisvuosinaan Moskovassa hänet pidätettiin kaksi kertaa. Hän herätti puolueessa epäilyksiä, ja hänet aiottiin erottaa. Häntä pidettiin vääräoppisena ja mystikkona. Hänen sanottiin kirjoittavan petollisesti, filosofista salakieltä ja ujuttavan mukaan sameita henkisiä kuvitelmia. Hän peräti väittää, että ihmisten tunteet ja ajatukset merkitsevät historiassa jotakin, vaikka oikeaoppiset marxilaiset tietävät visusti, että ihmisen tietoisuus on luokkayhteiskunnan tuote. 

Lukács oli nähnyt Saksassa miten lähes koko kansa tuli noidutuksi. Loput vaipuivat melankoliaan ja voimattomuuteen olosuhteiden edessä. Tätä vastaan Lukács halusi mobilisoida maailmankirjallisuuden. Sieltä yksilö ja yhteisö löytävät arvokasta vertailuaineistoa; ihminen oppii näkemään inhimillisyyttä ja saa kaipuun inhimillistyä. Menneeseen ei jäädä piehtaroimaan, vaan sen merkitys on siinä, että se valaisee osaltaan nykyisyyttä. Lukács kirjoitti esseitä lukuisista kirjailijoista kuten Balzac, Gorki, Büchner, Kleist ja halusi esitellä heidän tekstinsä uudessa valossa ja osoittaa, että ne pätevät edelleen.

   "On virhe kuvitella, että ihmiskunta vähitellen saavuttaa aina selvempää käsitystä mitä kulloinenkin tilanne edellyttää. On järkevää ottaa sellainenkin mahdollisuus huomioon, että selkeyttä löytyy satoja, jopa tuhansia vuosia vanhoista teksteistä... Josef-kertomuksen kirjoittajalta tai Homerokselta, Cervantesilta, Corneillelta, Walter Scottilta. Selkeä ajattelu ei ole harvinaista. Siksi eräitä vanhoja tekstejä pidetään arvossa, ei niiden museoarvon tai esteettisen ulkonäön takia, vaan sen takia, että ne elähdyttävät meidän ajattelukykyämme."

Siirtyminen passiivisuudesta aktiiviseksi toimijaksi, unen ja harhakuvitelmien hylkääminen ja todellisuuden näkeminen silmästä silmään, nämä ovat asioita, joita Lukács kutsuu ihmisen ihmistymiseksi, "das Menschenwerden des Menschen". On kyse havahtumisesta. On huonoja ja hyviä arvoja, olot voidaan järjestää joko tuhoaviksi tai elämänmyönteisiksi. Kaaos ei kata kaikkia elämänehtoja, sillä on myös raikasta vettä, rauhaa, työtä, oikeudenmukaisuutta. Mutta arvojen ylläpito edellyttää tehokkaita ajatuksia, soveliasta filosofiaa.

Vuonna 1970 György Lukácsille myönnettiin Goethe-palkinto, Länsi-Saksan korkein kirjallisuuspalkinto. Hän lahjoitti koko summan USA:n kansalaisoikeusliikkeelle Angela Davisin vapauttamiseksi. Esseen otsikko on Leva som man tänker-, Elää kuten ajattelee- ja se pätee niin Lukácsiin kuin hänen hengenheimolaiseensa Carl-Göran Ekerwaldiin.


Tommi

Onnellisuuskupla ja muita onnen ilmiöitä

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY 2016.

Kaikkiahan onnellisuus kiinnostaa, eikö vain. Mutta nyt ei (onneksi) olla tekemisissä puolivillaisten autuusteorioiden kanssa, vaan pureudutaan siihen, miksi ylipäätään havittelemme onnea ja miten erilaisista elämänilmiöistä sitä haemme.

Tuntuikin hyvältä lukea pitkästä aikaa kunnon esseekirja. Runoilijan ja prosaistin Tommi Melenderin, s. 1968, teos Onnellisuudesta (jonka sattumalta marraskuussa syntymäpäiväni aikoihin sain lahtelaisilta messuilta Finlandia Kirja -jättiantikvariaatin ilmaisjakelusta) yhdistelee oppineisuutta, omakohtaisuutta, mietteliäisyyttä ja ideoita. Kirjailija on ryhmitellyt esseet kolmen otsikon alle: talous, kulttuuri ja urheilu. Kaikkien näiden kautta onnellisuusteemaa lähestytään.

Epilogina on vielä Melankolian puolustus. Sillä Melender toteaa rakastavansa ”elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen”.

Etenkin talousjaksossa on hykerryttäviä huomioita onnellisuusgurujen äitelistä puheista. Onnellisuus tuottaa tehokasta ja hyvää elämää, siis pyrkikäämme onnellisuuteen. Myönteiset ajatukset ovat enemmän kuin vain ajatuksia, ne ovat täynnä maagista energiaa. Jos et saavuta kaikkea luvattua, et ole yrittänyt riittävän kovasti. Oma vikasi! Näitä onnellisuus”oppeja” maailma on pullollaan, ja ne sisältävät uskonnon jäänteitä. Voima-ajatukset ovat maallisia rukouksia.

Toisaalta Melender vertaa onnellisuuskuplaa mihin tahansa pörssikuplaan. ”Pörssikuplat saavat alkunsa, kun euforian valtaamat sijoittajat hinnoittelevat osakkeita ylisuurilla tulevaisuudenodotuksilla. Myös onnellisuuskupla rakentuu hohdokkaille visioille: ihmiset janoavat parempaa elämää ja takertuvat sellaista lupaaviin narratiiveihin. Onnellisuuskuplassa eläville onnellisuus ei ole sisäinen juttu, vaan monimutkainen sosiaalinen peli, jossa omaa persoonaa peilataan ulkoisia kriteerejä vasten. Et voi olla onnellinen, elleivät samaa narratiivia seuraavat tunnista sinua onnelliseksi. Kuvitteellinen sääntökunta määrää, kelpaatko klubiin vai et.”

Melender muistuttaa, että vaikka positiivinen ajattelu mainostaa maailman muuttumista, niin yhteiskunnallisessa katsannossa se ei ole aktiivisen muutoksen vaan passiivisen mukautumisen oppi. ”Jos perimmäisenä tavoitteena on yhdistää onnellisuus ja menestys, on järkevämpää sopeutua vallitsevaan todellisuuteen kuin yrittää muuttaa sitä. Opportunisti saavuttaa tavoitteensa nopeammin ja kivuttomammin kuin idealisti.”

Nuoren ihmisvihaajan aikakausi. Sellainen oli Tommi Melenderillä, kun hän nuorna miesnä aloitteli uraansa kirjailijana. Hän kertoo romaanistaan Ranskalainen ystävä: ”…halusin pusertaa tekstiin kaiken vihan, jota tunsin omaa aikaani kohtaan ja töhriä sen valheellisuuden ja sovinnaisuuden niin perusteellisesti kuin suinkin pystyn. – – – Kulutin lähes kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, ja minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä sulkeutuneista nuorukaisista, jotka pelaavat vuorokauden ympäri videopelejä tuhnunhajuisissa yksiöissään. Noina vuosina kirjallisuus ei edistänyt myötäelämisen kykyäni tippaakaan, ja tein myös parhaani, että se ei olisi edistänytkään keskittymällä Flaubertin lisäksi Strindbergin, Célinen, Cioranin ja Bernhardin kaltaisiin sappea tihkuvien proosalauseiden kirjoittajiin. He olivat mustia aurinkojani, joiden kolkossa hohteessa elin ja käänsin samalla kasvoni pois ihmisten hymyiltä ja ystävällisyydeltä.”

Niinpä, kirjoissa on tietty voimakenttä, joka vetää puoleensa. Voimakenttien kanssa täytyy pitää varansa. Melender kuvailee, miten hän heltyi ja lämpeni taas maailmalle ja onnellisuuden tunteelle – Tua Forsströmin lyriikan ansiosta.

Kirjailijaelämää ja kirjojen kirjoittamisen mielekkyyttä, ”idiootin pyörässä pyörimistä”  Melender pohtii laajasti. On pakko kirjoittaa, sille ei voi mitään, se vie mukanaan, vaikka usean vuoden työn tuloksena olisi – taas kerran – vaatimattomat myyntiluvut. ”Suomessa saisi tyhjiä pulloja keräämälläkin kokoon suuremmat summat kuin ne parituhatta euroa, jotka kirjailijat keskimäärin ansaitsevat vuodessa kirjojensa myynnillä.” Eikä ennen ollut paremmin, sen ymmärrämme lukiessamme vaikkapa Volter Kilven vaiheista.

Mutta vastapainona on kirjoittamisen onni, itseilmaisun riemu, joka voi olla palkinnoista parhain. Toki turhamaisuutta ja itsetehostusta on aina mukana sekä usko juuri minun lahjojeni erityislaatuisuudesta.

Esseekokoelman viimeinen osio on otsikoltaan Urheilu. Onhan selvää, että urheilu tarjoaa paljonkin onnenhetkiä. Melender kertaa jalkapallon yhteyksiä dramaattisiin tapahtumiin, kuten mellakoihin ja jopa kuolemantapauksiin, mutta muistuttaa myös Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjan Soccernomics kautta, että tietyissä tilanteissa – jalkapallon mestaruuskisojen aikaan – itsemurhien määrä vähenee. Jalkapallo tuo tilaisuuden kokea yhteisöllisyyttä, jolloin tuskallinen yksinäisyyden tunne lievittyy. Myös turnauksen järjestäjämaissa koetaan onnellisuutta, etenkin iäkkäät miehet kuuluvat olevan  tyytyväisiä.

