Kaikki mitä halusit tietää DDR:stä

Katja Hoyer: Muurin takana : Itä-Saksan historia 1949−1990. Suomentanut Mari Janatuinen. Atena 2023.

DDR, Deutsche Demokratische Republik, Derkkula, Itä-Saksa. Merkillisellä valtiolla Euroopan sydämessä oli monta nimeä. DDR syntyi Hitlerin karkottamien marxistien unelmasta, kehittyi Stalinin kontrollissa, kukoisti 1970-luvulla ja romahti 1990-luvun alkaessa.

Muurin takana ilmestyi viime vuonna paitsi saksaksi (Diesseits der Mauer: Eine neue Gesichte der DDR 1949−1990) myös englanniksi nimellä Beyond the Wall. Englanninkielisen version kehuista sellaisissa lehdissä kuin Times, Daily Telegraph ja Sunday Times kerrotaan suomenkielisen laitoksen kansiliepeessä.

Teos on ollut kansainvälinen sensaatio, ja Katja Hoyeria on kiitetty uuden tiedon taitavasta koostamisesta ja myyttien murtamisesta. Kirja on rakennettu vetävästi: kerrontaan lomittuu alusta alkaen aikalaisten kokemuksia aidoin lausunnoin. Mukana on kuvia, organisaatiokaavioita ja propagandalaulujen sanoja.

Angela Merkel, koko maailman tuntema Saksan ex-liittokansleri, on syntyjään itäsaksalainen. Kirjassa kerrotaan Konrad Adenauer -säätiön juhlatilanteesta, jossa pidettävässä puheessa Merkeliä kiitellään poliittisesta sopeutumiskyvystä ”ottaen huomioon hänen elämänkaarensa itäsaksalaisen painolastin”. Merkel totesi myöhemmin kokeneensa mielipahaa moisesta kommentista. Hän oli yksi yli 16 miljoonasta DDR:ssä eläneestä ihmisestä, jotka ovat kohdanneet vastaavaa arvostelua. ”Derkkuja” tai ”osseja” pidettiin herkästi jotenkin toisen luokan kansalaisina.

Historiantutkijan, Muurin takana -kirjan kirjoittajan Katja Hoyerin mukaan koko Saksan kansakunnalle tuntuu olevan ”äärimmäisen kiusallista, että DDR on osa sen historiaa”. Kuitenkin asioita pitäisi katsoa totuudellisesti eikä kieltää mitään tapahtunutta. Hoyer haastaa näkemyksen, että DDR muistetaan vain yhtenä Saksan diktatuureista, ”yhtä etäisenä, synkkänä ja parantumattomana kuin natsismi”. Ennen muuta DDR:ssä asuneille yksilöille kyse ei todellakaan ole merkityksettömästä osasta historiaa. Valtion poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset kokeilut jättivät jälkensä maan entisiin kansalaisiin, jotka ”kantavat näitä kokemuksia mukanaan – eikä vain ’painolastina’”.

DDR:n synnyttivät kommunistit, jotka olivat lähteneet maanpakoon Neuvostoliittoon kuten monet muutkin tuon ajan kommunistit monista eri maista. Hoyer kertoo perusteellisesti nämä kymmenien vuosien vaiheet, jotka johtivat lopulta DDR:n perustamiseen. Neuvostoliittoon asettuneet saksalaiskommunistit joutuivat Stalinin vainojen kohteeksi, kun vainoharhainen diktaattori alkoi nähdä heidät vastavallankumousta lietsovina vieraan vallan agentteina. Seurasi pidätyksiä, kidutuskuulusteluja, vankileireille kuskaamisia ja teloituksia. Saksalaiset alkoivat ilmiantaa toisiaan varmistellakseen omia asemiaan. Tästä lihamyllystä selviytyi vain kourallinen saksalaisia. Walter Ulbricht oli yksi heistä.

Sodan jälkeen Stalin antoi saksalaisille luottohenkilöilleen ohjeet: tarvittaisiin antifasistinen, demokraattinen ja parlamentaarinen hallintojärjestelmä. Stalinin alkuperäinen ajatus ei ollut erillisen Itä-Saksan valtion perustaminen, mutta sellainen siitä kuitenkin tuli. Ensimmäinen johtaja Ulbricht totesi: ”Sen pitää näyttää demokraattiselta, mutta meidän on pidettävä kaikki omissa käsissämme.”

Neuvostoliiton agendalla oli Saksan yhdistyminen, koko Saksan muuttuminen rauhanomaiseksi ja demokraattiseksi valtioksi. Yhdistyminen kirjattiin tavoitteeksi myös Länsi-Saksan perustuslakiin.

DDR:n sijainti. (Kuva: Wikipedia)

Alueen olot olivat kehnot sodan päättyessä. Kaikesta oli pulaa, taudit ja rikollisuus jylläsivät. Väestömäärä oli kasvanut idästä tulleiden pakolaisten takia. Jopa neljännes väestöstä koostui idempää paenneista saksalaisista. Väki koki epäluuloa niin neuvostoliittolaisia kuin uusia johtajiakin kohtaan. Ulbrichtin johtoryhmä ei ylipäätään käsittänyt, miltä saksalaisista tuntui olla historian väärällä puolella.

Nopeasti luotiin hallintorakenteet, jotta infrastruktuuri saataisiin toimimaan. Puoluiden perustaminen sallittiin. Perustettiin erityisiä antifa-komiteoita huolehtimaan, että entiset natsit tai muuten epäilyttävät tyypit eivät päässeet asemiin. Muun muassa vapaamuurareita otettiin kiinni ja heitettiin vuosiksi leireille virumaan. Entiset keskitys- ja tuhoamisleirit palvelivatkin nyt poliittisten epähenkilöiden kuritusleireinä. Siinä missä Länsi-Saksassa entisiä natseja otettiin mukaan virkakuntaan, opettajiksi, kulttuurialalle ja jopa poliiseiksi, DDR teki antifasismista opinkappaleen.

Preussin maa-aateliston suuret maanomistukset pakkolunastettiin. Esimerkiksi Anhaltin prinssi Edouard pyrkii yhä saamaan haltuunsa maat ja linnan, jotka ryövättiin hänen isältään Joachim Ernst von Anhaltilta.

Sosialidemokraatit ja kommunistit liitettiin yhteen, vanhat sotakirveet haudattiin, ja oli vain yksi SED-puolue (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands), joka saneli Itä-Saksan politiikan seuraavien 40 vuoden ajan. Ensimmäinen perustuslaki astui voimaan lokakuussa 1949. Läntisten miehitysvyöhykkeiden parlamentaarinen komitea oli hyväksynyt Länsi-Saksan perustuslain toukokuussa 1949.

Pahamaineiseksi nouseva salainen poliisi Stasi, Staatssicherheit, alkoi valvoa järjestystä ja ideologista puhtautta käyttäen kuulusteluissa samoja raakalaismaisia menetelmiä kuin mitä Stalinin Neuvostoliitossa käytettiin. Armeijan perustaminen nieli paljon varoja. DDR:stä tuli, kirjan sanoin, ”yksi maailmanhistorian tehokkaimmista ja armottomimmista poliisivaltioista”.

Resurssipula oli nuoren valtion jatkuva ongelma. Teollisuuden resursseja saatiin Neuvostoliitosta, joka otti valmiita tuotteita itselleen sotakorvausten kattamiseksi. Tehdastyöläiset kuvailevat, miten valmiit tuotteet kärrättiin linjoilta ja liukuhihnoilta heti juniin ja kyydittiin Neuvostoliittoon.

Kansa oli tyytymätöntä. Töitä oli, mutta palkat olivat surkeat ja hyödykkeistä oli pulaa. Nähtiin jopa nälkää. Ihmisille määrättiin työkiintiöitä, joita yhä vain nostettiin. Avoin raja imi väkeä Länsi-Berliinin puolelle. Rajavyöhykettä alettiin laajentaa ja ihmisiä pakkomuuttaa pois rajan välittömästä läheisyydestä; ajatus rajan sulkemisesta oli jo vireillä.

