Avainsana-arkisto: 1970-luku

Repivän avioeron seuraukset

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009.

Leea, entinen tarmokas kaunotar ja matriarkka, makaa masentuneiden vanhusten osastolla, ja ainoa joka häntä käy tervehtimässä on hänen ex-miniänsä Sinikka. Mihin kaikki hävisivät ja miksi Leeaa masentaa?

Laura Honkasalon nelisatasivuinen romaani vastaa arvoitukseen paljastamalla kehityksen kulun pikku hiljaa.

Alussa ovat Klaus ja Leea, kehräämön omistajapariskunta.Kehräämösuvun naiset ovat eteviä neulomaan ja virkkaamaan. Kesänvietossa saaressakin ovat käsityöt aina mukana. Mutta kuten niin usein käy, lapset eivät vastaa vanhempien toiveisiin. Klaus ja Leea toivovat kehräämölle jatkajaa pojastaan Jokesta. Ei toteudu, Jokke kirjoittaa juttuja toimittajana. Tytär Inkeri kulkee omia polkujaan. Vielä haudan partaalla Leea jauhaa, että olisipa lapsia ollut enemmän.

Jokke avioituu nuoren Sinikan kanssa. Sinikan juuret ovat maalla, hän on köyhän ja masentuneen maatalonemännän tytär. Anoppi Leea edustaa kaikkea sitä, mitä Sinikka on jäänyt vaille ja mitä hän toivoo. Eropaperit onkin myös tutkielma rahan, tavaran ja taloudellisen turvan houkutuksesta.

”Leean maailmassa oli niin paljon kauneutta, että Sinikka juopui. Tyylikkäitä vaatteita, tavaroita joita kotona olisi pidetty turhuutena. Sinikka sai Leean vanhoja silkkipuseroita, joissa oli helmiäisnapit. Hänessä asui vieläkin pikkutyttö, joka humaltui lasinapien timantintuikkeesta, joka janosi kaikkea sitä turhuutta, jonka äiti oli kieltänyt, silkin pehmeyttä, pitsejä, korallinpunaista lankaa joka taipui simpukkakuvioiksi. Hän halusi olla osa kauneutta, istua konsertissa Leean ja Klausin välissä virkatussa puvussaan kuuntelemassa selloa ja viuluja. Kaukana rapaisista saappaista, paikatuista sukista, vaitonaisista illoista. Leean kanssa taidenäyttelyssä kaunis laukku kyynärtaipeessa, turkiskaulustakki päällä, kuin äiti ja tytär.”

Anoppi auttaa lastenhoidossa, ja lapsista tulee tärkeitä anopille. Tästä anopin ja miniän sopusoinnusta kehkeytyy Jokelle taistelukirves siinä vaiheessa, kun avioliitto alkaa rakoilla.

Miten liitto rikkuu, on myös se tavallinen tarina. Mies tapaa mielenkiintoisessa työpaikassaan mielenkiintoisen naisen, joka näyttää säteilevän viehätysvoimaa ihan toisin kuin kotona vaippa- ja pastarallia pyörittävä vaimo. Raisa on sihteeri, taiteellisesti lahjakas, ekologisuudesta innostunut nainen. Yhdessä Joken kanssa he haaveilevat idyllisestä suurperhe-luomukodista.

Kirjan sydäntäraastavimmat jaksot kuvaavat Joken ja Sinikan lasten, Saran ja Tomin, vierailuja isän ja Raisan luona. Uusperheen tavoitteena on aivopestä lapset äiti-Sinikkaa vastaan. Suunnitelmissa on myös erottaa lapset toisistaan, niin että Sara jäisi Sinikalle ja Tomi tulisi uuteen perheeseen. Äitiä on kutsuttava nimellä Paskis ja Raisaa nimellä äiti. Sinikasta ja Joken vanhemmista puhutaan pahaa lasten kuullen. Toisaalta Raisa on kaunis, huomaavainen, kuin hyvä kaveri, joka opettaa Saran piirtämään ja maalaamaan oikeilla taiteilijatarvikkeilla. Herkkä Sara oireilee, ahdistuu, kokee tulevansa raastetuksi kahteen suuntaan. Lojaalisuusristiriita on mahdoton. Tapahtumat menevät jo groteskin komiikan puolelle, kun Raisa tarjoilee keitettyjä horsmanvarsia ja pahoittaa mielensä, kun lapsille ei maistu. Kaikenlaiset ruuat, juomat ja makuelämykset ovat tärkeässä roolissa joka kodissa, eikä olekaan ihme, että Sara teininä sairastuu anoreksiaan.

Eropaperit liikkuu aikatasolta toiselle. On nykyhetki, jossa Leea viruu osastolla alennustilassa ja itkee pettymystään. Tarina ajoittuu myös 1960-luvulle, 1970-luvulle ja Leean muistikuvien kautta varhaisempiinkin vuosikymmeniin. Kerronnan lomassa ilmestyy dokumentteja: oikeusprosessien papereita, Raisan manipuloivia kirjeitä Sinikalle ja Leealle, jälleen oikeuspapereita. Kirjan nimi Eropaperit tulee perustelluksi juuri tässä. Kaiken ytimessähän on se, mitä eropapereihin taistelun jälkeen kirjattiin.

