Avainsana-arkisto: Suomi

”Puhdistakaa hevonen jenkan opastuksella”

Eteenpäin! Vorwärts! Forward! Antauen! : kaikki levytykset 1966-1970 (M.A.N. Productions  Oy, 2016)
Suurenmoisen tekstiliitteen kirjoittaja on Jukka Lindfors, jolta lainaukset ellei toisin mainita 

M.A. Nummisen musiikkisosiologinen koe alkaa 

"Taiteen pioneerit ovat aina halunneet laajentaa näkymiä maailmaan - myös alueille, joita on pidetty salattuina. Gynekologina en silti pidä tarpeellisena, että sukupuolielimistä lauletaan."
Tri Kaisa Turpeinen kiellettyään M.A. Nummiselta luvan tekstinsä käyttöön kappaleessa Jenkka ulkosynnyttimistä, Me naiset 1966:35

Planeetat olivat otollisessa asemassa, kun opiskelija Mauri Antero Numminen keväällä 1966 etsi itselleen kiinnitystä levylaulajaksi. 60-luvun alussa hän oli tullut Helsingin yliopistoon ja sukkuloi siellä joustavasti kielitieteen, tähtitieteen, kansanrunouden, filosofian ja etenkin sosiologian tieteenaloilla. Levytuottajat kuuntelivat hänen näytenauhaansa. Joidenkin mielestä ääni oli mielenkiintoinen tai peräti viihdyttävä, mutta kaupallinen potentiaali puuttui jokseenkin kokonaan.

Samaan aikaan toisaalla Nummista kolme vuotta nuorempi musiikkisosiologi Pekka Gronow oli pohtimassa pienten kulttuurilevy-yhtiöiden mahdollisuuksia. Uusi tekniikka oli tehnyt levyjen tekemisestä aikaisempaa halvempaa. Juhlallisuus äänilevyn ympäriltä oli hälvenemässä ja sille oli löytymässä uusia rooleja. Kirjakustantajat julkaisivat kirjallisia äänilevyjä ja teatterit ja kabareeryhmät taltioivat esityksiään. Erilaisia oma- ja pienkustanteita oli alkanut ilmestyä.

Gronow Aikalainen-lehdessä (Musiikin uusi aalto, 1966): "Uusia kanavia on aukeamassa, ja lemmen ja kaihon lisäksi markkinoille on päässyt uusia ajatuksia. Ihmiset ovat jälleen ruvenneet itse tekemään lauluja, iskelmien säveltäminen ei enää ole muutamien ammattilaisten monopolina."

M.A. Nummista ja Pekka Gronowia yhdisti myös syvä kiinnostus jazziin. He tutustuivat Akateemisessa Jazzkerhossa ja olivat perustamassa aleatorista jazzyhtyettä, The Orgiastic Nalle Puh Cultivators -bändiä. Yhtyeen läpikäyvänä ajatuksena oli mahdollisimman suuri henkilökohtainen vapaus: "Jokainen saattoi soittaa oman mielensä mukaan ottamatta turhia murheita toisten mukana pysymisestä". Gronow valmisteli pro gradua äänilevyteollisuuden ja radion merkityksestä musiikin välittäjinä, sillä hän oli ensimmäisiä, jotka suhtautuivat populäärimusiikin vakavasti ja vähättelemättä. Nyt hän halusi täydentää teoriaa ensikäden havainnoilla, kunhan se tapahtuisi mahdollisimman halvalla. 

Gronow sai Nummisen innostumaan musiikkisosiologiasta ja ehdotti Nummiselle yhteisen levymerkin perustamista. Ajatus iski heti kipinää. Korkeakulttuurisen nykymusiikin ystävä M.A. Numminen oli ollut muusikkouransa alussa rumpalina Unto Monosen yhtyeessä ja olihan sosiologin jo yleissivistyksen nimissä syytä paneutua myös iskelmiin ja pop-musiikkiin. Yhteistyön sinetiksi Gronow sävelsi Nummiselle tangon Hevoset ja minä.

"Eteenpäin! oli varmaankin ensimmäinen suomalainen levymerkki, jonka toiminnan yhtenä keskeisenä motiivina oli tyydyttää perustajiensa huumorintajua."

Undergroundia ja avantgardea

"Päätä puistellen on kuunneltava hänen onnettomia sovituksiaan M.A. Nummisen kammottavilla levyillä, hänen onnahtelevaa kitaransoittoaan; mielessä käy joskus ajatus, että mies joka on osasyyllinen näihin levytyksiin ei voi kaikkina hetkinään olla tasapainossa ympäristönsä kanssa."
Paavo Helistö, Antenni 1967:42

M.A. Numminen oli debytoinut laulajana eri yhteyksissä jo aikaisemmin. Onomatopoeettisessa bluesesityksessä tekniikan ylioppilaiden juhlassa 1963 oli Teekkari-lehden mukaan "hämmästyttävän väkevää ja alkuperäistä voimaa". Akateemisen yksinlaulukilpailun tuomaristo sai seuraavana vuonna kummastella hänen "laulukonetta" sekä taustanauhoilta kuuluvaa hälyä ja elektroniääniä. Filosofi Wittgensteinin teksteihin tehtyjä lauluja Numminen oli esittänyt Helsingin Kulttuuritalolla. Nyt koottiin ensimmäiseen äänitystilaisuuteen Hämäläis-Osakuntaan soittajia Nalle Puhista ja Nummisen omasta Viisi Vierasta Miestä -yhtyeestä. Äänitys tuli halvaksi koska kenellekään ei tietenkään maksettu mitään. Gronow saattoi ehkä antaa hämmästyttävän laajasta levykokoelmastaan jonkun levyn soittajille. Teosto-maksuilta vältyttiin, koska kukaan ei siihen kuulunut. Levyn kansikuvana käytettiin Nummisen omaa piirrosta jne.

