Avainsana-arkisto: luonto

Talvi Lapissa saksalaisella vankileirillä

Seppo Saraspää : Leiri maailman laidalla : romaani (Karisto, 2002)


   "- Minulla ei vain ole mitään venäläisiä... näitä sinun ryssiäsi vastaan. Kauemmin mie olen ollut ryssä ku suomalainen. Pari kymmentä vuotta Suomen valtio on vasta meijän mailla isäntänä heilunut. Ja minusta tuntuu, että parempi isäntä ryssä oli.
   Koltta kallisti jälleen pulloa. Tönäisin kuppini lähemmäs ja sain armollisesti ryypyn.
   - Venäläinen anto meijän olla rauhassa. Mitä verot maksoimma ja herroja joskus kuskasimma. Pappi kävi kerran vuodessa kastamassa penikat ja siunaamassa kuolleet. Muuten meijän annettiin olla rauhassa. Mutta entä suomalainen? Suomalainen on semmonen eläjä, että se tukkii nokkansa joka paikkaan. Se on niin varma omasta erinomaisuuvestaan, että se yrittää pakottaa kaikki ittensä kaltaisiksi touhumuurahaisiksi. Eihän suomalainen osaa olla hetkiäkään paikallaan. Koko ajan se kuokkii, raivaa ja touhuaa. Ja tappelee, jos ei saa muualta kaveria, niin ne tappelee keskenään. Ja rakentaa taloja. Sen aikaa kun ne ei tappele, ne rakentaa taloja. Aina ja joka paikkaan. Ja kun talo on valmis, niin hopusti aita ympärille. Helvetti, suomalainen on aivan mahoton aijan tekijä ja rajanvetäjä. Heti kun se jonnekin ilmaantuu, se merkittee itteleen rajan, ja sitten se vahtii sitä rajaansa kirves kourassa ja on valmis vaikka tappamaan jokaisen joka tulee lähelleki sitä. Eikä sillä ole väliä vaikka se raja sattuis toisen maalle. Ei se semmosista pikkuseikoista perusta."

Kirjan tapahtuma-aika on talvi 1942/43 ja näyttämö saksalaisten vankileiri Lapissa. Koltta Jaakk on syystäkin katkera. Perinteisen porotalouden edustaja oli parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut uuden ajan airueet, rajankävijät. Suomen valtio oli hakkauttanut rajalinjan Jäämerestä Korvatunturiin. Kolmesataa kilometriä kymmenen metrin levyistä railoa keskelle kolttien maita.

   "- Siinä oli kuulemma raja ja siitä ei yli mennä. Sotilaat vahti pyssyjen kanssa. Puolet ihmisistä jäi Venäjälle ja puolet Suomeen. Porolaitumet keskeltä kahtia ja kalajärvet. Sellanen herra on Suomen herra. Helvetti! Se määrää koko maailmaa, vaikkei käsitä mistään mitään."

Eipä arvannut Seppo Saraspää kirjoittaessaan, että 20 vuotta myöhemmin samat teemat ovat jälleen ajankohtaisia. Nyt silloisten kolonialistien jälkeläiset tunkevat Saamelaiskäräjille ja ryssäviha panee rakentamaan lisää aitaa Venäjää vastaan. Nämä eräitä esimerkkejä kirjan lukuisista teemoista. Saraspää on jälleen onnistunut pakkaamaan pienoisromaanin täyteen isoja aiheita. Ja silti kirja tuntuu kevyeltä ja avaralta kuin näkymä tunturin laelta.

Kalevan haastattelussa (23.9.2009) Seppo Saraspää kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa, miten hän löysi aiheen tähän kirjaan. Saksalaiset perustivat Lappiin noin 100 vanki- ja työleiriä jatkosodan aikana. Ne sijaitsivat kaukana teiden varsilla ja saarissa, poissa siviilien silmistä. Näillä leireillä oli ainakin 30 000 sotavankia ja kuolleisuus hirvittävä. Kaamassaaressa sijaitsi Andreasnuoran vankileiri. Saraspää törmäsi siellä kävellessään isoon puupinoon. Se oli ihmeellisen hyvin säilynyt ja koko sodan mielettömyys tuntui hänestä kulminoituvan siihen polttamattomaan puupinoon. Sekä Saksasta Lapin kylmään ja pimeään temmattu nuorukainen että puita sahaava venäläinen olivat hänen mielestään samanlaisia olosuhteiden vankeja. Voisivatko he peräti vaihtaa välillä osia...?

