Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari : Sensuroitu : Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023)
Helsingin yliopiston eksegetiikan tutkimus on kansainvälistä huipputasoa. Eksegetiikkaa eli Raamatun ja muiden varhaisten juutalaisten ja kristillisten tekstien tieteellistä tutkimusta on tehty siellä mm. Suomen Akatemian rahoittamissa huippuyksiköissä. Eräs tällainen oli 2014-2019 toiminut Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa. Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari osallistuivat siihen. Heidän kiehtova kirjansa pohjautuu suurelta osin tuon työn tuloksiin. Se on kirjoitettu tavalliselle lukijalle matkaoppaaksi Raamatun tekstihistorian maailmaan. Kiehtovaan maailmaan, kuten tekijät tarkentavat. He molemmat varttuivat helluntalaisista perheissä ja Paavo Huotari on evankelis-luterilaisen kirkon pappi.
Muut eksegetiikan tutkijat ovat julkaisseet aikaisemmin kansantajuisia kirjoja, joissa raamatuntutkimuksen tuloksia on tehty tunnetuksi. Kuitenkaan Mäkipellon ja Huotarin mukaan tekstikritiikistä suomenkielisiä kirjoja ei ole tehty. Tekstikritiikki otetaan työkaluksi, kun jostakin teoksesta on käsillä useita versioita. Raamatun osalta versioita onkin runsaasti, mutta lähdemateriaali on hajanaista ja osin puutteellista. Kirjoittajien mukaan tehtävää voisi verrata siihen, että yrittää saada selkoa 1000 palan palapelistä, kun vain 100 palaa siitä on säilynyt.
Raamatun osalta tekstikritiikki johtaa perustavaa laatua oleviin kysymyksiin, joita kirjassa aletaan perata:
Mikä ylipäänsä on Raamattu? Miten pyhinä pidettyjä tekstejä on historian saatossa muokkailtu? Mistä tiedämme, mitä lukee kirjakokoelmassa, jonka alkuperäisiä versioita ei ole säilynyt? Kuka saa päättää, mikä pyhä teksti on ja mitä siinä lukee?
On sitkeä harhaluulo, että Raamattu olisi jotenkin yhtenäinen ilmiö. Asioita yksinkertaistetaan liikaa, jos sanotaan, että ”Raamattu puhuu, Raamattu sanoo”. Se on syntynyt satojen vuosien aikana lukemattomien eri ihmisten käsistä. Se sisältää monesta asiasta ristiriitaisia käsityksiä sekä erilaisia tulkintoja. Tarkemmin Raamattuun perehtyessä sen moninaisuus yllättää. Väärä käsitys on sekin, että Raamatulla on jotakin arvovaltaa. Se ei ole itsenäinen subjekti, jolla on omaa valtaa. Arvovallan tekstille antaa Raamattuun tukeutuva yhteisö, joka tulkitsee sitä ja välittää sen sanomaa eteenpäin.
Koska alkuperäistä, yhtä ainoaa Raamattua ei ole, se syntyy monia erilaisia käsikirjoituksia yhdistämällä. Raamatun toimittajat kokoavat niistä kullekin aikakaudelle tarkoituksenmukaisimmat osat. Käsikirjoitukset voivat olla heprean, latinan tai kreikan kielillä, eivätkä ne ole suinkaan yhteneviä. Ne ovat kopioiden kopioita ja siksi toimittajien on tehtävä niiden kesken valintaa ja yritettävä ajanmukaistaa antiikkista kieltä. Mäkipellon ja Huotarin kirja selkeyttää hyvin sitä, millaisen historiallisen prosessin ja valinnan tulos Raamattu todellakin on.
Luvussa Raamattu muuttuu, kun sitä käännetään perehdytään käännöstyön ongelmiin. Raamatun kirjat on kirjoitettu kuolleilla kielillä. Niitä ei enää kukaan puhu, joten sanojen merkitystä on pääteltävä rajatuista muinaisista lähteistä. Raamatun ajan hepreassa on noin 7000 sanaa. Nykykielissä sanoja on tyypillisesti yli satatuhatta. Vanhojen sanojen merkityskentät ovat paljon nykyistä laajempi. Sanojen merkitys voi vaihdella asiayhteyden mukaan. Raamatussa on lisäksi satoja ns. hapax legomenon -sanoja. Ne ovat sellaisia kuolleen kielen sanoja, joita käytetään vain kerran kaikessa säilyneessä lähdemateriaalissa. Tutkijan pitää yrittää päätellä sellaisen merkitys asiayhteydestä. ”Historiallisen dokumentin kääntämiseen sisältyy siksi aina paljon epävarmuutta. Sitä ei voi tehdä irrallaan kielen ja kulttuurin historian tutkimuksesta. Kääntäjä on siksi aina myös tulkitsija.”
Kun kirjurit kopioivat tekstejä, niin muutoksia syntyi sekä tahattomasti että tahallisesti. Kovasti samannäköiset kirjaimet sekaantuivat, ne vaihtoivat joskus paikkaa. Joissakin tapauksissa sanavälit, välimerkit ja vokaalit puuttuivat vanhassa tekstissä kokonaan. Kirjurien taso vaihteli. Toiset tekivät töitä sanelun mukaan, toiset olivat oppineita. Oppineilla oli välillä houkutus tehdä omia tulkintoja asioista. Sitten kun olosuhteet olivat muuttuneet, eräät vanhemmat käsitykset kävivät teologisesti ongelmallisiksi. Jos niitä ei voitu pehmentää, niin ne poistettiin kokonaan. Joskus kirjurit myös parantelivat kieltä ja lisäsivät yksityiskohtia alkuperäiseen tekstiin. Vertailemalla eri tekstejä tutkijat ovat onnistuneet eristämään lisäyksiä vanhemmista teksiversioista.
