Hannu Mäkelä : Samuli Kustaa Berg (H. Mäkelä, 1982)
"Kun 60-luvun puolivälissä jouduin epäpätevänä opettamaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, oli minun pakko lukea läpi sekä kielioppi että Suomen kirjallisuuden historia. Samuli Kustaa Bergin kohdalla minua kiinnostivat ennen muuta hänen elämänvaiheensa: mies kirjoitti vain muutaman runon ja eli loppuelämänsä sokeana, se oli minusta liikuttavaa. Kun sitten luin hänen runojaan Suomen kirjallisuuden antologiasta pidin ennen muuta runosta 'Ystävälleni', varsinkin sen vetoavasta kertosäkeestä: 'Milloin muistelet minua?/Milloin?'. Mutta pari kohtaa samassa runossa: 'Haju tuomikon nenillä', 'Revon tulten tuprutesa' saivat myös jonkin soimaan päässä."
Eräät taide-elämykset ovat sellaisia, jotka jäävät pysyvästi mieleen. Yksi sellainen on Hannu Mäkelän kirjoittama monologi Pois meni merehen päivä. Yle lähetti sen monta kymmentä vuotta sitten. Vieläkin muistan millaisessa mielentilassa jäin sen päätyttyä radiota tuijottamaan.
Monologi kertoo runoilija Samuli Kustaa Bergin (1803-1852) viimeistä edellisestä elinpäivästä ja siitä miten Hannu Mäkelä arvelee hänen kuolleen. Tuo monologi sisältyy tähän kirjaan. Kirjassa on lisäksi Hannu Mäkelän essee Bergin elämänvaiheista. Niistä ei kovin paljon tiedetä, mutta uskon, että kirjailijaveli on osannut eläytyä ja täydentää niitä tarvittavin osin. Kirjan liitteenä ovat Bergin säilyneet kirjeet ja hieman muutakin ajankohtaan liittyvää materiaalia. Sekä koko Samuli Kustaa Bergin tuotanto, kaikki hänen seitsemän runoaan.
"Vuosien myötä pitämykset tietysti muuttuvat. Bergin runoissa ei ole sitä vaikeutta että vähä hyvä pitäisi löytää paljosta, häneltä voi aina valita kaiken, ja sen olen nyt tehnyt. Se runo joka kuitenkin on vähitellen tullut minulle kaikkein läheisimmäksi on otsikoltaan pelkkä 'Runo'. 'Pois meni merehen päivä, Poijes kullana keränä.' Tämän runon tunnelma ja hengitys on sitä valtaisampi mitä likemmäs se tulee. Ja se kertoo tavallaan paljon myös Samuli Kustaa Bergistä, hänen elämänsä käännekohdasta, siitä mikä sai hänet runoja kirjoittamaan.
Jo alku on kuviltaan poikkeuksellisen komea: luopuminen, syksyn tulo, menetyksen tuntu. Kunnes runo ensimmäisen kerran taitetaan ja tuleekin taas kevät, kevät ja 'Tuli ne iloiset linnut/Tuli kullaiset kukatki', ja on kuin ilo viriäisi rintaan. Mutta jälleen kerran runo taitetaan ja seuraa aivan muuta kuin odottaisi: 'Ei tule syän alaini,/Ei ikänä, ei eläisä/Tule mieli miekkoseni,/Toivottavani takaisin.' Ja Samuli Kustaa Berg kääntyy äkkiä ympäri ja katsoo lukijaa suoraan kohti: 'Veikko kulta, veli kulta/Älä nuhtele minua/ Josma sentähen murehin,/Tahi ryhtynen Runolle!"'
Samuli Kustaa Berg jäi varhain täysorvoksi. Ilmeisesti hän joutui koko lapsuutensa tekemään työtä elantonsa puolesta. Hannu Mäkelä arvelee, että joku hyväsydäminen kirkollisiin piireihin kuulunut sukulainen oli ottanut hänet hoiviinsa. Jo varhain hänellä ilmeni silmäsairauden oireita. Mäkelän mukaan mahdollisesti se johti Bergin lukemaan lakia. Se olisi ollut nopea tie varmaan leipään. Hän valmistui mutta joutui kohta heikon näön luopumaan saamastaan virasta. Vielä hän kuitenkin näki sen verran, että pystyi toimimaan kotiopettajana ja kirjoittamaan omia runoja. Lopulta sekin käy mahdottomaksi. Hannu Mäkelän kirjoittamassa monologissa pappilan sivurakennuksessa asuva sokea Samuli Kustaa Berg muistelee elämäänsä ja keskustelee palvelusväen kanssa.
"'Silmän säryt sikisi savupirteistä, puhuvat viisaat', Ulriika Mikkelintytär sanoo, 'kitku meni silmään'. Ja hän miettii. 'Vaan en minä mitään saanut.'
'Minä en ole savupirteissä asunut, en ole lukenut naurislampun valossa. Olen vain muuten lapsena lukenut.'
'Se se juuri on epäterveellistä. Ei pidä lukea.' Hän kun ei itse osaa. 'Lukemisesta aiheutuu kaikki synti.'
'Niin kuin Nikolai I sanoo', minä naurahdan.
Hän ei kuule, mutisee vain: 'Ei pidä lukea, ei...' Aurinko kuumentaa.
'Voi että on täällä kaunista', hän sanoo sitten.
'Kerro minulle mitä puutarhassa kasvaa', minä pyydän vaikka hyvin muistan sen, ja hän alkaa luetella:
'Syreenit, hernepensaat, ruusupensaat. Sitte, jasmiinit, pionit, spireat. Sitte, keltainen lilja. Sitte raparperi, piparjuuri, ruoholaukka. Sitte kirsikkapuut, haapapuut. Omenapuut. Pähkinät'
'Ja omenapuut, mitä omenapuita...', sillä minä pidän siitä että hän tuntee jokaisen puun nimeltä.
'Ensin on Kettu, se on syötävä mutta hapan. Sitten Pati, viinihapan omena. Sitte Tuomiorovasti, talviomena ja hyvä. Pikkuhapan, ruokaomena. Isohapan, samoin. Perunapuu, en ole maistanut, ja tuo tuolla on...', ja hän miettii, 'Pikkupuma, se on karvas. Sitte Isopuma, en ole maistanut, Matopuu, en ole, vaikka sanovat että on makea. Muurahaispuu, Nostelupuu ja sitte itse Makea, se on kulmapuu tuolla perällä, se on vanha ja aivan tuntematon. Samoin Kaivopuu. Ja viimein ovat tuolla Pilkku, makea, Pupu, jauhoinen, ja Astrakaani. Sillä on hieno nimi.' Saman litanian hän osaa aina toistaa, eikä muuta sitä. Hän puhuu sen sanasta sanaan aina samoin."
Kun Berg palasi Kööpenhaminasta kotimaahan 1835, oli runojen kirjoittaminen jätettävä lopullisesti. Kirjeessään Gottlundille hän kirjoitti, ettei halua käyttää hyväkseen toisen kättä eli sanella. Seitsemäntoista viimeistä elinvuottaan Samuli Kustaa Berg vietti täysin sokeana, klarinetin soitto yhtenä harvoista huveistaan. Muutamasta kirjaan liitetystä Bergin kirjeestä käy ilmi, miten rajoittuneeksi hänen elon piirinsä loppuvaiheessa oli käynyt. Kaarle August Gottlundille (suomennos Auli Viikari):
"Minun näköni on ennallaan, ellei huonompi kuin Tukholmassa, ja oleilen täällä hiljaisessa pakollisessa toimettomuudessa. Ainoa iloni on musiikki, jota harrastan osaksi yksin, osaksi ystävien seurassa. Olen tainnut tässä kirjeessä arvioida sinun metriikkaasi aika ankarasti, mutta sinun täytyy suoda se anteeksi, sillä sen saneli minun sydämeni ja vakaumukseni, ja käsi joka minulla on käytettävissä ei ehdi kirjoittaa uudestaan sitä minkä kenties haluaisin ilmaista toisin. Jos vastedes ystävällisesti suot minulle sen kunnian että kirjoitat minulle ja keskustelet isänmaallisista aiheista, niin se olisi minulle hyvin mieluista, minä taas toivon pystyväni vastaamaan täsmällisemmin kun nyt asumme toisiamme lähempänä. Etkö voisi joskus käydä täällä Oulussa minua tapaamassa? Voisimme silloin paljon henkilökohtaisemmin jutella kaikesta.
tuus S:Bergh
Oulu 28:ntena Helmik. 1835"
Hannu Mäkelä kertoo miten hän kävi Halikossa etsimässä runoilijan hautapaikkaa. Halikon kirkkoherranvirastossa hän tutki vanhaa kuolleitten kirjaa, josta löytyi merkintöjä Bergin kuolemasta. Kuolinpäivä on "5. Julii" ja hautauspäivä "11. Julii". Ei syntymäaikaa, ei hautapaikkaa, ei edes kuolinsyytä. Mäkelä arvelee, että syynä voi olla itsemurha ja sen seurauksena nimetön hautaus hautausmaan ulkopuolelle. Hän ihailee hautausmaan vanhoja puita, jotka kirjoitushetkellä olivat säilyneet moottorisahalta.
"Täällä voi vielä rauhassa ajatella, että ihmisen elämä jatkuu vanhoissa puissa, mikseipäs niidenkin jotka makaavat muurien ulkopuolella, eivät puitten juuret muureihin pysähdy. Otin valokuvia, kuljeskelin pitkin hiekkakäytäviä, katselin hautoja ja lähdin sitten pois. Ajattelin, tätä miestä en tapaa enkä löydä hänen hautaansakaan, mutta hänen runonsa minulla on. Se tuntui hyvältä."
Lukijana olen kiitollinen, että Hannu Mäkelä ei kirjoittanut paksumpaa kirjaa. Tämäkin on jo niin pakahduttava, että se melkein särkee sydämen.