Kirjan kertoja on talvisodassa haavoittunut ja siellä pahasti traumatisoitunut Pauli Blommer. Kielitaitoisena henkilönä hän toimii leirin tulkkina ja yrittää pitää jonkinlaista etäisyyttä sen tapahtumiin. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös raportoida puunkaadon tuloksista. Kun hän suurentelee tulosta, se ei tapahdu säälistä venäläisiä vankeja kohtaan. "Ryssä taas ei ollut ihminen, vaan jonkinlainen Jumalan firapelityönään kasaama sekundakappale, jolle paras hoito olisi kuula silmien väliin". Oli pelkkää Blommerin mukavuudenhalua, kun hänen ei tarvinnut vastata jatkuviin kyselyihin. Talviset olosuhteet tekivät normin saavuttamisen mahdottomaksi. Lisäksi leiri oli alkanut ajautua komentajasta lähtien merkilliseen piittaamattomuuden tilaan.

Kertojan käymät keskustelut pasifisti Jaakin kanssa sekä koetut luontokokemukset tuovat helpotusta traumaan. Tilalle tulee outoja ajatuksia viholliskuvista.

   "Ja kuinka lähellä kuitenkin oli se, etten itse ollut ryssä. Jos isäukko olisi vuonna -18 myöhästynyt kymmenen minuuttia Pietarin asemalta, niin minä olisin syntynyt ja kasvanut ryssäksi ja taistelisin nyt ryssänä suomalaisia valkofasisteja vastaan. Niin pienestä se oli kiinni. Ja toisaalta minä olisin aivan yhtä hyvin voinut olla saksalainen. Jos isoesi-isäni siansorkkia paistamassa oleva äitimuori olisi käskenyt esikoispoikansa heittää hiiteen ajatukset kaukaisen Baltiaan lähdöstä ja painua vain panimolle mäskiä sekoittamaan, minä luultavasti hyökkäisin nyt jossain päin maailmaa hakaristilipun perässä.
   Helkkari, ajattelin. Minähän olin oikeastaan ryssä, saksalainen ja suomalainen. Minähän voisin yksinäni hoitaa koko tämän kirotun sodan."

Tähän päivään mennessä sotilasromun etsijät ovat miinaharavien avulla keränneet kaikki merkittävimmät löydöt. Kaamassaaren leiristä on jäljellä enää parakkien pohjat ja laiturin jäänteet. Räjähdyksissä on puiden runkoihin tarttunut vähän romua. Muuten luonto on alkanut hävittää ihmiskätten jälkiä. Ehkä tuon takia kirjasta jääkin niin valoisa vaikutelma. Seppo Saraspään luontoon liittyvät kuvaukset kirjassa ovat nimittäin sykähdyttäviä: talviset lumimyrskyt, huikea poroajelu, yöllinen nuotio, haavoittuneen hirven tappaminen, jäiden sulaminen ja muuttolintujen tulo. 
Uusi kevät on mahdollisuus. 
Luonto on lopulta vahvempi.

