Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20. Suomentanut Ulrika Enckell. Schildts & Söderströms 2013.
Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5. Suomentanut Taija Mård. Schildts & Söderströms 2015.
Mathias Rosenlund (s. 1981 Tukholmassa) ponkaisi tietoisuuteen vuonna 2013 esikoisromaanillaan Kopparbergsvägen 20, joka ilmestyi hetimiten myös suomeksi nimellä Vaskivuorentie 20. Sitä seurasi jo kahden vuoden päästä Kuohukuja 5 (alkuteos Svallgränden 5). Esikoisteos oli muun muassa Runeberg-palkintoehdokkaana.
Vaskivuorentie 20 kertoo lähiöelämästä Vantaan Myyrmäessä, nuoresta perheestä, jossa on kaksi pientä lasta ja äidillä paha mielenhäiriö. Nuori isä Mathias luovii pätkätöiden ja opintojen kesken koettaen hankkia perheelle elantoa, kun perheen äiti makaa masentuneena sängyssä. Sosiaaliviranomaisten kanssa käydään vääntöä siitä, millaisia tukia Mathias opiskelijana voi saada. Viranomaisasiointi saa paikoin kafkamaisia piirteitä.
Kirjan minäkertoja Mathias koettaa pitää kiinni unelmastaan: opiskella akateeminen ammatti, päinvastoin kuin hänen omat vanhempansa ja veljensä. Lapsuusperheen kaikki miehet ovat duunareita ja/tai autonkuljettajia, ja Mathias saa kuulla pilkkaa neitimäisistä kirjallisista harrastuksistaan. Luokkanousun toiveeseen kytkeytyy kiinteästi kirjoittaminen, ja romaani onkin vaikuttava kuvaus kirjailijaidentiteetin muovautumisesta.
Siellä hän kirjoittaa, Mathias Myyrmäestä, lähiöasunnon keittiön pöydän ääressä. Miksi?
- ihminen voi ”tulla päivä päivältä lähemmäksi sitä joksi on tarkoitettu, olosuhteista riippumatta”
- ”jotta lapseni ja lapsenlapseni eivät joutuisi elämään oman lapsuuteni varjossa, köyhyyden pimeässä varjossa”
- hän haluaa kirjoittaa kerrankin oman näkemyksensä mukaisesti
- ”kirjoittamisen avulla kokemukseni ovat saaneet muodon. Kirjoitan mielipuolisuuden taltuttamiseksi, kutsuakseni maailmaa sen oikeilla nimillä: hirvittävä, karmaiseva, suurenmoinen.”
Mathias pohtii päättäjien pyörittämää tyhjää mantraa, jonka mukaan kaikki työ on arvokasta ja kannattavaa. Hän näkee sekä omassa elämässään että lähipiirissään, että köyhän työ ei todellakaan aina kannata. Mathiaksen äiti on niin sisukas, että kouluttautuu työn ohella lähihoitajaksi. Töitä kyllä riittää, mutta palkkaus on niin huono, että mitään ei jää säästöön.
Köyhyyden sukupolvisen kierteen katkaiseminen on Mathiakselle kaikki kaikessa. Hän palaa toistuvasti miettimään näitä kohtalonkuvioita. Hän itse on pohjimmiltaan se pieni poika Tukholmassa isojen kerrostalojen varjoissa ja tajuaa omien lastensa juoksevan samalla tavoin rumien lähiötalojen keskellä. Erona vain on, että Myyrmäessä on vielä levottomampaa kuin Mathiaksen Tukholmassa; narkit ja alkkikset pyörivät talojen lähellä, huumeruiskuja pitää varoa, somalit pitävät puukkotappelua heidän parvekkeensa alla, kun vauva nukkuu päiväuniaan parvekkeella. Jos köyhyyteen liittyy sairautta – kuten hänen omassa perheessään – selviytymisen yhtälö on vielä haastavampi.
Selvittääkseen historiaansa Mathias matkustaa Tukholmaan ja vierailee lapsuuslähiössään. Siellä on jotain tuttua, jotain uutta, jotain käsittämätöntä ja paljon ankeaa. Hienosti kuvattu ”pyhiinvaellus”, joka lässähtää banaaliksi, on yksi teoksen kohokohtia.
Kirja on kuin sotahuuto, eloonjäämisen kirahdus, epätoivon ulvahdus, mutta se on paljon enemmän; kauniilla kielellä kirjoitettu rujon lyyrinen siveltimenveto. Se on myös yhteiskunnallinen kannanotto, hätähuuto murenevan hyvinvointivaltion puolesta. Teos ilmestyi reilut kymmenen vuotta sitten, nyt lähestymme 2020-luvun puoliväliä, mutta kirja ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan yhtään.