”On oireellista, että harhaoppisuus liittyy nimenomaan oppiin ei etiikkaan, siihen mitä me toisillemme teemme ja kuinka tätä elämää ylipäänsä elämme. Saat aivan rauhassa pyörittää lähimmäisesi kasvoja kuralätäkössä, mutta auta armias jos väität, että Jeesus sikisi äitinsä kohdussa miehen siittiön hedelmöittäessä Marian munasolun: sinut julistetaan harhaoppiseksi. Jos olet kirkkoherra, niin saat alistaa, nöyryyttää ja kiusata seurakunnan työntekijöitä mennen tullen ilman mitään seuraamuksia, mutta menetät pappisoikeutesi, jos kehtaat julistaa saarnastuolissa, ettet usko uskontunnustukseen. Opillisuuden ja dogmaattisuuden ylikorostus on tappanut kirkon sosiaalisen vastuun. Uhrimenot ovat ajaneet armahtavaisuuden edelle.”
Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on isoja ongelmia. Monet niistä ratkeaisivat, jos se lukisi tarkasti Kai Sadinmaata. Hän nosti kirjallaan peilin kirkon kasvojen eteen, eikä kuva ole mairitteleva. Pappina Kai Sadinmaa tuntee aiheensa läpikotaisin. Lisäksi hän osaa perustella teologiset väitteensä ja esimerkit kirkkohistoriasta kirkkaasti. Niin kirkkaasti, että tällainen satunnainenkin kirkossa kävijä ne tajuaa. Kirkko vaikeni mieluummin asiasta ja potkaisi myöhemmin rauhanhäiritsijän ulos talosta. Kapinallisten rabbien ja profeettojen kanssa kirkkoisillä onkin aina ollut ongelmia.
Kai Sadinmaa aavisti varmaan, että tällaisella kirjalla hän tuskin saa ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, ainakaan tässä eliittiä ja yhteiskunnallista valtaa myötäilevässä valtakirkossamme. ”Päätin jossain vaiheessa, että sanon suoraan mitä ajattelen näistä aiheista. Kyllä mieluummin säilytän itsekunnioitukseni ja elän vaikka köyhänä tässä maailmassa kuin menetän itsekunnioitukseni ja saan jonkun eläkeviran kirkosta – ei kiitos.” (Vapaa Ajattelija 2/2016)
Kai Sadinmaa pöllyttää kirkkoa, sen rakenteita, asenteita, sen oppia sekä oppimestareita, kaikkia tasapuolisesti. Hän esimerkiksi esittää millaisiin mahdottomuuksiin joutuu, jos tosiaan haluaa ottaa Raamatun kirjaimellisesti. Kuvaus homokysymyksen yhteydessä käydystä keskustelusta kirkolliskokouksessa ja päättävissä elimissä on… no, masentavaa. Minulle oli uutinen, että kirkolliskokouksessa siedetään noin avointa vihamielisyyttä homoseksuaaleja kohtaan. Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamisesta pelätään olevan lyhyt matka pedofiliaan. Kirkkoherra Marjokorven mukaan jos homoseksuaaliset elämäntavat hyväksytään, pitäisi kai hyväksyä myös ahneus, murhanhimo ja petollisuus. Näin hän Roomalaiskirjettä lukee.
Vanhoillislestadiolaisilla ja muilla konservatiivisilla herätysliikkeillä on vahva asema välillisellä vaalilla valittavassa kirkolliskokouksessa. Monet kirkolliskokousedustajat vastustavat naispappeutta, puhumattakaan samaa sukupuolta olevien parisuhteista. Kai Sadinmaa erotettiin kirkosta, mutta lestadiolaisten epäkristillinen teologia ei ole piispoille ongelma. Kirkossa palvelee monia vanhoillislestadiolaisia pappeja, joiden opin mukaan kukaan muu ei pääse Jumalan valtakuntaan paitsi heidän oman liikkeensä jäsenet.
Lestadiolaiset ovat niin hyviä kirkollisveron maksajia, että heitä on pakko sietää. Lestadiolaisten parissa paljastuneiden pedofiliatapausten käsittely ja ongelman vähättely kirkon johdon taholta on järkyttävää luettavaa. Toinen esimerkki Kai Sadinmaan kirjassa on lestadiolaisten ehkäisykielto. Ihmisoikeusliitto sekä KION, kirkon ihmisoikeuskysymysten neuvottelukunta ottivat ehkäisykieltoon kantaa. Käytäntö todettiin ihmisoikeusloukkaukseksi. Lausunto oli kiusallinen kirkon johdolle eikä asia edennyt. Arkkipiispa Jukka Paarma piti ehkäisyä elämäntapakysymyksenä ja rinnasti sen teatterin, television ja urheilun kaltaisiin asioihin. Hänen mielestään niistä voi kirkossa olla montaa mieltä eivätkä ne ole kirkon yhtenäisyydelle vaaraksi. Ei vaaraksi ehkä kirkon yhtenäisyydelle, mutta entä naisille? Onko heidän kärsimyksensä ja terveyden ja hengen vaarantaminen todellakin rinnastettavissa television katseluun?
2010 kirkolliskokouksessa oli esillä rekisteröityjen parisuhteiden siunaaminen. Esityksen läpiviemiseksi oli konservatiiviedustajat saatava sen taakse. Piispojen ja SRK:n johdon väliset keskustelut eivät ole julkisia. Sadinmaa arvelee, että vanhoillislestadiolaiset suostuivat äänestämään homoparien siunaamisen tai rukoushetken puolesta, kun piispat jättävät jatkossa ehkäisykiellon rauhaan. ”Tähän viittasi kirkolliskokouksen lestadiolaisedustajien jälkikäteen esittämät julkiset anteeksipyynnöt äänestyskäyttäytymisestään.” Ihmisoikeuksista puhunut KION jäi edelleen riesaksi kirkkohallitukselle. Sen antamia lausuntoja ei jatkossa huomioitu, sen oikeuksia rajoitettiin ja toimintaa alettiin seurata tarkemmin. Siitä tuli keskustelukerho ja se hiipui vähitellen pois. Lopullisesti ihmisoikeuskysymyksistä päästiin eroon, kun kirkkohallituksen johto lakkautti ihmisoikeussihteerin toimen.