   "Koska myrsky tuntui laantumisestaan huolimatta jatkuvan päätimme yöpyä tässä. Paikka oli hyvä: taimikkotupsu suojasi pahimmalta tuulelta, vesipaikka oli vieressä, polttopuuta riittäisi ja ennen kaikkea poroille olisi hyvä kaivos. Ne tarvitsivat lepoa ja ruokaa raskaan urakkansa jälkeen.
   Jaakk haki laavuvaatteen pulkastaan, kaatoi taimikosta ruodepuut ja alkoi pystyttää tuulensuojaa. Nainen - Inkeri - koppasi kirveen käteensä ja lähti hakemaan lisää polttopuuta. Myös poika nousi ja kävi siirtämässä porot uuteen paikkaan. Minä istuin pulkkani laidalla enkä osannut tehdä mitään.
   Harvoin olin tuntenut itseni näin avuttomaksi. Ehkä se johtui siitä, että toiset toimivat niin luontevasti. Mitään ei puhuttu, käskynjakoa ei tarvittu, kaikki tapahtui täysin arkisesti.
   Ajattelin, että olisin valmis tekemään osuuteni, kunhan joku vain sanoisi minulle mikä se oli. Tämä oli minulle vieras maailma. Muistin, kuinka Jaakk jonkun keskustelun aikana oli kertonut minulle ettei heidän kielessään ollut erämaa-sanaa. Oli vain maa, ja'nnam.
   - Sie ajattelet että erämaa on paikka josta on tultava pois, siellä voi käydä mutta sieltä on tultava pois. Mie taas aattelen, että se on koti. Kun mie ripustan laukkuni puun oksaan, niin siinä on minun koti.
   Ehkä Jaakk oli oikeassa. Ehkä tämä luotaantyöntävän karu kiveliö tosiaan saattoi olla koti täällä syntyneelle ja täällä ikänsä asuneelle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa mieleeni välähti myös ajatus siitä, ettei koko tämän elonpiirin vaatimattomuus - erämaan keskellä kyyristelevät harmaat talot, kammit, jänkäniityt ja kalakentät -  välttämättä ollutkaan kehittymättömyyttä, vaan ainoa tänne sopeutuva elämänmuoto."


Tommi

Pölystä ja väreistä syntyviä perhosia

Jaan Kaplinski : Ilta tuo takaisin kaiken : runoja kuudelta vuosikymmeneltä (suomentaneet Anja Salokannel ja Pauli Tapio. Parkko, 2021)

Eläkeläisen elon isoja riemuja on saada syödä aamupuuro rauhassa ja katsoa Aamu-tv:tä. Uutiset eivät aina niin piristäviä ole, mutta sieltä voi joskus saada hyviä lukuvinkkejä. 30.6. Jälkinäytöksessä vierailijat antoivat ehdotuksia kesälukemiseksi. Kuraattori Veikko Halmetoja puhui niin kauniisti Jaan Kaplinskista (1941-2021), että piti tarkistaa onko Kaplinski niin hyvä kuin muistelin. Kyllä on, ja tuntuu vanhemmiten vain paranevan:


"Hetkeksi pilvet repeävät
aurinko punainen
aitankaton yllä
himmeä jyrinpäivän ilta
halkopino on valmis
varsi luudassa
istun porraspuulla
sovussa menneen päivän
ja tulevan yön kanssa
sovussa kuran ja kulottuneen heinän
sammakoiden ja taivaanvuohen kanssa
joka nousee ja laskee
taloni ympärillä
kunnes silmäni eivät erota
sen hyräjävää pistettä
taivaan hämyssä
jää vain
loputon ääni
ensimmäiset tähdet"



Helsingin sanomien arvostelussa 17.12.2021 Harri Nordell kirjoitti, että Kaplinski ei ole maailmanluokan kirjailija. Heti perään hän toki pehmensi tylyä arviota sanomalla, että Kaplinskin runot ovat rakastettavia. Jos Eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon saanut ja Nobel-ehdokkaana ollut kirjailija ei ole maailmanluokkaa, niin rima on korkealla. Kaplinskin kohdalla ongelmana voi olla se, että nämä runot ovat konkreettisia ja käsitettäviä, konstailemattomia. 

Kaplinski itse kirjoittaa:
"Jopa teoreettisella tasolla on omaperäisyydestä tehty todellinen luomistyön (jo termi 'luomistyö' on itse asiassa rajaava) conditio sine qua non*. Niinpä omaperäisyydestä, toisin tekemisestä, on tullut runoilijan päämäärä - joskus ainoa. Tästä seuraa runokielen mahdollisuuksien määrätön haaskaus, sillä niitä ei kukaan enää malta käyttää vaatimattomasti, vähittäin ja loppuun saakka, vaan jokainen ryntää valtaamaan sen mikä pistää ensinnä silmään."
*[ehdoton edellytys]

