”Siis kukin sairastakoon – influenzaa!”

Jari Hanski: Pandemioiden aika: tappavat epidemiat Suomessa. SKS kirjat 2024.

Tällä kertaa on Aarrearkussa esittelyssä uusi tietokirja, joka käy läpi kaikki Suomessa tunnetut tähänastiset pandemiat espanjantaudista hongkongilaiseen, sikainfluenssasta koronaan.

Jari Hanskin (VTT, FM) erinomaisen sujuvalukuinen tietokirja Pandemioiden aika pohjautuu etenkin sanoma- ja aikakauslehtiin sekä kirjallisuuteen. Lisäksi on käytetty muistitietoaineistoja, mutta kuten Hanski toteaa, kootut muistitietoaineistot eivät ole käsittäneet yhtäkään pandemiaa sellaisenaan, vaan tauti on esiintynyt niissä muuten.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti koronapandemiaa koskevan muistitietokeruun, mutta se ei ollut vielä käytössä syksyllä 2023 Hanskin työstäessä kirjaansa.

Pandemia-sana tulee kreikan sanoista pan, läpi, ja demos eli ihmiset tai väestö. Pandemia siis kulkee halki väestön. Pandemian voi julistaa ainoastaan maailman terveysjärjestö WHO.

Runsaat lehdistöaineistot tuovat kiinnostavasti esiin pandemiasta toiseen esiintyviä yllättäviä samankaltaisuuksia. Viranomaisilta kuullaan outojakin lausuntoja, vääriä tietoja leviää, ja vuosisadasta toiseen löytyy aina heitä, jotka lyövät asian leikiksi tai kieltävät sen ja periaatteesta vastustavat viranomaisten toimia, kuten rokotuksia.

Tartuntatautien historia on yhtä pitkä kuin ihmiskunnankin historia. Esihistoriallinen ihminen saattoi saada haaskan lihasta stafylokokkitartunnan tai toksoplasmoosin. Hyönteiset ja punkit levittivät uusia tauteja, kuten aivokuumetta, ja saaliseläimestä tarttui ihmiseen ehkä heisimato tai muu loinen. Kotieläinten merkitys tautien lähteenä on ollut huomattava. Erään laskelman mukaan yksistään koirista olisi tarttunut ihmiseen 65 eri tautia.

Tunnettu musta surma eli paiserutto levisi Euroopassa 1300-luvun puolivälissä, mutta Suomessa ei tiettävästi esiintynyt ruttoa ennen 1400-lukua. Nykytutkijat ovat sitä mieltä, että musta surma ei koskaan tullut Suomeen, vaikka se jylläsikin Ruotsissa ja Venäjällä. Sen sijaan ruttoepidemia koettiin Suomessa 1490-luvulla.

Rutto ei ole kadonnut maailmasta. Yhä raportoidaan jotakin tuhansia ruttotartuntoja eri puolilla maailmaa. Sitä vastaan ei ole rokotetta, mutta sitä voidaan hoitaa mikrobilääkkeillä.

Toistuvin ihmistä kiusaavista virustaudeista on influenssa, nykyisin jokavuotinen sairaus, joka yleensä saapuu Eurooppaan vuoden lopulla ja hiipuu kevään kuluessa. Mielenkiintoinen poikkeus tästä koettiin koronapandemian aikana; influenssaa ei esiintynyt Suomessa syksystä kevääseen 2020–2021 lähes ollenkaan. Etätyöt, käsienpesu, turvavälit ja kasvomaskit auttoivat. Toisaalta vuonna 2022 influenssa-aalto iskikin sitten huhti−toukokuussa.

Juuri influenssat ovat covid-19:ään saakka aiheuttaneet pandemiat. Influenssoja on kolmea tyyppiä, A, B ja C. Näistä A-virukset ovat olleet pahimpia ja silmälläpidettävimpiä. Etenkin linnuissa esiintyvä A-virus voi muuntua ja synnyttää uuden viruksen, joka tarttuu eläimestä ihmiseen ja sitten ihmisestä toiseen. Pahamaineisia A-tauteja ovat olleet espanjantauti, aasialainen, hongkongilainen ja sikainfluenssa.

Vuosittaiseen kausi-influenssaan sairastuu joka vuosi sata miljoonaa ihmistä, ja tauti myös tappaa. Kuitenkin siihen suhtaudutaan melko tyynesti, toisin kuin pandemioihin.

Ensimmäisenä pandemiana moni tutkija pitää vuosina 1889–1892 maailman kiertänyttä influenssaepidemiaa, joka vaati yli miljoona uhria. Tämä Uzbekistanista lähtenyt tauti synnytti ensimmäisen epidemian, joka todella kiersi maailman läpi, kiitos rautateiden kehityksen ja kaupungistumisen. Ensi kertaa tilannetta kommentoitiin ahkerasti sanomalehdistössä. Maailmanlaajuisesti levisi myös virheellinen tieto, että influenssaepidemiaa seuraisi koleraepidemia.

Kuten nykyäänkin, kaikenlaiset kolumnistit kommentoivat asiaa omalta kannaltaan. ”Influenzasta” laadittiin jopa 10-säkeistöinen runo Tampereen Sanomiin.

”Se tauti paljon tuskaa, kärsimystä / On saanut kurjall’ ihmiskunnalle. / Mutt’ ompi antanut myös hywitystä, / kun sitä aina syyttää saatamme, / Omista wirheistämme onneksensa / Siis kukin sairastakoon – influenzaa!”

Suomalaiset lehdet seurasivat valppaasti ulkomaiden tilannetta. ”Räähkä”, kuten tautia myös kutsuttiin, oli aiheuttanut nälänhädän Espanjassa, ja Kanadassa kokonainen 800-henkinen intiaaniheimo oli kuollut influenssaan ja sen jälkitautina keuhkokuumeeseen.

Tappavin influenssapandemia tähän mennessä on ollut espanjantauti 1918–1919, 1. maailmansodan länsirintamalta leviämään lähtenyt ankara A-virusinfluenssa, jota seurasi usein keuhkokuume. Sen vaatimien kuolonuhrien määrän arviot vaihtelevat, mutta puhutaan useista kymmenistä miljoonista. Espanjantaudin kuolleisuus oli aivan omaa luokkaansa verrattuna seuraaviin pandemioihin, aasialaiseen 1957–1958 ja hongkongilaiseen 1968–1970.

Aasialaisen influenssan käynnistyttyä kesällä 1957 monissa suomalaisissa lehdissä oli Suomen Tietotoimiston kautta levinnyt uutinen, että aasialaisen syynä olisivat ydinkokeet. Tieto oli peräisin arvostetusta englantilaisesta lääkärilehdestä Lancetista. Muutakin puppua ilmestyi lehdissä, kuten väite, että vuoden 1889 ”ryssänkuume” ja aasialainen olisi ollut sama tauti. Outoa kyllä, asiantuntijat myös vakuuttelivat etukäteen lehdissä, että tauti oli lievä. Tämä oli lääkintöhallituksen virallinen kanta, eikä siksi rokotusohjelmaa koko kansalle järjestetty.

Aasialaista osattiin Suomessa odottaa, koska sen leviämistä maailmalla seurattiin tarkasti. Matkustelun yleistyminen näkyi taudin leviämisvauhdissa. 2000-päinen joukko suomalaisia osallistui Moskovan nuorisofestivaalille; heistä yli 50 sairastui aasialaiseen ja joutui hoidettavaksi Moskovan keskussairaalaan. Kotiin palaavia festivaalivieraita ei asetettu karanteeniin. Samoista Moskovan festivaaleista kiikutettiin tautisia matkamuistoja myös muun muassa Islantiin.

Aasialaiseen sairastui enimmillään jopa yli 6000 suomalaista päivässä. Tämänkin influenssan tyypillinen ja vaarallinen jälkitauti oli keuhkokuume. Tautiin kuoli eri arvioiden mukaan 1–4 miljoonaa henkilöä.

Hongkongilaiseen influenssaan kehitettiin rokote, joka saapui jakeluun marraskuussa 1968; liian myöhään ja liian harvoille, joten sen vaikutus jäi vähäiseksi. Suomessa sitä kerrottiin annettavan vain riskiryhmäläisille. Rokotetta myytiin apteekissa, joten varakkaat saattoivat ostaa sen ja käydä yksityisellä palveluntarjoajalla saamassa rokotus. Julkinen terveydenhoito ei sitä tehnyt. Epidemia riehui Suomessa etenkin varuskunnissa. Hongkongilaisen arvioidaan surmanneen maailmanlaajuisesti yli miljoona ihmistä.

Surullisenkuuluisa sikainfluenssa – näin Pandemioiden aika -kirja otsikoi. Ensin Evira eli elintarvikevirasto kertoi maaliskuussa 2009, että sioissa havaittu influenssa ei tarttuisi ihmisiin. Huhtikuun lopussa 2009 uutisoitiin, että Meksikossa levisi uusi influenssa, sikainfluenssa, H1N1-tyyppinen eli samaa juurta kuin espanjantauti ja sen jälkeiset vuosien kausi-influenssat.

”Alusta alkaen sikainfluenssa sai suuren huomion, koska maailman terveysjärjestö WHO ilmoitti pandemiavaaran olevan ilmeinen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Petri Ruutu kuitenkin totesi, etteivät pandemian tunnusmerkit vielä täyttyneet. Kyseessä oli viruksen uusi muunnos, mutta se ei levinnyt ihmisestä toiseen yhtä tehokkaasti kuin kausi-influenssa, eikä se vielä aiheuttanut laajaa kuolleisuutta. Meksikoon saattoi edelleen viranomaisten mukaan matkustaa.”

Vaaran merkit silti voimistuivat. Yhdysvallat julisti ennen vappua 2009 terveydenhuollon hätätilan sikainfluenssan takia. Viranomaiset esittivät huolestuneita arvioita epidemiasta, esimerkiksi Iso-Britanniassa oltiin vakuuttuneita, että kuolleita tulisi olemaan vähintäänkin yli 3000, kun lopulta luku oli 500. Meksikossa ihmisiä jo kuoli, ja myös Yhdysvalloissa kirjattiin pian ensimmäinen sikainfluenssakuolema.

Sikainfluenssaan liittyi paniikkia ja ylireagointia. Egyptissä teurastettiin kaikki maan noin neljännesmiljoona sikaa, vaikka asiantuntijat yrittivät huomauttaa, ettei sikojen lahtaus pysäyttäisi epidemiaa. Sianlihalle myös asetettiin tuontikieltoja.

WHO varoitteli taudin toisesta aallosta jo ennen kuin 1. aalto oli Euroopassa ja kehotti varautumaan jopa pandemian tuloon. Vaikka tautia liikkui eri puolilla maailmaa, olivat vielä toukokuussa 2009 Suomi ja sen lähialueet taudittomia. Pitkin kesää viranomaiset esittivät erilaisia arvioita epidemian saapumisesta ja sen vaikutuksista. Heinäkuussa ilmeni Suomen ensimmäinen tautitapaus. THL arveli, että jopa neljännes suomalaisista voisi sairastua. WHO oli loppukesästä sitä mieltä, että kaksi miljardia ihmistä tulee sairastumaan. Sikainfluenssa oli vaarallisempi kuin kausi-influenssa, koska se kykeni lisääntymään keuhkoissa. Etenkin keuhkoahtaumaa sairastaville se voisi olla kohtalokas.

Rokotteet saapuivat Suomeen lokakuussa 2009. Rokotteen oli uutisoitu aiheuttavan päänsärkyä ja hermostohäiriöitä, mutta pahempaa tuli, Pandemrix-rokote aiheutti lapsille ja nuorille narkolepsiaa. 670000 lasta, 4–19-vuotiasta oli rokotettu, ja 54:llä todettiin narkolepsia. Rokotuksesta saatavat hyödyt olivat suuremmat, mutta se ei tietenkään lohduttanut sairastuneita ja heidän omaisiaan.

Moni katsoi, että viranomaiset olivat liioitelleet sikainfluenssaa. Rokotusvastaisuutta esiintyi: ”Ihmiset, jotka eivät olleet ottaneet vuosittaista kausi-influenssarokotustakaan, ihmettelivät, miksi he nyt ottaisivat rokotuksen paljon lievempää tautia vastaan.” Kuitenkin lääkärit koettivat muistuttaa, että rokotus pitäisi ottaa ympärillä olevien riskiryhmäläisten takia. Kahden kuolemantapauksen jälkeen suomalaisten into hankkia rokotus lisääntyi, minkä jälkeen rokotusjonoissa tarvittiin jopa turvamiehiä ylläpitämään järjestystä.

WHO julisti sikainfluenssapandemian päättyneeksi elokuussa 2010. Maailmanlaajuisesti noin 18400 ihmistä kuoli. Suomessa tauti vaati kahden talven aikana 54 uhria. Itse sairastin sikainfluenssan loka−marraskuussa 2009, ja se oli aikuisikäni tähän saakka ankarin tauti, joka nosti korkean kuumeen, sai hengityksen vinkumaan ja poksahtelemaan ja aiheutti toiseen keuhkoon röntgenkuvassa näkyvän muutoksen.

Tauti vahvistettiin laboratoriokokeella. Rokotusta en ollut ehtinyt saada, joten podin ”luomuna”. Oli viittä vaille, etten joutunut sairaalaan, mutta lopulta pärjäsin kotihoidossa. Toipuminen vei nelisen viikkoa; onneksi paranin täysin, tosin taudin ohentamat hiukseni eivät enää koskaan tulleet entiselleen. Ollessani toipilaana näin tv:ssä haastatteluja, joissa ihmiset ihmettelivät, miksi sikainfluenssasta pidettiin meteliä. Heillä sairaus meni lievin oirein ohi.

Erilaisia koronaviruksia on ollut 1960-luvulta lähtien ainakin seitsemän. Laajempina epidemioina koronaa on esiintynyt kolmesti: SARS, MeRS ja covid-19.

Vuonna 2019 ilmestyneen koronaviruksen alkulähde on yhä mysteeri. On puhuttu lepakoista ja viruslaboratoriosta karkuun päässeestä viruksesta. Kiina ei ole päästänyt tutkijoita tarkastamaan laboratorioitaan. Kiina yritti alkuvaiheessa myös peitellä taudin leviämistä. Myöhemmin maa esitteli näyttävästi karanteenitoimiaan ja katujen desinfiointia.

Nopeasti leviävän taudin takia WHO asetti kansainvälisen kansanterveydellisen hätätilan koronan takia 20.1.2020 ja edelleen kymmenen päivää myöhemmin kansainvälisen terveysuhan. Suomessa hallitus julisti poikkeusolot maaliskuussa 2020.

