Janne Könönen : Hitler ja Suomi : Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota (Tammi, 2022)
"Taloustilanne on sellainen, että voimme kestää vain muutaman vuoden. Göring voi vahvistaa teille tämän. Meillä ei ole mitään hävittävää. Sota on aloitettava heti."
Hitler 1939
Janne Könösen kirja kuvaa ajanjakson Hitlerin valtaantulosta toisen maailmansodan loppuun asti. Hän käy läpi sodan keskeiset vaiheet niin Saksan kuin Suomenkin osalta. Tarkastelun painopiste on tällä kertaa luonnonvaroissa ja niiden kuljetusreiteissä. Janne Könösen kirja kuvaa, miten Hitlerin huoli niiden hallinnasta voi perustella tehtyjä sotilaallisia ratkaisuja.
Janne Könösen mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumat vaikuttivat aivan merkittävästi Hitlerin ajatteluun. Hänen mielessään kummitteli sodan aikainen taloussaarto ja mitä se saksalaisille oli merkinnyt. Suomi liittolaisena ja yhtenä tärkeimmistä raaka-aineiden tuottajista liittyi siten elimellisesti hänen kaavailuihinsa tulevista etupiireistä.
Janne Könönen halusi kirjassa syventää myös vanhentunutta Hitler-kuvaa "lyhytjännitteisestä taiteilijaluonteesta". Tuollainen kuva syntyy helposti, sillä Hitler ei juuri kertonut alaisilleen tarkemmin tavoitteistaan ja lisäksi hän "varioi toimintaansa tilannesidonnaisesti" (Ian Kershaw).
Saksa ei ollut maailmansotien välillä ainoa maa, jossa pohdittiin raaka-aineiden saantia teollisuuden tarpeisiin. Tuo kysymys oli monien suurvaltojen strategisessa ajattelussa keskeisellä sijalla. Yleinen käsitys oli, että seuraavan suursodan ratkaisu riippuu siitä, kuka hallitsee maailman tärkeimpiä raaka-aineita. Erityisen painoarvon saivat varusteluteollisuuden tarpeet.
Vastanimitettynä valtakunnankanslerina 1933 Hitler oli kertonut uuden hallituksensa ministereille, että seuraavat viisi vuotta omistetaan Saksan puolustusvalmiuden palauttamiselle. Saksa käyttikin kolmannen valtakunnan alkuvuosina 5-10 prosenttia bruttokansantuotteestaan aseelliseen varustautumiseen. 1939 sotilasmenot olivat kasvaneet huippulukemiin, 23 prosenttiin maan teollisesta kokonaistuotannosta ja Saksasta tuli yksi maailman suurimmista metallien kuluttajista. Saksan rauta- ja terästeollisuuden näkökulmasta maa vain oli lohduttoman raaka-aineköyhä.
Janne Könösen mukaan Hitlerin pitkän tähtäimen tavoite oli luoda Saksasta autarkia, täydellisen omavarainen talousalue. Sitä varten viriteltiin ajatusta lähes koko Euroopan kattavasta saksalaisvetoisesta suurtalousalueesta (Grosswirtschaftsraum). Skandinavia kuului olennaisena osana tähän. Tämä autarkia varmistaisi resurssit todella pitkään sotaan, jota Hitler kaavaili päävihollista, Yhdysvaltoja vastaan.
Janne Könönen kuvaa kiinnostavasti, millaisia riskejä Hitler otti toteuttaakseen visionsa. Sekä varusteluteollisuuden edustajat että armeijan johto olivat syvästi huolissaan käytettävissä olevien voimavarojen niukkuudesta. Esimerkiksi Puolan valtauksen jälkeen varusteluvastaavat olivat laskeneet, että ampumatarvikkeita oli varastossa vain yhdelle kolmasosalle divisioonista ja niillekin vain 14 päiväksi. Ja Hitler havitteli jo hyökkäystä Ranskaan. Hitler tiesi vallan hyvin, että viholliset olisivat pian Saksaa vahvempia, sillä ne varustautuivat nopeasti. Molotov-Ribbentrop -sopimus hankki hänelle vähän lisäaikaa, mutta Janne Könösen mukaan tärkeämpi tekijä oli samaan aikaan solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen kauppasopimus. Saksa toimitti Stalinille raaka-aineiden vastineeksi sotamateriaalia, teknistä tietotaitoa ja teollisuustuotteita. Hitler tiesi, että järjestely oli väliaikainen, mutta hän saavutti tavoitteensa: hän vältti kahden rintaman sodan ja sai kipeästi tarvittavia luonnonvaroja.
Janne Könönen kirjoittaa, että sodan alkuvaiheessa Hitler ei ollut juuri kiinnostunut Suomesta. Hitler arveli talvisodan päättyvän maamme osalta Neuvostoliiton miehitykseen. Myös Ruotsin rautamalmi oli hänestä korvattavissa Ranskan ja Itä-Euroopan kaivosten tuotannolla. Hitler alkoi kuitenkin epäillä, että länsivallat suunnittelevat operaatiota pohjoisessa turvatakseen malmit itselleen. Lisäksi ne olivat osoittaneet sympatioita Suomen avustamiselle talvisodan aikana. Suomen ja etenkin Ruotsin poliitikot olivat epäluotettavia, sillä he osoittivat jokseen peittelemätöntä sympatiaa Englantia ja Yhdysvaltoja kohtaan. Riski sodan eskalaatiosta Skandinaviassa oli Hitleristä ilmeinen ja lisäksi Suomi, ällistyttävä "itsemurha-alttiuteen saakka jääräpäiseksi osoittautunut maa" alkoi kiinnostaa häntä myös sotilaallisesti. Suomi oli päästetty Neuvostoliiton etupiiriin, mutta Hitler huomasi, että Suomea ei voikaan sahata irti Skandinaviasta vahingoittamatta Ruotsin ja Norjan strategista asemaa. Tästä eteenpäin Pohjola oli Hitlerin suunnitelmissa kokonaisuus, josta tuli pitää tiukasti kiinni.
"Kun Saksan sotatappiot itärintamalla kasvoivat, pian Neuvostoliitto uhkasi myös tärkeiden kaivosalueiden, kuten Nikopolin ja Krivoi Rogin hallussapitoa. Albert Speer laati tällöin Hitlerille muistion, jossa hän toivoi, että Ruotsin ja Balkanin rautamalmin katkeamaton virtaus varmistettaisiin. Speerin mukaan Suomi tarjosi nikkelin lisäksi muun muassa puutavaraa, kuparia, kobolttia, molybdeeniä sekä rikkikiisua. Ruotsista saatiin olennainen osa Saksan tekstiiliteollisuuden kaipaamasta selluloosasta. Erityisen merkittäviä olivat kuulalaakerit, joiden tuonnista peräti 80 prosenttia tuli vuonna 1943 Ruotsista. Mikäli sotaa haluttiin pitkällä aikavälillä jatkaa liitoutuneiden voimistuvaa rintamaa vastaan, Skandinavian tuonnin turvaaminen oli kaikesta päätellen strategisesti äärimmäisen tärkeää.
"Samalla kun monet Euroopan maat ruokkivat Saksaa raaka-aineillaan, Saksa puolestaan kantoi huolta tuontimaidensa olosuhteista ja toimitti tarvittaessa niille materiaalista apua. Pohjolan maissa tarvetta oli varsinkin elintarvikkeille sekä kivihiilelle, jota Pohjolan kylminä talvikuukausina tarvittiin paljon asuntojen lämmitykseen. Saksalla oli omassa maaperässään runsaasti hiiltä, ja estääkseen luonnonvarojen tuontimaitaan, Ruotsi ja Suomi mukaan lukien, luisumasta ahdinkoon, se kuljetti valtavia hiilimääriä rajojensa ulkopuolelle."