Vastaava säästölinja oli ominaista koko toiminnan ajan. Joskus levy kaiverrettiin vain toiselle puolelle, jolloin toisen matriisin kulut säästyivät. Etikettejä tekstailtiin talkootyönä ja bändit tukijoukkoineen hoitivat jakelun. Ruotsalaisen Baby Grandmothers -yhtyeen äänitys onnistui peräti Finnvoxin studiossa, koska Numminen myi yhden jutun Suosikkiin ja tilat saatiin vuokratuksi halvempaan viikonloppuhintaan. Lisäksi erinäisiin kunniallisiin organisaatioihin - Kulttuuritalolle ja Yleisradioon - soluttautuneet ystävät järjestivät tiloja ja laitteita äänityksiä varten. Yleensä niiden piti tapahtua virka-ajan ulkopuolella; ehkä joku viinapullokin sujahti paikan vahtimestarin povariin. Ylempi taho saattoi olla asiasta tietoinen ja suhtautui ymmärtävästi nuorten puuhiin: "Pekka Saarnion mukaan Kulttuuritalon johto oli tosin tietoinen tilojen epävirallisesta käytöstä. Keikoilta palaavat muusikot käyttivät salia muutenkin yöaikaan." 

Eivätkä kaikki levyt niin luokattoman huonoja ole. On kiinnostavaa, että näin epämääräisiltä ja joskus epäilyttäviltä kuulostaviin levyhankkeisiin löytyi soittajiksi sellaisia suomalaisen jazzin huippuosaajia kuten esimerkiksi Pekka Pöyry, Henrik Otto Donner, Teppo Hauta-aho, Pekka Sarmanto ja Edward Vesala. (Syy saattoi joskus olla aivan ymmärrettävä: Peter von Bagh arveli muistelmissaan, että kerran saksofonistiksi valikoitui Pekka Pöyry, koska tämän kollega Stanley Lindroos ei naurultaan kyennyt kappaletta soittamaan.)

Skandaalinkäryä ja Turun romantiikkaa

Tuskin oli debyyttijulkaisu M.A. Numminen laulaa saatu markkinoille, kun kohu taiteilijaryhmän ympärillä alkoi. Nummisen ryhmä osallistui heinäkuussa 1966 Jyväskylän kulttuuripäivien Visuaaliseen varieteeseen. Sähköt katkaistiin kesken Nummisen, Rauli Somerjoen & kumppanien esitystä ja paikalle hälytetty rikospoliisi ilmoitti lopettavansa tilaisuuden. Laulut, jotka oli sävelletty Suomen asetuskokoelman ja lääketieteellisten oppikirjojen teksteihin, olivat lopullisesti suututtaneet päivien johtajan Päivö Oksalan, joka oli jo valmiiksi ärsytetty jouduttuaan aiemmin sensuroimaan taideopiskelijoiden fallosveistoksen. 

Yleisradio varusti levyn merkillä "käyttöä harkittava". Seuraava EP M.A. Numminen laulaa jälleen syntyi Suuren Seksiskandaalin jälkeen ja joutui YLE:ssä kokonaan esityskieltoon. Kappale Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä on tekstinä puhdasta kapulakieltä. Kuitenkin Rauli Somerjoki saa solistina "lakitekstin tuntumaan suorasukaiselta lemmenaktin kuvaukselta, ja kappaleen esityskieltoon pannutta Yleisradion ohjelmapäällikköä voikin onnitella asian vaistonvaraisesta ymmärtämisestä".

Eteenpäin!-levyt joutuivat jo alkuvaiheessa tarkkailuluokalle ja julkiset kohut ja sensuuritoimet rasittivat niitä jatkossakin. Monet tapahtumista liittyivät tosin enemmän sen artistien toimintaan kuin teksteihin tai varsinaisen emoyhtiön omiin puuhiin. 

Yleisradion ohjelmasarjan Maanalaista menoa valmistelu aloitti M.A. Nummisen ja turkulaisvoittoisen taideryhmän nimeltään Suomen Talvisota 1939-40 välisen yhteistyön. Ryhmän kantavia voimia olivat runoilijat Jarkko Laine ja Markku Into. Numminen koki rock-herätyksen ja totesi rockin yhdeksi u-liikkeen tärkeimmistä taisteluvälineistä.

Suomen Talvisota kutsuttiin mukaan Nuoren Voiman Liiton talvipäiville Karhulaan maaliskuussa 1969. Seuraava skandaali oli valmis.

"Lehtiselostusten perusteella on vaikea saada täyttä kuvaa tapausten kulusta, mutta Karhula-lehden yhteenveto on jo luettelona impressiivinen: 'Järjestyshäiriöitä, rivouksia, huumausaineita, esiintymisistä kieltäytymisiä, Yhdysvaltain ja Englannin lipun polttamisia, intoilua ja vallankumouksen ja mustan vallan voiman paisuttelua.' Nummisen mukaan Laine karkotettiin välikohtauksen johdosta Karhulan kunnanrajalle."