Leea ei suostu myöntämään, että hänen poikansa Jokke on oikeastaan paskiainen. Hän on niitä naisia, jotka hautaan saakka palvovat lellilastaan. Tarinan todellinen sankari on Sinikka, joka ei hylkää anoppiaan, vaan kuuntelee, pyyhkii kyyneleet ja koettaa piristää. Sinikan vaatimaton syntyperä osoittautuu oikeastaan voimavaraksi. Kun ei ole voinut luottaa kuin itseensä, on viisainta yrittää hyödyntää omia kykyjään niin pitkälle kuin suinkin. Sinikka opiskelee lääkäriksi, hän voittaa kaikki esteet. Hän ottaa vastaan lasten raivon ja levottomuuden isän kotona vietettyjen aikojen jälkeen, hän hankkii apua oikeustaisteluun ja voittaa.

”Hän ei halunnut tapella, mutta oli pakko, sillä Jokke ei suostunut näkemään lasten kipua ja pelkoa. Ne ovat taas siinä lähellä, hän yrittäisi suojella niitä, hän rakastaisi niitä vaikka ne kiukkuaisivat päiväkausia. Hän oli voimaton, mutta lasten takia oli pakko olla voimakas.”

Kirjassa on henkeäsalpaavan kauniita kuvauksia lapsen maagisesta maailmasta. Joken ja Sinikan esikoistytär Sara kokee voimakkaasti mummilan rauhan ja kauneuden, luonnon näkymät ja turvallisuuden. Saran ja pikkuveljen Tomin suhde on myös kuvattu mestarillisesti, sisaruskateuden kautta suojelevaan rakkauteen ja mitä kaikkea siihen mahtuu.

Samoin se pelko, joka kietoutuu uuteen äitihahmoon Raisaan. ”Uni tulisi, hän [Sara] unohtaisi kaiken pahan, tuuli riuhtoi puista lehtiä, kesä kääntyisi syksyksi ja hän haukkaisi taikasientä, kasvaisi kuin Ihmemaan Liisa ja voisi muuttaa omaan taloon omaan saareen oman meren keskelle, siellä hän eläisi vuohensa kanssa eikä kukaan pääsisi satuttamaan koskaan enää. Tuuli pöllytti terälehtiä pitkin puutarhaa, se hulmutti Raisan pitkää tukkaa kun hän hämmensi pataansa, lisäsi lapsenluista tehtyä jauhoa, vahaa ja hiuksia, kuusenjuuren maitoa ja kärsämön siemeniä, hän keitti voidetta, pakkasi sen purkkiin, tuli huoneeseen Saaran nukkuessa ja hieroi taikavoidetta Saaran ihoon niin että herättyään Sara halusi olla hänen pieni tyttönsä.”

Lukijalle kuitenkin jää kaiken taistelun jälkeen seesteinen mieli. Asiat menivät näin, koska ihmiset käyttäytyivät näin. Kukin kantoi omaa taakkaansa, köyhyyttä, hylätyksi tulemista, kuka mitäkin traumaa. He olivat myös eksyksissä modernin maailman avautuessa ja tarjotessa liikaakin mahdollisuuksia. Paljon hyvää kuitenkin syntyi, lapset kasvoivat aikuisiksi ja elämä jatkuu. Viimeiseksi jää tunne, että Jokkea ja Raisaa lukuun ottamatta kaikki tekivät parhaansa niillä voimavaroilla, jotka heillä oli käytettävissään.

Laura Honkasalon (s. 1970) tuotantoon sisältyy nuortenkirjoja, romaaneja, novelleja ja käsityöesseitä. Hänen läpimurtoteoksensa Sinun lapsesi eivät ole sinun (Gummerus 2001) kuvaa 1970-luvun vasemmistoaktivistien lapsena kasvamista. Tuorein romaani Vie minut jonnekin (Otava 2018) käsittelee kepeämmin some-imagoihmisten elämää.

Taina

Kuvia joita ei enää ole

Ulrich Plenzdorf : Nuoren W:n uudet kärsimykset (suomentaneet Outi ja Kalevi Nyytäjä. Tammi 1974)

ja tämä on kaikki teidän syynne / teidän jotka puheillanne saitte minut antautumaan tähän ikeeseen ja jotka lavertelitte minulle suut silmät täyteen toiminnasta – toiminnasta – olen jättänyt erohakemukseni – kerro tämä hiukan lievennettynä äidilleni – loppu

– Tajuatteko tästä mitään?
– En. En mitään.

Ettekä voikaan. Ei kai sitä kukaan käsitä. Mä löysin nää jutut yhdestä vanhasta risasta kirjasta, sellaisesta Reclamin pehmeäkantisesta. Mä nimittäin hukkasin nimilehden Willin mökin puuseessä.”

