Polvihousu-Putin pilakuvissa

Jukka Lehtonen : Putileon Punaparte : yllätysten kevätretki (Kosminen Jänis, 2022)

Tämän kirjan hankinta oli heräteostos, johon Yle on syyllinen. Luin netistä sen sivuilta uutisen 14.1.2023. Siinä kerrottiin arkkitehti Jukka Lehtosesta ja hänen uudesta kirjasta, jossa on pilapiirroksia Vladimir Putinista ja Ukrainan sodasta. Jukka Lehtonen on harrastanut piirtämistä lapsesta asti. Sodan alettua hän lähetti aluksi pilakuvia lähinnä ystävilleen. Joulun lähestyessä syntyi idea: kootaan parhaat kuvat kirjaksi ja laitetaan se myyntiin. Kirjan myynnistä saatava tuotto lahjoitetaan ukrainalaisten avustamiseen. Jos tuntuu liian julmalta lähettää maksua vastaan omia terveisiä venäläisille tykistön kranaatteihin maalattuna, niin tällainen vaihtoehto on eräs varteenotettava mahdollisuus henkilökohtaisen tuen osoittamiseksi.

Jukka Lehtosen kirjan takakannessa:
”Venäläinen ruletti pyörii ja mustaa puhutaan valkoiseksi.Eläviksi kuolleiksi manipuloitu kansakunta, joka ei vähääkään välitä mistään ja historia, josta ammentaa myyttejä sepitettäväksi. Semmoisissa vesissä Putileon Punaparte tai tuttavallisemmin Putler, polvihousuikään jäänyt pieni mies, uiskentelee kuin kala ammeessa vaikka on itse vetänyt juuri tulpan irti. Nuoruudessa jäi jänskät agenttileikit kesken ja isoja pyssyjä on varastossa läjäpäin.”

Erikoisoperaation yhtenä perusteena Putin käytti venäläisten suojelemisella ns. uusissa kansantasavalloissa, jotka kansanäänestyksen jälkeen hakivat liittymistä Venäjää.

Sodan vuosipäivänä mieleen nousevat tunnelmat vuoden takaa. 25.2.2022 Eurooppa heräsi järkyttyneenä ja hämmentyneenä Ukrainan sodan ensimmäiseen aamuun. ”Putin valitsi sodan” otsikoi Helsingin sanomat pääkirjoituksensa kyseisenä päivänä. Ukraina oli jäänyt yksin puskurialueeksi Venäjän ja keskisen Euroopan väliin. Sen tragedia on, että liittoutumattomana sen ei arveltu saaan suojaa, kun sota pyyhkäisee sen yli.

Hyökkäys tuntui niin järjettömältä, että monet tunsivat voimatonta raivoa. Eräillä asiantuntijoillakin oli vaikeuksia saada tunteita kuriin, vaikka heillä oli tietoa asettaa Venäjän toiminta historialliseen perspektiiviin. Lehden haastatteleman, Helsingin yliopiston Euroopan historian professorin Laura Kolben tunteet olivat samanlaisia kuin itselläni (sivu A 6).

”Se miten Venäjän hyökkäys tullaan näkemään ja alkuvuoden 2022 kehitystä tulkitsemaan, jää tulevaisuuden historiankirjoittajille.
Mutta juuri tänään Kolbesta oli ’aivan hirveää herätä aamulla’.
’Yksilötasolla tulee valtavia turhautumisen, pettymyksen ja raivonkin tunteita. Sotakoneiston edessä yksi ihminen tuntee aina voimattomuutta, ja se on hyvin ikävä tunne. Koko kroppaa särkee, ihan oikeasti särkee.'”

Putinin lausunnot ja historiankäsitys vaikuttavat välillä todella oudoilta. Pandoran lipas on Jukka Lehtosella Palturin lipas.