Monella on tuoreessa muistissa suomalainen korona-aika, ja Hanskin kirjasta sen voi palauttaa eläväisesti mieleen jälleen, joten en käy tässä kaikkea läpi. Kummallisista vuosista erottuvat perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru, joka olisi halunnut sulkea koko Suomen, rokoteannosten riittävyys, rokotusten jonottaminen, rokotusten parjaaminen ja karttaminen, muuttuvat maskisuositukset, vanhusten eristäminen, ihmisten joukkopako ulkoliikuntaan ja maalle sekä Uudenmaan sulkeminen. Myös kouluja suljettiin, etäopetuksen ja etätyön takia otettiin valtavia digiloikkia ja ravintoloita, sisäliikuntapaikkoja ja kulttuuripaikkoja suljettiin. Jonkinlainen lohtu oli jo aiemmin mainitsemani seikka, että kausi-influenssa loisti poissaolollaan.

Viranomaisiin oli monen vaikea luottaa sikainfluenssaan liittyneen WHO:n ylireagoinnin jälkeen. Suomalaisilta viranomaisilta tuli monenlaista tietoa, ja esimerkiksi ministeri Kiuru kuunteli lähinnä mieleisiään tietolähteitä ja toimi niiden pohjalta.

Covid-19-pandemia päättyi virallisesti toukokuun alussa 2023, mutta korona ei ole ohi. Viime vuonnakin koronaan kuoli noin 1200 ihmistä. Pitkittyneet taudit, long covidit, aiheuttavat huomattavaa kärsimystä ja kansantaloudellistakin tappiota. Nyt huhtikuussa 2024 koronaan lasketaan kuolleen maailmanlaajuisesti yli seitsemän miljoonaa ihmistä.

Lähde: Worldometer: COVID – Coronavirus Statistics – Worldometer (worldometers.info)

Jari Hanskin kirja Pandemioiden aika tuo esiin, että rokotusten vastustajia on ollut niin kauan kuin rokotuksiakin. Koronapandemiassa vastustus nousi huippuunsa, kiitos sen, että sosiaaliset mediat tarjoavat samanmielisille vastakaikua ja rohkaisua. Rokotuksiin liittyy uskomattomia salaliittoteorioita aina salaa kontrollitarkoituksessa istutettavista mikrosiruista eri roduille annettaviin erilaisiin aineisiin. Suomalaisessakin sosiaalisessa mediassa tapaa henkilöitä, jotka edelleen vierittävät kaikki ”ennenaikaiset” kuolemat koronarokotusten syyksi ja ovat varmoja, että lopulta rokottamattomat vetävät pidemmän korren. He saattavat kieltää koko pandemian olemassaolon. Mitkään faktat tai tilastot eivät heitä hetkauta.

Kaikki tähänastiset pandemiat ovat lähteneet liikkeelle Aasiasta. Sikainfluenssa käynnistyi Meksikosta, ja Jari Hanskin sanoin ”tällä hetkellä näyttää siltä, että jos Suomi ei ole varuillaan, seuraava lintuinfluenssa voi lähteä liikkeelle jopa suomalaisilta turkistarhoilta”. Voi yhtyä Hanskin toiveeseen, ettei Suomi koskaan saisi kyseenalaista kunniaa olla pandemian lähtöpiste.

Taina

”Köysi keinahtaa hirsipuussa”

Anneli Kanto : Pyöveli (Gummerus, 2015)

”Alus on suuri kuuden lästin vene ja lastattu tervatynnyreillä, mutta se on kiikkerä ja turvaton suurella Merenkurkun ulapalla. Rantaa ei näy, pilvet riippuvat matalalla, harmaa vesi velloo, pärskeet lentävät laidan yli, tynnyrit kolahtelevat, vene hyrskyy ja kohisee kamppaillessaan merta vastaan. Kokka nousee jyrkästi ja iskeytyy jysähtäen alas. Johannin päähän sattuu.
…
”Miehet ovat tekemässä laitonta tervakauppaa ohi Norrlannin tervakomppanian, jolla on yksinoikeus tervanvientiin. Kaiken kaupan tulisi kulkea Turun ja Tukholman kautta, mutta Mustasaaren lähellä on hyvä luonnonsatama, josta pääsee liukkaasti merelle. Kun tervan myy suoraan Rääveliin, Hampuriin tai Lyypekkiin, siitä saa paremman hinnan, vaikka riskinsä siinä on.
Näin on Johann lähetetty maailmalle. Äiti on itkenyt jäähyväiset kotona, työntänyt vaatetta ja evästä säkkiin. Isä ja poika ovat matkanneet hevoskyydillä merenrantaan, missä isä on tehnyt kaupat laivurin kanssa. On sovittu hinta ja lyöty kättä päälle. Vasta sitten isä on pudotellut sanansa:
– Minä olen Uudenkaarlepyyn ja Vaasan pyöveli. Tämä on ainoa poikani Johann ja matkalla pyövelinoppiin Lyypekkiin. Ymmärrät, mikä on oma etusi. Maksan sinulle puolet nyt ja puolet sitten, kun saan pojalta kirjeen, että hän on päässyt perille.
Laivuri on peräytynyt pari askelta, vilkaissut kämmentään ikään kuin siihen olisi tarttunut jotain ilkeää ja pyyhkäissyt sen housunpersaukseen.”

”Miekkani käy ylitses”

Anneli Kanto perehtyi romaania Pyöveli tehdessään huolellisesti ja pitkään sen aiheeseen. Paikoin melkoisen järkyttävässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan erääseen 1600-luvun ruotsinvallan aikaiseen halveksittuun ammattikuntaan, joka tunnettiin myös nimellä skarprättäri tai mestarismies. Kirjan loppuun tekijä on liittänyt parin sivun mittaisen kirjallisuusluettelon. Lisäksi hän erityisesti kiittää Mikko Moilasta ja Veli Pekka Toropaista, jotka avustivat häntä tämän vähän tutkitun aiheen parissa.

Kirjassa perehdytään pyövelin käyttämiin rankaisukeinoihin. Äärimmäisissä tapauksissa oikeus langetti kuolemanrangaistuksen. Rikollinen voitiin teilata tai teloittaa hirttämällä, kirveellä, miekalla, elävältä hautaamalla tai hukuttamalla. Lievemmissä rikoksissa saatettiin käyttää polttomerkintää sekä käden tai korvan leikkaamista. Nämä kuten kuulusteluissa avustaminen kuuluivat niinikään pyövelin tehtäviin, ja toimenpiteiden hinnastokin selviää kirjasta.

”Raudat kiristetään yöksi”

Anneli Kannon kirjasta saa kattavan kuvan siitä, miten eri tavoin pyövelin virka täytettiin. Joskus rikolliset alkoivat pyöveliksi, jotta välttivät saamansa kuolemantuomion. Pyöveleissä oli kirjan perusteella monenlaisia luonteita. Humaaneiksi heitä on vaikea nimittää, mutta eräät halusivat helpottaa tuomitun tuskia mahdollisuuksien mukaan. Kun päähenkilö Johann pääsi Lyypekkiin ammattia oppimaan, häntä opasti kokenut pyöveli Balthazar Vollmar. Hän neuvoi, että pyöveli ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Pyövelin tulee olla oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. ”Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu.”

Kaikki pyövelit ja koko heidän perhekuntansa joutui kuitenkin kärsimään muun yhteisön ylenkatsetta. Eräät papit eivät olisi mielellään päästäneet heitä kirkkoon ja siellä heillä oli erillinen penkki. Heitä ei päästetty aina kapakkaan sisälle, tai sitten he joutuivat ensin kysymään sisällä olevilta lupaa, saavatko tulla. Heidän talonsa sijaitsivat yleensä kaupunkien ulkopuolella joutomailla, eikä juuri kukaan halunnut vapaaehtoisesti käydä siellä. Niin, pyöveliä ei tosiaan edes kätelty. Kanto kuvaa, miten väkivaltainen työ löi leimansa tekijään. Avioelämä, jos pyöveli onnistui ylipäätään vaimon löytämään, ei ollut auvoista.

”Ruumiit poltan roviolla”

Anneli Kanto kuvaa hyvin Johannin kautta pyövelin hahmon traagisuutta. Johann on eräänlainen uuden polven pyöveli, joka yrittää pitää ammatin vain työnä. Hän kärsii, kun läheiset joutuvat hänen työnsä kautta kokemaan syrjintää. Kirjan koskettava ja looginen loppu osoittaa, että hän Kannon mukaan pystyy tekemään raskaan henkilökohtaisen päätöksen oman etunsa sivuuttaen.

Kirjan toiset keskeiset hahmot syventävät historiallista panoraamaa oivallisesti. Apteekkari Petter Eggerts on aluksi pelkästään omaa etua katsova, laskelmoiva Streber. Anneli Kannon käsittelyssä hän ei kuitenkaan jää yksioikoiseksi karikatyyriksi, vaan hän kasvaa kirjan mittaan kiinnostavasti. Toinen keskeinen vaikuttaja paikkakunnalla on tuomari Wisander. Hänen syöksykierteensä alkoi, kun innostui naimaan aatelissuvusta. Epäilyttävästi tyrkyllä ollut rouva oli syntyjään Oxenstierna, jonka täytyi äkkiä päästä Itämaahan liian uteliaita sukulaisia pakoon.

Tuomari Wisanderissa alkoi noitavainojen alettua ilmetä selkeän sadistisia luonteenpiirteitä. Kirjan lopun kuvaus Pohjanmaan noitavainoista on hurjaa. Se paljastaa entisistä järkimiehistä synkän kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Myös Johann-pyöveli joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia ja syyllisyyden kantaminen käy lähes ylivoimaiseksi.

”Kirves tottelee kättäni”

”Murhaaja odotti kuolemaansa eikä vastustellut, vaikka olikin voimakas ja suurikokoinen isäntämies, suorastaan lihava. Hän otti nöyrästi vastaan papin antaman synninpäästön ja soperteli itsekin rukousta. Hän laskeutui pakottamatta polvilleen pölkyn eteen, taivutti niskansa ja vieläpä sanoi minulle:
– Tee työsi. Kiitän sinua siitä.
Miehen tukka oli liasta paakkuuntunut, ja siinä oli oljenpätkiä, varmaan tyrmän lattialta, jolla hän oli viimeisen yönsä nukkunut tai ainakin maannut. Iho kiilsi rasvasta, se oli paksu ja siitä työntyi mustia, tankeita ihokarvoja. Hänestä kohosi lian ja hien hajun lisäksi tyyni rauha. Se helpotti minua. En nähnyt häntä miehenä, ajattelin vain lihaista niskaa ja sitä, että tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Isä tarttui miehen suureen kouraan ja asetti sen pölkylle. Isän käsi ja mestattavan käsi puristivat toisiaan kuin ystävät olisivat toisiaan kätelleet. Käsi oli karvainen, paljon työtä tehnyt ja ahkera. Mutta sama käsi oli painanut pienen lapsen veden alle ja vienyt siltä elämän. Käden katkaiseminen inhotti minua enemmän kuin mestaus. Oli oltava nopea, jotta mestattava ei kärsisi liiaksi.”

Romaani on hurja ja luo uskottavaa kuvaa tuon ajan elämästä kuten Anneli Kannon Hattulan kirkkomaalareita käsitellyt Rottien pyhimys [aiemmin blogissa].

Tommi

PS:

• Netissä on Anneli Kannon haastattelu 5.2.2015 Ylen sivuilla
• Lisäksi Veli Pekka Toropaisen artikkeli Turun pyöveleistä löytyy verkkojulkaisusta Ennen ja nyt : historian tietosanomat

Pää- ja väliotsikot ovat kirjan lukujen nimikkeitä.

Mies, joka uhmasi suomettumista

Vesa Vares: Nuori Ben Zyskowicz : Suomettumisen vuodet. Otava 2023.

Ben Zyskowiczista, kokoomuslaisesta kansanedustajasta ja politiikan moniottelijasta, on kirjoitettu useita kirjoja. Nyt puheena oleva on erityinen, sillä se painottuu suomettumiseen ja keskittyy vain Zyskowiczin nuoruuteen.

Laajan kirjallisen tuotannon luonut Vesa Vares, Turun yliopiston poliittisen historian professori, selvittää tämän kirjan olemusta teoksen alussa: ei ”poliitikkokirja”, jollaisia syntyy ennen vaaleja tai uran päätteeksi ja joissa tutkimuksellinen ote on vähäinen ja haastattelujen osuus suuri. Tässä kirjassa on käytetty laajasti arkistolähteitä ja aikalaisjulkaisuja, ja erityisen twistin antaa suomettumispainotus.

Suomettuminen otetaan historialliseen tarkasteluun ja tehdään 1960–70-lukujen suomalaiset poliittiset rakenteet havainnollisiksi. Suomettumista tutkitaan Ben Zyskowiczin kokemusmaailman kautta, mutta sitä selitetään myös muista näkökulmista. Tavoitteena on ollut ”populääriin ja luettavaan muotoon saatettu tietokirja, jonka pohjalla oleva työ täyttää myös tieteellisen historiankirjoituksen pelisäännöt ja kriteerit”. En ole oikea henkilö arvioimaan poliittisen historiankirjoituksen tieteellisiä ansioita, mutta erittäin luettavan, jopa viihdyttävän kirjan Vares on luonut.

Ben Zyskowiczin isä, puolalaissyntyinen Abram Zyskowicz menetti Hitlerin kaasukammioihin koko perheensä ja sukunsa. Abram oli suvusta ainoa, joka pelastui. Hän ei koskaan päässyt eroon näistä kokemuksista. Abramin tie vei ensin Ruotsiin, jossa hän tapasi Suomesta käymässä olevan suomenjuutalaisen Esterin. Pari avioitui Ruotsissa, ja heille syntyi vuonna 1952 ensimmäinen lapsi Carmela.

Kun Esterin äiti sairastui, pieni perhe asettui Helsinkiin. Vuonna 1954 syntyi perheen toinen lapsi, Ben. Asunto oli pieni vuokrayksiö Lapinlahdenkadulla. Kotikieli oli ruotsi, käyttökieli juutalaisessa koulussa ja pihapiirissä suomi. Vanhemmat puhuivat keskenään jiddishiä, kun halusivat pitää asian lasten ymmärtämättömissä.

Vasta Benin ollessa viisivuotias, vuonna 1959, koko perhe sai Suomen kansalaisuuden. Syntyperäisen kansalaisuuden puuttuminen vaikutti Zyskowiczin uralla siten, että hän ei ollut muodollisesti kelpoinen ministeriksi ennen kuin 1990-luvulla, jolloin lakia muutettiin.