Pieni syrjäpolku. Tutkimusprofessori Heikki Hiilamo antaa kaksi uudempaa esimerkkiä kirkon hallinnon kuvioista. Ensimmäinen koskee piispojen toimintaa, kun kirkkolakia muutettiin. Eduskunta ei nähnyt tarpeellisena mainita uskontunnustusta sekä luterilaisia tunnustuskirjoja lakitekstissä. Eivät myöskään asiaa valmistelleet kirkkohallitus ja piispainkokous. Kirkolliskokouksen lakivaliokunta kuitenkin halusi maininnan lakiin. Hiilamo: ”Taustaltaan vanhoillislestadiolainen puheenjohtaja Antti Savela johdatti valiokunnan niukalla äänten enemmistöllä 10-7 vastustamaan eduskunnan tahtoa tunnustuspykälän poistamisesta kirkkolaista.” Piispat säikähtivät konservatiivien reaktiota. He pitivät junttakokouksen ja pyörsivät aikaisemman kantansa. He laittoivat arvovaltansa peliin ja keskeisinä mielipidejohtajina saivat kannalleen kirkolliskokouksen enemmistön. Tunnustuspykälä lisättiin tekstiin.
Toinen Hiilamon esimerkki on diakoniatyöntekijöiden asema kirkossa. Naisvaltaisen pienipalkkaisen työntekijäkunnan asema on heikko. Diakonaattiuudistuksen tarkoituksena on tunnustaa diakonian viranhaltijoiden asema hengellisen työn tekijöinä sekä parantaa heidän vaikutusmahdollisuuksiaan. Uudistusta on valmisteltu liki 30 vuotta. Sen eteneminen on aina pysähtynyt siihen, etteivät papit ja etenkään miesvaltaiset piispat ole halunneet jakaa valtaansa muiden hengellistä työtä tekevien viranhaltijoiden kanssa.
Heikki Hiilamon yhteenveto on karu: ”Kirkon kannalta on hyvä, että jäsenet eivät tiedä näitä asioita.” Niin, mutta onneksi meillä on Kai Sadinmaa. Sekä Into joka uskaltaa kustantaa tällaista. Palataan sanan ääreen.
C. G. Jung : Job saa vastauksen (suomentanut Sinikka Kallio. Otava, 1974)
"Naiivi olettamus tai ennakkokuvitelma, että creator mundi, maailman Luoja, on tietoinen olento, on epäilemättä ollut seurauksiltaan kohtalokas, sillä se on myöhemmin johtanut uskomattomiin loogisiin sekaannuksiin. Niinpä esimerkiksi ei olisi koskaan tarvinnut turvautua sellaiseen mielettömään käsitteseen kuin privatio boni, hyvyyden puuttuminen (Jumalassa), ellei olisi ennalta otaksuttu mahdottomaksi, että hyvä Jumala tietoisesti tekee pahoja tekoja. Jos sitä vastoin ajattelemme Jumalan olennoksi, joka ei tiedosta itseään eikä harkitse tekojaan, päädymme käsitykseen että Jumalan teot ovat moraalisen arvostelun ulottumattomissa ja ettei hänen hyvyytensä ja hirvittävyytensä kesken synny ristiriitaa."
Carl Gustav Jung (1875-1961) oli 76-vuotias, kun hän lopulta vuosikausien pohdinnan jälkeen ryhtyi kirjoittamaan tätä hurjaa teosta. Kirja ilmestyi 1952 ja aiheutti kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Tämä ei suinkaan ole ateistin rienakirja vaan vakaan sveitsiläisen protestanttisessa pappisperheessä kasvaneen tutkijan näkemys Jumalan varsinaisesta olemuksesta sellaisena kuin se Raamatun todistuksen mukaan ilmenee. Eräänlainen raikas häikäilemättömyys kirjalle on kyllä omiaan. Jung lataa tähän kaiken osaamisensa individuaatiosta, arkkityypeistä ja kollektiivisesta alitajunnasta. Tulos ei imartele analyysin kohdetta, Jahvea, jonka uskollinen palvelija Job on joutunut Saatanan rääkättäväksi:
"Tätä ennen hän [Job] oli ollut naiivi, oli kenties jopa elätellyt unelmaa 'rakkaasta' Jumalasta, hyväntahtoisesta herrasta ja valtiaasta ja oikeamielisestä tuomarista, kuvitellen että 'liitto' oli oikeuden pohjalle rakennettu ja että sopimuksen toinen osapuoli saattaisi vedota hänelle tunnustettuun oikeuteen. Ja että Jumala oli totuudellinen ja uskollinen tai ainakin oikeamielinen ja että hän, kuten kymmenen käskyn nojalla saattaisi päätellä, jossakin määrin tunnustaisi tietyt eettiset arvot tai edes tuntisi oman kantansa oikeuteen velvoittavaksi. Mutta kauhukseen Job saa nähdä, ettei Jahve ollutkaan ihminen, vaan eräässä mielessä vähemmän, nimittäin sitä mitä Jahve itse sanoo krokodiilista (Leviatanista) ...
"Murha ja tappo - mitäpä mokomalla väliä, ja kun niikseen sattuu, hän voi näytellä feodaaliherraa ja suoda omalle maaorjalleen ruhtinaallisen korvauksen vahingoista, joita ajometsästys tämän viljapelloilla on aiheuttanut. 'Vai niin, vai olet sinä menettänyt poikasi ja tyttäresi ja palvelusväkesi. Ei sillä väliä, minä annan sinulle uudet ja paremmat.'"
Nykyaikaiselle lukijalle Jobin tarina on karmea. Sitä se on kirkollekin, jolle kärsimys ja pahuus yleensäkin on epämukava aihe. Kotiseurakunnan aihetta käsittelevässä esitelmätilaisuudessa Jobin tarinalle annettiin muutamia tulkintavaihtoehtoja. Se voisi olla myös vertauskuva tai pelkkää satua. Mutta jospa sekin pitää ottaa aivan kirjaimellisesti? Jobin tarinassa kärsimyksen määrä on niin poikkeuksellinen, että Jung itsekin ihmettelee:
"Jumalan käyttäytyminen on ihmisen kannalta katsoen niin pöyristyttävää, että on pakko kysyä: Onkohan tämän kaiken takana jokin syvältä lähtevä salattu motiivi? Olisiko Jahvella jokin salainen aihe vastustaa Jobia? Se voisi selittää, miksi hän niin kerkeästi antaa periksi Saatanalle. Mutta mitä on ihmisellä sellaista, mitä Jumalalla ei ole?"