Janne Könönen kuvailee kirjassa merkittävimpien toimijoiden henkilökohtaisia suhteita ja viestien vaihtoa. Suomalaiset saattoivat vetää parlamentarismi-kortin hihasta, kun Hitlerin vaatimukset sotaponnistusten lisäämiseksi alkoivat tuntua liian raskailta:
"Saksalaisille haluttiin antaa kuva, jonka mukaan sotilaalliset jatkotoimet olivat demokratian oloissa mahdottomia Helsingissä istuvien poliitikkojen arkuuden vuoksi. Helsingin poliittinen johto ja maakunnista ponnistaneet rivikansanedustajat esitettiin sotilastaktiikoita ymmärtämättöminä jarrumiehinä. Sen sijaan Mannerheimin ja sotilaspiirien profiili rakennettiin tietoisesti saksalaisystävällisemmäksi kuin mitä se varsinkin Mannerheimin itsensä kohdalla tosiasiassa oli."
Janne Könönen kirjoittaa loppusanoissa, että kirjoitustyö oli monivuotinen prosessi. Koronapandemian takia häneltä jäi käyttämättä apuraha, joka oli myönnetty Tukholmassa tehtävään arkistotyöhön. Mielestäni tulos on ilman sitäkin ansiokas. Könönen kirjoittaa oppineensa työn kuluessa hiukan paremmin ymmärtämään suurvaltojen näkökulmia sekä Suomen geostrategista asemaa Euroopan koilliskulmalla ja Itämeren alueen osana. Tätä oppia hän jakaa kiitettävästi lukijallekin.
"Ne asiat, jotka meistä itsestämme vaikuttavat olevan maamme kohdalla tärkeimpiä, ovat joskus suurille toimijoille pelkkiä sivulauseita. Ja toisaalta toiset näkevät meistä joskus kauempaa asioita, jotka ovat itsellemme vaikeita tunnistaa."
Jostakin syystä ajatukset kirjaa lukiessa ovat toistuvasti eksyilleet nykyisyyteen, kun parhaillaan ruotsalaisten kanssa kopistelemme lunta tallukoistamme Naton porstuassa. Petsamon ja nikkelikaivoksen menetimme, mutta Skandinavian sotilasstrategiset kipupisteet ovat säilynyt ennallaan: kapea Suomenlahti, Ahvenanmaa, pitkä Ruotsin rannikko, Atlantin rannikon puolustus. Lisäksi päivittäiset uutiset Ukrainasta, tuosta Hitlerin havittelemasta "leipäkorista", ovat kertoneet samoista tapahtumapaikoista, jotka mainitaan myös Janne Könösen kirjassa: Donbassin kaivokset, Donetskin teollisuusvyöhyke sekä Nikopolin mangaanialue.
Iso kuva on ilmeisen pysyvä: pienempien valtioiden ahdinko suurten riehaantuessa taistelemaan vaikutusvallasta.
Tommi
Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus, 2017)
"Aamupäivällä 18. maaliskuuta punaiset menettivät Oriveden aseman, kun Wilkmanin joukkoihin kuulunut Seinäjoen krenatööripataljoona päällikkönsä majuri Aminoffin johdolla valtasi sen. Tilanne oli kriittinen punaisille, koska joukot Lylyssä ja Korkeakoskella uhkasivat jäädä saarroksiin. Viestin kuultuaan panssarijuna n:o 3 lähti kiireesti kohti Oriveden asemaa ja ajoi tulittaen edestakaisin aseman läpi. Uudenmaan rakuunoissa palvellut Lars Haglund muisteli valkoisten kauhistuneita reaktioita metallihirviön edessä. 'Meidän joukkomme olivat vallaneet aseman ja tunkeutuivat voittoa juhlien eteenpäin, kun yhtäkkiä punainen panssarijuna ilmestyi ja levitti kuolemaa ja kauhua ympärilleen.'
"Myös panssarijuna n:o 1 saapui apuun Helsingin suunnasta. Molemmat panssarijunat turvasivat punaisten joukkoja, joita saapui nyt pohjoisesta ja etelästä. Koko päivän Oriveden aseman ympäristössä käytiin ankaria taisteluita. Iltaan mennessä punaiset olivat saaneet vallattua aseman takaisin."
Historioitsija ja tietokirjailija Tuija Wetterstrand luki isoäitinsä veljen, Anton Vilénin muistelmat. Ne oli lähetetty Työväen muistitietotoimikunnan 1965 julkistamaan keruuseen, joka koski tapahtumia 1917-1918. Anton Vilén, hämäläisen talollisen poika olisi vallan hyvin voinut kuulua valkoisiin. Tuija Wetterstrandia alkoi kiinnostaa, miten isoeno oli päätynyt punaisten joukkoon. Hän oli koko sisällissodan ajan kuulunut jopa yhteen heidän valiojoukkoonsa, panssarijuna numero yhden taistelijoihin. Ja mitä nämä panssarijunat olivat? Mikä niiden merkitys sodankäynnissä oikeastaan oli ja yhdistikö niiden miehistöjä joku yhteinen piirre? Wetterstrand huomasi, että aihetta ei ollut kovin paljon tutkittu ja hän kaivautui arkistoihin. Tuloksena on tiivis ja mielenkiintoinen tutkielma sisällissodan vaiheista yhden panssarijunan liikkeiden kautta.
Kun sisällissota alkoi, punaiselle Suomelle jäi maan eteläosien rataverkko. Maanteiden huonon kunnon vuoksi rautatiet olivat strategisesti tärkeä kulkuväylä. Punaisille jäi myös pääosa rautateiden liikkuvasta kalustosta sekä kaikki tärkeimmät rautateiden konepajat. Niistä suurimmat olivat Helsingin Fredriksbergin (Pasilan), Turun ja Viipurin konepajat. Venäläisillä oli sotakäytössä panssariautoja ja -junia. Luultavasti ajatus konepajoilla panssaroitavista junista tuli eversti Mihail Svetšnikovilta, joka oli korkea-arvoisin punaisten toimintaan osallistuneista venäläisistä. Ehkä myös hänen aloitteestaan punaiset saivat sodan ensi päivinä Venäjältä lainaksi panssarijunan, jonka avulla yritettiin murtautumista Haapamäelle.
Kansanvaltuuskunta eli punaisen Suomen hallitus teki helmikuun 1918 alussa päätöksen rakentaa panssaroituja junia. Helmi-huhtikuun aikana niitä rakennettiin kaikkiaan kuusi kappaletta. Junat rakennettiin varsin improvisoidusti eivätkä ne olleet keskenään identtisiä. Panssarijuna n:o 1 muodostui keskellä olevasta veturista ja yhdestä vaunusta sen molemmin puolin. Ne olivat melko kevyesti panssaroituja eivätkä suojanneet miehistöä raskaalta tykkitulelta. Aseistuksena junassa oli konekivääreitä sekä alussa kaksi 57 millimetrin tykkiä. Punaisilla ja valkoisilla oli käytössä muitakin erilaisilla suojauksilla kuten massapaaleilla tai tiilivuorauksella suojattuja taistelujunia.
Käytännössä Suomen puolustamisesta Venäjän vallan aikana oli huolehtinut venäläinen sotaväki. Suomalaiset yksiköt olivat olleet pieniä eikä niillä koskaan ollut tykistöä. Yleinen asevelvollisuus oli lakkautettu 1901 ensimmäisen sortovallan aikana. Se tarkoitti, että 1880 syntyneet ja sitä nuoremmat ikäluokat eivät olleet saaneet lainkaan sotilaskoulutusta. Se puolestaan tarkoitti, että sekä punaisten että valkoisten piti pikakouluttaa joukkoja. Punaiset perustivat Helsinkiin tykki- ja kuularuiskokoulun. Kouluttajina toimi myös venäläisiä sotilaita, mutta kieli oli ongelma. Myöskään aseita ei ollut tarpeeksi. Täältä saatiin värvättyä panssarijuniin kuitenkin jonkinlaisen koulutuksen saaneita miehiä, mutta ei riittävästi. Koska sotilaalliset taidot eivät voineet olla läheskään aina ratkaiseva tekijä, joutuivat päälliköt turvautumaan miehistöä valitessaan toisiin kriteereihin. Niitä saattoivat olla sama työpaikka ja sitä kautta luotettavaksi tiedetty henkilö tai toiminta työväen urheiluseurassa.
"Leikki siis alkoi. Ja jatkui ikävillä viesteillä eri rintamilta. Miehet eivät suostuneet taistelemaan, täydennysjoukkoja kaivattiin vähän joka puolella, mutta ei ollut mistä antaa, ja ammuksista oli huutava pula.