Isä kuoli, kun Ben oli kuusivuotias. Jo ennen sitä arjen pyörittäminen oli ollut äidin vastuulla. Tulot olivat pienet, ympäristö vähävaraista työläisseutua ja sukutausta ulkomaalainen, joten Zyskowiczin nousu kokoomuksen merkkimieheksi on erityistä. Ester-äidillä oli jatkuvia terveyshuolia, kuten näkövamma. Hän kuitenkin hankki aina jotain työtä ja sai lopulta pysyvän työpaikan Pauligin puhelinvaihteesta. Carmelasta ja Benistä tuli omatoimisia ”avainkaulalapsia”.

Benin kyvyt ilmenivät jo varhain, hän oli puhelias, sosiaalinen ja myyntityössä erinomainen. Koulussa hän pärjäsi, jos vain viitsi pinnistellä. Juutalaisesta koulusta hän siirtyi Töölön yhteiskoulun lukioon. Teini-ikäisen Benin vei koulujen teinipolitiikka mukanaan, ja hänen mielipuuhaansa oman kertomansa mukaan oli kommunistien kanssa nahistelu. Koulu tuli hoidetuksi määräajassa, minkä jälkeen hän työskenteli kokoomuspuolueen järjestötehtävissä ja toisella yrittämällä pääsi opiskelemaan juristiksi Helsingissä valmistuen neljässä vuodessa.

1960–1970-lukujen nuoret ottivat aktiivisesti kantaa kansainvälisiin kysymyksiin. Kouludemokratiakeskustelun nousu oli osa tuon ajan nuorison sukupolvikokemusta, joka lomittui ajan muuhun yhteiskunnalliseen ja poliittiseen murrokseen. Uusi sukupolvi ”poliittisesta suuntauksesta riippumatta koki jättävänsä vanhan, konservatiivisen ja sisäänpäin kääntyneen maatalous-Suomen taakseen ja avautuvansa kansainvälisyyteen, tiedostavansa koko maailman ongelmat. – – Sukupolvi yksinkertaisesti koki, että aiemmat vastaukset ongelmiin oli ammennettu tyhjiin.”

Nuoren Benin ensimmäinen poliittinen valinta oli puolen valinta kylmässä sodassa. Epämuodikkaasti hän asettui Yhdysvaltojen puolelle. ”Tshekkoslovakian miehitys oli minulle, että joo, tätä se Neuvostoliitto on, tätä se kommunismi on.”

Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi teinipolitikointia ja Teiniliiton kulta-aikaa ja kuvaillaan, kuinka Benistä kehkeytyi nopeasti politiikan toimija Kokoomuksen Nuorten Liitossa. Hänen energisyytensä, ahkeruutensa, supliikkinsa ja sanavalmiutensa nostivat hänet toistuvasti porukan johtajaksi. Hän alkoi saada näkyvyyttä myös mielipidekirjoittajana asemoituen jo varhain puolueen oikeaan laitaan. Yksityiselämää, avioliiton solmimista ja perheen perustamista käsitellään kirjassa hyvin lyhyesti.

Zyskowicz valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1976 vain 22-vuotiaana sekä 1978 presidentin valitsijamieheksi. Hän toimi Helsingin kaupunginvaltuutettuna 1977–1980 sekä 1993–2008. Viimeistään valinta kansanedustajaksi vuonna 1979 toi laajaa valtakunnallista näkyvyyttä. Zyskowicz tulee tällä vaalikaudella tehneeksi Suomen ennätyksen kansanedustajavuosissa mitattuna.

Hän on kaikkina näinä vuosikymmeninä ollut ahkera mielipidekirjoittaja, keskustelija ja vaikuttaja, joka on väsymättä ruotinut suomettumisen ja taistolaisuuden epäkohtia. Hän on myös edistänyt myös nuorempien poliittista uraa. Puhutaan ”Benin tallista”, jonka suojista on noussut merkittäviä poliitikkoja.

1980-luvun alkuun ulottuva kirja käsittelee myös Urho Kekkosen kauden päätösvaiheet sekä Neuvostoliiton kannattaman Ahti Karjalaisen merkityksen. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että kansakunta on kuin henkeään pidättäen pelännyt Neuvostoliiton puuttuvan Suomen sisäisiin asioihin. Myös kommunistimyönteinen Suomen Rauhanpuolustajat oli ihmeen vaikutusvaltainen, ja järjestöön piti solmia myönteisiä suhteita jokaisen, joka tahtoi olla varteenotettava tekijä politiikassa. Kotiryssät olivat sitten aivan oma lukunsa. Kokoomuksella oli suomalaisessa puoluekentässä se ongelma, että neuvostoliittolaiset eivät lähtökohtaisesti pitäneet kokoomusta luotettavana, ja kokoomus olikin pitkään hallituspaitsiossa. Zyskowicz oli ajoittain varsin epäsuosittu vastustaessaan rähmälläänoloa.

Vesa Vares kirjoittaa Nuori Ben Zyskowicz -kirjan alkusivuilla: ”1970-lukua tutkiessa paljastuu paljon asioita, jotka olivat omana aikanaan tavanomaisia, mutta eivät näytä nykyään hyväksyttäviltä. Tällaisista asioista on hyvä riisua myyttisyyttä ja tuoda niille historiallisen tilanteen selitys ja joskus armahduskin. Toisaalta ilmi tulee paljon sellaista, mitä ei omana aikanakaan koettu normaaliksi eikä moraalisesti hyväksyttäväksi, mutta mistä koettiin olevan pakko olla hiljaa tai mihin koettiin olevan pakko jopa mennä mukaan usein vastoin omaa parempaa tietoa tai omia arvoja. Näistäkään ei ole mitään syytä vaieta.”

Suomettuminen ilmiönä on monitahoinen, ja se kannattaa jakaa vähintään kahtia: toisaalta ulkosuhteisiin liittyvä välttämättömyyden pakko, jota jotkut tutkijat eivät ollenkaan edes kutsuisi suomettumiseksi, ja toisaalta ”itsesuomettuminen”, jota termiä Ben Zyskowicz käytti jo nuorena eli liehakointimielessä tapahtuva tarpeeton, ennakoiva oman elintilan kaventaminen.

Kuten poliittisen historian professori Seppo Hentilä kirjoitti vuonna 2001: ”Suomen oli pakko tiettyyn rajaan saakka sopeutua Neuvostoliiton intresseihin, muuten idänsuhteemme olisivat olleet alituisessa kriisissä. Tätä isänmaan edun vuoksi tapahtuvaa taipumista ei pidä sotkea suomettumiseen, vaan on herkeämättä ja tapaus tapaukselta tarkkailtava kumarruskulman astetta. Suomettumisesta oli kyse silloin, kun se oli liian syvä ja palveli kumartajan tai rähmälleen heittäytyjän omaa etua.”

Suomettuminen ei koskenut pelkästään politiikkaa, vaan laajasti myös mediaa, opetustointa ja kulttuuria. Suhteiden solmimisesta neuvostoliittolaisiin eli kotiryssäkulttuurista tuli maan tapa.

Muutama esimerkki ajan arveluttavista suomettumisaskeleista. Teiniliitto vaati, että oppikirjojen pohjaksi otettaisiin Suomen ja Neuvostoliiton ystävyys, ja että historian ja yhteiskuntaopin kirjojen YYA-sopimusta koskeva aineisto ”uudistetaan ajanmukaisiksi”. Suomi-Neuvostoliitto-Seura kyyläsi 1970-luvun alussa erityisen työryhmän voimin suomalaisia oppikirjoja ja lähetti opetusministeri Ulf Sundqvistille varoituskirjeen oppikirjojen liian läntisten ja porvarillisten asenteiden johdosta. Surullisenkuuluisassa Pirkkalan kokeilussa opetettiin ala-asteikäisille lapsille täysin marxistis-leninististä historiantulkintaa, ja kokeilua kaavailtiin laajennettavaksi muihinkin Suomen kouluihin. Koululaiset vietiin sankoin joukoin katsomaan pysähtyneisyyden ajan monumenttia, suomalais-neuvostoliittolaista elokuvaa Luottamus (1976), jossa kiltti Lenin hyvän hyvyyttään tunnustaa Suomen itsenäisyyden vuonna 1917.

Ben Zyskowicz toimi jo varhain ja ajan hengestä poikkeavasti suomettumisen unilukkarina. Hänestä oli arveluttavaa, että kotiryssätoiminta avasi KGB-miehille mahdollisuuden vaikuttaa yhä enemmän paitsi Suomen ulkopolitiikkaan myös sisä- ja yhteiskuntapolitiikkaankin. Suomalaiset olivat yli-innokkaita ja jopa ennakoivat Tehtaankadun mielipiteitä edistääkseen neuvostosuhteitaan. Nuo suhteet olivat myös pelimerkkejä ja valuuttaa Suomen valtapeleissä.

BenTV. Meillä kotona katsotaan YouTubesta joka viikko Ben Zyskowiczin toimittama ajankohtaispuheenvuoro BenTV. Noin kymmenminuuttisissa, perjantaisin julkaistavissa ohjelmissa Zyskowicz esiintyy yleensä yksinään, usein kävellen tai istuen eri puolilla eduskuntataloa. Joskus hän havittelee kahvilan herkkuja, joskus tapaa vierailijaryhmiä, mutta äänessä on aina Ben itse. Selkeäsanaista, joskus poleemisen kärjistävää esiintyjää on ilo katsoa.

Aiheena on aina jokin ajankohtainen kysymys, kuten viime aikoina Gazan tilanne ja SAK:n poliittinen lakkoilu. Otsikoita ovat olleet myös Ei keskustalla ole monopolia Suomen poliittisessa keskustassa, Onko matematiikka vaikeaa, Sofia Virta?, Tämän vuoksi sosiaaliturvan lähtölavaa on laskettava. Jokainen jakso kerää kymmeniätuhansia katselukertoja.

Linkki BenTV:n jaksoon Työnteon ja yrittäjyyden verotusta ei pidä kiristää edes nyt (tammikuu 2024.)

70-vuotisjuhliaan ”Benkku” viettää 24. toukokuuta 2024. Onnittelut!

Taina

Muokattu mielikö paras valtti työmarkkinoilla?

Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa. Toim. Kristiina Brunila, Esko Harni, Antti Saari & Hanna Ylöstalo. Vastapaino 2021.

Terapia ja itsekasvatus nähdään nykyisin todella voimakkaina välineinä. Terapiasta haetaan ratkaisuja rikollisuuteen, työuupumukseen, syrjintään ja työttömyyteen. Kaikki osaamme puhua psy-kieltä eli psykologiaan perustuvaa, psykologisin termein asioita määrittelevää kieltä. Heittelemme sujuvasti traumadiagnooseja, jäljitämme ahdistusta, on syndroomaa ja toksisuutta.

Terapeuttinen valta -teos vuodelta 2021 sisältää viisitoista esseetä. Kyseessä on ensimmäinen laaja suomenkielinen katsaus siitä, miten terapeuttinen valta ilmenee työssä, henkilökohtaisessa elämässä, politiikassa ja hyvinvointiyhteiskunnan instituutioissa. Kirjassa käydään läpi erilaisia ilmiön alueita Suomessa vankilan itsekasvatusohjelmista konsulttien puheisiin.

Psy-tiedolla tarkoitetaan psykologista, psykiatrista ja psykoterapeuttista asiantuntijatietoa. On monin tavoin hyvä, että psy-tieto on noussut vaikuttamaan laajasti: mielenterveystietoisuuden lisääntyminen voi lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta, kun kenenkään kärsimystä ei vähätellä.

Psy-tietoa käytetään suostuttelevasti, tuoden ihmisille esiin itsekasvatuksen ja mielenhallinnan positiiviset puolet. Kukapa ei haluaisi olla onnellinen, kiva ja menestyvä? Tästä päästään psy-tiedon varjopuoleen. Tutkijat ovat nimenneet ilmiön nimeltä julma optimismi. Lupaillaan parempaa elämää, ja itsekasvatusta tosissaan yrittänyt voi pettyä pahasti, kun elämä ei muutukaan paremmaksi ja esimerkiksi toiveiden työpaikka on yhä löytymättä.  

Vaan ainahan sitä voi perustaa työpaikan eli työllistää itsensä ja ryhtyä yrittäjäksi. Yrittäjämäisyyttä ihaillaan nykyään laajasti, ja yrittämistäkin on pidetty ratkaisuna mitä moninaisimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Yrittäjämäiseen mielentilaan kuuluu omatoimisuus, joustavuus, riskinotto, aktiivisuus, luovuus, itsenäisyys, rohkeus ja päämäärätietoisuus. Tässä ei ole mitään pahaa, mutta se arveluttaa, jos kaikilta vaaditaan yrittäjämäisyyttä. Ei kaikista kerta kaikkiaan ole esimerkiksi rajuun riskinottoon.

Hanna Ylöstalo ja Katri Otonkorpi-Lehtoranta toteavat esseessään Politiikkakokeilut psykologisena hallintana: ”Yrittäjämäisyyden ihannoiminen on tunkeutunut kuluneina vuosikymmeninä yhä uusille elämänalueille: varhaiskasvatukseen, peruskouluun ja muille koulutusasteille, palkkatyöhön, politiikkaan ja niin edelleen.” He siteeraavat Esko Harnia, jonka mukaan kyseessä on pyrkimys hallita epävarmuutta; yksilön tulee olla ”milloin aktiivinen, milloin kykenevä luopumaan, milloin rohkea, milloin sopeutumiskykyinen”.

Hyvinkin ristiriitaiset yksilöön kohdistuvat vaatimukset noteeraavat myös Kalle Mäkelä ja Kristiina Brunila artikkelissaan Nuoret aikuiset ja tukijärjestelmien terapeuttinen valta:

”Terapeuttisen vallan, resilienssin, julman optimismin ja positiivisuuden imperatiivin käsitteillä voidaan tarkastella myös uusliberalistisen rationaliteetin ideaalia kansalaisuutta. Se muodostuu kahden keskenään sidoksissa olevan ulottuvuuden risteymässä. Yhtäältä taloudellistuvassa eetoksessa kansalaisuutta muokataan kohti yrittäjämäistä olemista ja tekemistä, eli käytännössä kohti itsevastuullisuutta, autonomisuutta, rationaalisuutta ja kilpailuhenkisyyttä. Toisaalta kansalaisen kuuluu alistua epävarmuuteen ja psykoemotionaaliseen haavoittuvuuteen. Nämä kaksi ulottuvuutta, jotka voivat ensisilmäyksellä vaikuttaa hyvinkin erilaisilta pyrkimyksiltä, muodostavat yhdessä kansalaisuuden ideaalin: sopivasti kilpailuhenkisen ja samalla sisäänpäinkääntyvän, itseään alati tarkkailevan ja itsestään epävarman kansalaisuuden.”