Eteenpäin! näin jälkeenpäin

Eteenpäin!-levymerkin historia on olennainen osa suomalaisen undergroundin historiaa 1960-luvun loppupuolella. Se julkaisi vain neljätoista 7-tuumaista levyä ja yhden LP:n, mutta jätti merkittävän jäljen ainakin aikalaisten mieliin. Nämä äänitteet antavat osittaisen kuvan tuosta ajasta, sillä yhtyeiden esiintymisissä kollektiivinen improvisaatio esitti tärkeää osaa. Niihin liittyi joskus eräiden jäsenten spontaaneja riisuuntumisia sekä erilaisia performansseja. 

Levy-yhtiö otti suojiinsa ammattilaisten lisäksi niin amatöörimäisiä esiintyjiä, että vasta punk-liike pystyi vastaavaan. Minkään vakiintuneen äänitefirman mieleen ei taatusti olisi tullut tällaisen "friikkisirkuksen" pestaaminen talliinsa. Digitaalisen vallankumouksen ravisteltua ääniteteollisuutta on nykyään vaikea kuvitella, miten tuohon aikaan oli todella poikkeuksellista päästä levyttämään - varsinkaan jos musiikki oli vähänkään valtavirrasta poikkeavaa. Ja poikkeavia eräät kappaleet olivatkin. Seuraavassa Jouni Kesti ja Seppo Laine ovat äänittämässä Vallankumouksen analyysiä, viimeistä klassisen Eteenpäin!-kauden julkaisua Akain kotinauhurilla ja kahdella kehnolla mikrofonilla:

"Laine on edelleen ylpeä ideasta, jonka sai kesken session: hän tunki toisen mikrofonin syvälle torvensa mutkaan ja väänsi samalla nauhurin sisääntulon maksimille saaden näin aikaan ällistyttävän särösoundin. Vallankumouksen analyysin loppu kuulostaa hurjistuneelta elektronimusiikilta. Kansan Uutisissa Ilpo Saunio arveli saksofoninsoiton tulleen nyt viedyksi äärimmäiselle rajalle, mutta palautti samalla mieleen modernin konserttimusiikin piirissä käydyn keskustelun siitä, kuinka tarpeeksi pitkälle vapautunut muoto 'ei enää kommunikoi kenellekään muulle kuin säveltäjälle itselleen'".

Pekka Gronowin määritelmän mukaan (Notes for the Underground, 1968) musiikissa "maanalaista" on se mikä jää näkökenttämme alapuolella, esimerkiksi ossetialainen hanurinsoitto tai 1930-luvun tsekkiläiset tangosäveltäjät. Vastaavat suomalaiset kummallisuudet olivat Eteenpäin!-merkin ydinosaamisaluetta. Ilman näitä levyjä kuva 1960-luvun lopun musiikkikulttuurista olisi vajavainen ja selkeästi ilottomampi. Lisäksi levyjen tekijät osoittivat, että kokeileva äänitetoiminta on mahdollista ilman välitöntä velkavankeuden uhkaa, joskin se edellytti erinäisiä luovia ratkaisuja. Ideologisesti tällainen tee-se-itse -malli oli tärkeä myös myöhemmälle punk-herätykselle.

Jukka Lindfors ei spekuloi sillä, olisiko Eteenpäin! voinut jatkaa menestyksellisesti vielä 1970-luvulle, jolloin poliittinen laululiike sekä rock eri suuntauksineen vahvistuivat. M.A. Numminen jatkoi menestyksellisesti uraa Love Recordsilla, joka julkaisi eräitä muitakin Eteenpäin!-merkillä aloittaneita artisteja mm. Suomen Talvisota 1939-40, J.O. Mallander ja S. Albert Kivinen. 

1970 Love Records sai luvan käyttää Eteenpäin!-nimeä omana alamerkkinään ja siinä julkaistiin poliittisen laulun kaikkein epäkaupallisimpia esityksiä, esim. poliittista musiikkia Koreasta ja Albaniasta. Kokeileva ja sitoutumaton kulttuuriradikalismi alkoi olla ohi. Underground, joka oli mieltynyt jollakin tavalla pieleen menneeseen ja asiaankuulumattomaan, ja jonka levyillä saattoi olla kappaleiden eri ottoja sekä puheenpölinää, jäi alakynteen, kun asioista alkoivat päättää vakavamieliset miehet, joilla silmätkin olivat kuin vatupassin kuplat.

Otetaan lopuksi CD-kokoelman tekstiliitteen aarrekammiosta ote, joka on oikeastaan pätevä kredo tälle M.A. Nummisen musiikkisosiologiselle kokeelle. Teksti ilmestyi lehdessä Nuori voima 1969:3. 
Ulrich Pätzold: Työpaperi kirjallisille pohdiskelijoille (suom. Ilkka-Juhani Takalo-Eskola)

"porvarillinen kritiikki on irrallista estetiikkaa
sen kuulee puhuvan rikkomuksista taidetta vastaan, epätäydellisestä taideteoksesta. se valittelee puutteita ja tekee naurunalaiseksi sellaisia ilmauksia, jotka eivät vastaa olemassaolevia kielen luonnoksia. minkä takia sellainen ihminen olisi naurettava, jonka täytyy kivettyneiden yhteiskunnallisten struktuurien johdosta naurettavalla tavalla julistaa epävapaata ihmisenäoloaan? tällainen yhteiskunta olisi saatettava naurunalaiseksi. naurettavaa on pikemminkin estetiikka apostoleineen, jotka eivät tunne loukattua ihmisenäolemista, vaan vain loukatun taiteen."

