Kiivasta naputtelua, haasteita ja riemun hetkiä

Miten kirjani ovat syntyneet 6. Toimittanut Ville Hänninen. WSOY 2023.

Mikko Rimminen puhdistaa hermostonsa ajamalla taksia öisessä Helsingissä, Antti Nylén vastustaa teknologista edistysdespotismia, Sirpa Kähkönen kantaa huolta kirjakentän rakennemuutoksesta.

WSOY on harvakseltaan julkaissut vuosikymmenten saatossa kiintoisaa sarjaa Miten kirjani ovat syntyneet. Sen ensimmäinen teos ilmestyi jo vuonna 1969 Ritva Rainion (sittemmin Ritva Haavikko) toimittamana. Ideana on kaikissa osissa ollut antaa kirjailijoiden kertoa teoksistaan, tekemisensä tavoista sekä kehittymisestään kirjailijana.

Tämän tuoreen, kuudennen osan toimittaja Ville Hänninen toteaa kirjoista kuvastuvan sukupolvien kierron, mutta myös kirjallisuuden ajattoman luonteen, sillä kokoomateoksia luetaan yhä, ja ne ovat klassikoita.

Nyt ensimmäistä kertaa Miten kirjani ovat syntyneet toteutettiin haastattelumuodossa. Muoto on erittäin toimiva ja tuo lukukokemukseen dynamiikkaa, kun haastattelijana ja tekstin muotoajana on palkitun tietokirjailijan Ville Hännisen kaltainen osaaja. Opus on kauttaaltaan ihmeen viihdyttävä.

Kirjailijahaastattelut ovat mediassa jokapäiväistä leipää, mutta toisin kuin median henkilökuvat ja kirjateemapohdinnat nämä haastattelut painottuvat ilmaisuun, taiteeseen, kieleen ja kielellistämiseen. Välillä liikutaan syvissä vesissä, mietitään identiteettiä, mielenterveyttä, sanomisen tarvetta ja oikeutusta. Masennus tai ylikierroksilla käyminen ei ole ihan harvinaista taiteen tekijöillä. 

Toki, kun Suomen Kirjailijaliiton 860 jäsenestä poimitaan kuusitoista kirjailijaa, niin aina voi rutkuttaa, että se ja se olisi pitänyt ottaa mukaan. ”Toivonkin, että sarja jatkuu”, kirjoittaa Ville Hänninen, ”ottaa ehkä uusia muotoja ja saa rinnalleen muita yrityksiä nykykirjallisuuden läpileikkauksiin. Erilaiset taiteen yleisesitykset ovat tarpeellisia, vaikka niitä tehdään vähemmän kuin viime vuosisadalla.”

Virkaiältään vanhin tällä kertaa on Sirpa Kähkönen, palkitusta Kuopio-sarjastaan ja monista muista teoksista tunnettu tekijä. Kähkösen kirjailijankohtaloksi tuli tutustua oman sukunsa historiaan ja Suomen sisällissodan jakolinjoihin. Hän on ollut aktiivinen myös kirjailijoiden järjestötyössä, johti kirjailijaliittoa vuosina 2018–22.

Kähkönen puolustaa sanan- ja ilmaisunvapautta muistaen kipeästi, miten hänen oma isoisänsä vangittiin ja oli väkivallan kohteena aatteidensa vuoksi. Kähkönen tuo esiin  kirjallisuuden toimintakentän muutoksen. Äänikirjapalvelut ja niihin liittyvä alustatalouden logiikka ovat muuttaneet kustantamoiden toimintaa, ääni- ja e-kirjoista maksetaan matalampia korvauksia kuin painetuista, ja pienet kauppaketjut sekä yksityiset kirjakaupat ovat lopettaneet.

”Samanaikaisesti valtiontalous on koronan ja Ukrainan sodan vuoksi pitkään lujilla. Taiteilijat joutuvat perustelemaan yhä uudelleen merkityksensä ja tuen tarpeensa yhteiskunnassa. Jää nähtäväksi, millainen osa kirjailijakunnasta pystyy elättämään itseään tällä työllä. Miten kauan kansalaiset suhtautuvat positiivisesti siihen, että pitää tukea muutakin kuin koulutusta ja terveydenhoitoa, jotka nekin ovat rapautumassa? – – mitä kirjallisesta kulttuuristamme on jäljellä kymmenen vuoden päästä? Kuulostaa synkältä, mutta luulen, että kokemukseni jakaa moni ikäpolveni ja nuoremmankin polven kirjailija.”

Muutama kirjan kirjailijoista pohtii totuutta. Petri Tamminen kertoo tavoittelevansa totuutta, ”ei yksioikoisuutta vaan jonkinlaista trollauksen vastakohtaa. Että sanotaan mahdollisimman tosissaan ja rehellisesti se mikä sanotaan. Yritän estää valehtelemista tiivistämällä, siis että en ehtisi kertoa kuin tosiasioita, ja kun en kerro enempää, lukija mahtuu paikalle ja tuo mukanaan omat juttunsa”.

Tamminen muuten ennustaa, että autofiktion käsite katoaa seuraavan vuosikymmenen aikana. ”Se ei tuo mitään ratkaisevaa lisätietoa kirjallisuuden lajityyppeihin. Kaunokirjallisuus on aina yrittänyt kuvata, miltä tuntuu elää.” Toivottavasti hän on oikeassa; minustakin koko autofiktiopelehtimisen voisi unohtaa.

Jukka Viikilä taas on sitä mieltä, että aitouden ja rehellisyyden vaatimus on ristiriidassa kirjallisen työn kanssa. ”Ehkä en voisi kirjoittaa mitään, jos seisoisin liian tiukasti kirjoittamansa takana. Aitous on täysin irrelevanttia kirjailijalle. Päätös katsoa asioita jostain kulmasta, myöntyminen rajauksiin, on osa työtä.”

Miki Liukkonen pitää 1990-luvulla noussutta ”uusvilpittömyyttä” ankeana muotina. Hänellä kun kyse on ajattelun muovautumisen pohtimisesta. Hän kirjaa aivojensa ääntä eikä pyrikään olemaan totuuden torvi. Liukkosen massiiviset kirjat kuten O ovat herättäneet huomiota, ja kirjailija (s. 1989) onkin onnistunut tavoitteessaan jättää jälki suomalaiseen kirjallisuuteen.  

”En varsinaisesti viihdytä, kirjojani tuskin otetaan mökkilukemiseksi enkä ole juonen ystävä. Mulle juoni ei kuulu varsinaiseen realismiin vaan pidän sitä elämän siistimisenä. Ratkaisemattomat asiat ratkeavat, ristiriidat selviävät ja solmut aukeavat. Tosiasiassa kaikki on sotkuista, ja harva asia selviää.”