Palataan tekstissä takaisinpäin jotta tähän esittelyyn saadaan joku tolkku. Kirjan alussa nuoren W:n uudet kärsimykset olivat lopullisesti päättyneet. Todisteina siitä esitellään muutama kuolinilmoitus, esimerkkinä Frankfurt an der Oderin Volkswacht joulukuun 31. päivältä:

”Ystävämme, nuorisoliittolainen
EDGAR WIBEAU
menetti henkensä järkyttävän tapaturman uhrina.
Unohtumattoman järjestötoverimme muistoa kunnioittaen
VEB (K) Hydrauliikka, Mittenberg
Ammattikoulu — Tehtaanjohto — FDJ”

Tapahtumapaikka on siis entinen DDR joskus 60- ja 70-lukujen taitteessa. Kirjan alun kuolinilmoitusten jälkeen toiminta lähtee välittömästi käyntiin. Edgarin isä, joka oli jättänyt perheensä, kun Edgar oli pikkuinen, yrittää selvittää mitä hänen poikansa oli tehnyt ja millainen nuori Edgar oli ollut. Miksi huippuarvosanoja saanut 17-vuotias poika oli jättänyt opintonsa kesken ja lähtenyt Berliiniin? Millaista elämää hän ystäväperheen siirtolapuutarhamökissä oli viettänyt? Näitä keskusteluja Edgar puolestaan koko ajan kommentoi ja täydentää. Eri henkilöiden muistoista, takautumista ja eri tasoista syntyy elävältä tuntuva kuva ristiriitaisesta hahmosta, joka etsi itseään ja luovi yhteiskunnan asettamien painostavien vaatimusten aallokossa.

Yhtenä päivänä mulle pamahti päähän semmoinen älytön ajatus että mitä mun elämä olis ollut jos mun yhtäkkiä pitäis potkaista tyhjää, jos mä saisin vaikka paiseruton. Siis että mitä mä olisin ehtinyt saada elämästä irti. Ja siitä ajatuksesta mä en millään päässyt eroon.

– Mä olen ainakin sitä mieltä että Ed lähti pois siksi että se tahtoi tulla taidemaalariksi, Se oli koko syy. Tylsä homma vaan ettei ne Berliinissä huolinut sitä taideakatemiaan.
– Mikseivät?
– Ed oli muka ollut lahjaton, mielikuvitukseton. Se otti sen aika pahasti.

Arvaa vaan miten pahasti. Mutta tosiasia on ettei mun kootuilla teoksilla ollut mitään virkaa. Mitä varten me sitten koko ajan maalattiin abstraktia? – Siksi etten mä hullu ikinä osannut maalata mitään niin näköiseksi että sen olis voinut tuntea sanotaan vaikka koiraksi.

Edgar majaili Berliinissä ystäväperheen omistamassa, purettavaksi tuomitussa siirtolapuutarhamökissä. Kuvaan tuli hiukan yli kaksikymmenvuotias nainen, lastentarhaopettaja Charlie:
”- Se alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Meidän lastentarhalla oli siellä siirtolapuutarhassa peuhupaikka niin kuin me sanotaan, siellä oli hiekkalaatikko ja keinulauta. Kesällä me oltiin siellä koko päivä ulkona, aina kun voitiin. Nyt siellä on kaikki myllerretty nurin. Lapset ryntäsivät aina suoraa päätä hiekkalaatikolle ja kiipeilytelineelle ja pensaiden sekaan. Ne olivat kyllä naapuritontin puolella, mutta se oli melkein kuin meidän tonttia. Aita oli jo ajat sitten hajonnut eikä siellä ollut pitkiin aikoihin enää näkynyt ihmisiä. Koko siirtolapuutarha oli nimittäin määrätty purettavaksi. Yhtäkkiä minä näin miten jostain mökistä tuli esiin mies joka oli kampaamaton ja ihan rähjäisen näköinen. Minä kutsuin lapset heti paikalla luokseni.
– Se oli siis Edgar?
– Se oli Edgar. Minä kielsin lapsia heti menemästä enää sille tontille. Mutta lapset nyt ovat lapsia – viiden minuutin päästä he olivat kaikki tiessään. Minä huusin heitä ja sitten näin että he olivat Edgarin luona. Edgar istui mökkinsä takana maalausvehkeineen ja lapset seisoivat hänen takanaan aivan hiirenhiljaa.”

Rimpulan mamma ja kauhujen kunnalliskoti

Saara Finni: Suruvaippa. Gummerus 1982. Toinen painos.

Nuorena toimittajana tein paikalliseen sanomalehteen juttua infotilaisuudesta, jossa kerrottiin vanhustenhoidon uusista tuulista. Infon vetäjät, kaksi sosiaali- ja terveystoimen naista, esittivät avustajineen pienoisdraaman, jossa hoitajapari tuli kovaäänisesti ja -kouraisesti viemään laitoshoidossa olevaa vanhusta pesulle. Hoidokkia kutsuttiin johdonmukaisesti ”Rimpulan mammaksi” ja toruttiin, kun ”mamma” hangoitteli vastaan. Lopuksi esitettiin sama tilanne inhimillisemmin toteutettuna. En yhtään muista, miten otsikoin kirjoittamani lehtijutun, mutta viesti oli selvä: vanhuksia voi ja pitää hoitaa paremmin. Tämä tapahtui 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa.

