Avainsana-arkisto: ammatti-identiteetti

Onnellisuuskupla ja muita onnen ilmiöitä

Tommi Melender: Onnellisuudesta. Esseitä. WSOY 2016.

Kaikkiahan onnellisuus kiinnostaa, eikö vain. Mutta nyt ei (onneksi) olla tekemisissä puolivillaisten autuusteorioiden kanssa, vaan pureudutaan siihen, miksi ylipäätään havittelemme onnea ja miten erilaisista elämänilmiöistä sitä haemme.

Tuntuikin hyvältä lukea pitkästä aikaa kunnon esseekirja. Runoilijan ja prosaistin Tommi Melenderin, s. 1968, teos Onnellisuudesta (jonka sattumalta marraskuussa syntymäpäiväni aikoihin sain lahtelaisilta messuilta Finlandia Kirja -jättiantikvariaatin ilmaisjakelusta) yhdistelee oppineisuutta, omakohtaisuutta, mietteliäisyyttä ja ideoita. Kirjailija on ryhmitellyt esseet kolmen otsikon alle: talous, kulttuuri ja urheilu. Kaikkien näiden kautta onnellisuusteemaa lähestytään.

Epilogina on vielä Melankolian puolustus. Sillä Melender toteaa rakastavansa ”elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen”.

Etenkin talousjaksossa on hykerryttäviä huomioita onnellisuusgurujen äitelistä puheista. Onnellisuus tuottaa tehokasta ja hyvää elämää, siis pyrkikäämme onnellisuuteen. Myönteiset ajatukset ovat enemmän kuin vain ajatuksia, ne ovat täynnä maagista energiaa. Jos et saavuta kaikkea luvattua, et ole yrittänyt riittävän kovasti. Oma vikasi! Näitä onnellisuus”oppeja” maailma on pullollaan, ja ne sisältävät uskonnon jäänteitä. Voima-ajatukset ovat maallisia rukouksia.

Toisaalta Melender vertaa onnellisuuskuplaa mihin tahansa pörssikuplaan. ”Pörssikuplat saavat alkunsa, kun euforian valtaamat sijoittajat hinnoittelevat osakkeita ylisuurilla tulevaisuudenodotuksilla. Myös onnellisuuskupla rakentuu hohdokkaille visioille: ihmiset janoavat parempaa elämää ja takertuvat sellaista lupaaviin narratiiveihin. Onnellisuuskuplassa eläville onnellisuus ei ole sisäinen juttu, vaan monimutkainen sosiaalinen peli, jossa omaa persoonaa peilataan ulkoisia kriteerejä vasten. Et voi olla onnellinen, elleivät samaa narratiivia seuraavat tunnista sinua onnelliseksi. Kuvitteellinen sääntökunta määrää, kelpaatko klubiin vai et.”

Melender muistuttaa, että vaikka positiivinen ajattelu mainostaa maailman muuttumista, niin yhteiskunnallisessa katsannossa se ei ole aktiivisen muutoksen vaan passiivisen mukautumisen oppi. ”Jos perimmäisenä tavoitteena on yhdistää onnellisuus ja menestys, on järkevämpää sopeutua vallitsevaan todellisuuteen kuin yrittää muuttaa sitä. Opportunisti saavuttaa tavoitteensa nopeammin ja kivuttomammin kuin idealisti.”

Nuoren ihmisvihaajan aikakausi. Sellainen oli Tommi Melenderillä, kun hän nuorna miesnä aloitteli uraansa kirjailijana. Hän kertoo romaanistaan Ranskalainen ystävä: ”…halusin pusertaa tekstiin kaiken vihan, jota tunsin omaa aikaani kohtaan ja töhriä sen valheellisuuden ja sovinnaisuuden niin perusteellisesti kuin suinkin pystyn. – – – Kulutin lähes kaiken aikani lukemalla ja kirjoittamalla, ja minusta uhkasi tulla samanlainen haamumainen olento kuin niistä sulkeutuneista nuorukaisista, jotka pelaavat vuorokauden ympäri videopelejä tuhnunhajuisissa yksiöissään. Noina vuosina kirjallisuus ei edistänyt myötäelämisen kykyäni tippaakaan, ja tein myös parhaani, että se ei olisi edistänytkään keskittymällä Flaubertin lisäksi Strindbergin, Célinen, Cioranin ja Bernhardin kaltaisiin sappea tihkuvien proosalauseiden kirjoittajiin. He olivat mustia aurinkojani, joiden kolkossa hohteessa elin ja käänsin samalla kasvoni pois ihmisten hymyiltä ja ystävällisyydeltä.”