Liukkonen aloitti uransa runoilijana ja 22-vuotiaana pohti olevansa liian vanha runoilijaksi; yhäkin hän vähän epäilee ”viisikymppisiä runoilijoita, siinä on jotain pedofiilistä”. Liukkonen ei pidä vanhoista, viisaista miehistä, jotka ottavat ”iisimmin laiturilla”. Runossa pitää sen sijaan olla ”tulipaloa ja näkyjä”, ihanteena 1800-lukulainen riivattu runoilija.

Moni muukin teoksen kirjailijoista on aloittanut runoilijana, kuten Mikko Rimminen, jonka läpimurto romaanikirjailijana oli legendaarinen Pussikaljaromaani (Teos 2004). Rimmiselle ”on hirveän tyydyttävää, että romaanin on pakko edetä lineaarisesti. Virkkeet asetellaan peräkkäin, mutta on valtavasti mahdollisuuksia kokeilla.” Finlandia-palkinto irtosi romaanilla Nenäpäivä (Teos 2010). Rimminen on kirjoittanut antisankareista, jotka sähläävät eivätkä saa mitään aikaan, mutta samaan aikaan jokin mielekkyys heidän touhuissaan on. Hänen kielensä on loisteliaan kokeilevaa ja yllättävää. Uran edetessä kirjailija on silti käynyt yhä kriittisemmäksi ja epävarmemmaksi. ”Totaalinen hämmennys ja ymmästys puskevat luottavaisenkin tilan läpi. Silloin epäilee kaikkea ja etenkin omaa kompetenssiaan. Mietin välillä, kirjoittaisinko vanhana leppoisia dekkareita… mutta kävisikö niiden kanssa samalla lailla?”

Yksinäisen työskentelyn vastapainona Rimminen ajaa taksia Helsingissä, on ajanut nyt viitisen vuotta. Hesalaisena hän tuntee reitit. Hän kertoo olevansa touhuun vähän koukussa. ”Yksikin yö huuhtelee hermoston aina. Vuoron aikana ei tarvitse ajatella mitään muuta.”

Antti Nylén, tunnettu esseisti, on kirjoittamisen ohella paneutunut vanhalla tekniikalla valokuvaamiseen ja ottanut käyttöön oman ”julkaisutyökalun”, Bokeh-nimisen; se on pienkustantamo, joka julkaisee pieniä sarjoja erityisistä kirjoista artesaanityyliin. Hän ilmoittaa vastustavansa ”edistysdespotismia”, jonka seurauksena hyvistä vanhoista tekniikoista saatetaan liian heppoisesti luopua. Oma julkaisutoiminta on tuntunut tyydyttävältä ja tuonut toiminnan ilon takaisin.

”Repaleinen kirjailijan ura vaatii hirveitä henkisiä resursseja vuodesta toiseen. Mitä järkeä on tehdä kirjoja, joita myydään 200 kappaletta? Ja kuitenkin juuri niiden tekeminen on järkevää. Ei Suomen ulkopuolella esimerkiksi tehdä suomenkielisiä kokeilevia esseekokoelmia. Tällaiset ristiriitaiset tunteet kannattelivat kokonaisuutta.”

Nylénin kuuluisa esseeteos Häviö (Kosmos 2018) on tekijänsä mielestä näyttämöllinen teksti, jossa ”tyyppi” on jotenkin saanut yleisön eteensä ja alkaa pitää monologia; ”vihamielinen teksti, jota rakastettiin. Tietysti kärjistin. Esseen kertojaminä on aina vähän dramatisoitu versio omasta itsestä.”

Linkki Aarrearkku-artikkeliini Antti Nylénin esseekirjasta Häviö.

Miten kirjani ovat syntyneet 6 on innostava ja kutkuttava opus, josta kirjoittamisen ilo – kaikista haasteistakin huolimatta – välittyy ja joka panee odottamaan, mitä tuleman pitää.

Esimerkiksi Petri Tammisen koneella on kuulemma ollut jo vuosia tiedosto Paikkoja Suomesta: ”Suunnitelma on nimensä mukainen: kirjassa kerrottaisiin paikoista. Sellaisista kuin esimerkiksi Turun TYKSin vanhan puolen ja Hämeenkadun välinen nurmikaistale, jolla seisoo kaksi ruostunutta putkea, ilmeisesti 1970-luvun kaukolämmön ilmastointeja. Kirjoitin katkelman niistä ja parista muustakin vastaavasta paikasta. Tätä vielä satakunta sivua, ja kirja on valmis, näin haaveilen.”

Jukka Viikilällä taas on tekeillä teksti 99-vuotiaan naisen viimeisistä elonhetkistä ja Mikko Rimmisellä romaani pitkästä taksimatkasta Sisiliasta Helsinkiin. Maltan tuskin odottaa!

Sirpa Kähkösen, Miki Liukkosen, Antti Nylénin, Mikko Rimmisen, Petri Tammisen ja Jukka Viikilän lisäksi kirjailijuudestaan kertovat Hassan Blasim, Pauliina Haasjoki, Anneli Kanto, Katja Kettu, Hanna-Riikka Kuisma, Laura Lindstedt, Aki Ollikainen, Maria Peura, Harry Salmenniemi, Saila Susiluoto, Johanna Venho ja Jaakko Yli-Juonikas. Kunnollisen sisällysluettelon puute on kirjan ainoa miinus.

Lopuksi katsahdetaan kirjasarjan edelliseen osaan Miten kirjani ovat syntyneet 5, joka ilmestyi Markku Turusen toimittamana vuonna 2012. Listaa on kiinnostava katsoa: kuinka moni nimistä on oikeasti tuttuja, entä keiden tuotanto vastustaa ajan hammasta? Mukana olivat nämä 18 kirjailijaa:

Claes Andersson, Helena Anhava, Agneta Enckell, Monika Fagerholm, Laila Hirvisaari, Simo Hämäläinen, Anna-Leena Härkönen, Markku Into, Marja-Leena Mikkola, Pertti Nieminen, Sinikka Nopola, Aulikki Oksanen, Veronica Pimenoff, Hannu Raittila, Lars Sund, Harri Tapper, Arja Tiainen ja Ilpo Tiihonen.

Taina

Suomalaisia heinäpeltoja muistellen

Heikki Turunen: Simpauttajan hinta : Timotein tuoksu II. WSOY 2022.