Rimpulan mamma nousi elävästi mieleeni lukiessani Saara Finnin romaania Suruvaippa, joka kuvailee 1970-lukulaista suomalaista vanhustenhoitoa.  

Vuonna 1938 rajantakaisessa Karjalan Antreassa syntyneen toimittaja-kirjailija Saara Finnin kirjallinen tuotanto koostuu romaaneista ja tietokirjoista, joista ensimmäisestä, toimittamastaan teoksesta Pientilan emäntä (1972) hän sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Hän on kirjoittanut muun muassa tervakoskelaisista ihmisistä ja Valamon luostarisaaresta sekä Antrean murteella 1900-luvun alun karjalaisista tapahtumista. Suruvaippa on kuitenkin se teos, josta Finni tunnetaan ja muistetaan. Sen ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Sen pohjalta on myös tehty elokuva.

Noin nelikymppinen sinkku Laura ponnistelee saadakseen vanhalle ja sairaalle Maria-äidilleen inhimillistä hoitoa äidin aivohalvauksen jälkeen. Sairaalajaksolta Maria näet palaa kunnalliskotiin, missä on asunut jo vuosia. Huonommassa kunnossa olevaan äitiin, ”Harjun mammaan”, alkaa kohdistua yhä huonompaa hoitoa. Tekohampaatkin ovat hukkuneet sairaalareissulla, eikä uusien hankkiminen kiinnosta ketään.

Ihmisestä esineeksi, letkun jatkeeksi häkkisänkyyn on kuvaavasti yhden luvun nimi. Potilaasta tulee saniteettipaketti, jota kovakouraisesti täytetään, tyhjennetään ja siistitään. Kätevyyssyistä asukit ovat peiton alla puolialasti, vain paita päällä, katetri virtsarakossa. Eikä sängystä ole hevin nouseminen. Varmemmaksi vakuudeksi peitto kiristetään tiukkaan.

Tytär Laura on ammatiltaan toimittaja, tottunut kysymään, jopa inttämään vastauksia. Kun Laura puhuttuaan lääkärin kanssa vaatii, että äiti nostettaisiin edes istumaan aika ajoin, ”istuttamisesta” tehdään mahdollisimman ikävää. Istutetaan suihkun jälkeen alasti kylmässä käytävässä. Istutetaan tuntikausia paikalleen sidottuna jäsenet vinossa retkottaen, odottamassa vierailulle tulevaa tytärtä, käsitetään ilmoitettu määräaika tahallaan väärin.

Kiusaaminen saa muitakin muotoja, kuten potilaan ohi puhuminen, naureskelu, harhanäkyihin mukaan meneminen, kovakouraisuus ja syöttäminen nenä-mahaletkulla. Letkuruokinnassa olevien potilaiden annetaan olla nälässä. Marian jalkaan ilmestyy haava, jota hoidetaan huonosti, ja muuan sadistinen hoitaja sanoa töräyttää, että amputoitava tuo raaja vielä on. (Hän on onneksi väärässä.)

Vallankäyttö ulottuu psyyken sisimpiin kerroksiin asti. Aina voi lisätä rauhoittavan lääkkeen annostusta ja vaivihkaa yrittää syöttää kokonaan uuden lääkkeen. Laura kokeilee itse lääkettä ja kauhistuu, miten tokkuraiseksi hänen olonsa muuttuu.

Pieniäkään toiveita ei ehditä täyttää. Hoitajat vetoavat jatkuvaan kiireeseensä päästäkseen rauhassa taukohuoneeseen, kahville ja lehtiä lukemaan. Toimenkuvan muutoksia kavahdetaan, varotaan osoittamasta inhimillisyyttä ja käyttämään aikaa potilaisiin. Jos joku alkaa jotakin vaatia, niin kohtahan ”ne” vaativat kaikki… Laura ei anna periksi, hän kuntouttaa äitiä, opettaa uudelleen lukemaan, rohkaisee käyttämään soittokelloa (joka salaperäisesti siirtyilee tai tulee irrotetuksi seinästä), junailee äidille radion, jopa television. Joka asiasta tulee riitaa, kaikki muka hankaloittaa hoitoa ja tekee potilaasta levottoman. ”Harjun mammasta” on koko ajan riesaa ja etenkin hänen tyttärestään.

Suruvaippa kertoo 380 sivullaan Lauran ja Marian pitkästä kamppailusta tuhoon tuomitussa taistelussa. Välillä Maria pääsee ”kotilomalle” kauhujen kunnalliskodista perheen omistamaan maaseutumökkiin. Lauralle mökki on tärkeä henkireikä pitkin aikaa, ja kesäisen luonnon ihanuuksia kuvataan herkästi.

