Jón Kalman Stefánsson : Kaloilla ei ole jalkoja (Aviador, 2019. Suomentanut Tapio Koivukari)
Lumimyrsky Islannissa, Norðfjörðurin kalastajakylässä 1900-luvun alkupuolella. Langokset Oddur-kippari ja Tryggvi huomaavat, että vanhan avioparin, Grettirin ja Helenan mökki kylän laidalla on hautautunut täysin kinoksiin:
”…mutta nyt he ovat kaivautuneet jo ovelle, se avautuu ja siinähän he seisovat, Grettir ja Helena, Tryggvikin on vähän aikaa hiljaa eikä sitä tarvitse miettiä sen enempää.
”Vanhukset seisovat ovella, te todellakin olette kaikkien ihmisten valo ja loiste, Helena sanoo, suukottaa heitä molempia otsalle kuin siunaten. On ikävää olla noin syvällä lumikinoksessa pääsemättä mihinkään, talo muuttuu ruumisarkuksi ja kauhistava hiljaisuus arkun kanneksi. Vanha aviopari pääsee omin avuin kiipeämään ylös, olemme ehkä vanhoja, melkein avuttomia, nainen sanoo, mutta meillä on sentään jalat jotka vielä jotenkin tottelevat. He nousevat hangelle hengittämään raikasta ilmaa ja kuutamoa, varmistumaan että maailma on vielä paikoillaan eikä tuuli ole vienyt kaikkea. He katsovat neljästään ihmeen tyynelle vuonolle, sen pitäisi säilyttää myrskyn voima itsessään ja huokua raskaasti, ehkä kuutamo on näin rauhoittanut meren, asettanut sen, kuutamo joka välkehtii sen pinnalla, muuttaa sen lauluksi, sellaiseksi joka kohoaa ja nousee taivaaseen saakka.
”Nyt voi vain kirota vanhuuttaan, Grettir sanoo, kun on liian raihnas päästäkseen merelle, ei olisi yhtään hassumpaa ajaa merellä sinun kanssasi tällaisessa kuutamossa. Grettir halaa Helenaa joka hymyilee melkein hampaatonta hymyä, kaivaa povitaskuaan ja ottaa taskumatin, juokaa, pojat, otetaan kunnon naukku. Olkoon teillä onni myötä, kun muistitte meidät vanhat täällä hiljaisuuden alla. He ottavat naukun, kaikki neljä, aivan ihmeellistä miten viina voi olla hyvää, varsinkin kun se ilmestyy näin yllättäen, ja itse on melkein vastaherännyt ja siksi kaikelle herkempi.
”Nyt lähdetään merelle, Oddur sanoo, kyllä, ajetaan kuutamoon, Tryggvi sanoo. Merelle ajetaan ja kuu on ylhäällä taivaalla, vanhat kuulevat Oddurin sanovan nuorten miesten jo mennessä eteenpäin, kävellessä rivakasti raskaassa hangessa, innokkaina pääsemään merelle mitä pikimmin, mieluiten ennen kuin toiset heräävät, se ei tapahdu ihan heti, sillä kello on hädin tuskin kahta yöllä, nyt on paha katsoa merelle ja olla sinne lähtemättä, siitä tulee jo kurja olo. He kääntyvät kahdesti katsomaan taakseen, vilkuttavat.
”Hyviä poikia, Helena sanoo, rutistaa miestään kainaloon, kaksi vanhaa kehoa, vanhaa elämää, jotka puristautuvat toisiaan vasten. Muistatko, mies sanoo, kun olimme noin nuoria? No muistanhan minä, kuoma! Mutta nyt me olemme yhtäkkiä näin vanhoja, milloin se oikein tapahtui, joskus on kuin aika tulisi aina salaa ja öisin, milloin me lakkasimme olemasta nuoria? Minusta sinä olet sisimmässäsi aina sama pojankolli, hän sanoo ja silloin mies nauraa ja he katsovat nuorten miesten menoa, Helena näkee heidät kauemmin, hänellä on paremmat silmät.
”Minä haluaisin tulla sellaiseksi kuin he, Tryggvi sanoo, kun he kääntyvät jälkimmäisen kerran vilkuttamaan ja vanha pari seisoo yhä paikoillaan.
Haluatko tulla vanhaksi ja kyyryksi, niin avuttomaksi, että sinut täytyy kaivaa hangen alta?
En, vaan noin vanhaksi kuun ja tähtien alla, rakastaa vaimoani vieläkin niin paljon, että minun pitää pitää häntä kainalossani, enkä kaipaisi muuta kuin saada elää hänen kanssaan vielä tuhat vuotta, rakastaisin yhä hänen huuliaan ja silmiään, sellaiseksi minä tahdon tulla, vanhaksi ja onnelliseksi kuutamolla.
Jonain päivänä, Oddur sanoo, minun on pakko leikata sinut kalansyöteiksi. En yhtään ihmettelisi, Tryggvi myöntää.
Sitten he lähtevät merelle. Tai kuutamoon, on olemassa useampia maailmoja kuin me pystymme laskemaan, eikä yksikään niistä ole oikea.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 