Avainsana-arkisto: Saksa

Kerronnan soppa lähes kiehuu yli

Ian McEwan: Opetukset. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2022.

”Ei se ollut unta, vaan muistojen virtaa unettomana yönä.” Näin alkaa arvostetun englantilaisen kertojan Ian McEwanin tuore suurromaani Opetukset ja antaa hyvän käsityksen, mitä tuleman pitää: kirjan päähenkilön Roland Barnesin muistelmia seitsemältä vuosikymmeneltä.

Pitkin matkaa pähkäilin, pidänkö tästä kirjasta vai en. Tavaraa on valtavasti. Kirja on roteva tiiliskivi, 650 sivua. Päiväkohtaiset maailmanpolitiikan tapahtumat ja lähihistorian merkittävät etapit ikään kuin paaluttavat kaiken: Kuuban ohjuskriisistä Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen, Berliinin muurin murtumisesta Irakin sotaan ja aivan tuoreisiinkin tapahtumiin, koronapandemiaan ja nationalismin nousuun ympäri maailmaa.

Kun näiden lomassa kerrotaan kolmen, neljän sukupolven kohtaloita muutamastakin sukuhaarasta ja käsitellään sellaisia teemoja kuin kirjailijan työn oikeutus, naisen oikeus taiteelliseen itseilmaisuun, pasifismi, sotatraumat, perhesalaisuudet, sukupolvien taakka ja hyväksikäyttö, niin paikoin on tunne, että soppa kiehuu yli ja ainesosia vain on liikaa. Lisäksi kerrontaa vesittää välillä löysä lörpöttely ja joutavien tarinoiden ymppääminen tärkeiden lomaan.

Aivan kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tekisikö joustavan, mukavan lukuromaanin vai tahtooko kirjoittaa pamflettia maailmanpolitiikasta, ilmastoasioista, tekoälystä, eliökadosta jne. Toisaalta McEwan rautaisilla kertojanlahjoillaan palauttaa mielenkiinnon kerran toisensa jälkeen. Minua säväytti esimerkiksi kuvaus optimismista, joka vallitsi Berliinin muurin murruttua 1989. Ihmiset todella uskoivat edistykseen. Voiko paremmin kuvata noita tuntoja:

”Väkijoukkojen ailahtelevat mielialat olivat aina arveluttaneet Rolandia, mutta nyt hän oli täysillä mukana yleisessä ilonpidossa. Toisen maailmansodan synkkä sopimus oli tullut päätepisteeseensä. Rauhanomainen ja yhdistynyt Saksa olisi pian totta. Venäjän imperiumi olisi hajoamassa ilman verenvuodatusta. Pian muodostuisi uusi Eurooppa. Venäjä seuraisi Unkaria, Puolaa ja muita ja muuttuisi demokratiaksi. Sehän saattaisi vaikka ryhtyä esimerkiksi kaikille. – – – Kylmän sodan ydinuhka oli mennyttä. Suuri aseistariisunta voisi nyt alkaa. Historiankirjat voitaisiin päättää tähän riemuitsevaan hyvien ihmisten joukkoon, joka juhli käännekohtaa Euroopan sivistyshistoriassa.”

Kirjan vahvinta antia ovat kuitenkin Rolandin lapsuutta ja nuoruutta käsittelevät luvut. Silloin pianotunneilla tapahtuu jotakin peruuttamatonta – kirjan alkuperäinen nimi on Lessons – jonka vaikutuksia Roland pohtii vanhanakin. McEwan kuvaa koskettavasti lapsen ajattelua, joka toisaalta on hetkessä ja toisaalta yhdistelee syitä ja seurauksia, sekä autoritaarisen 1950-luvun henkeä; ”kaikki oli lapsen syytä”, tapahtuipa lähes mitä tahansa.

Vuosikymmeniä myöhemmin liki 40-vuotias Roland on jäänyt poikavauvansa kanssa kahden. Vaimo hylkää perheensä, koska ei katso voivansa muuten toteuttaa kutsumustaan kirjailijana. Levottomuus alkaa piinata Rolandia, vauvan kanssa vaadittava rutiininomaisuus puuduttaa, ja sitten Euroopan ylle leviää radioaktiivinen pilvi. Roland miettii elämäänsä, tiivistelee ikkunoita pakkomielteisesti ja jauhaa mielessään ajatuksia menetetyistä mahdollisuuksista.

