”Köysi keinahtaa hirsipuussa”

Anneli Kanto : Pyöveli (Gummerus, 2015)

”Alus on suuri kuuden lästin vene ja lastattu tervatynnyreillä, mutta se on kiikkerä ja turvaton suurella Merenkurkun ulapalla. Rantaa ei näy, pilvet riippuvat matalalla, harmaa vesi velloo, pärskeet lentävät laidan yli, tynnyrit kolahtelevat, vene hyrskyy ja kohisee kamppaillessaan merta vastaan. Kokka nousee jyrkästi ja iskeytyy jysähtäen alas. Johannin päähän sattuu.
…
”Miehet ovat tekemässä laitonta tervakauppaa ohi Norrlannin tervakomppanian, jolla on yksinoikeus tervanvientiin. Kaiken kaupan tulisi kulkea Turun ja Tukholman kautta, mutta Mustasaaren lähellä on hyvä luonnonsatama, josta pääsee liukkaasti merelle. Kun tervan myy suoraan Rääveliin, Hampuriin tai Lyypekkiin, siitä saa paremman hinnan, vaikka riskinsä siinä on.
Näin on Johann lähetetty maailmalle. Äiti on itkenyt jäähyväiset kotona, työntänyt vaatetta ja evästä säkkiin. Isä ja poika ovat matkanneet hevoskyydillä merenrantaan, missä isä on tehnyt kaupat laivurin kanssa. On sovittu hinta ja lyöty kättä päälle. Vasta sitten isä on pudotellut sanansa:
– Minä olen Uudenkaarlepyyn ja Vaasan pyöveli. Tämä on ainoa poikani Johann ja matkalla pyövelinoppiin Lyypekkiin. Ymmärrät, mikä on oma etusi. Maksan sinulle puolet nyt ja puolet sitten, kun saan pojalta kirjeen, että hän on päässyt perille.
Laivuri on peräytynyt pari askelta, vilkaissut kämmentään ikään kuin siihen olisi tarttunut jotain ilkeää ja pyyhkäissyt sen housunpersaukseen.”

”Miekkani käy ylitses”

Anneli Kanto perehtyi romaania Pyöveli tehdessään huolellisesti ja pitkään sen aiheeseen. Paikoin melkoisen järkyttävässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan erääseen 1600-luvun ruotsinvallan aikaiseen halveksittuun ammattikuntaan, joka tunnettiin myös nimellä skarprättäri tai mestarismies. Kirjan loppuun tekijä on liittänyt parin sivun mittaisen kirjallisuusluettelon. Lisäksi hän erityisesti kiittää Mikko Moilasta ja Veli Pekka Toropaista, jotka avustivat häntä tämän vähän tutkitun aiheen parissa.

Kirjassa perehdytään pyövelin käyttämiin rankaisukeinoihin. Äärimmäisissä tapauksissa oikeus langetti kuolemanrangaistuksen. Rikollinen voitiin teilata tai teloittaa hirttämällä, kirveellä, miekalla, elävältä hautaamalla tai hukuttamalla. Lievemmissä rikoksissa saatettiin käyttää polttomerkintää sekä käden tai korvan leikkaamista. Nämä kuten kuulusteluissa avustaminen kuuluivat niinikään pyövelin tehtäviin, ja toimenpiteiden hinnastokin selviää kirjasta.

”Raudat kiristetään yöksi”

Anneli Kannon kirjasta saa kattavan kuvan siitä, miten eri tavoin pyövelin virka täytettiin. Joskus rikolliset alkoivat pyöveliksi, jotta välttivät saamansa kuolemantuomion. Pyöveleissä oli kirjan perusteella monenlaisia luonteita. Humaaneiksi heitä on vaikea nimittää, mutta eräät halusivat helpottaa tuomitun tuskia mahdollisuuksien mukaan. Kun päähenkilö Johann pääsi Lyypekkiin ammattia oppimaan, häntä opasti kokenut pyöveli Balthazar Vollmar. Hän neuvoi, että pyöveli ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Pyövelin tulee olla oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. ”Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu.”

Kaikki pyövelit ja koko heidän perhekuntansa joutui kuitenkin kärsimään muun yhteisön ylenkatsetta. Eräät papit eivät olisi mielellään päästäneet heitä kirkkoon ja siellä heillä oli erillinen penkki. Heitä ei päästetty aina kapakkaan sisälle, tai sitten he joutuivat ensin kysymään sisällä olevilta lupaa, saavatko tulla. Heidän talonsa sijaitsivat yleensä kaupunkien ulkopuolella joutomailla, eikä juuri kukaan halunnut vapaaehtoisesti käydä siellä. Niin, pyöveliä ei tosiaan edes kätelty. Kanto kuvaa, miten väkivaltainen työ löi leimansa tekijään. Avioelämä, jos pyöveli onnistui ylipäätään vaimon löytämään, ei ollut auvoista.