600-300 e.Kr., jolloin Jobin kirja oletettavasti syntyi, oli jo saatu Raamatun mukaan erinäisiä todistuksia Jahvesta. Hän oli tunteidensa heiteltävänä ja kärsi itsekin siitä. Hän myönsi, että viha ja mustasukkaisuus kalvoivat häntä. Hyvyyttä ilmeni julmuuden rinnalla ja luovaa voimaa kompensoi hävityshalu. Yksikään puoli ei ollut esteenä toisen esiintymiselle. Jahve on antinomia, vastakohtien summa omassa itsessään. Jungin mukaan tuon kaltainen tila on kuviteltavissa vain, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on voimatonta suostumista siihen mikä on. Kuvaava sana on amoraalinen. Jahve on ilmiö ja hän käyttäytyy kuin tajua vailla oleva olento.
"Jahven asenne on kaksimielinen: yhtäältä hän häikäilemättä polkee jalkoihinsa ihmisen onnen ja elämän, toisaalta taas hän ehdottomasti haluaa pitää ihmisen vastapuolenaan ja siten asettaa tämän suorastaan mahdottomaan tilanteeseen. Ensin hän käyttäytyy kuin mieletön, alkaen arvaamatta riehua luonnonmullistuksen tavoin. Seuraavassa hetkessä hän taas tahtoo, että häntä rakastetaan, kunnioitetaan, palvotaan ja ylistetään oikeamieliseksi. Herkästi hän äityy joka sanasta, jonka lausumme, jos vain on ounasteltavissa kritiikin häivääkään, kun taas omasta moraalikoodeksistaan hän ei vähääkään välitä, silloin kun hän toiminnassaan sattuu sen pykäliin törmäämään.
"Tuonkaltaisen Jumalan eteen voi ihminen vain pelolla ja vavistuksella nöyrtyä, yrittäen epäsuorasti lepyttää absoluuttista valtiasta, ylistämällä häntä määrättömästi ja osoittamalla huomiota herättävästi kuuliaisuutta. Mutta oikeasta luottamussuhteesta ei tässä voi olla puhetta, nykyajan ihmisen kannalta katsoen. Eikä ainakaan moraalista hyvitystä voi odottaa saavansa tuollaisen itseään tajuamattoman luonnonolennon taholta."
Markus Kirla: Kirkon paimenvirka & feministiteologia (Perea, 2020)
”… kaikki nykyajan kristityt eivät suinkaan ole sanoutuneet irti Raamatun maailman patriarkaalisista sukupuolirooleista. Vaikkei uskoisi, meitä on vielä jäljellä, jotka edelleen pidämme kiinni ’sellaisesta naiskuvasta’. Me katsomme, etteivät Pyhän Kirjamme naisnäkemykset ole vähimmässäkään määrin vanhentuneita, vaan että vielä 2020-luvun jälkikristillisessä maailmassa nainen on kaikkein kauneimmillaan ja ylistää Luojaansa kaikkein eniten silloin, kun hän rakkaudessa ja iloisesti alistuu miehensä johtajuuden alle.”
Tämän kirjan lukeminen oli oikeastaan erehdys. Tarkoitus oli Riekkisen ja Kuulan napakan kirjan Paavalin jalanjäljissä jälkeen syventää tietojani raamatuntulkinnasta erityisesti feministisestä näkökulmasta. Kirjan nimi näytti lupaavan sitä, mutta olisi kannattanut lukaista takakansikin. Se kertoo kirjoittajan käsittelevän teemaa konservatiivisesta näkökulmasta. Toisaalta kun Kaari Utrion kiilusilmä-kirja ravisteli tuossa äsken lempeästi patriarkaattia, niin annetaan tasapuolisuuden nimessä vastapuolelle puheenvuoro. Miten miehen johtajuutta kirkossa nykyään pyritään perustelemaan? Tästä kirjasta kannanottoja pitäisi löytyä ja Juha Ahvion takakansitekstin mukaan sujuvasti, osuvasti ja mielenkiintoisesti esitettynä.
Raamatun patriarkaatti
Markus Kirla on koonnut kirjaansa kaksitoista perustetta miksi hänestä kirkon paimenvirka on yksinomaan miehelle tarkoitettu. Järeä luettelo alkaa suoraan huipulta: – ”Jumala on maskuliininen.” Kirla toki myöntää myöhemmin, ettei Jumala ole ihmisen lailla seksuaalinen. Siitä ei suinkaan seuraa, että hän olisi sukupuolineutraali, sillä hän ilmaisee itsensä kuninkaana, herrana, ylkänä, pelastuksen päämiehenä ja inkarnaatiossaan ihmisen poikana. Naispappi ei mitenkään voi ilmentää virassa Isän todellisuutta. – Eeva luotiin miehestä ja ”sopivaksi avuksi” miehelle. Siksi mies vallitsee vaimoaan, jonka on oltava miehelleen alamainen. Näitä perheen ja seurakunnan rooleja Jumala ei myöhemminkään ole kumonnut, joten ne ovat edelleen voimassa. – Jeesus valitsi vain miehiä apostoleiksi. Kirlan mukaan Herramme siis ajatteli kirkkonsa paimenviran olevan pelkästään miehille tarkoitettu. – Järki ja kokemus todistavat, että mies soveltuu huomattavasti paremmin sielunpaimeneksi. Luther toteaa selkeästi, että vaimojen ei tule hallita. – Parintuhannen vuoden ajan kristillinen kirkko on lähes yksimielisesti sulkenut naisilta pääsyn papeiksi. Myös kirkkoisät ja uskonpuhdistajat torjuivat naispappeuden. – Kirla löytää Raamatusta pappeja ja heihin rinnastettavia henkilöitä: Johannes Kastaja oli mies, Melkisedek oli mies, Vanhan liiton aaronilaiset papit olivat miehiä. Lisäksi Uuden testamentin mukaan seurakunnan paimenuus kuuluu vain miehille eikä Raamatussa löydy yhtään naispastoria.
”Eeva lankesi ensin tuoden siten synnin ja siitä johtuvat kaikki muutkin onnettomuudet ja kiroukset maailmaan. Tästä syystä nainen ei saa opettaa Jumalan Sanaa seurakunnalle, koska sen kerran kun nainen omaksui johtajan ja opettajan roolin, olivat seuraukset mitä kamalimmat.”