Heikki Turunen on suomalaisessa kirjallisuudessa yksi klassikoista, käsite. Hän on julkaissut yli 30 kirjaa: romaaneita, runokokoelmia, pakinoita, tietokirjoja, ja kerännyt liudan palkintoja ja huomionosoituksia. Parhaiten hänet tunnetaan romaaneistaan, jotka kuvailevat Lieksan/Pielisjärven seudun elämänmenoa ja ihmisiä.

Hänen esikoisteoksensa Simpauttaja (1973) oli suuri menestys ja siitä 1975 tehty elokuva myöskin tapaus. Ilmestymisvuotensa jälkeen romaani voitti myyntiluvuissa jopa painosten silloisen kestokuninkaan Kalle Päätalon. Simpauttaja on taipunut kuunnelmaksi, musikaaliksi ja lukuisiksi teatteriesityksiksi; esimerkiksi viime kesänä 2022 se pyöri Teatteri Eurooppa Neljän voimin Äänekoskella.

Simpauttaja on kylään saapuva mysteerimies, kulkeva renki ja tarinaniekka, joka saa asioita tapahtumaan ja jonka lähdettyä kylässä ei mikään ole ennallaan. Varsinainen päähenkilö on kylän maalaispoika Imppa Ryynänen.

Nyt puheena oleva Simpauttajan hinta on itsenäinen jatko-osa romaanille Timotein tuoksu (2021). Heikki Turunen jatkaa pohdintaa muistelun hengessä, vanhana viisaampana itsenään taaksepäin katsoen ja pyrkien ymmärtämään aikanaan tapahtunutta. Hän suuntaa sanomansa fiktiiviselle tyttärelleen, millenniaalille, joka asuu Helsingin Kalasataman tornitalossa, ollen älypuhelimineen juukalaisen dinosaurus-isänsä vastakohta. Nuorempi henkilö kutsuu kertojaa ”digiahdistuneeksi yli-ikäiseksi tangoprinssiksi”.

Alkaa eeppinen muistelu Suomen sodanjälkeisen optimismin korkeasta hetkestä eli Helsingin olympiakesästä 1952. Hupelin porukka on heinänteossa rantaniityllä, yksi sukulaisista tekee lähtöä töihin Helsinkiin. Kertojan nuorempi alter ego Heikka kuuluu ensimmäiseen suurten ikäluokkien kohorttiin, vuonna 1945 syntyneisiin. Sotainvalidi-isän ja hänen karjapiikavaimonsa perheessä on viisi lasta. Heikan herkkyys ja taiteellisuus puskee läpi alkeellisissakin elämänoloissa. Hänessä on sekä kuvataiteilijan että kirjoittajan kykyjä.

”Tunsin jo silloin olevani paras mahdollinen sanaseppo kirjoittamaan maailman ensimmäisen heinäpellolle sijoittuvan rakkauskertomuksen.” Hän tahtoi kertoa siskojen ja veljien ja muiden kasvinkumppalien nuoruusvaiheista. Ideasta ei kuitenkaan tullut mitään, joten hän palaa asiaan kahdessa Timotein tuoksu -romaanissa.

Korvenniityn Heinähupa-kilpailussa kisataan, kuka tekee heinää etevimmin ja nopeimmin. Kuvaus tuo mieleen tragikoomiset Suomi-filmit ja television maalaiskomediat. Kilpailussa tosin ei mittelöidä vain heinäseipäiden määrästä, vaan maineesta, naisten suosiosta, itsekunnioituksesta ja heimojen paremmuudesta. Seudulle asutetut evakot ja ”maanluovuttamisesta” juontuva katkeruus näet kuuluu tapahtumien näyttämön kirjoon. Siellä he möyrivät auringossa hikoillen, maahenkisesti toistensa vartaloita tiiraillen. Kertoja saa nuorelta fiktiiviseltä kirjekaverilta – kirjoitetussa muodossa viestit kun kulkevat – nimityksen ”kirjallinen heinähanko”.

Millenniaali tahtoo tietää, miten Suomi ajautui kerskakuluttamisen ja tuhlaamisen tielle, ja kertoja löytääkin yhden selityksen. Köyhyyden kirousta kaikki: vanhempi sukupolvi kärsi niukkuuden nahoissaan, ja kun se hellitti, haluttiin tarjota jälkeläisille (ja itsellekin) kaikkea mahdollista maallista hyvää.

”Olemme tarinamme tässä vaiheessa hyvää vauhtia matkalla ilmastonmuutokseen johtavalla tiellä kohti sen kertomisen hetkellä vallitsevaa koronapandemiaa ja koko sivistynyttä maailmaa tyrmistyttävää petomaista Ukrainan kansanmurhan ja muiden toisen maailmansodan jälkeen ikävimpien ja verisimpien uutisten aikaa. Olemme tiellä jota taapersimme itseasiassa jo laajentaessamme taannoin navetoitamme, siirtyessämme korkeatuottoisempaan ulkolaiseen karjarotuun ja ostaessamme traktorin, niin valtavalta, riemukkaalta eteenpäinmenolta kuin se aikanaan tuntuikin: pyrkiessämme aina vain suurempiin meijeritileihin, liittyessämme sähkö- ja puhelinverkkoon, vaihtaessamme hevosen traktoriin, polkupyörän autoon ja moottoripyörään, soutuveneet perätuuppareihin jne. olimme muun maailman mukana todistamassa, että pääsyynä tähän ihmiskunnan historian yhteen ankeimpaan ja pelottavimpaan aikaan on kuin onkin ns. kehitys. Jonka tunnetusti voi kääntää taaksepäin vain sivilisaation olemassaolon vaarantava katastrofi.”

Heikan nuoruudessa vauraus tekee vasta hitaasti tuloaan. Kodin töiden hoidon lisäksi on mentävä ansiotyöhön, kun vain mahdollista. Ja juuri siksihän maaseutu tyhjenee, kun nuoret lähtevät kaupunkeihin, mistä saattaa löytää työtä. Maatila ei elätä kaikkia perheen lapsia senkään vuoksi, että lakisääteisesti aletaan 1960-luvun lopulta rajoittaa maidon, voin, lihan ja viljan ylituotantoa.

Suomen suuret ikäluokat (vuosina 1945−1950 syntyneet) kasvoivat iskelmien kaikuessa. Nuo ikivihreät, tangot, folklaulut jne. nousevat romaanissa ikään kuin yhdeksi kertojaksi. Laulun sanat keskeyttävät ehkä muun kerronnan, mutta soittavat samalla omaa säveltään ja teksteihin peilataan sitä, mitä ympäristössä tapahtuu.

