Anna Ahmatova, suuri sielu

Anna Ahmatova : Olen äänenne : kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö. Kirjokansi, 2016)

Et ole elossa,
et nouse lumesta.
Kaksikymmentäkahdeksan iskua pistinten,
viisi haava luotien.

Katkeran paidan
ystävälleni ompelin.
Rakastaa, rakastaa verta
Venäjän maa.

Anna Ahmatovan runo entiselle aviomiehelleen, teloitetulle runoilija Nikolai Gumiljoville kokoelmassa Anno Domini MCMXXI (1922)

Järkälemäinen teos Olen äänenne on sellainen kulttuuriteko, jonka ääressä kerta kaikkiaan mykistyy. Suomentaja Anneli Heliötä ja kustantaja Kirjokantta pitää kiittää tästä suurenmoisesta kirjasta, joka on hyvä muistutus siitä, että Venäjän nykyisen hallitsijan toimien takia ei kaikkea venäläistä ole todellakaan syytä kokonaan unohtaa. Anna Ahmatovan elämä ja runot antavat vain masentavan kaunokirjallisen todisteen siitä, miten kauas taaksepäin kelloja siinä maassa on nyt käännetty. Anna Ahmatovan (1889-1966) lähes sata vuotta sitten kirjoittamat runot sorrosta ja väkivallasta voisivat kertoa maan nykytilasta.

Silloin kun tuskasta jo tolaltaan
kulkivat tuomittujen rykmentit,
ja kimakoita lähtölaulujaan
vihelsivät heille veturit.

Kuoleman tähdet seisoivat yllämme
ja viaton Venäjä vääntelehti
veristen saappaiden alla,
vankiautojen pyörien ruhjomana.

(Requiem 1935-1940)

Anneli Heliö on kääntänyt Anna Ahmatovan runoja ja perehtynyt hänen elämäänsä lähes 30 vuoden ajan. Runojen lisäksi tähän ensimmäiseen painokseen sisältyy kattava 140-sivuinen elämänkerta. Siinä Heliö käy läpi Anna Ahmatovan keskeiset elämänvaiheet. Lisäksi itänaapurin ollessa kyseessä on välttämätöntä luoda katsaus eräisiin historiallisiin ja yhteiskunnallisesti merkittäviin tapahtumiin. Pelkästään tuo osa, nimeltään Suuri sielu, ansaitsisi oman syvällisemmän esittelyn. Ahmatovan välityksellä Anneli Heliö avaa lukijalle huiman näkökulman 1900-luvun alkupuolen venäläiseen kulttuurielämään sekä sen näkyvimpiin edustajiin.

Sitten ne runot, lähes 600 sivua sellaista elämän vuoristorataa, jota tällainen turvallisessa lännessä elävä sivustakatsoja voi vain kauhunsekaisella järkytyksellä seurata. Venäjää osaavat ovat todenneet, että Anneli Heliö on onnistunut säilyttämään hyvin alkuperäisrunojen rytmin, riimityksen ja rakenteen. Kieli on musikaalista ja runojen tunnelataus voimakkaan kurinalainen. Vahvasti elämäkerrallista aineistoa sisältävien runojen skaala on hämmentävän laaja.

Kun takiaiset rotkossa kahisevat
ja pihlajan kellan-punaiset tertut nuokkuvat,
sävellän onnellisia säkeitä,
katoavasta elämästä, katoavasta ja kauniista.

Tulen takaisin. Kättäni nuolaisi
pörröinen kissa, se kehrää makeasti.
Ja kirkas liekki loimusi,
sahan huipulla, järven rannalla.

Silloin tällöin, hiljaisuus katkeaa,
haikaran huutaessa katolla.
Ja jos kolkuttaisit ovelleni,
minusta tuntuu, etten edes kuulisi.