"Portun pataljoonaan kuulunut Anton Styck sadatteli järjestyksen puutetta. 'Suututti leväperäisyys, mitään ei suunniteltu etukäteen, kaikki jäi sattuman varaan.' Styck oli taistelussa aivan Vilppulan kylän tuntumassa radan vasemmalla puolella ja antoi esimerkin logistisista ongelmista, jotka leimasivat punaisten sodankäyntiä: 'Lylystä partio toi pikku kanuunan, mutta siihen väärät panokset, ja miehet lähtivät uudelleen asialle.'"
Punakaartin huonosti koulutetut miehet noudattivat päälliköiden käskyjä jos huvitti ja jos ei huvittanut, niin päällikkö erotettiin. Selkeiden suunnitelmien puute, päälliköiden keskinäiset riidat sekä kykenemättömyys johtaa ja motivoida vaikuttivat osaltaan asiaan. Panssarijunien miehistöt tuntuvat olleen keskimääräistä sitoutuneempaa ja kurinalaisempaa joukkoa kuin rivimiehet, mutta kurittomuutta ja niskoittelua esiintyi varmasti heidänkin joukossaan. Panssarijuna n:o 1:n tykkimiehet olivat ainakin aluksi pääasiassa venäläisiä matruuseja. Junan päällikkö Armas Toivosen kohtalo on karmea esimerkki joko kieliongelmista tai yleisestä huolimattomuudesta. Anton Vilén kertoo:
"Oltiin jo aivan Vilppulan tuntumassa kun tuli onnettomuus. Minä olin Toivosen kanssa takimmaisessa vaunussa. Takimmaista tykkiä hoiti 2 Venäläistä sotilasta, he olivat saaneet tykkinsä laukaisukuntoon ja samalla hetkellä Toivonen sanoi minulle: heitä yksi palli alleni että näen paremmin Vilppulan. Minä hänelle pallin mutta en ottanut itselleni. Kun hän nousi pallille, Venäläiset laukaisi tykkinsä, kuula pyyhkäisi Toivoselta pään, oikea korva jäi hiukan repsottamaan."
Radanvarsisodassa panssarijunia käytettiin tehokkaasti joukkojen tukena. Saksalaisten noustua maihin ne onnistuivat muutamaan kertaan pysäyttämään ja hidastamaan valkoisten etenemistä. Punaisten sodanjohdon osaamattomuudesta ja joukkojen yleisestä kurittomuudesta johtui, että niiden merkitys jäi lopulta toivottua pienemmäksi. Päivällä panssarijunan turvin edenneet joukot jättivät yön tullessa saavutetut asemansa ja vetäytyivät jälleen rintamalinjan taakse. Muutamaan otteeseen junien aseistusta myös sabotoitiin, kun niiden vartiointi lyötiin laimin.
Tuula Wetterstrand on onnistunut kokoamaan hajanaisesta ja puutteellisesta aineistosta kattavan luettelon junan miehistöstä. Yhteenvedosta käy lisäksi ilmi heidän saamansa rangaistukset sodan päätyttyä. On kiintoisaa, että ilmeisesti yhtään panssarijunan miehistä ei teloitettu. Muutenkin tuomiot olivat kohtuullisen lieviä vaatimuksiin nähden, kun otetaan huomioon että kyseessä olivat punaisten pätevimpinä pidetyt sotilaat.
Junan miehistön lisäksi seurataan kirjassa erään keskeisen vaikuttajan Gustaf Gressen Tamlanderin, "Puna-Kössin" uraa. Hän oli Fredriksbergin konepajan työnjohtaja ja toiminut metallityöntekijäin liiton tehtävissä 1900-luvun alussa. Tamlander sai tehtäväkseen panssarijuna n:o 1:n varustamisen ja miehistön valinnan. Hän vastasi myös muiden junien valmisteluista ja hoiti tehtävänsä niin hyvin, että huhtikuussa 1918 hän sai ylennyksen kaikkien punakaartin panssarijunien ylipäälliköksi. Punaisten ääriaineksia edustava komppanianpäällikkö Mikko Kokko tai joku hänen joukostaan ampui Tamlanderin 3.5.1918 Vehkalahdella.
Valkoisten puolella taistellut ruotsalainen eversti Ernst Linder kirjoitti, että punaisilta saatiin Kotkassa sotasaaliiksi kaksi panssariveturia. Tuula Wetterstrand arvelee, että ne olivat panssarijunat n:o 1 ja 2. Jatkosodassa panssarijunia käytettiin vielä jossain määrin, mutta ilma-aseen kehittyminen teki ne sotatoimiin vanhentuneiksi.
Tommi
John Williams : Augustus (Johdanto Daniel Mendelsohn ; suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar, 2017)
"Tulin kuitenkin jo varhain siihen tulokseen, että yhteiskunnan järjestyksen kannalta oli tuhoisaa kunnioittaa niitä jumalia, joiden alkulähde on vaistojemme pimeydessä. Niin kannustin senaattia julistamaan Julius Caesarin jumalaksi ja rakennutin hänen kunniakseen Roomaan temppelin, jotta koko kansa saisi tuta hänen henkensä läsnäolon. Olen varma, että kuoltuani senaatti samalla tavoin katsoo aiheelliseksi korottaa minutkin jumalaksi. Kuten tiedät, monissa Italian pikkukaupungeissa ja provinsseissa minua pidetään jo nyt jumalana, vaikka en olekaan sallinut harjoittaa tätä kulttia Roomassa. Jumaluuden ajatus on typerä mutta epäilemättä tarpeellinen. Kaikista rooleista, joita olen elämäni varrella joutunut esittämään, kiusallisin on ollut juuri tuo kuolevaisen jumalan rooli. Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut jokin etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä."
Näin John Williams antaa päähenkilönsä keisari Augustuksen kirjoittaa ystävälleen Nikolaos Damaskoslaiselle 14 jKr. Terveysongelmista koko ikänsä kärsinyt hallitsija on tuolloin 76-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian ja aavistaa, että tämä matka Beneventoon vaimonsa Livian ja ottopoikansa Tiberiuksen seuraksi jää hänen viimeisekseen. Augustus lähti matkalle vastahakoisesti Livian painostamana. Augustus tiedostaa, että hänen on yritettävä valmistella maailmaa siihen sekasorron hetkeen, joka hänen kuolemaansa seuraa. Valtaistuimelle nousee Augustuksen ottopoika ja kansa tietää, että Augustus ei lainkaan pidä Tiberiuksesta. Ehkä tällainen kiintymyksen osoitus vahvistaisi Tiberiuksen tulevaa asemaa. Kirjeessään Augustus tekee tiliä elämästään ja pohtii Rooman tulevaisuutta, ei toivottomana vaan asiallisen tyynenä, itsensä hilliten kuten stoalaisen kuuluu:
"Ilmaisemani epätoivo tuntuu ala-arvoiselta sen rinnalla, mitä olen saanut aikaan. Rooma ei ole ikuinen, mutta ei se mitään. Rooma kaatuu, ei se mitään. Barbaari valloittaa, ei sekään mitään. Roomalla oli hetkensä eikä Rooma kuole kokonaan - barbaarista tulee samanlainen kuin valloittamansa Rooma; kieli hioo hänen omaa karkeaa kieltään; ja muisto siitä, mitä hän tuhoaa, jää virtaamaan hänen veressään. Ja ajan mittaan - joka on yhtä lakkaamaton kuin tämä meri, jonka aalloilla minä hauraasti kellun - hinta osoittautuu mitättömäksi, vähemmän kuin mitättömäksi."
