Avainsana-arkisto: suomenruotsalaiset

Lause kuin siveltimen veto


Tove Jansson: Nukkekaappi ja muita kertomuksia (suomentanut Eila Pennanen. WSOY, 1980)


   "Heitin viltinräsyjä kynnykselle ja luuttusin pois pahimmat. Frans istui ja tärisi ja sanoi: Kuinka on mahdollista että ihminen voi palella niin kamalasti vaikka tämä on trooppista sadetta? Lähetin hänet ylös vaihtamaan jotakin kuivaa päälleen ja kun hän tuli takaisin hän sai kahvia. Minulla oli yhtä ja toista järjestettävää. Hetken kuluttua näin että hän istui ja kirjoitti taas vihkoonsa. Kysyin oliko hän kirjailija tai jotain sinnepäin.
   Ei, hän sanoi, kirjoitan vain muistiin, siis että muistaisin oikein. Kun kerron lapsille ja sillä lailla.
   Onko sinulla lapsia?
   Ei, hän sanoi. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kuules tätä: Eräänä joulukuun yönä lähellä aamunsarastusta alkoivat pitkät talvisateet ja tulivat yli meren ja yli Hilon. Hän vaikeni ja katseli minua.
   Aivan, minä sanoin. Yöllä se alkoi. Ei ole lomaonnea.
   Hilo, sanoi hän. Kotikaipuusta rakennettu kaupunki. Japanilaisia taloja ja arizonalaisia taloja, puhdasta villiä länttä. Ja kauhistuttavan leveitä katuja, surullisen leveitä katuja. Miksi teillä on niin paljon sähköjohtoja? Niitä riippuu kaikkialla. Ja minä selitin että se johtui enkeleistä, ne tarvitsivat sähköä. Eikö hän ollut nähnyt meidän joulukoristelujamme?
   Kyllä, sanoi Frans. Peltienkeleitä ja peltihibiskuksia, se on hyvin kiintoisaa. Miksi teillä on ananas joulukuusen latvassa?
   Kirjoita muistiin, sanoin minä, kirjoita näin: Heillä on aina ollut ananas joulukuusen latvassa.
   Olenko ollut epäkohtelias? Frans kysyy.
   Et, sanoin minä. Juo nyt kahvisi ennen kuin jäähtyy."

Frans, turisti, oli saapunut Hiloon Havaijille ja vuokrannut huoneen baarin yläkerrasta. Pian baarin omistajalle selvisi, että pään lisäksi eksyneen oloisen reppureissaajan talouskin oli vähän sekaisin. Lyhyt vierailu venähti ja lopulta siivousintoinen Frans sai työluvan puhtaanapitolaitokselta. Baari alkoi täyttyä Fransin tuomista simpukankuorista ja suhde vakiintui:

"Vähitellen totuin täysin siihen että valehtelin hänelle kun hän tarvitsi sitä. Hänkin petti kyllä minua hiukan ajan oloon mutta me otimme sen lähinnä pelinä."

Tove Janssonin Nukkekaappiin sisältyy kaksitoista lyhyehköä novellia. Kertomus Hilosta, Havaijilta on niistä yksi. Ennen kirjan julkaisemista hän ja kustantaja Åke Runnquista pohtivat keskinäisissä kirjeissä kuinka ihailijat mahtavat suhtautua näiden kertomusten "kylmään teräkseen". Tove Jansson toivoi lämpimästi kokoelman "kovaksikeitetyn asenteen" kauhistuttavan ainakin joitakin lukijoita. No, ihan niin kylmää ja kovaa materiaalia nykylukija ei näistä sentään löydä. Onhan kokoelman julkaisemisesta jo kohta 45 vuotta ja kaikenlaista on painokoneista ehtinyt sen jälkeen valua. Eikä muumikirjojen luoja selvästikään voi päästää tilannetta kiristymään aivan äärimmilleen aikuisillekaan tarkoitetuissa tarinoissa. Komeetan pyrstö voi pyyhkäistä läheltä, mutta yleensä lukija saa lopuksi huokaista helpotuksesta.

Siksi olikin kiinnostavaa verrata kirjan versioita Ylen Areenassa oleviin kahteen lyhyeen elokuvaan, jotka perustuat tämän kirjan kertomuksiin. Klaus Härön elokuva Päärooli vuodelta 2005 poistuu Areenasta 6.12.2022. Se on alkuperäiseen verrattuna terävämpi ja kylmempi. Elokuvan loppuratkaisu on lähes vastakkainen ja merkittävästi surullisempi. Saara Cantellin Suuri matka 2005 on puolestaan uskollinen kirjan versioon nähden. Areenassa kirjan kertomuksia ruotsiksi löytyy myös Tove Janssonin lukemana.