Raamatun totuusarvo
Kirlan lähtökohta naispappeutta vastaan on selkeä: ”Raamattu on erehtymätön ja siihen voi luottaa.” Sen teksti ei Kirlan mukaan myöskään ole kulttuurisidonnaista. Se on pätevää kaikkina aikoina ja kaikkialla juuri siksi, että se on Jumalan sanaa, ei ihmisten. Se on ajaton ja sen opit ja ohjeet pysyvät iäti voimassa kulttuurien ja ideologioiden vaihdellessa ja muuttuessa. Vapaamieliset tulkitsijat ovat täysin väärässä yrittäessään sovittaa sitä kulloisenkin ajankohdan näkökulmaan. Kirla siteeraa Sören Kierkegaardia: ”vaikka järkemme valo kuinka selvästi ja ilmeisesti yrittäisi saada meidät näkemään toisin, meidän on kuitenkin luotettava jumalalliseen ilmoituksen arvovaltaan ennemmin kuin omaan järkeemme”.
Markus Kirla: ”Kristitty on nimittäin ihminen, joka ei katsele ja arvostele Jumalan sanaa nykyajasta ja sen kulttuurivirtauksista käsin, vaan päinvastoin hän katselee nykyaikaa ja sen ilmiöitä Jumalan Sanan kautta. Siinä missä nämä kaksi joutuvat ristiriitaan, siinä kristitty asettuu aina Jumalan Sanan puolelle kulttuuria vastaan, kuten apostolinen ohje kuuluukin, Room. 12:1.”
Kirlan mukaan Raamatun totuusarvo perustuu ennen kaikkea kolmeen kohtaan. Psalmin 199 mukaan ”Jumalan sana on kokonansa totuus”. Herra itse vakuutti, ettei ”Raamattu voi raueta tyhjiin” (Joh. 10:35). Apostoli Paavali lisää tähän, että kaikki Raamatun pyhät kirjoitukset ovat syntyneet Jumalan hengen vaikutuksesta (2. Tim.3:16). Kirlan mukaan tästä seuraa, että koko Raamattu on Herran sanaa, joten myös kiistaa herättävät Paavalin sanat naisten asemasta ja tehtävistä pätevät, sillä hän nimenomaan korostaa kirjoittamansa (1.Kor.14) olevan Herran käsky.
”Vaikka Raamattuumme tallennetuista Kristuksen puheista ei sellaista käskyä löydykään, ei Kirkon pitäisi vähimmässäkään määrin epäillä Herran omaa Apostolia. Epäilemättä Paavali tiesi tällaisen Herran käskyn olemassaolosta, vaikka meidän Raamattuumme se on löytänyt tiensä vain Paavalin kautta.”
Kirkko ei ole demokratia, kansanvalta, jossa asioista päätetään inhimillisen tahdon ja järjen avulla. Kirkko on teokratia, jumalanvalta, jossa ylin valta on Herralla ja hänen sanallaan, pyhän Raamatun erehtymättömällä sanalla. Sen uskollinen noudattaminen säilyttää kirkon tulevaisuudessakin teokratiana. Kirkolla ei ole siten oikeutta järjestää virkojansa niin kuin kunakin aikana parhaaksi nähdään. On noudatettava jumalallisia ja Raamatussa esitettyjä säädöksiä.
Wille Riekkinen ja Kari Kuula: Paavalin jalanjäljissä (Kirjapaja, 2002)
”Enemmistö suomalaisista kuuluu kirkkoon, mutta aniharvat seuraavat kirkkopolitiikkaa. Monille voi olla uutinen se, että kirkolliskokouksessa siedetään avointa vihamielisyyttä homoseksuaaleja kohtaan. Esimerkiksi syyskuun kokouksessa edustaja Hannu Kippo vastusti samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamista vertaamalla sitä esityksiin, joissa siunataan varastaminen, aviorikokset tai ahneus.” Heikki Hiilamo, Yle, 20.12.2021
Taina esitteli blogissa viime marraskuussa Helinä Siikalan kirjan Ilon alkeet. Otsikkona on haastavasti ”Paavali, tuo piikki naisen lihassa”. Se ja kirjoituksessa olleet otteet saivat minut miettimään mitä oikeastaan muistan tuosta apostolista, Jeesuksen aikalaisesta ja eräästä kristillisen teologian suurimmasta nimestä. Aihetta käsittelevä uskonnon koe on kohta 50 vuoden päässä ja taatusti unohtunut. Lisäksi kun kirjaston poistokirjojen joukosta sattui sopivasti löytymään muutama asiaan liittyvä teos niin tuumasta toimeen, tietoja päivittämään.
Paavalin jalanjälkiä seurailevat Wille Riekkinen, aikaisempi Kuopion hiippakunnan piispa, sekä Kari Kuula, teologian tohtori ja silloinen Puijon seurakunnan kappalainen. Kirjan tekoaikaan he olivat kuopiolaisen kirkollisen elämän voimahahmoja. Heidän kirjansa on tiivis johdatus Paavalin keskeisimpiin näkemyksiin uskonelämästä, syntymässä olleiden seurakuntien toiminnoista ja silloisista vaikeuksista. He osoittavat myös muutamin esimerkein millaista nykyaikainen raamatuntutkimus on. Kirjan lopussa on 19 ekskursiota. Näissä tietoiskuissa annetaan kiinnostavia tietoja Paavalin toiminnalle keskeisistä kaupungeista, naisten asemasta sekä muista tuon aikaisista asioista.
Uudessa testamentissa on kaikkiaan 13 Paavalin nimissä olevaa kirjettä. Niistä seitsemän on varmuudella hänen itsensä kirjoittamia. Loppujen kohdalla tutkijoiden mielipiteet jakautuvat ja jotkut on lähes varmasti kirjoitettu Paavalin kuoleman jälkeen. Paavali oli itse asiassa niin tunnettu ja vaikutusvaltainen hahmo, että hänen nimissään oli jo hänen eläessään lähetetty viestejä seurakuntiin. Ehkä senkin takia Paavali lisäsi sanelemiensa kirjeiden loppuun usein omin käsin loppusanat, jotka eräänlaisena allekirjoituksena vahvistivat niiden alkuperän. On mahdollista, että myös ”ei-paavalilaisissa” kirjeissä on mukana osia joistakin Paavalin kadonneista kirjeistä. Hän kirjoitti enemmän kirjeitä mitä Raamattuun sisältyy.