Tommi
Janne Könönen : Hitler ja Suomi : Pohjolan luonnonvarat ja suurvaltasota (Tammi, 2022)
"Taloustilanne on sellainen, että voimme kestää vain muutaman vuoden. Göring voi vahvistaa teille tämän. Meillä ei ole mitään hävittävää. Sota on aloitettava heti."
Hitler 1939
Janne Könösen kirja kuvaa ajanjakson Hitlerin valtaantulosta toisen maailmansodan loppuun asti. Hän käy läpi sodan keskeiset vaiheet niin Saksan kuin Suomenkin osalta. Tarkastelun painopiste on tällä kertaa luonnonvaroissa ja niiden kuljetusreiteissä. Janne Könösen kirja kuvaa, miten Hitlerin huoli niiden hallinnasta voi perustella tehtyjä sotilaallisia ratkaisuja.
Janne Könösen mukaan ensimmäisen maailmansodan tapahtumat vaikuttivat aivan merkittävästi Hitlerin ajatteluun. Hänen mielessään kummitteli sodan aikainen taloussaarto ja mitä se saksalaisille oli merkinnyt. Suomi liittolaisena ja yhtenä tärkeimmistä raaka-aineiden tuottajista liittyi siten elimellisesti hänen kaavailuihinsa tulevista etupiireistä.
Janne Könönen halusi kirjassa syventää myös vanhentunutta Hitler-kuvaa "lyhytjännitteisestä taiteilijaluonteesta". Tuollainen kuva syntyy helposti, sillä Hitler ei juuri kertonut alaisilleen tarkemmin tavoitteistaan ja lisäksi hän "varioi toimintaansa tilannesidonnaisesti" (Ian Kershaw).
Saksa ei ollut maailmansotien välillä ainoa maa, jossa pohdittiin raaka-aineiden saantia teollisuuden tarpeisiin. Tuo kysymys oli monien suurvaltojen strategisessa ajattelussa keskeisellä sijalla. Yleinen käsitys oli, että seuraavan suursodan ratkaisu riippuu siitä, kuka hallitsee maailman tärkeimpiä raaka-aineita. Erityisen painoarvon saivat varusteluteollisuuden tarpeet.
Vastanimitettynä valtakunnankanslerina 1933 Hitler oli kertonut uuden hallituksensa ministereille, että seuraavat viisi vuotta omistetaan Saksan puolustusvalmiuden palauttamiselle. Saksa käyttikin kolmannen valtakunnan alkuvuosina 5-10 prosenttia bruttokansantuotteestaan aseelliseen varustautumiseen. 1939 sotilasmenot olivat kasvaneet huippulukemiin, 23 prosenttiin maan teollisesta kokonaistuotannosta ja Saksasta tuli yksi maailman suurimmista metallien kuluttajista. Saksan rauta- ja terästeollisuuden näkökulmasta maa vain oli lohduttoman raaka-aineköyhä.
Janne Könösen mukaan Hitlerin pitkän tähtäimen tavoite oli luoda Saksasta autarkia, täydellisen omavarainen talousalue. Sitä varten viriteltiin ajatusta lähes koko Euroopan kattavasta saksalaisvetoisesta suurtalousalueesta (Grosswirtschaftsraum). Skandinavia kuului olennaisena osana tähän. Tämä autarkia varmistaisi resurssit todella pitkään sotaan, jota Hitler kaavaili päävihollista, Yhdysvaltoja vastaan.
Janne Könönen kuvaa kiinnostavasti, millaisia riskejä Hitler otti toteuttaakseen visionsa. Sekä varusteluteollisuuden edustajat että armeijan johto olivat syvästi huolissaan käytettävissä olevien voimavarojen niukkuudesta. Esimerkiksi Puolan valtauksen jälkeen varusteluvastaavat olivat laskeneet, että ampumatarvikkeita oli varastossa vain yhdelle kolmasosalle divisioonista ja niillekin vain 14 päiväksi. Ja Hitler havitteli jo hyökkäystä Ranskaan. Hitler tiesi vallan hyvin, että viholliset olisivat pian Saksaa vahvempia, sillä ne varustautuivat nopeasti. Molotov-Ribbentrop -sopimus hankki hänelle vähän lisäaikaa, mutta Janne Könösen mukaan tärkeämpi tekijä oli samaan aikaan solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen kauppasopimus. Saksa toimitti Stalinille raaka-aineiden vastineeksi sotamateriaalia, teknistä tietotaitoa ja teollisuustuotteita. Hitler tiesi, että järjestely oli väliaikainen, mutta hän saavutti tavoitteensa: hän vältti kahden rintaman sodan ja sai kipeästi tarvittavia luonnonvaroja.
Janne Könönen kirjoittaa, että sodan alkuvaiheessa Hitler ei ollut juuri kiinnostunut Suomesta. Hitler arveli talvisodan päättyvän maamme osalta Neuvostoliiton miehitykseen. Myös Ruotsin rautamalmi oli hänestä korvattavissa Ranskan ja Itä-Euroopan kaivosten tuotannolla. Hitler alkoi kuitenkin epäillä, että länsivallat suunnittelevat operaatiota pohjoisessa turvatakseen malmit itselleen. Lisäksi ne olivat osoittaneet sympatioita Suomen avustamiselle talvisodan aikana. Suomen ja etenkin Ruotsin poliitikot olivat epäluotettavia, sillä he osoittivat jokseen peittelemätöntä sympatiaa Englantia ja Yhdysvaltoja kohtaan. Riski sodan eskalaatiosta Skandinaviassa oli Hitleristä ilmeinen ja lisäksi Suomi, ällistyttävä "itsemurha-alttiuteen saakka jääräpäiseksi osoittautunut maa" alkoi kiinnostaa häntä myös sotilaallisesti. Suomi oli päästetty Neuvostoliiton etupiiriin, mutta Hitler huomasi, että Suomea ei voikaan sahata irti Skandinaviasta vahingoittamatta Ruotsin ja Norjan strategista asemaa. Tästä eteenpäin Pohjola oli Hitlerin suunnitelmissa kokonaisuus, josta tuli pitää tiukasti kiinni.
"Kun Saksan sotatappiot itärintamalla kasvoivat, pian Neuvostoliitto uhkasi myös tärkeiden kaivosalueiden, kuten Nikopolin ja Krivoi Rogin hallussapitoa. Albert Speer laati tällöin Hitlerille muistion, jossa hän toivoi, että Ruotsin ja Balkanin rautamalmin katkeamaton virtaus varmistettaisiin. Speerin mukaan Suomi tarjosi nikkelin lisäksi muun muassa puutavaraa, kuparia, kobolttia, molybdeeniä sekä rikkikiisua. Ruotsista saatiin olennainen osa Saksan tekstiiliteollisuuden kaipaamasta selluloosasta. Erityisen merkittäviä olivat kuulalaakerit, joiden tuonnista peräti 80 prosenttia tuli vuonna 1943 Ruotsista. Mikäli sotaa haluttiin pitkällä aikavälillä jatkaa liitoutuneiden voimistuvaa rintamaa vastaan, Skandinavian tuonnin turvaaminen oli kaikesta päätellen strategisesti äärimmäisen tärkeää.
"Samalla kun monet Euroopan maat ruokkivat Saksaa raaka-aineillaan, Saksa puolestaan kantoi huolta tuontimaidensa olosuhteista ja toimitti tarvittaessa niille materiaalista apua. Pohjolan maissa tarvetta oli varsinkin elintarvikkeille sekä kivihiilelle, jota Pohjolan kylminä talvikuukausina tarvittiin paljon asuntojen lämmitykseen. Saksalla oli omassa maaperässään runsaasti hiiltä, ja estääkseen luonnonvarojen tuontimaitaan, Ruotsi ja Suomi mukaan lukien, luisumasta ahdinkoon, se kuljetti valtavia hiilimääriä rajojensa ulkopuolelle."
Janne Könönen kuvailee kirjassa merkittävimpien toimijoiden henkilökohtaisia suhteita ja viestien vaihtoa. Suomalaiset saattoivat vetää parlamentarismi-kortin hihasta, kun Hitlerin vaatimukset sotaponnistusten lisäämiseksi alkoivat tuntua liian raskailta:
"Saksalaisille haluttiin antaa kuva, jonka mukaan sotilaalliset jatkotoimet olivat demokratian oloissa mahdottomia Helsingissä istuvien poliitikkojen arkuuden vuoksi. Helsingin poliittinen johto ja maakunnista ponnistaneet rivikansanedustajat esitettiin sotilastaktiikoita ymmärtämättöminä jarrumiehinä. Sen sijaan Mannerheimin ja sotilaspiirien profiili rakennettiin tietoisesti saksalaisystävällisemmäksi kuin mitä se varsinkin Mannerheimin itsensä kohdalla tosiasiassa oli."
Janne Könönen kirjoittaa loppusanoissa, että kirjoitustyö oli monivuotinen prosessi. Koronapandemian takia häneltä jäi käyttämättä apuraha, joka oli myönnetty Tukholmassa tehtävään arkistotyöhön. Mielestäni tulos on ilman sitäkin ansiokas. Könönen kirjoittaa oppineensa työn kuluessa hiukan paremmin ymmärtämään suurvaltojen näkökulmia sekä Suomen geostrategista asemaa Euroopan koilliskulmalla ja Itämeren alueen osana. Tätä oppia hän jakaa kiitettävästi lukijallekin.
"Ne asiat, jotka meistä itsestämme vaikuttavat olevan maamme kohdalla tärkeimpiä, ovat joskus suurille toimijoille pelkkiä sivulauseita. Ja toisaalta toiset näkevät meistä joskus kauempaa asioita, jotka ovat itsellemme vaikeita tunnistaa."