Sota synnyttää uusia traumoja ja siitä seuraa historian tragedia. Laura Kolben mukaan pitäisi kunnolla purkaa vanhoja kerrostumia, jotta voitaisiin avata katse ja usko tulevaisuuteen. Meni lähes 50 vuotta, että vapauduttiin toisen maailmansodan jälkivaikutuksista. Muistin ja historiantulkintojen taistelu jatkuu, ja jälleen kysytään kenen historia on oikeaa historiaa. Menneisyyden kompleksisuutta ei halutakaan ymmärtää. Laura Kolben mielestä asetelma on tavattoman vaarallinen.

Itä-Suomen yliopiston yliopistolehtori Kati Parppei kertoo Maailmanpolitiikan arkipäivää -ohjelmassa 28.1.2023 isovenäläisestä ajattelusta ja siitä, miten se on vääristänyt venäläistä historiantulkintaa. Monissa muissa maissa kansallisia historiamyyttejä on pyritty purkamaan ja tarkastelemaan kriittisesti sekä tutkimuksessa että kouluopetuksessa. Siten on pyritty luomaan realistisempi kuva menneisyydestä. Varsinkin sodassa hävinneet valtiot ovat niin tehneet.

Voittajavaltio Venäjällä asia on päinvastoin: sankarimyyttejä pönkitetään ja epämukavampia asioita historiasta peitellään. Valtion sisäisen yhtenäisyyden ylläpitäminen edellyttää eheää ja sankarillista kansallista kertomusta. Tuloksena on ”suurvenäläisen sankaruuden näennäishistoria” sekä harhainen epärealistinen suhde menneisyyteen.

Ongelma johtuu siitä, että kansallinen historiakuvasto perustuu Venäjällä edelleen 1800-luvun kuvitteelliseen eheään kansalliseen historiaan. Siinä Venäjän valta nähdään pyhänä ylhäältä tulevana ja kyseenalaistamattomana jatkumona. Kati Parppein mukaan voidaan hyvin puhua väestön ”kollektiivisesta muistinmenetyksestä” eräiden tosiasioiden suhteen. Toinen vakava seuraus tuosta ajattelutavasta on miten Venäjä näkee asemansa maailmassa, mihin se katsoo olevansa oikeutettu oman asemansa perusteella ja miten se sitten toimii näiden päätelmien pohjalta (esimerkkinä etupiiriajattelu ja sotilaalliset toimet naapureita vastaan).

Helsingin sanomat siteeraa 25.2.2022 myös presidentti Volodymyr Zelenskyin koskettavaa vetoomusta kaikille venäläisille (sivu A 19).

”Zelenskyi tarttui myös siihen, kuinka Putin väitti Ukrainan olevan keinotekoinen maa, muka oikeutetusti osa Venäjää.
’Naapurit rikastuttavat toisiaan aina kulttuurisesti. Se ei kuitenkaan tee niistä yhtä kokonaisuutta. Se ei sulata meitä teihin. Me olemme erilaisia, mutta se ei ole syy olla vihollisia. Me haluamme määrittää ja rakentaa tulevaisuutemme itse, rauhassa, tyynesti ja rehellisesti.’
’Useilla teistä on sukulaisia Ukrainassa, opiskelitte ukrainalaisissa yliopistoissa, teillä on ukrainalaisia ystäviä. Tiedätte luonteemme, periaatteemme, mikä meille on tärkeää. Kuunnelkaa itseänne, järjen ääntänne. Ukrainan kansa haluaa rauhaa.'”

Yksi ihminen tuntee voimattomuutta, mutta presidentti Zelenskyi oli silti vielä toiveikas:

”Sota vie takuut kaikilta. Kellään ei ole enää turvallisuustakuita. Ketkä kärsivät eniten? Ihmiset. Ketkä eivät halua tällaista tapahtuvan kenellekään? Ihmiset. Ketkä voivat pysäyttää asian? Ihmiset.”