Stalinin kuolema 1953 osui ”hoipertelevan DDR:n heikoimpaan hetkeen”. Kesällä 1953 oli kapinoitu ja lakkoiltu ympäri maata. Itä-Saksan vankiloissa virui 66 000 ihmistä. Jo 120 000 henkilöä oli siirtynyt Länsi-Saksaan, myös paljon työväenluokkaan kuuluvia, vaikka DDR:n piti olla työläisen mallimaa. Kesäkuussa puhkesi suuri mellakka, joka tukahdutettiin väkivaltaisesti. 15 000 pidätettiin, 2 500 tuomittiin, jotkut erittäin pitkiin vankeusrangaistuksiin.

Kapinaa sanottiin virallisessa propagandassa fasistien vallankaappausyritykseksi. Siinä oli sikäli perää, että kansannousua oli lietsottu lännestä, muun muassa länsiberliiniläisen RIAS-radiokanavan voimin. RIAS yllytti Itä-Saksaa liikkeelle 16.-17.6.1953. Länsi-Berliinissä myös nimettiin provosoivasti Charlottenburger Chaussee, 3,5 km pitkä Brandenburgin portille päättyvä bulevardi uudelleen ”Strasse des 17. Juni”, ja Länsi-Saksan hallitus julisti kesäkuun 17:nnen kansalliseksi vapaapäiväksi.

1950-luvun puolivälissä olot kohenivat, koska Neuvostoliitto antoi anteeksi viimeiset 2,5 miljardin sotakorvaukset, luovutti takaisin saksalaisille kymmeniä teollisuusyrityksiä ja antoi merkittävän lainan sekä elintarvikeapua. Sen jälkeen DDR:ssä ei enää nähty nälkää.

Oli luotu kommunistiset nuorisojärjestöt, joista Hitlerjugendiin tottuneet olivat löytäneet uuden henkisen kotinsa. Monet perheet elivät tasaista, aineellisesti melko turvattua elämää. Naisten työssäkäymistä tuettiin päivähoitojärjestelmällä. Lahjakkaiden lasten ja nuorten pääsystä korkeakouluihin huolehdittiin. Palkat nousivat. 1960–1970-luvuilla valtio järjesti tuettuja kesälomia. Oman teollisuuden lippulaivoja olivat elektroniikka ja erikoislaitteet sekä leikkikaluteollisuus. DDR oli myös aktiivisesti mukana avaruustutkimuksessa. Tulivat betonielementtikerrostalot, jotka edustivat monille suurta asumismukavuutta. Tulivat Trabant-autot.

Toisaalta perusongelmat eivät hävinneet mihinkään. Luonnonvaroja ei ollut, energia tuli Neuvostoliiton armosta putkea pitkin, vakaata valuuttaa ei ollut. Luokattomassa yhteiskunnassa häviäjiä olivat keski- ja yläluokat. Kärsijöitä olivat myös maanviljelijät, jotka pakotettiin liittymään tuotanto-osuuskuntiin, sekä pienyrittäjät ja liikkeenharjoittajat, jotka pakkoliitettiin valtion omistamiin suuryrityksiin. Monet heistä lähtivät maasta.

DDR oli eräänlainen utopia. ”Ulbrichtin kauden yhteiskunnalliset muutokset, myös ennennäkemätön sosiaalinen liikkuvuus, olivat osa pitkälle tulevaisuuteen ulottuvaa visiota luokattomasta yhteiskunnasta, jonka huipulla ihmiset pidättyisivät vapaaehtoisesti ylellisyyksistä, jotta yhteiskunnan toisessa päässä vältyttäisiin syvältä köyhyydeltä. – – Honecker puolestaan hahmotti materiaaliset mielihalut keskeiseksi erimielisyyttä aiheuttavaksi tekijäksi ja näki vaivaa niiden tyydyttämiseksi pieniä palasia länsimaistamalla. Hankkimalla amerikkalaisia farkkuja kuormakaupalla ja sallimalla läntisen pyykinpesuaineen ostamisen Intershopeissa vain lisättiin ihmisten halua saada lisää ja vahvistettiin mielikuvaa, että parhaimmillaankin DDR oli vain vaisu lännen kopio, huonoimmillaan taas kateellinen sivustakatsoja.”

Berliinin muuri päätettiin rakentaa, koska vuoteen 1961 mennessä DDR oli menettänyt jo 1,3 miljoonaa ihmistä. Aivovuodon takia oli alueita vailla lääkäreitä ja sairaanhoitajia, pommitusten vaurioiden korjaamista hidasti insinööriosaamisen puute. Avoin raja oli myös turvallisuusriski − Berliinistä oli tullut vakoojien kaupunki.

Katja Hoyer toteaa, että vuosien mittaan on kiistelty siitä, oliko Saksan jakautuminen väistämätöntä. Kuitenkaan tämä päätös ei ollut saksalaisten itsensä käsissä.

”Saksa ei ollut ehtinyt olla yhtenäinen kansallisvaltio vielä kahdeksaakymmentä vuotta, kun se oli jo menettänyt itsemääräämisoikeutensa sen hirvittävän tuhon takia, jota se oli kahdessa maailmansodassa aiheuttanut. Vuoden 1945 totaalisen romahduksen myötä se oli miehittäjien armoilla, ja ne välittivät enemmän omasta tilanteestaan kuin voittamansa maan tilasta. Saksa ja etenkin Berliini oli joutunut keskelle Neuvostoliiton ja lännen välisiä, yhä räjähdysherkempiä jännitteitä. – – Kummankin puolen etujen mukaista oli vahvistaa jakolinja pysyväksi – –  Hitler oli visioinut Saksasta akselia, jonka ympärillä maailma pyörisi. Hänen visionsa oli lopulta toteutunutkin, joskaan ei siten kuin hän oli tarkoittanut. Kaksi Saksaa ja maan jaettu pääkaupunki olivat nyt keskellä valtataistelua, joka ulottui vuosikymmenien ajan koko maailmaan. Stalinin ei-toivottu lapsi DDR oli nyt hänen neuvostoimperiuminsa läntisin etuvartio, piti hän siitä tai ei.”

Toisen maailmansodan arpia parannellaan Saksassa vielä pitkään. Historiaa ei ole ollut helppo käsitellä. Oli mukavampaa paeta Etelä-Amerikkaan tai syyttää ihmisiä turhan jauhamisesta. Katse eteenpäin vain! Näin toimien traumat häiritsevät elämää ja voivat siirtyä sukupolvelta toiselle. Tätä käsitellään kiinnostavasti esimerkiksi teoksessa Syntynyt syylliseksi: natsien lapset kertovat. Lue kirjan esittely tästä.

Yksi esimerkki, miten sodan haavoja on ollut vaikea tunnustaa. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa puna-armeijan sotilaat osoittivat käsittämätöntä raakuutta saksalaisia naisia kohtaan. Yksistään Berliinissä arvioidaan raiskatun 100 000 naista, kaikkiaan raiskauksia olisi ollut Saksassa kaksi miljoonaa. Vuonna 1958 julkaistiin Nainen Berliinissä, Marta Hillersin päiväkirjamerkintöihin perustuva kertomus. Sen saksankielinen versio vedettiin julkaisun jälkeen takaisin. Itä-Saksassa kammottavat kuvaukset venäläissotilaista eivät istuneet käsitykseen neuvostoliittolaisista ”vapauttajista”. Kirja koki uuden tulemisen vasta 2000-luvun puolella.

Kuvaus muurin murtumisesta ja siihen johtaneista prosesseista on jännittävä, niin kuin dekkaria lukisi. Muurin murtumisen jälkeen kahden Saksan rahaunioni vauhditti siirtymistä kohti yhtä yhtenäistä Saksaa. Itäsaksalaisten valtiontalous yksityistettiin edunvalvontaviraston, Treuhandanstaltin avulla. Valitettavasti prosessi meni kaoottisesti ja korruptoituneesti. Yrittäjiä pyydettiin ajamaan omat tehtaansa alas ja purkamaan ne. Ammattiylpeät työntekijät joutuivat huonompaan asemaan. ”… monelle itäsaksalaiselle koko prosessi oli kuin heidän maansa halpahintainen tyhjennysmyynti. – – Monet tunsivat olonsa avuttomiksi, kun heidän maataan lakkautettiin, ja tunne vaivasi heitä vielä vuosikymmenien ajan.”

Kirja saa plussaa kartoista: kylmän sodan Eurooppa 1989, jaettu Saksa osavaltioina, DDR:n hallinnoimat alueet 1950-luvulta alkaen, DDR:n alueet ja kaupungit sekä jaettu Berliini toisen maailmansodan jälkeen.