”Niittyleinikit aloittivat kultakauttaan; eilen vasta aiheita, huominen pelto kuin tuoksuva tähtitaivas. Timoteikin tähki jo, sai kahlata polvenkorkuisessa heinikossa, minne oli helppo upota kukkivan omenapuun alle. Kuulaanvalkea kukkaharso taivaan puhdasta sineä ja aitan punamultaseinää vasten. Sadat paksut   pörrökarvamehiläiset pörisivät äänekkäimmin mettä, pikkumehiläiset hennommin. Sinisiipiperhoset, suuret, vihreät koppakuoriaiset, kaikki valoisilla mesimatkoillaan, korjasivat uupumatta satoaan. Toisilla pajuilla jo kevään kolmannet kissat, nyt angorat, möyheät karvaturrikat, odottivat lennättävää tuulta. Koivut ja pajut ympärillä kiiltelivät kesän hopeaa. Pehmeät haavat läpyttivät herkkiä lehtiään. Toisinaan keyt tuulenpuuska suhahti niiden läpi. Omenankukkain terälehdet putoilivat ajatuksenkevyinä iholle. Metsänrajan pensastoista pursuili lehtokertun iloinen, lakkaamaton laverrus.”

Toinen kerronnan erikoisuus ovat pitkät jaksot Antrean murteella, Marian puheet ja tunnot. Näistä Marian jaksoista kehkeytyy kunnianosoitus menneelle elämäntavalle, ahkerille ihmisille ja heidän lukuisille eläimilleen, joiden hoidossa kaikilla oli työtä, ja monenlaisia taitoja tarvittiin.

”Yhe kerrakii ko mie vei Oskar-vainaata asemal, jot hää kerkeis junnaa, ko män sotaväkkee, ni Kukkola Tommo tul kysymää, jot pääsisik hää siin kyyvis kottii. Pääset kyl, mie oo ihka yksinnäi. No sitt lähettii. Ja hää taahistaipkii siihe niiko mies ainakii ja ottaakii ohjakset. Tommo ei näät ois tahtont sitä huonoo nimmii, jot naine aijaa hevosta. Mut mie sano, jot täs talos ajjaat naist, ko miehet ei oo kotonakkaa, ne o sotavääs. Mie se oon, mikä oo hevose valjastant ja lähtent ja hevosta mie en anna ajjaa. Se on minnuu oppint, se ei miult karkaa.”

Taidokasta kerrontaa edustavat myös erilaisten hoitajien persoonat ja äänet. Kaikki eivät toki ole Käenpesän Mildred Ratchedejä, vaan joiltakin löytyy empaattisuutta ja lempeyttä.

Laura on tiedostava 1970-lukulainen, joka haluaa puolustaa luontoa ja pientä ihmistä rahavaltaa vastaan. Hän vastustaa heräävää kerskakulutusta ja ahnetta individualismia. Hän tajuaa paikallispolitiikan juonet, jotka johtavat kunnalliskodin tapaisen rakenteen ylläpitämiseen ja hyväksymiseen. Sivulla 196 hänen mittansa täyttyy ja hän avaa kunnalliskodissa hoitajalle sanaisen arkkunsa:

”Jos jotakin yrittää, se on parasta tehdä eläessään ja elävälle ihmiselle. Ja niin kauan kuin ihminen elää, sen olo pitäisi ainakin yrittää järjestää mahdollisimman hyväksi. Jokaisen ihmisen. Ja jos minä nyt tällä perusteella toivon, että niin kauan kuin äiti elää, hänelle annettaisiin riittävästi ruokaa, annettaisiin istua tuolissa kun kerran haluaa ja jaksaa, kuntoutettaisiin, saisi pissiä ja kakkia niinku ihmiset ainakin, niin onko tämä liikaa? Ja miten tää voidaan tulkita niin, että minä en ajattele kuolemaa? Eikö sellainen tulkinta todista sitä, että tämän paikan ensisijainen tarkoitus on järjestää ihmiset mahdollisimman pian pois päiviltä sillä keinoin, ettei heille anneta ruokaa, ei kuntouteta, ei pidetä edes istumassa, että heistä tehdään häkkiinsä ulostavia ja pissaavia saniteettiesineitä. Onko tämän kaiken kiusan takana ehkä ajatus, että kun ne kuolee kuitenkin, niin mitä pikemmin se saadaan aikaan, sitä parempi.”

Romaanin loppupuolella Laura tutustuu toimittajana parempiin hoitokäytäntöihin ja ymmärtää, että hämäläisen kunnalliskodin todellisuus voi muuttua, kunhan asenteet muuttuvat. Eettisempää otetta edustava lääkäri toteaa Lauralle:

”Tää on ollu aina hyljeksitty ala. Eihän tää ole semmosta komeeta, niinku kirurgien uroteot ja muut. Lääkärit on aina suhtautuneet vanhustenhoitoon pessimistisesti ja passiivisesti. Ne tykkää, ettei niistä enää mitään tule. Ei niistä kumminkaan ole enää mitään HYÖTYÄ. Kunhan johonkin saadaan makaamaan pois silmistä. Ja kuitenkin se on hirmuisen kallis systeemi se makuuttaminen, lisää valtavasti laitospaikkoja ja hoitohenkilökunnan tarvetta. Ja entäs sitten se eettinen puoli; kun ihmiseltä riisutaan oma identiteetti kokonaan. Toki ihmisellä täytyisi loppuun saakka olla oma valinnan vapaus, oma päätäntävalta asioihin ja ennen kaikkea vapaus yrittää.”