Tommi

Putin, rautanyrkki rautahanskassa

Masha Gessen : Kasvoton mies : Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi (suomentanut Matti Kinnunen. Otava, 2012)

Masha Gessenin kirja päättyy optimistiseen jälkinäytökseen. Joulukuussa 2011 pidettiin parlamenttivaalit, jotka voitti Vladimir Putinin ja Dmitri Medvedevin Yhteinäinen Venäjä -puolue. Vääristeltyyn vaalitulokseen ja Putinin siihenastiseen yli 10 vuoden mittaiseen hallintoon kyllästyneet kansalaiset lähtivät ympäri Venäjää mielenosoituksiin. Ilmassa tuntui olevan muutoksen henkeä, sillä mielenosoitukset paisuivat ennennäkemättömiin mittoihin. Vaadittiin vapautta, uusia vaaleja ja Venäjää ilman Putinia. Julisteissa saatettiin nähdä:

”En äänestänyt näitä kusipäitä,
äänestin muita kusipäitä.
Vaadin uutta laskentaa.”

Masha Gessen uskoi itsekin tuolloin vanhan hallinnon kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Kreml näytti huitovan ilmaan. Sen masinoimat vastamielenosoitukset jäivät vaatimattomiksi. Gessen arvioi, ettei hallitus näytä huomanneen, että koko maa on suuttunut heihin:

”Niinpä he saattavat luulla, että jos annetaan opposition sopivan korvike-ehdokkaan osallistua maaliskuun presidentivaaliin, se päästää ulos riittävästi höyryä. Mielenosoitusten on jatkuttava kunnes Putin ja hänen sisäpiirinsä tajuavat, että he ovat pieni ja halveksuttu vähemmistö.”

Gessenin mielestä Putinin keinovalikoimiin kuuluvat terrorihyökkäykset olisivat voineet antaa aiheen julistaa hätätila. Se ei kuitenkaan enää pelastaisi hänen hallitustaan, mutta voisi viivyttää sen tuhoa enintään vuoden tai pari. Monet muut tuon tapahtuman kokeneet olivat samaa mieltä. Nyt 11 vuotta myöhemmin voidaan nähdä, miten väärässä he olivat. Kirjan tekijänä hänen olisi pitänyt lukea kirjansa sisällysluettelo vielä kolmannenkin kerran ajatuksella läpi. Se antaa mainion tiivistelmän siitä mihin suuntaan Putinin Venäjän kehitys jo oli tuohon mennessä kulkenut. Seuraavassa kirjan lukuja ajallisessa järjestyksessä:
– Sattumapresidentti
– Vallankaappaus ja ristiretki
– Uudistajan loppu
– Päivä jolloin media kuoli
– Demokratian riisuminen
– Terrorin valta
– Kyltymätön ahneus
– Takaisin SNTL:ään

Jälkinäytöksen arvioita lukuunottamatta Gessenin kirja on säilyttänyt ajankohtaisuutensa pelottavan hyvin. Se kuvaa, miten tuo tapetista tuskin erottuva vaatimaton agentti, joka aikanaan jätti vain hämärän muistikuvan tapaamiensa ihmisten mieliin ensitapaamisen jälkeen, pystyi rakentamaan KGB:n/FSB:n avulla imperiuminsa. Mielenosoittajilla ei ollut eikä edelleenkään ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia hänen luomaansa väkivaltakoneistoa vastaan. Tätä miestä paine kadulta tuskin tulee jatkossakaan kaatamaan.

Sivut: 1 2

Kuollutta itsevaltiasta katsellessa

Ladislav Mňačko: Vallan maku (suomentanut Risto Lehmusoksa. Gummerus, 1967)

”Vainaja lepäsi mustan, välkkyvällä kiinanlakalla sivellyn arkun alaosassa. Yläosan tilalla oli toistaiseksi lasikansi jotta hyvästelemään tulevat ihmiset voisivat vielä kerran, viimeisen kerran nähdä vainajan kasvot ja hahmon.”

Ladislav Mňačkon kirjan rakenne on pelkistetyn selkeä, mutta avautuu kiehtovasti tarinan kuluessa. Se kuvaa nimettömäksi jäävän valtiollisen johtajan virallisia hautajaisia. Kirjan kertoja on Frank, valtion virallinen lehtikuvaaja ja edesmenneen valtiomiehen nuoruuden aikainen ystävä. Frank on kokenut ja pätevä kuvaaja. Siksi salaisen poliisin päällikkö Galovič määräsi vain hänet kuvaaman tilaisuutta koska liiallinen määrä kuvaajia häiritsee juhlallisen aktin arvokkuutta. Galovič oli juuri alkanut oman operaationsa kuolleen syrjäyttämiseksi vallasta vähän ennen kuin sairaus tappoi tämän suurmiehen 52 vuoden ikäisenä.