”Ruumiit poltan roviolla”

Anneli Kanto kuvaa hyvin Johannin kautta pyövelin hahmon traagisuutta. Johann on eräänlainen uuden polven pyöveli, joka yrittää pitää ammatin vain työnä. Hän kärsii, kun läheiset joutuvat hänen työnsä kautta kokemaan syrjintää. Kirjan koskettava ja looginen loppu osoittaa, että hän Kannon mukaan pystyy tekemään raskaan henkilökohtaisen päätöksen oman etunsa sivuuttaen.

Kirjan toiset keskeiset hahmot syventävät historiallista panoraamaa oivallisesti. Apteekkari Petter Eggerts on aluksi pelkästään omaa etua katsova, laskelmoiva Streber. Anneli Kannon käsittelyssä hän ei kuitenkaan jää yksioikoiseksi karikatyyriksi, vaan hän kasvaa kirjan mittaan kiinnostavasti. Toinen keskeinen vaikuttaja paikkakunnalla on tuomari Wisander. Hänen syöksykierteensä alkoi, kun innostui naimaan aatelissuvusta. Epäilyttävästi tyrkyllä ollut rouva oli syntyjään Oxenstierna, jonka täytyi äkkiä päästä Itämaahan liian uteliaita sukulaisia pakoon.

Tuomari Wisanderissa alkoi noitavainojen alettua ilmetä selkeän sadistisia luonteenpiirteitä. Kirjan lopun kuvaus Pohjanmaan noitavainoista on hurjaa. Se paljastaa entisistä järkimiehistä synkän kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Myös Johann-pyöveli joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia ja syyllisyyden kantaminen käy lähes ylivoimaiseksi.

”Kirves tottelee kättäni”

”Murhaaja odotti kuolemaansa eikä vastustellut, vaikka olikin voimakas ja suurikokoinen isäntämies, suorastaan lihava. Hän otti nöyrästi vastaan papin antaman synninpäästön ja soperteli itsekin rukousta. Hän laskeutui pakottamatta polvilleen pölkyn eteen, taivutti niskansa ja vieläpä sanoi minulle:
– Tee työsi. Kiitän sinua siitä.
Miehen tukka oli liasta paakkuuntunut, ja siinä oli oljenpätkiä, varmaan tyrmän lattialta, jolla hän oli viimeisen yönsä nukkunut tai ainakin maannut. Iho kiilsi rasvasta, se oli paksu ja siitä työntyi mustia, tankeita ihokarvoja. Hänestä kohosi lian ja hien hajun lisäksi tyyni rauha. Se helpotti minua. En nähnyt häntä miehenä, ajattelin vain lihaista niskaa ja sitä, että tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Isä tarttui miehen suureen kouraan ja asetti sen pölkylle. Isän käsi ja mestattavan käsi puristivat toisiaan kuin ystävät olisivat toisiaan kätelleet. Käsi oli karvainen, paljon työtä tehnyt ja ahkera. Mutta sama käsi oli painanut pienen lapsen veden alle ja vienyt siltä elämän. Käden katkaiseminen inhotti minua enemmän kuin mestaus. Oli oltava nopea, jotta mestattava ei kärsisi liiaksi.”

Romaani on hurja ja luo uskottavaa kuvaa tuon ajan elämästä kuten Anneli Kannon Hattulan kirkkomaalareita käsitellyt Rottien pyhimys [aiemmin blogissa].

Tommi

PS:

• Netissä on Anneli Kannon haastattelu 5.2.2015 Ylen sivuilla
• Lisäksi Veli Pekka Toropaisen artikkeli Turun pyöveleistä löytyy verkkojulkaisusta Ennen ja nyt : historian tietosanomat

Pää- ja väliotsikot ovat kirjan lukujen nimikkeitä.

Pankkien pelikasino ja velallisten hanttikortit

Antti-Pekka Pietilä : Pankkikriisin peitellyt paperit (Art House, 2008)

”Kun presidentti Koivisto, pääministeri Aho ja valtiovarainministeri Viinanen pelastivat pankkeja, rahoituslaitosten itse aiheuttamat virheet jäivät taka-alalle. Pelastustoimet kohdistuivat koko pankkijärjestelmän turvaamiseen. Kriisin syiden selvittäminen ja vastuukysymykset ohitettiin myös akuuttien ongelmien jälkeen.
Asioiden penkomista välteltiin myös siksi, ettei haluttu lietsoa muutoinkin hurjana vellovaa pankkivihaa. Ainakin Iiro Viinanen oli tätä mieltä. Rahoitusmarkkinoiden tunnelma ja epäilyt Suomen kansantaloutta kohtaan olivat muutoinkin suuret.
Kriisin analysointi olisi johtanut välittömästi pankkien tilikirjojen avaamiseen. Samalla olisivat paljastuneet ikävät yksityiskohdat, joita tämäkin kirja käsittelee.”