Simpauttajan hinta kuvailee Heikan kasvamista, rakkausasioita, työntekoa, Ateneumiin pyrkimistä, paluuta kotiin, työharjoittelua paikallislehden toimitusharjoittelijana ja uuden, aikuisen elämän alkamista. On ujoutta, naisenpelkoa ja juopottelua. Jos elämässä on haasteita, niin ilmenee onnenpotkujakin. Heikka nivoutuu romaanin laajaan joukkoon henkilöitä, jotka ankarissa oloissa raivaavat jalansijaa itselleen elääkseen elämäänsä eteenpäin.

Romaani on haikea tilinteko katoavasta elämäntavasta. Mielenkiintoa tuovat kertojan paljastukset tapahtumien poimimisesta myöhempien romaanien sivuille, esimerkiksi riitely pellolla isän ja pojan välillä ja pojan äkkipikainen lähtö pois kotitanhuvilta löytyy Simpauttajasta.

”Ja vaikka olisimme sellaisia kuin näytät ajattelevan, muista että kelle on lusikalla annettu, se ei voi kapustalla jakaa: olemme valtaosin sodan särkemien kotien ja maan lapsia, häveliäästi vaikenevan kaksinaismoralistisen kasvatuksen tuotetta.” – – ”Lisäksi me täällä puutteenperällä olemme kansakoulupohjaisia, enemmän vaistojen kuin opettajien, kirjatiedon ja järjen ohjaamia ikuisia lapsia. Oudon moni kärsii foobisista peloista, pakkoneurooseista ja paniikkihäiriöistä. Äitiemme tapaan olemme hysteriaan taipuvaisia, yhtälailla luonnonhenkiin, uniin ja enteisiin kuin Jumalaan uskovia hupsuja. Tuhannen vuotta pohjoisten korpien kätköissä on säilyttänyt meidät intiaaneihin ja aboriginaaleihin verrattavana alkuperäiskansana.”

Simpauttajan hinta on surullinen ja koominen, viihdyttävä, kerronnassaan välillä liiankin rönsyilevä ja runsas. Joitakin virkkeitä saa tavata pariin kertaan ymmärtääkseen.

”Hämärätunnin istujan vinkkeliin Tuulan jälkeen Henkkamme järjestyksessä toinen tytönsaatto näkyy ensimmäisenä arkaa toivoa antavana valosaarekkeena tuon yksinäisen surun ja pettymyksen syksyn marraskuun näköisessä harmaudessa.”

Kielenkäyttönsä rehevyydestä Heikki Turunen on aina ollut tunnettu. Edelliset näytteet antavat vähän osviittaa. Ja jos kovin pahoittaa mielensä voimasanoista, ei ehkä kannata syventyä tähän kirjaan.

Kertoja siis tahtoo vielä kerran palata rakkaille seuduille tuttujen hahmojen kanssa, ja mitä pahaa siinä olisi? Hän ei kaunistele itseään eikä tekemisiään. Hän kutsuu itseään muun muassa näin: viimeisiään vetelevä kirjailija, loppua lähestyvän elonpäivänsä viimeisten hämäriensä istuja, vaivoin traumoistaan toipunut ikäkulu sanansaran taapertaja, täältä hetkellä millä hyvänsä häippäävä hurtinukko.

Päällimmäiseksi tunteeksi jää sympatia muistelijaa kohtaan. Hän on oman aikakautensa tuote, kuten me kaikki. Hänen lämmin sydämensä sykkii varmasti viimeiseen saakka maalaisromantiikalle. Se käy vastaansanomattomasti ilmi tästäkin romaanista. Simpauttajasta, maineesta ja makeasta elämästä hän on maksanut hinnan, kuten tytär kirjassa kiteyttää, muun muassa surulla, häpeällä ja yksinäisyydellä.

Taina

Sunnuntaitaiteen jouhipaidassa

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Otava 2013.

Kuvataideakatemiasta juuri valmistunut Antero saa kotikaupungistaan Pohjois-Suomesta kirjeen. Rakenteilla on uusi kirkko, ja Antero kutsutaan neuvottelemaan alttaritaulun toteuttamisesta.

Näin käynnistyy Hannu Väisäsen romaani Taivaanvartijat. Se kuvailee kahden suomalaisen kirkkotaideteoksen tekemisen prosesseja, ja vaikka puhutaan fiktiosta, romaanista, tottahan kirja pohjautuu tositapahtumiin.

Väisänen signeerasi vuonna 1977, alle kolmikymppisenä, alttaritaulun ja yhdeksän muuta maalausta Oulun Pyhän Tuomaan kirkkoon, sekä reilua kymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun lopulla alttaritriptyykin Helsingin Mikaelin kirkkoon eli Kontulan kirkkoon. Vuonna 1991 häneltä valmistui lisäksi maalausten sarja Uudenkaupungin seurakuntakeskukseen.

Romaanin minäkertoja siis saa nuorena taiteilijanalkuna elämänsä tilaisuuden, kun kotikaupungin seurakunta ottaa yhteyttä. Kirje on koukeroinen ja ehtomuodoilla kyllästetty, mutta silti se lupailee mahdollisuutta luoda kuusi metriä korkea alttaritaulu.

”Vaikka kirje on kirjoitettu ikään kuin kaikki olisi peruutettu, saan sellaisen vaikutelman että minua liehitellään, torjutaan ja taas liehitellään. Olkoon. Hutera ehdotus tuntuu yhtä kantavalta kuin tykinlavetti, ja yhden tupakan aikana ehdin mielessäni koristella parikymmentä keskikokoista kirkkoa.”

Antero hautautuu kirjastoon tutkimaan värien symboliikkaa, värien pyhyyttä ja maalaustaiteen traditioita ja laatii sitten nuoruuden innollaan 90 luonnosta vietäväksi neuvotteluihin.

Kirkon tärkeiden henkilöiden, ”taivaanvartijoiden” kohtaamisessa on kaikki farssin ainekset. Runsaasti muodollisuutta, tärkeilyä ja hurskastelua. Anteron pitäisi yhtyä polvirukouksiin, jotta taivaalliset voimat saataisiin mukaan piirtämään ja suunnittelemaan ”taivaanvartijoille” mieluisempia kuvia. Taiteilija kieltäytyy.

Projekti etenee silti. Sama asessori, jolle Antero on pikkupoikana hihitellyt, ottaa taiteilijan kahdenkeskiseen puhutteluun, ja kun päästään sopimukseen siitä että risti pitää teoksesta löytyä, Antero aloittaa työnsä monumenttiateljeessa, jossa on aikanaan toteutettu ”kauan sitten kuolleen presidentin patsas, itse asiassa ateljee rakennettiin sitä varten”.

