Tuhon enteiden tulkit

Christa Wolf : Kassandra (suomentanut Oili Suominen. Kirjayhtymä,1985)

”Tapa minut Klytaimnestra. Surmaa minut. Pidä kiirettä.”

Ruotsalaisen painoksen kansi

Christa Wolf Aiskhyloksen Oresteiaa lukiessa (käännös TS):
”Kassandra. Näin hänet heti. Hän, vangiksi otettu, kahlitsi minut; hän, vieraiden tarkoitusperien kohde, otti minut valtaansa. Myöhemmin tulin kysyneeksi itseltäni milloin, missä ja kenen toimesta tarpeelliset sopimukset oli solmittu: lumous tehosi välittömästi. Uskoin jokaikisen sanan, jonka hän sanoi, ja enemmänkin, ehdoton luottamus välillämme. Kolmetuhatta vuotta – kadonneet. Niin vaikutti Kassandran näkijän kyky, jonka Apollo oli hänelle antanut, mutta menetti tehonsa jumalan samalla langettama kirous: Kukaan ei uskoisi Kassandraa. Hän oli minusta uskottava toisella tapaa: Tässä näytelmässä hän oli minusta ainoa, joka tunsi itsensä.”

1980 DDR:n viranomaiset olivat myöntäneet Christa Wolfille suuren huomionosoituksen. Hän sai luvan matkustaa lomalle Kreikkaan. Lentokone oli myöhässä ja hän oli alkanut lukea ajankuluksi Aiskhyloksen draamaa. Maaliskuisessa Schönefeldin transithallissa väsyneet aikuiset ja metelöivät lapset muodostavat verkon, mutta sen läpi Christa Wolf on näkevinään hahmon vaeltavan. Se laskee ennustajansauvan ja koristeet tukastaan maahan vihollisten edessä. Helpottuneenako? Itsetietoisena, etäisyyden muihin säilyttäen, kirkkaasti todellisuuden tiedostaen hän luopuu nyt raskaasta kutsumuksestaan. Hän on niin paljon pilkkaajiaan ylempänä eikä hänen äänessään ole kostonhimoa.
-”Tuntuu, että tiedän hänestä enemmän kuin pystyn todistamaan. Hän tarkkailee minua, liikuttaa minua enemmän kuin tahtoisinkaan.”

Aihe valtaa Christa Wolfin ajatukset täysin. Hän alkaa perehtyä siihen jo matkalla ja jatkaa palattuaan Berliiniin:

”Berliini, 18. joulukuuta 1980
Olen kadottanut kokoamani aineiston hallinnan. Se kasaantuu ympärilleni, enkä enää lue sitä, että saisin rakennettua näkyvän hahmon Kassandrasta luomani sisäisen kuvan ympärille, mikä on varsinainen tehtäväni. Luen koska en enää pääse irti esihistoriasta, mytologiasta, arkeologiasta. Marx ei tiennyt mitä arkeologia tulisi löytämään Kreetalta, Kreikasta ja Vähästä Aasiasta 1800-luvun lopulta eteenpäin. Silloin hän tuskin olisi kutsunut kreikkalaisia kulttuurimme ”lapsiksi”, joiden taideteokset kiehtovat meitä edelleen. Kreikkalainen kulttuuri on korkeakulttuuri, mykeneläisellä kyllästetty, joka puolestaan oli muiden korkeakulttuurien seuraaja, esimerkiksi minolaisen, josta kreikkalaisillakin oli edelleen jonkinlainen aavistus. Mutta olen varma, että Troijan kansa oli samanlaista kuin mekin. Heidän jumalansa olivat samoja kuin meidän, niitä vääriä. Ainoastaan meidän voimavaramme ja välineemme eivät ole samoja kuin heillä.” (käännös TS)

Ensimmäinen huomautus: suomalaiselle lukijalle annetaan Kassandrasta luettavaksi vain puolet. Alkuteokseen kuuluu lisäksi neljä Frankfurtissa pidettyä kirjallisuusesitelmää. Ne ovat mukana esimerkiksi kirjan ruotsalaisessa ja englantilaisessa käännöksessä. Nuo kaksi edellistä pätkää olivat siitä meillä sensuroidusta osuudesta (hyvin omavaltaisesti käännettyinä). Esitelmien kääntämättä jättämistä voi vain ihmetellä. Kertomus Kassandrasta toimii itsenäisenä, mutta esitelmien kanssa siitä tulee kokonaisuus, joka ei rajoitu pelkästään myytin uudelleen kertomiseen.

Noissa neljässä luennossaan Christa Wolf kertoo miten seurasi vuosia tätä yhtä avainsanaa, Kassandraa. Kun hän oli saanut laajan aiheen haltuunsa, se sana tuli merkitsemään hänelle kaikkea naisen asemaan, oikeuksiin ja itsetuntoon liittyvää. Luennoissa hän kuvaa miten tuo aineisto työn aikana tuli eläväksi ja miten Kassandran hahmo kasvoi. Se muutti myös hänen ajattelutapaansa. Neljäs luento on eräänlainen kirje, jossa Wolf pohtii Kassandran historiallista todellisuutta ja naiskirjoittajien toiminnan ehtoja niin historiassa kuin tämän kirjan kirjoittamisen aikaan. Viides osa on varsinainen kertomus Kassandrasta.