Jostakin syystä ajatukset kirjaa lukiessa ovat toistuvasti eksyilleet nykyisyyteen, kun parhaillaan ruotsalaisten kanssa kopistelemme lunta tallukoistamme Naton porstuassa. Petsamon ja nikkelikaivoksen menetimme, mutta Skandinavian sotilasstrategiset kipupisteet ovat säilynyt ennallaan: kapea Suomenlahti, Ahvenanmaa, pitkä Ruotsin rannikko, Atlantin rannikon puolustus. Lisäksi päivittäiset uutiset Ukrainasta, tuosta Hitlerin havittelemasta "leipäkorista", ovat kertoneet samoista tapahtumapaikoista, jotka mainitaan myös Janne Könösen kirjassa: Donbassin kaivokset, Donetskin teollisuusvyöhyke sekä Nikopolin mangaanialue.
Iso kuva on ilmeisen pysyvä: pienempien valtioiden ahdinko suurten riehaantuessa taistelemaan vaikutusvallasta.
Tommi
Taitaa tulla ohut kirja, naljailtiin aikoinaan tutkija Taina Kinnuselle, kun hän kertoi kirjoittavansa kirjaa suomalaisesta kosketuskulttuurista. Kinnunen huomasi kosketuksen olevan akateemisissa piireissä kummallinen, toisarvoinen aihe, ”tietysti perinaisellinen”.
Teoksessa Vahvat yksin, heikot sylityksin kulttuuriantropologi ja sukupuolentutkija tarkastelee kosketuksen merkitystä eri sukupolvien kokemuksen kautta. Pääteemat ovat lasten hoiva, parisuhteen kosketus sekä tervehdyttävä kosketus. Läpi kirjan tutustumme eri-ikäisten muistelijoiden kertomuksiin, myös Kinnusen omiin muistoihin.
Kertomukset ovat monin paikoin riipaisevaa luettavaa. Vanhemmissa ikäpolvissa on ihmisiä, joita ei ole millään lailla hellitty tai hyväilty. Ainoa fyysisen kosketuksen muisto saattaa olla selkäsauna.
Meillä suomalaisillahan on pitkä yksin pärjäämisen perinne, johon pidättyväisyys liittyy. Silti meissä elää kaipuu hyvään läheisyyteen. Ajat ovat muuttuneet, eikä halaaminen ole pitkään aikaan ollut kovin harvinaista. Alueellisia ja yksilöllisiä eroja toki aina on.
Yksi kirjan muistelija kertoo olevansa halaaja, joka halaa kaikki ystävät ja tuttavat. Vuosien mittaan hänen anoppinsa taipui halauksiin, mutta appiukko ei koskaan. ”Hän työnsi vaan kättä tervehdykseksi ja pakeni sitten kauemmaksi minusta. Samoin mieheni serkut. He sanoivat suoraan, että jos tulet lähemmäksi, he potkaisevat, eikä se ollut vitsi.”
Kirjan nimi juontuu suomalaisesta sananparresta ”vahvat kestää yksin, heikot sylityksin.” Taina Kinnunen pohtii sanonnan idean siirtyneen kosketustapojen kautta sukupolvelta toiselle. ”Kovissa elinoloissa tunnekylmyydestä tuli vuosikymmenien kuluessa hiljalleen hyve ja sopivana pidetty käyttäytymismalli varsinkin miehille. Ilman sitä ei uskottu selvittävän niukkuudesta ja sotien koettelemuksista.”
50000 suomalaista lasta menetti sodissa isänsä, ja rintamalta palanneet isät olivat monin tavoin vammautuneita. Joillekin isä oli niin kaukainen, ettei häntä osattu edes kaivata, hänen kosketuksestaan puhumattakaan. Oli toimittava kuin mitään ei muka olisi tapahtunut. Sotien traumat ”haamuistuvat”, ja 1950–1960-luvuilla monien kotien tunneilmapiiri oli kylmä.
Sotien jälkeen oli tavallista, että aikuiset miehet läpsivät ja tönivät poikia ja yllyttivät jopa tappelemaan. (Suuriin ikäluokkiin kuuluva puolisonikin kertoi lapsena kuulleensa: ”Tapelkaa, saatte tupakkaa.”) Yleinen mielipide oli, että poikien piti vain kestää kaikki karaistuakseen. Nöyryyttäminen ja raaka väkivalta oli kotikasvatuksessa yleistä kohdistuen sekä poikiin että tyttöihin.
Tähän sopi saumattomasti niin sanottu musta pedagogiikka, joka levisi Suomeen maailmalta, sekä kuuluisan Arvo Ylpön markkinoima neljän tunnin malli, jossa vastasyntyneen tarpeisiin vastattiin tasan neljän tunnin välein, oli mitä oli. Lasta tuli rangaista herkästi, vaikka ilman syytäkin, jotta hänen oma tahtonsa murtuu. Vauvat nähtiin ovelina otuksina, jotka pyrkivät saamaan ”ansiotonta huomiota ja hoivaa”, mistä syystä huomionosoituksia piti rajoittaa. Tästä hullutuksesta luovuttiin vähitellen 1950-luvulta alkaen. Osa äideistä oli tosin mustan pedagogiikan aikanakin kapinallisia: he hoitivat lapsiaan vaistonvaraisesti ja hellitellen.
Kosketusta on perinteisesti pidetty jotenkin primitiivisenä ja aisteista tuntoaistia vähäarvoisena ja moraalisesti epäilyttävänä. Länsimaisessa ajattelussa tietäminen ja ymmärtäminen on yhdistetty ennen muuta näköaistiin. Silti kosketus on meille lajityypillinen tapa kurottautua maailmaan ja muodostaa yhteys kanssaihmisiin, eikä ihmislapsi kehity normaalisti ilman kosketusta.
Kirja tarjoaa paljon pohdittavaa liittyen sukupuoliroolittuneeseen kosketukseen, ihanteiden muutokseen pidättyväisyyden ajasta nautintopakkoiseen aikaan sekä siitä miten eläimet ovat Suomessa saaneet tärkeän roolin kotien kosketusterapeutteina. On myös kiintoisaa lukea esimerkkejä hyvästä kosketuskulttuurista eri puolilta maailmaa.
Sukupuolisesti värittyneestä koskettelusta puheen ollen, Vahvat yksin, heikot sylityksin ilmestyi ennen lääppijä- ja metoo-kampanjoita. Itse toivon kosketuskeskustelujen hiljalleen johtavan terveempiin oloihin, sellaisiin joissa esimerkiksi kouluissa opettajien ei tarvitsisi varoa oppilaan koskettamista olalle.
”Suomalaisia terveysviranomaisia ei vain voi kuvitella puhumassa kosketuksen tärkeydestä. Mielikuva rasva- ja karppaussotiaan käyvistä vakavailmeisistä lääkäreistä tuntuu yhtäkkiä kovin surulliselta. Vielä surullisemmalta tuntuu ajatus heidän neuvojensa kohteesta: yksinäiseen suoritukseensa sulkeutuneesta ikilaihduttajasta ja himohölkkääjästä. Kosketuksen puutteella voi kuitenkin olla yhteys kansansairauksiimme, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin sekä masennukseen.”
Kosketusta on tutkittu paljon vähemmän kuin vaikkapa stressireaktioita. Eikä Suomi ole ainoa maa, jossa kosketuksen ja oksitosiinijärjestelmän tutkimus loistaa poissaolollaan. Lieneekö tilanne yhä sama; kirjahan ilmestyi 2013? Taina Kinnunen toteaa, että hermoston lääketieteellinen tutkimus keskittyy kamppailuun, kipuun ja stressiin liittyviin sympaattisen hermoston reaktioihin. Kuitenkin eloonjäämisen kannalta kehon rauhoittumisjärjestelmällä on yhtä suuri merkitys kuin pakene tai taistele -mekanismilla.
Kyllä kosketusasioissa on suomalaisissa kodeissa edistytty. Kirjan nuorempien kertojien muisteluistakin tämän voi todeta. Tosin esiin on noussut uusi kompastuskivi, nimittäin vaatimus parisuhteen seksin jatkuvasta nautinnollisuudesta. ”Jälkimodernin parisuhteen opinkappale” on niin vaativa, että moni on valmis hylkäämään kumppaninsa melko nopeasti, jos seksielämä koetaan huonoksi. Kulttuuriantropologi toteaa, että historiallisesti puhutaan nuoresta ilmiöstä. Nähtäväksi jää, mikä on kehityksen seuraava vaihe.
Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus, 2017)
"Aamupäivällä 18. maaliskuuta punaiset menettivät Oriveden aseman, kun Wilkmanin joukkoihin kuulunut Seinäjoen krenatööripataljoona päällikkönsä majuri Aminoffin johdolla valtasi sen. Tilanne oli kriittinen punaisille, koska joukot Lylyssä ja Korkeakoskella uhkasivat jäädä saarroksiin. Viestin kuultuaan panssarijuna n:o 3 lähti kiireesti kohti Oriveden asemaa ja ajoi tulittaen edestakaisin aseman läpi. Uudenmaan rakuunoissa palvellut Lars Haglund muisteli valkoisten kauhistuneita reaktioita metallihirviön edessä. 'Meidän joukkomme olivat vallaneet aseman ja tunkeutuivat voittoa juhlien eteenpäin, kun yhtäkkiä punainen panssarijuna ilmestyi ja levitti kuolemaa ja kauhua ympärilleen.'
"Myös panssarijuna n:o 1 saapui apuun Helsingin suunnasta. Molemmat panssarijunat turvasivat punaisten joukkoja, joita saapui nyt pohjoisesta ja etelästä. Koko päivän Oriveden aseman ympäristössä käytiin ankaria taisteluita. Iltaan mennessä punaiset olivat saaneet vallattua aseman takaisin."
Historioitsija ja tietokirjailija Tuija Wetterstrand luki isoäitinsä veljen, Anton Vilénin muistelmat. Ne oli lähetetty Työväen muistitietotoimikunnan 1965 julkistamaan keruuseen, joka koski tapahtumia 1917-1918. Anton Vilén, hämäläisen talollisen poika olisi vallan hyvin voinut kuulua valkoisiin. Tuija Wetterstrandia alkoi kiinnostaa, miten isoeno oli päätynyt punaisten joukkoon. Hän oli koko sisällissodan ajan kuulunut jopa yhteen heidän valiojoukkoonsa, panssarijuna numero yhden taistelijoihin. Ja mitä nämä panssarijunat olivat? Mikä niiden merkitys sodankäynnissä oikeastaan oli ja yhdistikö niiden miehistöjä joku yhteinen piirre? Wetterstrand huomasi, että aihetta ei ollut kovin paljon tutkittu ja hän kaivautui arkistoihin. Tuloksena on tiivis ja mielenkiintoinen tutkielma sisällissodan vaiheista yhden panssarijunan liikkeiden kautta.