Kaplinskin tavoite runoilijana on olla avoin ihminen, sellainen joka ottaa ympäristöstä jotakin olennaista, ydinainesta. Runoilija on suodatin, jonka läpi vilpittömästi selitetty todellisuus tavoittaa toisetkin. Siksi hänen runonsa käsittelevät usein arkisia asioita jokapäiväisestä elämästä ja niitä voi lukea sellainenkin, joka runoista saa yleensä allergisia reaktioita. Kaplinski haluaa runojen avulla avata silmämme todellisuuden kosketukselle, sillä "jolla on halua, ymmärtää kyllä aina riittävästi, jolla on tietoa ja halua, ymmärtää enemmän, mutta ero ei ole olennainen".


(ote)
"puhalla tuuli ja työnnä venettä puhalla minulle kyyneleet silmiin
   ja kuivata ne jälleen puhalla suuhuni nauru kun saavun
   Emajoen ylitse
puhalla palavat pensaat vierimään pitkin ravintoloiden ja
   asuntoloiden kattoja
puhalla hävyttömyys raakkumaan aidanseipääseen tai saunan
   piippuun mustasilmäinen ja mustanokkainen musta
   hävyttömyys
josta lapset sanovat äidille katso varis ja äidit sanovat hys
   mene varovasti ohi katso joka suuntaan"


Valikoima on hyvän kuvan Kaplinskin runojen vaihtelevasta tyylistä. Mukana on muutama lyhyitä haikumaisia runoja ja toisaalta taas lähes shaministista rytmiä pitkinä sanaryöppyinä. Suomentajat ovat tehneet erinomaista työtä. Meille suomalaisille onneksi kyse on sukulaiskielestä ja Kaplinski itse osaa suomea. Hän keskustelikin työn aikana Salokanteleen kanssa runojen valinnasta ja tulkintakysymyksistä, joten tulos on varmasti parempi kuin moniin muihin kieliin käännettäessä.
Luonnon ja ihmisen yhteys sekä niiden tasapaino kuuluvat keskeisesti Kaplinskin teemoihin. Hän viihtyi maaseutukodissaan Tarton lähistöllä. Nuo kokemukset ovat vahvasti läsnä monessa runossa. Kaplinskin lukeneisuus ilmenee hänen huimaavissa perspektiiveissä. Ähijärven kiiltomadot ja Viidumäen kirkiruoho saavat seurakseen valkoiset perhoset Pluton kiertoradan takaa. Neoliittisen kauden megaliitteja ja Jerikon muureja tasapainottaa takaisin kärrynpyörien jälkiin variseva kuuma hiekka.


"Tämäkin kesä vierii pihan poikki
tihenevään hämärään niin kuin kirjava kevyt pallo.
Lapset kasvavat ja heidän käsiensä lämpö
haihtuu kaikesta, mitä te yhdessä kosketitte.
Aitannurkassa vanhojen kangaspuiden takana 
pieni alaston päätön nukke.
Marjapensaiden alla
punainen muovinen laiva, kaksi pyörää vielä jäljellä.
Kun sinä tulit, oli jo myöhä;
kissa odotti pimeässä oven edessä.
Linnunrata oli selvästi näkyvissä."


Luontoa kunnioittavalla ja sopusointua etsivällä filosofilla voi olla välillä vaikeaa. "Savumetsät kasvavat kaupunkien ylle ja elämän tarkoituksesta on viisainta vaieta." Kuitenkaan Kaplinski ei koskaan valita eikä saarnaa. Hänellä riittää ymmärrystä äideille, jotka hakevat lapset tarhasta ja isille, jotka istuvat kaljalla parrat ajettuina ja entiset hölmöilyt tulevien kanssa sekaisin, kun on juuri käyty "suuri ja kunniakas taistelu lutikoita tonttuja tuulimyllyjä pölyä melua puutteita lohikäärmeitä sarvia ja sarvipäitä vastaan". Kun aikuisten järjessä on usein toivomisen varaa ja toiminta sen mukaista, on Kaplinski ilmeisen aidosti huolissaan lapsista. Miten he tässä maailmassa tulevat selviämään.


