Avainsana-arkisto: runoilijat

Pölystä ja väreistä syntyviä perhosia

Jaan Kaplinski : Ilta tuo takaisin kaiken : runoja kuudelta vuosikymmeneltä (suomentaneet Anja Salokannel ja Pauli Tapio. Parkko, 2021)

Eläkeläisen elon isoja riemuja on saada syödä aamupuuro rauhassa ja katsoa Aamu-tv:tä. Uutiset eivät aina niin piristäviä ole, mutta sieltä voi joskus saada hyviä lukuvinkkejä. 30.6. Jälkinäytöksessä vierailijat antoivat ehdotuksia kesälukemiseksi. Kuraattori Veikko Halmetoja puhui niin kauniisti Jaan Kaplinskista (1941-2021), että piti tarkistaa onko Kaplinski niin hyvä kuin muistelin. Kyllä on, ja tuntuu vanhemmiten vain paranevan:


"Hetkeksi pilvet repeävät
aurinko punainen
aitankaton yllä
himmeä jyrinpäivän ilta
halkopino on valmis
varsi luudassa
istun porraspuulla
sovussa menneen päivän
ja tulevan yön kanssa
sovussa kuran ja kulottuneen heinän
sammakoiden ja taivaanvuohen kanssa
joka nousee ja laskee
taloni ympärillä
kunnes silmäni eivät erota
sen hyräjävää pistettä
taivaan hämyssä
jää vain
loputon ääni
ensimmäiset tähdet"



Helsingin sanomien arvostelussa 17.12.2021 Harri Nordell kirjoitti, että Kaplinski ei ole maailmanluokan kirjailija. Heti perään hän toki pehmensi tylyä arviota sanomalla, että Kaplinskin runot ovat rakastettavia. Jos Eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon saanut ja Nobel-ehdokkaana ollut kirjailija ei ole maailmanluokkaa, niin rima on korkealla. Kaplinskin kohdalla ongelmana voi olla se, että nämä runot ovat konkreettisia ja käsitettäviä, konstailemattomia. 

Kaplinski itse kirjoittaa:
"Jopa teoreettisella tasolla on omaperäisyydestä tehty todellinen luomistyön (jo termi 'luomistyö' on itse asiassa rajaava) conditio sine qua non*. Niinpä omaperäisyydestä, toisin tekemisestä, on tullut runoilijan päämäärä - joskus ainoa. Tästä seuraa runokielen mahdollisuuksien määrätön haaskaus, sillä niitä ei kukaan enää malta käyttää vaatimattomasti, vähittäin ja loppuun saakka, vaan jokainen ryntää valtaamaan sen mikä pistää ensinnä silmään."
*[ehdoton edellytys]

Kaplinskin tavoite runoilijana on olla avoin ihminen, sellainen joka ottaa ympäristöstä jotakin olennaista, ydinainesta. Runoilija on suodatin, jonka läpi vilpittömästi selitetty todellisuus tavoittaa toisetkin. Siksi hänen runonsa käsittelevät usein arkisia asioita jokapäiväisestä elämästä ja niitä voi lukea sellainenkin, joka runoista saa yleensä allergisia reaktioita. Kaplinski haluaa runojen avulla avata silmämme todellisuuden kosketukselle, sillä "jolla on halua, ymmärtää kyllä aina riittävästi, jolla on tietoa ja halua, ymmärtää enemmän, mutta ero ei ole olennainen".


