Juha Meriläinen : Putinin alttaripoika : patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota (Otava, 2023)
”Kirill eli Vladimir Gundjajev oli leningradilaisen pappissuvun vesa. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osaston johtaja metropoliitta Nikodim poimi älykkään ja kunnianhimoisen nuorukaisen siipiensä suojiin jo ennen kuin tämä ehti valmistua Leningradin teologisesta akatemiasta. Vain pari vuotta myöhemmin Kirillin nimi ilmaantui KGB:n dokumentteihin.
”Kirilliä koskevissa uutisissa muistetaan nykyisin mainita, että hän oli KGB:n agentti. Tämä tieto kertoo Kirillistä vielä melko vähän. Kansainvälisiä ekumeenisia tehtäviä, joihin Nikodim Kirillin johdatti, ei voinut tehdä ilman yhteistyötä KGB:n kanssa. Osa KGB:n kanssa yhteistyötä tehneistä papeista teki sitä vastentahtoisesti, osa vapaaehtoisesti. Suuri kysymys Kirillin ja monen muun neuvostoajan venäläisen papin kohdalla on, oliko kyseessä pappi, joka joutui yhteistyöhön KGB:n kanssa, vai KGB:n kasvatti, jonka tehtävänä oli soluttautua kirkkoon. Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan täysin varmaa vastausta.”
Metropoliitta Nikodim etsi aktiivisesti nuoria, lupaavia kykyjä kirkon palvelukseen. Monet ”Nikodimin pojista” nousivatkin keskeisiin tehtäviin, heistä näkyvimpänä ortodoksisen kirkon nykyinen patriarkka Kirill (synt. 1946). Nuoren Kirillin urakehitys oli nopea. Meriläisen mukaan se kertoo Kirillin lahjakkuudesta sekä viranomaisten suopeasta suhtautumisesta. KGB:ssä ensimmäinen merkintä Kirillistä löytyy vuodelta 1972. Hän aloitti 24-vuotiaana Nikodimin sihteerinä ja ehti toimia siinä vain vuoden, kun hänet nimitettiin Moskovan edustajaksi Kirkkojen maailmanneuvostoon, Geneveen.
Kirillin tuli raportoida KGB:lle kansainvälisten organisaatioiden toiminnasta. Lisäksi hänen tuli edistää niissä Neuvostoliitolle suotuisia päätöksiä. 1970- ja 1980-lukujen aikana Kirillistä tuli yksi Moskovan patriarkaatin merkittävimmistä diplomaateista. 1989 hänet nimitettiin Nikodimin entiseen virkaan ulkosuhteiden osaston johtajaksi ja 1991 hän sai metropoliitan arvon. Patriarkaksi hänet valittiin vuonna 2009.
Jo alussa Juha Meriläinen tekee muutaman asia selväksi. Hänen kirjansa ei ole provokaatio. Kirjan nimi ei ole patriarkka Kirilliin kohdistuva loukkaus. Termin Putinin alttaripoika Meriläinen lainasi paavi Franciscukselta. Kun paavi keskusteli Kirillin kanssa Putinin aloittaman sodan johdosta, Franciscus korosti, että kirkon johtajat eivät voi olla valtion pappeja. He eivät voi käyttää politiikan vaan Jeesuksen kieltä.
”Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.”
Juha Meriläinen ei ole taustaltaan Venäjä-tutkija. Hän on työssään keskittynyt muun muassa uskonnon rooliin kylmässä sodassa sekä uskonnon ja nationalismin suhteeseen. Meriläinen tapasi patriarkka Kirillin ensimmäisen kerran 2018 eräässä muistojumalanpalveluksessa Pietarissa. Hän kiinnitti silloin huomiota Kirillin painokkaasti esittämään kritiikkiin samaa sukupuolta olevien parien avioliitoista. Lisäksi Kirill kuvasi valtion ja kirkon välistä suhdetta Venäjällä täysin toisin kuin valtiovallan edustaja omassa puheessaan. Sota Ukrainassa johti hänet pohtimaan tuota suhdetta tarkemmin ja kirjoittamaan siitä. Meriläisen kirja ruotii erinomaisen selkeästi kirkon ja valtion suhteen muutosta Venäjällä sekä Kirillin roolia muutoksen edustajana. Hän valottaa myös Venäjän ja Ukrainan historiaa ansiokkaasti. Teos sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon 2024.
Kirkon basaarista öljyä, tupakkaa, viinaa…
Neuvostojärjestelmä suojasi ortodoksikirkon uskonnollisen monopoliaseman. Samalla se kuitenkin piti kirkon resursseiltaan ja hengeltään heikkona. Kun Neuvostoliitto romahti, kirkko oli lähellä vararikkoa. Presidentti Jeltsin antoi 1994 ortodoksiselle kirkolle oikeuden tuoda tullivapaasti humanitaarisia avustuksia, joihin kuului mm. tupakka. Ulkosuhteiden osaston osuus oli noin 10 prosenttia koko maan tupakan tuonnista. Kirkon pankki Sofrino toi vero- ja tullivapaasti miljoonia pulloja ehtoollisviinejä. Tullivapaudesta luovuttiin 90-luvun loppupuolella rikosepäilyjen herättyä. Lisäksi ongelmia alkoi ilmetä rikollisryhmien kanssa, jotka myös kiinnostuivat tästä tuottoisasta bisneksestä. Talouslehti Forbes nosti esille myös Nikolo-Ugreshkyn luostarin. Sen piirissä liikuteltiin satojen miljoonien dollarien arvosta alkoholin myyntituloja, joita ei virallisissa raporteissa näy nimeksikään. Meriläinen arvelee, että todennäköisesti ortodoksisen kirkon tärkein tulolähde oli kuitenkin öljy.
Ortodoksisen kirkon vaurastuminen moninaisen yritystoiminnan avulla todistaa kirkon yhteiskunnallisen aseman vahvistumisesta. Kirkko sai valtiolta vero- ja tullihelpotuksia, eikä sen tarvinnut tehdä tiliä omaisuudestaan. Se on osoitus venäläisestä basaaritaloudesta. Se on osa klaanijärjestelmää, joka muodostuu monimutkaisista sukulais- ja lojaliteettiverkostoista. Kaikki omaisuus kuuluu klaanille ja viime kädessä tsaarille, joka jakaa taloudellisia oikeuksia alamaisille. Yksityisomaisuuden suojaa länsimaisessa mielessä ei ole. Professori Jukka Korpelan mukaan varallisuus on nykyään jonkinlainen lähipiirin sisäinen pooli, jossa ei aina tiedä mikä on kenenkin omaisuutta. Johtajien omien ja organisaatioiden rahojen välinen raja on häilyvä.
Kirkko oli ainoita toimivia instituutioita, jotka jäivät jäljelle Neuvostoliiton hajottua. Se oli aluksi resursseiltaan heikko, mutta sillä oli eräs merkittävä etu. Se kattoi sekä maantieteellisesti että kirkkopoliittisesti lähes koko entisen Neuvostoliiton alueen. 90-luvun puolivälin jälkeen kirkon vahvistuminen teki siitä valtiovallan silmissä entistä kiinnostavamman yhteistyökumppanin. Siksi sitä kannatti tukea ja kuunnella sen pyyntöjä. Ortodoksinen kirkko olikin ainoa taho, jolle valtiovalta palautti neuvostohallinnon takavarikoimaa omaisuutta.
(sivu 1/2)
Tainan ja Tommin aarrearkku 