Tommi

Peikkometsiä ja muita kämäsiä mestoja


Jantso Jokelin ja Touko Hujanen : Joutoretki : road trip kätkettyyn Suomeen (Like, 2022)

”Lahoavan nukkavieru estetiikka ei ole vain Suomi-matkailun hajamielinen sivutuote tai laiminlyöty takapiha. Näyttää siltä, että me oikeasti haluamme tätä. Kummalliset pihanäyttelyt, kotiseutumuseot sekä aivan omana lukunaan erilaisten ITE-taiteilijoiden nikkaroimat ruosteiset veistospuistot ovat suosittuja matkakohteita, joihin moni suhtautuu suurella uteliaisuudella ja lämmöllä.”

Kirjan joutoretkeilijät eli unohdetun, kadonneen tai kadonneeksi luullun etsijät, toimittaja Jantso Jokelin ja kuvajournalisti Touko Hujanen ovat tehneet yhdessä pitkiä reportaaseja vuodesta 2006 lähtien. Tähän kirjaan on koottu tekijöiden matkakertomuksia kuuden vuoden ajalta. Osa reportaaseista on julkaistu vuosien 2016–2021 aikana Raymond– ja X-lehdissä. Tekijöiden tutkimusmatkat suuntautuvat syrjäiseen, siihen rapistuneempaan Suomeen. He sanovat lähteneensä etsimään yhtenäiskulttuurin maatunutta luurankoa. "Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.”

Kun kirjan teko - tai matka - kestää vuosikausia, on sillä oltava jokin vaikutus myös tekijöihin. Jantso Jokelinilta kysyttiin Aamu-tv:n lähetyksessä 11.7. miten Suomi on tänä aikana muuttunut. Jokelin ei Suomen osalta kovin suurta muutosta ole havainnut. Sen sijaan hänen oma suhtautumisensa aiheeseen muuttui melkoisesti. Jos kirjan alkupuolen jutuissa saattoi vielä löytää tietynlaista poikamaista hihitystä kohteiden kuvauksissa, jotka kaupunkilaisen silmiin näyttävät kummallisilta, niin ajan mittaan tapahtui tietynlainen aikuistuminen. Projekti alkoi tuntua oikealta elämäntehtävältä. Jokelin pystyi itse asiassa ajoittamaan muutoskohdan: se oli vuosi, jolloin he kuvaajan kanssa kiersivät matkustajakoteja. Niiden huoneiden pelkistetty tyhjyys käänsi väkisin huomion omaan sisimpään ja oli pakko alkaa kuunnella sitä.

"Ajamme maaseutumaantietä alkutalven paperinkuivassa iltapäivässä. Pysähdymme nukkuvan lomakylän viereiseen tienvarsikuppilaan. Tuulee. Autoja on parkissa muutama, jäätelömainos on haalistunut melkein tunnistamattomaksi. En enää ymmärrä, missä olemme. Tuntuu, että kierrämme ympyrää.
Tällaisilla seuduilla matkustajakodit vielä sinnittelevät. Tuhannella madonluvut kuulleella suomalaisella pikkukylällä ei voi olla kansainvälistä hotelliketjua. Vain matkakoti voi pärjätä, eikä yleensä sekään. Monessakaan ei näe juuri asukkaita. Löydämme vieraista vain jälkiä, tarinoiden murusia, sirpaleita menneistä elämänpelin siirroista. Neljän valkean seinän sisällä aistideprivaation riivaama mieli alkaa nostaa hahmoja kuolleista.
Tuossa niitä kulkee, haamuja, läpinäkyvinä vinoa käytävää pitkin. Matkapäivien tyvenessä, yhden illan hautapaikkaa etsien. Näen vanhan eukon, joka lämmittää matkustajakodin kakluunia vapisevin käsin. Kiertävän karaokevetäjän, joka palaa seurahuoneelta palkkio kirjekuoressa. Isän, joka huutaa parkkipaikalla antennipuhelimeen, kuinka hänelläkin on oikeus nähdä omia lapsiaan. Näen kaupparatsun, joka istuu sängyn reunalla edellispäivän konjakkia hikoillen, puristaa kätensä ristiin ja päättää ettei ensi syksynä enää. Sitten hän nousee, solmii kengännauhansa, vetää Brylcreemiä hiuksiin ja lähtee kohti seuraavaa kaupunkia."