Rimpulan mammoja ja Harjun mammoja ei onneksi enää riuhdota ja rääkätä. Nykyisin ei kai pitäisi puhuakaan yleistäen mammoista ja papoista. Vanhukset pyritään hoitamaan heidän omissa asunnoissaan. Heihin kuuluu myös 97-vuotias anoppini. Hänen voimansa ovat heikentyneet, mutta hän voi yhä asua kotonaan, koska kotihoito käy auttamassa ja hoitamassa pari kertaa joka päivä. Juuri anopiltani, hänen olohuoneensa kirjahyllystä sain lahjaksi tämän Suruvaippa-romaanin.

Taina

”Hohtavaa hopeaa takavaahtosi on”

Marja Toivio: Finnjet, my love. Atrain&Nord 2020.

Finnjet oli 1970-luvulla suomalaisen laivarakennuksen merkkitapaus ja ylpeydenaihe: uuden ajan kaasuturbiineilla käyvä autolautta, jossa oli yli 500 hyttiä. Laivan sisustus henki suomalaista designia ja nykytaidetta.  Vuonna 1977 valmistunut GTS Finnjet keräsi mediassa lempinimiä kuten Flying Finn, Superkulkija, Itämeren vinttikoira ja Itämeren Porsche. Laiva sai jopa (melko kammottavan) nimikkosävellyksen, Kari Tuomisaaren Finnjet-valssin. ”Linjakas Finnjet, lennokas Finnjet, kulku on nopeaa, meno koukeroton! Linjakas Finnjet, lennokas Finnjet, hohtavaa hopeaa takavaahtosi on.” Laiva toimi mediahuomiota saaneiden tapahtumien näyttämönä, kuten Miss Eurooppa -kilpailun pitopaikkana.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuten Strömsössä. Huippunopeutta päästiin merioloissa käyttämään aniharvoin, kalliit kaasuturbiinit vaihdettiin dieselmoottoreihin, mutta silti toiminta kävi tappiolliseksi, ja lopulta uusi omistaja, MV Cruise Ship Holdings möi Finnjetin liberialaiselle Jeckon Internationalille, minkä jälkeen alus joutui 2000-luvulla Intiaan pahamaineiselle laivojen romuttamolle.

Siinä ovat raamit Marja Toivion romaanille, jossa kolme aikoinaan Finnjetiä hitsannutta miestä matkustaa vuonna 2008 Intiaan jättämään jäähyväisiä tutulle jättilaivalle. Tarkoitus on kerätä isompikin porukka entisiä finnjetiläisiä herkistelemään, mutta lopulta matkaan lähtee vain kolme väsynyttä keski-ikäistä miestä ja yhden nuorempi naisystävä. Reissun tarkoituksena on paitsi muistella menneitä myös tehdä juttusarja uusimaalaiseen sanomalehteen ja tarkastella tilannetta itse paikalla: voisiko Finnjetin sittenkin vielä pelastaa ja jopa tuoda takaisin Suomeen.

Finnjet, my love etenee viihdyttävästi, 1970-luvun ja 2000-luvun välillä siirtyillen, päähenkilöiden mielenmaisemia luodaten. Kuten kirjailija toteaa jälkisanoissaan, niin tärkeä kuin laiva on romaanin miehille, se on sittenkin vain kehys ystävyydestä kertovalle tarinalle. Kukaan miehistä, ei Heikki, Sakke eikä Mattikaan, ole selviytynyt viisvitoseksi ilman huomattavia kolhuja. Yksi on sairauseläkkeellä mielenterveyssyistä, toisen avioliitto on raunioina, kolmas kerää ay-mainetta ja mammonaa, mutta ei se häntä turvaa, kun markkinavoimat ravistavat omaa työpaikkaa. Miehinen uho, vertailu ja näyttämisen halu horjuttavat välillä suhteita, mutta silti ystävyys kestää.

Äijien tropiikissa hikoavien olemuksien vastapainona liihottelee kaunis kolmikymppinen Inge, Saken tyttöystävä, Intia-fani, valokuvaaja, bloggari, tiedostava maailmanparantaja ja vegaaninen joogameditoija. Kulttuurien yhteentörmäyksissä syntyy niin huvittavia kuin nolojakin tilanteita. Jotakin kaunista tässä rujossa pyhiinvaellusmatkassa silti on. Miehet kokevat yhden aikakauden lopullisen päätöksen. Etenkin herkkä Heikki järkyttyy Finnjetin alennustilasta.