Kun sisällissota alkoi, punaiselle Suomelle jäi maan eteläosien rataverkko. Maanteiden huonon kunnon vuoksi rautatiet olivat strategisesti tärkeä kulkuväylä. Punaisille jäi myös pääosa rautateiden liikkuvasta kalustosta sekä kaikki tärkeimmät rautateiden konepajat. Niistä suurimmat olivat Helsingin Fredriksbergin (Pasilan), Turun ja Viipurin konepajat. Venäläisillä oli sotakäytössä panssariautoja ja -junia. Luultavasti ajatus konepajoilla panssaroitavista junista tuli eversti Mihail Svetšnikovilta, joka oli korkea-arvoisin punaisten toimintaan osallistuneista venäläisistä. Ehkä myös hänen aloitteestaan punaiset saivat sodan ensi päivinä Venäjältä lainaksi panssarijunan, jonka avulla yritettiin murtautumista Haapamäelle.
Kansanvaltuuskunta eli punaisen Suomen hallitus teki helmikuun 1918 alussa päätöksen rakentaa panssaroituja junia. Helmi-huhtikuun aikana niitä rakennettiin kaikkiaan kuusi kappaletta. Junat rakennettiin varsin improvisoidusti eivätkä ne olleet keskenään identtisiä. Panssarijuna n:o 1 muodostui keskellä olevasta veturista ja yhdestä vaunusta sen molemmin puolin. Ne olivat melko kevyesti panssaroituja eivätkä suojanneet miehistöä raskaalta tykkitulelta. Aseistuksena junassa oli konekivääreitä sekä alussa kaksi 57 millimetrin tykkiä. Punaisilla ja valkoisilla oli käytössä muitakin erilaisilla suojauksilla kuten massapaaleilla tai tiilivuorauksella suojattuja taistelujunia.
Käytännössä Suomen puolustamisesta Venäjän vallan aikana oli huolehtinut venäläinen sotaväki. Suomalaiset yksiköt olivat olleet pieniä eikä niillä koskaan ollut tykistöä. Yleinen asevelvollisuus oli lakkautettu 1901 ensimmäisen sortovallan aikana. Se tarkoitti, että 1880 syntyneet ja sitä nuoremmat ikäluokat eivät olleet saaneet lainkaan sotilaskoulutusta. Se puolestaan tarkoitti, että sekä punaisten että valkoisten piti pikakouluttaa joukkoja. Punaiset perustivat Helsinkiin tykki- ja kuularuiskokoulun. Kouluttajina toimi myös venäläisiä sotilaita, mutta kieli oli ongelma. Myöskään aseita ei ollut tarpeeksi. Täältä saatiin värvättyä panssarijuniin kuitenkin jonkinlaisen koulutuksen saaneita miehiä, mutta ei riittävästi. Koska sotilaalliset taidot eivät voineet olla läheskään aina ratkaiseva tekijä, joutuivat päälliköt turvautumaan miehistöä valitessaan toisiin kriteereihin. Niitä saattoivat olla sama työpaikka ja sitä kautta luotettavaksi tiedetty henkilö tai toiminta työväen urheiluseurassa.
"Leikki siis alkoi. Ja jatkui ikävillä viesteillä eri rintamilta. Miehet eivät suostuneet taistelemaan, täydennysjoukkoja kaivattiin vähän joka puolella, mutta ei ollut mistä antaa, ja ammuksista oli huutava pula.
"Portun pataljoonaan kuulunut Anton Styck sadatteli järjestyksen puutetta. 'Suututti leväperäisyys, mitään ei suunniteltu etukäteen, kaikki jäi sattuman varaan.' Styck oli taistelussa aivan Vilppulan kylän tuntumassa radan vasemmalla puolella ja antoi esimerkin logistisista ongelmista, jotka leimasivat punaisten sodankäyntiä: 'Lylystä partio toi pikku kanuunan, mutta siihen väärät panokset, ja miehet lähtivät uudelleen asialle.'"
Punakaartin huonosti koulutetut miehet noudattivat päälliköiden käskyjä jos huvitti ja jos ei huvittanut, niin päällikkö erotettiin. Selkeiden suunnitelmien puute, päälliköiden keskinäiset riidat sekä kykenemättömyys johtaa ja motivoida vaikuttivat osaltaan asiaan. Panssarijunien miehistöt tuntuvat olleen keskimääräistä sitoutuneempaa ja kurinalaisempaa joukkoa kuin rivimiehet, mutta kurittomuutta ja niskoittelua esiintyi varmasti heidänkin joukossaan. Panssarijuna n:o 1:n tykkimiehet olivat ainakin aluksi pääasiassa venäläisiä matruuseja. Junan päällikkö Armas Toivosen kohtalo on karmea esimerkki joko kieliongelmista tai yleisestä huolimattomuudesta. Anton Vilén kertoo:
"Oltiin jo aivan Vilppulan tuntumassa kun tuli onnettomuus. Minä olin Toivosen kanssa takimmaisessa vaunussa. Takimmaista tykkiä hoiti 2 Venäläistä sotilasta, he olivat saaneet tykkinsä laukaisukuntoon ja samalla hetkellä Toivonen sanoi minulle: heitä yksi palli alleni että näen paremmin Vilppulan. Minä hänelle pallin mutta en ottanut itselleni. Kun hän nousi pallille, Venäläiset laukaisi tykkinsä, kuula pyyhkäisi Toivoselta pään, oikea korva jäi hiukan repsottamaan."
Radanvarsisodassa panssarijunia käytettiin tehokkaasti joukkojen tukena. Saksalaisten noustua maihin ne onnistuivat muutamaan kertaan pysäyttämään ja hidastamaan valkoisten etenemistä. Punaisten sodanjohdon osaamattomuudesta ja joukkojen yleisestä kurittomuudesta johtui, että niiden merkitys jäi lopulta toivottua pienemmäksi. Päivällä panssarijunan turvin edenneet joukot jättivät yön tullessa saavutetut asemansa ja vetäytyivät jälleen rintamalinjan taakse. Muutamaan otteeseen junien aseistusta myös sabotoitiin, kun niiden vartiointi lyötiin laimin.
Tuula Wetterstrand on onnistunut kokoamaan hajanaisesta ja puutteellisesta aineistosta kattavan luettelon junan miehistöstä. Yhteenvedosta käy lisäksi ilmi heidän saamansa rangaistukset sodan päätyttyä. On kiintoisaa, että ilmeisesti yhtään panssarijunan miehistä ei teloitettu. Muutenkin tuomiot olivat kohtuullisen lieviä vaatimuksiin nähden, kun otetaan huomioon että kyseessä olivat punaisten pätevimpinä pidetyt sotilaat.
Junan miehistön lisäksi seurataan kirjassa erään keskeisen vaikuttajan Gustaf Gressen Tamlanderin, "Puna-Kössin" uraa. Hän oli Fredriksbergin konepajan työnjohtaja ja toiminut metallityöntekijäin liiton tehtävissä 1900-luvun alussa. Tamlander sai tehtäväkseen panssarijuna n:o 1:n varustamisen ja miehistön valinnan. Hän vastasi myös muiden junien valmisteluista ja hoiti tehtävänsä niin hyvin, että huhtikuussa 1918 hän sai ylennyksen kaikkien punakaartin panssarijunien ylipäälliköksi. Punaisten ääriaineksia edustava komppanianpäällikkö Mikko Kokko tai joku hänen joukostaan ampui Tamlanderin 3.5.1918 Vehkalahdella.
Valkoisten puolella taistellut ruotsalainen eversti Ernst Linder kirjoitti, että punaisilta saatiin Kotkassa sotasaaliiksi kaksi panssariveturia. Tuula Wetterstrand arvelee, että ne olivat panssarijunat n:o 1 ja 2. Jatkosodassa panssarijunia käytettiin vielä jossain määrin, mutta ilma-aseen kehittyminen teki ne sotatoimiin vanhentuneiksi.
Tommi
Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)
Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)
Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."
Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia.
Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.
Felix Kersten:
"Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."
Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."
Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)
Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.
Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin."
Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)
Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.
Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.
Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena
Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.
Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.
Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta.
Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"
Eine sehr komplizierte Geschichte!
Tommi
Eteenpäin! Vorwärts! Forward! Antauen! : kaikki levytykset 1966-1970 (M.A.N. Productions Oy, 2016)
Suurenmoisen tekstiliitteen kirjoittaja on Jukka Lindfors, jolta lainaukset ellei toisin mainita
M.A. Nummisen musiikkisosiologinen koe alkaa
"Taiteen pioneerit ovat aina halunneet laajentaa näkymiä maailmaan - myös alueille, joita on pidetty salattuina. Gynekologina en silti pidä tarpeellisena, että sukupuolielimistä lauletaan."
Tri Kaisa Turpeinen kiellettyään M.A. Nummiselta luvan tekstinsä käyttöön kappaleessa Jenkka ulkosynnyttimistä, Me naiset 1966:35
Planeetat olivat otollisessa asemassa, kun opiskelija Mauri Antero Numminen keväällä 1966 etsi itselleen kiinnitystä levylaulajaksi. 60-luvun alussa hän oli tullut Helsingin yliopistoon ja sukkuloi siellä joustavasti kielitieteen, tähtitieteen, kansanrunouden, filosofian ja etenkin sosiologian tieteenaloilla. Levytuottajat kuuntelivat hänen näytenauhaansa. Joidenkin mielestä ääni oli mielenkiintoinen tai peräti viihdyttävä, mutta kaupallinen potentiaali puuttui jokseenkin kokonaan.