Melender itse ei ole jalkapallo- vaan jääkiekkomies, joka joutuu selittelemään ”vähempiarvoista” harrastustaan. Jääkiekossa hän on myös fanaatikko. Jalkapalloa hän pystyy seuraamaan kepeästi, lätkää ei. ”Fanit pitävät hauskaa, fanaatikot poukkoilevat euforian ja apatian, taivaan ja helvetin välillä.”

Tutustumme amerikkalaiseen esseistiin nimeltä Sean Wilsey, intohimoisesti MM-jalkapalloon suhtautuvaan faniin. Wilsey hankki eBayn kautta nauhoitukset Meksikon vuoden 1970 jalkapallon MM-kisojen otteluista: 25 VHS-kasettia. Wilsey katsoi ottelut parin kuukauden aikana siinä järjestyksessä kuin ne oli pelattu. Vuoden 1970 turnaus oli paitsi jalkapallohistorian klassikko myös eräänlainen vedenjakaja, ensimmäiset kisat, jotka televisioitiin suorana väreissä kaikkialle. Noissa kisoissa Brasilia voitti kolmannen maailmanmestaruutensa, ja joukkuetta johti tarunhohtoinen Péle. Brasilialaisten pelaamista pidettiin kauniina, ylevänä.

Wilseyn vaimo katsoi karsaasti miehensä uppoutumista ikivanhoihin futismatseihin, mutta Wilsey kirjoittaa saaneena ottelujen katsomisesta metafyysistä lohtua, samanlaista kuin uskonnolliset ihmiset pyhistä kirjoistaan. Melender on silti varma, että Wilsey olisi mieluummin kokenut kaiken yhteisöllisyyden itse paikalla tai vähintäänkin kaivannut vaimoa seurakseen.

”Jalkapallon synnyttämä onni on perimmiltään katsomossa olemisen onnea. Katsomo voi olla kotonakin, mutta siellä täytyy olla vähintään kaksi ihmistä jotta se sykkisi elämää.” Ah, niin totta. Ja kaksi ihmistä riittääkin hyvin, kun he ovat samanhenkisiä.

(Sivuhuomautus: tätä kirjoitettaessa on kulunut kymmenisen päivää siitä, kun Argentiina voitti kolmannen jalkapallomaailmanmestaruutensa Qatarin arveluttavamaineisissa kisoissa. Ja Brasilian joukkueen kolmanteen MM-kultaansa vuonna 1970 luotsannut legendaarinen Péle, 82, surullista kyllä tekee kuolemaa sairaalassa São Paulossa.)

Vuonna 2016 ilmestyneessä esseekokoelmassaan Tommi Melender ruotii terävästi ilmiötä, joka muutamaa vuotta myöhemmin puhkesi kauheaan kukoistukseensa: tunteiden demokratiaa, jossa ihmisiä manipuloidaan peloilla, ennakkoluuloilla, kaunalla ja unelmilla. ”Argumentit on mahdollista kumota, mutta tunteita ei. Tunteiden demokratia on järkiperäisen keskustelun joukkohauta.”

Tosi kuin vesi. Yhdysvaltojen totuudenjälkeisen ajan tapahtumat ovat räikeä esimerkki, mihin tunteiden ylivalta voi johtaa, eivätkä suomalaisetkaan ole ilmiöltä turvassa. Pysytään valppaina ja varotaan menemästä mukaan öyhötykseen, vetosipa se onnellisuuteen tai mihin tahansa.

Taina

Orwellin lumoissa 2

George Orwell: Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Suomentanut Timo Hännikäinen. Kiuas kustannus 2021.

Vaikka George Orwell tunnetaan parhaiten poliittisista allegorioistaan Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984, niin monien mielestä valtaosa hänen parhaasta tuotannostaan koostuu esseistä ja sanomalehtiartikkeleista. Ne julkaistiin vuonna 1968 neliosaisena teoksena The Collected Essays, Journalism and Letters, jota pidetään Orwelliin pääteoksena.

Valikoima sisältää kirjoituksia Orwellin kypsimmältä kaudelta, ajanjaksolta jota dominoivat toinen maailmansota ja alkava kylmä sota. Esseissä otetaan kantaa kirjoittajien ja kaikkien ajattelevien ihmisten ajattelun- ja sananvapauteen, sodan uhkaan ja kylmään sotaan, erittäin kaukokatseisessa, visionäärisessä hengessä. 

Suomentaja Timo Hännikäinen toteaa esipuheessaan Orwellin kääntämisen olevan verraten vaivatonta, koska Orwell tietoisesti pyrki mutkattomaan tyyliin välttäen sanaleikkejä ja monitulkintaisia käsitteitä mottonaan ”hyvä proosa on kuin ikkunalasi.” Hän kavahti löysää, sameaa tyyliä, kulahtaneita kielikuvia ja sananparsia. Hän myös korosti ajattelun ja kielen liittoa: ajattele selkeästi, kirjoita selkeästi.

Essee Politiikka ja englannin kieli käsittelee juuri tätä puolta. Orwell esittää viisi katkelmaa ajankohtaisista kirjoituksista havainnollistamaan ”monia niistä henkisistä paheista joista tällä hetkellä kärsimme”. Sitten hän ruotii esimerkit ja antaa muutaman neuvon parempaan kirjoittamiseen. Hän inhoaa verbaalisia puujalkoja, jotka säästävät soveliaiden verbien ja substantiivien etsimisen vaivalta ja lisäävät tekstiin massaa, kuten tehdä toimintakyvyttömäksi, kääntyä vastaan, osoittautua sopimattomaksi, esittää keskeistä osaa, tehdä itsensä tunnetuksi, palvella päämäärää.

Tähän voisi suomalaisittain lisätä lähteä-verbin, josta on oudosti tullut nasevampien verbien vastine: lähteä ehdokkaaksi, lähteä liikkeelle, lähteä rakentamaan jne.

Orwellin ohjeet laadukkaamman kielen tuottamiseen pätevät suomen kieleenkin, esimerkiksi älä käytä passiivia kun voit käyttää aktiivia äläkä käytä vieraskielistä ilmausta, tieteellistä termiä tai ammattislangin sanaa, jos sille löytyy jokapäiväinen vastine.

Orwell toteaa, että poliittinen kieli on ”suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan tosilta, tekemään murhista kunniallisia ja antamaan silkalle hölynpölylle kiinteyden tuntua”. Näinä valeuutisten aikoina tämä on hyvä muistaa. Esiin nousee myös kaksoisnegatiivi, usein tarpeettomasti käytetty. Itsekin olen tätä suomalaisissa teksteissä ihmetellyt: eikö kannata sanoa hän on toiveikas sen sijaan, että sanoo hän ei ole epätoivoinen. Orwell antaa esimerkkilauseen, jonka avulla voi ”parantaa itsensä” kaksoisnegatiivista: A not unblack dog was chasing a not unsmall rabbit across a not ungreen field (koira, joka ei ollut epämusta, jahtasi jänistä, joka ei ollut epäpieni, pitkin peltoa, joka ei ollut epävihreä).

Erittäin kiinnostava on kirjan avausessee, Hitlerin ”Taisteluni”, julkaistu New English Weeklyssä maaliskuussa 1940. Kyseessä on laajempaan katsantoon sidottu lyhyt analyysi surullisenkuuluisasta kirjahirviöstä vaiheessa, jolloin Saksa kävi sotaa Englantia vastaan mutta ei vielä Neuvostoliittoa vastaan. Orwell lienee harvoja, jotka tajusivat Hitlerin menestyksen salaisuuden: marttyyrinä, pyhää tehtävää täyttävänä miehenä esiintymisen sekä ihmisten vaistoihin ja isänmaallisuuteen vetoamisen ynnä Hitlerin persoonan vetovoimaisuuden. Hitler ei luvannut hauskaa ja helppoa elämää, vaan kamppailua, vaaraa ja kuolemaa, ja sehän tehosi.

”Siitä saakka kun hän nousi valtaan – sitä ennen olin kaikkien muiden tavoin haksahtanut luulemaan, ettei hänellä ole merkitystä – olen ollut sitä mieltä, että varmasti tappaisin hänet jos pääsisin riittävän lähelle, mutten kykene tuntemaan häntä kohtaan henkilökohtaista vihamielisyyttä. Totuus on, että hänessä on jotakin syvästi vetoavaa.”

Sitten ydinaseisiin, kylmään sotaan ja Orwellin visionäärisyyteen. Kokoelman nimiessee Sinä ja atomipommi julkaistiin Tribune-lehdessä lokakuussa 1945, vain muutamia kuukausia tuhoisien Japaniin kohdistuneiden pommi-iskujen jälkeen. Kirjoitus alkaa satiirisesti: ”Ottaen huomioon kuinka todennäköisesti se räjäyttää meidät kaikki kappaleiksi seuraavien viiden vuoden sisällä, atomipommi ei ole herättänyt niin paljon keskustelua kuin olisi voinut odottaa.”

Orwell toteaa sivilisaation historian olevan aseiden historiaa, ja että niin kauan, kuin keskeiset aseet ovat halpoja ja kaikkien ulottuvilla, ”on tavallisella kansalla mahdollisuuksia”. Sotatekniikan kehittyessä köyhemmät maat jäävät jälkeen. Mutta ydinase on täysin lamauttava pelote, joka muuttaa koko ihmiskunnan mielenmaiseman.