Niinpä, kirjoissa on tietty voimakenttä, joka vetää puoleensa. Voimakenttien kanssa täytyy pitää varansa. Melender kuvailee, miten hän heltyi ja lämpeni taas maailmalle ja onnellisuuden tunteelle – Tua Forsströmin lyriikan ansiosta.

Kirjailijaelämää ja kirjojen kirjoittamisen mielekkyyttä, ”idiootin pyörässä pyörimistä”  Melender pohtii laajasti. On pakko kirjoittaa, sille ei voi mitään, se vie mukanaan, vaikka usean vuoden työn tuloksena olisi – taas kerran – vaatimattomat myyntiluvut. ”Suomessa saisi tyhjiä pulloja keräämälläkin kokoon suuremmat summat kuin ne parituhatta euroa, jotka kirjailijat keskimäärin ansaitsevat vuodessa kirjojensa myynnillä.” Eikä ennen ollut paremmin, sen ymmärrämme lukiessamme vaikkapa Volter Kilven vaiheista.

Mutta vastapainona on kirjoittamisen onni, itseilmaisun riemu, joka voi olla palkinnoista parhain. Toki turhamaisuutta ja itsetehostusta on aina mukana sekä usko juuri minun lahjojeni erityislaatuisuudesta.

Esseekokoelman viimeinen osio on otsikoltaan Urheilu. Onhan selvää, että urheilu tarjoaa paljonkin onnenhetkiä. Melender kertaa jalkapallon yhteyksiä dramaattisiin tapahtumiin, kuten mellakoihin ja jopa kuolemantapauksiin, mutta muistuttaa myös Simon Kuperin ja Stefan Szymanskin kirjan Soccernomics kautta, että tietyissä tilanteissa – jalkapallon mestaruuskisojen aikaan – itsemurhien määrä vähenee. Jalkapallo tuo tilaisuuden kokea yhteisöllisyyttä, jolloin tuskallinen yksinäisyyden tunne lievittyy. Myös turnauksen järjestäjämaissa koetaan onnellisuutta, etenkin iäkkäät miehet kuuluvat olevan  tyytyväisiä.

Melender itse ei ole jalkapallo- vaan jääkiekkomies, joka joutuu selittelemään ”vähempiarvoista” harrastustaan. Jääkiekossa hän on myös fanaatikko. Jalkapalloa hän pystyy seuraamaan kepeästi, lätkää ei. ”Fanit pitävät hauskaa, fanaatikot poukkoilevat euforian ja apatian, taivaan ja helvetin välillä.”

Tutustumme amerikkalaiseen esseistiin nimeltä Sean Wilsey, intohimoisesti MM-jalkapalloon suhtautuvaan faniin. Wilsey hankki eBayn kautta nauhoitukset Meksikon vuoden 1970 jalkapallon MM-kisojen otteluista: 25 VHS-kasettia. Wilsey katsoi ottelut parin kuukauden aikana siinä järjestyksessä kuin ne oli pelattu. Vuoden 1970 turnaus oli paitsi jalkapallohistorian klassikko myös eräänlainen vedenjakaja, ensimmäiset kisat, jotka televisioitiin suorana väreissä kaikkialle. Noissa kisoissa Brasilia voitti kolmannen maailmanmestaruutensa, ja joukkuetta johti tarunhohtoinen Péle. Brasilialaisten pelaamista pidettiin kauniina, ylevänä.