Terapeuttinen valta ja käytännöt siis auttavat monia, koska mielen vaivoista on opittu puhumaan ja useat ”vanhan liiton” tabut ja möröt voidaan purkaa. Toisaalta vaarana on, että yhteiskunnallispoliittiset ongelmat, niiden syyt ja niiden ratkominen sysätään yksilöille. Jos työtä ei vain ole, niin resilienssin korostaminen ja omien vahvuuksien listaaminen voi toki vähän piristää, mutta varsinaista ongelmaa eli työpaikkojen vähäisyyttä se ei poista.

Myönteisenä teoksesta Terapeuttinen valta jäivät mieleen miesten haastattelut työn eetokseen liittyen. Vanhakantaiset miesten ”kunnian kentät”, joilla häviäjille on apukeinona tarjolla viina tai itsemurha, ovat jäämässä historiaan. Se jos mikä on hyvä uutinen. Nuoremmat miehet tiedostavat työelämän haasteet, mutta heillä on myös keinoja käsitellä asioita, ja he ovat valmiit hakemaan tarvittaessa apua. Konkurssistakin voidaan jatkaa elämää eteenpäin.

Kokoelman helmi on Miikka Pyykkösen Yrittäjäkansalaisuuden rakentaminen ja terapeuttinen valta. Pyykkönen perkaa hallinnon dokumentteja, kuten ministeriöiden strategialinjauksia ja raportteja ja toisaalta konsulttien puheita. Valtiovallan taholta on nähtävissä siirtymä yrittäjyyskoulutuksesta yrittäjyyskasvatukseen ja sen ulottamiseen lapsiinkin. Yrittäjyydestä alettiin puhua enemmän elämäntapana ja asenteena ja ihailtiin ketteryyttä ja innovaatioita. Markkinaraon haistoivat erilaiset kouluttajat. ”- – yrittäjyys- ja elämäntapavalmentajien, konsulttien, yrittäjäaktiivien ja erilaisten motivaattoreiden muodostama kokonaisuus, joka ei ole poliittisesta puheesta irrallinen mutta kuitenkin siitä riippumaton merkitysten tuotannon kenttä”.

Pyykkönen käyttää sanaa höttöpuhe. Vaikka yrittäjyys on sekä yhteiskunnallinen hyve että tavoite, niin yrittäjyys on kuitenkin höttöinen käsite, johon voidaan kiinnittää mieluisia arvoja ja johon voidaan itse asemoitua haluamallaan tavalla. Konsulttialan kasvu perustuu Pyykkösen mukaan siihen, että kouluttajat nostavat ilmoille aina uusia haasteita ja ongelmia, jotka ovat täyteläisemmän onnistumisen ja yrittäjäkokemuksen tiellä, ja tarjoavat näihin terapeuttisia palvelujaan. Luodaan tarpeita, joihin sitten tarjoudutaan vastaamaan.

Puheessa korostuu hetkessä eläminen ja positiivisuuteen keskittyminen. ”Liiketoiminta on riskialtista ja siihen saattaa sisältyä uupumista sekä tuntemuksia henkilökohtaisesta riittämättömyydestä ja odotusten täyttymättömyydestä. Lausumien mukaan henkilön tulee olla valmis kohtaamaan nämä yrittäjyyden puolet. Yksi tärkeimmistä viesteistä on se, että negatiivisia tuntemuksia tai väsymystä ei tule hävetä, vaan ne voidaan oppia kääntämään voitoksi. Se on riskien palastelua ja haltuun ottamista elämänalue, voimavara ja luonteenpiirre kerrallaan.”

Surkuhupaisasti havaitaan eräänlainen työnjako: hallinnolliset asiakirjat kuvaavat yhteiskunnallisia oloja ja tarpeita yrittäjyyden pohjana, ja bloggarit, konsultit ja valmentajat muokkaavat sitten yrittäjäyksilöä, hänen tunteitaan ja persoonaansa.

Oman mielen muokkaaminen on se, jolle kaikki terapeuttinen valta perustuu. Oman mielen muokkaaminen mahdollistaa terapeuttisen avun ja terapeuttisen vallan. Kaukana ei ole ajatus, että mieluisin työntekijäkansalainen on sellainen, joka koulii mieltään juuri oikealla tavalla, tekee itsestään notkean, ketterän ja kiinnostavan ja on myös valmis jakamaan asioita julkisesti.  Se, mikä ennen oli yksityistä, ei ole sitä enää. Kirjassa haastatellut nuoret media-alaa opiskelevat naiset tuovat esiin huolensa henkilöbrändäyksen ”pakollisuudesta”; voiko mediassa olla töissä, jos ei halua olla suuna päänä somessa, vaan tahtoo varjella yksityisyyttään?

Tolkun kirjassa vähän pistää silmään Suvi Salmenniemen artikkeli Terapeuttista politiikkaa, jossa pääsevät ääneen vaihtoehtoista terapiaa harjoittavat sekä kristallipuolueen aktiivit.

Taina

Kallio, presidentti vastoin tahtoaan

Sakari Virkkunen : Kallio, talonpoikaispresidentti (Otava, 1983)

1.3.1937, eduskunta:
”Tavoilleen uskollisena Kallio puhui kolme kertaa pidempään kuin toiset. Kysymyksessä oli uuden presidentin ohjelmapuhe. Hän aloitti esi-isien perinnöstä, joka on annettu nykypolven kartutettavaksi. Jotta onnistuisimme, tarvitsemme hyviä suhteita naapureihin ja rauhantilan säilymistä. Tämä puolestaan edellyttää tehokasta ja huolella vaalittavaa puolustuslaitosta. Menestymisen ehtona on myös sisäinen, kielellinen ja yhteiskunnallinen rauha sekä elävä yhteys kristinuskoon, tuohon ’kansamme siveellisten pyrkimysten vahvimpaan runkoon’. Sekä evankelis-luterilaisen että kreikkalais-katolisen kirkon arvoa puhuja erikseen korosti.

”Lopuksi Kallio piti tärkeänä, että yhteiskunta- ja valtiorakenteemme pohja lujittuu.
’Kansan pohjakerrosten elämänmahdollisuuksia on helpotettava. On päästävä siihen, että jokainen yhteiskuntamme jäsen tuntee tämän maan isänmaakseen, jota hän rakastaa ja jonka puolesta hän on valmis kaikkensa uhraamaan.’
Näihin sanoihin sisältyi itse asiassa tulevan punamultahallituksen ohjelman ydin: vähäväkisten elinehtoja parantamalla on lisättävä kansan sisäistä eheyttä ja yhteenkuuluvuutta.”

Vaalien lähellä järjestetään monenlaisia mielipidekyselyjä. Vuoden 2023 puolella USU-gallup ja MTV tiedustelivat kansalaisilta Suomen parasta presidenttiä. Kansan mielipide oli selvä ja julma: Mitä kauemmas historiaan mennään, sitä huonompia presidenttejä maallamme on ollut. Alussa olleessa lainauksessa esiintyy kyselyjen perusteella eräs kaikkein kehnoimmista, Kyösti Kallio. Presidenttikaudellaan 1937-40 hän halusi yhdistää sisällissodan repinyttä kansakuntaa, hän joutui luotsaamaan sen läpi talvisodan, menetti siinä terveytensä ja kuoli Helsingin rautatieasemalla, kun oli tehtävästään erottuaan lähdössä kotitilalleen Nivalaan. Piti kaivaa esiin Sakari Virkkusen oivallinen Suomen tasavallan presidentit -sarja ja vähän selvittää, miten asian laita oikein on.

Kyösti Kallion suhde politiikkaan vaikutti kaksijakoiselta. Nivalan talonpojat olivat huomanneet hänen kykynsä, kun hän avoimesti asettui Bobrikovin laittomuuksia vastaan. Kallio oli taitava johtamaan puhetta ja aitona alkiolaisena hän oli aidosti kiinnostunut köyhän kansanosan asemasta. Heti kansalaissodan jälkeen Kallion ja Santeri Alkion kantoja epäiltiin perästi sosialistisiksi. Omasta taloudestaan tarkka ellei peräti nuuka mies tunsi tervettä epäluuloa liikepankkeja kohtaan. Kallio oli gebhardilaisen osuustoiminnan lämmin kannattaja. Nuoruudessaan hän oli mukana perustamassa Nivalan osuuskassaa, osuuskauppaa ja -meijeriä.

Virkkusen mukaan Kallio oli sielultaan talonpoika. Hän lopetti lyseon 6. luokan jälkeen ja siirtyi maanviljelijäksi. Alkiolle hän valitti: ”Kiintymys käytännöllisyyteen tuottaa minulle edusmiehenäkin vaikeuksia”. Hän sanoikin ryhtyneensä politiikkaan vain sen vuoksi, ”kun meitä on niin vähän”.

Kuitenkin Kyösti Kallio vuosien mittaan kotiutui eduskuntatyöhön siinä määrin, että alkoi viihtyä siellä. Hän tunsi olevansa samankaltaistensa joukossa niin varmalla pohjalla, ”ettei koske mihinkään hermoihin”. Artturi Leinonen ja Saksan silloinen lähettiläs Wipert von Blücher päätyivät yllättävän samankaltaisiin tuloksiin.
Leinonen: Kyösti Kallio oli hyvä poliitikko, mutta ei yhtä hyvä valtiomies.
von Blücher: Hänellä on terve järki ja hyvä annos talonpojan oveluutta sekä huomattava poliittisten voimien liikuttelemistaito.

Presidentinvaaliin Kyösti Kallio saatiin ylipuhuttua, sillä hän oli maalaisliiton suurin käytettävissä ollut valtiomieskyky. Tavoite oli kerätä riittävästi valitsijamiehiä, jotta kokoomuksen ja IKL:n ehdokas Svinhufvud saataisiin kammetuksi pois tieltä ja edistyspuolueen Ståhlberg toistamiseen presidentiksi. Kallion kannatus ei edes maalaisliitossa ollut yksimielistä. Eräät tunnetut puolueen jäsenet kannattivat istuvaa presidenttiä Svinhufvudia ja olivat jopa hänen vaaliliittonsa ehdokkaina. Nuoremmat, joille valitsijamiesten käyttö vaaleissa on vieras ajatus, saavat kirjassa oivallisen kuvauksen siitä, millaista ”pelin politiikkaa” valitsijamiesten kesken voitiin käydä, sitten kun varsinainen vaali eduskunnassa alkoi. Vaalin jälkeen, kun Kallio oli valittu:
”Maalaisliitto oli hämmästynyt, ruotsalaiset vihaisia ja sos.dem.puolue riemuissaan.”

Diplomaattikunnan piirissä arvuuteltiin, ottaisiko Kyösti Kallion Kaisa-vaimo ylipäänsä lainkaan osaa edustukseen.
”Etenkin ruotsinkielisissä seurapiireissä oltiin valmiiksi vahingoniloisia. Eiväthän maalaisisäntä ja -emäntä voi osata käyttäytyä Helsingin seurapiireissä, sanottiin ja levitettiin erilaisia keksittyjä juttuja.” Myös maalaisliiton piirissä oli pelätty juuri tällaista Kallioiden ”maalaisuutta” koskevaa julkista arvostelua.

Kyösti Kallio: ”Olen huolestunut tulevasta tehtävästäni, sillä tunnen omat rajoitukseni.”

(1/2)

Sivut: 1 2

Veli, sisko ja viinapiru

Nelli Niemelä & Aki Saariaho: Ei minulla ole mitään ongelmaa : voiko alkoholistia pelastaa? Tammi 2023.

Sisko ja veli kasvavat aika tavallisessa 1980−1990-luvun toimihenkilöperheessä. Isä on hieman etäinen, perhe keskittyy työhön ja taloudelliseen kasvuun, lapset kasvavat siinä sivussa. Tulee avioero, ja ajan tavan mukaan lapset joutuvat erilleen. Kun isä asuu teini-ikäisen poikansa kanssa, alkaa pojan alkoholismi rakentua, ensin kavereiden kanssa kokeillen, sitten yhä runsaampia määriä käyttäen. Mutta kaikki näyttää olevan vielä normaalin rajoissa. Pojan ”boheemius” alkaa toden teolla kiinnittää huomiota opiskeluaikoina.

Ei minulla ole mitään ongelmaa perustuu tositapahtumiin. Kirja rakentuu isoveljen ja pikkusiskon vuoropuhelusta, jonka aiheena on alkoholiriippuvuus ja siitä irtipääsy ja toipuminen. Välillä ääneen pääsee myös sisarusten isä. Tapahtumat on jaettu vaiheisiin: varhainen vaihe, keskivaihe, myöhäinen vaihe ja uusi alku.

Nelli Niemelä ja Aki Saariaho ovat korkeakoulutettuja kasvatusalan ammattilaisia. He osaavat analysoida asioita ja pukea tuntojaan sanoiksi. Kirja on raskaasta aiheestaan huolimatta erittäin nautittavaa luettavaa. Kertovat osuudet vievät mukanaan. Välillä on runoja kummaltakin tekijältä. Yleensä vierastan runoilua kesken tietokirjan, mutta nämä runot ovat ok.

Tapahtumien ristivalotus, se että samaa asiaa muistelevat veli ja sisko vuorotellen, on vahva keino.

”Sisko: – – Yritin olla lapsillesi mukava, niin mukava kuin osasin. Toivoin, että lapsillesi jäisi mukava muisto, josta sinäkin saisit osasi. Tunne, että isän kanssa oli edes joskus kivaa. Aikuisten kireys ei onneksi yltänyt lasten keskinäisiin väleihin, ja meidän lapsillamme oli keskenään kivaa. Et jaksanut kuunnella lapsiasi, et ollut kiinnostunut. Halusit vain hoitaa tämän alta pois, jotta pääsisit omaan rauhaasi. Tai kyllähän sinä muuten olisit osallistunut, mutta kun sinulla oli kaikki nämä sairaudet. Perinnöllisiä totta kai.

Veli: Muistan tämän uudenvuodenaaton. Minulla oli epätoivoinen halu viettää juhlaa ystävien tai sukulaisten kanssa. Lähes kaikki tuntemani ihmiset olivat jo katkaisseet suhteet minuun. Siltä se ainakin tuntui. Sinä olet varmaan oikeassa: kukaan ei enää halunnut viettää aikaa minun kanssani. Jostain syystä lasteni äiti oli suostunut antamaan lapset minulle tuoksi aatoksi. Olin todennäköisesti luvannut hänelle, että olemme jossain muualla kuin minun asunnossani.”

Alkoholisteille on aika tavallista sairaudentunnon puute ”ei minulla ole mitään ongelmaa”-tyyliin. Terveyden rapautumista vähätellään, ja syy kaikkiin ongelmiin, häsläämiseen ja sekoiluun on muissa.

Ei minulla ole mitään ongelmaa -kirjassa sympaattinen, mukava mies muuttuu ilkeäksi piikittelijäksi. Varsinkin ärtymystä aiheuttaa niin sanottu kuivahumala eli tilanne, jossa alkoholisti pakon edessä kärvistelee raittiina odottaen vain juomaan pääsyä.