”Täällä hän siis seisoskelisi kaksi päivää, seisoskelisi raskaan pronssiovenpuoliskon takana olevassa huomaamattomassa piilopaikassaan, silloin tällöin hän livahtaisi kolostaan esiin, ottaisi kuvia, Frank hallitsi työnsä loistavasti, hän tiesi kenestä ja mistä oli otettava kuva.”

200 valokuvaa lehdille. Galovič, ehdottomasti, lisäksi kuvia nuorpioneereistä laskemassa seppelettä, vanhasta mummosta joka pyyhkii liinalla kyynelkarpaloa poskeltaan katafalkin äärellä. Tehdaslaitosten, yhdistysten ja poliittisten järjestöjen delegaatioita. Frank huomioi paikalla olevat tarkkailijat, jotka huomaavat aina kaiken. Oliko rakennuksen edessä tarpeeksi ihmisiä? Jos ulkopuolella odottelevien lukumäärä uhkasi vähentyä, soitettaisiin johonkin kouluun tai tehtaaseen: jono ei saanut katketa. Organisoidut jäähyväiset. Organisoitu suru. Organisoitu tuska. Tällaiset seremoniat olivat Frankille tuttua rutiinia ja niiden ohjelma minuutilleen suunniteltu. ”Virallisten hautajaisten on sujuttava kitkattomasti, vaikkei mikään muu kitkattomasti sujuisikaan.”

Parin puuduttavan tylsän päivän aikana Frankilla oli mahdollisuus muistella yhteistä historiaansa vainajan kanssa. Myös hautajaisvieraat toivat hänen mieleensä tapahtumia menneisyydestä, joten kirja liikkuu joustavasti menneisyyden eri tasoilla palaten aina välillä hautajaissaliin. Muutama kohtaus tapahtuu myös Frankin kotona sekä ravintoloissa hänen tavatessaan hautajaisiin muualta saapuneita entisiä yhteisiä ystäviä.

Näiden kohtausten avulla vainajan kuva vähitellen syvenee ja Frank joutuu muutamaan otteeseen tarkistamaan aikaisempaa suhtautumistaan. Hänen ja vainajan aikaisempi tiivis ystävyys oli haalistunut vähitellen. Frank pohtii kirjan mittaan miksi niin oikeastaan tapahtui. Miksi aikaisemmasta aattellisesta ja intomielisestä uudistajasta tuli lopulta pelokas ja muita tyrannisoiva yksinvaltias.

”Pienestä pitäen taistelu oli ollut hänen kohtalonsa. Vimmastuneet santarmit jotka hävisivät hänelle pieksivät hänet yhä uudestaan ja uudestaan tajuttomaksi.”
Hän johti lakkoja. Hän kiihotti kansaa keskustorilla. Hänet haluttiin ostaa ja saada vaikenemaan. Vainajaa revittiin moneen tehtävään: hän oli rautateiden uudistamisesta vastaava komissaari, erikoistuomioistuinten jäsen, hän oli vallankumoushallituksen luja ja pitkä käsi. Häntä ei kiinnostanut oliko hän oikeassa, sillä hänellä oli valtuudet. Hänellä oli tarpeeksi rohkeutta päätöksiin ja tarpeeksi tarmokkuutta tekoihin. Hän oli myös selvillä siitä että oli vaarassa tuhota oman itsensä. Ajoittaisesta liiasta kovuudesta huolimatta hänellä oli kuitenkin kaukonäköisyyttä ja inhimillistä ymmärrystä.