Katja Hoyerin DDR-kirja on runsas. Se on 550-sivuinen ja pursuaa faktojen lisäksi tarinoita. Farkkuvillitys, Trabantit, länsimusiikkiin suhtautuminen, kahvikriisi, huippu-urheilu ja doping, uskonnon asema, nykyinen ostalgia… Myös Hoyer, itäsaksalainen itsekin, kertoo lapsuusmuistojaan. Hän oli muurin murtuessa nelivuotias.

Paljon oli epäkohtia, mutta oli myös optimismia, hyvää perhe-elämää ja ylpeyttä oman maan saavutuksista. Teoksessa on kosolti sulateltavaa, ja kirjailija onnistuu tavoitteessaan: monipuolistamaan kuvaa DDR:stä.  

Taina

Väräjävät sydämet ja sielut

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset. Suomentanut Markku Mannila. Otava 2000.

”Ja jos hän sitten vielä laskee keskustelumme aikana kätensä kädelleni ja siirtyy sanojensa vahvistukseksi lähemmäksi minua, niin että hänen suloinen hengityksensä huokuu huulilleni – niin tuntuu kuin vaipuisin maahan, kuin minuun olisi iskenyt salama. – Ja Wilhelm, jos minä joskus rohkenisin tavoitella tuota taivasta, tuota luottamusta – – ymmärräthän, mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta heikko, heikko se on! – Ja eikö sekin ole turmeltuneisuutta?”

Näiden väkevää tunnetta huokuvien rivien myötä otamme varaslähdön Nuoren Wertherin kärsimykset -romaanin ilmestymisen 250-vuotisjuhliin, joita vietetään vuonna 2024. Johann Wolfgang von Goethen (1749–1832) Die Leiden des jüngen Werthers ilmestyi 1774.

Teos on tyylipuhdas saksankielisen kirjallisuuden Sturm und Drang -kauden (myrsky ja kiihko) edustaja. Sturm und Drang vallitsi 1767–1785, ja se painotti tunne-elämää ja tunneilmaisun runollista voimaa. Nuorelle Goethelle Werther oli läpimurtoteos. Hänen pääteoksenaan pidetään näytelmää Faust, jonka kaksi osaa ilmestyivät 1808 ja 1832.

Goethen laaja tuotanto sisältää runoja, romaaneja ja näytelmiä. Hän oli myös taidemaalari ja tutkija sekä erittäin vaikutusvaltainen herra toimiessaan Weimarin valtion pääministerinä kymmenen vuoden ajan.

Werther on hahmona kuolematon, ja hän innoittaa kirjailijoita vuosisadasta toiseen, yhtenä esimerkkinä Ulrich Plentzfdorfin romaani Nuoren Wertherin uudet kärsimykset. Lue Tommi-veljeni kirjoittama arvio tästä linkistä: Kuvia joita ei enää ole | Tainan ja Tommin aarrearkku (wordpress.com)

Nuoren Wertherin kärsimykset on kirjeromaani. Alussa ja lopussa ”julkaisija” lausuu sanansa ja kertoo kommentoiden tapahtumista. Päähenkilö Werther on oppinut poikamies, joka on myös lahjakas taidemaalari. Hän saapuu Wahlheimiin keväällä, kirjeestä päätellen jonkinlaisen ihmissuhdesotkun jälkeen, selvittämään perheensä perintöasiaa, maalaamaan ja viettämään laatuaikaa. Kirjeiden vastaanottaja on Wertherin hyvä ystävä Wilhelm.

Werther tutustuu nopeasti wahlheimilaisiin ja kaikkein läheisimmäksi hänelle tulee nimismiehen tytär, parikymppinen Lotte, suuren sisaruskatraan vanhin. Nimismiehen vaimo on kuollut ja Lotte luvannut kuolevalle äidilleen huolehtia nuoremmista sisaruksistaan äidin tavoin. Tämän kohtalon hän kantaa iloiten ja ylevästi, ja sulhasenkin on äiti hänelle nimennyt valmiiksi: Albert. Werther ihailee Lotten hoivavaistoja ja uhrautuvuutta, mutta löytää naisessa myös vastakaikua kauneuden ymmärtäjänä. Niin kiire Lottella ei ole, etteikö hän ehtisi vähän soittaa klaveeria tai keskustella kirjallisuudesta. Werther myös nautiskelee rauhallisesta ”patriarkaalisesta” elämästä lukien Homerosta ja paistaen kyökissään herneitä voissa. Hän ylistää maahenkistä, yksinkertaista elämänmenoa, vaikka onkin oppinut.

Ei kulu kauankaan, kun Werther havaitsee olevansa rakastunut. Onko hän enemmän rakastunut omaan tunteeseensa kuin juuri Lotteen, sitä voi mietiskellä lukiessaan hänen tilityksiään Wilhelm-ystävälleen. Romaanin alussa Lotten sulhanen Albert on pois maisemista, mutta heti kun hän saapuu, kolmikon väleihin ymmärrettävästi syntyy jännitteitä. Werther miettii olevansa Lotelle sopivampi kumppani kuin Albert; ”lukemattomat tilanteet” ovat sen hänen mielestään todistaneet. Werther ei aina kykene enää pitämään itseään hyväntuulisena, mikä ahdistaa häntä: onhan hän useaan otteeseen korostanut positiivisuuden hyvettä; ihminen ei saisi omilla mielialoillaan pilata muiden elämää.

Kirja siis käynnistyy keväästä: ”tämä nuoruuden vuodenaika lämmittää niin uhkeasti usein värjyvää sydäntäni”. Vuoden kierto tuo paitsi rakkaushuolia myös epämieluisan viranhoidon toisessa kaupungissa, ja on kuin luontokin alkaisi säestää päähenkilön mielialan madaltumista. Jonkin pihapuun kaataminen on suuren murheen aihe, Werther joutuu todistamaan paikallisten ihmisten ikävyyksiä eikä hän luonnossa enää tavoita samaa hurmioitumista kuin kevätkesällä Lotten kanssa. Werther ajaa tunteineen itsensä nurkkaan eikä näe mitään ulospääsyä tilanteesta. Albert, Lotte, Werther; jonkun heistä on kuoltava.

Romaani väräjää, huokailee, huudahtelee, itkee ja hurmioituu. Sana ”sielu” mainitaan yli 40 kertaa ja ”sydän” lähes 90 kertaa. Sydän on päähenkilölle kaikki kaikessa. Kirjatietoon hän pitää tietyn välimatkan, kritisoi muuatta tuttavaansa: ”- – hän pitää järkeäni ja kykyjäni suuremmassa arvossa kuin sydäntäni, joka sentään on ainoa ylpeyteni ja kaiken minuuteni keskus, kaiken voimani, kaiken onnellisuuteni, kaikkien kärsimysteni keskus.

Ah, sen mitä minä järkeni nojalla tiedän, voi tietää kuka tahansa – sydämeni sen sijaan on yksin minun.”

Viehättävä kirja, tyyliltään niin erilainen kuin nykyajan proosa, vie mukanaan. Otavan uuden painoksen kaunis kansikuva ansaitsee kiitokset myös.

Mikä Klopstock, mikä Ossian? Entä Emilia Galotti? Jotta romaanista saa kaiken irti, on hyvä tietää nämä kirjan sivuilla esiintyvät nimet.

Tärkeässä kohdassa Lotte ja Werther ihailevat luonnonnäkymää myrskyn jälkeen, Lotte liikuttuu kyyneliin ja sanoo yhden sanan: − Klopstock!

Werther liikuttuu välittömästi yhtä lailla, ”vajosin niihin syviin tunnelmiin, jotka tuo yksi sana sai tulvimaan ylitseni. En kestänyt enää, vaan kumarruin hänen kättänsä kohti ja suutelin sitä onnen kyyneleitä vuodattaen.” Kyse on oodista, jonka oli kirjoittanut Friedrich Gottlieb Klopstock (1724–1803), tunteikkaista ja ylevistä värssyistään tunnettu saksalainen runoilija.

Tapahtumien jo lähestyessä traagista loppuaan Lotte ja Werther viettävät iltaa, ja Lotte pyytää Wertheriä lukemaan ääneen kääntämiään Ossianin lauluja. Mies tekee työtä käskettyä; seuraa viisi aukeamaa paatoksellista legendarunoelmaa.