Veljen alkoholinkäyttö johtaa avioeroon ja opettajantyöstä erottamiseen. Myöhemmin, hoidon jälkeen ja kuntouduttuaan, hän palaa työhön.

Sisarukset tekivät tätä kirjaa kuusi vuotta. Sen kirjoittaminen alkoi ensimmäisen raitistumisen jälkeen. Seurasi kummallinen vaihe, jolloin he kiersivät puhumassa kokemusasiantuntijoina, ja veli juopotteli salaa. Tätä kuvaa runo Sankari:

Kerroin

koko maailmalle

Sankari

voitti pullon, voitti riippuvuuden

Hän kertoi kanssani

otti kehut vastaan

paistatteli auringossa

Riippuvuus katsoi varjoissa

nauroi minulle

lapsellisuudelle

toivolle ja rakkaudelle

Koko sen ajan

riippuvuus oli siellä

naamari päällä

nauroi minulle

Kun hetki oli kypsä

astui esiin

ja löi nyrkillä palleaan

Veli kuntoutuu niin sanotussa Minnesota-hoidossa, jonka olennainen osa ovat läheistapaamiset. Läheiset tulevat hoitopaikkaan ja kertovat yksitellen alkoholistin läsnäollessa, miten ovat kokeneet juopottelun. On katsottava silmästä silmään, mitä on tullut tehdyksi, otettava vastuu ja yritettävä jatkaa eteenpäin. On hyväksyttävä, että loppuelämä menee näiden arpien kanssa. AA-liikkeen päivä kerrallaan -ajattelusta saa voimaa.

Siinä missä veli kärsii päihderiippuvuudesta, sisar kamppailee läheisriippuvuutensa kanssa. Sisar tuntee häpeää, samoin syyllisyyttä, ja peittää tukalat tunteet touhuamiseen, auttamiseen ja järjestelyyn. Hän yrittää kovasti, että kaikki toimisi ja kaikilla olisi mukavaa.

Omat suunnitelmat menevät hetkessä uusiksi, kun veli taas tarvitsee apua. Sisar ahdistuu, kehittää vähän pakonomaisen juoksuharrastuksen ja tarkkailee omaa juomistaan. Kunnes hänen on pakko luovuttaa. Hänen puheensa ja tekonsa eivät pelasta veljeä, vaan veljen on itse haluttava parantua. Kirja on ravisteleva kuvaus läheisriippuvuuden ilmenemisestä ja siitä toipumisesta. Tarvitaan rakkauden paradoksi: vain irti päästäminen ja rakkauden ehdollistaminen auttaa. Jos et ole raittiina, saat olla yksin, me läheiset emme enää tule pelastamaan. Hätääntymisen sijaan tulee tyyneys, jopa tylyys. Muu ei auta.

Päihderiippuvuuteen liittyy aina valehtelua, ja valehtelukin on eräänlainen addiktio. Se antaa keinon juopolle pelastaa kasvonsa ainakin hänen omassa mielessään. Niin kauan kuin hyväntahtoiset läheiset selittävät asioita parhain päin, yrittävät ymmärtää, niin kauan meno jatkuu samanlaisena, paitsi että se yleensä pahenee. Myös tämän kirjan veli tärvelee terveytensä, hänet pelastetaan aivoinfarktilta ja juoppohulluuskohtaukselta, hänen sisäelimensä huutavat hoosiannaa. Hän hukkaa tavaroita, ajaa autoa humalassa ja opettaa nuoria humalassa. Kunnes tulee totuuden hetki ja hän päättää kääntää elämänsä suunnan.

Sisarukset perustelevat vastaansanomattomasti, miksi tämä kirja:

”Avoimuus on keino auttaa muita. Aina, kun otamme päihderiippuvuuden puheeksi, lähes jokaiselta löytyy läheinen, joka kamppailee tämän kipeän asian kanssa. Sen vuoksi kirjoitimme tuntemuksistamme, sairauden kulusta sekä siitä, mitä se aiheuttaa läheisille. Jokaisen alkoholistin ympärillä on läheisiä, he kaikki kärsivät tavalla tai toisella.”

Ei minulla ole mitään ongelmaa sisältää kiinnostavaa pohdintaa suomalaisesta alkoholikulttuurista sekä yhteiskunnan roolista päihdeongelman osana. Jotainhan on pielessä, jos ihmiset saavat kaikessa rauhassa juoda itsensä vaikka hengiltä. Se on surullista. Kuten veli toteaa: juoppoja ja narkomaaneja nähdessä ”itkettää kaiken turhuus ja elämän tuhlaus”.  

Taina

Meteorologi joka erehtyi sanomaan ”ilmastonmuutos”

Kerttu Kotakorpi : Suomen luonto 2100 : tutkimusretki tulevaisuuteen (Bazar Kustannus, 2021)

”Kaikkiin ääreviin ilmiöihin, eli jollain tavalla poikkeuksellisiin tai harvinaisiin säätilanteisiin, olisi hyvä voida varautua ennalta. Mutta mitä harvinaisempi ilmiö, sitä vaikeampi sen aiheuttamaa riskiä on arvioida. Erityisen vaikeaa on arvioida sellaisen tapahtuman riskiä, jota ei ole ikinä tapahtunut. Harvemmin kyse on edes pelkästä ilmiöstä vaan sen vaikutuksista: ei siis pelkästään lämpötilasta, vaan siitä, miten ihminen sen kokee, miten yksilö on sopeutunut lämpöön ja miten infrastruktuuri tukee lämmöltä suojautumista.”

Taina ehti esitellä blogissa Kerttu Kotakorven uutuuskirjan Minun luontoni (2023, -> esittelyyn). Otin luettavaksi hänen esikoisteoksensa Suomen luonto 2100 koska sen aihe kiinnosti, mutta on eräs toinenkin syy. Syyskuussa Seura-lehdessä (37/2023) oli Milla Ollikaisen tekemä haastattelu Kerttu Kotakorvesta. Se tehtiin ulkona puistossa, mutta artikkelissa ei haluttu paljastaa, mikä Helsingin viheralueista sijaitsee lähimpänä Kotakorven kotia. Hän on ollut maalituskampanjan kohteena ja on saanut tuhansia vihaviestejä, kun on puhunut ilmastonmuutoksesta. Aina hänen ei tarvitse edes mainita asiaa. Törky voi alkaa lentää pelkästään uutisstudion hellekartan syvän punaisesta väristä. Eräät väittävät sen tarkoituksellisesti lietsovan pelkoa. Haastattelussa Kerttu Kotakorpi toteaa, että hänen on suojeltava yksityisyyttään, sillä hänen täytyy huolehtia turvallisuudestaan.

Kerttu Kotakorpi esittelee kirjansa alkuoletukset niin selkeästi, että kenenkään ei luulisi tästä riehaantuvan. Ensin hän etsi käyttöönsä kirjoitushetkellä saatavilla olevan parhaan mahdollisen tiedon ilmastonmuutoksen tutkimuksesta. Sen pohjalta hän loi itselleen yhtenäisen kuvan ilmastonmuutoksen vaikutuksista maailmassa ja erityisesti Suomessa. Mm. Kansainvälisen ilmastopaneelin, Luonnonvarakeskuksen ja Ilmatieteen laitoksen julkaisujen lisäksi hän perehtyi aihetta käsitteleviin tieteellisiin artikkeleihin, kirjoihin ja verkkosivustoihin.

Jo alussa Kerttu Kotakorpi tekee selväksi, että tulevaisuus tuskin tulee tapahtumaan juuri sellaisena kuin hän sen kirjassa esittää. Suomen luonnon tila 80 vuoden kuluttua vuonna 2100 voi poiketa kirjassa esitetystä, sillä tuntemattomia tekijöitä saattaa tulla matkan varrella. Poliittisen ilmapiirin muutos, tekniikan kehitys ja uudet innovaatiot, yllättävät luonnolliset tapahtumat (esimerkiksi tulivuorenpurkaukset), muuttovirrat, liikenne ynnä muut voivat vaikuttaa ympäristön ja luonnon tilaan myönteisesti tai kielteisesti.

Lisäksi Kotakorpi tiedostaa ilmastomallien rajoitukset. Nykyään laskentamallit ovat erittäin hyviä, mutta ne on rakennettu menneiden havaintojen avulla. ”Käsitys ilmastostamme on jatkuvasti vähän vanhentunut ja päivityksen tarpeessa.” Siksi malleja kehitetään ja muutetaan jatkuvasti. Siksi malleissa on myös huomioitu erilaisia kehitysvaihtoehtoja. Kotakorpi ei valinnut kirjaansa kaikkein optimistisinta hiilidioksidipäästöjen versiota. Päästöjen nopea vähentäminen ei kirjan tekovaiheessa näyttänyt kovin todennäköiseltä. (Näin Dubain COP28-ilmastokokouksen jälkeen voi todeta, että tuo valinta vaikuttaa entistäkin perustellummalta.)

Tekijä rakensi tulevaisuuskuvan ilmastomallien päästöskenaarion A2 tai nykyisin käytettävän vielä voimakkaamman säteilypakotteen RCP8.5 perusteella. Niiden mukaan vuosisadan loppuun mennessä lämpötila maapallolla nousee noin neljä astetta. Kasvihuonekaasut lisäävät auringon säteilyn tehoa noin 8,5 wattia neliömetriä kohti. Kotakorven mukaan tuo pieneltä näyttävä wattimäärä on merkittävä lisä lämmitykseen. Kun hän jatkossa kuvaa sen vaikutuksia Suomen luontoon, on tulos melkoisen hätkähdyttävä.

”Rehellisesti tässä asiassa toivoisin voivani jälkikäteen huomata olleeni pahasti väärässä, samoin kuin suuri osa alan tutkimuksesta. Toivon, että tapahtuu jotain arvaamatonta ja ettei maailmasta tulekaan ennustetunlainen. On teoriassa mahdollista, että ihmiskunta keksii tehokkaan tavan kerätä hiilidioksidia ilmakehästä, jolloin pitoisuus voisi kasvavista päästöistä huolimatta jopa vähetä.”

Kirjassa on neljä pääjaksoa. Ne kuvaavat vuodenaikojen kierron Suomen luonnossa, sellaisena kuin sen voi olettaa näyttävän seuraavan vuosisadan vaihteessa. Kotakorpi kirjoittaa, että Suomessa ilmastonmuutoksen vaikutukset eivät ole kokonaisuudessaan tuhoisia, mutta erilaiset häiriöt lisääntyvät. Luonto koittaa sopeutua muutokseen ja lajisto muuttuu melkoisesti. Kisassa on uusia menestyjiä, mutta häviäjiä on sitäkin enemmän, sillä monet kasvit ja eläinlajit ovat sopeutuneet pohjoisen karuihin oloihin. Monet niistä tarvitsevat selkeää vuodenaikojen vaihtelua.

On syytä huomata, että täällä pohjoisessa muutokset ovat suurempia kuin muualla maailmassa. Lämpötila nousee keskiarvoa nopeammin, minkä vuoksi esimerkiksi viljelyolosuhteet paranevat ja kasvukausi pidentyy, paikoin lähes kolme kuukautta. Varhaisperunaa saadaan vapuksi ja etelässä kasvavat jo viinirypäleet, sillä lämpösumma on nykyistä keskieurooppalaista tasoa. Maissinviljelyä aloitellaan ja päärynän sekä luumun viljely kannattaa satunnaisista pakkasvaurioista huolimatta. Menestyviä omenatarhoja on Jyväskylän korkeudella asti ja marjavalikoima on rikastunut kirsikalla ja karhunvatukalla. Hiilidioksidi lisää kasvien kasvupotentiaalia. Tämä pienenä näytteenä myönteisistä vaikutuksista kasvillisuuteen.

Kun Kerttu Kotakorpi esittelee ilmastonmuutoksesta aiheutuvia haittoja, niin kuva synkkenee maanviljelynkin osalta. Yhä useammin sateet ja niiden tarve eivät pelloilla kohtaa. Entistä useammin sateita tulee joko liikaa tai kuivuus verottaa satoa. Kevät pitenee rutkasti ja se haihduttaa kosteuden tehokkaasti. Kuivuus on pahimmillaan silloin, kun maatalous tarvitsisi vettä kipeimmin, eli keväällä ja alkukesällä. Koko maassa maaperän kuiva aika pidentyy keskimäärin yhdestä kahteen kuukautta. Pitenevä kasvukausi hyödyttää rikkakasveja ja tuholaisia, niin vanhoja tuttuja kuin uusia tulokkaita. Leudommat talvet auttavat osaltaan tuholaisten lisääntymisessä. Allergikkoja tuskin ilahduttaa siitepölykauden venyminen jopa kahdeksan kuukauden pituiseksi.

Vastaavalla tavalla Kerttu Kotakorpi johdattaa lukijan metsään, vesistöjen äärelle, soille ja pohjoisen tuntureille. Hän esittelee niiden kasvistosta, hyönteisistä ja eläimistä monia esimerkkejä odotettavissa olevista muutoksista. Kirjan teksti on oppikirjamaisen selkeää ja tekijä välttää onnistuneesti liian vaikeiden termien käyttöä. Meteorologin taustasta johtuen etenkin sääilmiöiden kuvaukset ja säässä tapahtuvat muutokset eri vuodenaikoina tulevat seikkaperäisesti esille. Toinen erityisen kiinnostava aihe on Itämeren tilaa ja elämää kuvaavat kohdat, jossa oli itselleni paljon uutta tietoa.

Jos Kotakorven ennuste pitää paikkansa, niin tulevat talvet ovat Etelä-Suomessa pimeästä kärsiville todella raskaat. Marras-, joulu- ja tammikuun sademäärä kasvaa viidenneksellä. Sää muuttuu myös pilvisemmäksi. Lämpimään ilmaan sitoutuu enemmän kosteutta, joten sateet lisääntyvät etenkin syksyllä ja talvella. Sateet ovat aikaisempaa runsaampia, ja syksy- ja talvitulvat yleistyvät etenkin Pohjois-Suomessa.

”Loka-marraskuusta alkaa kuukausien pimeä vuodenaika, kun lunta ei ole tai sitä on vain vähän ja aurinkoisia päiviä on ani harvoin. Vuosisadassa auringonpaiste on vähentynyt vuodenvaihteen molemmin puolin parikymmentä prosenttia. Kun auringon pilkahduksia ei ennenkään juuri tänne syksyisin ja talvisin osunut, nyt ne ovat vain muisto menneisyydestä. Tämä pimeys jatkuu pahimmillaan aina maaliskuulle asti.”