Kirjoitushetkellä vuonna 1945 oli Orwellin arvion mukaan vain kolme suursotaan kykenevää valtiota ”ja lopulta kenties vain kaksi”. Lisäksi ounasteltiin, että maapallon pinta-ala lohkoutuisi kolmeksi suureksi imperiumiksi, joista kukin olisi omavarainen ja joista kutakin hallitsisi ”johonkin valepukuun verhoutunut oligarkia”.

Tässä se mentaalinen muutos: kun valta keskittyy todella harvojen käsiin, niin pienen ihmiset mahdollisuudet kapinoida käyvät olemattomiksi. Orwell kantoi huolta riistettyjen ihmisten ja alistettujen kansojen asemasta.

”Emme kenties etene kohti yleistä romahdusta, vaan antiikin orjaimperiumien kauhistuttavaa vakautta.”  Orwell kysyy, millainen maailmankatsomus, uskomusjärjestelmä ja yhteiskuntarakenne vallitsee valtiossa, joka on ”samaan aikaan voittamaton ja jatkuvassa ’kylmän sodan’ tilassa naapureidensa kanssa”?

Esseen kirjoittamisen aikoihin maailmassa oli yksi ydinasevaltio, Yhdysvallat. Tällä hetkellä ydinaseita on Yhdysvaltojen lisäksi hallussaan ainakin seuraavilla valtioilla: Venäjä, Iso-Britannia, Ranska, Kiina, Pohjois-Korea, Intia, Pakistan ja Israel. Toisin kuin Orwell oletti, ydinaseet eivät keskittyneet ”vain” kolmelle valtakeskittymälle, mutta se lienee laiha lohtu. Tätä kirjoitettaessa (maaliskuussa 2022) Venäjän hyökkäystä Ukrainaan on kestänyt kolme ja puoli viikkoa, ja Venäjä on uhkaillut ydinaseellaan. On vaikea nähdä, että ydinaseiden ylläpitämä kauhu voisi mitenkään väistyä muuten kuin globaalilla päätöksellä, että kaikki järjettömän kalliit ydinaseet puretaan ja poistetaan. Näin jopa tehtiin Etelä-Afrikassa. Mutta suostuisivatko Pohjois-Korean, Kiinan ja Venäjän diktaattorit? Pitäisi tapahtua ihmeitä.

Kannattaa lukea myös, miten loistokkaasti Orwell käsittelee Leo Tolstoin vuoden 1903 kummallisen pamfletin, joka kohdistui Shakespearen näytelmiä vastaan (Lear, Tolstoi ja narri). Miksi Shakespeare herätti Tolstoissa ”vastustamatonta inhoa ja ikävyyttä”? Siksi, että Tolstoi itse luopui maailmasta, ei viihtynyt valintojensa kanssa ja päätti sitten kostoksi yrittää teilata Shakespearen, tuon älyn, kujeilun ja elämänilon mestarin. Venäläisen kestämättömän argumentoinnin draaman englantilaista suurmiestä vastaan Orwell perkaa rivi riviltä niin, että sitä on ilo lukea.

Timo Hännikäisen hieno esipuhe päivittää Orwellin merkityksen ja ajankohtaisuuden 2020-luvulle. Ulkoasultaan sopivasti retrohenkinen, miellyttävä teos täydentää vuonna 1984 ilmestynyttä Orwell-valikoimaa Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Aarrearkku-arvioni kyseisestä esseekokoelmasta voit lukea tästä.  

Voisimme vaikkapa nykyisten woke-paineiden alla miettiä Orwellin määritelmää älyllisestä vapaudesta, se sopii myös peilattavaksi totalitarismin (joka Orwellin mukaan pikemminkin luo historiaa kuin tutkii sitä) levittämiä valeuutisia vastaan: ”Älyllinen vapaus tarkoittaa vapautta kertoa näkemänsä, kuulemansa ja tuntemansa ilman velvoitetta sepittää kuvitteellisia havaintoja ja tunteita.”

”Yhdellä ainoallakin tabulla voi olla kokonaisvaltaisen rampauttava vaikutus mieleen, sillä on aina olemassa vaara, että mikä tahansa vapaasti seurattu ajatus johtaa kielletylle alueelle. Tämän vuoksi totalitarismin ilmapiiri on kuolettava kenelle tahansa proosakirjailijalle …”

Tässä oli luonnollisesti vain osa kirjan seitsemäntoista esseen runsaasta sisällöstä. Orwellin aiheita ovat myös muun muassa hyvät huonot kirjat, englantilaisuuden syvin olemus, Swiftin Gulliverin retkien piilomerkitykset ja kirjojen ostamisen filosofia.

Taina

Orwellin lumoissa 1

George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Valinnut ja suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY 1984.

George Orwellin esseet! Nautin niiden äärellä monin verroin enemmän kuin lukiessani Orwellin tunnetuimpia romaaneja Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984. Siitä, että nyt vihdoinkin paikkaan tämän esseiden mentävän aukon tietämyksessäni, kiitän englantilaista kirjailijaa Deborah Levyä, jonka omaelämäkerrallisen trilogian avausosa Mitä en halua tietää on jäsennelty juuri Orwellin kuuluisan luokituksen mukaan; sen mukaan, että kirjoittajaa ajaa neljä motiivia, egoistinen, esteettinen, historiatallennuksellinen ja poliittinen. Arvioni Levyn kirjasta voit lukea tästä.

Tuo kuuluisa essee Miksi kirjoitan on nyt puheena olevan kokoelman avausteksti, ja se valottaa kiinnostavasti kirjailijan taivalta. George Orwell (oik. Eric Blair, 1903‒1950), Intiassa syntynyt, Englannissa varttunut älykkö olisi omien sanojensa mukaan ollut toisina aikoina tyytyväinen pulska kappalainen tai koristeellisten säkeiden sommittelija, mutta koska hän joutui keskelle mullistavia maailmantapahtumia, hänestä tuli poliittinen kirjoittaja. Hänen aikuisikäänsä osuivat teollisuusmaiden ja niiden siirtomaiden luokkaristiriidat, totalitaaristen liikkeiden nousu, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota ja kylmä sota. Hän ei koskaan asettunut ajamaan minkään puolueen asiaa, mutta poliittisilta mielipiteiltään hän oli lähellä vasemmistoa.

Kirjan kirjoittamista hän kuvailee hirvittäväksi taisteluksi, ”niin kuin tuskallisen taudin pitkällinen kohtaus. Sellaiseen ei koskaan rupeaisi ellei siihen ajaisi demoni jota ei voi vastustaa eikä käsittää. Parhaan tietämyksemme mukaan tämä demoni on yksinkertaisesti sama vaisto joka panee lapsen huutamaan saadakseen huomiota.”

Osallistuttuaan vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan Orwell ymmärsi: hänestä tulisi kirjoittaja, joka pyrkisi korottamaan poliittisen kirjoittamisen taiteeksi. Hänestä olisi tuntunut järjettömältä olla kirjoittamatta kuohuvan ajan tapahtumista.

Orwell kirjoittaa kirpeästi sääty-yhteiskunnasta, vallanhimosta, siirtomaaherruudesta, intellektuellien hoipertelusta Hitlerin suhteen ja kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta hän kuvailee vastustamattomasti myös pubien atmosfääriä, englantilaisen keittiön herkkuja (savusilli, Yorkshiren vanukas, muffinsit, teeleivät, short bread, rapeat keksit) ja parhaan teen valmistamista. Hiuksianostattavasta sairaalakuvauksesta Kuinka köyhät kuolevat  sanon vain, että lue ihmeessä itse.

Kun ammuin norsun -nimiessee kertoo Orwellin omista kokemuksista parikymppisenä Burmassa intialaisessa imperumin poliisissa. Viheliäinen homma, jolle ei juuri silloin ollut vaihtoehtoa.

”En edes tiennyt, että brittiläinen imperiumi teki kuolemaa, vielä vähemmän tiesin että se oli huomattavan paljon parempi kuin nuoremmat imperiumit jotka ovat syrjäyttämässä sitä. En tiennyt muuta kuin että olin juuttunut palvelemaani imperiumiin ja raivooni näitä pahan hengen pikku petoja kohtaan jotka yrittivät tehdä työni mahdottomaksi.” Nuori poliisi joutuu tapahtumien vääjäämättömään ketjuun, järjettömään tilanteeseen, jonka jännitteet kirjailija piirtää tarkoin vedoin. Eikä hän säästä kritiikiltä itseään. Jos hän arvostelee muita, niin kyllä itseäänkin, ja myöntää virheensä.

Armas aika -kirjoituksessa Orwell kuvailee kouluaikaista helvettiään sisäoppilaitoksessa, joka mielistelee rahakkaita perheitä ja rankaisee köyhempiä lapsia. Teksti on mestarillista. Rottinkipiiskan ja arvaamattomien aikuisten luomat kauhut iskevät vahvasti tajuntaan vailla inhottavuuksilla mässäilyn sivumakua. Pieni poika on täysin vahvempiensa armoilla, kohtaloonsa alistuva ja vailla suhteellisuudentajua kuten lapsi saattaa olla. Tarvitaan luovan ihmisen mielen avoin yhteys lapsen maailmaan, että moinen kuvaus onnistuu.

Koulukertomus huokuu kritiikkiä paitsi ummehtunutta säätyläisyyttä kohtaan myös suoranaista lapsivihaa kohtaan. Oppilaita jopa pidetään nälässä ja laihojakin moititaan ”ruuan ahtamisesta”. Fyysiset rangaistukset ovat rutiinia, ja esimerkiksi vuoteenkastelusta seuraa aina häpäisy ja piiskaus. Eikä opetus vaikuta kovin tasokkaalta, irrallisia latinan katkelmia ja irrallisten vuosilukujen pänttäämistä.