Selkeys, avoimuus sekä eräänlainen nöyryys on kuvaavaa Tove Janssonin ihmiskuvauksessa. Aikuista ja lempeää. Päähenkilöt kuuluvat usein eräänlaiseen "etuoikeutettuun kepeyden ja sulokkuuden klaaniin". Jotkut ovat lainanneet, vaihtaneet tai suorastaan varastaneet toistensa partnereita ja olivat siksi kehittyneet suvaitsevaisiksi ilman paatosta mutta samalla menettäen rakkauden hupien luonnollisen arkuuden ja viehätyksen (Kukkaislapsi). He ovat usein taiteilijoita tai käsityöammattilaisia, jotka voivat joskus uppoutua käsillä olevaan tehtävään niin, että läheiset kärsivät siitä. Jotkut hahmot eivät tunnu saavan kunnolla otetta elämästään. Hapuileva etsintä ja kaipaus voivat paljastaa ihmisen pimeän puolen, mikäli ne johtavat turhautumiseen ja pettymykseen. Onneksi etsijöillä yleensä on tukena selkeäjärkisiä kumppaneita osoittamaan tietä eteenpäin. Aivan luontevasti Tove Jansson kuvaa myös samaa sukupuolta olevien suhteita. Christer Kihlmanin ohella häntä pidetäänkin suomalaisen gay-kirjallisuuden eräänä pioneerina.

Seuraavassa yli 30-vuotias Rosa miettii suhdettaan iäkkääseen äitiinsä:
   "Rosa puristi huulensa yhteen. Hän ei nähnyt tyhjää sunnuntaista katua, hän näki sisäänpäin ja taaksepäin siihen sekavaan aikaan jolloin äiti yhtäkkiä ei enää tahtonutkaan määrätä eikä ottaa vastuuta. Oli kuin kaikki olisi menettänyt perustansa, ei ollut mitään mihin olisi turvautunut. Äiti vain väisteli, ei tahtonut päättää, ei antaa neuvoja ja jos häntä painosti hän nipisti suunsa kiinni ja meni ulos huoneesta. Sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi. Tai: Ei sitä niin varmaan tiedä... Tai ei sanonut mitään, vaihtoi keskustelunaihetta. Se ei ollut hänen kaltaistaan, se oli pelottavaa."

Kertomuksissa olen löytävinäni kaikuja muumikirjojen maailmasta sekä Tove Janssonin omista kokemuksista. Olen varma, että tämän White Ladyn ravintolan olen nähnyt jossakin:
   "Ravintola oli pienellä saarella sataman keskellä, omituinen puusta rakennettu paviljonki jossa oli suippoja torneja ja korkeita ylettömän runsaasti koristeltuja ikkunoita. Nyt hämärässä oli kalpeanharmaa rakennus hyvin kaunis ja surumielinen. Ellinor sanoi että se oli kuin unohdettu uni tummien puiden keskellä." 
Portaat olivat leveät ja katto tavattoman korkealla. Tornirakennelman alla risteili puupalkkikuvio. Ravintolassa oli tyhjää, sillä kausi oli lopuillaan. Ilta oli lämmin ja kuistin koko pituudelta olivat ikkunat auki. Sumu leijaili sisään tyhjien pöytien yli. Kolme kenties kuudenkymmenen korvilla olevaa rouvaa istuutui kuistin toiseen päähän...

Kertomuksessa Sarjakuvapiirtäjä saa kurkistaa sanomalehden hektiseen ja pakkotahtiseen työhön. Suorituspaine ja lukijoiden vaatimukset ovat törmäyskurssilla luovuuden kanssa. Ovatko sarjojen piirtäjät olleet sekapäisiä alusta asti vai johtuuko se nimenomaan sarjojen piirtämisestä? Allington kesti neljä viisi vuotta, kun hän piirsi Blubbyä. Niin, ja minkä ihmeen luovuuden?
   "Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä. Ja itse asiassa ne ovat koko ajan saman näköisiä. Mutta niiden täytyy tehdä aina jotakin uutta. Koko ajan."

Käsi pystyyn: tuntuiko muuallakin omantunnon pistos? Ehkä siksi Muumilaakson marraskuu (arvio blogissa) teki aikanaan niin syvän vaikutuksen minuun. Tuntui kuin muumien piirtäjä olisi lopussa. Hänen täytyi vain jättää heille jäähyväiset.
En ihmettele enää miksi Tove Jansson on niin suosittu Japanissa. Oma käsitykseni Tove Janssonin myöhemmästä tuotannosta alkoi muuttua tämän kirjan perusteella.


Tommi