Mitä nämä kirjeet eivät ole? WR & KK: ”Paavalin kirjeet eivät ole kattavia tutkielmia kristillisen opetuksen eri osa-alueista. Ne ovat kirjeitä, joissa yleensä otetaan kantaa vain niihin asioihin, jotka olivat ajankohtaisia niiden ensimmäisten lukijoiden elämässä. Siksi moni tärkeä asia jää lyhyen maininnan varaan.”
Paavalin kirjeiden paikoin tiukka sävy voi selittyä osin sillä, että hän oli aidosti huolissaan seurakuntalaistensa tulevaisuuden näköaloista. Lisäksi aika ajoin hänen apostolista arvovaltansa alettiin kyseenalaistaa, kun hän oli jatkanut matkaa ja jättänyt perustamansa yhteisön taakseen. Juuri pakanuudesta kääntyneet olivat lisäksi kärkkäitä palaamaan entisiin riettaisiin käytäntöihin, joten välillä siitäkin piti muistuttaa.
Jeesuksen ylösnouseminen oli Paavalille merkki siitä, että tuomiopäivä oli lähellä. Hänestä naimattomuus on hyvä vaihtoehto, sillä perheen perustamisessa ei ole juurikaan näköalaa. Jos kuitenkin on aviossa tai avioituu, niin silloin pitää elää nuhteettomasti. Syrjähyppyjä ei sallita, porttojen parissa ei peuhata eikä homoilu käy. Avioero on kielletty. Naisten on suostuttava miestensä tahtoon. Miesten on rakastettava ja palveltava vaimojaan ja tarvittaessa annettava henkensä perheen puolesta kuten Kristuskin kuoli seurakuntansa hyväksi. Eräissä piireissä Paavali siis tunnetaan lähinnä ilonpilaajana.
Nyman, Maija: Naisen salaiset kansiot. Karas-Sana 1999, 3. painos 2003.
Nyman, Maija: Naisia kaivolla. Karas-Sana 2001, 4. painos 2018.
Tällä kertaa esittelen Aarrearkussa kaksi vuosituhannen taitteessa ilmestynyttä hurmaavaa suomalaista hengellistä klassikkokirjaa, joista otetaan aina vain uusia painoksia ja joiden teemana on naisen kasvu kristillisestä näkökulmasta. Nämä kaksi kirjaa – Naisen salaiset kansiot ja Naisia kaivolla – muodostavat mainion sisarusparin, joten käsittelen ne yhdessä. Kirjojen tekijä Maija Nyman on tunnettu lohjalainen kirjailija, kolumnisti ja parisuhdetyöskentelyn asiantuntija.
Naisen salaiset kansiot jakautuu kahteen osioon, sateenkaaren tällä ja tuolla puolen, ja niiden puitteissa kirjailija pohtii naisen elämänkaarta, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristipaineita, rooliodotuksia, tarpeita, haaveita ja pettymyksiä. Aiheiden skaala on laaja. Kirjan nimi heijastelee 1990-luvun ajankuvaa – muistatko vielä ysäriscifisarjan Salaiset kansiot? – mutta sisältö on ajatonta.
Maija Nyman laittaa itsensä likoon kertoen monista omista kokemuksistaan. Hän käsittelee perheenäidin arjen haasteita, rakastamisen vaikeutta ja ymmällään olevan rukouskyselyjä Jumalan edessä. Sekä kiitollisuuden, rakkauden ja valon hetkiä.
Luin kiinnostuneena, millaista on elämä kolmen pojan äitinä, kun itselläni on yksi tytär. Äiti seuraa kummissaan tappelunnujakoita, joita kehittyy kuin itsestään. Jokainen poika herättää naisessa hieman erilaisen äidin. Sama lähestymistapa, samat sanavalinnat eivät sovi kaikille lapsille. Joskus äiti saa kysymyksiinsä vastauksen vasta lapsen kasvettua aikuiseksi.
Aivan hykerryttävä kohta on kuvaus pyrkimyksestä kohti ”kunnon kristittyä kotia”, koko perheen rukoushetkien järjestämisestä. Ajatus on ylevä, mutta tiettyyn ikään vartuttuaan pojat kiemurtelevat tuoleillaan, murjottavat tai alkavat hihitellä jossakin rukouksen kohdassa. Tunnelma lässähtää eikä kaivattua fiilistä saavuteta. Tämä nostaa äidille marttyyrin kyyneleet silmiin. Sitten rukoushetkeä muutetaan rennompaan suuntaan, jolloin kaikki jaksavat paremmin olla mukana.
”Hartauteemme tuli enemmän tilaa. Söimme samalla jäätelöä, ja soittohaluinen sai soittaa alku- tai loppukappaleen. Yleensä se oli rokintapaista jyskettä ja varmasti Jumalalle erittäin mieluista kuultavaa. Rukouksistakin tuli nasevia ja nopeita.” (s.71)
Parisuhteen avaimia ovat hienotunteisuus, luottamus ja kyky antaa joskus periksi. Lopulta olemme toisillemme jossakin määrin mysteeri. Ihanteena oleva Jumalan rakkaus voi tuntua ylivoimaisen vaikealta, mutta sitä kohti kannattaa pyrkiä.
”Jumala itse on sitoutunut rakkauteen, sillä se on hänen luonteensa. Rakkaus ei sano: ’Sinä olet sellainen ja tällainen.’ Se kysyy: ’Kuka sinä olet?’ ” (s. 61)
Nyman rohkaisee naisia arvostamaan itseään, pitämään huolta itsestään ja kunnioittamaan eri ikäkausien viisautta: tyttö, neito, aikuinen nainen ja vanhus ovat kaikki omanlaisensa viisauden lähteitä, ja iäkkäässä naisessa kaikki kerrokset voivat olla sopusointuisesti läsnä.