Samaan aikaan toisaalla Nummista kolme vuotta nuorempi musiikkisosiologi Pekka Gronow oli pohtimassa pienten kulttuurilevy-yhtiöiden mahdollisuuksia. Uusi tekniikka oli tehnyt levyjen tekemisestä aikaisempaa halvempaa. Juhlallisuus äänilevyn ympäriltä oli hälvenemässä ja sille oli löytymässä uusia rooleja. Kirjakustantajat julkaisivat kirjallisia äänilevyjä ja teatterit ja kabareeryhmät taltioivat esityksiään. Erilaisia oma- ja pienkustanteita oli alkanut ilmestyä.
Gronow Aikalainen-lehdessä (Musiikin uusi aalto, 1966): "Uusia kanavia on aukeamassa, ja lemmen ja kaihon lisäksi markkinoille on päässyt uusia ajatuksia. Ihmiset ovat jälleen ruvenneet itse tekemään lauluja, iskelmien säveltäminen ei enää ole muutamien ammattilaisten monopolina."
M.A. Nummista ja Pekka Gronowia yhdisti myös syvä kiinnostus jazziin. He tutustuivat Akateemisessa Jazzkerhossa ja olivat perustamassa aleatorista jazzyhtyettä, The Orgiastic Nalle Puh Cultivators -bändiä. Yhtyeen läpikäyvänä ajatuksena oli mahdollisimman suuri henkilökohtainen vapaus: "Jokainen saattoi soittaa oman mielensä mukaan ottamatta turhia murheita toisten mukana pysymisestä". Gronow valmisteli pro gradua äänilevyteollisuuden ja radion merkityksestä musiikin välittäjinä, sillä hän oli ensimmäisiä, jotka suhtautuivat populäärimusiikin vakavasti ja vähättelemättä. Nyt hän halusi täydentää teoriaa ensikäden havainnoilla, kunhan se tapahtuisi mahdollisimman halvalla.
Gronow sai Nummisen innostumaan musiikkisosiologiasta ja ehdotti Nummiselle yhteisen levymerkin perustamista. Ajatus iski heti kipinää. Korkeakulttuurisen nykymusiikin ystävä M.A. Numminen oli ollut muusikkouransa alussa rumpalina Unto Monosen yhtyeessä ja olihan sosiologin jo yleissivistyksen nimissä syytä paneutua myös iskelmiin ja pop-musiikkiin. Yhteistyön sinetiksi Gronow sävelsi Nummiselle tangon Hevoset ja minä.
"Eteenpäin! oli varmaankin ensimmäinen suomalainen levymerkki, jonka toiminnan yhtenä keskeisenä motiivina oli tyydyttää perustajiensa huumorintajua."
Undergroundia ja avantgardea
"Päätä puistellen on kuunneltava hänen onnettomia sovituksiaan M.A. Nummisen kammottavilla levyillä, hänen onnahtelevaa kitaransoittoaan; mielessä käy joskus ajatus, että mies joka on osasyyllinen näihin levytyksiin ei voi kaikkina hetkinään olla tasapainossa ympäristönsä kanssa."
Paavo Helistö, Antenni 1967:42
M.A. Numminen oli debytoinut laulajana eri yhteyksissä jo aikaisemmin. Onomatopoeettisessa bluesesityksessä tekniikan ylioppilaiden juhlassa 1963 oli Teekkari-lehden mukaan "hämmästyttävän väkevää ja alkuperäistä voimaa". Akateemisen yksinlaulukilpailun tuomaristo sai seuraavana vuonna kummastella hänen "laulukonetta" sekä taustanauhoilta kuuluvaa hälyä ja elektroniääniä. Filosofi Wittgensteinin teksteihin tehtyjä lauluja Numminen oli esittänyt Helsingin Kulttuuritalolla. Nyt koottiin ensimmäiseen äänitystilaisuuteen Hämäläis-Osakuntaan soittajia Nalle Puhista ja Nummisen omasta Viisi Vierasta Miestä -yhtyeestä. Äänitys tuli halvaksi koska kenellekään ei tietenkään maksettu mitään. Gronow saattoi ehkä antaa hämmästyttävän laajasta levykokoelmastaan jonkun levyn soittajille. Teosto-maksuilta vältyttiin, koska kukaan ei siihen kuulunut. Levyn kansikuvana käytettiin Nummisen omaa piirrosta jne.
Vastaava säästölinja oli ominaista koko toiminnan ajan. Joskus levy kaiverrettiin vain toiselle puolelle, jolloin toisen matriisin kulut säästyivät. Etikettejä tekstailtiin talkootyönä ja bändit tukijoukkoineen hoitivat jakelun. Ruotsalaisen Baby Grandmothers -yhtyeen äänitys onnistui peräti Finnvoxin studiossa, koska Numminen myi yhden jutun Suosikkiin ja tilat saatiin vuokratuksi halvempaan viikonloppuhintaan. Lisäksi erinäisiin kunniallisiin organisaatioihin - Kulttuuritalolle ja Yleisradioon - soluttautuneet ystävät järjestivät tiloja ja laitteita äänityksiä varten. Yleensä niiden piti tapahtua virka-ajan ulkopuolella; ehkä joku viinapullokin sujahti paikan vahtimestarin povariin. Ylempi taho saattoi olla asiasta tietoinen ja suhtautui ymmärtävästi nuorten puuhiin: "Pekka Saarnion mukaan Kulttuuritalon johto oli tosin tietoinen tilojen epävirallisesta käytöstä. Keikoilta palaavat muusikot käyttivät salia muutenkin yöaikaan."
Eivätkä kaikki levyt niin luokattoman huonoja ole. On kiinnostavaa, että näin epämääräisiltä ja joskus epäilyttäviltä kuulostaviin levyhankkeisiin löytyi soittajiksi sellaisia suomalaisen jazzin huippuosaajia kuten esimerkiksi Pekka Pöyry, Henrik Otto Donner, Teppo Hauta-aho, Pekka Sarmanto ja Edward Vesala. (Syy saattoi joskus olla aivan ymmärrettävä: Peter von Bagh arveli muistelmissaan, että kerran saksofonistiksi valikoitui Pekka Pöyry, koska tämän kollega Stanley Lindroos ei naurultaan kyennyt kappaletta soittamaan.)
Skandaalinkäryä ja Turun romantiikkaa
Tuskin oli debyyttijulkaisu M.A. Numminen laulaa saatu markkinoille, kun kohu taiteilijaryhmän ympärillä alkoi. Nummisen ryhmä osallistui heinäkuussa 1966 Jyväskylän kulttuuripäivien Visuaaliseen varieteeseen. Sähköt katkaistiin kesken Nummisen, Rauli Somerjoen & kumppanien esitystä ja paikalle hälytetty rikospoliisi ilmoitti lopettavansa tilaisuuden. Laulut, jotka oli sävelletty Suomen asetuskokoelman ja lääketieteellisten oppikirjojen teksteihin, olivat lopullisesti suututtaneet päivien johtajan Päivö Oksalan, joka oli jo valmiiksi ärsytetty jouduttuaan aiemmin sensuroimaan taideopiskelijoiden fallosveistoksen.
Yleisradio varusti levyn merkillä "käyttöä harkittava". Seuraava EP M.A. Numminen laulaa jälleen syntyi Suuren Seksiskandaalin jälkeen ja joutui YLE:ssä kokonaan esityskieltoon. Kappale Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä on tekstinä puhdasta kapulakieltä. Kuitenkin Rauli Somerjoki saa solistina "lakitekstin tuntumaan suorasukaiselta lemmenaktin kuvaukselta, ja kappaleen esityskieltoon pannutta Yleisradion ohjelmapäällikköä voikin onnitella asian vaistonvaraisesta ymmärtämisestä".
Eteenpäin!-levyt joutuivat jo alkuvaiheessa tarkkailuluokalle ja julkiset kohut ja sensuuritoimet rasittivat niitä jatkossakin. Monet tapahtumista liittyivät tosin enemmän sen artistien toimintaan kuin teksteihin tai varsinaisen emoyhtiön omiin puuhiin.
Yleisradion ohjelmasarjan Maanalaista menoa valmistelu aloitti M.A. Nummisen ja turkulaisvoittoisen taideryhmän nimeltään Suomen Talvisota 1939-40 välisen yhteistyön. Ryhmän kantavia voimia olivat runoilijat Jarkko Laine ja Markku Into. Numminen koki rock-herätyksen ja totesi rockin yhdeksi u-liikkeen tärkeimmistä taisteluvälineistä.
Suomen Talvisota kutsuttiin mukaan Nuoren Voiman Liiton talvipäiville Karhulaan maaliskuussa 1969. Seuraava skandaali oli valmis.
"Lehtiselostusten perusteella on vaikea saada täyttä kuvaa tapausten kulusta, mutta Karhula-lehden yhteenveto on jo luettelona impressiivinen: 'Järjestyshäiriöitä, rivouksia, huumausaineita, esiintymisistä kieltäytymisiä, Yhdysvaltain ja Englannin lipun polttamisia, intoilua ja vallankumouksen ja mustan vallan voiman paisuttelua.' Nummisen mukaan Laine karkotettiin välikohtauksen johdosta Karhulan kunnanrajalle."
Eteenpäin! näin jälkeenpäin
Eteenpäin!-levymerkin historia on olennainen osa suomalaisen undergroundin historiaa 1960-luvun loppupuolella. Se julkaisi vain neljätoista 7-tuumaista levyä ja yhden LP:n, mutta jätti merkittävän jäljen ainakin aikalaisten mieliin. Nämä äänitteet antavat osittaisen kuvan tuosta ajasta, sillä yhtyeiden esiintymisissä kollektiivinen improvisaatio esitti tärkeää osaa. Niihin liittyi joskus eräiden jäsenten spontaaneja riisuuntumisia sekä erilaisia performansseja.