Pääpaino on urheilussa. ”Kouluelämä oli rakennettu siten – vahva vietti jatkuvasti juhlia heikon kustannuksella. Hyve tarkoitti voittamista: se tarkoitti sitä, että oli isompi, vahvempi, komeampi, rikkaampi, suositumpi, tyylikkäämpi, häikäilemättömämpi kuin muut ihmiset – hallitessaan heitä, sortaessaan heitä, tuottaessaan heille kipua, tehdessään heidät naurettaviksi, olemalla heihin nähden joka suhteessa yläkynnessä. Elämä oli hierarkista ja kaikki, mikä tapahtui, oli oikein. Vahvat ansaitsivat voittonsa ja voittivat aina ja heikot, jotka ansaitsivat tappionsa hävisivät aina, ikuisesti.”

Humoristista puoltaan Orwell esittelee esseissä Muistoja kirjakaupasta ja Kirjallisuusarvostelijan tunnustuksia. Aivan mainiota luettavaa kaikille, jotka ovat olleet yleisöpalvelussa kirja-alalla! Siinä missä tympeät, kiinnostamattomat kirjapinot ja jäähtyneet teekupposet valtaavat deadlinen alla ahdistuvan arvostelijan nuhruisen huoneen, siinä kirjakaupan myyjä yrittää palvella ”rouvakultaa, joka on lukenut niin miellyttävän kirjan vuonna 1897 ja kysyy, mahtaisiko sitä vielä löytyä. Valitettavasti hän ei muista kirjan nimeä eikä tekijän nimeä eikä sitä, mistä kirjassa kerrottiin, mutta sen hän muistaa, että kirjan kansi oli punainen”. Orwell väittää menettäneensä rakkautensa kirjoihin juuri kirjakaupassa.

George Orwell työskenteli 1940-luvulla vasemmistolaisessa Tribune-lehdessä kirjallisuusvastaavana ja piti palstaa As I Please, Kuten haluan. Tältä palstalta kirjassa on samanniminen kolumni, joka alkaa siekailematta: ”Katsellessani vuodenvaihteessa aateloitujen kuvia lehdestä hämmästyn (kuten aina) näytteillä olevien kasvojen aivan epätavallisesta rumuudesta ja rahvaanomaisuudesta. Sääntö näyttää olevan, että henkilö, joka saa oikeuden ilmoittaa nimekseen lordi Percy de Falcontowers näyttää parhaimmillaan ylensyöneeltä kapakoitsijalta tai pahimmillaan veronkantovirkamieheltä, jolla on pohjukaissuolen haava.”

Kokoelmassa on mukana useita analyysejä kirjailijoista ja heidän tuotannoistaan, kuten esimerkiksi Henry Miller, P.G. Wodehouse, Mark Twain. Vaikka esimerkiksi Wodehousesta ei tietäisi mitään, essee kiinnostaa silti, koska Wodehouse kietoutuu puolivahingossa natsi-Saksan tapahtumiin ollen takapajuisessa yläluokkaisuudessaan pihalla kuin pulkannaru, ja kaikkea tätä Orwell tarkkailee satiirikon silmin.

Kirjan luettuaan hyväksyy täysin takakannen kehun ”hän oli vuosisadan rehellisimpiä ja yksilöllisimpiä kirjailijoita”. Tämä on niitä teoksia, jotka tuovat silkkaa iloa, kun sanan säilä heiluu. Vain pitkät analyysit nationalismin olemuksesta tuntuivat epäkiinnostavilta.

Lopuksi vielä erittäin ajankohtaista tekstiä vuodelta 1944 (Nuoruutta ja kosmetiikkaa) aiheesta, että intellektuelli tai taiteilija voisi olla ns. sisäisesti vapaa diktatuurin vallitessa ja olla välittämättä sananvapauden suitsimisesta.

”Salainen vapaus, josta ihminen kuvittelee voivansa nauttia itsevaltaisessa hallinnossa, on pötyä, koska ihmisen ajatukset eivät ole milloinkaan yksin hänen omiaan. Filosofit, kirjailijat, taiteilijat, tiedemiehetkin tarvitsevat sekä rohkaisua ja kuulijakuntaa että jatkuvia ärsykkeitä kansalta. On melkein mahdotonta ajatella puhumatta. – – – Kun sananvapaus viedään, luovuus kuihtuu pois.”

Orwellin esseitä arvostetaan suuresti englanninkielisessä maailmassa. Onkin kulttuuriteko, että suomeksi ilmestyi viime vuonna Timo Hännikäisen suomentama uusi kokoelma Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Kuka olikaan käsitteen ”kylmä sota” isä? Palaan asiaan.

Taina

Lukemisen iloa ja ideoita

Suurteoksia. Toimittaneet Saara Turunen ja Petra Maisonen. Tammi 2021.

Lue nämä ennen kuin kuolet / Tunnetko aikamme suurimmat kirjaklassikot? Kirjailija Saara Turunen tympääntyi tuonkaltaisiin listauksiin, jotka sisälsivät pääasiassa miesten kirjoittamia kertomuksia miesten elämästä.

Niinpä Turunen ja Tammen kustannuspäällikkö Petra Maisonen päättivät laatia toisenlaisen antologian, jossa naiskirjailijat kertovat lempikirjoistaan, tärkeistä kirjoistaan, kertoen samalla omasta kirjailijuudestaan. Syntyi Suurteoksia, joka ei  pyrikään listaamaan kokonaisvaltaisesti hyvää ja kuolematonta. Sen sijaan se on todellinen ideoiden aarrearkku.

Mukana on kaksikymmentä kirjoittavaa naista, joista jokainen esittelee itselleen tärkeän kirjan. Osa on pitkän uran tehneitä kirjailijakonkareita (Merete Mazzarella, Sirpa Kähkönen, Pirkko Saisio), osa nuorempia. Niinpä teos vilisee lukemisen iloa ja oivalluksia. Lukija tapaa ehkä jo tuttuja suosikkeja: kirjailijoita, jotka kertovat hyvin eriäänisesti lempilukemistoistaan, taikka tuttuja kirjoja, jotka osuvat yksiin kirjailijan mieltymyksen kanssa.

Suurteoksia on herätellyt raikasta keskustelua kirjallisuuden arvottamisesta innostaen muun muassa laatimaan uudenlaisia listauksia: Kuinka monta näistä olet lukenut? Kokosimme 101 kirjaa, jotka jokaisen kannattaisi lukea – eikä yhtäkään ole kirjoittanut mies – Ilmiöt – Ilta-Sanomat

Parhaimmillaan esseissä käydään ravisuttavaa vuoropuhelua kirjailijan ja lempikirjan kesken, kuten vaikkapa Meiju Niskalan käsitellessä Tove Janssonin Kesäkirjaa. ”Kun vaari on kuollut, äiti kuollut ja mies poissa, pyysin isää rakentamaan äidiltä perityn talon pihaan, vaarilta perityn maan päälle lasisen ateljeen, lyhdyn. Minä suunnittelin, isä rakensi, rakensi ovesta vankan, vinokoristeisen. Kiinnitin oveen otteen: Oletko varma, että ovi on kiinni, Sophia kysyi. Auki se on, hänen isoäitinsä vastasi. Se on aina auki, voit nukkua aivan rauhassa.”

”Syksyllä 2015 luin kirjaa itselleni ääneen, luin joka ilta yhden tarinoista, niitä oli kaksikymmentäkaksi, joskus luin saman tarinan useamman kerran, silloin makasin äidin vieressä odottamassa kuolemaa.” Niskala kirjoitti suurten menetysten vuosistaan puhuttelevan kirjan Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019).

Sirpa Kähkönen kokee velvollisuudekseen selvittää sukunsa tarinaa, ja hän löytää jotakin samaa Marja-Leena Mikkolan kertomuksesta Mykkä tytär. ”On rohjettava päästää irti siitä minkä on rakentanut turvakseen, on otettava riski ja lähdettävä matkalle, jolle suuret unet meidät lähettävät.”

Muusikko Astrid Swan havahtuu toteuttamaan unelmaansa, oman kirjan kirjoittamista, tilanteessa jossa hän ymmärtää ajan rajallisuuden. Swanin innoittajana on Anaïs Ninin tuotanto, Ninin häpeämättömyys ja uskallus vapautua naisroolin rajoitteista. Ninistä tuli kirjallinen supertähti päiväkirjatekstiensä julkaisun ansiosta. ”Se oli hänen pitkän elämän varrella synnyttämänsä näkökulman radikaali ilmaisu. Hidastettu keskisormen heilautus ohittavasta avoautosta, mustat lasit silmillä ja huivi päässä. Katsojina kalifornialaisen tien varressa koko valkoisten miesten kirjailijakaanon vanhuuden kutistamina pappoina.”

Astrid Swanille tieto parantumattomasta sairaudesta antoi ikään kuin luvan kirjoittaa. ”Kirjoittaisin nyt tai luopuisin ikuisesti kertomuksesta, jonka vain minä voisin kertoa.” Näin muotoutui Swanin Viimeinen kirjani: kirjoituksia elämästä (Nemo 2019). ”Enkä ole osannut kuin jatkaa kirjoittamistani. Viimeinen kirjani olikin ensimmäiseni. Portti juuri siihen maailmaan, jonka uskoin menettäneeni. Jouduin kohtaamaan elämään hallitsemattomuuden ja tarinoiden oikukkaan luonteen tälläkin tavalla.”