Kuollut valtiomies oli aloittanut alhaalta, hän eteni piiritasolle ja vähitellen hallinnon huippuvirkoihin. Mňačko kuvaa syvenevän vainoharhaisuuden syntyä upeasti. Matka pimeyden ytimeen, isku iskulta syvemmälle:

”Hän puhdisti. Hän puhdisti ja puhdisti. Hän kunnostautui. Hänet pantiin töihin, hänen oli puhdistettava maa joka oli sekasorron vallassa. Häneltä vaadittiin paljon – ole päättäväinen, luja, kova ja lahjomaton. Ja tunteeton. Älä pelkää kovia otteita ja pidä aina mielessäsi: missä hakataan, siellä lastut lentelevät. Lastujen tähden kukaan ei vedä sinua tilille.
Hän siis hakkasi. Lastut lentelivät. Hän hakkasi maan paljaaksi, hänet kutsuttiin korkeampiin virkoihin. Hän oli hakannut itsensä alhaalta ylös.”

Ihmisen on tällaisesta pakko saada sielulleen jonkinasteista vahinkoa. Entä sitten kun metsänkaatajan kirves ei löydä enää kaadettavaa? Kun hän on päässyt kohoamaan titaaniksi kaikkien muiden yläpuolelle. Kun hän on kaatanut muut titaanit.
”Se merkitsi että titaanit voitiin kaataa. Jos hän oli kerran titaani niin hänetkin voitiin kaataa. Joskus silloin hän alkoi muuttua, hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua.”
Kehen saattoi enää uskoa? Uskollinen se joka ei koskaan horjunut. Hän ei koskaan horjunut. Itsestään hän saattoi olla varma, mutta entä muut? Luottaa voi vain uskollisiin. Hän oli uskollinen. Hän luotti vain itseensä.
”Hän, ainoa uskollinen, ainoa, viimeinen jättiläinen suurten lastukasojen keskellä.”

Ladislav Mňačkon teksti puhuttelee, sillä hän on käyttänyt kirjassa myös omia kokemuksiaan. Päähenkilöiden tavoin hänkin taisteli natseja vastaan maailmansodan loppuvaiheessa karattuaan keskitysleiriltä. Sodan jälkeen hän liittyi kommunistiseen puolueeseen ja työskenteli toimittajana eri lehdissä. Välirikko puolueeseen alkoi 1950-luvun näytösoikeudenkäynneistä, joista Mňačko niinikään kirjoitti kirjan (Seitsemäs yö). 1960-luvun suojasää rautaesiripun takana rohkaisi muitakin kirjailijoita ottamaan reippaammin kantaa reaalisosialismin ongelmiin, mutta raja tuli kohtalaisen nopeasti vastaan. Vallan mausta ehdittiin julkaistiin vain muutama luku slovakian kielellä 60-luvun alussa ennen kuin se kiellettiin. Kun Mňačko erehtyi lisäksi arvostelemaan Tšekkoslovakian noudattamaa Israelin politiikkaa, hänet erotettiin puolueesta ja kirjailijaliitosta. Neuvostoliiton miehittäjien tultua Prahaan hän pakeni Itävaltaan.

Päähenkilön nimettömyys saattaa olla pieni myönnytys sensorien suuntaan. Mňačko ei pitänyt itseään suoranaisesti romaanikirjailijana. Hän halusi tehdä tästä omien sanojensa mukaan enemmän poliittisen pamfletin henkilöpalvonnasta. Sellaisen julkaiseminen olisi kuitenkin ollut vielä epätodennäköisempää, joten kirja paketoitiin kaunokirjallisiin kääreisiin. Eräissä arvioissa tekstiä verrataan Hemingwayn tyyliin ja varmaan tiettyjä yhteisiä piirteitä löytyykin. Itseäni hiukan häiritsi alussa kerronnan karuus ja toisteisuus. Toisella lukukerralla se rupesi tuntumaan perustellulta. Ensinnäkin kyse on ”valokuvaajan” tekstistä. Visuaalisesti ajatteleva ei varmaan eeppiseen kerrontaan sortuisikaan vaan luo impressioita. Lisäksi kuvattu tilanne on Frankille pitkäveteinen. Samat naamat, tutut kuvakulmat, ajatus harhailee, palaa takaisin, lähtee taas polveilemaan…