Tämä on kauneutta ja pyhyyttä pohtiva kirja, täynnä kuvataiteen lumoa ja siveltimenvetojen riemua sekä taiteen vastaanoton problematiikan puntarointia. Taiteen tekemisen kuvauksia lukee ilokseen. Muistan Hannu Väisäsen sanoneen jossakin haastattelussa, että kaikki hänen kirjansa ovat syntyneet ilosta, ja toden totta jokin euforian keveys kannattelee kerrontaa.

”Olkoon, teen kuitenkin uuden emulsion ja saan aikaan värin joka ei heti sumene. Alle violet solferinoa ja päälle puhdasta kromioksidin vihreää. Taon väriä paneeliin entistä tiuhemmin iskuin ja komentelen kaikkia ruumiini jäseniä: kädet, pieniä nopeita iskuja, niin kuin pärryttäisitte rumpua. Hypellen tämä on maalattava, hypellen kehitettävä esiin jopa orjantappuran piikikäs pyöreys. Hyppikää jalat, niin kuin nyrkkeilijät hyppelevät, venykää pohkeet ja lanteet, keinukaa niin kuin gospelin ilosanoma… Ajattele rumpua. Niin juuri, rumpua. Kuvittele että taulu on suuri rummunkalvo, maalaa siis myös korvillasi. Kaksin käsin, kahdella jalalla, kahdella silmällä ja myös kahdella korvalla. Kunnes ne kaikki yhdessä huutavat: Seis! Sitten minä pysähdyn, sitten kun kuusi metriä korkea rummunkalvo kumisee oikein.”

Anteron taiteilijanura etenee, ja hän iloitsee ensimmäisestä ulkomailla pidettävästä näyttelystään. Se on Tukholmassa, peruutuspaikka mutta kuitenkin. Galleriaan saapuu muiden vieraiden muassa eriskummallinen vanhempi nainen, Greta, josta tulee Anteron taiteentukija ja ystävä ja joka kutsuu Anteron Tukholmaan milloin milläkin verukkeella. Paikasta toiseen siirtymisen tärkeys, taiteilijaidentiteetin rakentuminen, satunnaiset kohtaamiset; paljon on tekeillä. Kuitenkin tähän jaksoon sisältyy häiritsevä kohta, tarpeettoman pitkä, yhdeksänsivuinen painajaishorroksen kuvaus.

Edetään siihen toiseen kirkkotaiteen tekemisen tapaukseen, joka varmaankin kuvaa Kontulan kirkon alttaritaulun syntyä. Antero voittaa kutsukilpailun ja joutuu ristiriitaisiin tunnelmiin.

”Miksi pukisin taas kerran ylleni kirkkomaalarin haalarin, kyselen katsellessani edelleen tyhjää suodatinkuppia. Olenhan vastikään saanut tietää että kotikaupunkini kirkkoherra – ei enää meidän entinen kotiapottimme vaan joku puhdasoppisempi hengenmies – on lukuisten valitusten jälkeen ymmärtänyt ettei seurakunta saa tauluistani tarpeeksi hengellistä tietoa taivaan asioista, ja antanut ripustaa jonkun pohjoisen hurskaan fotorealistin valokuvantarkkoja havaintokuvia suoraan minun taulujeni päälle. Seurakunta saa nyt sitä mitä haluaa, siis katsella valokuvantarkkaa, etikkaan upotettua suurta sientä jonka komea roomalainen sotilas hohtavine rintavarustuksineen ja öljyttyine muskeleineen on juuri nostamassa Kristuksen huulille. Kirkkokansa näkee nyt sen mihin uskoo, minulle sanotaan tiedustellessani kuvieni kohtaloa.”

Antero lähtee jälleen tapaamaan ”taivaanvartijoita” eli tällä kertaa itähelsinkiläistä seurakuntaneuvostoa. Kuvataiteilijan täsmähavainnot piirtävät hahmot herkullisesti.

” – – – Hänen vieressään istuva nainen, joka on niin syventynyt kutomukseensa etten näe hänen kasvojaan, vetelee erivärisiä lankoja polvillaan olevasta vasusta. Sitten varsinaisen vaivaisukon näköinen herra, molemmat puusta veistetyt nyrkit pöydällä, nyrkkien välissä suuri kirja, luultavasti Raamattu, syvälle upotetut mustat silmät tiukasti eteen hievahtamatta katsoen. Selvästi tietokilpailuihminen. Hänen vieressään pöydän vasemmassa päässä istuu kosteuspyyhkeiden turvin ikuisesti puhtauteen pyrkivä hyvinpukeutunut nainen joka herkeämättä vatvoo sormiaan, sormuksiaan ja pitsikaulustaan. Hän on, kuten kohta saan tietää, tilaisuuden sihteeri.”

Mukana luonnoksissa on sittemmin suurta pahennusta herättänyt Abloy-avain. Mutta kuten Oulussa, tälläkin kertaa prosessi etenee. ”Tietysti neuvoston on saatava survoa minua vielä moneen kertaan huhmareessaan. Mistä sen tietää milloin pääsevät seuraavan kerran puimaan kirkkotaiteen kysymyksiä.”

Avain ja pesuvati herättävät kummastusta ja jopa inhoa. Maalaus valitaan sittemmin vuoden rumimmaksi alttaritauluksi, ja jotkin vihkiparit kieltäytyvät tulemasta valokuvatuiksi taulun edessä. He menevät mieluummin johonkin vanhaan tunnelmalliseen kappeliin, lainkaan vaivaantumatta kappelin seinille ammoin maalatuista luurangoista tahi piruista.

(Romaanin ilmestyminen vuonna 2013 muuten nosti uuden kiinnostuksen buumin Kontulan kirkkoa ja ”avaintaulua” kohtaan.)

Antero kykenee lukijalle perustelemaan, miksi Abloy-avain on hänelle pyhä. Hän ymmärtää ”Abloy-avaimen koko arkipäiväisen onnen, kun se riippuu villalankapaulassaan lapsen kaulakuopassa” ja kaiken sen muun, joka avaimeen liittyy, kodin turvan, lämmön ja helpotuksen. Ja hän kertoo vangitsevasti, millaista on työskennellä öisessä kirkkosalissa nosturin nokassa kirkkoherran valitsemien oboekonserttojen soidessa. Tämä kirkkoherra on erilainen.

”Olen nähnyt monella tavalla suhisevia kasukoita, vihaisesti pomppivia lipereitä, kyniinsä rakastuneita asessoreja, remmin sivalluksia laskevia sotilaspastoreita ja pullistelevia kotiapotteja. Tässä kirkkoherrassa en huomaa mitään hengellisen säädyn kaavamaisuutta tai ominaispönäkkyyttä.”