Levy-yhtiö otti suojiinsa ammattilaisten lisäksi niin amatöörimäisiä esiintyjiä, että vasta punk-liike pystyi vastaavaan. Minkään vakiintuneen äänitefirman mieleen ei taatusti olisi tullut tällaisen "friikkisirkuksen" pestaaminen talliinsa. Digitaalisen vallankumouksen ravisteltua ääniteteollisuutta on nykyään vaikea kuvitella, miten tuohon aikaan oli todella poikkeuksellista päästä levyttämään - varsinkaan jos musiikki oli vähänkään valtavirrasta poikkeavaa. Ja poikkeavia eräät kappaleet olivatkin. Seuraavassa Jouni Kesti ja Seppo Laine ovat äänittämässä Vallankumouksen analyysiä, viimeistä klassisen Eteenpäin!-kauden julkaisua Akain kotinauhurilla ja kahdella kehnolla mikrofonilla:
"Laine on edelleen ylpeä ideasta, jonka sai kesken session: hän tunki toisen mikrofonin syvälle torvensa mutkaan ja väänsi samalla nauhurin sisääntulon maksimille saaden näin aikaan ällistyttävän särösoundin. Vallankumouksen analyysin loppu kuulostaa hurjistuneelta elektronimusiikilta. Kansan Uutisissa Ilpo Saunio arveli saksofoninsoiton tulleen nyt viedyksi äärimmäiselle rajalle, mutta palautti samalla mieleen modernin konserttimusiikin piirissä käydyn keskustelun siitä, kuinka tarpeeksi pitkälle vapautunut muoto 'ei enää kommunikoi kenellekään muulle kuin säveltäjälle itselleen'".
Pekka Gronowin määritelmän mukaan (Notes for the Underground, 1968) musiikissa "maanalaista" on se mikä jää näkökenttämme alapuolella, esimerkiksi ossetialainen hanurinsoitto tai 1930-luvun tsekkiläiset tangosäveltäjät. Vastaavat suomalaiset kummallisuudet olivat Eteenpäin!-merkin ydinosaamisaluetta. Ilman näitä levyjä kuva 1960-luvun lopun musiikkikulttuurista olisi vajavainen ja selkeästi ilottomampi. Lisäksi levyjen tekijät osoittivat, että kokeileva äänitetoiminta on mahdollista ilman välitöntä velkavankeuden uhkaa, joskin se edellytti erinäisiä luovia ratkaisuja. Ideologisesti tällainen tee-se-itse -malli oli tärkeä myös myöhemmälle punk-herätykselle.
Jukka Lindfors ei spekuloi sillä, olisiko Eteenpäin! voinut jatkaa menestyksellisesti vielä 1970-luvulle, jolloin poliittinen laululiike sekä rock eri suuntauksineen vahvistuivat. M.A. Numminen jatkoi menestyksellisesti uraa Love Recordsilla, joka julkaisi eräitä muitakin Eteenpäin!-merkillä aloittaneita artisteja mm. Suomen Talvisota 1939-40, J.O. Mallander ja S. Albert Kivinen.
1970 Love Records sai luvan käyttää Eteenpäin!-nimeä omana alamerkkinään ja siinä julkaistiin poliittisen laulun kaikkein epäkaupallisimpia esityksiä, esim. poliittista musiikkia Koreasta ja Albaniasta. Kokeileva ja sitoutumaton kulttuuriradikalismi alkoi olla ohi. Underground, joka oli mieltynyt jollakin tavalla pieleen menneeseen ja asiaankuulumattomaan, ja jonka levyillä saattoi olla kappaleiden eri ottoja sekä puheenpölinää, jäi alakynteen, kun asioista alkoivat päättää vakavamieliset miehet, joilla silmätkin olivat kuin vatupassin kuplat.
Otetaan lopuksi CD-kokoelman tekstiliitteen aarrekammiosta ote, joka on oikeastaan pätevä kredo tälle M.A. Nummisen musiikkisosiologiselle kokeelle. Teksti ilmestyi lehdessä Nuori voima 1969:3.
Ulrich Pätzold: Työpaperi kirjallisille pohdiskelijoille (suom. Ilkka-Juhani Takalo-Eskola)
"porvarillinen kritiikki on irrallista estetiikkaa
sen kuulee puhuvan rikkomuksista taidetta vastaan, epätäydellisestä taideteoksesta. se valittelee puutteita ja tekee naurunalaiseksi sellaisia ilmauksia, jotka eivät vastaa olemassaolevia kielen luonnoksia. minkä takia sellainen ihminen olisi naurettava, jonka täytyy kivettyneiden yhteiskunnallisten struktuurien johdosta naurettavalla tavalla julistaa epävapaata ihmisenäoloaan? tällainen yhteiskunta olisi saatettava naurunalaiseksi. naurettavaa on pikemminkin estetiikka apostoleineen, jotka eivät tunne loukattua ihmisenäolemista, vaan vain loukatun taiteen."
Tommi
Jantso Jokelin ja Touko Hujanen : Joutoretki : road trip kätkettyyn Suomeen (Like, 2022)
”Lahoavan nukkavieru estetiikka ei ole vain Suomi-matkailun hajamielinen sivutuote tai laiminlyöty takapiha. Näyttää siltä, että me oikeasti haluamme tätä. Kummalliset pihanäyttelyt, kotiseutumuseot sekä aivan omana lukunaan erilaisten ITE-taiteilijoiden nikkaroimat ruosteiset veistospuistot ovat suosittuja matkakohteita, joihin moni suhtautuu suurella uteliaisuudella ja lämmöllä.”
Kirjan joutoretkeilijät eli unohdetun, kadonneen tai kadonneeksi luullun etsijät, toimittaja Jantso Jokelin ja kuvajournalisti Touko Hujanen ovat tehneet yhdessä pitkiä reportaaseja vuodesta 2006 lähtien. Tähän kirjaan on koottu tekijöiden matkakertomuksia kuuden vuoden ajalta. Osa reportaaseista on julkaistu vuosien 2016–2021 aikana Raymond– ja X-lehdissä. Tekijöiden tutkimusmatkat suuntautuvat syrjäiseen, siihen rapistuneempaan Suomeen. He sanovat lähteneensä etsimään yhtenäiskulttuurin maatunutta luurankoa. "Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.”
Kun kirjan teko - tai matka - kestää vuosikausia, on sillä oltava jokin vaikutus myös tekijöihin. Jantso Jokelinilta kysyttiin Aamu-tv:n lähetyksessä 11.7. miten Suomi on tänä aikana muuttunut. Jokelin ei Suomen osalta kovin suurta muutosta ole havainnut. Sen sijaan hänen oma suhtautumisensa aiheeseen muuttui melkoisesti. Jos kirjan alkupuolen jutuissa saattoi vielä löytää tietynlaista poikamaista hihitystä kohteiden kuvauksissa, jotka kaupunkilaisen silmiin näyttävät kummallisilta, niin ajan mittaan tapahtui tietynlainen aikuistuminen. Projekti alkoi tuntua oikealta elämäntehtävältä. Jokelin pystyi itse asiassa ajoittamaan muutoskohdan: se oli vuosi, jolloin he kuvaajan kanssa kiersivät matkustajakoteja. Niiden huoneiden pelkistetty tyhjyys käänsi väkisin huomion omaan sisimpään ja oli pakko alkaa kuunnella sitä.
"Ajamme maaseutumaantietä alkutalven paperinkuivassa iltapäivässä. Pysähdymme nukkuvan lomakylän viereiseen tienvarsikuppilaan. Tuulee. Autoja on parkissa muutama, jäätelömainos on haalistunut melkein tunnistamattomaksi. En enää ymmärrä, missä olemme. Tuntuu, että kierrämme ympyrää.
Tällaisilla seuduilla matkustajakodit vielä sinnittelevät. Tuhannella madonluvut kuulleella suomalaisella pikkukylällä ei voi olla kansainvälistä hotelliketjua. Vain matkakoti voi pärjätä, eikä yleensä sekään. Monessakaan ei näe juuri asukkaita. Löydämme vieraista vain jälkiä, tarinoiden murusia, sirpaleita menneistä elämänpelin siirroista. Neljän valkean seinän sisällä aistideprivaation riivaama mieli alkaa nostaa hahmoja kuolleista.
Tuossa niitä kulkee, haamuja, läpinäkyvinä vinoa käytävää pitkin. Matkapäivien tyvenessä, yhden illan hautapaikkaa etsien. Näen vanhan eukon, joka lämmittää matkustajakodin kakluunia vapisevin käsin. Kiertävän karaokevetäjän, joka palaa seurahuoneelta palkkio kirjekuoressa. Isän, joka huutaa parkkipaikalla antennipuhelimeen, kuinka hänelläkin on oikeus nähdä omia lapsiaan. Näen kaupparatsun, joka istuu sängyn reunalla edellispäivän konjakkia hikoillen, puristaa kätensä ristiin ja päättää ettei ensi syksynä enää. Sitten hän nousee, solmii kengännauhansa, vetää Brylcreemiä hiuksiin ja lähtee kohti seuraavaa kaupunkia."
Ote kuvaa hyvin Jantso Jokelinin ilmaisua. Hän haluaa sen olevan määrittelemättömällä seudulla esseen, runollisen matkakertomuksen ja reportaasin välimaastossa. Hänen tyylinsä eroaakin valtavirtaisesta journalismista, joka etenee polulta juurikaan poikkeamatta ja haluaa esitellä selkeitä vastauksia. 17-vuotiaana Jokelin sai kirjallisen herätyksen luettuaan Jack Kerouacin kirjan Matkalla. Se kannusti häntä ryhtymään itse kirjoittajaksi. Amerikan keskiluokkaistumisen takia Matkalla-kirjasta tuli myös dokumentti erään kesyttömän aikakauden päättymisestä. Myöskään kaikkien näiden Jokelinin kirjan kuvaamien ilmiöiden tulevaisuudesta ei ole takeita, vaikka eräät niistä vaikuttavat yllättävän sitkeiltä. On siis hyvä, että niistä jää ainakin tällaisia todistuskappaleita. Kirja osoittaa todeksi Lauri Viidan mietelmän: ”Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen.” (Moreeni)
Aikuistumista osoittaa se, että kirja välttää kansankulttuuriin usein osuvan vähättelyn. Vaikka kaikkia perinneherkkuja ei suurin surminkaan pystytäkään nielemään, teos antaa arvostavan kuvan kohteistaan. Matkustajakotien lisäksi esitellyiksi tulevat peltoautoilu, lavatanssit Pekkaniskan Poikien kiertueen mukana, Sievin Muttimarkkinat, kantatie 66, Suomen hämärimmät ruoat ja perhekylpylät. Näiden laajojen osioiden välissä on kiinnostavia, lyhyitä kappaleita, taukopaikkoja sekä kehyksinä Suomen kurjimmat nähtävyydet ja Satulinna joutomaan.