Wilseyn vaimo katsoi karsaasti miehensä uppoutumista ikivanhoihin futismatseihin, mutta Wilsey kirjoittaa saaneena ottelujen katsomisesta metafyysistä lohtua, samanlaista kuin uskonnolliset ihmiset pyhistä kirjoistaan. Melender on silti varma, että Wilsey olisi mieluummin kokenut kaiken yhteisöllisyyden itse paikalla tai vähintäänkin kaivannut vaimoa seurakseen.

”Jalkapallon synnyttämä onni on perimmiltään katsomossa olemisen onnea. Katsomo voi olla kotonakin, mutta siellä täytyy olla vähintään kaksi ihmistä jotta se sykkisi elämää.” Ah, niin totta. Ja kaksi ihmistä riittääkin hyvin, kun he ovat samanhenkisiä.

(Sivuhuomautus: tätä kirjoitettaessa on kulunut kymmenisen päivää siitä, kun Argentiina voitti kolmannen jalkapallomaailmanmestaruutensa Qatarin arveluttavamaineisissa kisoissa. Ja Brasilian joukkueen kolmanteen MM-kultaansa vuonna 1970 luotsannut legendaarinen Péle, 82, surullista kyllä tekee kuolemaa sairaalassa São Paulossa.)

Vuonna 2016 ilmestyneessä esseekokoelmassaan Tommi Melender ruotii terävästi ilmiötä, joka muutamaa vuotta myöhemmin puhkesi kauheaan kukoistukseensa: tunteiden demokratiaa, jossa ihmisiä manipuloidaan peloilla, ennakkoluuloilla, kaunalla ja unelmilla. ”Argumentit on mahdollista kumota, mutta tunteita ei. Tunteiden demokratia on järkiperäisen keskustelun joukkohauta.”

Tosi kuin vesi. Yhdysvaltojen totuudenjälkeisen ajan tapahtumat ovat räikeä esimerkki, mihin tunteiden ylivalta voi johtaa, eivätkä suomalaisetkaan ole ilmiöltä turvassa. Pysytään valppaina ja varotaan menemästä mukaan öyhötykseen, vetosipa se onnellisuuteen tai mihin tahansa.

Taina

Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.

Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.

Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.

Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.

Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”

Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.

Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”

Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee  arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.

Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?

”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”

Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös  päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.

Taina

Vetävä selviytymiskertomus

Varis, Tuula-Liina: Sattunut syntymään. WSOY 2020.

”Aina saa hävetä.” Se on kirjan päähenkilön, Assin, toistuva lause. Häpeällä ja kurilla kasvatetaan, se on tapa Suomessa 1940-1950-luvuilla.

Tuula-Liina Varis kuvailee tuoreessa kirjassaan Sattunut syntymään naiseksi ja taiteilijaksi kasvamista sekä Suomen muutoksia sotavuosista nykypäiviin. Päähenkilön, Assin, elämässä suuret käänteet seuraavat toistaan; ennen täysi-ikäistymistään Assi kokee enemmän vastoinkäymisiä kuin jotkut kohtaavat koko ikänään. Jotta en pilaisi uuden kirjan iloa, en kerro tässä kaikkia käänteitä.

Lapsuusperheen äiti on kanslistina varsinaissuomalaisessa kauppalassa ja isä valmentaa hevosia ja ratsastajia. Perheeseen syntyy esikoistyttö ja sitten jatkosodan aikaan kaksoset, Assi ja Essi. Kaikki tajuavat jo varhain, että vanhempien pettymys on kova, kun tuli ”vain” tyttöjä.

”Piti kai uskoa, että he olivat huonompia kuin muut. Assi ei pikkulapsena mitään kiihkeämmin halunnut kuin sitä, että äiti olisi tykännyt hänestä. Mutta jo varhain hän tajusi, ettei hän koskaan onnistuisi olemaan äidille mieleinen, vaikka mitä yrittäisi. Hän lakkasi yrittämästä. Hän ei välittäisi. Hänellä oli vaikeat välit äitiin aina äidin kuolemaan asti. Ja senkin jälkeen. Vieläkin.” (s. 30)

Äidin kasvatusperiaatteisiin kuuluu, ettei lasta tule kehua eikä lelliä, ettei lapsesta tule leuhka. Periaatteesta äiti pitää niin tiukasti kiinni, ettei hän kerro kaksostensa saaneen erittäin hyviä tuloksia älykkyystestistä, joka heille tehdään kuusivuotiaina ilmeisesti koulukypsyyden selvittämismielessä. Assi saa tietää asiasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun isosisko tapaa testin tehneen vanhan opettajan. Assi on pitkään siinä luulossa, että hän on tyhmä ja osaamaton. Vaikeuksia lisää vasenkätisyys, jota ajan tavan mukaan yritetään koulia pois. Koulussa on muutenkin kova kuri.