Tärkeä teema on kirjailijan työ ja oman elämän sekä läheisten käyttäminen aineistona. Taide-elämä on läsnä myös klassisena pianomusiikkina, jazzpianismina ja esteettisyyden arvostamisena. Päähenkilö Roland ei ole kirjailija, vaan muusikko, runoilija ja kriitikko sekä satunnaisten sekatöiden tekijä. Kirjailijan roolia ja maineen sattumanvaraisuutta käsitellään Alissa-vaimon uran kautta. Teema nostaa esiin ajatuksen kaiken muuttuvaisuudesta. Kirjailijat painuvat unholaan, ja nykyisessä puritaanisessa ajassa Alissan kaltaista räväkkäsanaista feministiä uhkaa cancelointi.

Alissan saksalaiset sukujuuret, saksalainen elämänmeno lännessä ja idässä, Berliinin muurin murtuminen. Ja toisaalta englantilainen elämänmeno, sisäpolitiikka, ulkopolitiikka, Brexit. Sekä lapsuuden muistoja eksoottisemmista maista. Kuten sanottu, tavaraa on tarjolla runsaasti. Punaisena lankana toki on Rolandin kehityskaari, jota värittää ylivirittynyt seksuaalisuus ja narsismi.

”Roland koki, että kaikki mitä hän elämässään teki – kaikki erilaiset freelance-viritykset, ystäyyssuhteet, huvitukset, itseopiskelu – oli pelkkää väistelyä, hetken helpotusta. Hän väisteli vakinaista palkkatyötä ollakseen käytettävissä. Hänen täytyi pysytellä vapaana – jotta voisi saada jotakin pysyvää. – – – Hän ei mahtanut itselleen mitään. Kaiken pohjalla oli bassokulkuna soiva pettymyksen perusääni.”

Rolandin egoismia kuvaa hyvin seuraava kohta: ”Rolandin mielestä kuoleman huonoimpia puolia oli se, että ihminen poistettiin tarinasta. Seurattuaan sitä tähän asti hän halusi tietää miten asiat kehittyisivät.” Päähenkilön kunniaksi on todettava, että hän itsekin toteaa olevansa omahyväinen tomppeli.

Kirjan loppupuolella paistaa myös esiin iäkkään henkilön ihmettely vuosikymmenien muistamisen taakan äärellä. Roland järjestelee koronapandemian liikkumiskiellon aikana suurta määrää vanhoja valokuvia. Urakka edistyy hitaasti, koska jokainen kuva herättää muistoja. Kaiken katoavaisuutta ei pääse pakoon.  ”… aivan ensimmäisenä katoaa aina kuva itsestä, siitä millainen itse oli ollut ja miltä oli muista vaikuttanut.”

Tekstimassasta jää mieleen useita helmiä, kuten kohta, jossa kuolleen rakkaan uurnaa ollaan viemässä joen äärelle tai jossa pönäkät poliisit kuulustelevat Rolandia, vauvan kanssa sinnittelevää yksinhuoltajaisää, jonka muistikirjamerkintöjä virkavalta lukee kuin piru raamattua.

Vaikka vaikutelma tästä järkäleestä on hieman sekava, niin vaakakuppi kallistuu lopulta tykkäämisen puolelle.

Tommi-veljeni on aiemmin esitellyt Aarrearkussa kaksi Ian McEwanin romaania. Pähkinänkuori (Nutshell, 2016) on erikoinen tarina – kertojana on syntymätön sikiö. Lauantai (Saturday, 2005) taas on yhdenpäivänromaani päähenkilönään näköjään täydellisesti menestynyt kirurgi. Lue Pähkinänkuori-romaanista tästä ja Lauantai-romaanista tästä.

Taina

Väkivaltaa omenankorjuun aikaan

Seghers, Anna: Seitsemäs risti. Suom. Elvi Sinervo. Kansankulttuuri 1961.

Jos haluat lukea jotakin hilpeätä ja rentouttavaa, älä lue Seitsemättä ristiä. Mutta jos tahdot paremmin ymmärtää Saksan 1930-luvun tapahtumia, niin lue ihmeessä. Ajankuvan terävä sanoiksi pukeminen, ei paasaten, vaan eri henkilöhahmojen kautta ilmaistuna on tämän romaanin tärkein anti.

Seitsemäs risti  (Das siebte Kreuz) kertoo natsi-Saksan ajasta ennen sodan syttymistä, seitsemästä vangista, jotka pakenevat Westhofin rangaistusleiriltä.