Skotlantilainen runoilija James Macpherson (1736–1796) väitti löytäneensä muinaisiiriläisiä runoja ja kirjoitti niistä Ossianin laulut, jotka ilmestyivät 1760-luvulla. Ne levisivät pian ympäri Eurooppaa. Kielitaitoinen Goethe kuului näiden runojen saksantajiin. Ossianissa jumalhahmot kohtaavat toisensa melankolisissa merkeissä muistellen loistonsa päiviä ja kohtaamiaan tragedioita.

Sitten vielä Emilia Galotti, kirja joka löytyy itsemurhan tehneen Wertherin pöydältä. Kyseessä on Gotthold Ephraim Lessingin näytelmä vuodelta 1772, ns. bürgerliches Trauerspiel eli porvaristragedia. Näytelmä kritisoi aateliston tyranniaa ”alempiinsa” nähden ja pohtii ideatasolla yksilöllistä rakkautta vs. järjestetyt omaisuusavioliitot.

Näytelmän päähenkilö on hyveellinen porvarisneito Emilia, joka on menossa naimisiin kreivin kanssa. Guastallan paha prinssi iskee neitoon silmänsä ja raivaa kylmäverisesti kreivin tieltään. Morsian kaapataan kartanoon, missä hän tapaa prinssin aiemman rakastajattaren. Nainen anoo Emilian isää surmaamaan pahan prinssin, mutta Emilian isä ei tahdo tehdä sitä, koska lopullisen koston tehköön Jumala. Myöhemmin Emilia anelee kuolemaa isältään. Isän pitäisi surmata tytär, jotta tätä ei häväistäisi prinssin käsissä. Isä suostuu, puukottaa tyttärensä ja kauhistuu. Murhenäytelmän lopputulema on, että vain Jumala on absoluuttinen auktoriteetti.

Wertherin yhteydessä mainitaan usein, että kirja olisi aiheuttanut nuorten itsemurha-aallon. Tästä ei kuitenkaan näytä olevan vakuuttavia todisteita. Sen sijaan mielenkiintoista on, että Goethe lainasi Wertheriin edellämainitun Emilia Galotti -draamayksityiskohdan tosielämästä. Saksalainen lakimies Karl Wilhelm Jerusalem (1747–1772) päätti päivänsä samoin kuin Werther, ja hänen viereltään löytyi Emilia Galotti -näytelmäteksti. Jerusalem oli turhautunut paitsi rakkauteen myös edessä avautuvaan elämännäkymään muutenkin. (Lähteinä käytetty: Otavan kirjallisuustieto 1990; Wikipedia.)

Taina

Täivaltio ja Hitlerin nikkelimyrkytys

Janne Könönen : Hitler ja Suomi : Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota (Tammi, 2022)

"Taloustilanne on sellainen, että voimme kestää vain muutaman vuoden. Göring voi vahvistaa teille tämän. Meillä ei ole mitään hävittävää. Sota on aloitettava heti."
Hitler 1939

Janne Könösen kirja kuvaa ajanjakson Hitlerin valtaantulosta toisen maailmansodan loppuun asti. Hän käy läpi sodan keskeiset vaiheet niin Saksan kuin Suomenkin osalta. Tarkastelun painopiste on tällä kertaa luonnonvaroissa ja niiden kuljetusreiteissä. Janne Könösen kirja kuvaa, miten Hitlerin huoli niiden hallinnasta voi perustella tehtyjä sotilaallisia ratkaisuja.

Janne Könösen mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumat vaikuttivat aivan merkittävästi Hitlerin ajatteluun. Hänen mielessään kummitteli sodan aikainen taloussaarto ja mitä se saksalaisille oli merkinnyt. Suomi liittolaisena ja yhtenä tärkeimmistä raaka-aineiden tuottajista liittyi siten elimellisesti hänen kaavailuihinsa tulevista etupiireistä. 

Janne Könönen halusi kirjassa syventää myös vanhentunutta Hitler-kuvaa "lyhytjännitteisestä taiteilijaluonteesta". Tuollainen kuva syntyy helposti, sillä Hitler ei juuri kertonut alaisilleen tarkemmin tavoitteistaan ja lisäksi hän "varioi toimintaansa tilannesidonnaisesti" (Ian Kershaw).

Saksa ei ollut maailmansotien välillä ainoa maa, jossa pohdittiin raaka-aineiden saantia teollisuuden tarpeisiin. Tuo kysymys oli monien suurvaltojen strategisessa ajattelussa keskeisellä sijalla. Yleinen käsitys oli, että seuraavan suursodan ratkaisu riippuu siitä, kuka hallitsee maailman tärkeimpiä raaka-aineita. Erityisen painoarvon saivat varusteluteollisuuden tarpeet.

Vastanimitettynä valtakunnankanslerina 1933 Hitler oli kertonut uuden hallituksensa ministereille, että seuraavat viisi vuotta omistetaan Saksan puolustusvalmiuden palauttamiselle. Saksa käyttikin kolmannen valtakunnan alkuvuosina 5-10 prosenttia bruttokansantuotteestaan aseelliseen varustautumiseen. 1939 sotilasmenot olivat kasvaneet huippulukemiin, 23 prosenttiin maan teollisesta kokonaistuotannosta ja Saksasta tuli yksi maailman suurimmista metallien kuluttajista. Saksan rauta- ja terästeollisuuden näkökulmasta maa vain oli lohduttoman raaka-aineköyhä.

Janne Könösen mukaan Hitlerin pitkän tähtäimen tavoite oli luoda Saksasta autarkia, täydellisen omavarainen talousalue. Sitä varten viriteltiin ajatusta lähes koko Euroopan kattavasta saksalaisvetoisesta suurtalousalueesta (Grosswirtschaftsraum). Skandinavia kuului olennaisena osana tähän. Tämä autarkia varmistaisi resurssit todella pitkään sotaan, jota Hitler kaavaili päävihollista, Yhdysvaltoja vastaan.

Janne Könönen kuvaa kiinnostavasti, millaisia riskejä Hitler otti toteuttaakseen visionsa. Sekä varusteluteollisuuden edustajat että armeijan johto olivat syvästi huolissaan käytettävissä olevien voimavarojen niukkuudesta. Esimerkiksi Puolan valtauksen jälkeen varusteluvastaavat olivat laskeneet, että ampumatarvikkeita oli varastossa vain yhdelle kolmasosalle divisioonista ja niillekin vain 14 päiväksi. Ja Hitler havitteli jo hyökkäystä Ranskaan. Hitler tiesi vallan hyvin, että viholliset olisivat pian Saksaa vahvempia, sillä ne varustautuivat nopeasti. Molotov-Ribbentrop -sopimus hankki hänelle vähän lisäaikaa, mutta Janne Könösen mukaan tärkeämpi tekijä oli samaan aikaan solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen kauppasopimus. Saksa toimitti Stalinille raaka-aineiden vastineeksi sotamateriaalia, teknistä tietotaitoa ja teollisuustuotteita. Hitler tiesi, että järjestely oli väliaikainen, mutta hän saavutti tavoitteensa: hän vältti kahden rintaman sodan ja sai kipeästi tarvittavia luonnonvaroja.

Janne Könönen kirjoittaa, että sodan alkuvaiheessa Hitler ei ollut juuri kiinnostunut Suomesta. Hitler arveli talvisodan päättyvän maamme osalta Neuvostoliiton miehitykseen. Myös Ruotsin rautamalmi oli hänestä korvattavissa Ranskan ja Itä-Euroopan kaivosten tuotannolla. Hitler alkoi kuitenkin epäillä, että länsivallat suunnittelevat operaatiota pohjoisessa turvatakseen malmit itselleen. Lisäksi ne olivat osoittaneet sympatioita Suomen avustamiselle talvisodan aikana. Suomen ja etenkin Ruotsin poliitikot olivat epäluotettavia, sillä he osoittivat jokseen peittelemätöntä sympatiaa Englantia ja Yhdysvaltoja kohtaan. Riski sodan eskalaatiosta Skandinaviassa oli Hitleristä ilmeinen ja lisäksi Suomi, ällistyttävä "itsemurha-alttiuteen saakka jääräpäiseksi osoittautunut maa" alkoi kiinnostaa häntä myös sotilaallisesti. Suomi oli päästetty Neuvostoliiton etupiiriin, mutta Hitler huomasi, että Suomea ei voikaan sahata irti Skandinaviasta vahingoittamatta Ruotsin ja Norjan strategista asemaa. Tästä eteenpäin Pohjola oli Hitlerin suunnitelmissa kokonaisuus, josta tuli pitää tiukasti kiinni.