Jantso Jokelin:
"Niin. Oikeastaan me metsästimme haaveita, ilon ja onnen kuvia - unelmia, jotka täyttyivät tai jäivät täyttymättä. Onnistumisia tärkeämpää oli löytää pyrkimyksiä, vilpittömän tahdon täyteisiä kurotuksia kohti toiveiden tähtitarhoja. Joskus ne kertovat kulttuurista ja elämästä enemmän kuin suuret menestystarinat."
Myös oivallisessa esseessä Jack Kerouacin Matkalla-kirjasta Jantso Jokelin sanoo kirjoittavansa mieluummin epätoivoisesta etsinnästä ja vastausten puutteesta. Oikein sommiteltu joutoretki saattaa hyvinkin elää kauemmin kuin loistokkaalta vaikuttava menestystarina.
Tommi
Lähteinä käytetty myös seuraavia:
Jantso Jokelinin haastattelu Aamu-tv:ssä 11.7.2022
Jokelinin essee Jack Kerouacista
Kari Wikholm: Pirtun tie – Rutt 96. Books on Demand 2021.
Yrittäjänä ja liike-elämän konsulttina tunnettu Kari ”Wiki” Wikholm tekee aluevaltauksen romaanikirjailijana. Wikholmin kunnianhimoinen esikoisromaani on yhdistelmä meriseikkailua, dekkaria ja kehityskertomusta.
Pirtun tie – Rutt 96 on osin tosipohjainen. Se sijoittuu vuoteen 1930, Suomen merialueille ja saaristoon. Päähenkilö Sven on entinen torppari, nykyinen laivuri, joka kuljettaa tiilikuormia kumppaninsa Erikin kanssa. Miesten välit eivät ole luontevat; tapahtumien painolastia on kertynyt kansalaissodan ajoilta asti. Sven haluaa kuitenkin luottaa kumppaniinsa.
Wikholm kuvailee hyvin nuoren Suomen kasvukipuja. Ajat ovat olleet ankarat, ja kansalaissodan arvet aristavat yhä. Tammisaaren vankileirit vilahtelevat puheissa ja muistoissa. Toisaalta sodanaikaisilla tekemisillä on voinut saada henkilökohtaista etua.
Sven haaveilee sosiaalisesta noususta. Hänellä on mahdollisuuksia, koska hän perheineen on uskollisesti palvellut torpparina, sitten viljelijänä ja kalastajana. Hänestä tulee Jaala Ainon toinen omistaja. Veri vetää merille haasteista huolimatta. ”Mutta merimiehen pitää oppia rakastamaan merta myös silloin, kun tuuli tuivertaa ja aallot lyövät vastaan.”
Kieltolaki saa jotkut laivurit liikkeelle rikastumisen toivossa. Laivat kuljettavat lastia sinne ja tuovat pirtua tänne. Rutt 96 on pirtureitti, joka on saanut nimensä kuljetettavan aineen pitoisuudesta. Saaristoseudun virkavalta yrittää saada salakuljettajia kiinni. Tuo reitti on oikeasti ollut olemassa.
”Hjalmar oli herännyt yksin hotellihuoneessa Tallinnassa Gloria Palacen sviitissä, jonka pirtukumppani Arnold Mikiver oli hoitanut neuvottelujen päätteeksi. Ilta oli venynyt aamutunneille asti, mutta ilta oli ollut todella antoisa. Illallisen jälkeen he olivat neuvotelleet merkittävästä lisäyksestä pirtun tuontiin Suomeen. Tähän asti oli pirtua tuotu vene kerrallaan aina Tallinnasta ja muualta Eestistä asti. Mutta nyt oli saatu puolalaisia mukaan toimintaan, ja isot rahtilaivat oli tarkoitus tuoda suoraan Suomen merirajan tuntumaan, josta sitten pikaveneet toisivat lastin nopeasti sellaisiin syrjäsatamiin, joissa oli mahdollisimman vähän valvontaa. Oli myös alustavasti neuvoteltu salassa suomalaisen S/S Wirin päällystön kanssa, joka teki säännöllisesti matkoja Hollannista, Belgiasta ja Leningradista. S/S Wiri oli vasta ostettu vuonna 1929 Suomen lipun alle, ja miehistö oli vielä lähes pelkästään puolalaisia, mikä oli hyvä myös sanan leviämistä silmällä pitäen. Eteenpäin kuljetus etenkin Snappertunan ja Sipoon saariston kautta oli erittäin hyvä ajatus johtuen vaikeasta merivalvonnasta. Kaikki valvonta perustui tänä keväänä 1930 lähes yksinomaan näköhavaintoihin, ja noissa kohdin olivat Suomenlahdella aukot. Arnold ottaisi vastuun Sipoon kuljetuksista ja Hjalmar Snappertunan sektorista.
Ilta oli venynyt aamutunneille asti, ja viinaa oli taas virrannut Ravintola Kult Lovissa runsaasti. Myös joitakin daameja oli lyöttäytynyt seuraan, mutta Hjalmar oli heittänyt heidät ulos ennen puolta yötä. Nyt ei ollut aikaa millekään portoille, kun piti saada merkittävä kasvu aikaiseksi pirtukaupassa.”
Romaanin kiinnostavuus nousee tosipohjaisuudesta ja värikkäistä henkilöistä. Svenin sisäinen paini – pysyäkö kaidalla polulla vai ei – välittyy hyvin. Unelma vaurastumisesta houkuttelee, ja osa tätä unelmaa on kaunis aatelisneito. Sven maksaa oppirahoja, mutta kirjan lopussa lukijalle jää tyytyväinen ja tulevaisuudentoivoinen tunnelma.
Myös saksalainen sukellusvenekapteeni Heinrich von Papenberg, aikansa natsikoneiston luomus, on herkullisesti hahmoteltu. Von Papenbergin haaveena on luotsata isoimman merimahdin, Saksan, aluksia, hän saapuu Suomeen ilmalaivalla (kirjailijan mielikuvitus luo kohtauksesta mainion), tarkoituksenaan testata ystävällismielisen kumppanin sukellusveneitä. Niitä todella aikoinaan testattiin Tammisaaren Lappoon merialueella. Yllättäen seurue joutuukin filmaamaan saksalaisten propagandaelokuvaa.
Pirtukeisareiden, Hjalmarin ja kumppaneiden, keskinäiset välienselvittelyt tuovat jännitystä kertomukseen, ja mukaan mahtuu myös poliisin surma, joka sekin on oikea historiallinen tapahtuma.
Kari Wikholm on sulauttanut kokemuksiaan ja merellistä harrastuneisuuttaan tekstiin taidokkaasti. Sen huomaa pitkin matkaa, mutta erityisesti alun merenkäyntikohtauksessa ja sukellusveneen kyydissä oltaessa.
”Heinrich kuunteli sivusta kohtausta pelonsekaisin tuntein. Tämän komennuksen tarkoitus oli testata Suomen sukellusveneitä, jotta niistä on jatkossa hyötyä myös tulevalle Weimarin tasavallalle. Nyt koko tästä retkestä on tulossa suoraan natsipuolueen kevätretki, ja olemme tehneet vasta ensimmäisen sukelluskokeen. Hän ei pitänyt ollenkaan tilanteen kehittymisestä. Onneksi sentään sukellusvene Iku-Turso käyttäytyi hyvin. Turun Crichton-Vulcanin telakka oli tehnyt loistavaa työtä. Laivasto-osasto saapui Jussarön eteläpuolelle, ja Iku-Turso oli taas noussut pintaan. Vanha hiekkajaala eli kaljaasi Maria av Viborg ei ollut kovinkaan vanha, vaan se oli veistetty Föglössä 1923 ja oli 25 metriä pitkä. Bruttopaino oli 145 tonnia, ja siinä oli 41 hv:n kuulalaakerikone. Saksan valtio oli ostanut aluksen huutokaupasta 5 000 markalla, ja se oli elokuvan rekvisiittana. Mariasta oli poistettu kaikki irtonainen ja päästetty nyt ajelehtimaan 2 metrin korkuiseen maininkiin. Moottoritorpedovene MTV-1 oli noukkinut Marian kolmen hengen miehistön talteen, ja sukellusvene Iku-Turso valmistautui ampumaan ensimmäisen torpedon. Tällä kertaa se suoritti ammunnan pintakulusta.
”Täällä silta, taisteluhälytys”, komensi Rahola. Komentotornissa oli Raholan lisäksi samat Bartenbach, Heinrich ja kaksi elokuvakuvaajaa.
Pirtun tie – Rutt 96 etenee riuskasti ja miehekkäästi kuin Alistair McLeanin jännärit, huumorin ripauksella ryyditettynä. Kertojanäkökulma vaihtelee kaikkitietävän kerronnan ja minän (Sven) välillä. Ratkaisu toimii hyvin. Ikävä kyllä tekstiin on jäänyt joukko häiritseviä virheitä, joista jotkut liittyvät juuri kertojan vaihtumiseen ilman typografisia vihjeitä. Kun pystyy katsomaan noiden lapsusten ohi, mieleen jää viihdyttävä, vauhdikas ja merellinen seikkailutarina, jolle kernaasti odottaisi jatkoa.
Kestävän kehityksen asuntoalue. Toim. Pekka Rytilä ja Kari Sundell. Osuuskunta Suomen Asuntomessut ja Rakennusalan Kustantajat 1992.