Augustuksen kirje, kirjan kolmas osa on ensimmäinen, jossa John Williams antaa lukijan kuulla Augustuksen oman äänen. Kaksi ensimmäistä osaa, lähes 400 sivua, on sitä ennen saatu lukea muiden henkilöiden arvioita, kommentteja ja näkemyksiä keisarista. Pääasiassa kirjeitä mutta myös sotilaskäskyjä, anomuksia, salaisia selontekoja sekä katkelmia senaatin pöytäkirjoista ja muistelmista, kaikkiaan noin 30 eri henkilön näkökulmasta. John Williams pystyy suvereenisti pitämään paketin kasassa, mutta lukijalla voi olla välillä hankaluuksia runsaan henkilögallerian ja pitkien nimien kanssa: Marcus Aemilius Lepidus, Gaius Cilnius Maecenas, Quintus Salvidienus Rufus... Vaikka Augustus ei usein juurikaan näy, on hän aina eräänlainen ankkuri, joka pitää koko tämän sekalaisen seurakunnan koossa. (Ehkä parempi vertaus olisi vahva magneetti, jonka ympärille pienet rautahiukkaset alkavat kerääntyä kuvioiksi.)
Daniel Mendelsohn kirjoittaa lyhyessä johdannossa, että vieraaksi jäävän henkilön haaste on myös etu kekseliäälle historiallisen romaanin kirjoittajalle. John Williams ripottelee kirjaansa otteita todellisesta Augustuksen elämäkerrasta Res gestae Divi Augusti (Wiki-artikkeli). Sen ja muiden asiakirjojen avulla hän käy rajaa vaikutelman ja totuuden sekä tarinan virallisen version ja epävirallisen version välillä. Vähitellen tulee esille elämän yksityisen osan ja julkisen osan välinen kuilu. Mendelsohnin mukaan Augustus on John Williamsin kurinalaisin teos ja parhaita antiikin maailmaan sijoittuvia romaaneja. Se "vihjaa menneisyydestä yrittämättä herättää sitä henkiin".
John Williams saa luomansa henkilöt kirjoittamaan uskottavasti ja ilmeikkäästi. Tyylit vaihtelevat sotilaiden karusta ja täsmällisestä kielestä runoilijoiden maalailuihin. Ystäville kirjoitetut viestit ovat suoria. Seuraavassa tasavallan kannattaja Marcus Tullius Cicero arvioi Julius Caesarin kuoleman jälkeen Roomaan tulevia Octaviusta (Augustusta) ja hänen nuoria seuralaisiaan:
"Poika ei ole mistään kotoisin eikä meillä ole mitään pelättävää ... Saamieni tietojen mukaan he ovat merkityksettömiä, eivät jalosukuisia eivätkä missään määrin varakkaita. (Ei sen puoleen, että nuoren Octaviuksen sukupuussakaan olisi kehumista; isän puolelta hänen isoisänsä oli pelkkä rahanlainaaja, ja sitä varhaisemmat juuret ovat täydellinen arvoitus).
Joka tapauksessa nelikko norkoilee talossa kuin heillä ei olisi mitään tekemistä, juttelee vieraiden kanssa ja on muutenkin vain vaivaksi. Vaikuttaa siltä, että he tuskin tietävät mistään mitään, sillä yhdestäkään ei irtoa älykästä huomautusta; he kyselevät tyhmiä eivätkä näytä käsittävän vastauksia, vaan nyökkäilevät poissaolevasti ja kääntävät katseensa sivuun."
Cicero teki monen muun tavoin virhearvion. Hän ei arvannut, että nuorukaiset olivat vasta kartoittamassa maastoa. Caesarin murhan jälkeen he eivät tienneet kehen luottaa ja keneltä voisi saada tukea tavoitteiden toteuttamisessa. Mutta he olivat päättäväisiä ja pitkävihaisia. Ensimmäinen osa päättyy, kun Octavius on saanut vastustajansa kukistettua ja palaa Roomaan 33 vuoden iässä. Senaatti oli tarjonnut hänelle ensimmäisen kerran diktaattorin virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Hän oli päässyt valtansa huipulle.
Kirjan toisessa osassa nousee Octaviuksen tytär Julia keskeiseen asemaan. Hänen päiväkirjansa kautta saadaan näkymä hallitsijasuvun tapahtumiin Pax Romanan vallitessa. Hinta, joka tilanteen pitämisestä vakaana piti maksaa, oli kova. Vallanperimys oli saatava varmistettua järjestettyjen avioliittojen avulla. Naisten tehtävä oli tehdä poikalapsia. Yksi ei riittänyt, sillä onnettomuudet, sairaudet ja sodat niittivät satoa.
Julian päiväkirjasta (4 jKr.):
"Olin kaksikymmentäseitsemänvuotias. Olin synnyttänyt neljä lasta ja odotin viidettä. Olin jäänyt toisen kerran leskeksi. Olin ollut vaimo, jumalatar ja Rooman toinen nainen.
Jos ylipäänsä tunsin jotain mieheni kuoltua, niin helpotusta.
Neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen synnytin viidennen lapseni. Se oli poika. Isäni nimesi lapsen Agrippaksi tämän isän mukaan. Isäni sanoi adoptoivansa pojan hänen vartuttuaan täysi-ikäiseksi. Minulle asia oli yhdentekevä. Olin iloinen päästyäni vapaaksi elämästä, joka oli tuntunut vankeudelta.
"Mutta en minä vapaaksi päässyt. Vuosi ja neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen isä kihlasi minut Tiberius Claudius Nerolle. Hän oli aviomiehistäni ainoa, jota vihasin."
(Huom: ei se Nero, jota syytettiin Rooman palosta. Hän hallitsi myöhemmin v. 37-68). Ei siis ihme, että Julia tunsi omien sanojensa mukaan olevansa "Rooman mieliksi porsiva emakko".
Julian kohdalla Octavius (Augustus) joutui sittemmin tekemään erään elämänsä raskaimmista päätöksistä. Octavius sai selville, että Tiberiusta vastaan oli suunnitteilla salaliitto. Suunnitelmaan kuului myös surmata Octavius. Julia oli aloittanut suhteen erään salaliittolaisen kanssa ja haaveili peräti uudesta avioliitosta. Myös Tiberius oli kuullut salaliitosta vakoojaltaan ja saattaisi vallan hyvin teloittaa vaimonsa, mikäli Julia joutuu maanpetosoikeudenkäyntiin. Hän aikoi koota sotajoukon ja tulla Roomaan suojelemaan Octaviusta ja muita vallanpitäjiä. Tiberiuksesta tulisi suosittu sankari ja Octavius olisi vaarassa menettää auktoriteettinsä. Kansalaissodan uhka leijui jälleen ilmassa. Octavius halusi pelastaa tyttärensä hengen ja vetosi laatimiinsa uusiin avioliittolakeihin. Niiden avulla hän karkotti tyttärensä Roomasta ja määräsi hänet loppuiäkseen kotiarestiin syrjäiselle saarelle. Octavius ei nähnyt enää koskaan tytärtään.
John Williamsin kirja alkaa Julius Caesarin kirjeellä Augustuksen äidille Atialle (45 eKr.). Kirjeen avaus on jylhä:
"Lähetä poika Apolloniaan."
Vaikuttavassa kirjeessään - eräässä parhaista joita ikinä olen lukenut - Julius Caesar painottaa, että äidillä ei ole lainkaan sanavaltaa poikansa tulevaisuuden suhteen. Julius Caesar sanoo palaavansa Roomaan elinikäisenä diktaattorina senaatin päätöksellä, jota se tosin ei vielä ole huomannut antaa. Hänellä on siten valta nimittää ratsuväen ylipäällikkö, joka on asemaltaan hänen jälkeensä toinen Roomassa. Ja kuten Atia on ehkä aavistellut, hän on nimittänyt tehtävään Atian pojan Octaviuksen.
"Asia on päätetty eikä päätöstä peruta."
Klassinen tragedia alkaa siitä, kun onnettomuus on jo tapahtunut. Päähenkilöiden kohtalo on alusta asti sinetöity eikä pelastumisen mahdollisuutta ole kuten draamassa. Caius Octavius Caesarin, tulevan Augustuksen piti selvitä nousevassa myrskyssä kuten parhaiten taisi.
Entä se hinta? Kirjan loppupuolella Julia keskustelee isänsä kanssa:
”'Isä', minä kysyin, onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?'
Isäni katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. 'Minun täytyy uskoa, että se on ollut', hän vastasi. 'Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut.'"