   "Kun Saksan sotatappiot itärintamalla kasvoivat, pian Neuvostoliitto uhkasi myös tärkeiden kaivosalueiden, kuten Nikopolin ja Krivoi Rogin hallussapitoa. Albert Speer laati tällöin Hitlerille muistion, jossa hän toivoi, että Ruotsin ja Balkanin rautamalmin katkeamaton virtaus varmistettaisiin. Speerin mukaan Suomi tarjosi nikkelin lisäksi muun muassa puutavaraa, kuparia, kobolttia, molybdeeniä sekä rikkikiisua. Ruotsista saatiin olennainen osa Saksan tekstiiliteollisuuden kaipaamasta selluloosasta. Erityisen merkittäviä olivat kuulalaakerit, joiden tuonnista peräti 80 prosenttia tuli vuonna 1943 Ruotsista. Mikäli sotaa haluttiin pitkällä aikavälillä jatkaa liitoutuneiden voimistuvaa rintamaa vastaan, Skandinavian tuonnin turvaaminen oli kaikesta päätellen strategisesti äärimmäisen tärkeää.

   "Samalla kun monet Euroopan maat ruokkivat Saksaa raaka-aineillaan, Saksa puolestaan kantoi huolta tuontimaidensa olosuhteista ja toimitti tarvittaessa niille materiaalista apua. Pohjolan maissa tarvetta oli varsinkin elintarvikkeille sekä kivihiilelle, jota Pohjolan kylminä talvikuukausina tarvittiin paljon asuntojen lämmitykseen. Saksalla oli omassa maaperässään runsaasti hiiltä, ja estääkseen luonnonvarojen tuontimaitaan, Ruotsi ja Suomi mukaan lukien, luisumasta ahdinkoon, se kuljetti valtavia hiilimääriä rajojensa ulkopuolelle."

Janne Könönen kuvailee kirjassa merkittävimpien toimijoiden henkilökohtaisia suhteita ja viestien vaihtoa. Suomalaiset saattoivat vetää parlamentarismi-kortin hihasta, kun Hitlerin vaatimukset sotaponnistusten lisäämiseksi alkoivat tuntua liian raskailta:

"Saksalaisille haluttiin antaa kuva, jonka mukaan sotilaalliset jatkotoimet olivat demokratian oloissa mahdottomia Helsingissä istuvien poliitikkojen arkuuden vuoksi. Helsingin poliittinen johto ja maakunnista ponnistaneet rivikansanedustajat esitettiin sotilastaktiikoita ymmärtämättöminä jarrumiehinä. Sen sijaan Mannerheimin ja sotilaspiirien profiili rakennettiin tietoisesti saksalaisystävällisemmäksi kuin mitä se varsinkin Mannerheimin itsensä kohdalla tosiasiassa oli."

Janne Könönen kirjoittaa loppusanoissa, että kirjoitustyö oli monivuotinen prosessi. Koronapandemian takia häneltä jäi käyttämättä apuraha, joka oli myönnetty Tukholmassa tehtävään arkistotyöhön. Mielestäni tulos on ilman sitäkin ansiokas. Könönen kirjoittaa oppineensa työn kuluessa hiukan paremmin ymmärtämään suurvaltojen näkökulmia sekä Suomen geostrategista asemaa Euroopan koilliskulmalla ja Itämeren alueen osana. Tätä oppia hän jakaa kiitettävästi lukijallekin.

   "Ne asiat, jotka meistä itsestämme vaikuttavat olevan maamme kohdalla tärkeimpiä, ovat joskus suurille toimijoille pelkkiä sivulauseita. Ja toisaalta toiset näkevät meistä joskus kauempaa asioita, jotka ovat itsellemme vaikeita tunnistaa."

Jostakin syystä ajatukset kirjaa lukiessa ovat toistuvasti eksyilleet nykyisyyteen, kun parhaillaan ruotsalaisten kanssa kopistelemme lunta tallukoistamme Naton porstuassa. Petsamon ja nikkelikaivoksen menetimme, mutta Skandinavian sotilasstrategiset kipupisteet ovat säilynyt ennallaan: kapea Suomenlahti, Ahvenanmaa, pitkä Ruotsin rannikko, Atlantin rannikon puolustus. Lisäksi päivittäiset uutiset Ukrainasta, tuosta Hitlerin havittelemasta "leipäkorista", ovat kertoneet samoista tapahtumapaikoista, jotka mainitaan myös Janne Könösen kirjassa: Donbassin kaivokset, Donetskin teollisuusvyöhyke sekä Nikopolin mangaanialue.
Iso kuva on ilmeisen pysyvä: pienempien valtioiden ahdinko suurten riehaantuessa taistelemaan vaikutusvallasta.


Tommi

Totalitarismin leppymätön kriitikko

Kurt Sontheimer : Hannah Arendt : suuren ajattelijan elämä (suomentanut Maija Pietikäinen. Into, 2019)

"Hannah Arendtin kirja totaalisen herruuden syistä ja elementeistä oli omaperäinen yritys tulkita totalitarismi uudeksi valtiomuodoksi. Tämän valtiomuodon päämääränä oli tuhota ihmisen ymmärrys politiikasta ja antaa valtiomuotojen länsimaiselle historialle uudenlainen ja äärimmäinen ominaislaatu, jonka voittokulku johtaisi inhimillisyyden tuhoutumiseen. Historioitsijoille ja politiikan julkisille keskustelijoille, jotka olivat pohtineet totalitarismin ongelmaa, sen syntymissyitä ja olemassaolon vaikutuksia, Arendtin kirja ei ollut mikään helppo pala purtavaksi. Teoksesta kävi ilmi, että siinä asialla oli filosofi, joka käsitteli ihmisenä olemisen kohtaloa omana aikanaan. Hän ei ollut yksityiskohtiin keskittyvä historioitsija, joka yksinomaan yrittäisi luonnostella sitä kehityskulkua, joka oli tehnyt totalitaarisen järjestelmien synnyn kansallissosialismissa ja bolsevismissa mahdolliseksi."

Kurt Sontheimer oli yksi Saksan huomattavimpia politiikan tutkijoista. Hän toimi valtio-opin professorina Berliinissä ja Münchenissä. Tämä 2006 julkaistu kirja Hannah Arendtista jäi hänen viimeisekseen, sillä hän kuoli 2005. Alussa ollut ote käsittelee Arendtin teosta vuodelta 1951 The origins of totalitarianism (suom. Totalitarismin synty, 2013). Kirjaa pidetään Arendtin avainteoksena, sillä siinä näyttäytyvät hänen poliittisen teoriansa peruspiirteet, joita hän myöhemmin työsti edelleen. Se oli aikanaan sensaatio, koska yksi voittajavaltioista Neuvostoliitto julisti kommunistisen valtiomuotonsa natsismin vastakohdaksi. Arendt osoitti, että vaikka ne poikkeavat toisistaan ideologiselta sisällöltään, niin ne ovat muodoltaan samankaltaiset. Molemmat perustuvat alistettujen aktiiviseen osallistumiseen

Kurt Sontheimer käy kirjassa läpi Hannah Arendtin elämän vaiheet: erottaminen tyttölyseosta, sopimaton suhde opettaja Martin Heideggerin kanssa, Gestapon pidätykset, pako Ranskaan, toiminta juutalaisten avustusjärjestöissä, uusi pakomatka Yhdysvaltoihin sekä siellä syntyneet tutkimukset. Sontheimer kuvaa selkeästi ja ymmärrettävästi Arendtin ajattelun keskeisiä teemoja. Myös Arendtin kirjojen saama välillä tuomitsevakin vastaanotto sekä hänen marginalisointinsa tiedeyhteisön taholta noteerataan.