Sotilasmestarin poikana hän sai jo varhain tarpeekseen sotilaspastoreista ja oppi arvostamaan maanantaipäiviä:

”Maanantai kumosi kaikki sunnuntain asettamat raskaat lait, lakkautti heimoelämän, paloitteli ja viskoi tarpeettomana pois perheen yhteisen, katuvan lihan. Mutta ennen kaikkea maanantai luhisti kaiken sen mitä kutsuin ’sunnuntaitaiteeksi’ eli kirkonmenot, hartausharjoitukset, tekopyhät paastot ja nenänvalkaisuohjelmat. Maanantai siivosi pois pitkiksi puhdetöiksi muodostuneet istunnot, ensin kirkossa, penkillä ja polvilaudalla, sitten kotona, puhekiellon ja pakollisen hiljaisuuden kahlitsemina, yhteisen katumuspöydän ääressä, pöydän jota peitti syntisen niljakas vakstuuki. Siinä istuin muiden jurottajien kanssa ja odotin vain että vuoteeni minut lopulta armahtaisi.”

Ottamalla kotikaupunkinsa kirkkotaidehaasteen vastaan Antero pujottaa ylleen ”sunnuntaitaiteen pistelevän jouhipaidan”. Hän pääsee siitä irti kirjan lopulla, katsellessaan Sienassa kirkossa pyhien kuvien pakkaamista. Esillä ollut näyttely puretaan ja viedään pois. Näyttelyn purkamisen pikkutarkka ja harras kuvaus kuuluu romaanin hienoimpiin kohtiin.

Taivaanvartijat (2013) on neljäs osa omaelämäkerrallista Antero-sarjaa, jonka osia ovat Vanikan palat (2004), Toiset kengät (2007), Kuperat ja koverat (2010), Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015), Elohopea (2016) ja Leimikot (2018). Väisäsen muita kirjallisia teoksia ovat Apupata. Kirjoituksia (2011), Esi-isät. Kertomuksia (2017) ja romaani Märkä turbaani (2020).

Kaikki nämä ovat Otavan kustantamia. Mutta Väisäsen esikoisteos tuli Kirjayhtymältä vuonna 1989, runokokoelma kryptiseltä nimeltään Johannes puhuu Prochorokselle.

Hannu Väisänen voitti kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanillaan Toiset kengät. Samana vuonna 2007 hän sai taiteen valtionpalkinnon. Kirjallisuuden valtionpalkinto hänelle myönnettiin 2015. Kuvataiteestakin häntä on palkittu runsaasti. Väisänen on paitsi taidemaalari, graafikko ja kirjailija myös kuvittaja ja lavastaja.

Taivaanvartijoista on tehty pro gradu -tutkielmakin (Eeva Koskimäki 2016). Se määrittelee teoksen autofiktioksi, ”joka mahdollistaa omaelämäkerrallisten ainesten käytön vailla totuuden velvoittavuutta”. Romaani kuvaa ennen muuta päähenkilön kasvua taiteilijana, joka joutuu alttarimaalausten työprosessien aikana kulkemaan matkat sielullisten, psykologisten ja sosiaalisten tasojen kautta. Linkki Eeva Koskimäen tutkielmaan:

”Kyseessä on alttaritaulu, siis sunnuntaikuva”: Hannu Väisäsen Taivaanvartijat taiteellisen prosessin kuvauksena ja taiteilijaromaanina – Trepo (tuni.fi)

Kirja tarjoutui kohdalleni sattumalta työpaikkani kirjaston poistohyllystä. Pidinkö romaanista? Nautin Väisäsen kerronnan ilosta ja lennokkuudesta, vaikka pari jaksoa tuntui turhan pitkiltä. Enemmän pidin ideatasosta. Kirja herätti ajatuksia kirkoista, taiteen pyhyydestä ja kauneuden olemuksesta. Pyrimmekö wow-elämykseen vai hiljaisempaan puhuttelevuuteen? Molemmille olkoon sijansa.

Taina

Onnellisuuskupla ja muita onnen ilmiöitä

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY 2016.

Kaikkiahan onnellisuus kiinnostaa, eikö vain. Mutta nyt ei (onneksi) olla tekemisissä puolivillaisten autuusteorioiden kanssa, vaan pureudutaan siihen, miksi ylipäätään havittelemme onnea ja miten erilaisista elämänilmiöistä sitä haemme.

Tuntuikin hyvältä lukea pitkästä aikaa kunnon esseekirja. Runoilijan ja prosaistin Tommi Melenderin, s. 1968, teos Onnellisuudesta (jonka sattumalta marraskuussa syntymäpäiväni aikoihin sain lahtelaisilta messuilta Finlandia Kirja -jättiantikvariaatin ilmaisjakelusta) yhdistelee oppineisuutta, omakohtaisuutta, mietteliäisyyttä ja ideoita. Kirjailija on ryhmitellyt esseet kolmen otsikon alle: talous, kulttuuri ja urheilu. Kaikkien näiden kautta onnellisuusteemaa lähestytään.

Epilogina on vielä Melankolian puolustus. Sillä Melender toteaa rakastavansa ”elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen”.

Etenkin talousjaksossa on hykerryttäviä huomioita onnellisuusgurujen äitelistä puheista. Onnellisuus tuottaa tehokasta ja hyvää elämää, siis pyrkikäämme onnellisuuteen. Myönteiset ajatukset ovat enemmän kuin vain ajatuksia, ne ovat täynnä maagista energiaa. Jos et saavuta kaikkea luvattua, et ole yrittänyt riittävän kovasti. Oma vikasi! Näitä onnellisuus”oppeja” maailma on pullollaan, ja ne sisältävät uskonnon jäänteitä. Voima-ajatukset ovat maallisia rukouksia.

Toisaalta Melender vertaa onnellisuuskuplaa mihin tahansa pörssikuplaan. ”Pörssikuplat saavat alkunsa, kun euforian valtaamat sijoittajat hinnoittelevat osakkeita ylisuurilla tulevaisuudenodotuksilla. Myös onnellisuuskupla rakentuu hohdokkaille visioille: ihmiset janoavat parempaa elämää ja takertuvat sellaista lupaaviin narratiiveihin. Onnellisuuskuplassa eläville onnellisuus ei ole sisäinen juttu, vaan monimutkainen sosiaalinen peli, jossa omaa persoonaa peilataan ulkoisia kriteerejä vasten. Et voi olla onnellinen, elleivät samaa narratiivia seuraavat tunnista sinua onnelliseksi. Kuvitteellinen sääntökunta määrää, kelpaatko klubiin vai et.”