Ote kuvaa hyvin Jantso Jokelinin ilmaisua. Hän haluaa sen olevan määrittelemättömällä seudulla esseen, runollisen matkakertomuksen ja reportaasin välimaastossa. Hänen tyylinsä eroaakin valtavirtaisesta journalismista, joka etenee polulta juurikaan poikkeamatta ja haluaa esitellä selkeitä vastauksia. 17-vuotiaana Jokelin sai kirjallisen herätyksen luettuaan Jack Kerouacin kirjan Matkalla. Se kannusti häntä ryhtymään itse kirjoittajaksi. Amerikan keskiluokkaistumisen takia Matkalla-kirjasta tuli myös dokumentti erään kesyttömän aikakauden päättymisestä. Myöskään kaikkien näiden Jokelinin kirjan kuvaamien ilmiöiden tulevaisuudesta ei ole takeita, vaikka eräät niistä vaikuttavat yllättävän sitkeiltä. On siis hyvä, että niistä jää ainakin tällaisia todistuskappaleita. Kirja osoittaa todeksi Lauri Viidan mietelmän: ”Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen.” (Moreeni)

Aikuistumista osoittaa se, että kirja välttää kansankulttuuriin usein osuvan vähättelyn. Vaikka kaikkia perinneherkkuja ei suurin surminkaan pystytäkään nielemään, teos antaa arvostavan kuvan kohteistaan. Matkustajakotien lisäksi esitellyiksi tulevat peltoautoilu, lavatanssit Pekkaniskan Poikien kiertueen mukana, Sievin Muttimarkkinat, kantatie 66, Suomen hämärimmät ruoat ja perhekylpylät. Näiden laajojen osioiden välissä on kiinnostavia, lyhyitä kappaleita, taukopaikkoja sekä kehyksinä Suomen kurjimmat nähtävyydet ja Satulinna joutomaan.

Jantso Jokelin: 
"Niin. Oikeastaan me metsästimme haaveita, ilon ja onnen kuvia - unelmia, jotka täyttyivät tai jäivät täyttymättä. Onnistumisia tärkeämpää oli löytää pyrkimyksiä, vilpittömän tahdon täyteisiä kurotuksia kohti toiveiden tähtitarhoja. Joskus ne kertovat kulttuurista ja elämästä enemmän kuin suuret menestystarinat."

Myös oivallisessa esseessä Jack Kerouacin Matkalla-kirjasta Jantso Jokelin sanoo kirjoittavansa mieluummin epätoivoisesta etsinnästä ja vastausten puutteesta. Oikein sommiteltu joutoretki saattaa hyvinkin elää kauemmin kuin loistokkaalta vaikuttava menestystarina.

Tommi

Lähteinä käytetty myös seuraavia:

Jantso Jokelinin haastattelu Aamu-tv:ssä 11.7.2022

Jokelinin essee Jack Kerouacista


Levottomien aikojen pirtureitti

Kari Wikholm: Pirtun tie – Rutt 96. Books on Demand 2021.

Yrittäjänä ja liike-elämän konsulttina tunnettu Kari ”Wiki” Wikholm tekee aluevaltauksen romaanikirjailijana. Wikholmin kunnianhimoinen esikoisromaani on yhdistelmä meriseikkailua, dekkaria ja kehityskertomusta.

Pirtun tie – Rutt 96 on osin tosipohjainen. Se sijoittuu vuoteen 1930, Suomen merialueille ja saaristoon. Päähenkilö Sven on entinen torppari, nykyinen laivuri, joka kuljettaa tiilikuormia kumppaninsa Erikin kanssa. Miesten välit eivät ole luontevat; tapahtumien painolastia on kertynyt kansalaissodan ajoilta asti. Sven haluaa kuitenkin luottaa kumppaniinsa.

Wikholm kuvailee hyvin nuoren Suomen kasvukipuja. Ajat ovat olleet ankarat, ja kansalaissodan arvet aristavat yhä. Tammisaaren vankileirit vilahtelevat puheissa ja muistoissa. Toisaalta sodanaikaisilla tekemisillä on voinut saada henkilökohtaista etua.

Sven haaveilee sosiaalisesta noususta. Hänellä on mahdollisuuksia, koska hän perheineen on uskollisesti palvellut torpparina, sitten viljelijänä ja kalastajana. Hänestä tulee Jaala Ainon toinen omistaja. Veri vetää merille haasteista huolimatta. ”Mutta merimiehen pitää oppia rakastamaan merta myös silloin, kun tuuli tuivertaa ja aallot lyövät vastaan.”

Kieltolaki saa jotkut laivurit liikkeelle rikastumisen toivossa. Laivat kuljettavat lastia sinne ja tuovat pirtua tänne. Rutt 96 on pirtureitti, joka on saanut nimensä kuljetettavan aineen pitoisuudesta. Saaristoseudun virkavalta yrittää saada salakuljettajia kiinni. Tuo reitti on oikeasti ollut olemassa.

”Hjalmar oli herännyt yksin hotellihuoneessa Tallinnassa Gloria Palacen sviitissä, jonka pirtukumppani Arnold Mikiver oli hoitanut neuvottelujen päätteeksi. Ilta oli venynyt aamutunneille asti, mutta ilta oli ollut todella antoisa. Illallisen jälkeen he olivat neuvotelleet merkittävästä lisäyksestä pirtun tuontiin Suomeen. Tähän asti oli pirtua tuotu vene kerrallaan aina Tallinnasta ja muualta Eestistä asti. Mutta nyt oli saatu puolalaisia mukaan toimintaan, ja isot rahtilaivat oli tarkoitus tuoda suoraan Suomen merirajan tuntumaan, josta sitten pikaveneet toisivat lastin nopeasti sellaisiin syrjäsatamiin, joissa oli mahdollisimman vähän valvontaa. Oli myös alustavasti neuvoteltu salassa suomalaisen S/S Wirin päällystön kanssa, joka teki säännöllisesti matkoja Hollannista, Belgiasta ja Leningradista. S/S Wiri oli vasta ostettu vuonna 1929 Suomen lipun alle, ja miehistö oli vielä lähes pelkästään puolalaisia, mikä oli hyvä myös sanan leviämistä silmällä pitäen. Eteenpäin kuljetus etenkin Snappertunan ja Sipoon saariston kautta oli erittäin hyvä ajatus johtuen vaikeasta merivalvonnasta. Kaikki valvonta perustui tänä keväänä 1930 lähes yksinomaan näköhavaintoihin, ja noissa kohdin olivat Suomenlahdella aukot. Arnold ottaisi vastuun Sipoon kuljetuksista ja Hjalmar Snappertunan sektorista.