(ote)
"puhalla tuuli ja työnnä venettä puhalla minulle kyyneleet silmiin
   ja kuivata ne jälleen puhalla suuhuni nauru kun saavun
   Emajoen ylitse
puhalla palavat pensaat vierimään pitkin ravintoloiden ja
   asuntoloiden kattoja
puhalla hävyttömyys raakkumaan aidanseipääseen tai saunan
   piippuun mustasilmäinen ja mustanokkainen musta
   hävyttömyys
josta lapset sanovat äidille katso varis ja äidit sanovat hys
   mene varovasti ohi katso joka suuntaan"


Valikoima on hyvän kuvan Kaplinskin runojen vaihtelevasta tyylistä. Mukana on muutama lyhyitä haikumaisia runoja ja toisaalta taas lähes shaministista rytmiä pitkinä sanaryöppyinä. Suomentajat ovat tehneet erinomaista työtä. Meille suomalaisille onneksi kyse on sukulaiskielestä ja Kaplinski itse osaa suomea. Hän keskustelikin työn aikana Salokanteleen kanssa runojen valinnasta ja tulkintakysymyksistä, joten tulos on varmasti parempi kuin moniin muihin kieliin käännettäessä.
Luonnon ja ihmisen yhteys sekä niiden tasapaino kuuluvat keskeisesti Kaplinskin teemoihin. Hän viihtyi maaseutukodissaan Tarton lähistöllä. Nuo kokemukset ovat vahvasti läsnä monessa runossa. Kaplinskin lukeneisuus ilmenee hänen huimaavissa perspektiiveissä. Ähijärven kiiltomadot ja Viidumäen kirkiruoho saavat seurakseen valkoiset perhoset Pluton kiertoradan takaa. Neoliittisen kauden megaliitteja ja Jerikon muureja tasapainottaa takaisin kärrynpyörien jälkiin variseva kuuma hiekka.


"Tämäkin kesä vierii pihan poikki
tihenevään hämärään niin kuin kirjava kevyt pallo.
Lapset kasvavat ja heidän käsiensä lämpö
haihtuu kaikesta, mitä te yhdessä kosketitte.
Aitannurkassa vanhojen kangaspuiden takana 
pieni alaston päätön nukke.
Marjapensaiden alla
punainen muovinen laiva, kaksi pyörää vielä jäljellä.
Kun sinä tulit, oli jo myöhä;
kissa odotti pimeässä oven edessä.
Linnunrata oli selvästi näkyvissä."


Luontoa kunnioittavalla ja sopusointua etsivällä filosofilla voi olla välillä vaikeaa. "Savumetsät kasvavat kaupunkien ylle ja elämän tarkoituksesta on viisainta vaieta." Kuitenkaan Kaplinski ei koskaan valita eikä saarnaa. Hänellä riittää ymmärrystä äideille, jotka hakevat lapset tarhasta ja isille, jotka istuvat kaljalla parrat ajettuina ja entiset hölmöilyt tulevien kanssa sekaisin, kun on juuri käyty "suuri ja kunniakas taistelu lutikoita tonttuja tuulimyllyjä pölyä melua puutteita lohikäärmeitä sarvia ja sarvipäitä vastaan". Kun aikuisten järjessä on usein toivomisen varaa ja toiminta sen mukaista, on Kaplinski ilmeisen aidosti huolissaan lapsista. Miten he tässä maailmassa tulevat selviämään.


(ote)
"Tarton lapset pimeällä lumisella kadulla
minä pelkään teidän kaikkien puolesta te olette niin pieniä kaikki
maailmassa kasvaa nopeammin kuin te - te kysytte ja meidän minun
on vastattava MITÄ älkää antako meille anteeksi jos me
valehtelemme vaikka meillekin valehdeltiin minä uskon teitä
mutta minä pelkään elämän on alettava
alusta missä kaikki on niin pientä ja hentoa mutta ulkona
ajavat suuret raskaat autot nuoret miehet lyövät
toisiltaan hampaat kurkkuun lentokoneet
ovat taivaalla on yö ei ole unta eikä rauhaa on yö luminen
kysymyksien yö ennen talvipäivänseisausta"


Tuntuu että runoista löytää muitakin selkeitä viitteitä lähiaikojen tapahtumiin. Ilmeisesti olemme kovin hidasälyistä sukukuntaa. Seuraavassa otteessa puhutaan Caesarista, tai yleensä kyltymättömistä imperaattoreista:


"Sinun valtakuntasi tulee ja menee.
Toreilla kasvaa vehnä ja forumilla laiduntavat vuohet.
Se on minun ja minun surmatun kansani käsi,
joka iskee.
Minun kädessäni on vandaalien miekka.