”Tämä koskee ihmisiä. Tämä koskee yhteiskuntaa. Tämä koskee kaikkia, jotka kutsuvat itseään ihmisiksi. C on pohtinut itsemurhaa ja tästä elämästä luopumista paljolti sen takia, että hän kokee olevansa epäonnistunut. Yhteiskunta luo paineita. Pitää suorittaa. Pitää olla tietynlainen. Pitää järjestää lapsille harrastuksia, pitää ostaa heille uusia polkupyöriä ja auttaa heitä saamaan kaikki se, mitä ympäröivä yhteiskunta olettaa iloisten ja onnellisten lasten omistavan, ja tulemaan sellaisiksi, millaisia ympäröivä yhteiskunta olettaa iloisten ja onnellisten lasten olevan. Pitää olla loppututkinto, hyvät arvosanat ja tuloja, ansaita, kuluttaa. Ei pidä olla niin ylipainoinen kuin C nykyään, ei pidä olla niin avosydäminen ja impulsiivinen kuin C on silloin kun hän voi hyvin ja jaksaa liikkua ihmisten ilmoilla. Tapahtuu yhteentörmäyksiä. Odotukset törmäävät todellisuuteen. Tulee epäonnistunut olo.”
Jatko-osa Kuohukuja 5 syventää perhehistorian teemoja ja nostaa esiin etenkin pikkuveli Christianin, jonka itsetuhoisuus pakottaa Mathiaksen tutkimaan omia motiivejaan, auttamista ja auttamatta jättämistä. Mathias oivaltaa olleensa ja yhä vieläkin olevansa perheen tunnollinen palvelija ja suorittaja. On välttämätöntä tehdä rehellisesti tiliä itsensä kanssa, jotta voi nähdä kaikki ne rakenteet, jotka tilanteisiin ovat vaikuttaneet. Kirjoittamisen eetos jatkuu yhä vahvana.
”Kirjoittaessani tunsin, että saatoin yhä enemmän olla ihminen, jolla risaisten olosuhteiden sijasta ovat johtotähtinään tahto ja intohimo.”
Luokkanousu ei tapahdu noin vain.
”Ja juuri toisen opiskeluvuoden alussa, kun nämä tunteet taas vaihteeksi tulivat vastaani, koin jälleen vian olevan minussa itsessäni. Aivan kuten olin ennen lukiossa kokenut, että alemmuudentunne oli oma vikani, koin nyt yliopistossa, että oli oma vikani, ellen ymmärtänyt kaikkea, ehtinyt lukea kaikkea, tuntenut riittäväni enkä pystynyt vallitsevassa perhetilanteessa suorittamaan niin paljon kuin olisin halunnut. En myöskään päässyt itsepintaisesta kuvitelmasta, että paikkani oli muita alempana.”
Hän pinnistelee kuroakseen sivistyksen aukot kiinni, samoin hän pinnistelee kotona kannatellakseen perhe-elämää, vaikka perheeseen pesiytynyt vakava masennus on toivoton kilpakumppani. Aina on muita, jotka jo ”pelkällä olemassaolollaan” tuntuvat huomauttavan, että Mathiaksen panos ei vain riitä. On ymmärrettävä itse asetettujen vaatimusten kohtuuttomuus, muu ei auta. Näistä pohdinnoista moni muukin saa paitsi pohtimisen aihetta myös toivoa.
Kaksi lähiökirjaa ovat ehjiä, vahvoja ja mieleenjääviä. Rosenlundin tyyli ja ajatus on orwellmaisen kirkas ja silti runollinen. Tulee vaikutelma, että kirjailija kuvailee asiat ja ihmiset juuri kuin hän ne näkee ja kokee. Kaikenlainen ylitulkinta, teeskentely ja imagopelleily loistavat poissaolollaan.
Kielikuvat, kuten kertoja makaamassa aaltojen armoilla myrkyllisellä rannalla, jäävät mieleen. Kaikki se kärsimys, sairaus, epävarmuus, ja toisaalta lähimpien rakkaus ja arvokkuudesta hullun lailla kiinnipitäminen muovaavat yhdessä kauniin timantin.
Kun köyhyyskeskustelua käytiin Suomessa Rosenlundin kirjojen ilmestyttyä 2010-luvulla, niin kirjailijaa kritisoitiin. Jos perhe saa 2000 euroa tukia, perhe ei voi olla köyhä. Paheksuttiin myös rahojen käyttämistä tupakkaan ja kulttuuriin.
Oletteko huomanneet tämän tympeän piirteen suomalaisessa köyhyyskeskustelussa, joka toistuu aina, kun aletaan puhua vähävaraisuudesta ja pienen budjetin käyttämisestä; ihmiset tietävät paremmin, mihin, miten ja milloin köyhän pitäisi rahansa käyttää. On myös tosi helppo möläyttää, että jokin tietty rahasumma on ”paljon”, kun tosiasiassa ei voi tietää, millaisia velkoja on näkymättömissä, odottamassa maksamista.
Kyllä keskustelua käytiin oikeistakin asioista eli siitä, miten yhteiskunnan turvaverkot toimivat (tai eivät toimi).
Mathias Rosenlundilta on ilmestynyt myös Det luktar inte. En antologi on pengar och ångest vuonna 2012; Vardagshjälte 2013 sekä fiktiivinen romaani Theo 2021.
Taina
Tainan ja Tommin aarrearkku 