(Rukousnauha, 1912)

Ukrainassa, Odessan lähellä, syntyi kesäkuun 11. päivänä 1889 laivastoinsinööri Gorenkon perheeseen tytär, Anna. Annan tausta oli kosmopoliittinen. Hänen isänsä oli ukrainalainen, isänäitinsä kreikkalainen ja äitinsä venäläinen. Kirjailijanimen ”Ahmatova” Anna Gorenko otti isoäitinsä äidin sukunimen mukaan. Hän oli Kultaisen Ordan viimeinen tataariruhtinatar. Sukulegendan mukaan hänen esi-isänsä oli puolestaan Iivana Julman hovissa vaikuttanut Ahmat-kaani, jonka kerrottiin polveutuvan Tšingis-kaanista.

Anna harrasti runojen kirjoittamista jo pienestä pitäen. Kun Annan isä kuuli tyttärensä olevan vakavissaan runoilijan urasta, hän ilmoitti suorasukaisesti, ettei tahdo nimensä joutuvan häpeään. Annan piti ottaa käyttöön toinen nimi. Anna tiesi, että valitsemalla Ahmatovan hän samalla tuomitsi itsensä marginaaliin. Kaukasialaisiin nimiin on aina suhtauduttu Venäjällä varauksellisesti.
Runoilija Joseph Brodskyn huomio nimestä:
”Anna Ahmatovan viidellä avoimella a:lla oli hypnoottinen vaikutus… Tavallaan se oli hänen ensimmäinen onnistunut säkeensä, unohtumaton akustisessa väistämättömyydessään. Tämä kertoo paljon seitsentoistavuotiaan tytön intuitiosta ja korvasta.”

Anneli Heliö arvelee, että nimen valinta saattoi olla jopa tietoinen julistautuminen sivulliseksi. Toisaalta tuohon aikaan myös kaikki eksoottinen oli muodikasta. Tuohon eksoottiseen Anna Ahmatova heittäytyi täysillä mukaan, kun oli muuttanut miehensä Nikolai Gumiljovin kanssa Pietariin. 1910-luvulla kirjallisen avantgarden kohtaamispaikkoja olivat Torni sekä kellarikabaree Kulkukoira. Näissä hän teki ensiesiintymisensä runoilijana. Hän pääsi tutustumaan uusiin kirjallisuuden suuntauksiin.

Symbolistit olivat Pietarin runoilijoiden vaikutusvaltaisin ryhmä. He näkivät aistittavan maailman ilmiöt korkeamman todellisuuden heijastumina. Poeettinen sana symbolina avasi tien tähän korkeampaan todellisuuteen. Koska musiikilla on välitön pääsy ihmisen sisäiseen kokemukseen, niin monille symbolistille runous oli parhaimmillaan musiikin jäljittelyä. Aleksandr Blok oli tuon ajan kulttirunoilija ja symbolistien johtohahmo.

Vastareaktiona hiipuvalle symbolismille syntyi akmeismi, joka halusi erottautua myös futuristeista. (kreikan sana akme = kärki, huippu, merkitsi runollisen ilmaisun huippua) Sen edustajia olivat mm. Anna Ahmatova, Nikolai Gumiljov ja Osip Mandelštam. Ominaista runoille olivat muodolliset ihanteet, tasapainon idea sekä välitetyn kokemuksen aitous. Runokieli pyrittiin sitomaan konkreettiseen elämykseen. Suuntauksen ihanteisiin kuului myös etiikan ja estetiikan ykseys: kirjailijat pyrkivät kirjoittamaan ennen kaikkea runoutta ihmisestä yhteiskunnan jäsenenä. Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että akmeismi ei ollut varsinainen kirjallinen suuntaus, vaan ennemmin asenne miten kirjoittaa. Vielä 1960-luvulla Ahmatova sanoi olevansa akmeisti ja sen vuoksi vastuussa jokaisesta sanasta.

Taivas näyttää kiviseltä holvilta,
keltaisen liekin haavoittamalta.
Ja enemmän kuin leipääni, jokapäiväistä,
tarvitsen yhtä sanaa häneltä.

Tule kuin ruohon ylle kaste sateena,
elvytä sieluni uutisilla –
ei intohimona, ei huvituksena,
vaan suurena, maallisena rakkautena.

(Piharatamo, 1916)

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2