Aino Vähäpesola kirjoittaa Maggie Nelsonin Argonauteista niin kiinnostavasti, että hankin Argonautit luettavaksi heti. Esseen syntyhetki on historiallisen kuuma heinäkuu.  ”Annan teoksen nykiä minut unohdetuista tai vielä koskemattomista siimoista uuteen asentoon. Lukiessani unohdan itseni, sitten valun takaisin ruumiiseeni. Ajatusteni mykät jyvät pamahtavat popcorniksi.” Vähäpesola peilaa Nelsonin nostamia teemoja omaan kasvuunsa ja kehitykseensä, tunnistaa, että on pakko jättää kokonaisuuden harhaluulo, ”luovuttaa repeämisen ja hajoamisen pelolle” ja päästää itsestä ulos kirja tahi ehkä jopa ihminen. Argonauteissa on myös vastaansanomaton aforismi: ”Joskus tilanne vain pysyisi sotkuisena.”

Lyyrikko Aura Nurmi nostaa esiin Finlandia-palkitunkin runoilijan Sirkka Turkan. Nurmelle Turkka on nuoresta saakka ollut ehdoton innoittaja, hän on tavannut idolinsa kasvokkain ja haastatellutkin tätä.  ”Palaan Sirkka Turkan runojen äärelle lähes päivittäin. Tuntuu, että tarvitsen hänen sanoistaan jatkuvasti tukea. Tuntuu, että ne toimivat minulle paremmin kuin terapia. Se mitä todistin sairaalassa muutama vuosi sitten, oli Sirkan rakkaus elämään. Hän tulee valaisemaan käkättävällä naurullaan kaikki.”

Toinen opuksen toimittajista, Saara Turunen, on valinnut tärkeäksi kirjakseen Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain. 1970-luvulla Ruotsissa ilmestynyt romaani käsittelee parisuhdetta, seksiä ja pariutumisen painetta. Se herätti arvailuja, että kirjailija kertoi itsestään, ja muodostui pian painolastiksi tekijälleen.

Turunen pohtii kiinnostavasti aiheille ”antautumista”.  ”Joka kerta aloittaessani tai vielä siinäkin vaiheessa, kun puolet teoksesta on jo olemassa, tuhlaan holtittoman paljon aikaa sellaiseen, että haaveilen olevani joku muu, joku fiksumpi tai etevämpi, aivan toisista lähtökohdista tuleva ja muista asioista kiinnostunut kuin todellisuudessa olen. Haraan vastaan niin kauan, kunnes jostakin tulee jokin satunnainen impulssi, joka onnistuu kääntämään ajatteluni suuntaa hieman. Ja vasta silloin pääsen kiinni varsinaiseen työhön. Tässä prosessissa tuo oivallus tuli Suhteista parhain -teoksen kautta. Se antoi minulle luvan antautua sille, mistä olin kirjoittamassa ja niin syntyi pikkuhiljaa teos nimeltään Järjettömiä asioita.” Aarrearkun esseeni ihastuttavasta Järjettömiä asioita -romaanista voit lukea tästä.

Taina

Kriisi / käännekohta ja miten siitä eteenpäin

Pakopiste. Toimittaneet Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen. Into Kustannus 2020.

Kun aihe on kiinnostava ja kirjoittajatkin, niin hyvän kirjan ainekset ovat koossa. Pakopiste sisältää kymmenen esseetä eturivin kulttuuri-ihmisiltä, kirjailijoilta, teatterialan osaajilta.

Yhteistä kirjoituksille on jokin käännekohta. Hetki, jolloin on pysähdyttävä. Muistellaan oman elämän ratkaisevia tapahtumia, tai lähtökohtana on pandemia-ajan poikkeustila, tai nämä kaksi aluetta limittyvät. Kuten sanottu, sisältö on sangen kiinnostava. Vain kirjan nimi, Pakopiste, ei minulle avautunut, sillä en ymmärtänyt, miten piirustamisen perspektiiviopin käsite liittyy pysähtymisiin.

Nina Honkanen kertoo 1990-luvun laman jäljistä ja niistä näkymistä, jotka ilmenevät  oman vanhuudenheikon äidin kohtaamisessa. Hannu-Pekka Björkmanin kuvaus stahanovilaisesta työhulluudesta, joka jo uhkaa näyttelijän henkeä, panee miettimään suomalaisen työn sankaruuden raskasta perintöä.

Juha Hurme pukee mielenterveytensä järkkymisen draamaesitykseksi. Annina Holmberg pohtii asemaansa sukupolvien ketjussa ja järkälemäisten perintöhuonekalujen haltijana. Rakastamani esseisti Antti Nylén potee ikähaikeutta: ”Mitä kauemmas 1900-luku jää, sitä kauemmas minä jään.” Helena Sinervo muistuttaa itsekurin ja yksinkertaisuuden tärkeydestä yhteisten globaalien ongelmien äärellä.

Tietysti suomalaista sisuakin pitää käsitellä. Näin Jenni Kirves: ”Oman tulkintani mukaan sisu on paljon monitahoisempi käsite kuin vaikkapa se, että ihminen menee tarvittaessa läpi harmaan kiven. Sisu on sitä, että keksitään keino ylittää kivi.”

Hannu Raittilan Pysähdy sinäkin, ukkojen rujo pohjoinen road trip, huipentaa kokoelman huumoriin kosketellen eksymisen ja sattuman teemoja.

Kaikki kirjoitukset availevat tunteen, mielikuvituksen, empatian ja ymmärryksen ikkunoita. Hyvin toimitettua ja tasapainoista kokoelmaa voi suositella heille, joita ajankohtainen esseistiikka kiinnostaa.

Taina

Ihminen ei ole, hän tapahtuu

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut. Teos 2021.

Ihailemaltani kirjailijalta Leena Krohnilta ilmestyi maaliskuun lopussa esseeteos Mitä en koskaan oppinut. Kirja on niitä vastustamattomia opuksia, jotka ahmaisee kerralla alkuun päästyään, kun ei malta lopettaa, sitten pitää lukea uudelleen, tarkemmin ja makustellen.

Krohn kirjoittaa henkilökohtaisesti, lapsuudesta, kauheasta puberteetista, ekologisesta heräämisestä, kirjoittamisen lumon löytymisestä ja ammatillisesta kasvusta. Hän aloittaa uljaasti kertomalla neljä avainlausetta, jotka ovat ”risteyksiä, joissa olen pysähtynyt. Ne ovat arvoituksia, jotka ovat pakottaneet minut kysymään. Ne ovat epäilijän uskontunnustuksia.” Ne ovat vaikuttaneet ratkaisevasti hänen ajatteluunsa ja tiettyihin kirjoihinsa.

Esimerkiksi Katukivien alla on rantahiekkaa (Sous les pavés, la plage). Graffiti, jonka tuntematon kirjoitti pariisilaistalon seinään Euroopan hulluna vuonna 1968. Kun opiskelijat kaivoivat kiviä kadusta rakentaakseen barrikadeja, he huomasivat kiveyksen olevan hiekalle perustetun. Lause on merkityksiä täynnä, ja siitä tuli eräs motto Leena Krohnin ihanimpaan kirjaan Ihmisen vaatteissa.

Avainlauseiden jälkeen Krohn kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan sodasta toipuvassa pääkaupungissa, polion sairastamisesta, yhteisön sääntöihin sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta, kirjojen ahmimisesta. Hän kuvailee lapsuuden lumoavaa vaihetta, jolloin herkkä lapsi on selvänäköinen ja lahjomaton.

”Ja kuten lapsena sanoin hiljaa itsekseni minua vanhemmille: ’Sinä luulet, että minä olen lapsi’, niin nyt vanhana sanon minua nuoremmille: ’Sinä luulet, että minä olen vanha.’ ”

Kouluaika 1950-1960-luvuilla helsinkiläisessä tyttökoulussa oli koetteleva vaihe, joka kaikesta päätellen oli vain lusittava läpi. ”Tein itsestäni diagnoosin 15-vuotiaana. Pidän itseäni yhä onnekkaana siksi, ettei minua diagnostisoinut kukaan ammatti-ihminen. Minulla oli, niin määrittelin, ’tajunnan laajentumisesta aiheutunut tuskaneuroosi.’ Olin lukenut tuon ilmaisun artikkelista, joka käsitteli T. Vaaskiven, nuorena kuolleen kirjailijan ja kirjallisuuskriitikon, elämää. Lääkittynä ja terapoituna olisin ehkä ollut parempi oppilas, mutta kirjailijaksi kasvetaan kiduttamalla.”

Krohn kiteyttää hienosti myös, miten nuoren ihmisen elämässä voi vaikean kauden jälkeen lehti kääntyä ihmeen kaltaisesti. ”Äkkiä kaikki oli toisin. Puberteetti oli voitettu kuin hengenvaarallinen sairaus. Aloin opiskella, aloin kiinnostua uusista asioista kuten pasifismista ja kaupunkisuunnittelusta ja DNA:sta ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatteista. Taide ja kaunokirjallisuus eivät olleet ainoita merkittäviä asioita maailmassa. Tiedonjano kasvoi ja asiat alkoivat solmiutua yhteen. Kauhea, korvaamaton, kallisarvoinen ensinuoruus oli ohi.”

Krohn käsittelee esseissään aikaa, muistamista ja ihmisyyden erilaisia kerrostumia. ”Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi. Aikaulottuvuus, jota ei nähdä, on ihmisen tärkein ulottuvuus.

Ihminen ei ole, hän tapahtuu.”

Vanhana ihminen voi jo tunnustaa, että ei tiedä. Krohn toteaa, että ihmisen tietoisuudessa on paljon, jota hän ei tiedä. Tietoisuus ja todellisuus kietoutuvat yhteen tavalla, joka yhä sisältää mysteerin. Tietoisuuden tieto hankitaan aistien kautta. Valvetila on vain yksi monista tietoisuuden tiloista, kuten William James totesi klassikkoteoksessaan Uskonnollinen kokemus.