Nainen haastetaan pohtimaan. Miten minä jaksan nyt? Odotukset ja vaatimukset perhe-elämässä ja työelämässä, naisten keskinäinen vertailu ja kateus voivat hiertää. Mitä useammalla elämänalueella toimii, sitä enemmän urakkaa ja kilpailun paineita, ellei osaa armahtaa itseään.
Entä ne lapsuudesta kumpuavat taakat? Jokaisen on toki välttämätöntä päästä menneisyytensä kanssa sinuiksi, mutta loputon vatvominen menneessä saati historian rikollisten syyttely ei eheytä ihmistä. Nyman myös toteaa viisaasti, että äitejä pitää armahtaa, eivät he ole kaikkeen syypäitä. Katse tulisi suunnata eteenpäin. Mihin kaikkeen minusta vielä olisi?
”Uskon näkökulma siirtää elämämme painopisteitä aina tulevaisuuden ja toivon suuntaan.” (s. 129)
Nyman kutsuu ”pääsiäisaamun naisiksi” rohkeita kristittyjä naisia, jotka uskaltavat lähteä liikkeelle, nähdä ja kohdata sekä kertoa muillekin kokemastaan, ensimmäisen pääsiäisaamun tapaan. Muutama tällainen henkilö esitellään kirjassa. Heitä ovat muun muassa Anne Fried, Anna Bach ja Hollannin kuningatar Wilhelmina. Heitä yhdistää rohkeus seurata sekä Jumalaa että omaa intuitiotaan.
Seniori-ikäinen nainen saattaa olla suuri inspiraation ja lohdun lähde nuoremmilleen. Nyman kirjoittaa hyvin kauniisti kohtaamisistaan vanhojen naisten kanssa. Pyhällä maalla kohdattu tuntematon nunna tai kuuluisa filosofi-kirjailija Anne Fried huokuvat samaa hyväksyntää ja kiireetöntä rakkautta.
Naisen salaisilla kansioilla Maija Nyman tarkoittaa sielun sopukoissa olevia tieto- ja tunnereservejä, jotka ehkä pysyvätkin piilossa tai sitten sopivan hetken tullen avautuvat antaakseen elämiseen eväitä tai päästäkseen uudelleen järjesteltäviksi.
”Naisen suhde omiin salattuihin kansioihinsa muuttuu ajan myötä. Ikääntyessä alkaa ymmärtää enemmän, ja siksi pelättävää on vähemmän. Naisen salaisista kansioista löytyy erilaisia oikeudenkäyntitapauksia omaa itseä ja naisen osaansa, synnyttäjäänsä ja synnyttämiään vastaan. Valittu puoliso saa oman osansa syytöksistä ja armonanomuksista. Jumalaakin vastaan hän käy oikeutta. Suuria kysymyksiä, kapinaa ja pettymystä. Riemastuttavia vastauksia ja intuitiivisia oivalluksia.” (s. 8)
Kirjailija tuo lohtua elämän kriisikohdissa painiskeleville naisille. Hän esittää osuvan vertauksen suuresta palapelistä, jota kärsivällisesti kootaan. Parhaassa tapauksessa uskovat ystävätkin ovat nähneet näkyjä, unia ja enteitä, jotka tietenkin jaetaan iloisina uutisina ja jotka tuntuvat vahvistavan, että kaikki tulee menemään hyvin.
Juuri kun on tulossa valmista, tapahtuu katastrofi: palapeli hajoaa pirstaleiksi, jolloin jopa vuosien työ tuhoutuu hetkessä. Paniikkia ja pettymystä on ilmassa. Nämä ovat niitä elämän tilanteita, joissa kristityn tulee vain uskoa, että kaikella on tarkoitus eivätkä pirstoutuneet palapelit häviä mihinkään, vaan pysyvät Jumalan muistissa.
Jo tässä teoksessa on useita viittauksia Raamatun naisiin, joita sitten käsitellään perusteellisemmin toisessa kirjassa.
Naisia kaivolla
Tämä kirja muutti käsitystäni Raamatun naisista. Eivät he olekaan alistettuja, vähän ressukoita sivuosatyyppejä, vaan aktiivisia ja varteenotettavia ihmisolentoja, jotka toimivat elinolosuhteidensa ja mahdollisuuksiensa mukaan ja joiden panos tapahtumiin on usein merkittävä.
Naisia kaivolla ilmestyi 2010-luvulla myös ranskaksi ja espanjaksi: Reflets de femmes dans le puits de Jacob (Emeth, 2014) ja Mujeres reales: semblanzas de personajes femeninas de la Biblia (Editorial Clie, 2019).
Kirjaan syventyessäni koin myös samanlaisen ahaa-elämyksen kuin lukiessani Kalevalan ensimmäistä kertaa aikuisena (jolloin ymmärsin asioista hieman enemmän kuin yläasteen äidinkielentuntien pakko-Kalevalan aikoihin): ihminen kohtaa samat asiat ja kamppailee samojen ongelmien kanssa ajasta aikaan.
Kuten Maija Nyman toteaa kirjan esipuheessa:
”Se, mitä minulle tapahtuu, ei ole mitään uutta. – – -He [Raamatun naiset] ovat erilaisista ammateista ja säädyistä, johtajia ja johdettavia, äitejä ja lapsettomia, tahraisia ja langenneita. — Heidän maailmansa ja tunteensa voivat kohdata Sinun kokemusmaailmasi.” (s. 9-10)
Keskiössä on siis kaivo, tuo menneiden aikojen keskeinen kohtaamispaikka, jossa vaihdettiin kuulumiset, näyttäydyttiin, katseltiin toista sukupuolta sillä silmällä, pidettiin yllä sosiaalista hierarkiaa. Raamatun naiset kuvitteellisesti saapuvat kaivolle yksi kerrallaan, ja kirjailija kertoo heidän kertomuksensa esittäen siitä omatkin pohdintansa, mukana ovat keskeiset Raamatunjakeet.
Raamattu mainitsee 2930 henkilöä, joista 156 on naisia nimineen. On myös nimettömiä naisia, jotka kuitenkin saattoivat ratkaista elämän ja kuoleman, kuten Toisen Kuninkaiden kirjan 5. luvun palvelijatyttö, sotapäällikkö Naamanin vaimon palvelija; tyttö, jonka sanojen ansiosta Naaman haki sairauteensa apua oikealta taholta, meni parantavalle lähteelle.