(ote)
"Tarton lapset pimeällä lumisella kadulla
minä pelkään teidän kaikkien puolesta te olette niin pieniä kaikki
maailmassa kasvaa nopeammin kuin te - te kysytte ja meidän minun
on vastattava MITÄ älkää antako meille anteeksi jos me
valehtelemme vaikka meillekin valehdeltiin minä uskon teitä
mutta minä pelkään elämän on alettava
alusta missä kaikki on niin pientä ja hentoa mutta ulkona
ajavat suuret raskaat autot nuoret miehet lyövät
toisiltaan hampaat kurkkuun lentokoneet
ovat taivaalla on yö ei ole unta eikä rauhaa on yö luminen
kysymyksien yö ennen talvipäivänseisausta"


Tuntuu että runoista löytää muitakin selkeitä viitteitä lähiaikojen tapahtumiin. Ilmeisesti olemme kovin hidasälyistä sukukuntaa. Seuraavassa otteessa puhutaan Caesarista, tai yleensä kyltymättömistä imperaattoreista:


"Sinun valtakuntasi tulee ja menee.
Toreilla kasvaa vehnä ja forumilla laiduntavat vuohet.
Se on minun ja minun surmatun kansani käsi,
joka iskee.
Minun kädessäni on vandaalien miekka.

Tulee hetki jolloin korskea roomalainen
ei pysty taittamaan ruohonkorttakaan sotatien varrella.
Tulee hetki jolloin Rooman ahneus
räsähtää rikki kuin punkki idästä ja pohjoisesta ja etelästä
tulleiden nyrkiniskuista."


Mitä Veikko Halmetoja silloin Aamu-tv:ssä Kaplinskista siis sanoikaan? Halmetojan mielestä nämä runot pitäisi olla kaikilla laiturinnokilla. Varsinkin nyt kun Jaan Kaplinskin runoista on ilmestynyt tämä uusi laajempi suomennosvalikoima. 1984 ilmestynyt valikoima ensimmäisistä runoista Sama meri kaikissa meissä sisältyy tähän laajennettuun painokseen. Veikko Halmetoja ehdottaa, että lukijan ei kuitenkaan pidä turruttaa itseään lukemalla runoja järjestyksessä. Asenne voisi olla samantapainen "kuin olisi niityllä poimimassa kukkia, että avaa sen aina jostakin ja lukee muutaman runon sieltä täältä ja laskee siihen laiturille ja palaa siihen sitten muutaman tunnin päästä uudestaan".

Erinomainen neuvo. Runon ja suven päivän mentyä tässä aletaan vähitellen kääntyä syksyä kohti. Jos lohturuoka, einoleino-pullat on syöty, niin Jaan Kaplinski tarjoaa tosi tuhtia evästä. Pimeästäkin selviää, kun muistaa, että asiat ovat tasapainossa, aika etenee meidän siitä suuremmin huolehtimatta, universumi ympärillämme virtaa kuten savu nuotiosta, pakottamatta.
Wu wei.


"Aika tippuu
mahlana vaahterasta
palaa ohdakkeena
käännetyllä kasvimaalla

aika odottaa
tyhjän postilaatikon luona
ties kuinka monetta päivää

ainokainen tähti
pilvien
ja omenapuiden välissä

Hiljaisuus sammakot
puutarhaan
leviää nuotion savu
sekin riittää
tänään niin kuin aina"


Tommi

Muutama PS:
Suomen paras kirjakauppa järjesti 26.11.2021 Jaan Kaplinski -keskustelun (linkki vie YouTubeen). Siihen osallistuivat Anja ja Juhani Salokannel sekä kirjan kustantajana kiitettävän kulttuuriteon tehnyt Tommi Parkko.

Jos haluat tietää, miksi Heli Laaksonen myönsi teokselle Kodiksamia-palkinnon (30 000 ohraryyniä!), niin oivalliset perustelut löytyvät täältä.