Kirjan kuusi osaa kuvaavat miten Sontheimer on aihetta lähestynyt:

Osa I: Poikkeuksellinen elämä
Osa II: Ajattelun kehitys
Osa III: Poliittinen esseisti
Osa IV: Eichmann-erimielisyydet
Osa V: Arendtin lähipiiri
Osa VI: Mitä jää jäljelle? Hannah Arendtin henkinen testamentti

Arendtilla oli lukuisia kriitikoita. Eräs syy oli hänen monipuolinen ajattelunsa, joten häntä ei voinut kunnolla "lokeroida". Arendt ei varsinaisesti edustanut mitään "oppiainetta", hän ei ollut historioitsija eikä sosiologi. Monet pitivät hänen poliittista filosofiaansa romantiikan ja eksistentialismin vanhentuneena sekoituksena. Arendt julistikin pontevasti, että hänen henkinen ponnistelunsa oli ajattelua ilman kaiteita. Hän oli myös koko ajan valmis tarkistamaan kantojaan, jos hänen käsityksensä todellisuudesta osoittautui virheelliseksi. Hän ajatteli ja arvosteli itsenäisesti tavoittelematta minkäänlaista suosiota. Riippumattomuus oli tärkeämpää kuin kuuluminen johonkin suuntaukseen tai ryhmään.

Juutalainen joka suututti juutalaiset... Hannah Arendt kannatti Israelin valtiota. Tosin sen olisi hänestä pitänyt olla sellainen, joka olisi ottanut palestiinalaisten oikeutetut vaatimukset tasapuolisesti huomioon, eräälaista liittovaltiota. Kun niin ei sitten käynyt, niin hän otti etäisyyttä militantteihin sionisteihin. Ja sitten 1963 tuli se Eichmann-kirja, Eichmann in Jerusalem - A Report on the Banality of Evil (Eichmann Jerusalemissa : raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, 2016). Aikana jolloin vähätteleväksi arveltu asenne, kuten pahuuden arkipäiväistäminen tai joukkomurhaajan luonnehtiminen "narriksi" eivät olleet pelkästään paheksuttuja. Ne olivat petoksia kaikkia juutalaisia kohtaan.

Kurt Sontheimerin mielestä tuomio oli kohtuuton ja pikaistuksissa tehty. Lisäksi:

"On kuvaavaa, että Eichmannissa sen suoranaisen pahan ohella, joka näyttäytyi hänelle samalla kertaa myös banaalina, ajattelukyvyn puute merkitsi Arendtille suurinta pahuutta. Siksi ajattelu oli hänelle niin tärkeää; siksi hän suositteli itsenäisen ajattelun hyvettä, jota hän itse harjoitti esimerkillisellä tavalla."

Hannah Arendtin ajatteluun vaikuttaneet kokemukset liittyvät 1900-luvun totalitarismin katastrofeihin. Ne johtivat kaiken politiikan tuhoutumiseen. Hän omistautui ajattelussaan tehtävälle, kuinka voitaisiin luoda sellainen politiikka, joka kykenisi torjumaan nykyaikaan sisältyvät vaarat. Inhimillisempi maailma voidaan luoda politiikan uudenlaisen tavan ja idean avulla. Sontheimer kirjoittaa, että Arendtin viesti ei ole vanhentunut lainkaan ja pätee mitä suurimmassa määrin edelleen:

"Ottakaa poliittista vastuuta yhteisöstänne, pitäkää toiminnallanne huolta maailman tilasta, älkää antako kulutushalun ohjata teitä, sillä se tekee sokeaksi vapaan julkisuuden luomiselle. Arendtin merkitys poliittisena ajattelijana ei perustu ongelmiin annettuihin valmiisiin vastauksiin, joihin voisi vain vedota. Sen sijaan se perustuu hänen kehotukseensa tutkia mahdollisuuksia inhimillisen maailman luomiseksi ja hänen varmuuteensa siitä, että maailma on luotava poliittisen toiminnan avulla sellaiseksi, että sitä voi myös rakastaa (Arendtin amor mundi)."

Arendt on häikäilemätön optimisti: meillä on aina uuden alun mahdollisuus. Hän siteeraa usein Augustinuksen sanoja, jonka mukaan ihminen on luotu, jotta alku olisi olemassa. Sen jatkuvuutta ei voi katkaista, sillä jokaisen ihmisen syntymä on takuu siitä. Hän uskoo inhimillisen toiminnan vaikuttavuuteen. Se on politiikkaa, joka perustuu kykyyn aloittaa aina jotain uutta. Tätä voidaan pitää romantisoivana periaatteena. Tavallisesti ihmiset syntyvät annettuihin olosuhteisiin ja niihin on sopeuduttava. Joskus ne ovat niin ankarat, että jää peplkästään toive ja luottamus siihen, että uudet ihmiset voivat aloittaa jotain uutta.

"Myös Hannah Arendt tiesi toiminnan, joka aloittaa jotain uutta, kulun ja vaikutusten olevan arvaamattomia. Hänelle oli kuitenkin tärkeää rohkaista ja mahdollistaa tällaista toimintaa, ettei mahdollisuus aloittaa jotain uutta jäisi käyttämättä."

Saksalainen Piper-kustantamo on julkaissut laajasti Arendtin tuotantoa. Kustantaja halusi lisäksi julkaista orientoivan kirjan, joka toimii johdatuksena Arendtin elämään ja henkiseen kehitykseen. Toiveena oli kirja, joka samalla innostaisi laajempaa yleisöä tutustumaan tarkemmin filosofin kirjoihin ja ajatuksiin. 

Johdannossaan Kurt Sontheimer kirjoittaa, että hän halusi ymmärtää Arendtia hänen elämänsä ja ajattelunsa pohjalta. Hän keskittyi olennaiseen ja yritti esittää sen niin ymmärrettävästi kuin mahdollista. Tulos on mukaansatempaava kuvaus erään merkittävän filosofin elämäntiestä sekä hänen keskeisistä ajatuksistaan. Kurt Sontheimer onnistuu kirjassaan paketoimaan painavan ja vakavan filosofisen viestin ilmavaan muottiin.

"Arendtin pyrkimyksenä oli vaikuttaa ajattelun avulla siihen, että ihmiset kykenevät luomaan oman elämänsä. Parasta Arendtin tuotannossa ja hänessä henkilönä ovat intohimo ja se vakavuus, jolla hän keskittyy pohtimaan ihmisen kannalta tärkeitä kysymyksiä."


Tommi

PS: Mikäli haluat lukea toisenlaisen arvion tästä kirjasta, niin VTT Markku Johannes Koivusalo on kirjoittanut tästä Politiikka-lehdessä nro 62(2020):3, s. 308-310. Se on aivan täydellinen tyrmäys. Kun tutkin FINNA-tietokannasta, mitä tämä VTT Koivusalo itse on julkaissut, niin Tiede & edistys -lehdessä 38(2013):4 on ilmestynyt artikkeli Totalitarismista uusliberalismiin : Hannah Arendt ja aikamme poliittisen ajattelun ahdinko. Siitä käy ilmi miten Koivusalo näkee hyväksi esitellä tätä filosofia. Tarkoittikohan professori Sontheimer tämmöisiä dosentteja kirjoittaessaan:  "... monet Hannah Arendtin tulkitsijat ovat pitäneet houkuttelevana yritystä olla monimutkaisempia kuin hän itse." Missään tapauksessa se ei olisi innostanut minua perehtymään aiheeseen.

Suomalainen sankari vai saksalainen huijari

Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)

Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)


Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."

Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia. 

Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.

Felix Kersten:
   "Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."

Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."

Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)

Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.

Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin." 

Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)

Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.

Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.

Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena

Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.

Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.

Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta. 

Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"

Eine sehr komplizierte Geschichte!


Tommi

Kerronnan soppa lähes kiehuu yli

Ian McEwan: Opetukset. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2022.

”Ei se ollut unta, vaan muistojen virtaa unettomana yönä.” Näin alkaa arvostetun englantilaisen kertojan Ian McEwanin tuore suurromaani Opetukset ja antaa hyvän käsityksen, mitä tuleman pitää: kirjan päähenkilön Roland Barnesin muistelmia seitsemältä vuosikymmeneltä.

Pitkin matkaa pähkäilin, pidänkö tästä kirjasta vai en. Tavaraa on valtavasti. Kirja on roteva tiiliskivi, 650 sivua. Päiväkohtaiset maailmanpolitiikan tapahtumat ja lähihistorian merkittävät etapit ikään kuin paaluttavat kaiken: Kuuban ohjuskriisistä Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen, Berliinin muurin murtumisesta Irakin sotaan ja aivan tuoreisiinkin tapahtumiin, koronapandemiaan ja nationalismin nousuun ympäri maailmaa.