Ilta oli venynyt aamutunneille asti, ja viinaa oli taas virrannut Ravintola Kult Lovissa runsaasti. Myös joitakin daameja oli lyöttäytynyt seuraan, mutta Hjalmar oli heittänyt heidät ulos ennen puolta yötä. Nyt ei ollut aikaa millekään portoille, kun piti saada merkittävä kasvu aikaiseksi pirtukaupassa.”

Romaanin kiinnostavuus nousee tosipohjaisuudesta ja värikkäistä henkilöistä. Svenin sisäinen paini – pysyäkö kaidalla polulla vai ei – välittyy hyvin. Unelma vaurastumisesta houkuttelee, ja osa tätä unelmaa on kaunis aatelisneito. Sven maksaa oppirahoja, mutta kirjan lopussa lukijalle jää tyytyväinen ja tulevaisuudentoivoinen tunnelma.

Myös saksalainen sukellusvenekapteeni Heinrich von Papenberg, aikansa natsikoneiston luomus, on herkullisesti hahmoteltu. Von Papenbergin haaveena on luotsata isoimman merimahdin, Saksan, aluksia, hän saapuu Suomeen ilmalaivalla (kirjailijan mielikuvitus luo kohtauksesta mainion), tarkoituksenaan testata ystävällismielisen kumppanin sukellusveneitä. Niitä todella aikoinaan testattiin Tammisaaren Lappoon merialueella. Yllättäen seurue joutuukin filmaamaan saksalaisten propagandaelokuvaa.

Pirtukeisareiden, Hjalmarin ja kumppaneiden, keskinäiset välienselvittelyt tuovat jännitystä kertomukseen, ja mukaan mahtuu myös poliisin surma, joka sekin on oikea historiallinen tapahtuma.

Kari Wikholm on sulauttanut kokemuksiaan ja merellistä harrastuneisuuttaan tekstiin taidokkaasti. Sen huomaa pitkin matkaa, mutta erityisesti alun merenkäyntikohtauksessa ja sukellusveneen kyydissä oltaessa.

”Heinrich kuunteli sivusta kohtausta pelonsekaisin tuntein. Tämän komennuksen tarkoitus oli testata Suomen sukellusveneitä, jotta niistä on jatkossa hyötyä myös tulevalle Weimarin tasavallalle. Nyt koko tästä retkestä on tulossa suoraan natsipuolueen kevätretki, ja olemme tehneet vasta ensimmäisen sukelluskokeen. Hän ei pitänyt ollenkaan tilanteen kehittymisestä. Onneksi sentään sukellusvene Iku-Turso käyttäytyi hyvin. Turun Crichton-Vulcanin telakka oli tehnyt loistavaa työtä. Laivasto-osasto saapui Jussarön eteläpuolelle, ja Iku-Turso oli taas noussut pintaan. Vanha hiekkajaala eli kaljaasi Maria av Viborg ei ollut kovinkaan vanha, vaan se oli veistetty Föglössä 1923 ja oli 25 metriä pitkä. Bruttopaino oli 145 tonnia, ja siinä oli 41 hv:n kuulalaakerikone. Saksan valtio oli ostanut aluksen huutokaupasta 5 000 markalla, ja se oli elokuvan rekvisiittana. Mariasta oli poistettu kaikki irtonainen ja päästetty nyt ajelehtimaan 2 metrin korkuiseen maininkiin. Moottoritorpedovene MTV-1 oli noukkinut Marian kolmen hengen miehistön talteen, ja sukellusvene Iku-Turso valmistautui ampumaan ensimmäisen torpedon. Tällä kertaa se suoritti ammunnan pintakulusta.

”Täällä silta, taisteluhälytys”, komensi Rahola. Komentotornissa oli Raholan lisäksi samat Bartenbach, Heinrich ja kaksi elokuvakuvaajaa.

”Molemmat dieselkoneet, puolivauhtia eteenpäin”, käski Rahola. ”Ruori, ottakaa suunta 315 astetta.”

”Valmistautukaa ampumaan torpedot 1 ja 2.” ”

Pirtun tie – Rutt 96 etenee riuskasti ja miehekkäästi kuin Alistair McLeanin jännärit, huumorin ripauksella ryyditettynä. Kertojanäkökulma vaihtelee kaikkitietävän kerronnan ja minän (Sven) välillä. Ratkaisu toimii hyvin. Ikävä kyllä tekstiin on jäänyt joukko häiritseviä virheitä, joista jotkut liittyvät juuri kertojan vaihtumiseen ilman typografisia vihjeitä. Kun pystyy katsomaan noiden lapsusten ohi, mieleen jää viihdyttävä, vauhdikas ja merellinen seikkailutarina, jolle kernaasti odottaisi jatkoa.