Martat ja arkipäivän zen

Maila Pylkkönen: Marjamiesnaisen muistiinpanoja (Otava, 1975)

”Metsä on joka suuntaan.
Kaatuneen kuusen runko sammaloituu.
Siinä nousee aivan pieni
vaaleanvihreä ketunleivän lehti.
Niin nuori.
Kun orava kimpoaa oksalta
heilahtaa sydämeni niinkuin olisin sen keinu.”

Hiljaisten Seiväshyppääjien Kerho on toistaiseksi jäänyt itselleni vieraammaksi yhdistykseksi, mutta Suomen monitahoisessa järjestökentässä on muutama toimija, jotka tekevät mielestäni erikoisen tärkeää työtä. Pelastusarmeijan lisäksi näihin kuuluu esimerkiksi Marttaliitto. Martat, nämä etikalla, sitruunahapolla ja ämpäreillä varustettu ihmeellinen joukko kohtaa arjen vaikeudet ällistyttävällä, viisaan navajovanhuksen tyyneydellä. He pystyvät tekemään vaikka uunin puhdistuksesta tai sienestyksestä lähes taidetta. Epäilemättä he välillä lukevat runoja ja saattaapa joku niitä kirjoittaakin. Olen varma siitä, että tulos on jotain tämän kirjan tapaista.

”Found objects on mielenkiintoinen ismi siksi että se on melkein sama kuin runous, tai sen osa esineellinen runous. Voisi sanoa myös sisäänajetut ja yli-sisäänajetut esineet. (Loppuunajetut ja ulosajetut.) Olen yrittänyt vaientaa viattomia esineitä enkä ole siinä koskaan onnistunut; kaikkien ihmisten silmäneulat ja hakaneulat runoilevat kovalla äänellä. Täällä meillä se on hiukan kärjistynyttä niin että moni ns. tavallinen eli harjaantumaton on sen huomannut. Esineiden tendenssi muuttua paperikasoiksi taas tuo työhuoneeseeni hilpeän momentin.”

Tällaiset kirjat saavat kirjaston luokittajan epätoivoon. Se alkaa selkeänä runokirjana, mutta muuttuu äkkiä havainnoiksi kirjailijan työstä keskellä tavallista perhe-elämää liitteenä lukuisia muistoja. Maila Pylkkösen tyyli on kuin purkautuva lankakerä, jossa kuitenkin on selvästi punainen lanka seurattavissa, mutta välillä päädytään jonnekin muualle. Takakannen mukaan se on ”omaleimaista proosallista runoa” ja tähän oljenkorteen luetteloijamme on tarttunut ja määrännyt kirjan aikanaan runohyllyyn.

Luku Inkoonpuuro, kirjan huippukohtia, antaisi mahdollisuuden toisenkinlaisiin tulkintoihin:

”1930-luvulla syötiin Uudellamaalla jokseenkin yksitoikkoisesti ainakin kesäisin. Ternimaidot ja paltut ja syltyt tulevat vasta syksyllä ja talvella. – Läskistä tai kanasta tai sienistä pystyivät jotkut emäntäkoulun käyneetkin tekemään kaikista samanlaista soosia. Leipä ja talkkunajauhot olivat hyviä ja niiden hyvyys tärkeää, paitsi kovin nuukissa taloissa jauhettiin talkkunaan niin paljon herneitä, että tuli karvas maku. Vitamiineja ja rautoja ei yhtään ajettu takaa. Ylen pienten lasten voimanlähteenä oli pullakahvi. Eukkojen oma ilonlähde. On jännää ajatella, miten naiset niissä oloissa ylläpitivät emännän arvoaan. Heillä oli sitä, kovastikin.”

Sitten seuraa puuron resepti, kunhan historiaosuuden jälkeen suutarin vaimon, Tuomiskan juorukierrokset on selvitetty. Puuronteossa tärkeä härkin saa oman osionsa:

”Härkin pitää oikeastaan kylläkin sisäänajaa niinkuin moni muukin autosta lapseen asti. Kun lapsi on viikon mummolassa, niin se on vähintään toisen viikon ihan kuin sisäänajamaton kotona. – Minusta näet tuntuu, että Tuomiskan perunapuuron ja perunalimpun hyvä perustui osin siihen, ettei hän pessyt liian hyvin kaikkea mikä tarttuu härkkimeen. Ei tainnut pestä ollenkaan. Ehkä peruna tekee itse oman mausteensa niinkuin hapantaikina tai voi jonka kaukalo pestään kursorisesti. Enkä osaa sanoa, mitä vaikuttaa, jos samalla härkkimellä hakataan välillä piimää. Ehkä se ei ole pahitteeksi. Minä pidin härkintä ensin muutaman päivän sellaisessa hapantaikinassa, jolla sitten vuorasin hapankaaliastian. Inkoonpuuro on luonnostaan melko kalseaa, mutta Tuomiskan puurossa oli kalseus jollakin tavalla taitettu.”

Kotitaloustunnin jälkeen muistetaan, että runokirjahan tämä onkin:

”Kun aika on niin lyhyttä,
se pitää jotenkin tehdä leveämmäksi,
sakeammaksi, tiheämmäksi.”

Tähän kun pääsin, niin välittömästi tulivat mieleen klassiset japanilaiset kirjailijat. Bashōn Kapea tie pohjoiseen ja muita matkakertomuksia on juuri tällaista ajan tihentämistä. Aika tihenee, kun huomio kiinnitetään tarkasti käsillä olevaan hetkeen, ilmiöön, esineeseen on ne mitä tahansa. Viimeisten pisaroiden pyyhkäisy tiskipöydän pinnalta luutulla, kun aamiaisen jäljet on korjattu pois. Miten terävä veitsi leikkaa sienen irti sammaleesta. Ollaan läsnä juuri siinä, kun sydän heilahtaa oravan keinuna. Inkoonpuuron reseptin kuvaus on kuin suoraan klassisen kauden teemestarin opetusvideolta.

Marttahengen henkilöitymä Maila Pylkkönen kuvaa kirjassa tietysti myös lasten kasvatuksen periaatteita. 70-luvun puolivälissä saatettiin antaa luunappeja, kun ryömimisikäistä opetettiin olemaan koskematta hellaan. Nyt tuollainen pahoinpitely on kielletty. Kirjailijan puolustukseksi on sanottava, että hän kokee lieviä tunnontuskia menettelynsä suhteen kertoessaan asiasta.

Kirjataan lopuksi pylkkösmäisen kasvatuksen perusperiaatteet rohkaisuksi kaikille pienten lasten vanhemmille:

”Vauvanhoidossahan ei olekaan mitään kuinka se välttämättä pitää tehdä, on vain päämäärä: että pikkuvauva saa nopean hoidon eikä joudu parkumaan niin väsyksiin ettei se jaksa syödä, että sen iho on ehjä, ettei se tapaturmavaaran vuoksi ole pitkiä aikoja ilman silmälläpitoa ja ettei se palele eikä läkähdy. Ja että jää mahdollisimman paljon aikaa muihin töihin.”

Tämä pieni mutta sitäkin painavampi kirja on erinomainen näyte siitä, miten metsässä liikkuminen myös lenkkipolkujen ulkopuolella ja juoksematta henkensä edestä vaikuttaa henkiseen tasapainoon.

Tommi

Kuule ikuisuutta

Jón Kalman Stefánsson : Kaloilla ei ole jalkoja (Aviador, 2019. Suomentanut Tapio Koivukari)

Lumimyrsky Islannissa, Norðfjörðurin kalastajakylässä 1900-luvun alkupuolella. Langokset Oddur-kippari ja Tryggvi huomaavat, että vanhan avioparin, Grettirin ja Helenan mökki kylän laidalla on hautautunut täysin kinoksiin:

”…mutta nyt he ovat kaivautuneet jo ovelle, se avautuu ja siinähän he seisovat, Grettir ja Helena, Tryggvikin on vähän aikaa hiljaa eikä sitä tarvitse miettiä sen enempää.