Kun näiden lomassa kerrotaan kolmen, neljän sukupolven kohtaloita muutamastakin sukuhaarasta ja käsitellään sellaisia teemoja kuin kirjailijan työn oikeutus, naisen oikeus taiteelliseen itseilmaisuun, pasifismi, sotatraumat, perhesalaisuudet, sukupolvien taakka ja hyväksikäyttö, niin paikoin on tunne, että soppa kiehuu yli ja ainesosia vain on liikaa. Lisäksi kerrontaa vesittää välillä löysä lörpöttely ja joutavien tarinoiden ymppääminen tärkeiden lomaan.

Aivan kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tekisikö joustavan, mukavan lukuromaanin vai tahtooko kirjoittaa pamflettia maailmanpolitiikasta, ilmastoasioista, tekoälystä, eliökadosta jne. Toisaalta McEwan rautaisilla kertojanlahjoillaan palauttaa mielenkiinnon kerran toisensa jälkeen. Minua säväytti esimerkiksi kuvaus optimismista, joka vallitsi Berliinin muurin murruttua 1989. Ihmiset todella uskoivat edistykseen. Voiko paremmin kuvata noita tuntoja:

”Väkijoukkojen ailahtelevat mielialat olivat aina arveluttaneet Rolandia, mutta nyt hän oli täysillä mukana yleisessä ilonpidossa. Toisen maailmansodan synkkä sopimus oli tullut päätepisteeseensä. Rauhanomainen ja yhdistynyt Saksa olisi pian totta. Venäjän imperiumi olisi hajoamassa ilman verenvuodatusta. Pian muodostuisi uusi Eurooppa. Venäjä seuraisi Unkaria, Puolaa ja muita ja muuttuisi demokratiaksi. Sehän saattaisi vaikka ryhtyä esimerkiksi kaikille. – – – Kylmän sodan ydinuhka oli mennyttä. Suuri aseistariisunta voisi nyt alkaa. Historiankirjat voitaisiin päättää tähän riemuitsevaan hyvien ihmisten joukkoon, joka juhli käännekohtaa Euroopan sivistyshistoriassa.”

Kirjan vahvinta antia ovat kuitenkin Rolandin lapsuutta ja nuoruutta käsittelevät luvut. Silloin pianotunneilla tapahtuu jotakin peruuttamatonta – kirjan alkuperäinen nimi on Lessons – jonka vaikutuksia Roland pohtii vanhanakin. McEwan kuvaa koskettavasti lapsen ajattelua, joka toisaalta on hetkessä ja toisaalta yhdistelee syitä ja seurauksia, sekä autoritaarisen 1950-luvun henkeä; ”kaikki oli lapsen syytä”, tapahtuipa lähes mitä tahansa.

Vuosikymmeniä myöhemmin liki 40-vuotias Roland on jäänyt poikavauvansa kanssa kahden. Vaimo hylkää perheensä, koska ei katso voivansa muuten toteuttaa kutsumustaan kirjailijana. Levottomuus alkaa piinata Rolandia, vauvan kanssa vaadittava rutiininomaisuus puuduttaa, ja sitten Euroopan ylle leviää radioaktiivinen pilvi. Roland miettii elämäänsä, tiivistelee ikkunoita pakkomielteisesti ja jauhaa mielessään ajatuksia menetetyistä mahdollisuuksista.

Tärkeä teema on kirjailijan työ ja oman elämän sekä läheisten käyttäminen aineistona. Taide-elämä on läsnä myös klassisena pianomusiikkina, jazzpianismina ja esteettisyyden arvostamisena. Päähenkilö Roland ei ole kirjailija, vaan muusikko, runoilija ja kriitikko sekä satunnaisten sekatöiden tekijä. Kirjailijan roolia ja maineen sattumanvaraisuutta käsitellään Alissa-vaimon uran kautta. Teema nostaa esiin ajatuksen kaiken muuttuvaisuudesta. Kirjailijat painuvat unholaan, ja nykyisessä puritaanisessa ajassa Alissan kaltaista räväkkäsanaista feministiä uhkaa cancelointi.

Alissan saksalaiset sukujuuret, saksalainen elämänmeno lännessä ja idässä, Berliinin muurin murtuminen. Ja toisaalta englantilainen elämänmeno, sisäpolitiikka, ulkopolitiikka, Brexit. Sekä lapsuuden muistoja eksoottisemmista maista. Kuten sanottu, tavaraa on tarjolla runsaasti. Punaisena lankana toki on Rolandin kehityskaari, jota värittää ylivirittynyt seksuaalisuus ja narsismi.

”Roland koki, että kaikki mitä hän elämässään teki – kaikki erilaiset freelance-viritykset, ystäyyssuhteet, huvitukset, itseopiskelu – oli pelkkää väistelyä, hetken helpotusta. Hän väisteli vakinaista palkkatyötä ollakseen käytettävissä. Hänen täytyi pysytellä vapaana – jotta voisi saada jotakin pysyvää. – – – Hän ei mahtanut itselleen mitään. Kaiken pohjalla oli bassokulkuna soiva pettymyksen perusääni.”

Rolandin egoismia kuvaa hyvin seuraava kohta: ”Rolandin mielestä kuoleman huonoimpia puolia oli se, että ihminen poistettiin tarinasta. Seurattuaan sitä tähän asti hän halusi tietää miten asiat kehittyisivät.” Päähenkilön kunniaksi on todettava, että hän itsekin toteaa olevansa omahyväinen tomppeli.

Kirjan loppupuolella paistaa myös esiin iäkkään henkilön ihmettely vuosikymmenien muistamisen taakan äärellä. Roland järjestelee koronapandemian liikkumiskiellon aikana suurta määrää vanhoja valokuvia. Urakka edistyy hitaasti, koska jokainen kuva herättää muistoja. Kaiken katoavaisuutta ei pääse pakoon.  ”… aivan ensimmäisenä katoaa aina kuva itsestä, siitä millainen itse oli ollut ja miltä oli muista vaikuttanut.”

Tekstimassasta jää mieleen useita helmiä, kuten kohta, jossa kuolleen rakkaan uurnaa ollaan viemässä joen äärelle tai jossa pönäkät poliisit kuulustelevat Rolandia, vauvan kanssa sinnittelevää yksinhuoltajaisää, jonka muistikirjamerkintöjä virkavalta lukee kuin piru raamattua.

Vaikka vaikutelma tästä järkäleestä on hieman sekava, niin vaakakuppi kallistuu lopulta tykkäämisen puolelle.

Tommi-veljeni on aiemmin esitellyt Aarrearkussa kaksi Ian McEwanin romaania. Pähkinänkuori (Nutshell, 2016) on erikoinen tarina – kertojana on syntymätön sikiö. Lauantai (Saturday, 2005) taas on yhdenpäivänromaani päähenkilönään näköjään täydellisesti menestynyt kirurgi. Lue Pähkinänkuori-romaanista tästä ja Lauantai-romaanista tästä.

Taina

Väkivaltaa omenankorjuun aikaan

Seghers, Anna: Seitsemäs risti. Suom. Elvi Sinervo. Kansankulttuuri 1961.

Jos haluat lukea jotakin hilpeätä ja rentouttavaa, älä lue Seitsemättä ristiä. Mutta jos tahdot paremmin ymmärtää Saksan 1930-luvun tapahtumia, niin lue ihmeessä. Ajankuvan terävä sanoiksi pukeminen, ei paasaten, vaan eri henkilöhahmojen kautta ilmaistuna on tämän romaanin tärkein anti.

Seitsemäs risti  (Das siebte Kreuz) kertoo natsi-Saksan ajasta ennen sodan syttymistä, seitsemästä vangista, jotka pakenevat Westhofin rangaistusleiriltä.

Leirin komentaja vannoo, että ennen kuin viikko on lopussa, karkurit saadaan kiinni. Hän keksii tehdä leirirakennuksen viereisistä seitsemästä plataanipuusta ristit, joihin palautetut vangit köytetään rangaistukseksi. Jotkut jäävät kiinni jokseenkin heti. Toiset pääsevät pitemmälle. Leirin sadistiset kierrokset kiihtyvät sitä mukaa kun miehiä palautuu leiriin.

Yksi onnistuu pakenemaan. Seitsemäs risti jää tyhjäksi; siitä tulee toivon ja vapauden symboli vankeudessa kituville.