Taina

Kestävää asumista etsimässä

Kestävän kehityksen asuntoalue. Toim. Pekka Rytilä ja Kari Sundell. Osuuskunta Suomen Asuntomessut ja Rakennusalan Kustantajat 1992.

Tämä sattumalta käsiini päätynyt vaatimattoman oloinen kirjanlipare osoittautui sangen kiinnostavaksi. Noin satasivuinen teos ilmestyi aikoinaan asuntomessujen 25-vuotisen taipaleen kunniaksi vuonna 1992. Sen alkuosa on raportti VTT:ltä tilatusta tutkimuksesta, joka selvitti rakennettuja asuntoalueita kestävän kehityksen kannalta. Kirjan loppuosa koostuu alan asiantuntijoiden käymästä keskustelusta näkökulminaan muun muassa asumisen ergonomia, ekonomia ja etiikka.

Kirjaa on kutkuttavaa lukea 2020-luvulla, kun tiedämme, mitä 1990-luvun alun jälkeen on tapahtunut ympäristöasioissa ja asuntorakentamisessa.

Tutkimuksessa arvioitiin neljän erilaisen asuntoalueen ekologisuutta koko asuntoalueen elinkaaren kannalta. Elinkaareksi määriteltiin jostakin syystä 40-43 vuotta – asia, josta professorit vähän kiistelevät kirjan loppuosan keskusteluissa.

Huomioon otettiin rakennusvaiheen materiaaliasiat, käyttökustannukset, lämmityksen hinta, polttoainekustannukset erilaisissa kaavoitusratkaisuissa ja niin edelleen. Alue 1 oli tiiviisti rakennettu pientaloalue, alue 2 väljästi rakennettu pientaloalue, alue 3 väljästi rakennettu alue, jossa oli sekä pientaloja että kerrostaloja, ja alue 4 lähiömäinen, tiiviisti rakennettu kerrostaloalue.

Lämmitystavat vaihtelivat, ja lopputulema oli, että lämmityksen näkökulmasta energiaa säästyi parhaiten pientalossa, jossa oli talokohtainen lämmitys. ”Kestävän kehityksen asuntoalue kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa lämmitykseen sitä kautta, että rakennusten vaipat ovat energiataloudellisia ja asunto- ja talokohtainen energiansäästö motivoitua ja toimivaa.” Jos taas ajateltiin, minkä asuntotyypin rakentaminen kulutti eniten energiaa, niin syyttävä sormi sojotti betonisiin kerrostaloihin, sillä tuotantovaiheessa betonin työstäminen kaikkine vaiheineen nielee energiaa.

Suositusjohtopäätös oli, että esimerkiksi aurinkoenergia pitäisi valjastaa käyttöön, ja suosia rakennusmateriaaleissa energiaystävällisiä vaihtoehtoja (lue: puuta). Ainesosia käytettäisiin kernaasti uudelleen, kun rakennuksia tai niiden osia uusittaisiin.

Mikään aluetyyppi ei ollut absoluuttisesti hyvis tai pahis. Kuitenkin raportti toteaa, että ”yhdyskuntarakenteen tarpeeton väljyys on tuhlausta”.

Tiettyä idealismia oli ilmassa: ”Kestävän kehityksen asuntoalueelta löytyy omatoimisia, taloudellisia, yhteistyökykyisiä, kulttuuriarvoja kunnioittavia ja tulevaisuuteen uskovia ihmisiä.” Siis reipasta ja viisasta väkeä.

Keskusteluosuuden alkajaisiksi kerrotaan kestävän kehityksen määritelmä, joka pohjautui Brundtlandin komission mietintöön: se on sitä, että mahdollistetaan nykyisille sukupolville heidän tarpeittensa tyydyttäminen ilman että viedään tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän tarpeensa. Ensin näkökulma painottui ekologisuuteen, myöhemmin mukaan tuli vaatimus sosiaalisesta ja taloudellisesti kestävästä kehityksestä.

Torsti Kivistö, tekniikan tohtori ja VTT:n laboratoriojohtaja, korostaa ilmakehän hätätilaa, siis vuonna 1992. Nyt kun ilmakehän ja merien saastumisesta on ollut tutkittua tietoa tarjolla ainakin viisikymmentä vuotta, voi ihmetellä, miksei professorienkin mainitsemaa perussyytä, ihmisten liiallista määrää maapallolla saada mitenkään agendalle. Rakennustaidon päätoimittaja Pekka Rytilä sanoo kirjassa suoraan: ”Olen aivan vakuuttunut siitä, että olemme menossa hyvin vakavaan kriisiin tässä maailmassa, ja se edellyttää nimenomaan kriittisen ajattelutavan kehittämistä ja poliitikkojen couragea ottaa vastuuta päätöksistä.”