Kirjan nimi juontuu luvusta, jossa kirjailija puntaroi eri aihealueittain, mitä hän ei koskaan oppinut. Syyllisyydestä ja viattomuudesta: miksi eläimiä vainotaan, saalistetaan, vangitaan ja teurastetaan. Krohnin mielestä koko ilmastokriisin juurisyy on ihmisen väestökriisi. Ihminen vie enemmän kuin tarvitsee, ja julmuus on hänen lempipaheensa. Hän ei myöskään oppinut rahasta, köyhyydestä eikä rikkaudesta, miten on mahdollista, että ”globaali finanssikapitalismi kaikessa kieroutuneisuudessaan yhä toimii”.

Menestyksekkään, puoli vuosisataa kestäneen kirjailijanuran jälkeen Krohn jopa arvelee, että yhä on asioita, joita hän ei kielestä ja kirjoittamisesta ole oppinut.

Mitä en koskaan oppinut sisältää myös vastustamattoman satiirista ruodintaa sosiaalisesta mediasta. ”Missä on sosiaalinen media, siellä on myös valtamedia, vastamedia ja valhemedia. Siellä on kaikkien asioiden makuneuvosto, hollitupa ja kenttätuomioistuin.” Someen kytkeytyy kiinteästi nykyhetken uussuvaitsemattomuus, jota Krohn analysoi terävästi.

Miten tähän onkin tultu: ”Suomen Teatterikorkeakoulun lehtori haluttiin erottaa siksi, että hän opetti, mitä näkemyksiä shamanismiin sisältyy. Poliisi alkoi tutkia romaania, jonka tapahtumat sijoittuvat suomalaisen kaupungin lähiöön 70-luvulla, koska joku paikkakunnalla aikoinaan oleskellut henkilö epäilee yhden kirjan henkilöhahmoista esittävän häntä. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta vaati yliopistoa takaamaan ’turvallisen tilan’ kaikille opiskelijoille, koska professori Puolimatka oli kirjoittanut omituisen blogin.” Ja niin edelleen. Krohnin tavoin olen huolissani tästä sananvapautta uhkaavasta kehityksestä.

Ennen jälkisanoja kirjassa on parikymmentä sivua runoja, miksi? Itse toivoin niiden tilalle lisää esseistiikkaa. Ja aforistiikkaa, kuten seuraava helmi:

”Ihminen on marjastaja. Hän poimii oman todellisuutensa. Ihminen on metsästäjä. Hän saalistaa oman todellisuutensa. Ihminen on viljelijä. Hän kylvää ja korjaa oman todellisuutensa.”

Leena Krohn kuuluu suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöihin. Hänen laaja tuotantonsa käsittää lasten- ja nuortenkirjoja, novelleja, romaaneja ja esseitä. Hänet palkittiin kirjallisuuden valtionpalkinnolla vuonna 1989. Finlandia-palkinnon hän sai vuonna 1992 novellikokoelmasta Matemaattisia olioita ja jaettuja unia. Suomi-palkinnon hän sai 2010 ja Eino Leino -palkinnon 2017. Palkintoja on kertynyt useita muitakin. Krohnin teoksia on käännetty kahdelletoista kielelle.

Taina

Ryhmä Hau, Breaking Bad ja Tikkurilan syvin olemus

Arnkil, Antti: Sunnuntaiesseet. Siltala 2019.

Mikä yhdistää näitä: Ryhmä Hau, Breaking Bad ja Vantaan Tikkurilan olemus? Ne ovat teemoja Antti Arnkilin mainiossa Sunnuntaiesseet-kokoelmassa. Kirja tarjoaa esseitä parhaimmillaan, antaen virikkeitä ajattelulle, haastaen pohtimaan asioita uusista ja yllättävistäkin näkökulmista.

Antti Arnkil on helsinkiläinen kustannustoimittaja, kirjailija ja perheenisä. Sunnuntaiesseet on hänen kolmas teoksensa, joka seuraa kiitettyjä esseekokoelmia Lauantaiesseet (2014) ja Raittilan linja (2016).

Kirjoituksessa Lapsuuden Tikkurilan kuutioita kirjailija käy läpi lapsuusmaisemiaan fyysisessä nykyhetkessä, muistoissaan ja Vantaan kaupungin vuonna 2015 julkaisemassa Minecraft-pelin virtuaaliversiossa. Peliä hän kokeilee sekä ”selviytymistilassa” että ”luovassa tilassa” ja pyytää peli-ikäistä poikaansakin testaamaan sitä.

Syntyy unenomainen, haikean kaunis vaellus 1980-luvun kulttuurisissa kuvissa, elävässä menneessä, perhehistorian kipupisteissä, oudoksi muuttuneessa ympäristössä ja vielä oudommissa peliversion visioissa, joihin sukupolvien kohtaaminen tuo oman hohteensa.

Lopputulema on mollivoittoinen: ”On toivottoman tuntuinen projekti luoda uusi, huippumoderni ilme kaupunginosalle, jossa joka suunnasta katsojaa yhä tervehtivät lysähtäneet liikekorttelit, ammoin trendikkäät elementtitalot ja estetiikaltaan Frank Pappa Show’n vuosiin jääneet ravintolat” (s. 166). Mutta lapsuuden monenkirjavia muistoja ”humpputaloineen” ja luontoelämyksineen kukaan ei voi viedä.

Ryhmä Hau on lapsiperheiden tuntema söpö sarja, niin suosittu, että sen kohdalla puhutaan jopa ikäpolvikokemuksesta. Mutta luettuaan Arnkilin esseen Ei työtä liika suurta, ei pentua liika pientä katsoja suhtautuu hauvojen edesottamuksiin väkisinkin vähän toisin.

”Kuka tahansa muu luhistuisi työtaakkojen ja odotusten alla, mutta Ryhmä Hau jaksaa. Käytännössä pennut turvaavat yhteiskunnan elintärkeät toiminnot, mutta lisäksi heitä kohdellaan ohjelmatoimistona, jota jännälahtelaiset voivat hyppyyttää mielensä mukaan. — Sarjassa onkin kehitetty huippuunsa työelämän kauhunäky, jossa Puuha-Peten ympärivuorokautinen pienyrittäminen yhdistyy Teletappien aasialaistyyppiseen kollektivismiin. Pienestäkin johtajan signaalista on lähdettävä heti liikkeelle. Systeemi manageroi työntekijöiden elämän jokaista yksityiskohtaa, mutta ei kuitenkaan tarjoa heille etua eikä turvaa. Yrittäjän vastuu ja loppuunpalamisen riski on sysätty pennuille, mutta Jännälahti ulosmittaa hyödyt.” (s. 90)

Jaan Arnkilin huolen siitä, millaista työelämäkuvaa lapsille tarjoillaan.

Breaking Badin kiero materialismi -essee pureutuu tv-sarjan päähenkilön Walterin sielun syövereihin. Sarjan ideahan on, että vakavasti sairastunut kemianopettaja ottaa lain omiin käsiinsä pyrkimyksenään turvata perheen elanto. Kun kalliit hoidot uhkaavat romuttaa perheen talouden, Walter alkaa huumekemistiksi sotkeutuen vähitellen valheiden ja rikosten verkkoon.

Walterin todellinen ongelma on jääräpäinen omillaan toimeen tulemisen ihanne.

”Breaking Bad ei olisi voinut syntyä muualla kuin Yhdysvalloissa, koska vain siellä ristiriita huippumodernin, ’vapaan’ yhteiskunnan ja retuperällä olevan terveydenhuoltojärjestelmän välillä on niin syvä.

Mutta olisiko Walter hyväksynyt pohjoismaista hoivaa, jos sellaista olisi ollut tarjolla? Suuri osa hänen ongelmistaan tuntuisi juontuvan vääristyneestä riippumattoman miehen mielikuvasta, joka jatkuvasti ajaa häntä tekemään kaikkein huonoimpia valintoja” (s. 18).

Yksi sarjan kiehtova piirre on aineen häviämättömyyden laki, kuten Arnkil tuo esiin. Toisin kuin monissa tv-luomuksissa ja elokuvissa, nyt ”sen paremmin ruumiit, aseet, syöpäkasvaimet kuin yhtiön kiusalliset paperit eivät ota kadotakseen” (s. 26).

Petri Tamminen on sympaattinen vääksyläinen kirjailija, jonka Meriromaanille (2015) yksi essee rakentuu. Arnkil vertaa kiehtovasti Meriromaania Volter Kilven merenkäyntiaiheiseen klassikkoon Alastalon salissa. Siinä missä Alastalon laivayrittäjät menestyvät, Tammisen antisankarikapteeni Huurna potee kroonista huonoa tuuria. Jotain yhteistäkin silti löytyy, nimittäin armoton itsekritiikki.

Arnkil päättää matkustaa Vääksyyn tapaamaan Tammista, ja kirjailijatreffeiltä tulee lisävalaistusta problematiikkaan. Tamminen paljastaa romaanin eräänlaiseksi kuvaukseksi siitä, miten kirjailijakin ponnistaa tähtiin mutta putoaa hiekkaan.

Kapteeni Huurna on sponsoriensa eli isäntien armoilla, mokauksistaan huolimatta toistuvasti armahdettu, mutta vailla vapautta. Lopulta Huurna saavuttaa mielentilan, jossa hän ei enää yritäkään onnistua, vaan vain on; ”— antoi tuulten viedä ja sitoa laivan ilmaan”.