Melender muistuttaa, että vaikka positiivinen ajattelu mainostaa maailman muuttumista, niin yhteiskunnallisessa katsannossa se ei ole aktiivisen muutoksen vaan passiivisen mukautumisen oppi. ”Jos perimmäisenä tavoitteena on yhdistää onnellisuus ja menestys, on järkevämpää sopeutua vallitsevaan todellisuuteen kuin yrittää muuttaa sitä. Opportunisti saavuttaa tavoitteensa nopeammin ja kivuttomammin kuin idealisti.”

Nuoren ihmisvihaajan aikakausi. Sellainen oli Tommi Melenderillä, kun hän nuorna miesnä aloitteli uraansa kirjailijana. Hän kertoo romaanistaan Ranskalainen ystävä: ”…halusin pusertaa tekstiin kaiken vihan, jota tunsin omaa aikaani kohtaan ja töhriä sen valheellisuuden ja sovinnaisuuden niin perusteellisesti kuin suinkin pystyn. – – – Kulutin lähes kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, ja minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä sulkeutuneista nuorukaisista, jotka pelaavat vuorokauden ympäri videopelejä tuhnunhajuisissa yksiöissään. Noina vuosina kirjallisuus ei edistänyt myötäelämisen kykyäni tippaakaan, ja tein myös parhaani, että se ei olisi edistänytkään keskittymällä Flaubertin lisäksi Strindbergin, Célinen, Cioranin ja Bernhardin kaltaisiin sappea tihkuvien proosalauseiden kirjoittajiin. He olivat mustia aurinkojani, joiden kolkossa hohteessa elin ja käänsin samalla kasvoni pois ihmisten hymyiltä ja ystävällisyydeltä.”

Niinpä, kirjoissa on tietty voimakenttä, joka vetää puoleensa. Voimakenttien kanssa täytyy pitää varansa. Melender kuvailee, miten hän heltyi ja lämpeni taas maailmalle ja onnellisuuden tunteelle – Tua Forsströmin lyriikan ansiosta.

Kirjailijaelämää ja kirjojen kirjoittamisen mielekkyyttä, ”idiootin pyörässä pyörimistä”  Melender pohtii laajasti. On pakko kirjoittaa, sille ei voi mitään, se vie mukanaan, vaikka usean vuoden työn tuloksena olisi – taas kerran – vaatimattomat myyntiluvut. ”Suomessa saisi tyhjiä pulloja keräämälläkin kokoon suuremmat summat kuin ne parituhatta euroa, jotka kirjailijat keskimäärin ansaitsevat vuodessa kirjojensa myynnillä.” Eikä ennen ollut paremmin, sen ymmärrämme lukiessamme vaikkapa Volter Kilven vaiheista.

Mutta vastapainona on kirjoittamisen onni, itseilmaisun riemu, joka voi olla palkinnoista parhain. Toki turhamaisuutta ja itsetehostusta on aina mukana sekä usko juuri minun lahjojeni erityislaatuisuudesta.

Esseekokoelman viimeinen osio on otsikoltaan Urheilu. Onhan selvää, että urheilu tarjoaa paljonkin onnenhetkiä. Melender kertaa jalkapallon yhteyksiä dramaattisiin tapahtumiin, kuten mellakoihin ja jopa kuolemantapauksiin, mutta muistuttaa myös Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjan Soccernomics kautta, että tietyissä tilanteissa – jalkapallon mestaruuskisojen aikaan – itsemurhien määrä vähenee. Jalkapallo tuo tilaisuuden kokea yhteisöllisyyttä, jolloin tuskallinen yksinäisyyden tunne lievittyy. Myös turnauksen järjestäjämaissa koetaan onnellisuutta, etenkin iäkkäät miehet kuuluvat olevan  tyytyväisiä.

Melender itse ei ole jalkapallo- vaan jääkiekkomies, joka joutuu selittelemään ”vähempiarvoista” harrastustaan. Jääkiekossa hän on myös fanaatikko. Jalkapalloa hän pystyy seuraamaan kepeästi, lätkää ei. ”Fanit pitävät hauskaa, fanaatikot poukkoilevat euforian ja apatian, taivaan ja helvetin välillä.”

Tutustumme amerikkalaiseen esseistiin nimeltä Sean Wilsey, intohimoisesti MM-jalkapalloon suhtautuvaan faniin. Wilsey hankki eBayn kautta nauhoitukset Meksikon vuoden 1970 jalkapallon MM-kisojen otteluista: 25 VHS-kasettia. Wilsey katsoi ottelut parin kuukauden aikana siinä järjestyksessä kuin ne oli pelattu. Vuoden 1970 turnaus oli paitsi jalkapallohistorian klassikko myös eräänlainen vedenjakaja, ensimmäiset kisat, jotka televisioitiin suorana väreissä kaikkialle. Noissa kisoissa Brasilia voitti kolmannen maailmanmestaruutensa, ja joukkuetta johti tarunhohtoinen Péle. Brasilialaisten pelaamista pidettiin kauniina, ylevänä.

Wilseyn vaimo katsoi karsaasti miehensä uppoutumista ikivanhoihin futismatseihin, mutta Wilsey kirjoittaa saaneena ottelujen katsomisesta metafyysistä lohtua, samanlaista kuin uskonnolliset ihmiset pyhistä kirjoistaan. Melender on silti varma, että Wilsey olisi mieluummin kokenut kaiken yhteisöllisyyden itse paikalla tai vähintäänkin kaivannut vaimoa seurakseen.

”Jalkapallon synnyttämä onni on perimmiltään katsomossa olemisen onnea. Katsomo voi olla kotonakin, mutta siellä täytyy olla vähintään kaksi ihmistä jotta se sykkisi elämää.” Ah, niin totta. Ja kaksi ihmistä riittääkin hyvin, kun he ovat samanhenkisiä.

(Sivuhuomautus: tätä kirjoitettaessa on kulunut kymmenisen päivää siitä, kun Argentiina voitti kolmannen jalkapallomaailmanmestaruutensa Qatarin arveluttavamaineisissa kisoissa. Ja Brasilian joukkueen kolmanteen MM-kultaansa vuonna 1970 luotsannut legendaarinen Péle, 82, surullista kyllä tekee kuolemaa sairaalassa São Paulossa.)

Vuonna 2016 ilmestyneessä esseekokoelmassaan Tommi Melender ruotii terävästi ilmiötä, joka muutamaa vuotta myöhemmin puhkesi kauheaan kukoistukseensa: tunteiden demokratiaa, jossa ihmisiä manipuloidaan peloilla, ennakkoluuloilla, kaunalla ja unelmilla. ”Argumentit on mahdollista kumota, mutta tunteita ei. Tunteiden demokratia on järkiperäisen keskustelun joukkohauta.”