Sivut: 1 2

Kuvia joita ei enää ole

Ulrich Plenzdorf : Nuoren W:n uudet kärsimykset (suomentaneet Outi ja Kalevi Nyytäjä. Tammi 1974)

”ja tämä on kaikki teidän syynne / teidän jotka puheillanne saitte minut antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen toiminnasta – toiminnasta – olen jättänyt erohakemukseni – kerro tämä hiukan lievennettynä äidilleni – loppu

– Tajuatteko tästä mitään?
– En. En mitään.

Ettekä voikaan. Ei kai sitä kukaan käsitä. Mä löysin nää jutut yhdestä vanhasta risasta kirjasta, sellaisesta Reclamin pehmeäkantisesta. Mä nimittäin hukkasin nimilehden Willin mökin puuseessä.”

Palataan tekstissä takaisinpäin jotta tähän esittelyyn saadaan joku tolkku. Kirjan alussa nuoren W:n uudet kärsimykset olivat lopullisesti päättyneet. Todisteina siitä esitellään muutama kuolinilmoitus, esimerkkinä Frankfurt an der Oderin Volkswacht joulukuun 31. päivältä:

”Ystävämme, nuorisoliittolainen
EDGAR WIBEAU
menetti henkensä järkyttävän tapaturman uhrina.
Unohtumattoman järjestötoverimme muistoa kunnioittaen
VEB (K) Hydrauliikka, Mittenberg
Ammattikoulu — Tehtaanjohto — FDJ”

Tapahtumapaikka on siis entinen DDR joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa. Kirjan alun kuolinilmoitusten jälkeen toiminta lähtee välittömästi käyntiin. Edgarin isä, joka oli jättänyt perheensä, kun Edgar oli pikkuinen, yrittää selvittää mitä hänen poikansa oli tehnyt ja millainen nuori Edgar oli ollut. Miksi huippuarvosanoja saanut 17-vuotias poika oli jättänyt opintonsa kesken ja lähtenyt Berliiniin? Millaista elämää hän ystäväperheen siirtolapuutarhamökissä oli viettänyt? Näitä keskusteluja Edgar puolestaan koko ajan kommentoi ja täydentää. Eri henkilöiden muistoista, takautumista ja eri tasoista syntyy elävältä tuntuva kuva ristiriitaisesta hahmosta, joka etsi itseään ja luovi yhteiskunnan asettamien painostavien vaatimusten aallokossa.

”Yhtenä päivänä mulle pamahti päähän semmoinen älytön ajatus että mitä mun elämä olis ollut jos mun yhtäkkiä pitäis potkaista tyhjää, jos mä saisin vaikka paiseruton. Siis että mitä mä olisin ehtinyt saada elämästä irti. Ja siitä ajatuksesta mä en millään päässyt eroon.

– Mä olen ainakin sitä mieltä että Ed lähti pois siksi että se tahtoi tulla taidemaalariksi, Se oli koko syy. Tylsä homma vaan ettei ne Berliinissä huolinut sitä taideakatemiaan.
– Mikseivät?
– Ed oli muka ollut lahjaton, mielikuvitukseton. Se otti sen aika pahasti.

Arvaa vaan miten pahasti. Mutta tosiasia on ettei mun kootuilla teoksilla ollut mitään virkaa. Mitä varten me sitten koko ajan maalattiin abstraktia? – Siksi etten mä hullu ikinä osannut maalata mitään niin näköiseksi että sen olis voinut tuntea sanotaan vaikka koiraksi.”

Edgar majaili Berliinissä ystäväperheen omistamassa, purettavaksi tuomitussa siirtolapuutarhamökissä. Kuvaan tuli hiukan yli kaksikymmenvuotias nainen, lastentarhaopettaja Charlie:
”- Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Meidän lastentarhalla oli siellä siirtolapuutarhassa peuhupaikka niin kuin me sanotaan, siellä oli hiekkalaatikko ja keinulauta. Kesällä me oltiin siellä koko päivä ulkona, aina kun voitiin. Nyt siellä on kaikki myllerretty nurin. Lapset ryntäsivät aina suoraa päätä hiekkalaatikolle ja kiipeilytelineelle ja pensaiden sekaan. Ne olivat kyllä naapuritontin puolella, mutta se oli melkein kuin meidän tonttia. Aita oli jo ajat sitten hajonnut eikä siellä ollut pitkiin aikoihin enää näkynyt ihmisiä. Koko siirtolapuutarha oli nimittäin määrätty purettavaksi. Yhtäkkiä minä näin miten jostain mökistä tuli esiin mies joka oli kampaamaton ja ihan rähjäisen näköinen. Minä kutsuin lapset heti paikalla luokseni.
– Se oli siis Edgar?
– Se oli Edgar. Minä kielsin lapsia heti menemästä enää sille tontille. Mutta lapset nyt ovat lapsia – viiden minuutin päästä he olivat kaikki tiessään. Minä huusin heitä ja sitten näin että he olivat Edgarin luona. Edgar istui mökkinsä takana maalausvehkeineen ja lapset seisoivat hänen takanaan aivan hiirenhiljaa.”

Sivut: 1 2 3