”Vanhukset seisovat ovella, te todellakin olette kaikkien ihmisten valo ja loiste, Helena sanoo, suukottaa heitä molempia otsalle kuin siunaten. On ikävää olla noin syvällä lumikinoksessa pääsemättä mihinkään, talo muuttuu ruumisarkuksi ja kauhistava hiljaisuus arkun kanneksi. Vanha aviopari pääsee omin avuin kiipeämään ylös, olemme ehkä vanhoja, melkein avuttomia, nainen sanoo, mutta meillä on sentään jalat jotka vielä jotenkin tottelevat. He nousevat hangelle hengittämään raikasta ilmaa ja kuutamoa, varmistumaan että maailma on vielä paikoillaan eikä tuuli ole vienyt kaikkea. He katsovat neljästään ihmeen tyynelle vuonolle, sen pitäisi säilyttää myrskyn voima itsessään ja huokua raskaasti, ehkä kuutamo on näin rauhoittanut meren, asettanut sen, kuutamo joka välkehtii sen pinnalla, muuttaa sen lauluksi, sellaiseksi joka kohoaa ja nousee taivaaseen saakka.

”Nyt voi vain kirota vanhuuttaan, Grettir sanoo, kun on liian raihnas päästäkseen merelle, ei olisi yhtään hassumpaa ajaa merellä sinun kanssasi tällaisessa kuutamossa. Grettir halaa Helenaa joka hymyilee melkein hampaatonta hymyä, kaivaa povitaskuaan ja ottaa taskumatin, juokaa, pojat, otetaan kunnon naukku. Olkoon teillä onni myötä, kun muistitte meidät vanhat täällä hiljaisuuden alla. He ottavat naukun, kaikki neljä, aivan ihmeellistä miten viina voi olla hyvää, varsinkin kun se ilmestyy näin yllättäen, ja itse on melkein vastaherännyt ja siksi kaikelle herkempi.

”Nyt lähdetään merelle, Oddur sanoo, kyllä, ajetaan kuutamoon, Tryggvi sanoo. Merelle ajetaan ja kuu on ylhäällä taivaalla, vanhat kuulevat Oddurin sanovan nuorten miesten jo mennessä eteenpäin, kävellessä rivakasti raskaassa hangessa, innokkaina pääsemään merelle mitä pikimmin, mieluiten ennen kuin toiset heräävät, se ei tapahdu ihan heti, sillä kello on hädin tuskin kahta yöllä, nyt on paha katsoa merelle ja olla sinne lähtemättä, siitä tulee jo kurja olo. He kääntyvät kahdesti katsomaan taakseen, vilkuttavat.

”Hyviä poikia, Helena sanoo, rutistaa miestään kainaloon, kaksi vanhaa kehoa, vanhaa elämää, jotka puristautuvat toisiaan vasten. Muistatko, mies sanoo, kun olimme noin nuoria? No muistanhan minä, kuoma! Mutta nyt me olemme yhtäkkiä näin vanhoja, milloin se oikein tapahtui, joskus on kuin aika tulisi aina salaa ja öisin, milloin me lakkasimme olemasta nuoria? Minusta sinä olet sisimmässäsi aina sama pojankolli, hän sanoo ja silloin mies nauraa ja he katsovat nuorten miesten menoa, Helena näkee heidät kauemmin, hänellä on paremmat silmät.

”Minä haluaisin tulla sellaiseksi kuin he, Tryggvi sanoo, kun he kääntyvät jälkimmäisen kerran vilkuttamaan ja vanha pari seisoo yhä paikoillaan.
Haluatko tulla vanhaksi ja kyyryksi, niin avuttomaksi, että sinut täytyy kaivaa hangen alta?
En, vaan noin vanhaksi kuun ja tähtien alla, rakastaa vaimoani vieläkin niin paljon, että minun pitää pitää häntä kainalossani, enkä kaipaisi muuta kuin saada elää hänen kanssaan vielä tuhat vuotta, rakastaisin yhä hänen huuliaan ja silmiään, sellaiseksi minä tahdon tulla, vanhaksi ja onnelliseksi kuutamolla.
Jonain päivänä, Oddur sanoo, minun on pakko leikata sinut kalansyöteiksi. En yhtään ihmettelisi, Tryggvi myöntää.
Sitten he lähtevät merelle. Tai kuutamoon, on olemassa useampia maailmoja kuin me pystymme laskemaan, eikä yksikään niistä ole oikea.”