Tommi
Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin (suomeksi toimittanut Panu Väänänen. Atena, 2013)
"Maailmankaikkeus on ollut olemassa jo noin 13 miljardia vuotta, tai jos on fantasiaromaanien ystävä, 12 000 vuotta. Mitä jos Facebook olisi tallentanut koko sen ajan herttaiselle pikku aikajanalleen? Aikojen alku, elämän, ihmisen ja sivilisaatioiden synty, sodat ja kärhämät, onnistumiset ja umpikujat?"
Wylie Overstreetin idea on hauska. Hän ei myöskään venytä vitsiä liian pitkäksi. Kirja alkaa todellakin aivan alusta, singulariteetista ja sen vaikeasti selitettävästä suhteesta käyttäjiin Avaruus ja Aika. Sitä seuraa Alkuräjähdyksen mahtavat bileet, jonka jälkeen Painovoima alkaa muokata Tähtisumua kunnes Jumala ilmestyy ja sytyttää valot. Tähän kaikkeen meni kolme sivua.
Löysin kirjan englanninkielisen painoksen Kuopion pääkirjaston vaihtokirjojen hyllystä. Aloin selata sitä, ja se imaisi heti mukaansa. Overstreet aavisti tämänkaltaisia reaktioita:
"Toivon vilpittömästi, että lukija nauttii käsillä olevasta kirjasta. Hän saattaa pitää sitä huvittavana tai opettavaisena, tai hän saattaa vain pitää sitä kädessään istuessaan pöntöllä, mikä tarkoittaa pitkää istuntoa."
Kirja on jaettu muutamaan jaksoon (Ihmeiden aika, Renessanssi, Tietoyhteiskunnan aika jne). Overstreet luonnehtii kutakin jaksoa noin vajaan sivun verran. Tiivistelmätkin ovat osuvia kuten esimerkki Teollisesta vallankumouksesta osoittaa:
"Uurastus sai kansakunnat kukoistamaan. Englanti rikastui viennillään: kangasta, rautaa, nokisia orpoja ja masentavaa kirjallisuutta. Amerikka rakensi rautateitä, työntyi länteen ja siitä tuli tupakkakaupan markkinajohtaja, minkä ohella se loi näyttävän uran ihmisten kuolemisen edesauttamisessa."
Miltä kirja sitten näyttää. Näyte 1 äskeistä kiitospäivää ajatellen:
On myönteistä, että kirjailija myös kertoo selkeästi kirjoittamisensa motiivit. Loppusanoissa Wylie Overstreet paljastaa olevansa pelaamassa biljardia ystävänsä Brandonin kanssa. Kohta pöytä vapautuu ja silloin on Wylien vuoro tarjota. Brandon haluaa oluen lisäksi jotain friiterattua, koska hän ei ole syönyt lounasta. Wylie kiittää lukija, että tämä on jaksanut lukea loppuun asti ja kiittää kirjan ostaneita. Nyt hänellä on varaa tarjota se kalja ja tapakset.
Amerikkalaisessa versiossa esiintyi julkkiksia ja sellaisia yksityiskohtia, joita en boomerina voinutkaan tunnistaa. Onneksi niitä on kokonaisuuten nähden vähän. Lainasin kirjan suomalaisen version ja on kiitettävä Panu Väänäsen suurenmoista ja asiaan paneutunutta toimitustyötä. Hän on poistanut eräitä eurooppalaiselle lukijalle oudompia päivityksiä ja lisännyt Suomen historiaan liittyviä tapahtumia. Ne eivät ainakaan häviä alkuperäisteoksen vastaaville.
Näyte 2, koska eräiden ilkeiden itsevaltiaiden väkivaltainen poistaminen on noussut keskusteluihin:
Tällaisen ihmiskunnan raikkaan pikakelauksen jälkeen on helppoa yhtyä Wylie Overstreetin toiveeseen:
"Lopuksi: meidän täytyy pitää peukkuja, että lajimme oppii rauhallisen yhteiselon taidon. Kaikesta huolimatta olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia, vaikka yritämmekin jatkuvasti unohtaa sen. Toivon mukaan onnistumme huolehtimaan tästä pikkuisesta kivenmurikasta, joka viilettää Aurinkoa kiertävällä radallaan, sillä se on ainoa turvasatamamme kylmän, tyhjän avaruuden keskellä."
Tommi
Näyte 3, koska pian vietetään maassamme taas kansanvallan riemujuhlaa:
Idäntutkimus / julkaisija Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ry (VIETS)
"Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään." Stalin Paasikivelle (1939)
"Venäjä, Venäjä, Venäjä." Puolustusministeri Häkämies (2007)
"Meiltä kysytään, voiko Suomelle käydä kuten Krimille? - Vastaamme: periaatteessa kyllä. Venäläisiä on Suomessa tarpeeksi, jotta kansanäänestys voidaan suorittaa." Radio Jerevan (2015?)
Historian saatossa on useasta eri lähteestä todistettu, miten Venäjä on Suomelle uhka, haaste, fait accompli, mahdollisuus jne. (Adjektiiveja en luettele, sillä ne ovat pääasiassa kohtuullisen värittyneitä enkä halua ajautua somemyrskyn silmään.) Venäjän sanotaan olevan myös arvaamaton - mitä enemmän siitä tiedät, sitä huonommin nukut. Mutta onko tietämättömyys sitten parempi vaihtoehto? Ei varmaankaan, sillä kriisiytynyt nykytilanne menee aikanaan ohi. Sodan päätyttyä meillä on idässä edelleen sama naapuri, joka pitäisi tuntea selvästi paremmin. Muuten suhteiden jälleenrakennus on vieläkin vaikeampaa. Tällaiset julkaisut ja niihin kirjoittavat asiantuntijat ovat avainasemassa, kun haluamme tehdä arvioita ilman minkäänvärisiä harhaanjohtavia laseja päässämme.
Idäntutkimus-lehti on Venäjän sekä laajemminkin itäisen Euroopan kysymyksiä käsittelevä tieteellinen aikakausjulkaisu, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä tutkijat ja muut alan asiantuntijat julkaisevat tieteellisiä artikkeleita, kolumneja, esseitä ja kirja-arvosteluja. Seuran kotisivut ovat osoitteessa https://vietseura.wordpress.com/ . Julkaistut numerot ovat avoimesti saatavilla kuuden kuukauden viiveajan jälkeen. Lehtiä löytyy vuodesta 2002 alkaen Idäntutkimuksenarkistosta ja ne ovatkin melkoinen kultakaivos.
Kesken kirjoitustyön huomaan uutisen, josta näkyy että myös Yle seuraa Idäntutkimuksen artikkeleita. He haastattelivat Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professoria Jukka Korpelaa 8.11.2022. Korpela on kirjoittanut uusimpaan lokakuussa ilmestyneeseen lehteen aiheesta Tuhatvuotinen korruptio ja Venäjä. Artikkeli netissä on vielä aikalukon takana, mutta Ylen uutinen kertoo kirjoituksen päälinjan. Professori kävi läpi Venäjän tuhatvuotisen historian ja tuli karuun johtopäätökseen: ”En ymmärrä, miten Venäjästä voisi tulla demokratia”.
Yleensä Idäntutkimus-lehden numeroilla on joku tietty teema. Satunnaiset esimerkit osoittavat, miten laajalle skaalalle käsitellyt aiheet ulottuvat:
Emigrantit, Muuttuvat rajat, Pääoma, Pohjoinen kirjallisuus, Epävirallinen Venäjällä, Baltia, Hyvinvointi, Mustameri, Urheilu, Perestroika, Avantgarde, Rikos, Sukupuoli, Musiikki.