Tulee hetki jolloin korskea roomalainen
ei pysty taittamaan ruohonkorttakaan sotatien varrella.
Tulee hetki jolloin Rooman ahneus
räsähtää rikki kuin punkki idästä ja pohjoisesta ja etelästä
tulleiden nyrkiniskuista."


Mitä Veikko Halmetoja silloin Aamu-tv:ssä Kaplinskista siis sanoikaan? Halmetojan mielestä nämä runot pitäisi olla kaikilla laiturinnokilla. Varsinkin nyt kun Jaan Kaplinskin runoista on ilmestynyt tämä uusi laajempi suomennosvalikoima. 1984 ilmestynyt valikoima ensimmäisistä runoista Sama meri kaikissa meissä sisältyy tähän laajennettuun painokseen. Veikko Halmetoja ehdottaa, että lukijan ei kuitenkaan pidä turruttaa itseään lukemalla runoja järjestyksessä. Asenne voisi olla samantapainen "kuin olisi niityllä poimimassa kukkia, että avaa sen aina jostakin ja lukee muutaman runon sieltä täältä ja laskee siihen laiturille ja palaa siihen sitten muutaman tunnin päästä uudestaan".

Erinomainen neuvo. Runon ja suven päivän mentyä tässä aletaan vähitellen kääntyä syksyä kohti. Jos lohturuoka, einoleino-pullat on syöty, niin Jaan Kaplinski tarjoaa tosi tuhtia evästä. Pimeästäkin selviää, kun muistaa, että asiat ovat tasapainossa, aika etenee meidän siitä suuremmin huolehtimatta, universumi ympärillämme virtaa kuten savu nuotiosta, pakottamatta.
Wu wei.


"Aika tippuu
mahlana vaahterasta
palaa ohdakkeena
käännetyllä kasvimaalla

aika odottaa
tyhjän postilaatikon luona
ties kuinka monetta päivää

ainokainen tähti
pilvien
ja omenapuiden välissä

Hiljaisuus sammakot
puutarhaan
leviää nuotion savu
sekin riittää
tänään niin kuin aina"


Tommi

Muutama PS:
Suomen paras kirjakauppa järjesti 26.11.2021 Jaan Kaplinski -keskustelun (linkki vie YouTubeen). Siihen osallistuivat Anja ja Juhani Salokannel sekä kirjan kustantajana kiitettävän kulttuuriteon tehnyt Tommi Parkko.

Jos haluat tietää, miksi Heli Laaksonen myönsi teokselle Kodiksamia-palkinnon (30 000 ohraryyniä!), niin oivalliset perustelut löytyvät täältä.

Uuno Kailas oli tuskan tuttu

Marija Vantti: Älä koske perhosen siipiin: Uuno Kailaan elämä ja kuolema. Aviador 2021.

120-vuotisjuhlavuottaan viettävä Uuno Kailas (1901-1933) oli selvästikin aihe, joka valitsi tekijänsä; Marija Vantille Kailas on ollut vuosikausien, jopa vuosikymmenien mittainen projekti. Vantti kertoo saaneensa kosketuksen Kailaan runoihin teini-ikäisenä, liikuttuen runoista, vaikka ei aivan ymmärtäen mikä niissä niin puhutteli. Kouluaikana hän kirjoitti aineensa ja esitelmänsä Kailaan teksteistä ja myöhemmin, opiskellessaan yliopistossa kirjallisuutta ja Suomen historiaa, alkoi tavoittaa Kailaan tekstien sanomaa; runot avautuivat vähitellen kuin elämänkertomuksena.