Runoilija Pauliina Haasjoen teosten luontoteemaa pohditaan myös. Arnkil toteaa Haasjoen ekologisten järjestelmien ajattelijaksi ja ”elonkirjon runoilijaksi”. Haasjokea on pitkään tituleerattu ”luontorunoilijaksi”, ja Arnkil toteaa nykytilanteessa luontorunouden olevan yhteiskunnallista, jo vallitsevien tulevaisuuskuvien valossa. Näihin yhtaikaa lakonisiin ja hurmioituneisiin runoihin täytyy tutustua tarkemmin.

Yksi kirjan helmistä on re: käsikirjoitus, jossa fiktiivinen kustannustoimittaja antaa kaverilleen seikkaperäistä palautetta romaaniehdotelmasta törkeästi myöhässä, tökeröiden selittelevien pahoittelujen kera. Käsikirjoitus on kutkuttava, se visioi kustantamomaailmaa, jossa puhaltavat muutoksen tuulet, tekoäly on syrjäyttämässä oikeat kirjailijat. Toisena tasona toimii scifi-maailma. Mukana on kliseinen helppoheikki-muutoskonsultti sekä jäyhä elämän runtelema mies, joka satsaa viimeisen toivonsa sotaromaanikäsikirjoitukseen ja joka ei hyväksy kustantajalta kielteistä vastausta. Sähköpostiviestissä kässäri hylätään, vaikka se sisältääkin paljon kiinnostavaa. Kepeät kehotukset rakennella kaikki uusiksi ja lähettää ”uutta versiota sitten kun.” Niin se käy, sanoi Vonnegut.

”Sanat tarttuivat miehiin” perustuu vuoden 2017 WSOY:n Tuntemattoman sotilaan juhlapainoksessa olleeseen tekstiin. Se avaa oivallisesti tunnetun eepoksen kielellisiä tasoja ja käsittelee myös kolmea elokuvaversiota. Kieli läpäisee ihmisen Linnan teoksissa, mutta ”rystyset valkoisina sanoihin takertuville käy yleensä huonosti. Maailma ei tahdo asettua rakkaisiin käsitteisiin” (s. 84). Avainasiaksi nousee jännite yleisen ja yksittäisen välillä.

Esseekokoelman muita aiheita ovat saksalainen varhaisromantiikka, Jaakko Yli-Juonikkaan uraauurtava Neuromaani-romaani toimitusprosesseineen ja Virpi Suutarin elokuvien estetiikka.

Taina

Ikivanhan viisauden viestejä

Tähtinen, Tero: Yö Kitkitdizzessä : esseitä kirjallisuudesta. Enostone kustannus 2019.

Kiinalaisen kirjallisuuden suomentajan, kirjailijan ja esseistin Tero Tähtisen (s. 1978)  esseekokoelmaa Yö Kitkitdizzessä voi luonnehtia sanalla kaunis. Kauniisti kirjoitettu, rakkaudesta kielen kauneuden moniin mahdollisuuksiin.

Kirja alkaa eräänlaisella pyhiinvaelluskuvauksella Sierra Nevadaan, persoonalliseen taloon nimeltä Kitkitdizze, Tähtiselle tärkeän luontokirjailijan Gary Snyderin luokse. (Sana kitkitdizze on miwok-intiaanien kieltä ja tarkoittaa erästä paikallista lääkeyrttiä.) Olosuhteet ovat askeettiset, mutta se on sivuseikka, kun Tähtinen pääsee tapaamaan idoliaan. Tähtinen on mm. suomentanut Snyderilta teoksen Erämaan opetus (2010).

Kirjailijoiden kohtaamisesta kuontuu dialogi, joka käsittelee paitsi ekologisia kysymyksiä myös Snyderin henkistä ja hengellistä kehitystä, luontosuhdetta ja ajatuksia tulevaisuudesta. Snyder on julkaissut paljon runoteoksia ja puolentusinaa esseekokoelmaa. Ekologisuus on hänen suuri teemansa, mutta käytännönläheisellä tavalla.

”Luonnon ihastelemisen ja mystifioimisen sijaan hän kertoo haluavansa kirjoittaa konkreettisista asioista ja kokemuksista, normaaleista ihmisistä ja tavallisista arjesta.” (s. 24)

Eläväiset kirjailijahaastattelut jatkuvat keskustelukumppaneina Jaan Kaplinski, Pertti Nieminen ja Bill Porter. Kaplinskin kanssa puhutaan virolaisesta kirjallisuudesta ja ruoditaan mestarin runoutta, ja ekologiateema nousee jälleen esiin. Kaplinski on myös virontanut kiinalaista kirjallisuutta.

Bill Porterin Tähtinen tapaa Pekingissä. Porter on temppeleissä asustellut ja meditoinut kääntäjäveteraani, joka myös matkakirjoin on tehnyt kiinalaista kulttuuria tutuksi. Kaikkiaan Tähtinen kirjoittaa  Kiina-ilmiöistä niin hauskan vangitsevasti, että mielenkiinto väkisinkin viriää. Bill Porter toteaa kiinalaisesta kirjallisuudesta:

” ’Oikeastaan kommentaarit ja selitykset ovat oma, erityinen kiinalainen kirjallisuudenlajinsa, jonka vastaavaa ei meillä Lännessä ole. Jos jollakulla on esimerkiksi syvällinen ymmärrys, mitä daolainen filosofi Laozi teksteillään yritti sanoa, hän voisi periaatteessa kirjoittaa aiheesta esseen. Se olisi kuitenkin kiinalaisessa kulttuurissa aivan liian julkeaa ja itseään korostavaa, joten esseen sijaan hän ilmaiseekin ymmärryksensä kirjoittamalla Laozin teksteihin kommentaarin ja siten ikään kuin piiloutuu tämän selän taakse.’ ” (s. 175-176)

Edesmennyt Pertti Nieminen profiloitui kiinalaisen runouden suomentajana niin voimakkaasti, että hänen oma radikaali runoutensa jäi hieman näiden kulttuuritekojen varjoon.

”Se, että joku on kyennyt opiskelemaan klassisen kiinan omin päin 1950-luvun Suomessa, on heraklesmainen urotyö”, Tähtinen kirjoittaa. Sitten kun kieli oli hallussa, Nieminen ei halunnut enää lukea käännöksiä, ”ne kun saavat hänet usein huonolle tuulelle” (s. 144). Kääntäjät näet lisäilivät runoihin ylimääräisyyksiä.

Niemisen suurkäännös Veden hohde, vuorten värit ilmestyi vuonna 1987, ja Tero Tähtinen tunnustaa pitäneensä kirjaa esillä jonkinlaisena voimatalismaanina painiskellessaan itse kiinalaisen runouden kääntämisen parissa. Tähän kirjaan tallennettu haastattelu vuodelta 2015 jäi Pertti Niemisen viimeiseksi haastatteluksi.

Lisää kiinalaista ihanuutta: luontorunoja Tero Tähtisen suomentamina. Tässä maistiaisena Cheng Haon Satunnainen runo kevätpäivänä:

”Pilvet ovat ohuita, tuuli hempeä, päivä pian puolivälissä,

kuljen kukkien ja pajujen vieritse virran partaalle.

Ihmiset eivät ymmärrä sydämessä piilevää iloa;

he luulevat, että tuhlaan aikaani kuin mikäkin nulikka.” (s.169)

Runous kuuluu kiinalaiseen kulttuuriin niin kiinteästi, että aikoinaan keisarillisten virkamiesten tuli osata kirjoittaa runoja. Lyriikan luominen oli osa virkamieskoetta. Takana oli syvällinen ajatus siitä, että ihminen on ”maailmankaikkeuden mieli”, ihmisen ja maailman on peilattava toinen toistaan, ja maailmallisten tehtävien hallintaa edistää, että ihminen osaa luoda.  

Kirjailija käy myös Japanissa, ja nämä Kioton-päiväkirjat (”Ihmispilvet”) ovat aivan riemastuttavaa luettavaa. Jokainen, joka on kokenut Japanin kireän yliesteettisen puolen, löytää näiltä sivuilta iloa.

”Kaikki on niin sujuvaa, suunnitelmallista ja harmonista, että se alkaa tuntua jo epäluonnolliselta ja häiritsevältä, epämiellyttävän miellyttävältä. En tiennyt sellaista tunnetta olevankaan.” (s. 137)

Japani tarjoaa toki kulttuurisia kicksejä, kulkeehan Tähtinen kuulun runoilijan Akikon (1878-1942) jalanjäljissä.

Vaikka esseekokoelma painottuu Kiinaan ja vähän Japaniinkin, muitakin ilmiöitä Tähtinen ottaa luupin alle. Itselleni ehkä vähiten antoisa oli sinänsä hienon analyyttinen sekä värikäs jääkiekkofanitus-essee, mutta mielipiteeni nyt johtuu vain siitä, että itse olen kallellani jalkapalloon.

Esseessä ”Eksyksissä kotonaan” Tähtinen antaa kyytiä tiedeuskolle, skientismille. Etenkin hän  kammoaa sitä, että yksinkertaistava ”minä olen aivot”-muoti sysää marginaaliin kysymykset moraalista ja etiikasta.