Tosi kuin vesi. Yhdysvaltojen totuudenjälkeisen ajan tapahtumat ovat räikeä esimerkki, mihin tunteiden ylivalta voi johtaa, eivätkä suomalaisetkaan ole ilmiöltä turvassa. Pysytään valppaina ja varotaan menemästä mukaan öyhötykseen, vetosipa se onnellisuuteen tai mihin tahansa.

Taina

Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.

Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.

Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.

Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.

Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”

Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.

Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”

Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee  arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.

Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?

”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”

Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös  päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.

Taina

Vetävä selviytymiskertomus

Varis, Tuula-Liina: Sattunut syntymään. WSOY 2020.

”Aina saa hävetä.” Se on kirjan päähenkilön, Assin, toistuva lause. Häpeällä ja kurilla kasvatetaan, se on tapa Suomessa 1940-1950-luvuilla.

Tuula-Liina Varis kuvailee tuoreessa kirjassaan Sattunut syntymään naiseksi ja taiteilijaksi kasvamista sekä Suomen muutoksia sotavuosista nykypäiviin. Päähenkilön, Assin, elämässä suuret käänteet seuraavat toistaan; ennen täysi-ikäistymistään Assi kokee enemmän vastoinkäymisiä kuin jotkut kohtaavat koko ikänään. Jotta en pilaisi uuden kirjan iloa, en kerro tässä kaikkia käänteitä.

Lapsuusperheen äiti on kanslistina varsinaissuomalaisessa kauppalassa ja isä valmentaa hevosia ja ratsastajia. Perheeseen syntyy esikoistyttö ja sitten jatkosodan aikaan kaksoset, Assi ja Essi. Kaikki tajuavat jo varhain, että vanhempien pettymys on kova, kun tuli ”vain” tyttöjä.

”Piti kai uskoa, että he olivat huonompia kuin muut. Assi ei pikkulapsena mitään kiihkeämmin halunnut kuin sitä, että äiti olisi tykännyt hänestä. Mutta jo varhain hän tajusi, ettei hän koskaan onnistuisi olemaan äidille mieleinen, vaikka mitä yrittäisi. Hän lakkasi yrittämästä. Hän ei välittäisi. Hänellä oli vaikeat välit äitiin aina äidin kuolemaan asti. Ja senkin jälkeen. Vieläkin.” (s. 30)

Äidin kasvatusperiaatteisiin kuuluu, ettei lasta tule kehua eikä lelliä, ettei lapsesta tule leuhka. Periaatteesta äiti pitää niin tiukasti kiinni, ettei hän kerro kaksostensa saaneen erittäin hyviä tuloksia älykkyystestistä, joka heille tehdään kuusivuotiaina ilmeisesti koulukypsyyden selvittämismielessä. Assi saa tietää asiasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun isosisko tapaa testin tehneen vanhan opettajan. Assi on pitkään siinä luulossa, että hän on tyhmä ja osaamaton. Vaikeuksia lisää vasenkätisyys, jota ajan tavan mukaan yritetään koulia pois. Koulussa on muutenkin kova kuri.

”Kun joutuu vastaamaan, on noustava pulpetin viereen, seisottava suorana ja vastattava reippaasti niin, että kaikki kuulevat. Jos vastaa väärin, opettaja moittii, jos ei melkein koskaan vastaa oikein, joutuu nurkkaan häpeämään. Assista on kamalinta joutua taululle piirtämään tai kirjoittamaan, koska silloin kaikki alkavat tirskua hänen vääräkätisyydelleen.” (s. 121)

Ajan tavan mukaisesti lapsille ei selitetä asioita; heille tiuskitaan ja heidät nolataan, jos he kyselevät ja yrittävät ymmärtää. Aikuisten puheista noukitut sirpaleet jäävät mieleen vaivaamaan. Kun sota on ohi, sodasta ei puhuta. Piste.

”Ja nyt sota-ajan lapsisukupolvi yrittää vanhoilla päivillään selvittää, missä isä sodan aikana oli ollut ja missä oloissa itse on ensimmäiset vuotensa elänyt. Onhan se hassua ja säälittävääkin.” (s. 19)

Assin muistot osoittavat kuitenkin, miten ihmeen sitkeätekoinen ihmislapsi on. Ankaruuden ja pahan mielen vastapainona on maagisia hetkiä, valoja, makuja, tuoksuja, luonnon näkymiä. Sitkeys, äly ja huumori ovat Assin aseita, kun maailma kolhii. Assi löytää kirjoittamisen maailman, menestyy siinä ja aikanaan opiskeluvuosinaan pääsee toimittajan töihin. Kirjailijan ura urkenee sitten keski-iässä.

Kerronnan väliin on upotettu sitaatteja tapahtuma-ajan lehdistä ja kirjoista. Ne katkaisevat kerronnan imun, mutta tuovathan ne ajankuvaa, ja ehkä ei haittaa muistuttaa mieliin, millaiset aatevirtaukset Suomessa vallitsivat vaikkapa vuonna 1942.

Vetävimmillään Sattunut syntymään on lapsuuden ja teini-iän kuvauksissa. Varis tavoittaa niin hyvin jännitteet herkän yksilön ja aina yllätyksiä tuovan ympäristön välillä.

Sitten alkavat huono-onniset parisuhteet, joiden traagisuutta lievennetään toteavalla otteella ja ronskilla huumorilla. Päätösjakso henkii rauhaa, ihminen pääsee sopuun niin itsensä kuin läheistensäkin kanssa.

Tuula-Liina Varis on laajalti meritoitunut kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto käsittää yli 20 kirjaa. Yksi kulmakivistä on Variksen ja Pentti Saarikosken yhteiselämää käsittelevä romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994).

Variksen edellinen romaani Huvila (WSOY 2016) käsitteli kolmen naisen kohtaloita hirsihuvilassa 1930-luvulla; rouva, piika ja pieni tytär jäävät keskenään, kun perheen mies lähtee rakentamaan uutta Eurooppaa. Sitä edellisessä romaanissa Naisen paras ystävä (WSOY 2014) teemana oli, miten narsisti toimii saaden hyväuskoisen koukkuunsa.

Myös uusin romaani nostaa luupin alle jännitteiset naisten suhteet, sisarkateutta ja -rakkautta unohtamatta, sekä vaikeat parisuhteet. Monet värikkäät sivuhenkilöt vahvistavat elämänmakuista otetta. Ennen muuta Sattunut syntymään on uljas ja vetävä selviytymiskertomus, joka heijastelee suomalaista ajankuvaa useilta vuosikymmeniltä.

Taina