Leirin komentaja vannoo, että ennen kuin viikko on lopussa, karkurit saadaan kiinni. Hän keksii tehdä leirirakennuksen viereisistä seitsemästä plataanipuusta ristit, joihin palautetut vangit köytetään rangaistukseksi. Jotkut jäävät kiinni jokseenkin heti. Toiset pääsevät pitemmälle. Leirin sadistiset kierrokset kiihtyvät sitä mukaa kun miehiä palautuu leiriin.

Yksi onnistuu pakenemaan. Seitsemäs risti jää tyhjäksi; siitä tulee toivon ja vapauden symboli vankeudessa kituville.

Leirillä säilytetään ja rangaistaan toisinajattelijoita. Juutalaisia kohtaan ilmapiiri on muuttunut jo niin, että Westhofin likeiseltä seudulta juutalaiset yrittäjät lähtevät maanpakoon.

Anna Seghers kirjoitti tämän teoksen tiettävästi 1930-luvun puolella. Se ilmestyi vuonna 1942 Yhdysvalloissa. Saksaksi kirja ilmestyi Meksikossa 1943 ja ensi kerran Saksassa 1946.

Kirjaa lukee kuin jännitysromaania, sillä vankikarkureiden vaiheet ovat hiuksianostattavat. Toisaalta henkilöiden runsaus luo haastetta; jouduin selailemaan edestakaisin erottaakseni Franzit ja Fritzit. Vankikarkureiden ympärillä pyörii laaja joukko väkeä, perheenjäseniä, naapureita, kyläyhteisön merkkihenkilöitä, virkavaltaa, satunnaisia silminnäkijöitä. Vankien epätoivoiseen pakoon, kipuihin, nälkään, janoon ja siirtymiseen pisteeltä toiselle nivoutuvat tavallisten kansalaisten työasiat, lemmenhuolet, monenlaiset mietteet. Sisältöä on siis ylenpalttisesti.

Oma synkkä juonteensa on väkivalta, joka läpäisee koko yhteisön. Se väreilee maaseudun omenatarhojen ja viljapeltojen liepeilläkin. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä. Pikemminkin kuulustelukohtaukset ovat viileästi raportoituja. Silminnäkijä saattaa mainita, että karkurilta puuttuu niin ja niin monta hammasta ylhäältä ja niin ja niin monta alhaalta, tai todetaan, ettei mies kuulustelun jälkeen pysynyt pystyssä.

Kaikki tapahtuu omenankorjuuaikaan, ja omenat toistuvatkin teemana pitkin kirjaa. Seghers kuvaa lyyrisesti syksyn kauneutta, kullankeltaista satoa notkuvia hedelmäpuita ja yhteisöllisiä korjuupuuhia. Omenia kuljetetaan, niillä käydään kauppaa, niistä syntyy herkullinen perinnepiirakka, ne käyvät verukkeeksi salaiseen tapaamiseen.

Miksi natsiaate sai kannatusta? Seitsemäs risti tuo isoa asiaa ruohonjuuritasolle. On ymmärrettävä ensimmäisen maailmansodan jälkeinen tilanne. Monet miehet ovat turhautuneita, kuten sotasankari Zillich:

”Kyllä tuntuu, että olen taas kotona, tässä roskalävessä, totisesti! Kun tekivät lopun sodasta, tekivät lopun hyvästä sodastamme! Täytyykö minun taas ruveta marssimaan lehmien perässä, niin, sehän kai on tarkoitus. Panna Zillich raaputtamaan hometta pois kynsillään.” (s. 362)

Turhautumista voimistaa vaikea työttömyys. Kun liittyy natsipuolueeseen, saa ainakin varmemmin töitä. Työn eetos ja muisto työttömyyden tuskasta ajaa eteenpäin ja auttaa ummistamaan silmiä tarvittaessa.

Suurperheet nauttivat erityisiä etuja.

” – Leikki sikseen, Georg, kaikki edut ja palkanlisää, 7 pfennigiä tunnilta huomioon ottaen se tuntuu jo sentään. Vapautus poistoista ja iso kasa kapaloita.

– Kansallissosialistinen kansanhuolto on aavistanut, että kolme vanhinta ehti pissiä entiset kapalot hajalle.

– Älä kuuntele Paulia, Liesel sanoi. – Hänenkin silmänsä tuikkivat varsin kauniisti, hän oli iloinen kuin sulhasaikanaan viime elokuisella kesäretkellä.

– Missä te sitten kävitte?