”—  se, mitä vastustan, on tieteellisyyden kaapuun puetut uskomukset, mielipiteet, typeryydet ja silkka hölynpöly, jollaisiin nykyään törmää kaikkialla. Nykymaailman keskeinen ongelma on, että tieteen ja tiedeuskon välinen rajaviiva on hämärtynyt ja hämärretty, mikä aiheuttaa loputtomia sekaannuksia ja väärinkäsityksiä aiheen ympärillä pyörivissä kiistoissa. Jos tiedemies X sanoo, että aivot koostuvat neuroneista ja neuroneitten välisistä synapseista, tämä on tieteellisen nykytietämyksen mukainen tosiasia, eikä kukaan normaalilla järjellä varustettu ihminen yritä sitä kiistää. Mutta kun tiedemies X samaan hengenvetoon julistaa, että kyseinen neuroniverkko selittää tietoisuuden, ajatukset, tunteet, persoonan, inhimillisen kulttuurin, tieteet, taiteet, uskonnon, jumalan ja niin edelleen, hän on huomaamattaan astunut tieteen rajan ylitse omien uskomuksiensa sekamelskaiseen todellisuuteen, jonka näkemyksille ei ole minkäänlaista luonnontieteellistä perustetta.” (s. 31)

Olavi Paavolaiselle on omistettu yksi essee, ihastuttava kirjoitus tuosta suomalaisen taiteilijaskenen omintakeisesta hahmosta. Tähtinen kertoo hellyttävästi omista opiskelija-aikaisista tulenkantajaimitaatioistaan viininpunaisine samettiverhoineen, vanhanaikaisine juomakarahveineen ja tupakkatakkeineen. Hahmon fanittaminen toi voimaa. Paavolais-analyysin keskiössä ovat Paavolaisen tekstit natsi-Saksasta ja Etelä-Amerikasta. Niiden sisällöstä voi olla monta mieltä, mutta esteettisesti ne kestävät aikaa. Kuten Tähtinen toteaa, ”ne ilmaisevat edelleen kirjallisuuden ikuisia arvoja, uteliasta ja levotonta mieltä, halua kurkistaa vallitsevien ajatusrakennelmien ulkopuolelle, aikalais- ja itsekritiikkiä sekä ennen kaikkea kaunista ja vetoavaa kielentajua.” (s. 93)

Kirja alkoi kauniisti ja kauniisti se myös päättyy, Kiinassa asuvan kirjailijan kirjeeseen edesmenneelle äidilleen. Urheasti kirjoittajaminä löytää surullisesta ja järkyttävästä asiasta hyviäkin puolia: kuolema panee koko elämän todellisempaan mittakaavaan; kaikki on häviävää. Ja elämän kolhut ja vastoinkäymiset saavat uuden perspektiivin, esimerkiksi tärkeän ihmissuhteen päättymis-pettymyksenkin kestää.

”Kuolemallasi on vielä kolmaskin hyvä puoli, mutta sitä on hieman vaikea selittää sanoilla. Se on tietynlainen vapaudettoman vapauden tunne. Tarkoitan sitä, että nyt kun olen tavallaan menettänyt kaiken, minulla ei ole enää mitään hävittävää, mutta tuo lopullisen tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokeminen onkin tuonut elämääni kokonaan uudenlaisen riippumattomuuden tunteen. Minä vaellan maailman turuilla ja toreilla murehtimatta tulevaa, sillä tuleva on jo mennyt. Kaikki on tässä. Mitään muuta ei ole. Ikuinen nyt.” (s. 225)

Ajatuksia herättävä, ikivanhan viisauden äärellä oleva jotenkin rauhoittava kirja.

(Taina)

Antti Nylén, lupaathan

Nylén, Antti: Häviö (Kosmos 2018)

Palkittu kirjailija, suomentaja ja esseisti Antti Nylén tekee Häviössä vereslihaisen tilityksen taiteilijaelämästään. Luin kirjan heti sen ilmestyttyä ja nyt uusi luenta nosti ihon kananlihalle: pelkään että Nylénin esille nostamat ongelmat, kuten taiteilijoiden toimeentulon epävarmuus tai köyhien kokema piina saattavat entisestään kärjistyä uudessa koronan ”karaisemassa” maailmassa.

Häviö on fiksu, häikäilemätön, tyyliltään upea, sisällöltään äärimmäisen mielenkiintoinen ja kaiken lisäksi hauska. Nylénin sanan säilä sivaltelee julkisuudestakin tuttujen vaahtopäiden ontot argumentit hajalle. Pontuspurokurut ja heikkipursiaiset saavat kyytiä. Itseironia tuo lisää huumorin maustetta.

Häviön sivuilta saamme selville, miten Antti Nylénistä tuli suomentaja ja kirjailija. Hän on suomentanut muun muassa Charles Baudelairea ja Patti Smithiä. Esseistiikka löytyy, kun hän kirjoittaessaan Nuoreen Voimaan ja Parnassoon löysi muodon, joka hänen kirjoittamisestaan oli puuttunut. Hän kehitteli tekstien perustalle Vihan ja katkeruuden esseet (2007), joka yhä on suomalaisen uuden esseistiikan kulmakivi. (Muita ovat Halun ja epäluulon esseet, 2010, ja Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, 2016.) Nylén on teksteissään avoimesti vegaani, katolinen kristitty ja feministi.

Hän katsoo ymmärtävin silmin nuorempaa itseään. ”Tuhlasin voimiani häikäilemättä, täysin vastuuttomasti.” (s. 83)

Kirjailija kertoo kaihtelematta elämästään sähköisten lomakkeiden maailmassa ja apurahakurimuksessa, vakuuttuneena siitä, että ”jos kuka tahansa keskituloinen palkansaaja joutuisi kokeilemaan minun elämääni, hän hirttäytyisi viimeistään kuudennentoista minuutin kohdalla kännykkänsä laturin johtoon.” (s. 152)  

Häntä voi aivan objektiivisesti pitää menestyneenä kirjailijana, palkintojakin on kertynyt useita, mutta silti jokapäiväisen leivän tienaaminen edellyttää tuskallista apurahakerjäämistä ja ahdistavaa päätösten odottelua. Apurahapolitiikalla on monta puolta: Nylén muistuttaa, että ihannetilanteessa taidetta tehdään riippumatta yhtään mistään, mielistelemättä mitään tahoja.

Välillä epäkohtien käsittely menee kiukuttelun puolelle, minkä Nylén itsekin myöntää. Hän muka lopettaa, tämä oli tässä. Mutta eihän hän tietenkään lopeta, koska hänen on kirjoitettava.

Nylénin analyysi kirjoittamisen riivauksesta on vastustamaton; hauska ja kauhea samalla kertaa. Kirjariivaaja on kuin pohjattoman nälkäinen hirviö, joka maiskuttelee tyytyväisenä aina uuden uhrin jälkeen. Riivaajalta eivät ole turvassa edes vahvat ja tuotteliaat kirjailijat, ja joistakin kynäniekoista monsteri vie voiton kertaheitolla.

”Joissakin tapauksissa yksi ainoa kirja riittää tekemään kirjoittajastaan selvää; on paljon tekijöitä, jotka jäävät ikuisiksi esikoiskirjailijoiksi.” (s. 87)

Soisi jokaisen, joka pilkkaa taiteilijoiden ahdinkoa tyyliin ”mitäs aloit taiteilijaksi”, lukevan Häviön! Sillä käsi sydämelle: miten moni ammatin- ja uran”valinta” itse asiassa on erilaisten sattumien, vetävien ja työntävien tekijöiden arpapeliä? Niin se oli Nylénilläkin, yllättäen avautuvia mahdollisuuksia, sopivia yhteistyökumppaneita…

S. 51: ”Vaikka jokin tärkeä elämänvalinta perustuisikin vakaaseen harkintaan, liittyy itse vaihtoehtoihin ja valintatilanteeseen niin monia sekavia seikkoja, ettei niitä voi kukaan järjellään tai analyyttisesti hallita. Kaaoksen voimat hallitsevat. Mikä näyttää ammatinvalinnalta, on pelkkä umpimähkäinen kaatuminen pimeään.”

”Itse en valinnut mitään, mutta en liioin seurannut kutsumustani tullessani kirjailijaksi. Tulinpahan vain. (s. 167)

Nylén toteaa, ettei ymmärrä rahan ja työn suhdetta. Hän haluaisi olla kokonaan välittämättä ja keskittyä vain olennaiseen. Hän on vakuuttunut, että ilman rahamurheita hän pystyisi kirjoittajanakin parempaan.

”Haluan vain olla rauhassa se mikä olen. Mutta se ei tunnu yhteiskunnalle käyvän. Se haluaisi minun parantavan tapani, alkavan tehdä esseekirjojen asemasta jotain järkevää. Se on jo pitkään savustanut minua ulos ammatistani.” (s. 33)

Häviö on fyysisenä tuotteena erikoinen, muodoltaan kuin paksuhko muistilehtiö; aukeama luetaan ylhäältä alas. Kirjan alaotsikkona on ”monologi”. En keksi ratkaisulle muuta selitystä kuin että Nylén halusi tämän kirjan erottuvan ulkoisestikin muusta tuotannostaan, koska Häviö on erilainen.

Antti Nylén, lupaathan sitten joskus kirjoittaa esseen tai vaikka monologin oudosta korona-ajasta! Kirjoitathan siitä millaisena näet muuttuneen maailman? Kirjoitathan siitä mikä on taiteilijan ja ajattelijan osa tässä globaalissa kriisissä, niin hyvässä kuin pahassa. Tiedän, että Sinulla olisi näkemystä ja sanottavaa. Kun Häviössä jo totesit hylätyiksi ”kohtuullisuuden periaatteelle rakennetun hyvinvointiyhteiskunnan arvot” (s. 64)  ja niiden tulleen korvatuiksi tuloksen ja voiton ideaalilla eli vahvuuden palvomisella ja köyhien vihaamisella, niin missä tilanteessa olemmekaan kohta?

(Taina)