Kirja ei ole dystopia tuhoutuneesta luonnosta, mutta tietynlaista apeutta kirjoittaja tuntuu kokevan muutoksia havainnoidessaan. Joidenkin tulevien ongelmien vaikutuksia voidaan ihmistoimin jos ei kokonaan ehkäistä, niin ainakin lieventää tai korjata. Näin etenkin rakennetussa ympäristössä (sateiden ja tulvien torjunta, teiden ja rakennusten kosteusvauriot, helteet). Monia alkuperäisiä biotooppeja ja elinympäristöjä väistämättä menetetään lopullisesti, mutta jotkut asiat muuttuvat jopa aikaisempaa suotuisammiksi luonnon kannalta.

Suuri suomalaisen luonnon ystävä Kerttu Kotakorpi näkee tärkeäksi ylläpitää toivoa. Seuran haastattelussa hän sanoi, että jos kollektiivisesti tulee olo, että olemme ilmastonmuutoksen suhteen menettäneet pelin, niin kukaan ei tee mitään. Hän päättää myös kirjansa optimistisesti:

”Sillä on väliä, mitä teemme, mitä syömme, miten liikumme, miten asumme ja lämmitämme kotimme ja miten se kaikki mahdollistetaan. Voimme vaikuttaa näihin asioihin. On väliä, kuoleeko joku pistiäinen sukupuuttoon ja onko enää rantaniittyjä. Onko metsissämme riittävästi vanhaa puuta. On väliä, laittaako takapihalleen nurmikon vaiko niityn, kaataako kelon mökkitontilta ja mitä tekee likavesilleen, ennen kuin päästää ne luontoon. Valinnoillamme ja tekemisillämme on väliä. Ei voi ajatella, että jollain yksittäisellä asialla ei olisi merkitystä. On sillä, kun sen kertoo 80 vuodella tai pidemmällä ajalla.”

Tommi

Kätevä kotiompelija iloitsee ja säästää

Mary Ollonqvist & Anna Mesterton: Ommelkaa itse pukunne. WSOY 1930.

Miten 1920-luvun suomalaisnaisia opastettiin kotiompelun salaisuuksiin? Tämä kirjavanhus tupsahti eteeni nettiantikvariaatissa, enkä voinut sitä vastustaa.

Ommelkaa itse pukunne ilmestyi vuonna 1928, ja tämä toinen, uudistettu painos tuli 1930. Kirja henkii kautta linjan vahvasti 1920-lukua. Vaatemuoti oli linjoiltaan suoraviivaista eikä kovin vartalonmyötäistä.  

”Saumoja on vaatteissa vähän eikä niitä suinkaan pönkitetä luilla eikä muilla kovikkeilla. Kiinnittimiä on vain jokin harva, – – Vyötäiskohta on kokonaan vapautettu entisestä tukalasta, monien hameiden ja puseroiden vyötärön rasituksesta. Puvun koristeluun ei nykyjään tarvitse uhrata paljon kustannuksia eikä työtäkään. Katsotaanhan, että puku on sitä kauniimpi, mitä vähemmän se on somisteltu. Useimmiten tullaan toimeen pienellä soljella tai nauharuusukkeella. Juhlapuvunkin paras somiste on vain värikäs kukka toisella olkapäällä.”

Edellä olevasta saa jo käsityksen kirjan hengestä. Ainakin minut yllätti tietty rentouden ja runsauden tuntu. Ei tietoa pula-ajasta kuten vaikkapa siinä 1950-lukulaisessa naisten oppaassa, jonka muistan äitini kirjahyllystä; ”kun pulat ovat ohi, hankimme useita pareja kauniita sukkia”. Tässä teoksessa todetaan, että monenlaisia käytännöllisiä ja kauniita kankaita on saatavissa, kotimaisiakin puuvillakankaita, jotka ovat mitä parhaimpia arkipukuihin. On silkkejä, sametteja, kreppikankaita ja villakankaita. Pukeutumiseen liittyvät edut ja naisellisuuden ilot tulevat esiin.

Toki, kun kirja on ilmestynyt Kotilieden julkaisusarjassa, painopiste on käytännöllisyydessä ja säästäväisyydessä. Kangasta pyritään hankkimaan taloudellisesti, mutta: ”Hyvä on kuitenkin muistaa, että halvin puku ei loppujen lopuksi ole se, jonka ainekset ostettaessa ovat maksaneet vähimmin, vaan se, jota kauimmin voi käyttää.” Ja perheenemäntä, joka kykenee vaatettamaan katraansa, ei ainoastaan säästä, vaan suorastaan ansaitsee. Kotilieden kirjasarjassa ilmestyi noihin aikoihin muun muassa myös opas Pikkulapsen vaatteet.

Aluksi käydään läpi, mitä pukuja nainen tarvitsee. Työpukujen lisäksi (joita ”lukuisat kodin ulkopuolella suoritettavat ammatit, toimet ja virat edellyttävät”) pitää olla kotipuku, joka myös on ”perheenemännän ammattipuku”, puku ulkona liikkumista varten, vierailupuku, ilta- eli juhlapuku sekä urheilupuku. Sitten neuvotaan kangastyyppien valinnassa ja annetaan pukeutumisohjeita lihaville, laihoille, nuorille ja vanhoille. Silmän harhauttaminen ja oikeiden kohtien korostaminen vaatteiden keinoin on tiedetty kautta aikain.

On myös värineuvontaa. Ollonqvist & Mesterton määrittelevät suomalaisten viisi erilaista väritystä ja ohjaavat sopivimpiin sävyihin. Kirjassa on lisäksi taulukko, josta voi varmistaa ristiin, miten vaikkapa kankaan ja somisteen väri sopivat yhteen. Tämä värineuvonta pätee aivan hyvin 2020-luvullakin.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten oppaassa katsastetaan vaateompelun perusteita – leikkaaminen, mittaaminen, sovittaminen – ja listataan välttämättömät työvälineet, neulat, langat, mallinuket, jopa ompelukone. Kone, tuo kaikista tärkein ompelijan apuväline, kuulemma olikin jo lähes jokaisessa kodissa, ja kouluissa opetettiin koneompelua.

Ompelukone 1920–1930-luvun malliin.

Kätevä kotiompelija huolsi itse koneensa. Minä en uskaltaisi ryhtyä Husqvarnani sisuksia ronkkimaan, mutta toisin oli vuonna 1930. Kulti, toisitko linnunsulan ja bentsiinin, kiitos!

”- – irroitetaan kaikki peitinlevyt paikoiltaan (tärkein tietysti on koneen rungon vasemmalla puolella oleva, paininjalan ja neulan tankoa peittävä levy). Samoin irroitetaan myöskin paininjalka sekä kaikki helposti takaisin paikoilleen pantavat koneiston osat. Nämä liotetaan kaikki joko paloöljyssä tai bentsiinissä, kuivataan hyvin ja sivellään sitten koneöljyllä. Koneen sisäosia puhdistetaan samoin paloöljyllä tai bentsiinillä hankaamalla sitä niihin linnun sulalla. Näin saadaan koneesta pois kaikki vanha, helposti pikeentyvä öljy sekä pöly. Paloöljy samoin kuin bentsiinikin on koneesta tarkkaan kuivattava pois, irroitetut osat ruuvataan paikoilleen ja kone öljytään hyvin, ommellaan hetkinen ilman lankaa ja annetaan sitten vielä hiukan ylimääräistä öljyä, jos kone nimittäin jää seisomaan käyttämättä. Koneen teline eli alaosa on myös puhdistettava.”

Ompelukone oli valtava edistysaskel, mutta koska kone teki vain suoraa ommelta, piti 1930-luvun naisten työläästi huolitella kaikki saumanvarat, useimmiten käsin, elleivät sitten tehneet niin sanottua edestakais- eli ranskalaissaumaa. Että meillä on helppoa siksak-koneiden aikakaudella, puhumattakaan saumureista…

Ommelkaa itse pukunne antaa ohjeita arkivaatteiden ja -asusteiden ompeluun, koristeluun, huoltoon ja säilytykseen. Kirjaan kuului alun perin kaava-arkki, joka tästä minun kappaleestani ikävä kyllä puuttuu. Kaavoja oli tarjolla puseroihin, hameisiin, housuihin ja moniin asusteisiin. Sisäsivuilla esitettiin kaavojen asettelu kankaalle.

Urheilullisuus oli lyönyt itsensä läpi: ”On väärin sanoa, että jokainen nainen tarvitsee urheilupuvun, mutta nykyjään tarvitsee sitä kuitenkin moni nainen.” Tekijät kertovat, että naisen urheilupuvun muodostivat polven yli menevät, tiukasti säären ympäri napitettavat housut ja pitkänomainen takki.

Eikä unohdeta hauskaa rantaelämää. Uimapukua varten ommeltiin housut ja niiden päälle paitamekko, tai sitten kirjan ohjeiden mukaan yksiosainen pitkähkö vaate, joka lökötti sekä lantiolta että ylempää. Ohjeet tulivat myös rantatakkiin, jollaista ehdottomasti tarvittiin uimalassa tai kylpylässä.

Näppärä emäntä kruunasi rantakokonaisuuden päähineellä. Kumilakkeja oli saatavilla, mutta ”se, jonka hiukset eivät vähäistä kosteutta pelkää, kietaisee päähänsä huivin, joka on samasta kankaasta kuin uimapukukin, ja lisää niin yhtenäisellä hauskalla asullaan uimarannan maalauksellista viehkeyttä”.

Minulle, pitkän linjan ompelija-amatöörille kirja oli kiehtova kurkistus isoäitieni aikakauteen, jolloin naiset iltalampun valossa yliluottelivat uuden arkipukunsa saumanvaroja ja panivat talteen silkinpalan koristeruusuketta varten. Osaan olla kiitollinen nykyajan helppoudesta. Aion myös harjoitella edestakais- eli ranskalaissaumaa.

Ah näitä vanhojen kirjojen omistuskirjoituksia! ”Metson tädiltä 12.9.1931.”

Taina

Helsingin nähtävyyksien innoittamia leppoisia luentoja

Teivo Teivainen : Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into, 2017)

”Kuulun sukupolveen, joka eli lapsuutensa aikana, jolloin Suomi oli homogeenisempi kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat siinä mielessä erikoista aikaa. Vaikka suomalaisuus on jatkuvassa muutoksessa, muistot etnisesti suhteellisen yhtenäisestä Suomesta vielä muokkaavat sukupolveni ja erityisesti minua vanhempien näkemyksiä. Sen ajan muistot voivat vieläkin hankaloittaa sopeutumista uuteen maailmaan.

”Miika Tervonen on osoittanut, kuinka ’yhden kulttuurin ihanne’ on synnyttänyt Suomen historiassa ’eräänlaisia etnisen monimuotoisuuden vähentämis- ja peittämisoperaatioita’. Sotien jälkeisestä ajasta hän samalla toteaa, että se ’todella oli vähemmän kirjava ja kansainvälinen kuin Topeliuksen aikainen, monikulttuuriseen imperiumiin kytkeytynyt suuriruhtinaskunta’.”

Lainauksesta käy ilmi kirjan viritys. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen liittää joustavasti omat kokemuksensa Suomen historian eräisiin enemmän tai vähemmän vaiettuihin kipupisteisiin. Teivainen esitteli nykytaiteen museo Kiasman toimeksiannosta Helsingin keskustan historiallisia kohteita turisteille 2012 alkaen. Näistä kävelykierroksista jalostui tämä kirja, jossa Teivainen johdattaa lukijansa eräille muistomerkeille ja merkittävien instituutioiden äärelle. Näiden välityksellä hän havainnollistaa muutamia keskeisiä suomalaisuuteen liittyviä rajauksia ja ristiriitoja.

Kirjan tyyli on miellyttävän pohdiskeleva. Professori Teivainen ei sorru todistamaan älynsä ylivertaisuutta luennoimalla hänelle tutuista aiheista. Hän esittelee näkemyksensä hyvin perustellen ja asiaa eri kulmista valaisten. Tämä haastaa lukijan tarkistamaan omia mielipiteitään. Lukujen otsikot antavat jo vähän osviittaa, miten näitä kansallisten perinteiden jännitteitä kirjassa käsitellään. Muutamia esimerkkejä:

– Alkusanat: Homopropagandaa Uspenskin katedraalilla
– Siniristijihadismi Lippulaulussa
– Erillishakaristi
– Käyrä miekka Karjalassa
– Valkoisen Suomen puolesta
– Etnistä profilointia Rautatieasemalla

Kirja lähtee liikkeelle repäisevästi. Teivo Teivainen kertaa tapahtumat, jotka kiidättivät hänet suoraan Venäjän propagandakoneiston myrskynsilmään. Hän oli kutsunut mukaan Uspenskin katedraalin esittelyyn kaksi suomalaista naistaiteilijaa. Heillä oli päällään paidat, joissa luki ”Free Pussy Riot”. Lyhyen, katedraalin ulkopuolella pidetyn esittelyn yhteydessä he lausuivat kerran tuon iskulauseen ääneen. Muuten he seisoivat hiljaa. Katedraalikin oli lukossa.

Lopputulos oli melkoinen. Muutamassa viikossa venäläisessä mediassa Teivaisesta kehittyi homoprofessori, joka naisvihassaan oli pakottanut tyttöparat julistamaan sisällä katedraalissa homopropagandaa. Kävelyn toisessa kohteessa laulaneen muusikon pieni kannettava kaiutin muuttui todisteeksi Teivaisen kanniskelemasta virtsakanisterista. Sen kanssa hänen väitettiin uudestaan yrittäneen sisään temppeliä tärvelemään.

Teivainen otti asian rauhallisesti. Hän kirjoittaa, että provokaatiot voivat olla oppimisen apuväline. Tapahtumasarja sai hänet pohtimaan Suomen idänsuhteita entistä innokkaammin. Hän katsoi, että maailmanpoliittisia kävelyjä tarvitaan lisää. Tämän kirjan kävelykierros alkaa Tähtitorninmäeltä, esihistoriasta ja kulkee kohti tulevaisuutta päättyen Kansalaistorin tienoille.

”Onko Suomi kenties jopa maailman saksalaisystävällisin maa? Ainakin poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilän mukaan näin on ollut viimeisen sadan vuoden ajan ja on vieläkin. Asiaa selvittääkseni kutsuin palkitun saksalaistutkijan Silke Trommerin pitämään puheen eräällä kävelylläni Saksalaisen kirkon luona.

”Trommer yhtyi Hentilän arvioon. Hän näki maidemme välillä myös eroja. Suomessa väitöskirjatutkijanani vuosia viettänyt Trommer kertoi tulevansa maasta, jossa kansallisen historian varjopuolia pohditaan pakkomielteisesti. Suomessa hän oli kohdannut maan, jossa historian varjopuolista vaietaan yhtä pakkomielteisesti. Väinö Linnan kirjojen avulla hän oli lopulta huomannut, että vaikeneminen ei kuitenkaan ollut täydellistä.”