– Thüringenissä, kävimme katsomassa Wartburgia, Martin Lutheria ja Laulajien kilpaa ja Venusvuorta. Olihan sekin jonkinlainen palkinto. Ihan totta, ei tällaista ole ollut ennen maailmassa.” (s. 252)

Anna Seghers kirjoitti hieman myöhemmin, vuonna 1946 romaanin Der Ausflug der toten Mädchen, joka kuvaa nuorten ystävysten retkeä. Tapahtumien lomassa piirtyy kuva sodan järjettömyyksien nujertamasta nuoruuden viattomuudesta. Kukaan ei pääse pakoon, olipa konfliktin kummalla puolella tahansa, vaan kaikki kärsivät.

Menetetty viattomuus: myös Seitsemäs risti pohtii tätä problematiikkaa monen henkilöhahmon muodossa. Ikävännäköinen vankileiri herättää alkuvaiheessa seudulla hätäännystä ja vastustusta, mutta käytännölliset talonpojat huomaavat pian mielihyväkseen, että vihanneksia ja muita tuotteita saa tilanteen ansiosta mukavasti kaupaksi. Ja nuoret sisäistävät leirin ”välttämättömyyden”.

”Ylipäänsä oli kylän nuori polvi, pojat ja tytöt, kärkäs tarkasti selittämään vanhemmilleen, miksi leiri oli olemassa ja keitä varten, nuoret ihmiset kun aina luulevat tietävänsä kaiken paremmin – asia on vain niin, että entisaikaan nuoret olivat tietävinään paremmin hyvän, mutta nyt he olivat paremmin selvillä pahasta.” (s. 87)

On nuori neito Helwig, jota elämä kutsuu rakastamaan ja jota nuorisokasvatus on jo muovannut.

”Hänen sydäntään ahdisti hiukan. Miksi tänä iltana oli vapaata? Hänen oli ikävä tuttua seuraa, melua, kilpaleikkejä ja marsseja. Hän oli kasvanut isoksi trumpettien, fanfaarien, heil-huutojen ja marssinnan hurjassa melskeessä. Tänä iltana oli kaikki yhtäkkiä tauonnut kahdeksi minuutiksi, kaikki soitto ja rummutus, niin että kuuli kaikki ne hienot sävelet, joita muutoin ei kuullut.” (s. 88)

Tai teini-ikäinen rouva Else, joka innokkaana pyrkii täyttämään aviovaimon normia. Kahvikutsuilla hän istuu ylpeänä suvun naisten joukkoon ja vihkisormuksella varustetulla ”kiinteälihaisella lapsenkädellään” kurottaa tyytyväisenä ottamaan omenakakkua.

Seghers kiteyttää muutamaan riviin totalitaarisen kasvatuksen tuloksen:

”Kaikki nuo tuolla ulkona seisovat nuoret tytöt ja pojat olivat Hitlerjugendin ja työpalvelun ja sotaväen läpi käytyään kuin niitä sadun lapsia, joita pedot kasvattivat, kunnes he olivat valmiit raatelemaan oman äitinsä.” (s. 173)

Mainzissa juutalaiseen perheeseen syntynyt, humanistisen yliopistosivistyksen hankkinut, 28-vuotiaana kommunistipuolueeseen liittynyt Seghers (oik. Netty Reiling Radványi, 1900-1983) oli jo varhain Gestapon silmätikkuna. Hollantilaiselta 1600-luvun alun taidemaalarilta omaksumallaan taiteilijanimellä hän kirjoitti profeetallisen varoittavia sanoja natsi-ideologiasta ja joutui kuulusteluihin ja pidätetyksi. Hän pakeni perheineen vainottuna kotimaastaan, ensin Pariisiin, ja kun natsien alue laajeni sinnekin, Meksikoon.

Sodan jälkeen hän palasi Saksaan, Berliiniin. Hän sai laajasta kirjallisesta tuotannostaan useita palkintoja, olipa ehdolla kirjallisuuden Nobelin saajaksikin vuonna 1967. Hänelle myönnettiin Jenan yliopiston kunniaprofessuuri ja Mainzin kunniakansalaisuus. Hänet on haudattu Berliiniin. Samassa kaupungissa osoitteessa Anna-Seghers-Strasse 81 sijaitsee myös kirjailijan nimikkomuseo.

Seghers kiinnostaa Saksassa yhä uusia yleisöjä. Hänen tekstejään luetaan ääneen ja esitetään näyttämöllä. Myös Seitsemäs risti on aina vain ajankohtainen, muun muassa mielipiteenvapautta, erilaisuuden sietämistä ja yhteisöllisyyden paineita pohdittaessa.

(Taina)