Lisää jännittävää ajankuvaa. 1990-luvun alun Suomessa pohdittiin vielä, mahtuvatko ympäristöystävällisyys ja kasvava kansantuote mitenkään samaan lauseeseen. Ja maassa vallitsi jonkinlainen nihkeys puurakentamista kohtaan. Heikki Poijärvi, tekniikan tohtori ja VTT:n tutkimusjohtaja, kertoo taistelleensa 10 vuotta VTT:n puulaboratorion puolesta, että puurakentaminen edistyisi. Esteetikko, taidehistorioitsija ja kulttuurin moniottelija Henrik Lilius selittää, että Suomessa on perinteisesti pidetty puutalossa asumista halpa-arvoisena ja kivitalossa asumista hienona. Se on ikään kuin meillä verenperintönä. Erkki Helamaa, arkkitehti ja rakennusopin emeritusprofessori kertoo: ”Sanottiin nuorena miehenä, että jos hammaslääkärin nait, niin se on kuin kivitalon omistaisit. Ei puutalosta puhuttu mitään.”

Mitä tulee asuntomessuihin, joiden kunniaksi kirja koottiin, niin eivät nekään ole enää entisensä. Koronavirus on tärvellyt parit messut, ja jo ennen sitä kävijämäärät laskivat. Kun huippuvuonna 1988 Turun asuntomessuja katseli 232000 kiinnostunutta, niin viime kesänä 2021 Lohjalla pyörähti 80000 ihmistä. Viimeisten ”ennen koronaa”-asuntomessujen saldo Kouvolassa 2019 oli 114000.

Ja eikös itse asuminen ole muuttunut siksi, että nykyisin työ tunkee ihmisten koteihin yhä voimakkaammin. Ensinnäkin ihminen on digitaalisten vempeleitten ansiosta periaatteessa tavoitettavissa 24/7, ja koronapandemia pakotti tai salli suuren osan työssäkäyvistä kotiin töihin. Nyt niin sanotussa hybridivaiheessa etsitään taas uusia käytäntöjä, ja asumisväljyyttä on mietittävä myös kotona tehtävän työn näkökulmasta.

Taina

Virkatalo ja vähäinen peltotilkku

Taavi Ilenius: Tilastollinen ja biografillinen Suomen evankelis-lutherilaisten seurakuntain kanttorien ja urkurien matrikkeli (Turku, 1888)

”Ristijärven kappeli Kajaanin provastikunnassa 1880-luvulla:
Väkiluku noin 2,100. Kinkerikuntia kuusi ja kirkko, puusta, 48 kilometriä Kajaanista. Ilmoitettu: Ei sataan vuoteen täällä ole urkuja.
Kanttorin palkka: 14 tynnyriä, 15 kappaa (28,91 hehtolitraa) viljaa suntion palkan kanssa.
Virkatalo 1/8 manttaalia elätetään hevonen, 2 lehmää ja 3 lammasta, metsä hyvä, peltoa vähä.
Kanttori: Juha Kajander, synt. 1836.”

Kirjastoihmiset sen ainakin tietävät: kirjojen kanssa ei tule koskaan ikävä. Joku puhuttelee mukaansatempaavalla tarinalla. Toinen maalaa vaikuttavaa panoraamaa leveällä pensselillä. Sitten on niitä, joiden ääressä vaipuu lähes meditatiiviseen mielentilaan. Niitä selailee pieninä paloina, kun ajatukset alkavat harhailla toisiin todellisuuksiin tai menneisiin aikoihin.
Tämä pieni ja vanha kirjanen on noita viimeksimainittuja. Taavi Ilenius tuli koonneeksi kanttorien ja urkurien nimien lisäksi huomaamattaan kiinnostavia havaintoja Suomesta.

”Suomussalmen pitäjä. Osoite: Suomussalmi.
Suomalainen, väkiluku noin 6,000. Kinkerikuntia 10. Kirkko, puusta, 129 kilometriä Kajaanista.
Kanttorin palkka: 30 tynnyriä viljaa ja vähän rahoja.
Virkatalo, Roinila 1/16 manttaalia. Pellot rappiolla, niitut pienet, metsä hyvä ja lähellä. Kaksi torpparia tekevät päivätöitä.
Kanttori: Paavo Saastamoinen, synt. (?)”

1800-luvun lopulla edistys ja teollistuminen näkyivät jo ”maalikylissä” etelässä ja rannikoilla. Siellä myös kanttorien ja urkurien osalta tilanne oli ratkaisevasti erilainen kuin syrjemmällä. Heillä saattoi olla jopa sijaisia ja kunnolliset soittopelit.

”Porin kaupunki- ja maaseurakunta yhdessä, jotenkin suomalaista. Väkiluku kaupungissa n. 9,200; maaseurakunnassa n. 4,700. Kinkerikuntia kaupungissa 6, maaseurakunnassa 9. Kirkko, tiilistä, ja varustettu lämmityslaitoksella. Urut 28 äänikerralla, jaettuna 2 manuaalille ja oblikaatti-pedaalille, rakentanut J. A. Zachariassén.
Kanttorin palkka: kaupungista 1,000 mk ja maaseurakunnalta 8 tynnyriä viljaa (enimmäkseen rukiita); teollisuuslaitoksista 275 mk. ja pieniä tuloja noin 500 mk.
Urkurin palkka: 1,200 mk. ja teollisuuslaitoksista 5 à 700 mk.
Virkataloja ei ole.
Kanttori: Johan Ahlbäck, synt. 22/6 1823, sijaisena Aksel Almqvist, kansakoulunopettaja.
Urkuri: Heikki Nisonen, synt. 2/11 1855.”