Löysin julkaisun sattumalta, kun olin tekemässä arviota Wladimir Kaminerin kirjasta. Pikaisen penkomisen perusteella innostuin lehdestä niin, että siitä pitää levittää sanaa täälläkin. Jo lyhyen selailun perusteella jotkut lehden artikkeleista alkoivat muodostaa mielenkiintoisia, samaa aihetta sivuavia kokonaisuuksia. Seuraava nelikko on eräs sellainen:
- Valtteri Ahtamo: Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen 1/2022
- Ilkka Huuskonen: Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka 4/2015
- Maria Lipman: Putin korvaa taloudellisen resurssin ideologisella 1/2015
- Hanna Smith: Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka 2/2006
Niissä tutkitaan venäläistä identiteettiä, venäläisten käsitystä omasta maastaan ja suhteista muihin sekä niiden heijastumista epävakaalta vaikuttavaan Venäjän ulkopolitiikkaan.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläinen identiteetti eli "keitä venäläiset ovat" -keskustelu vilkastui. Hanna Smithin mukaan identiteettikysymys tuli tärkeäksi, kun uutta ulkopolitiikan linjausta oltiin luomassa. 1990-luvun ryhmiä olivat länsimieliset, euraasialaiset ja slavofiilit. Länsimieliset halusivat Venäjän samaistuvan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Euraasialaiset näkivät Venäjän osana Eurooppaa, mutta eivät vaatineet omaksumaan sen tapoja. Slavofiilit näkivät Venäjän erityisenä ja ainutlaatuisena kulttuurisena kokonaisuutena, jonka kohtalo oli seurata omaa polkua.
"Slavofiilit eivät sanoutuneet irti länsimaisista arvoista, mutta näkivät Venäjän aasialaisten juurien ja ortodoksisen uskonnon perinnön olevan täysin ristiriidassa länsimaisen yksilöllisyyden ja materialismin kanssa."
Hanna Smith on huomannut jo tuolloin, että taloudellinen molemminpuolinen riippuvuus ei olekaan tuonut Venäjää ja Eurooppaa lähemmäs toisiaan kuten lännessä toivottiin. Hänestä tilanne muistuttaa 1800-luvun tyyppistä "Great Game" -aikakautta. Yhteistyötä tehdään mikäli se hyödyttää omia kansallisia intressejä ja liittoudutaan milloin kenenkin kanssa tarpeen mukaan.
"Käytännössä tämä vaikuttaa siten, että Venäjä haluaa tulevaisuudessa painottaa enemmän kahdenvälisiä suhteita eri EU:n jäsenmaiden kanssa."
Maria Lipmanin mukaan kommunistisessa rakenteessa neuvostovaltion syntyjuurilla, kansallissankareilla ja kansallisella identiteetillä oli omat selkeät kertomuksensa. Nykypäivän ideologiassa tällaiset perustekijät ovat hämäriä ja ainoa todellinen ideologinen auktoriteetti on itse asiassa Vladimir Putin.
"Venäjällä ei ole yksityiskohtaista valtaideologiaa, mutta sillä on oma mielenmaisemansa. 2000-luvun Venäjällä tämä omaleimainen mielenmaisema, jonka väestön valtaosa hyväksyy ja jakaa intuitiivisesti, sisältää ajatuksen Venäjästä suurvaltana epäystävällisessä ympäristössä. Se käsittää myös ajatukset valtion kaikkivoipaisuudesta, siitä riippuvista kansalaisista sekä ylimmästä johtajasta ainoana vallan lähteenä ja oikean järjestyksen ylläpitäjänä. Lisäksi nykyvenäläiseen mielenmaisemaan kuuluu kansalaisen käsitys alisteisuudesta valtion mielivallalle ja toisaalta luottamuksesta valtion kansallisiin saavutuksiin. Yleinen on myös käsitys siitä, että valta oikeuttaa kaiken ja siitä seuraavasta väistämättömästä epäoikeudenmukaisuudesta sekä ajatus Venäjän erityisestä tiestä, mikä on itsessään ylpeyden aihe, mutta itse asiassa peittää tiedostamattomat epäonnistumisen ja turhautuneisuuden tunteet."
Talouden kasvun hiipuessa ideologiset keinot ovat käyneet yhä tuntuvammiksi: Kreml on korvannut ideologialla kutistuvat taloudelliset resurssinsa, ja länsivastaisuus on vahvistunut. Ensin mielenosoittajia kuvattiin lännen kätyreiksi. Sitten syytöstä laajennettiin koskemaan ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä, lehtimiehiä ja poliittisia aktivisteja. Noitavaino ”kansallispettureita” ja ”viidettä kolonnaa” vastaan ei enää ollutkaan pelkästään retorinen. Pikavauhtia alettiin hyväksyä uusia lakeja, joiden tarkoituksena oli suojella venäläistä kansaa läntisiltä vaikutteilta.
Maria Lipman:
"Vuonna 2014 Kremlin politiikka muuttui eristäytyväksi ja se torjui lännen modernisaation mallina. Tämä ideologinen muutos ei tarjoa mitään tulevaisuudennäkymää ohjenuoraksi. Putin on aika ajoin puhunut lännestä Venäjään negatiivisesti suhtautuvana kilpailijana tai voimana, joka uhkaa Venäjää, mutta vuonna 2013 tähän kritiikkiin ilmestyi uusi motiivi: länsi tuomittiin nyt moraalisesta rappiosta ja dekadenssista, kristillisten arvojen hylkäämisestä ja Jumalan asettamisesta samalle tasolle Saatanan kanssa."
Ilkka Huuskonen analysoi millaisilla puheilla Vladimir Putin herättelee kuulijoidensa tunteita. Kielikuvat muodostavat uuden tason Putinin politiikkaan. Tarinamaailmassa kaikki on joko turvatonta tai turvallista, mustaa tai valkoista. Putin käyttääkin usein kielikuvia sodankäynnistä ja viittaa niillä kamppailuun kansakunnan selviytymisestä. Venäläisiin historiankirjoihin viittaavissa kielikuvissa on selvät piirteet herättää yleisössä pelote historian toistumisesta.
"Putin luo kielikuvillaan emotionaalisia huippuja puheidensa tehostamiseksi, mutta ennen kaikkea hän rakentaa niillä ideologista maailmankuvaa. Siinä Venäjä on suurvalta. Itse asiassa suurvalta on liian laimea ja vanhahtava nimitys tälle 'palvelukselle, joka maailmaa on kohdannut'. Se on 'majesteettinen Venäjä', jonka olemassaolo ilmenee parhaiten siinä, että se tekee mitä haluaa."
Sankareita ei synny ilman vaaroja. Myös paha vihollinen tarvitaan. Putin kuvaakin maailman paikaksi, jossa on paljon vaaroja. Vihollisia on kaikkialla, erityisesti nimetään kolme. Terroristi on lainsuojaton ja likainen jyrsijä eli Rotta. (Historiassa se oli Orava, mutta se on muuttunut rotaksi.) Tämän lisäksi on kaksinaamainen ja aina Karhun saaliille pyrkivä toveri Susi. Suurin vihollinen on kuitenkin ikuinen Paha, joka saa Putinin kielikuvien tarinamaailmassa usein henkimaailman olennon piirteitä.
Tällaisessa ravintoketjussa pahinta on luonnollisesti heikkous. Se kostautuu, kun ketjun seuraava lenkki saavuttaa Karhun paikan ja vie siltä saaliin. Siksi Karhun on ylläpidettävä voimaansa ja puolustettava kotimetsäänsä kynnet vahvoina ja hampaat terävinä. Jos se taantuu, sen asema metsän kuninkaana on vaarassa. Karhu luo metsään turvan, joka Putinin kielikuvapolitiikassa on ”kiviaita”. Se ei aitaa metsää sisäänsä, vaan pitää sinne kuulumattomat ulkopuolella. Karhu on Putinin suuren tarinan uusi sankarihahmo. Hiukan yllättävästi vaikka karhu on Venäjän kansalliseläin, se ei Ilkka Huuskosen mukaan ole esiintynyt Putinin kielikuvissa ennen vuotta 2013.
Neljännessä artikkelissa Valtteri Ahtamo sitten näyttää, millä tavoin Venäjän valtionjohto tuotti erilaisia perusteluja ja kertomuksia, kun käsillä oli yksi konkreettinen ja merkittävä operaatio, Krimin liittäminen Venäjään. Kotimaassa ja krimiläisyleisölle oli luotava vetoava mielikuva Krimin kattavasta Venäjästä. Geopoliittisella kuvitelmalla oli painoarvoa kannatuksen varmistamisessa, ja se huipentui ennen Krimin liittämishetkeä. Ahtamon pääargumentti on, että Kreml perusteli oikeutuskuvitelmaansa neljällä tekijällä, joita olivat: juridinen, turvallistava, Venäjän ja Krimin historiallista ykseyttä korostava sekä Venäjää alistavan tekopyhän lännen toimintaa arvosteleva.