”Heikki ei saa katsettaan irti Finnjetin keulassa ammottavasta aukosta, joka on kuin jättiläissirkkelin terällä sahattu. Hän tai Sakke tai Matti ovat voineet hitsata juuri tuon tuhotun lohkon. Päässä pyörii ikävä ajatus. Turun saaristossa liikennöivät Krimin sodan aikaiset risteilijät, mutta 1970-luvulla rakennettu Finnjet pannaan lihoiksi kuin keskenkasvuinen eläin. Tai uhri, mutta mille? Ja tärkein kysymys, miksi helvetissä tämän annetaan tapahtua? Hylätäänkö hankalaksi käynyt Finnjet sen vuoksi, että se on potkittu pois Suomesta maailmalle? Vaikka siihen asennettiin dieselmoottorit halvempien käyttökustannusten toivossa ja sitä kunnostettiin. Ja minkä helvetin takia se piti myydä merenkulun rosvovaltiolle? Sen sisuskalut ryövätään pian osa kerrallaan, runko paloitellaan kunnes laivasta ei ole mitään jäljellä. Jokainen hitsattu sauma leikataan. Jokainen hytti revitään palasiksi. Satojen suomalaisten monivuotinen työ tuhotaan.”

Matka Intian Alangiin vahvistaa, että Finnjetin tarina on väistämättä lopussa. Sakke pohtii: ”- – tekee pahaa. Aluksen hinaaminen takaisin merelle vaikuttaa yhtäkkiä tuhoon tuomitulta ajatukselta. Suomessa elätellään vielä toivoa. On turkulaista ProFinnjetiä, on vuorineuvos Martin Saarikangas porukoineen ja porilaisyrittäjä Mauri Murotie, joka haluaisi ostaa aluksen Poriin. Sakke on itsekin ollut toiveikas, ehkä myös sinisilmäinen. ”

Finnjet, my love sisältää aatetasolla paljon pohdituttavaa asiaa. Intialaiset purkavat rikkaiden länsimaiden laivoja henkensä kaupalla, surkeissa oloissa ja olemattomalla palkalla. Mitä järkeä jättiristeilijöissä oikeastaan oli, ajaako aika näiden kelluvien huvipuistojen ohi? Ja millaista hintaa suomalainen yksilö maksaa niin sanotusta menestymisestään?

Jos Finnjetin mennyt maailma kiinnostaa, niin Kotkassa Merikeskus Vellamossa on nähtävillä autenttinen Finnjetin hytti sekä laivan esineistöä. Siellä on myös laivan pääaulaa hallinnut Kimmo Kaivannon suuri taideluomus, kahdestakymmenestä öljymaalauksesta koostuva teos Suomalaisia kuvia.

Taina

Firmafutist Turust

Laine, Jarkko : Futari : lehtiä potkupalloilijan salatusta elämästä (1977)

otteet runosta:
Jarkko Laine : Kun istun Urheilupuistossa ja katselen TPS:n peliä (1973)
(kirjassa: 11 & pallo : jalkapallo elämässä, elämä jalkapallossa, 1997)

Virus tuli ja lykkäsi kauemmas vuosia odotetun jalkapallon suurtapahtuman, EM-kisat 2020, joihin Suomikin onnistui pääsemään mukaan. Saattoi olla hyvä niin, sillä se olisi ehkä käynyt jo liikaa sydämen päälle, voittihan oma KuPSimme Suomen mestaruuden (Banzai!) ja Tepsikin palasi takaisin pääsarjaan! Niin, Turku, tuo suomalaisen jalkapallon kehto. 1890-luvulla tulivat Crichtonin veljekset Englannista ja perustivat veistämön Aurajoen suuhun. He toivat mukanaan jalkapallon ja opettivat veistämönsä työmiehet pelaamaan sillä. Se oli todellista puulaakipalloilua, todellista työläispalloilua, tuo suomifutiksen alkutaival.
Voisikin antaa yhden sikäläisen futarin Lasse ”Köö” Heiskasen kertoa harrastuksestaan. Hän on kohta kolmekymppinen maalivahti kirjapaino Weikkolan joukkueessa ja ainakin omien puheidensa mukaan reippaasti tuollaista II divisioonan tasoa:

”Ei kai minua muuten olisi pyydetty pysymään mukana porukassa. Ja näön vuoksi olen välillä toimitellut firman talonmiehen tuuraajan hommia. Väärinkäsitysten välttämiseksi lienee paras sanoa heti alkuun, etten ole epäsosiaalinen enkä missään nimessä boheemi niin kuin silloinen tyttöystäväni väitti. En myöskään tunne vetoa sosialismiin enkä vapaamuurariuteen, en pidä hipeistä enkä itämaiseen uskontoihin höynähtäneistä. Olen reservin vänrikki ja hum.kand. Käytän alkoholia harvoin ja tupakoin ainoastaan ollessani juovuksissa. Ainoat paheeni ovat jalkapallon pelaaminen ja runojen kirjoittaminen. Laitan tähän esimerkin:

On vappu ja sataa
ja jalkapallo kuin sateen kastama markkinapallo
märkänä ja raskaana kiitää
kuin muinaisaikain kanuunankuula,
saapasnahasta tehty, täytetty paroni von Münchhausenin
muistelmilla (niin kuin Himbergin Jokken
jalkapallon kuori vanhoilla Turun Sanomilla
jotka pursuivat ulos nyörittämättömästä nahan aukosta
ja saivat koko rankkarin näyttämään
pienoiskaatopaikalta & kuitenkin Jokken isä
oli erotuomari ja piti palloja sisäeteisessä
vanhassa perunasäkissä, pihi
mies, ajatukset kiersivät yhtä ja samaa kehää
kuin raitiovaunu jota hän ajoi,
mutta jalkapallopelissä ei ole raiteita) … jatko lopussa