”Vuosikymmeniä myöhemmin perunkirjoituksen yhteydessä minulle selvisi, etten ollutkaan vanhempieni lapsi. Silloin minulle valkeni, että minun ja Uuno Kailaan menneisyydessä ja kokemusmaailmassa oli paljon samankaltaista. Halusin tietää mitä, oppia tuntemaan hänet paremmin ja samalla myös itseäni. Kun elämäntilanteeni lopulta mahdollisti uuden vaiheen, muutin Kailaan koulukaupunkiin Heinolaan elääkseni lähellä hänen lapsuus- ja nuoruusajan seutujaan ja tutustuakseni tarkemmin hänen elämänvaiheisiinsa. Siitä alkaen olen vaeltanut hänen jalanjäljillään tutkimassa hänen sisäisiä ja ulkoisia elämänpolkujaan.”

Uuno Kailas, alkujaan Uuno Salonen, oli tuskan ja masennuksen tuttu. Hänellä oli lapsuuden menetysten jälkeen erityinen alttius hylkäämiskokemuksille. Hän oli 2-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli, ja kun isästä ei ollut huoltajaksi, poika kasvoi isoäitinsä hoivissa. Uuno koki maailman ja ihmiset liiankin voimakkaasti. Näitä tuntojaan hän onnistui kuitenkin jalostamaan runoiksi, joista tuli valtavan suosittuja. Kaikki varmaan tuntevat runon, joka alkaa:

Niin mä kerran
tieni aloin,
niin mä kuljen:
paljain jaloin.
(Kokoelmasta Paljain jaloin, 1928)

Toinen kaikkien tuntema Kailaan runo lienee Suomalainen  rukous (Siunaa ja varjele meitä), joka on kokoelmasta Uni ja kuolema (1931). Sen sävelsi Taneli Kuusisto alun perin kuorolle, ja suomalaiseen virsikirjaan se pääsi vuonna 1986 virreksi 584.

Marija Vantin kirjan nimi Älä koske perhosen siipiin viittaa Uuno Salosen lapsuuskokemuksiin. Tuleva runoilija rakasti perhosia ja seurasi järkyttyneenä luokkatoverinsa perhosharrastusta myrkkypurkkeineen ja kuolleiden perhosten neulaamisineen. Jos toinen siipi oli irronnut, kaveri repi irti toisenkin siiven ja koko perhosen palasiksi. Uunolle perhonen oli kallisarvoinen ihme, kaunis luomus, joka eli riipaisevan lyhyen elämän.

Jo lapsena kirjoittaminen oli Uunolle korjaava ja lääkitsevä voima.

”Hän oli ymmärtänyt varhain, että ihmistä ympäröi kaksi todellisuutta: se jonka suuri yleisö näkee ja hyväksyy ja se toinen, josta ei juuri kukaan tiedä. Tästä näkymättömästä alkoi tulla olennainen osa hänen elämäänsä.”

Uuno-poika tiesi varhain myös, että juuri runojen kirjoittaminen oli hänen elämäntehtävänsä. ”Runoja maailmaan luomalla elän – ja myös kuolen.”

Kasvattipojan pääsy kunnon opintielle ei ollut itsestäänselvyys. Onneksi kuitenkin kansakoulunopettaja kävi puhumassa lahjakkaan oppilaan puolesta Uunon isovanhemmille, ja Uuno pääsi Heinolan keskikouluun ja edelleen lukioon ja ylioppilaaksi.

Runoilija osallistui kesällä 1919 Aunuksen vapautusretkelle, todennäköisesti paikatakseen alamaissa ollutta miehistä itsetuntoaan. Hän lähti ”puolustamaan sorrettua kansanosaa” ja koki sotatantereella sekä järkyttäviä taisteluita että ihmeellisiä rauhan hetkiä. Pahin tapaus oli hyvän Bruno-ystävän haavoittuminen ja kuolema. Sotaretken jälkeen Uuno Salonen aloitti viimeisen lukiovuotensa ja sai julkaistua Nuoressa Voimassa runojaan ja myös ensimmäisiä käännöksiään. (Hän suomensi sittemmin laajasti muun muassa Edith Södergrania.)