Moni 60-luvun kirja tuntuu nykyään auttamattoman vanhentuneelta. Ei tämä, sillä sen viesti on varoittava ja erittäin ajankohtainen. Ilmeisesti merkittävään asemaan nousu ja pitkäaikainen vallankäyttö vaikuttavat aivoihimme aina samalla tavalla. Vainajan ex-vaimo Margit ja Frank:

”- Sanohan miten meidän kaikkien on oikein käynyt? Olisitko koskaan osannut kuvitella tällaista loppua?
– En koskaan. Mutta valta on tällaista, Margit. Se yllätti meidät, arvaamatta, emme osanneet käsitellä sitä emmekä osaa vieläkään.”

Tommi

Bis zum letzten Tropfen mein Führer!

Erich Kempka: Minä poltin Adolf Hitlerin (suomentanut Kyllikki Holmquist. Gummerus, 1955)

”Riuhtaisin kanisterin korkin auki.
Viereen putoili kranaatteja, maakokkareita ja kuraa sinkoili niskaamme, sirpaleet vihelsivät ympärillä.
Syöksyimme takaisin bunkkerin käytävään suojaan.
Hermomme olivat äärimmilleen pingottuneet. Odottelimme kiihtyneinä, kunnes kranaattisade hiljeni pihalla, ja riensimme sitten takaisin ulos. Juoksimme kumarassa ja tartuimme kanistereihin. Koko ruumis vapisten aloin valella vainajia bensiinillä hokien koko ajan mielessäni, että tämä oli ollut Adolf Hitlerin viimeinen käsky. Yhä uudelleen minut valtasi kauhu ja inho. ”En voi tehdä tätä!” Ja kuitenkin sai velvollisuudentuntoni aina ylivallan. Vieressäni täyttivät Günsche ja Linge samaa viimeistä velvollisuuttaan Adolf Hitleriä ja hänen vaimoaan kohtaan. Vainajien vaatteet lepattivat heikosti tuulessa, kunnes ne likomärkinä painuivat ruumiita vasten.”

Erich Kempkan pienen kirjan päättyessä jää hämmentynyt tunnelma. Se on kuiva ja pelkistetty, suorastaan karu selonteko. Se muistuttaa todistajanlausuntoa oikeudessa. Halutaan kuulla pelkkä totuus siihen mitään lisäämättä. Tuntuu että tekijä vastaa vain hänelle tehtyihin kysymyksiin eikä todellakaan kerro omaehtoisesti mitään ylimääräistä. Kirja päättyykin 1950 Kempkan Münchenin julkisen notaarin virastossa antamaan valaehtoiseen todistukseen. Sen mukaan hän kirjoitti tämän kirjan kuvailemalla historialliset tosiseikat kuin hän ne itse koki.

Erich Kempkaa alkoi häiritä se, että sodan jälkeen Hitlerin kohtalosta kiersi jatkuvasti villejä huhuja. Moni korkea natsi oli onnistunut pakenemaan liittoutuneilta ja epäiltiin, että Führerin osalta oli samoin. Huhujen mukaan kymmenkunta sukellusvenettä ja 12 lentokonetta oli komennettu valmiustilaan kuljettamaan hänet sodan lopussa turvaan. Lisäksi ”mielenkiintoisuuden sädekehää” tavoittelevat henkilöt kertoivat huimia tarinoita, miten he olivat saattaneet Hitlerin ja Eva Braunin saartolinjojen läpi milloin minnekin.

Kempka joutui kertomaan eri vankileirien kuulustelijoilla ja Nürnbergin tuomioistuimessa saman tarinan aina uudestaan:
”Ja kuitenkaan ei kukaan heistä voinut silloin kuvitella, että Adolf Hitlerin kaltainen mies olisi poistunut elämästä vapaaehtoisesti, kuten heille totuudenmukaisesti kerroin… ettei Adolf Hitler olisi käyttänyt ainoatakaan niistä tuhansista mahdollisuuksista , jotka olivat hänen kaltaisensa miehen ulottuvilla – ei, Waffen-SS-Obersturmbannführer Erich Kempka oli ilmetty valehtelija.”

Sivut: 1 2