”Kun joutuu vastaamaan, on noustava pulpetin viereen, seisottava suorana ja vastattava reippaasti niin, että kaikki kuulevat. Jos vastaa väärin, opettaja moittii, jos ei melkein koskaan vastaa oikein, joutuu nurkkaan häpeämään. Assista on kamalinta joutua taululle piirtämään tai kirjoittamaan, koska silloin kaikki alkavat tirskua hänen vääräkätisyydelleen.” (s. 121)

Ajan tavan mukaisesti lapsille ei selitetä asioita; heille tiuskitaan ja heidät nolataan, jos he kyselevät ja yrittävät ymmärtää. Aikuisten puheista noukitut sirpaleet jäävät mieleen vaivaamaan. Kun sota on ohi, sodasta ei puhuta. Piste.

”Ja nyt sota-ajan lapsisukupolvi yrittää vanhoilla päivillään selvittää, missä isä sodan aikana oli ollut ja missä oloissa itse on ensimmäiset vuotensa elänyt. Onhan se hassua ja säälittävääkin.” (s. 19)

Assin muistot osoittavat kuitenkin, miten ihmeen sitkeätekoinen ihmislapsi on. Ankaruuden ja pahan mielen vastapainona on maagisia hetkiä, valoja, makuja, tuoksuja, luonnon näkymiä. Sitkeys, äly ja huumori ovat Assin aseita, kun maailma kolhii. Assi löytää kirjoittamisen maailman, menestyy siinä ja aikanaan opiskeluvuosinaan pääsee toimittajan töihin. Kirjailijan ura urkenee sitten keski-iässä.

Kerronnan väliin on upotettu sitaatteja tapahtuma-ajan lehdistä ja kirjoista. Ne katkaisevat kerronnan imun, mutta tuovathan ne ajankuvaa, ja ehkä ei haittaa muistuttaa mieliin, millaiset aatevirtaukset Suomessa vallitsivat vaikkapa vuonna 1942.

Vetävimmillään Sattunut syntymään on lapsuuden ja teini-iän kuvauksissa. Varis tavoittaa niin hyvin jännitteet herkän yksilön ja aina yllätyksiä tuovan ympäristön välillä.

Sitten alkavat huono-onniset parisuhteet, joiden traagisuutta lievennetään toteavalla otteella ja ronskilla huumorilla. Päätösjakso henkii rauhaa, ihminen pääsee sopuun niin itsensä kuin läheistensäkin kanssa.

Tuula-Liina Varis on laajalti meritoitunut kirjailija ja toimittaja, jonka tuotanto käsittää yli 20 kirjaa. Yksi kulmakivistä on Variksen ja Pentti Saarikosken yhteiselämää käsittelevä romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994).

Variksen edellinen romaani Huvila (WSOY 2016) käsitteli kolmen naisen kohtaloita hirsihuvilassa 1930-luvulla; rouva, piika ja pieni tytär jäävät keskenään, kun perheen mies lähtee rakentamaan uutta Eurooppaa. Sitä edellisessä romaanissa Naisen paras ystävä (WSOY 2014) teemana oli, miten narsisti toimii saaden hyväuskoisen koukkuunsa.

Myös uusin romaani nostaa luupin alle jännitteiset naisten suhteet, sisarkateutta ja -rakkautta unohtamatta, sekä vaikeat parisuhteet. Monet värikkäät sivuhenkilöt vahvistavat elämänmakuista otetta. Ennen muuta Sattunut syntymään on uljas ja vetävä selviytymiskertomus, joka heijastelee suomalaista ajankuvaa useilta vuosikymmeniltä.

Taina