Tämä sattumalta käsiini päätynyt vaatimattoman oloinen kirjanlipare osoittautui sangen kiinnostavaksi. Noin satasivuinen teos ilmestyi aikoinaan asuntomessujen 25-vuotisen taipaleen kunniaksi vuonna 1992. Sen alkuosa on raportti VTT:ltä tilatusta tutkimuksesta, joka selvitti rakennettuja asuntoalueita kestävän kehityksen kannalta. Kirjan loppuosa koostuu alan asiantuntijoiden käymästä keskustelusta näkökulminaan muun muassa asumisen ergonomia, ekonomia ja etiikka.
Kirjaa on kutkuttavaa lukea 2020-luvulla, kun tiedämme, mitä 1990-luvun alun jälkeen on tapahtunut ympäristöasioissa ja asuntorakentamisessa.
Tutkimuksessa arvioitiin neljän erilaisen asuntoalueen ekologisuutta koko asuntoalueen elinkaaren kannalta. Elinkaareksi määriteltiin jostakin syystä 40-43 vuotta – asia, josta professorit vähän kiistelevät kirjan loppuosan keskusteluissa.
Huomioon otettiin rakennusvaiheen materiaaliasiat, käyttökustannukset, lämmityksen hinta, polttoainekustannukset erilaisissa kaavoitusratkaisuissa ja niin edelleen. Alue 1 oli tiiviisti rakennettu pientaloalue, alue 2 väljästi rakennettu pientaloalue, alue 3 väljästi rakennettu alue, jossa oli sekä pientaloja että kerrostaloja, ja alue 4 lähiömäinen, tiiviisti rakennettu kerrostaloalue.
Lämmitystavat vaihtelivat, ja lopputulema oli, että lämmityksen näkökulmasta energiaa säästyi parhaiten pientalossa, jossa oli talokohtainen lämmitys. ”Kestävän kehityksen asuntoalue kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa lämmitykseen sitä kautta, että rakennusten vaipat ovat energiataloudellisia ja asunto- ja talokohtainen energiansäästö motivoitua ja toimivaa.” Jos taas ajateltiin, minkä asuntotyypin rakentaminen kulutti eniten energiaa, niin syyttävä sormi sojotti betonisiin kerrostaloihin, sillä tuotantovaiheessa betonin työstäminen kaikkine vaiheineen nielee energiaa.
Suositusjohtopäätös oli, että esimerkiksi aurinkoenergia pitäisi valjastaa käyttöön, ja suosia rakennusmateriaaleissa energiaystävällisiä vaihtoehtoja (lue: puuta). Ainesosia käytettäisiin kernaasti uudelleen, kun rakennuksia tai niiden osia uusittaisiin.
Mikään aluetyyppi ei ollut absoluuttisesti hyvis tai pahis. Kuitenkin raportti toteaa, että ”yhdyskuntarakenteen tarpeeton väljyys on tuhlausta”.
Tiettyä idealismia oli ilmassa: ”Kestävän kehityksen asuntoalueelta löytyy omatoimisia, taloudellisia, yhteistyökykyisiä, kulttuuriarvoja kunnioittavia ja tulevaisuuteen uskovia ihmisiä.” Siis reipasta ja viisasta väkeä.
Keskusteluosuuden alkajaisiksi kerrotaan kestävän kehityksen määritelmä, joka pohjautui Brundtlandin komission mietintöön: se on sitä, että mahdollistetaan nykyisille sukupolville heidän tarpeittensa tyydyttäminen ilman että viedään tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän tarpeensa. Ensin näkökulma painottui ekologisuuteen, myöhemmin mukaan tuli vaatimus sosiaalisesta ja taloudellisesti kestävästä kehityksestä.
Torsti Kivistö, tekniikan tohtori ja VTT:n laboratoriojohtaja, korostaa ilmakehän hätätilaa, siis vuonna 1992. Nyt kun ilmakehän ja merien saastumisesta on ollut tutkittua tietoa tarjolla ainakin viisikymmentä vuotta, voi ihmetellä, miksei professorienkin mainitsemaa perussyytä, ihmisten liiallista määrää maapallolla saada mitenkään agendalle. Rakennustaidon päätoimittaja Pekka Rytilä sanoo kirjassa suoraan: ”Olen aivan vakuuttunut siitä, että olemme menossa hyvin vakavaan kriisiin tässä maailmassa, ja se edellyttää nimenomaan kriittisen ajattelutavan kehittämistä ja poliitikkojen couragea ottaa vastuuta päätöksistä.”
Lisää jännittävää ajankuvaa. 1990-luvun alun Suomessa pohdittiin vielä, mahtuvatko ympäristöystävällisyys ja kasvava kansantuote mitenkään samaan lauseeseen. Ja maassa vallitsi jonkinlainen nihkeys puurakentamista kohtaan. Heikki Poijärvi, tekniikan tohtori ja VTT:n tutkimusjohtaja, kertoo taistelleensa 10 vuotta VTT:n puulaboratorion puolesta, että puurakentaminen edistyisi. Esteetikko, taidehistorioitsija ja kulttuurin moniottelija Henrik Lilius selittää, että Suomessa on perinteisesti pidetty puutalossa asumista halpa-arvoisena ja kivitalossa asumista hienona. Se on ikään kuin meillä verenperintönä. Erkki Helamaa, arkkitehti ja rakennusopin emeritusprofessori kertoo: ”Sanottiin nuorena miehenä, että jos hammaslääkärin nait, niin se on kuin kivitalon omistaisit. Ei puutalosta puhuttu mitään.”
Mitä tulee asuntomessuihin, joiden kunniaksi kirja koottiin, niin eivät nekään ole enää entisensä. Koronavirus on tärvellyt parit messut, ja jo ennen sitä kävijämäärät laskivat. Kun huippuvuonna 1988 Turun asuntomessuja katseli 232000 kiinnostunutta, niin viime kesänä 2021 Lohjalla pyörähti 80000 ihmistä. Viimeisten ”ennen koronaa”-asuntomessujen saldo Kouvolassa 2019 oli 114000.
Ja eikös itse asuminen ole muuttunut siksi, että nykyisin työ tunkee ihmisten koteihin yhä voimakkaammin. Ensinnäkin ihminen on digitaalisten vempeleitten ansiosta periaatteessa tavoitettavissa 24/7, ja koronapandemia pakotti tai salli suuren osan työssäkäyvistä kotiin töihin. Nyt niin sanotussa hybridivaiheessa etsitään taas uusia käytäntöjä, ja asumisväljyyttä on mietittävä myös kotona tehtävän työn näkökulmasta.
Taavi Ilenius: Tilastollinen ja biografillinen Suomen evankelis-lutherilaisten seurakuntain kanttorien ja urkurien matrikkeli (Turku, 1888)
”Ristijärven kappeli Kajaanin provastikunnassa 1880-luvulla: Väkiluku noin 2,100. Kinkerikuntia kuusi ja kirkko, puusta, 48 kilometriä Kajaanista. Ilmoitettu: Ei sataan vuoteen täällä ole urkuja. Kanttorin palkka: 14 tynnyriä, 15 kappaa (28,91 hehtolitraa) viljaa suntion palkan kanssa. Virkatalo 1/8 manttaalia elätetään hevonen, 2 lehmää ja 3 lammasta, metsä hyvä, peltoa vähä. Kanttori: Juha Kajander, synt. 1836.”
Kirjastoihmiset sen ainakin tietävät: kirjojen kanssa ei tule koskaan ikävä. Joku puhuttelee mukaansatempaavalla tarinalla. Toinen maalaa vaikuttavaa panoraamaa leveällä pensselillä. Sitten on niitä, joiden ääressä vaipuu lähes meditatiiviseen mielentilaan. Niitä selailee pieninä paloina, kun ajatukset alkavat harhailla toisiin todellisuuksiin tai menneisiin aikoihin. Tämä pieni ja vanha kirjanen on noita viimeksimainittuja. Taavi Ilenius tuli koonneeksi kanttorien ja urkurien nimien lisäksi huomaamattaan kiinnostavia havaintoja Suomesta.
”Suomussalmen pitäjä. Osoite: Suomussalmi. Suomalainen, väkiluku noin 6,000. Kinkerikuntia 10. Kirkko, puusta, 129 kilometriä Kajaanista. Kanttorin palkka: 30 tynnyriä viljaa ja vähän rahoja. Virkatalo, Roinila 1/16 manttaalia. Pellot rappiolla, niitut pienet, metsä hyvä ja lähellä. Kaksi torpparia tekevät päivätöitä. Kanttori: Paavo Saastamoinen, synt. (?)”
1800-luvun lopulla edistys ja teollistuminen näkyivät jo ”maalikylissä” etelässä ja rannikoilla. Siellä myös kanttorien ja urkurien osalta tilanne oli ratkaisevasti erilainen kuin syrjemmällä. Heillä saattoi olla jopa sijaisia ja kunnolliset soittopelit.
”Porin kaupunki- ja maaseurakunta yhdessä, jotenkin suomalaista. Väkiluku kaupungissa n. 9,200; maaseurakunnassa n. 4,700. Kinkerikuntia kaupungissa 6, maaseurakunnassa 9. Kirkko, tiilistä, ja varustettu lämmityslaitoksella. Urut 28 äänikerralla, jaettuna 2 manuaalille ja oblikaatti-pedaalille, rakentanut J. A. Zachariassén. Kanttorin palkka: kaupungista 1,000 mk ja maaseurakunnalta 8 tynnyriä viljaa (enimmäkseen rukiita); teollisuuslaitoksista 275 mk. ja pieniä tuloja noin 500 mk. Urkurin palkka: 1,200 mk. ja teollisuuslaitoksista 5 à 700 mk. Virkataloja ei ole. Kanttori: Johan Ahlbäck, synt. 22/6 1823, sijaisena Aksel Almqvist, kansakoulunopettaja. Urkuri: Heikki Nisonen, synt. 2/11 1855.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 