Tyttö oli nimetön, ei-kukaan, ja hän otti ehkä riskin ylipäätään puhutellessaan vallanpitäjiä, mutta hän ei voinut olla puhumatta, koska hän rakasti väkeään.
Nyman tuo palvelustytön tarinan tähän päivään: kukaan ei ole ”ei-kukaan”, vaan jokaisella on tehtävä ja arvokkuus.
”Ehkä et ole suuri teologi, et ahkera Raamatun lukija etkä kirkon penkin kuluttaja saati sitten missiohenkinen sielu. Olet ihan tavallinen nainen, joka olet kamppaillut vuosikausia sen kanssa, kelpaatko mihinkään, oletko minkään arvoinen, tarvitaanko sinua missään.
Tottakai tarvitaan, juuri siinä missä elät elämääsi.” (s. 159)
Maija Nyman kertoo Ruutin ja Noomin tarinan kohdalla, että Ruut oli Raamatun naisista ensimmäinen, joka tuli hänelle ikään kuin ihmisenä tutuksi, ja siitä lähti avautumaan näköaloja muihinkin Raamatun naisiin. Ruut ja hänen anoppinsa Noomi jakavat huikean kohtalon ja selviytyvät monista vaikeuksista. Kertomuksen ytimessä on hyväntahtoisuus, auttavaisuus ja kärsivällisyys.
Kohtaamme Eevan, jonka elämä kulki paratiisin täydellisyydestä paratiisista karkotetuksi ja murhamiehen äidiksi, mutta myös lupauksen vastaanottajaksi. Kuulemme Saaran naurun erämaassa. Tutustumme Lootin vaimoon, varoittava esimerkki menneisyyteen takertumisesta. Potifarin vaimojahan löytyy nykyäänkin, ylellisiä mutta tyytymättömiä edustusrouvia, jotka huvikseen pyörittävät tielleen osuvia käskyläisiä.
Pohdimme Martan ja Marian erilaisia luonteita. Touhuava, suvereenisti emännöivä Martta ja hänen unelmoiva sisarensa Maria.
”Jeesus kiinnitti huomiota ylimääräiseen touhuamiseen, täydellisyyden vaatimuksiin, joissa ei aina jäänyt tilaa syvemmille pohdinnoille. Huomio siirtyy ulkonaisiin ja toisarvoisiin elämän keskeisen kysymyksen sijasta. ’Vain yksi on tarpeen’ oli Jeesuksen sanomana oikeutettu. Monissa käsikirjoituksissa vastaava kohta kuuluu: ’Vähän on tarpeen, tai yksi ainoa.’
Jeesus tiesi, mistä puhui, ja näki, miten vaikea ihmisen on raivata tieltä esteitä, jotta kuulisi hänen ääntään.” (s.183)
Kaikkiaan Naisia kaivolla esittelee kaksikymmentä hahmoa. Kirjan tenho piilee siinä, että se ei ole pelkkä Raamatun naisten luettelo, vaan jokainen henkilö edustaa jotakin suurempaa ideaa ja johtaa osuviin pohdintoihin ihmisen osasta. Maija Nyman osaa sanoittaa tilanteet niin, että niistä tulee käsitettäviä, koskettavia ja ajankohtaisia.
Esimerkiksi Mooseksen isosisko Mirjam, joka on arvostettu profeetta ja naisten johtaja, sairastuu ja joutuu leirin ulkopuolelle. Hän on tehnyt virheitä ottaen liikaakin valtaa itselleen. Karanteeniajan jälkeen hän saa lähestyä leiriä. Silloin nähdään, että hän on todella parantunut, ja hän voi jälleen liittyä joukkoon. Nyman näkee Mirjamin kohtalon siten, että vahvuuteen sairastunut joutuu tarkkailuluokalle ja tukiopetukseen. Joutuessaan ”pelistä pois” henkilö saa hyvän tilaisuuden itsetutkisteluun.
Naisten kohtaloista lukiessa huomaa, että luvatun kansan valitut henkilöt(kään) eivät pääse helpolla. Lupausten täyttyminen vie joskus vuosia, jopa vuosikymmeniä venyttäen ihmisen kärsivällisyyden sietokyvyn yli. Hekin joutuvat kamppailemaan epätietoisuuden kanssa ja hapuilemaan pimeässä ihmetellen, missä vastaus viipyy.
Mikä olisikaan parempi yhteinen nimittäjä naisten tarinoille kuin kaivo? Veteen liittyy syvää symboliikkaa. Minullekin on tuttu lapsuuden kesäpaikkamme, vanhan savolaisen maalaistalon vinttikaivo, josta tarpeeksi isoksi tyttöseksi kasvettuani sain nostaa vettä. Maija Nymanin lapsuudenkaivo oli kammella kierrettävää mallia. Yhtä kaikki sama ilo onnistumisesta ja kunnioitus kaivoa kohtaan. Jaan siis nämä tunnot:
”Olin yksin kaivolla. Olin kasvanut naiseksi kantamaan vesiämpäriä. Mitä siitä, että se oli alussa puolillaan. Vesi oli joka tapauksessa kirkasta. Onnistumisen riemun tunteen muistan yhä selvästi. Sellainen jää ikuisesti mieleen.
Kaivolla käynti tuli tutuksi, mutta kunnioitus kaivoa kohtaan jäi pysyväksi. Sen myötä myös veden kunnioitus. Elämää ylläpitävän veden.
Yksinkertaisuus on suurta. Veden symboli on parhaimmillaan sitä. Kun keskittyy olennaiseen, löytää tien kaivolle. Ihmisen tehtävänä on kantaa vesi ei luoda sitä.
Ilman lähdettä ei ole kaivoa.” (s. 200)
Rohkaisevia sanoja kaikille sisarille.
Taina
Artikkelia muutettu 28.3.2021: lisätty tiedot ja kansikuvat Naisia kaivolla -kirjan ranskannoksesta ja espanjankielisestä käännöksestä.
Tainan ja Tommin aarrearkku 