"Medvedev ja Lavrov tuottivat nyt juridisia narratiiveja koostuen laittomasta vallankaappauksesta, sitä edeltäneestä sopimusrikkeestä sekä vähemmistöjä syrjivän kielilain asetuksesta. Näin luotiin käsitys Ukrainasta anarkiaan vajonneena maantieteellisenä tilana, jossa 'barbaarit' polkivat ihmisoikeuksia."
Turvallistava narratiivi nousi kulmakiveksi, kun Venäjän ulkoministerin mukaan oli vaara, että Ukrainan radikaalit uhkaavat "vaeltaa" niille venäläismielisille alueille, jotka ilmaisevat erimielisyytensä opposition käyttämiä metodeja kohtaan. Lavrov hahmotteli skenaarion, jossa sotatoimi olisi perusteltavissa viattomiin kohdistuvan hyökkäyksen estämisenä. Kreml väitti järjestystä ylläpitävän valtiovallan hävinneen Ukrainan maaperältä, jolloin myös alueen väestön fyysinen suojelija oli kadonnut. Nyt venäjänkieliset ja venäläiset olivat alttiita väkivaltaisten ääriryhmien hyökkäykselle ja Venäjän hallinto saattoi esittää kotiyleisölleen retorisen kysymyksen: kenen puolustusvastuulla nämä maanmiehemme ovat?
”Venäläisen maailman” (Russki mir) käsite lanseerattiin alun perin Venäjän pehmeän vallankäytön välineeksi. Se on saanut hälyttäviä aluelaajennuksiin viittaavia sivumerkityksiä, kun siihen on liitetty lupaus ”omiemme” suojelemisesta. Tätä käytettiin perusteena Venäjän osallistuessa Itä-Ukrainan aseelliseen konfiktiin.
Muista artikkeleista käy esimerkkinä Riitta Pyykön kiinnostava analyysi Vladimir Putinin 50-vuotisjuhliin vuonna 2002 liittyneistä ilmiöistä ja kirjoituksista. Putin oli tuolloin ensimmäistä kauttaan presidenttinä. Groznyi oli vallattu ja suurimmat sotatoimet Tšetšeniassa olivat ohi - sissisota jatkui tosin vielä vuosia. Putin oli palauttanut järjestyksen Venäjälle ja kansalaisten elintaso oli kasvanut selvästi öljyn ja kaasun hintojen noustua moninkertaisiksi. Nyt oli hyvä tilaisuus keskittyä rakentamaan lujaa johtajakuvaa.
Kuvaus syntymäpäivään liittyvistä oheistuotteista on vaikuttava. Ehkä englantilaiset kuninkaalliset häät voisivat päästä lähes samaan. Ympäri maan valmisteltuja lahjoja ja tuotteita oli joka lähtöön:
"Niiden joukossa on kaikkea mahdollista: Putin-baari (joka pakotettiin vaihtamaan nimensä), Putinin kuvalla koristeltu matto tai pukukangas, taskukello (josta tuli oikeusjuttu kahden kellotehtaan kesken), Putin-jäätelöpuikko, Putin-tomaattilajike (jota ei suostuttu rekisteröimään vaikka makua kehuttiinkin), VVP-korppuja, maitococktail 'Kun Vova oli pieni' ja aikuisten rommicocktail 'Putin on minun', pronssipatsaita, postikortteja ja niin edelleen. Osa jutuista on ironisia, osa avoimen ihannoivia."
Kansalaiset olivat hyvillään, kun Venäjällä oli pitkästä aikaa johtaja, jonka televisioesiintymisiä ei tarvinnut odottaa kauhulla. Putinin komeutta ja edustavuutta korostettiin. Eräs tämän astenteen ilmentymä oli suosittu laulu Haluan Putinin kaltaisen miehen. Putinin kaltainen mies on vahva, ei juo, ei loukkaa, eikä jätä. Kappaleen tehneen Pojuštšie vmeste -yhtyeen mukaan he halusivat laululla auttaa venäläisiä pääsemään irti masennuksesta ja dekadenssista.
Kansalaisten toivekonserteissa kappaletta todella toivottiin:
"Me toivomme laulun 'Haluan sellaisen miehen kuin Putin'. Se soi nykyisin joka paikassa. Ympärillä kun on pelkkiä juoppoja ja narkomaaneja, Putin on cool, hän on ihannemies."
Parinkymmenen vuoden jälkeen juopot, narkomaanit ja dekadentit löytyvätkin virallisten tietojen mukaan muualta kuin Venäjältä, joten yhtyeen tavoite on toteutunut ainakin osittain. Välillä Riitta Pyykön esittelemät tekstinäytteet Putinista saavat tukan nousemaan pystyyn, niin tymäkkää shottia on tarjolla:
"Hän on jo vuosia hämmästyttänyt uroteoillaan koko maailmaa ja yhtä maata. Macho on meidän kanssamme. Macho on meidän kaltaisemme. Macho on meitä parempi. Macho on Kremlissä. Hänen toimintansa on mykistävää, mutta kuinka viisasta. Hänen taistelunsa ovat verisiä, mutta kuinka oikeudenmukaisia! Hän ilmaisee ajatuksensa lyhytsanaisesti kaikille, mutta vihkiytyneet ymmärtävät niiden syvällisyyden."
Artikkeli ei ole pelkästään kansalaisten kiitollisuuden ja ihailun esimerkkien esittelyä. Niiden avulla Riitta Pyykkö vertailee Putinista luotua kuvaa Venäjän/Neuvostoliiton muihin johtajiin sekä selventää itsevaltiuden käsitettä Venäjällä.
Itsevaltius on yksi keskeinen termi Sergei Uvarovin (1833) muotoilemassa kolmiyhteydessä: ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallisuus. Hallitsija ja kansakunta muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja tsaari oli kansakuntansa isä, joka sai valtansa Jumalalta. Patriarkaalinen suku- ja perheyhteisö vahvisti käsitystä yhteen henkilöön sitoutuvasta vallasta. Neuvostoaikana vallan mytologisointi ja sakraalistaminen perustui ideologisiin klassikoihin ja ikonien tilalle tulivat johtajien muotokuvat. Politbyroo Leninin mausoleumin muurilla vastasi ikonostaasia.
Vallan mallit vaihtuvat, mutta kuva omnipotentista johtajasta, isästä ja herrasta säilyy. Pyykkö käy läpi myös Putinista johtajana käytettyjä sanoja. Kiinnostavasti niille löytyy verrokkeja Venäjän historian eri vaiheita. Ne välittävät samaa viestiä kuin muutkin vertailut aikaisempiin valtionpäämiehiin: Putinissa yhdistyvät heidän kaikki parhaat puolet.
Lopuksi on pakko esitellä tällaista entistä kirjastoihmistä innostanut artikkeli vuodelta 2019. Philip Gleissnerin esseen otsikko saattaa tosin kauhistuttaa asiaan vihkiytymättömiä: Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi. Gleissner esittelee kirjoituksessa kolmen kirjallisuuslehden keskinäistä verkostoa ja niiden julkaisutoimintaa sekä omaa digitaalisen humanismin projektiaan Reading through the Iron Curtain. Kuva Neuvostoliiton kulttuurisesta hegemoniasta Itä-Euroopassa alkaa saada sävyjä, kun kirjoittaja tarkastelee esimerkiksi tšekkiläisen Světová literaturan käännösten kielijakautumaa:
"Toisaalta hyvin lähellä venäjää alkukielten yleisyydessä on englanti ja pienellä välimatkalla ranska. Tämä asetelma ei täysin istu yksiin edellä kuvatun maailmanjärjestyksen kanssa ja herättää siksi kysymyksiä lehden geopoliittisesta asemoitumisesta. Vaikka kielet eivät yksinään osoita julkaisun esteettistä ja poliittista suuntautumista, ne herättävät jatkokysymyksiä. Yksi mahdollinen hypoteesi on, että venäjän kielen läsnäolo toimi pelinappulana aiemmin mainitussa auktoriteetin kierrättämisessä mahdollistaen täten toimituksen tutkimusmatkat myös sosialistisen kulttuurisen tilan ulkopuolelle."