Leirillä säilytetään ja rangaistaan toisinajattelijoita. Juutalaisia kohtaan ilmapiiri on muuttunut jo niin, että Westhofin likeiseltä seudulta juutalaiset yrittäjät lähtevät maanpakoon.

Anna Seghers kirjoitti tämän teoksen tiettävästi 1930-luvun puolella. Se ilmestyi vuonna 1942 Yhdysvalloissa. Saksaksi kirja ilmestyi Meksikossa 1943 ja ensi kerran Saksassa 1946.

Kirjaa lukee kuin jännitysromaania, sillä vankikarkureiden vaiheet ovat hiuksianostattavat. Toisaalta henkilöiden runsaus luo haastetta; jouduin selailemaan edestakaisin erottaakseni Franzit ja Fritzit. Vankikarkureiden ympärillä pyörii laaja joukko väkeä, perheenjäseniä, naapureita, kyläyhteisön merkkihenkilöitä, virkavaltaa, satunnaisia silminnäkijöitä. Vankien epätoivoiseen pakoon, kipuihin, nälkään, janoon ja siirtymiseen pisteeltä toiselle nivoutuvat tavallisten kansalaisten työasiat, lemmenhuolet, monenlaiset mietteet. Sisältöä on siis ylenpalttisesti.

Oma synkkä juonteensa on väkivalta, joka läpäisee koko yhteisön. Se väreilee maaseudun omenatarhojen ja viljapeltojen liepeilläkin. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä. Pikemminkin kuulustelukohtaukset ovat viileästi raportoituja. Silminnäkijä saattaa mainita, että karkurilta puuttuu niin ja niin monta hammasta ylhäältä ja niin ja niin monta alhaalta, tai todetaan, ettei mies kuulustelun jälkeen pysynyt pystyssä.

Kaikki tapahtuu omenankorjuuaikaan, ja omenat toistuvatkin teemana pitkin kirjaa. Seghers kuvaa lyyrisesti syksyn kauneutta, kullankeltaista satoa notkuvia hedelmäpuita ja yhteisöllisiä korjuupuuhia. Omenia kuljetetaan, niillä käydään kauppaa, niistä syntyy herkullinen perinnepiirakka, ne käyvät verukkeeksi salaiseen tapaamiseen.

Miksi natsiaate sai kannatusta? Seitsemäs risti tuo isoa asiaa ruohonjuuritasolle. On ymmärrettävä ensimmäisen maailmansodan jälkeinen tilanne. Monet miehet ovat turhautuneita, kuten sotasankari Zillich:

”Kyllä tuntuu, että olen taas kotona, tässä roskalävessä, totisesti! Kun tekivät lopun sodasta, tekivät lopun hyvästä sodastamme! Täytyykö minun taas ruveta marssimaan lehmien perässä, niin, sehän kai on tarkoitus. Panna Zillich raaputtamaan hometta pois kynsillään.” (s. 362)

Turhautumista voimistaa vaikea työttömyys. Kun liittyy natsipuolueeseen, saa ainakin varmemmin töitä. Työn eetos ja muisto työttömyyden tuskasta ajaa eteenpäin ja auttaa ummistamaan silmiä tarvittaessa.

Suurperheet nauttivat erityisiä etuja.

” – Leikki sikseen, Georg, kaikki edut ja palkanlisää, 7 pfennigiä tunnilta huomioon ottaen se tuntuu jo sentään. Vapautus poistoista ja iso kasa kapaloita.

– Kansallissosialistinen kansanhuolto on aavistanut, että kolme vanhinta ehti pissiä entiset kapalot hajalle.

– Älä kuuntele Paulia, Liesel sanoi. – Hänenkin silmänsä tuikkivat varsin kauniisti, hän oli iloinen kuin sulhasaikanaan viime elokuisella kesäretkellä.

– Missä te sitten kävitte?

– Thüringenissä, kävimme katsomassa Wartburgia, Martin Lutheria ja Laulajien kilpaa ja Venusvuorta. Olihan sekin jonkinlainen palkinto. Ihan totta, ei tällaista ole ollut ennen maailmassa.” (s. 252)

Anna Seghers kirjoitti hieman myöhemmin, vuonna 1946 romaanin Der Ausflug der toten Mädchen, joka kuvaa nuorten ystävysten retkeä. Tapahtumien lomassa piirtyy kuva sodan järjettömyyksien nujertamasta nuoruuden viattomuudesta. Kukaan ei pääse pakoon, olipa konfliktin kummalla puolella tahansa, vaan kaikki kärsivät.

Menetetty viattomuus: myös Seitsemäs risti pohtii tätä problematiikkaa monen henkilöhahmon muodossa. Ikävännäköinen vankileiri herättää alkuvaiheessa seudulla hätäännystä ja vastustusta, mutta käytännölliset talonpojat huomaavat pian mielihyväkseen, että vihanneksia ja muita tuotteita saa tilanteen ansiosta mukavasti kaupaksi. Ja nuoret sisäistävät leirin ”välttämättömyyden”.

”Ylipäänsä oli kylän nuori polvi, pojat ja tytöt, kärkäs tarkasti selittämään vanhemmilleen, miksi leiri oli olemassa ja keitä varten, nuoret ihmiset kun aina luulevat tietävänsä kaiken paremmin – asia on vain niin, että entisaikaan nuoret olivat tietävinään paremmin hyvän, mutta nyt he olivat paremmin selvillä pahasta.” (s. 87)

On nuori neito Helwig, jota elämä kutsuu rakastamaan ja jota nuorisokasvatus on jo muovannut.

”Hänen sydäntään ahdisti hiukan. Miksi tänä iltana oli vapaata? Hänen oli ikävä tuttua seuraa, melua, kilpaleikkejä ja marsseja. Hän oli kasvanut isoksi trumpettien, fanfaarien, heil-huutojen ja marssinnan hurjassa melskeessä. Tänä iltana oli kaikki yhtäkkiä tauonnut kahdeksi minuutiksi, kaikki soitto ja rummutus, niin että kuuli kaikki ne hienot sävelet, joita muutoin ei kuullut.” (s. 88)

Tai teini-ikäinen rouva Else, joka innokkaana pyrkii täyttämään aviovaimon normia. Kahvikutsuilla hän istuu ylpeänä suvun naisten joukkoon ja vihkisormuksella varustetulla ”kiinteälihaisella lapsenkädellään” kurottaa tyytyväisenä ottamaan omenakakkua.

Seghers kiteyttää muutamaan riviin totalitaarisen kasvatuksen tuloksen:

”Kaikki nuo tuolla ulkona seisovat nuoret tytöt ja pojat olivat Hitlerjugendin ja työpalvelun ja sotaväen läpi käytyään kuin niitä sadun lapsia, joita pedot kasvattivat, kunnes he olivat valmiit raatelemaan oman äitinsä.” (s. 173)

Mainzissa juutalaiseen perheeseen syntynyt, humanistisen yliopistosivistyksen hankkinut, 28-vuotiaana kommunistipuolueeseen liittynyt Seghers (oik. Netty Reiling Radványi, 1900-1983) oli jo varhain Gestapon silmätikkuna. Hollantilaiselta 1600-luvun alun taidemaalarilta omaksumallaan taiteilijanimellä hän kirjoitti profeetallisen varoittavia sanoja natsi-ideologiasta ja joutui kuulusteluihin ja pidätetyksi. Hän pakeni perheineen vainottuna kotimaastaan, ensin Pariisiin, ja kun natsien alue laajeni sinnekin, Meksikoon.

Sodan jälkeen hän palasi Saksaan, Berliiniin. Hän sai laajasta kirjallisesta tuotannostaan useita palkintoja, olipa ehdolla kirjallisuuden Nobelin saajaksikin vuonna 1967. Hänelle myönnettiin Jenan yliopiston kunniaprofessuuri ja Mainzin kunniakansalaisuus. Hänet on haudattu Berliiniin. Samassa kaupungissa osoitteessa Anna-Seghers-Strasse 81 sijaitsee myös kirjailijan nimikkomuseo.

Seghers kiinnostaa Saksassa yhä uusia yleisöjä. Hänen tekstejään luetaan ääneen ja esitetään näyttämöllä. Myös Seitsemäs risti on aina vain ajankohtainen, muun muassa mielipiteenvapautta, erilaisuuden sietämistä ja yhteisöllisyyden paineita pohdittaessa.

(Taina)