Taina on esitellyt blogissa Nicholas Shaxsonin kirjan Finanssikirous. Sen alanimeke on paljonpuhuva: Miten kansainväliset rahoitusmarkkinat tekevät meistä köyhempiä. Kirjan sanoma on niin järeä, että se vaati Tainalta erityista voimanponnistusta. Tässä Antti-Pekka Pietilän kirjassa mittakaava on vaatimattomampi, kansallinen, mutta vaikutus oli minusta samankaltainen. Pietilän kuvaamat tapahtumat Suomen pankkikriisin jälkiselvittelyistä sotivat mielestäni niin vahvasti kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta vastaan, että teki mieli heittää lukuhanke kesken jo alussa. Mutta ei valtion tiedonjulkistamispalkintoja turhille kirjoille myönnetä, joten mielenrauhan uhalla ja tuleva piinaviikko mielessä eteenpäin.

A.-P. Pietilä oli aikaisemmin kirjoittanut pankkikriisistä kolme kirjaa, ja syvä perehtyneisyys asiaan loistaa tästäkin. Hän huomauttaa, että pankeilla oli oikeus periä saatavansa. Hän halusi kuitenkin tuoda esille pankkikriisiin liittyvät valuuttavelkojen perimisen kummallisuudet, asiakirjoihin liittyneet sekavuudet, hyvän pankkitavan rikkomisen ja asiakkaiden huonon kohtelun. Erityisesti Pietilä keskittää huomionsa oikeuskäytännön ihmeellisyyksiin. Hänen mukaansa oikeusistuimissa tehtiin vääryyttä tuhansille velallisille.

1980-luvulla Suomen taloudella meni hyvin, ja maasta puhuttiin jopa Pohjolan Japanina. Pörssikurssit nousivat, markka vahvistui, palkat olivat useana vuonna nousseet lähes 10 prosenttia ja kiinteistöjen arvot näyttivät ainoastaan kohoavan. Yhteiskunnallinen ilmapiiri ja tiedotusvälineet kannustivat riskinottoon. Äkkirikastuneista pörssipelureista tuli ajan sankareita.

1990-luvun alussa maamme kansantalous romahti useiden samanaikaisten iskujen takia. Neuvostoliitto hävisi kartalta ja sen myötä idänkauppa, öljyn hinta nousi, kun Saddam Hussein hyökkäsi Irakiin ja yliarvostettu markka devalvoitiin kahteen otteeseen. Devalvaation takia lainojen vakuuksina olleiden kiinteistöjen arvot suorastaan romahtivat. Nousseet korot ajoivat velallisia vaikeuksiin ja pankit alkoivat periä lainojaan, joiden vakuuksina oli arvonsa menettäneitä kiinteistöjä. Seuranneen pankkikriisin ja laman vuoksi 60 000 yritystä ajautui konkurssiin, 500 000 yksityishenkilöä joutui lainojen tai takaustensa vuoksi ulosoton piiriin ja työttömiä tuli noin puoli miljoonaa.

Pankkeja jouduttiin tukemaan miljardeilla euroilla. Suomessa valittu linja poikkesi muista pohjoismaista. Muualla joidenkin pankkien annettiin kaatua ja myös velallisia autettiin. Suomessa rahoitettiin vain pankkeja, mutta niitä sitten sitäkin runsaammin. Vuosina 1989-1995 suomalaiset veronmaksajat tukivat pankkeja määrällä, joka oli 17,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Se on noin kaksinkertainen määrä siihen, minkä Ruotsi, Norja ja Tanska yhteenlaskettuina joutuivat maksamaan omista kriiseistään. Pankkien pelastusohjelma kehittyi pitkälti SYP:n Björn Wahlroosin teesien pohjalta. Hän esitteli näkemyksiään useissa suljetuissa ryhmissä, esimerkiksi presidentti Koiviston talousseminaarissa 1992. Pankit pelastettaisiin turvaamalla niiden omistamien kiinteistöjen arvot ns. roskapankkien avulla.

Vuoden 1991 alussa Suomen Pankki vapautti termiinimarkkinat. Se mahdollisti vapaan valuuttapelin markan arvoa vastaan tai sen puolesta. Ulkomaankauppaa harjoittavat vientiyritykset hyötyvät devalvaatiosta, sillä silloin niiden tuotteiden hinta ulkomailla halpenee. Pankit taas pystyvät suojaamaan omat valuuttavelkansa ja -saamisensa tehokkaasti termiineillä. Niinpä erityisesti SYP (Suomen Yhdyspankki) ja monet ulkomaankauppaa käyvät suuryritykset vauhdittivat markan kaatumista pelaamalla markkaa vastaan. KOP:n (Kansallis-Osake-Pankin) asiakaskunta painottui enemmän kotimarkkinasektoriin, kauppaan, palveluihin ja rakennusalaan. Siksi sen leirissä devalvaatio nähtiin merkittävänä luottotappiouhkana.

”Suurin osa suomalaisista vientiyrityksistä olikin hankkinut valuuttoja spekulatiivisista syistä. Yritykset myivät valuuttaa termiinillä noin 18 miljardin markan arvosta välittömästi devalvaation jälkeen marraskuussa 1991. Ne siis vaihtoivat ostamansa valuutat takaisin markoiksi devalvaation jälkeen edullisella kurssilla ja kirjasivat itselleen merkittävät kurssivoitot.”

(1/2)

Sivut: 1 2