Kailas kirjoittautui  Keisarillisen yliopiston historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan. Hän pääsi mukaan kirjallisuusrientoihin ja taiteilijaelämään, kävi neljänteen opiskeluvuoteensa saakka luennoilla, mutta ei suorittanut tutkintoa. Runoilijankutsumus ja kirjallisuus täyttivät hänen elämänsä. Esikoiskokoelma Tuuli ja tähkä ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 1922.

Tulenkantajat-ryhmän jäsenenä Kailas kohtasi muita kirjailijan uralle tähtääviä ja pohti heidän kanssaan kaikkia mieltään askarruttaneita asioita. Nuoret kirjailijat tapailivat toisiaan paitsi pääkaupungin muodikkaissa jazzpaikoissa myös maaseudulla toistensa huviloilla ja muissa kesänviettopaikoissa.

Marija Vantti piirtää kuvan herkästä, pikkutarkasta, tic-oireilevasta runoilijasta, joka  fyysisen maailman brutaalisuuden ja ongelmallisuuden keskeltä tähyää jatkuvasti kauniimpaan todellisuuteen. Se todellisuus näyttäytyy vain satunnaisesti sisäisissä näyissä, unikuvissa ja tarkoissa, välähdyksenomaisissa havainnoissa. Hän kärsii ruumiillisesti ja henkisesti. Hän on hoidettavana skitsofrenian takia, hän kipuilee homoseksuaalisuutensa takia, ja kaikkea varjostaa keuhkotuberkuloosi. Hän on mukana Tulenkantajien bileissä, mutta sisimmässään potee ristiriitaa: vauhdikas 1920-luku ei vastaa hänen mentaalista olemustaan.

Kirjeessään vuonna 1929 hän kirjoittaa: ”Olen kauhulla ajatellut suurta harhautumistamme, kuin olisimme olleet joukolla matkalla kohti ennalta määrättyä turmiota, minä ja muut kanssani, koko tuhlarisukupolvemme, joka ahmi kaiken puoliraakana ja kypsymättömänä. Kaikki olemme epänormaaleja, turmeltuneita ja hermoheikkoja. Luulen jopa, että herkimmät meistä ovat jo edeltäpäin määrätyt tuhoutumaan, likaisena olen huutanut puhtauden perään. Sielussani olen tuntenut suuren pettymyksen, rauhaa ei ole muuta kuin kuolemassa, unenikin ovat liian täynnä harhaista elämää…”

Marija Vantti on historioitsija ja tietokirjailija, joka on julkaissut 21 teosta kirjoittajana tai toimittajana. Hän on myös ohjannut satoja kirjoittajia julkaisukynnyksen yli. Hänen  tutkijanotteensa Uuno Kailaan elämään on syvästi eläytyvä. Hän kulkee Kailaan jalanjäljissä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vantti samastuukin Kailaaseen, jakaa tämän tunnot hylättynä ja hyväksikäytettynä lapsena.

”Kuvittelen Kailaan tutkimassa eteensä avautuneita maisemia”

”Ehkä hänkin näki rannalla ja puistoissa leikkiviä lapsia ja tunsi heitä katsellessaan iloa, mutta myös omien lapsuudenkokemustensa nostattamaa kipua”

”Kuvittelen hänet aamukahvin ja patongin juuri nauttineena nousemassa läheiselle Montmarten kukkulalle Sacre Coeurin basilikaan”

Vähän vierastan näin intensiivistä eläytymistä, mutta arvostan elämäkertateoksen Kailaasta avaamaa monipuolista kuvaa. Itse en esimerkiksi tiennyt Kailaan toimineen kustannustoimittajana enkä tiennyt, että hän oli ahkera kääntäjä. Hän suomensi muun muassa laajasti Edith Södergranin runoja ja monien muiden aikakautensa merkittävien kirjailijoiden teoksia. Kailas oli myös lahjakas piirtäjä.