Olen lähetellyt runojani kustantajille 12-vuotiaasta asti ja saanut ne aina takaisin. Olen plagioinut jokaista tuntemaani runoniekkaa, mutta jostakin syystä säkeeni ovat jättäneet kustantajan lukijat kylmiksi. Joko minä kirjoitan huonosti tai heillä on kehittymätön maku. Mutta minä en lannistu helposti ja lisäksi uskon, että aikalaisilta saatu kritiikki ei ole mitään kritiikkiä, se on vain keskustelua, mielipiteitten vaihtoa. Vaikka totta puhuen olen aika huono häviäjä.

Vanhan liiton meininki

Huovinen, Veikko: Rasvamaksa (WSOY 1973)

Olen lainannut klassikkokirjan, Rasvamaksan, aika ajoin kirjastosta lukeakseni aina uudelleen novellin Jutta Grahnin mies. Hienot rouvat Lispe Ryynänen ja Hannele Nygård menevät visiitille ystävättärensä luokse; Jutta kutsuu heidät spontaanisti käymään, kun he sattumalta törmäävät shoppailtuaan avokadoja, Dessert Nougatia ja värivoidetta. Lispe ja Hannele menevät uteliaina, sillä Jutta on hiljattain mennyt naimisiin.

Vierailu on katastrofi, sillä Jutan mies ei näyttäydy, käyttäytyy vain hävyttömästi: huutelee tuhmia piilostaan ja tupakoi sängyn alla. Pahinta rouvien mielestä on, että Jutta ei ole moksiskaan, vaan vaikuttaa täysin tyytyväiseltä, jopa onnelliselta. Rouvat joutuvat aivan tolaltaan ja poistuvat tuohtuneina. Kuitenkin Lispe Ryynänen haukkuu kotiin päästyään oman miehensä sen johdosta, että siippa on aina vain ”yhtä ja samaa, et muutu miksikään”!

Veikko Huovisen lyhyet, hauskat novellit viihdyttävät minua; kielellisesti rikkaina, lennokkaina ja yllätyksellisinä ne ovat vastustamattomia. Tajuan silti niiden aatetason kulahtaneisuuden. Alkuperäinen kirjankansi oli kerrassaan mauton (sen tilalle tuli sittemmin tuo neutraalimpi kuva). Rasistinen leukailu on aikansa elänyttä, eikä myöskään esimerkiksi kuvaus nuoren miehen turhamaisesta hiustenlaittelusta kampaamossa oikein naurata.  

Mutta yleistä suomalaista ajankuvaa Huovisen novellit piirtävät antoisasti. Tekstit irvailevat 1970-lukulaista politisoituneisuutta, julkilausumia, mielipiteen muodostamisen pakkoa, poliittisia virkanimityksiä ja paisuvaa byrokratiaa. Luonnonhelmassa viihtyvien erakkojen rinnalle nousee uusi, ketterä, materialistinen ja itsekäs nykysuomalainen. Havukka-ahot ja Pylkkeröt toki tunnetaan, mutta jos tämä puoli Huovista on jäänyt vieraammaksi, suosittelen Rasvamaksaa.

Maaseudulla asuva vakavamielinen iäkäs maanviljelijä Usko Virta saa virallisen näköisen kirjeen novellissa Postia. Virrasta on muka tehty lääninhallitukseen kantelu ”hiilihydraattien ja valkuaisaineiden aiheettomasta polttamisesta kehossa”. Selitystä vaaditaan määräajassa 20 päiväsakon uhalla.

”Eikö hän saisi enää elääkään, kuollako sitä jo pitäisi. Aina hän oli yrittänyt kunnolla elää, kirkossa käytiin nuorempana joka sunnuntai. Neljä lasta oli kasvatettu kunnollisiin ammatteihin. Velkojen kuoletukset ja korot oli aina ajoissa maksettu…”

Huomattavan suuren määrän ahdistusta kärsittyään Virta saa lopulta tutulta varatuomarilta synninpäästön: kirje on pelkkää ilkikurista vitsiä eikä siitä tarvitse piitata. Vakavamielinen, tunnollinen suomalainen ei vain tahdo uskoa, että hän ei olekaan mitään selityksiä velkaa viranomaisille.

”Mutta Usko Virta ei hävittänyt kirjettä, vaan luki sen kymmeniä kertoja ja laati vastineitakin lääninhallitukselle. Vastineita hän ei kuitenkaan postittanut. Kaksi kuukautta hän eli jännityksessä, sillä olihan varatuomari saattanut erehtyä, kun ei ollut varmaankaan niin oppinut kuin lääninhallituksen herrat.

Vasta kun neljä kuukautta oli kulunut, uskalsi hän kätkeä piirongin laatikon etäisimpään sopukkaan lääninhallituksen kirjeen, lukuisat katkerat, keskeneräiset vastineet, virkatodistuksen, sotilaspassin otteen ja meijerin kunniakirjat…”

(Taina)