Teivo Teivainen laajentaa aiheiden käsittelyä ottamalla mukaan tai haastattelemalla muitakin asiaan perehtyneitä henkilöitä. Esimerkiksi Tähtitorninmäen juurella asuu emeritusprofessori Matti Klinge, historiantutkimuksemme kärkihahmo, vaikka toisten mielestä hän maalaa liian ruusuista kuvaa itänaapurista: ”Niinpä minua kiinnostaa, millaisen soraäänen hän voisi tarjota sortokautta koskevaan keskusteluun.”

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Satu Santalan kanssa Teivainen pohti Maailmanpankin demokratiavajetta ja globaalin talouden näkymiä. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen valaisi markan vaihtumista euroksi ja suomalaisen rahapolitiikan itsenäisyyttä. UPM-Kymmenen Biorefiningin sidosryhmäjohtaja oli luonteva lähtöpiste, kun Teivainen käsitteli Uruguayn sellutehtaan rakentamiskiemuroita ja miksi Suomi-kuva eteläamerikkalaisin silmin ei aina kovin myönteisenä näyttäydy.

Teivo Teivainen ei rajoitu special guest star -valinnoissaan vain eliittiin. Näkemyksiään saavat esittää myös esimerkiksi poliisi, joka tarkisti etnisiin vähemmistöihin kuuluvien papereita liian ahkerasti ja ravintoloitsija, joka herätti kohua rasistisilla kommenteilla. Suohpanterror-ryhmän aktivistit, ”suopunkiterroristit”, ja Suvi West (sarjasta Märät säpikkäät) kommentoivat suomalaisten saamelaisiin kohdistamaa kolonialismia ja sortoa. Kommenttipuheenvuorot saavat Lapissa valtaväestön etuja tomerasti ajava Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä sekä presidentti Niinistökin.

Teivainen kirjoittaa, että saamelaiset ovat kokeneet vähättelyä ja joutuneet sen lisäksi osallistumaan osittain suomalaisuuden luomiseen. Saamelainen kulttuuri nähtiin yhtenä ”toisista”, joihin suomalainen identitetti teki eroa. Liberaalia suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden projektia pönkitettiin kuvalla taikauskoisesta ja sivistymättömästä kansasta.

”Stereotypioiden taustalla on suomalaisen rotuajattelun historiaa. Tämän kävelyn aikana olemme pohtineet, kuinka suomalaiset sovelsivat itsenäisyyden alkuvaiheessa rotuoppeja esimerkiksi suhteessa venäläisiin. Samoihin aikoihin suomalaiset antropologit määrittelivät saamelaiset alempirotuisiksi. Erityisesti saksalaisten rotuhierarkioissa suomalaiset oli usein määritelty puutteellisiksi, mutta saamelaisten kallojen mittaaminen ja antropologiset kenttätyöt toivat mahdollisuuden kohottaa itsetuntoa pönkittämällä näkemystä toisten alemmuudesta.”

Teivainen painottaa, että perinteiden vaalimisessa on paljon hyvää ja kaunista. Kuitenkin on varottava, että kansallisen yhteisön luomiseen liittyvä vieraan vieroksunta ei läiky yli kiihkonationalistisiin tai peräti rasistisiin muotoihin. Toisiin ryhmiin kuuluvien vähättelyssä tai poissulkemisessa biologiset ja kulttuuriset tekijät ovat hänestä lomittuneet toisiinsa jo pitkään. Teivainen muistuttaa, että ei ole mitään periaatteellista syytä, miksi erilaisuus tarkoittaisi eriarvoisuutta. ”Historiassa erilaisuutta on kuitenkin ollut usein hankala yhdistää tasa-arvoon.” Siitä, miten hankalaa se on nykypäivänä, antaa esimerkin vihreiden entinen kansanedustaja Ozan Yanar. Hän kertoo, miten törkeitä kommentteja hän sai kuulla perussuomalaisilta kollegoilta kansanedustaja-aikanaan.

Muutama kriittinen huomatus on lisättävä. Mielestäni kirja on aivan liian lyhyt. Näin mainiota ja sujuvaa tarinointia olisi lukenut mielellään toisen mokoman lisää. Toivottavasti kävelyt saavat jatkoa. Toinen huomautus koskee lähdeluetteloa: se on liiankin kattava. Pikaisella selauksella löytyi heti tusinan verran kirjoja, jotka vain entisestään kasvattavat päälle kaatuvaa luettavien kirjojen kasaa.

Tommi

Leif Salménin kaksi kuolemaa

Leif Salmén : Itämainen huone (suomentanut Arto Häilä. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2017)

”Valo palaa takaisin, aluksi hiljalleen hiipien tammikuun lopulla. Varovaisesti se lipuu yli jääkenttien, yli meren, joka aaltoilee vapaana jääreunan tuolla puolen, laskeutuu kinoksille, jotka sinistyvät pelloilla ja metsissä. Jonain iltapäivänä valo velloo yli kaupungin ja häikäisee, räystäiltä tihkuu vesi ikkunalaudalle, joka soittaa kevätmusiikkia, verhot lepattavat valomeressä, seinillä hypähtelevät auringontäplät kuin juuri syntyneet koiranpennut.
”Huhtikuussa valo vyöryy armotta yli höyryävien niittyjen, tunkeutuu kaikkiin kätkettyihin rakosiin, taipuu jyrkästi silmien prismoissa, paljastaa todellisuuden ja leikkaa talven ja unten siivet. Kaikki on hyvin.”

Kaikki on hyvin. Noihin sanoihin päättyy Leif Salménin suurenmoinen kirja Itämainen huone, joka jäi hänen viimeisekseen. Noin kaksi vuotta myöhemmin hän kuoli. Se oli otsikossa mainituista kuolemista jälkimmäinen, se oli esseistin ja runoilijan kuolema.

Kokoelman viimeisen esseen otsikko on Maa. Se alkaa ”lefamaisesti” havahduttavalla kärjistyksellä:
”Ainoa syy rakastaa tätä maata on valo, joka talven syvimmistä kätköistä yllättäen säteilee sen vesien ylle.”

Esseen sävellaji, kuten paikoin koko kirjankin, on melankolia, eräänlainen alistuneisuus. Valo on talvella hämärä, ajatukset talviunilla. Silloin kävely Helsingin Senaatintorilla saattaa puhdistaa katseen. Toria valvoo Aleksanteri toisen patsas. Salménin mukaan Venäjän ulkopuolella on vain toinen yhtä komea:
”Se sijaitsee todellisen henkisen veljesmaamme Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa.”
Meidän Aleksanterimme, todellinen Isä aurinkoinen, näyttää parhaalta, kun illan valohämy leviää leppeästi yli 1800-luvun menneiden unelmien. Silloin Suomi syntyi ja eli lyhyen hetken verran.
”Täällä ne ovat yhä sovussa keskenään, Aleksanteri ja Suomi, menneisyyden maisemassa, selittämättömässä valossa, ikuisessa iltahämärässä.”

Nyt kiinalaiset soihdut ja raketit valaisevat nationalistisia tapahtumia, joissa juhlitaan ”myyttejä, jotka elävät kansallisissa luolakäytävissä”. Sillä Suomihan on läpikotaisin lainatavaraa. Salménin mukaan sen rakennuspalikat on haalittu aatteiden antikvariaateista: saksalaista valtiofilosofiaa, keisarillista venäläistä byrokratiaa sekä germaanista hengenelämää. Suomen loivat vieraat tekijät, joiden oli turvauduttava alkuasukkaisiin työn toteuttamiseksi. Siksi kansan sielussa majailevat ulkoinen herravalta, sisäinen keskenkasvuisuus ja orjan mielenlaatu. Salmén arvelee, että Euroopan Unionin ytimen tiivistyessä Suomi tullaan ajamaan alas ja se palaa 1600-luvulle. Siitä tulee suuri, harvaan asuttu raja-alue, koillinen havumetsävyöhyke, jolla on vastassaan kaoottinen olemattomuus. Maa muuttuu provinssiksi, sillä provinssina Suomi viihtyi oikeastaan hyvin Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa sekä aseveljinä Saksan kanssa.

Herravalta… orjan mielenlaatu… Tässä kuuluu kaikuja sukupolvellemme tutun toimittajan tiukasta tv-tentistä, jossa päättäjiä ei ikinä silitetty myötäkarvaan. Leif Salmén työskenteli Ylen toimittajana 1976-1989, ensin ruotsinkielisissä asiaohjelmissa ja sitten TV1:n uutistoimituksessa. Hänen huolelliseen taustatyöhän perustunut tinkimätön linjansa huomattiin. Hän sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon sekä Svenska litteratursällskapetin palkinnon peräti kolmasti toimittaja-aikanaan. Sitten tuli takahuoneeseen viina ja pullo alkoi viedä miestä. Useamman puhuttelun ja varoituksen jälkeen Salmén sanoi itsensä irti.
Tuo oli ensimmäinen kuolema, toimittajan kuolema.

Leif Salmén otti etäisyyttä Suomeen. Hän alkoi viihtyä yhä paremmin Välimeren maisemissa, etenkin Espanjassa. Tuloksena lukuisia kirjoja sekä palkintoja niistä: Tollanderin palkinto, Eino Leinon, Kivipää jne. Suhteesta kehittyi sydämellinen, ja siitä on todisteena esimerkiksi tämän kirjan essee Aamu Valenciassa. Salmén tekee kaupungissa kiertomatkan, joka alkaa bussilla 59 Plaza de Zaragozalta. Se päättyy Alamedalle, arabialaiselle puistotielle, kahville jugendkioskin ulkopöytään. ”Ollaan kotona.”

Tuon matkan aikana Leif Salmén käy läpi laajoin kaarin arabien, berberien, juutalaisten ja espanjalaisten yhteiseloa Espanjassa. Siihen sisältyi joskus suuria ristiriitoja, mutta paljon merkittävämpää oli eri kansallisuuksien ja uskontokuntien yhteiselo silloin, kun se sujui kaikista parhaiten. Avainsana on convivencia, rinnakkainelon aika. Se on myös koko kirjan keskeisin viesti. Mitkään kulttuurit eivät elä ja kehity umpioissa. Ihmiset ja vaikutteet vaeltavat, niiden on saatava liikkua. Siten ne voivat rikastuttaa kaikkien osapuolten näkemyksiä.

”Me pohjoisen asukkaat saatamme joskus kuvitella, että Välimeren ihmiset viettävät jonkinlaista raukean nautinnollista elämää viinilasin ääressä varjoisten plataanien ja akasioiden katveessa yltäkylläisen hedelmäsadon kypsyessä käsivarren mitan päässä. Totuus on toisenlainen, ja tämän arabit tiesivät saapuessaan al-Andalusiin ja muuttaessaan rannikon kuivan tasangon la huertaksi, kastelluksi puutarhaksi. Vesisäiliöiden, patojen ja kanavien rakentamiseen kului vuosisatoja, mutta tuo työ kantaa hedelmää vielä tänäkin päivänä. Valencian alue on nyt Euroopan suurin kauppapuutarha.”

(1/2)

Sivut: 1 2

Meteorologi kertoo ja tunnelmoi

Kerttu Kotakorpi: Minun luontoni. Bazar Kustannus 2023.

Kerttu Kotakorpi (s. 1987) lienee kaikille tuttu Yleisradion uutislähetyksistä: sympaattinen ja selkeäsanainen tv-meteorologi, joka tunnetaan myös innokkaana valokuvaajana, retkeilijänä ja lintubongarina.

Tässä toisessa kirjassaan Minun luontoni hän käy läpi suomalaisen luonnon lumoa ja erityispiirteitä vuodenkiertoon ja vuodenaikojen vaihteluun pohjautuen, ”rakkaudesta Suomen luontoa kohtaan”. Kotakorven esikoisteos Suomen luonto 2100 ilmestyi vuonna 2021.

Minun luontoni -kirjan kookas neliömuoto ja paksut kiiltävät sivut palvelevat kuvia. Teos on tehty selailtavaksi ja katseltavaksi. Kaikki kirjan kuvat ovat Kotakorven itse ottamia, ja kuvitus onkin runsas: 256-sivuisessa opuksessa on vain alle kymmenen kuvatonta tekstisivua.

Teos on hieno kiteytys tekijänsä valokuvaustaidoista, rakkaudesta luontoon ja aktiivisesta ulkoilmaelämästä. Myös teksti on sujuvaa ja jäsentely luonteva.

Kotakorpi toteaa viettävänsä suurimman osan vapaa-ajastaan ulkona joko kuvaten luontoa tai seuraten lintuja tai sekä että. Hän uskaltaa haltioitua luonnosta.

”Pysähdyn tämän tästä ihmettelemään toukkaa muistuttavaa oksan käppyrää, kaunista kiveä, pientä kukkasta tai värikästä koppakuoriaista. Näen kelon koloissa kasvot ja sammaleisessa kivikossa menninkäisen maailman. Kasteinen auringossa kimalteleva heinikko tuo väkisin mieleen keijupölyä ja lumpeen kukat keijujen juhla-asut.”

Hän kulkee työmatkat pyöräillen ympäri vuoden, joskus käveleekin töihin, ja hänen omakohtaiset kuvauksensa liikkumisesta Helsingissä ovat eloisia ja innostavia. Kotakorpi elää periaatteellisesti autotta ja kasvissyöjänä, mutta ei saarnaa sormi pystyssä. Hän uskoo, että pienilläkin teoilla on merkitystä.

”Yksilön valinnoilla on vaikutusta, sillä osaltaan ne ohjaavat päättäjien ja markkinoiden suuntauksia ja painopisteitä. – – Jokaisella on tietenkin oikeus elää omannäköistään elämää, mutta haluan korostaa sitä, että jokaisen teoilla on väliä. Vaikka oikeasti isot ratkaisut tehdään poliittisilla päätöksillä valtiotasolla ja kansainvälisesti sekä isoissa yrityksissä, niin myös me yksittäiset ihmiset joukkona päätämme, mitä haluamme syödä, miten liikkua, mitä kuluttaa ja millaista tulevaisuutta rakentaa.”

Kerttu Kotakorpi on syntynyt Vaasassa, asunut teini-ikäisenä Päijät-Hämeessä ja asettunut nuorena aikuisena opintojen myötä Helsinkiin. Yksi kirjan ihastuttavimpia puolia on Helsingin luonnon osuus. Yllättävänkin suuret puistot vanhoine lehtipuineen, lähes luonnontilaiset ulkoilualueet, meren läheisyys, kalliot, jopa kosteikot – veikkaan, että kirjan luettuaan moni pääkaupunkiseutulainen innostuu lähtemään tutkimusretkille luontoon omille kotikulmilleen.  