Erityisen koskettavia ovat kirjan kuvaukset Kailaan viimeisistä viikoista Nizzassa, jolloin runoilija jo aavistaa kuolemansa. Olkaamme kiitollisia rokotteesta, joka on lähes kokonaan tukahduttanut kauhean tuberkuloosin maailmasta! Ja ottakaamme kiitollisina vastaan koronarokoteannokset!

Uuno Kailas siis kuoli Nizzassa. Hänen ruumiinsa poltettiin Marseillessa ja tuhkat siunattiin Helsingissä. Runoilija sai viimeisen leposijansa Hietaniemen hautausmaalta korttelista U27-4-36. Haudalla paljastettiin vuonna 1940 kuvanveistäjä Yrjö Liipolan suunnittelema muistomerkki.

Taina

.

Raakunkuoren veljeskunta

Lorenz von Numers: Tiirikan kilta (suom. Olli Nuorto, runot suom. Martti Larni. Tammi, 1948)

”Ah, Luojani, jos opetellut oisin
ma tavat kunnon ihmisen,
levätä höyhenpatjoilla nyt voisin;
ois oma koti ikuinen.
Mut kouluani pakenin
kuin häijy lapsi tyhmyyttään.
Nyt tunnen mielin katuvin:
myin nuoruuteni häpeään.”

François Villoniin (n. 1431- n. 1463) tutustuin ensimmäisen kerran Lahdessa 70-luvulla. Kirjakaupoissa oli silloin joskus tapana myydä kirjoja kilohintaan. Veijo Meri oli tehnyt uuden käännöksen hänen runoista ja kirjan takakansiteksti houkutteli hankkimaan klassikon. Pettymys oli melkoinen, kun runot olivat paikoin minulle käsittämättömiä eikä Meren käännös vakuuttanut muutenkaan. 1400-luvun Ranska oli henkisesti silloin aivan liian kaukana.

Ei tuon ajan Ranska nytkään yhtään lähempänä ole, mutta edellytykset ymmärtää Villonin maailmaa ovat hieman paremmat. Tosin eräät asiantuntijat pitävät runojen kääntämistä lähes ylivoimaisena haasteena. Villon oli saanut perusteellisen kirkollisen koulutuksen. Hän liikkui rikollisissa piireissä ja kirjoitteli kavereidensa piristykseksi riimejä, joissa oli viittauksia heille tuttuihin asioihin ja henkilöihin; seikkoihin, jotka jo aikoja sitten ovat unohtuneet. Joku tutkija, joka on harrastanut runojen lähilukua, arvelee esimerkiksi erään Jeesuksesta mainitsevan säkeen viittaavan Kristuksen elinvuosien määrään, koska se on 33. säe siinä runossa. Jos Villonia pitää osata lukea tällä tarkkuudella, niin kiitos, taidan jättää väliin.

Lorenz von Numers (1913-1994) on tarttunut suureen haasteeseen, kun hän on luonut erittäin vähäisistä tosiasioista rikkaan ajankuvan Villonin maailmasta ja hänen toiminnastaan. Hänen mukaansa ne harvat täsmälliset tiedot, jotka meillä Villonista ovat voitaisiin vaivatta sijoittaa kaiverruksena nuppineulan päähän:

”Tämä teos ei myöskään ole mikään ’historiallinen romaani’. Sen sijaan mielisin nimittää kirjaani ’romantisoiduksi esseeksi’. Näillä François Villonista ja hänen kelvottomista kumppaneistaan kertovilla sivuilla olen pyrkinyt hahmottelemaan hänestä muotokuvan ja tutkielman, teorian, jolle olen antanut kaunokirjallisen muodon. Valitettavasti ovat eräät romaanini henkilöistä lähteneet kulkemaan omia teitään sekoittaen pahasti vakavat pyrkimykseni. Vain vaivoin on minun onnistunut estää heitä jatkamasta harharetkiään aina nykypäiviin asti.”