Philip Gleissner on sattunut valitsemaan esimerkkikirjaksi Ulrich Plenzdorfin pienoisromaanin Nuoren W:n uudet kärsimykset (esittely siitä blogissamme). Kirjan kapitalistista yksilöä muistuttava päähenkilö aiheutti DDR:ssä 70-luvulla suurta kohua. Neuvostoliitossa kirja julkaistiin, mutta ei ilman soraääniä. Gleissner on löytänyt venäläisen Inostrannaja literaturan arkistosta toimituksen sisäisiä arvioita, joista neljä puolsi ja yksi vastusti sen julkaisemista. Jaa-äänet korostivat kirjan mielenkiintoista ja viihdyttävää tyyliä sekä yritystä osoittaa ja ratkaista sosialistisen yhteiskunnan ongelmia. Kirjaan oli kuitenkin liitettävä huomattavan laaja johdanto, joka opasti venäläisiä lukijoita teoksen oikeaan tulkintaan. Tšekkoslovakia, jonka toimet olivat 1968 tapahtumien jälkeen NL:n erityistarkkailussa, saattoi myöhemmin vedota venäläiseen auktoriteettin, kun perusteli oman käännöksen julkaisemista.
Olen jokseenkin varma, että viihdyn julkaisun verkkosivuilla niin hyvin, että on syytä vakavasti harkita seuran kannatusjäsenyyttä (35 euroa vuonna 2022).
Tommi
Artikkelissa käytetyt viitteet:
Ahtamo, Valtteri. 2022. ”Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen”. Idäntutkimus 29 (1):3-22. https://doi.org/10.33345/idantutkimus.112036.
Huuskonen, Ilkka. 2015. ”Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka”. Idäntutkimus 22 (4):66-72. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/77944.
Lipman, Maria, ja Hanna Ruutu. 2015. ”Putin korvaa taloudellisen resurssin ideologisella”. Idäntutkimus 22 (1):60-66. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/78088.
Smith, Hanna. 2006. ”Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka”. Idäntutkimus 13 (2):56-65. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82473.
Pyykkö, Riitta ja Kimmo Sarje. 2006. "Maa tarvitsee sankarin". Idäntutkimus 13 (2):3-11. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82466.
Gleissner, Philip. 2019. "Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi". Idäntutkimus 26(3):78-91.
https://doi.org/10.33345/idantutkimus.87293.
Kai Sadinmaa : Kuolleiden kirja : eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken elämästä, hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista (Into, 2019)
Tässä vaiheessa elämässä hautausmaan portin kolahdus on paljon lähempänä kuin synnytysosaston automaattioven pehmeä suhahdus. Olisiko siis aiheellista tutustua viimeisen leposijansa olosuhteisiin? Siihen tämä Kai Sadinmaan kirja on kyllä erinomainen johdatus. Heti kirjan alussa käy selväksi, että ainakin jotkut hautausmaistamme ovat kasvillisuun suhteen ällistyttäviä runsaudensarvia.
pilvikirsikoita
purppuratuomia
katsuroita
hopeasalavia
birgitanpihlajia
begonioita...
En tiedä onko Kai Sadinmaa puutarha-alan harrastajia, mutta jos ei ole, niin hänellä on pitänyt olla joku todellinen asiantuntija opastamassa kirjoitustyössä. Faktat napsahtelevat vaikuttavasti ainakin tällaisen epä-hortonomin mielestä. Varsinkin lämmöllä kuvatut puut saavat Sadinmaalta erityistä huomiota. Vedennoususta rungosta ja puiden välisestä kommunikaatiosta sekä juuristojen ja sienirihmastojen yhteistoiminnasta tuli minulle paljon uutta tietoa. Mitenkään erityisen kuolleelta paikalta hautausmaa ei vaikuta. Kai Sadinmaan tehtävä Malmin hautausmaalla oli kuitenkin monitahoisempi kuin koota sen kasvitieteellinen opas. (Toki kasveista kiinnostuneita ajatellen takakannessa on selkeä kartta hautausmaan eri puista ja puukujanteista.)
Malmin seurakunta kutsui Kai Sadinmaan papiksi hautausmaalle kesäkaudeksi 2018. Hänen tuli olla paikalla ihmisten tavattavissa ja olla läsnä heille, jotka halusivat keskustella ja jakaa asioitaan papin kanssa. Sadinmaasta pesti kuulosti pitemmältä hiljaisuuden retriitiltä. Luultavasti varsinaisia sielunhoidollisia tehtäviä oli sen verran sopivasti, että niiden lomassa Sadinmaa saattoi perehtyä kasvistoon ja hautausmaan muihin toimintoihin. Hän teki omia havaintoja ihmisistä ja kävijöistä, sillä kontaktit eivät aina onnistuneet. Joku toistuvasti haudalla seissyt torjui välittömästi hänen varovaisen lähestymisensä. Hautausmaan hämärimmissä osissa yksikseen viihtyvä, Nuuskamuikkusta muistuttava "Sarjakuvamies" rakasti taas alppiruusuja. Korttelissa 7 hänellä oli eräs tietty lemmikkikasvi, jota hän kävi säännöllisesti hoitamassa.
"Ennen kuin työkaluvarasto suljetaan, menen hetkeksi roikkumaan kattopalkkiin kiinnitettyyn tankoon. Siihen on merkitty painorajaksi 75 kiloa. Yritän keventää itseäni, sillä oma painoni menee vähän rajan yli. Roikkuminen tekee hyvää jumittuneille lihaksille. Tunnen, kuinka ne venyvät lapaluissa ja alaselässä. Olen rampannut lääkärissä, fysioterapiassa, kansanparantajilla ja syönyt lääkkeitä ilman mitään tuloksia. Hermopinne ei tahdo laueta.
Lihasjumi ei ole mikään ihme, sillä viimeiset vuodet ovat olleet raskaita ja stressaavia. Elämäni on ollut monella tavalla lukossa. Olen ollut ammatillisessa umpikujassa ajauduttuani mielipiteideni ja ajatusteni takia kirkon marginaaliin. Pidemmän päälle ei ole kovin miellyttävää joutua 'profeetan' ja 'rakkikoiran' rooliin. Parin kuukauden hautausmaapapin keikka on ensimmäinen työni kirkossa viiteen vuoteen. Minulle sopii hyvin kohdata ihmisiä hautausmaalla, elämän ja kuoleman rajalla. Täällä on aikaa pysähtyä oleellisen äärelle."
Luonnon ja ihmisten havannoinin ohella Kai Sadinmaa kertoo hautaamiseen liittyvistä käytännöistä. Minne vanhat hautakivet haudataan? Moneenko kerrokseen arkut voidaan haudata? Loppuuko tila? Käynti krematoriossa vie Sadinmaan voimat:
"Mietin Caritaa ja sitä, kuinka hän jaksaa vuodesta toiseen tehdä noin rankkaa työtä, kun itselleni lyhyessä vierailussa oli jo aivan tarpeeksi. ... Vaikka papin työssä joutuu tekemisiin kuoleman kanssa, se on vielä lasten leikkiä verrattuna krematorionhoitajan työhön, jossa joutuu konkreettisesti näkemään kuoleman ja vielä haistamaan sen."
Caritan kertoman mukaan työ on rankkaa, varsinkin silloin kun joutuu tarkistamaan uunista palamistilanteen ja näkee osittain palaneen vainajan, jonka aivot voivat olla juuri kiehumassa.
- "Nämä kuvat palavat silmien verkkokalvoille, ainakin hetkeksi... ja kun näihin näkyihin lisää uunista tulevan palaneen lihan hajun.
Henkisesti vahvoilla ollessaan tämä ei ole Caritalle ongelma, mutta hän painottaa taas kerran, että tilanne on aivan erilainen, jos masennus vaivaa. Pahoja tilanteita ovat myös lapsivainajat.
- Jonkun ne pitää kuitenkin tehdä, hän huokaa."
Tainan ja Tommin aarrearkku 