Kotakorpi vaikuttaa ihmisenä kadehdittavan tasapainoiselta: hän keksi toiveammattinsa lukiolaisena, pääsi suoraan opiskelemaan ja saman tien mediaan meteorologiksi. Hänen harrastuksensa – retkeily, pyöräily ja valokuvaus – niveltyvät hänen työhönsä saumattomasti. Kuvissa loistavat luonnon yksityiskohdat niin kasvi- kuin eläinkunnastakin sekä toinen toistaan hienommat maisemat eri vuodenaikoina.

Meteorologin työ toki nousee tekstissä aika ajoin esiin, vaikkei se suuren suurta roolia kirjassa saakaan. Kotakorpi toteaa iloitsevansa kertoessaan aurinkoisesta juhannuksesta, ja ”vapuksi osuvat räntäsateet ovat nekin surkuhupaisuudessaan mieleenpainuvia ennustettavia”. Syksyllä saatetaan kokea jakso, että sumu ei hälvene lainkaan, ja tv-meteorologilla ”loppuvat sanat kesken ja aletaan puhua vain harmaudesta”, kunnes lumi saapuu.

Talvessa taas on omat haasteensa.

”Lumentulon ajankohta on vaikea ennustettava. Joskus toki sateet ovat voimakkaita ja ilma kylmää, ja on tiedossa, että nyt sitä lunta tulee ja se vieläpä pysyy maassa. Useimmiten kuitenkin ilma on kosteaa ja lauhaa ja lämpötila on lähellä nollaa. Vielä kun meri on loppusyksystä sula ja sen lämpötila tukevasti plussan puolella, niin sekin tuo ennusteeseen oman epävarmuutensa. Siinä sitten arvotaan, että tuleeko vettä, räntää, lunta, tihkua vai jäätäviä sateita vai kaikkia niitä sekaisin, kuten usein käy. Kelin kannalta on todella merkittävä ero, onko olomuoto jäätävä vai vesisade. Toisaalta joulun viettäjien kannalta on oleellista, onko viimeisenä maahan satanut aine lunta vai räntää. Epävarmassa tilanteessa sanojen asettelu vaatii kylmiä hermoja.”

Kotakorpi muuten on sitä mieltä, että talvi ja lumi ovat sellaista perisuomalaisuutta, joita pitäisi puolustaa kynsin ja hampain. ”Miksi suomalaiset eivät nouse kovaäänisesti puolustamaan kansallisaarrettaan, lumista talvea?” Tänä alkutalvena 2023, kun olemme Päijät-Hämeessä viettäneet ”vanhanaikaista”, lumista talvea, olen itsekin tullut samoihin aatoksiin.

Kirjassa edetään vuodenajasta toiseen, keväästä eteenpäin ja päättyen talveen, tuoden mukaan sääilmiöt, kauden eläimet ja ilmastofaktat. Liikutaan monenlaisissa metsissä, puistoissa, kansallispuistoissa, tuntureilla, soilla ja rannoilla. Linnut ovat merkittävässä osassa, onhan Kotakorpi aktiivinen lintubongari, joka mainitsee kohokohtina muun muassa vuorihempon ja riekon kohtaamiset. Hän on onnistunut kuvaamaan harvinaisiakin lintuja.

Minun luontoni tarjoilee paljon tieteellistä faktaa sääolojen muuttumisesta, tässä muutama poiminta:

• – erilaiset äärevät säätilanteet lisääntyvät etenkin talvisin; myös sademäärät ovat Suomessa kasvaneet talvisin
• – puolentoista asteen globaali lämpeneminen tarkoittaa Suomessa vähintään kolmea astetta eli suurta muutosta
• – arktisilla alueilla lämpeneminen voi olla jopa nelinkertainen
• – lumipeitteinen aika on lyhentynyt eteläisessä Suomessa 30 vuodessa kuukaudella.

Kotakorpi kirjoittaa: ”Minua syytetään välillä suorastaan ilmastopaniikin lietsonnasta, mutta en keksi tärkeämpää asiaa, mistä pitää meteliä. Ilmastonmuutos on jo täällä, eikä se osoita laantumisen merkkejä. – – On hiuksenhieno ero tehdä herättelevää uutisointia niinkin laaja-alaisesti vaikuttavasta asiasta kuin ilmastonmuutos ilman, että se samalla lisäisi ahdistusta.” Kotakorvella on tekemisissään vahva eetos, halu tehdä merkityksellistä työtä ja ainakin yrittää parhaansa.

Tässä kohdin tuntuukin hyvältä kuulla, että suomalaisessa luonnossa tapahtuu myös hyviä asioita ja vapaaehtoistyökin tuottaa tulosta. Yle ja Suomen Luonto -lehti kokosivat juuri 10 iloista uutista vuodelta 2023, pörriäisten paluusta pelastuvaan raakkuun ja pohjoisen Suomen onnistuneisiin pesintöihin:

Linkki 27.12.23 julkaistuun Ylen kuvitettuun uutiseen.

Minun luontoni -kirjan kuvat ovat siis hienoja, mutta lukukokemusta häiritsee, että kaikista kuvista ei ole tietoja. Olisi ollut johdonmukaista laittaa jokaiseen kuvaan kuvateksti. Nyt osassa on tekstit, osasta taas kerrotaan lopun koostesivulla ja jotkin otokset jäävät tiedoitta. Kyllä ainakin minua olisi kiinnostanut, missä olivat sivun 150 hienosti maatuvat puut tai aukeaman 168–169 uljas koivumetsä, entä sivun 177 vangitseva ruskapuu ja kivikko?

Kerttu Kotakorpi itse poseeraa kansikuvan lisäksi peräti 15 sisäsivun kuvassa; minun makuuni tällainen henkilöbrändäys on hieman liikaa, mutta ymmärrän, että näin kirjat syntyvät.

Kaikkiaan Minun luontoni saa vahvan plussan. On varmasti hyvä muistuttaa mieliin, että kaikki elämä maapallolla on riippuvaista ympärillämme toimivasta luonnosta – tärkeä asia, joka saattaa unohtua, jos syystä tai toisesta vieraannumme kaikesta luonnollisesta.

Taina

Punainen huutomerkki yötaivaalla : Sola gratia!

Hannu Konola, Juankosken kirkko

Hannu Konola : Ikkunoita ikuisuuteen : Hannu Konolan lasitaide (Pyhän Henrikin Ekumeeninen Taidekappeli, 2019)

”Lasimaalauksen aiheen etsinnässä olin kirkon suunnittelijoiden, arkkitehtien Carl-Juhan Slotten ja Kristian Sahlbergin kanssa lähtenyt siitä, että kapea ja korkea valoaukko pitäisi kenties jakaa pienempiin yksiköihin, jotta aukko visuaalisesti madaltuisi. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt riittävän hyvin onnistuvan. Lopulta päädyin toiseen äärimmäisyyteen: korostetaan vielä jo ennestään korkeaa. Katsellessani kirkon pienoismallia, näinkin äkkiä alttariseinän avattuna: taivaan portti on korkea mutta kapea – ’se portti on ahdas ja tie kaita’ – miten siitä sisälle? Läpi viiden haavan, siis yksin armosta.”

Jälkeenpäin katsoen Hannu Konolan (1943-2020) merkittävä ura kirkollisten lasimaalausten tekijänä on itsestään selvä. Lukiolaisena hän hankki taskurahoja tekemällä pilakuvia kuopiolaisiin sanomalehtiin. Lukion päästötodistuksessa kympit tulivat käytöksessä, laulussa ja kuvaamataidossa: ”Muilla numeroilla ei kehumaan pääse”. Ylioppilas pohti arkkitehdin, papin tai taiteilijan uraa. Hän läpäisi Ateneumin pääsykokeet, mutta kävi armeijan ottaakseen vielä miettimisaikaa. Armeijassa hän kävi varusmiespappikurssin ja se ratkaisi jatkon. Konola hankki teologisen tiedekunnan pääsykoekirjat.

Valmis pappi sai virkamääräyksen Turun Maarian seurakuntaan. Taideharrastus pysyi vahvasti mukana, sillä Hannu Konola jatkoi Åbo Akademissa taidehistorian opintoja. Huomiota herättänyt menestys Suvi-Pinx -katselmuksissa, joka alkoi 1974 rohkaisi Konolaa jäämään vapaaksi taiteilijaksi 1980 lähtien. Kuitenkin pappiskutsumus tuntui sekin vaativan vielä omansa ja Konola toimi merivoimien sivutoimisena sotilaspappina 1985-2003.

Kaikki palaset loksahtivat kohdalleen, kun huhtikuussa 1988 tuli puhelinsoitto, joka Konolan sanoin muutti hänen elämänsä. Arkkitehti Erkki Karvala soitti ja kertoi voittaneensa Juankosken uuden kirkon suunnittelukilpailun. Hän kysyi, tekisikö Hannu Konola alttariseinän suuren lasimaalauksen. Haasteita pelkäämätön Konola suostui mielellään tarjoukseen. Sitten hän kauhistui: hän ei tiedä lasimaalauksesta juuri mitään. Professori Lauri Ahlgren auttoi hänet tien alkuun.

”Maalatessani ensimmäistä lasimaalaustani Helsingissä Pauli Hietasen maalaamossa suorastaan herkuttelin. Tunsin syvällä sisimmässäni: tässä se on. Nyt olin päässyt maaliin.”

Hannu Konolan poikkeuksellisen kaunis kirja todistaa hänen monipuolisuudestaan. Kirjassa esitellään 17 kohdetta, joihin hän on toteuttanut erilaisia lasimaalauksia. Sakraaliaiheiden lisäksi mukana on kaksi muutakin työtä. Toinen on Sampo-Ifin pääkonttorin Sammon taonta ja toinen Hansaprintin lasimaalaukset Latojan lempi sekä Painokone. Toteutuneiden töiden lisäksi mukana on kilpailutyö Oslon Margareta-kirkon uusiksi lasimaalauksiksi edellisten tuhouduttua terrori-iskussa. Kaikkien töiden tekovaiheita ja yksityiskohtia Konola avaa mielenkiintoisesti, jolloin myös niihin sisältyvä teologinen sanoma selkeytyy maallikolle. Kirjassa selviää lisäksi lasinkäsittelyn tekniikkaan liittyviä erikoispiirteitä:

”Parimetristen, helposti särkyvien ja 50 kiloa painavien lasien kantaminen 12 metrin korkeuteen oli todella hikinen ja äärimmäisen jännittävä vaihe reliefien valmistamisessa. Suurten ruutujen pujotteleminen metallirakenteisten telineiden lomassa ahtaaseen ikkunasolaan oli usein vähästä kiinni, jopa niin että osa telineistä piti välillä purkaa ja lasin löydettyä uomansa rakentaa uudestaan, jotta seuraava ylempi lasi saataisiin paikoilleen – jos saataisiin. Millikin siinä työssä oli pitkä mitta.”

Kirkollisten lasimaalausten tekijä kohtaa monenlaisia haasteita. Jokainen tila on uniikki ja lasimaalauksen tulee Konolan mukaan vahvistaa kokonaisvaikutelmaa. Välillä käytössä ollut tila oli niin kapea, että maalaukset piti nostaa valoaukon eteen, jotta lasiin mahtuisi piirtämään (Hvittorpin kappeli). Messukylässä arkkitehdit halusivat lasimaalauksen kiinnitettäväksi kuperaan kaareen irti seinästä. Lasimaali saattaa polttovaiheessa aiheuttaa yli 600 asteessa jännityksen, joka räjäyttää lasin (nyt ei onneksi räjähtänyt).

Museovirasto vaatii aivan tietynlaiset maalaukset entisöitäviin kirkkoihin. Pyhän Katariinan kirkossa sai käyttää harmaan lisäksi vain yhtä väriä. Joskus halutaan ulkopuoliset häiriötekijät, marketin valot tai ohikiitävä liikenne, sulkea kokonaan pois. Sitten taas toivotaan ulkona olevien puiden kajastavan lasin läpi. Salo-Uskelan seurakuntatalon kappelissa Konola hyödynsi vastakkaisen rakennuksen voimakkaan keltaista seinää, joka sai näkyä värittömän lasin läpi antaen teokselle syvyysulottuvuutta…
Kirja opettaa katsomaan lasimaalauksia aivan uusin silmin.

Konola pohtii kirjassa myös taiteen tuntomerkkejä. Teologi ei arvosta saarnaavia propagandakuvia. Yksi hyvän taiteen tuntomerkki hänestä on se, että se jättää jotain sanomatta. Se on avoin eikä selitä asiaa puhki. Toinen tuntomerkki on sen tavassa vaikuttaa, se koskettaa usein kysymällä. ”Opetuskuva vastaa tyhjentävästi, vaikka ei ole edes kysytty”. Hannu Konola antaa esimerkin avoimesta kuvasta omassa tuotannossaan. Sellainen on esimerkiksi Kuopion Neulamäen kirkon lasimaalaus Sola gratia, tuo punainen huutomerkki.

Hannu Konola ymmärtää, että kun seurakunta hankkii taideteosta tiloihinsa, esitetään usein vaatimus, että sen pitää olla kaikkien ymmärrettävissä. Tilaajien mielissä väikkyvät kenties kotikirkkojen vuosisadan alussa maalatut naturalistiset kuvat, jotka mielletään oikeaksi kirkkotaiteeksi. Teologi/taiteilija Konola kaipaa mystistä arvoituksellisuutta, sillä se on hänestä leimaava piirre koko kristillisessä uskossa, se selittämätön toisen todellisuuden kosketus:

”Miksi kirkkotaiteen pitäisi selittää kaikki? Miksi sen pitäisi tihkua joka viivassaan vuorenvarmaa teologiaa ja puhdasta oppia? Eikö riitä, että papit selittävät ja tietävät tarkkaan, mitä Jumala tahtoo ja tekee – ei kuvan tarvitse sitä tehdä.”

Keskiaikaisessa kirkkotaiteessamme näkee huumoriakin, vaikkapa Lohtajan kirkon hevoskauppiaat. Aihe on hänelle tuttu, sillä hän teki pro gradun, jonka koski Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen kalkkimaalausten opetusmotiiveja ja liturgista tehtävää. Hannu Konola kirjoittaa, että hän on nähnyt kirkkosalin, jossa Kristus esiintyy kolme kertaa ristiinnaulittuna. Oli puuveistos, jättikokoinen öljymaalaus sekä pronssipatsas. Muuta taidetta siinä salissa ei sitten ollut. Häntä se ei paljon naurattanut. Konola ihmettelee, mihin kirkkotaiteen ilo tahtoo hävitä.

”Vai onko syntiä, jos kirkkokansa istuu Raamatusta aiheensa etsivän, mutta silti tuoreen kirkkotaiteen äärellä hilpeässä mielentilassa?”

Tommi

Juankosken Ylösnousemuskirkko

Savon Sanomien artikkeli 4.3.2020 (maksumuuri)

ET-lehden haastattelu 11.1.2017