Huojuvan talon merkkivuosi

Maria Jotuni: Huojuva talo. Nidotun laitoksen kolmas painos. Otava 2012.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 60 vuotta Maria Jotunin (1880–1943) Huojuva talo -romaanin ilmestymisestä. Meneillään on myös muistovuosi, slllä kirjailijan kuolemasta on syyskuussa 80 vuotta. Jotunin tunnettuja teoksia ovat ainoan laajan romaanin, Huojuvan talon, ohella myyntimenestys, novellikokoelma Rakkautta (1907) sekä näytelmät Miehen kylkiluu (1914), Kultainen vasikka (1918) ja Tohvelisankarin rouva (1924).

Huojuvan talon käsikirjoitus kehkeytyi 1920-luvun lopulta vuoteen 1935, jolloin Jotuni osallistui sillä Otavan romaanikilpailuun. Kirjailijalle kelpasi vain voitto kilpailussa, ja kun voittoa ei tullut, käsikirjoitus (jota Jotuni ilmeisesti myös työsti edelleen) jäi pyörimään ties mihin laatikkoon ja löytyi myöhemmin tekijän jäämistöstä.

Vuonna 1933 ilmestyi aforismikokoelma Vaeltaja, eikä Jotuni päästänyt oma-aloitteisesti sen jälkeen julkisuuteen yhtäkään teosta. Kirjailija menehtyi vuonna 1943. Huojuva talo ilmestyi vasta vuonna 1963, kaksikymmentä vuotta tekijän kuoleman jälkeen. Postuumeja teoksia olivat myös Norsunluinen laulu (1947) ja Jäähyväiset (1949).

Huojuva talo ei suinkaan ole nukkunut Ruususen unta. Se muistetaan esimerkiksi Eija-Elina Bergholmin ohjaamana tv-sarjana vuodelta 1990. Tuon ajan teatteriskenen supertähdet Kari Heiskanen ja Sara Paavolainen näyttelivät pääosia. Teoksesta on tehty myös äänikirja, jonka lukee Erja Manto. Kaikki kulttuuriuutisia tuolloin kuunnelleet tiedostivat Eeron ja Lean perhehelvetin.

Itselleni oli yllätys, miten rikas lukuelämys Huojuva talo oli ja miten paljon muutakin kuin perhehelvettiä se sisältää. Alistettu perheenäiti Lea ei esittäydy ahdingossaan vain tapahtumahetken toimijana. Kirjan alussa kerrotaan Lean lapsuus ja nuoruus, tärkeät vuodet, jotka paljolti selittävät, miksi myöhemmin käy niin kuin käy. Lea tunnistaa jo nuorena itsessään saman lempeyden kuin isässään – myötämielisyyden, jota vahvempien on helppo halveksia ja käyttää hyväkseen.

Lea Horni ja Eero Markku löytävät toisensa työyhteisön juhannusjuhlissa. Lea on ylioppilaaksitulon jälkeen työskennellyt konttorissa, mutta aviomies ei salli rouvansa työntekoa. Ennen pitkää mies saakin lyömäaseen siitä, että vaimo ja koko perhe elää miehen siivellä. Eero on levoton narsisti, joka pilkkaa eettistä elämäntapaa ja moraalista katsantoa. Hän venkoilee ja filosofoi uusilla yli-ihmisopeilla ja ihmisen vapaudella toteuttaa itseään. Kirjan lopulla paljastuu, miten mies on toteuttanut itseään; muun muassa elättänyt toista perhettä.

Lean elämänpiiri supistuu kotiin, talousaskareisiin ja lastenhoitoon sekä miehen pelkäämiseen ja hyvittelemiseen. Rahaa ei muka ole, säästää pitää aina vain ankarammin. Ajalle tyypilliseen tapaan Markut palkkaavat silti palvelijan. Huushollissa asuu jonkin aikaa myös Lean nuorempi sisar Toini, joka vaikuttaa 1920-luvun jatsitytöltä ja saa perheen asiat sekaisin. Joka ainoan palvelijan kanssa tulee ongelmia, ja kun kesänviettopaikasta Lea heltyy ottamaan perheeseen asumaan lievästi kehitysvammaisen Silja-tytön, niin hyvin ei mene sekään.

Jotuni kuvaa hienosti, miten salakavalasti tapahtuu naisen alistuminen häiriintyneen miehen komentoon. Kaiken se kärsii, kaiken se kestää, perheen tähden. Keskustelut miehen kanssa ovat jännittynyttä taistelutannerta. Kun tapahtumat kärjistyvät äärimmäisiin ratkaisuihin, niin Lea siivoaa kaikki sotkut. Lea ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, etteikö tiedostaisi, mikä vaikutus lapsiin valheellisella ja epätasa-arvoisella kodilla on.

Perhehelvetin vastapainona Lealla on onneksi muutama luotettava ihminen, jotka eivät hylkää häntä, vaikka Eero heittäytyy miten hirviömäiseksi tahansa. Toinen vankkumaton voimanlähde ovat lapset. Heitä Lea palvoo ja rakastaa miltei mystifioiden heidän ihanuuttaan.

Eero on sanomalehtimies, joka paitsi kirjoittaa myös paasaa ja esiintyy ja kotonakin ikään kuin esitelmöi. Häneen purevat 1930-luvun fyysisen ”vaistomaisuuden” ylistäminen, yli-ihmisoppi ja ajatus heikompien raivaamisesta tieltä. Moni muukin älykäs tuonaikainen naiskirjailijamme kuin Maria Jotuni kavahti näitä oppeja. Eeron puheet ovat mahtipontisia, ylettömiä, tyhjinä kumisevia tynnyreitä. Lea oivaltaakin olevansa tarpeellinen; miehellä ei ole ketään muuta harjoitusvastustajaa, joka sopivasti väittää vastaan, mutta on nöyrä. Ja jota tarvittaessa voi nyrkein kurittaa.

Lealla taas ei ole illuusioita, mikä on naisen tehtävä. Kun mies liitelee sfääreissä, vaimon osa on huolehtia, ovatko seuraavan aterian tarpeet kasassa ja onko kaasulasku maksettu.

Jotunin voimatekijöitä ovat selkeä kerronta, rikas kieli ja ihmisten vuoropuhelu. Dialogia on paikoin todella runsaasti ja tulee vaikutelma, että vähempikin olisi riittänyt. Ihmisten havainnoijana Jotuni on mestari, hän kuvaa tarkasti liikkeitä, ilmeitä, äänen sävyjä. Etenkin Lean mielenliikkeet välittyvät vahvasti, olkoonpa että kirjan kokonaisuus horjahtelee viihteellisten elementtien takia. Lukijana ei vain voi olla eläytymättä. Perheväkivallan kuvaukset vavahduttavat, en siteeraa niitä tässä.

Ote yhdestä pariskunnan kohtaamisesta.

” ”Sinulle ei kannata edes puhua”, sanoi Eero. ”Vihollinen mikä vihollinen.”

”En ole.”

Sillä mikäpä vihollinen hän olisi? Tuo mies, joka siinä niin avuttomana ja raukkana istui, oli hänen kanssaan kuin ikuisesti kietoutunut yhteen. Hänen kanssaan seisoisi hän huomispäivän tuomiolla, hänen kanssaan oli hän vastuussa heidän lastensa elämästä ja niiden laadusta. Lapsissaan he vasta tulisivat olemaan yhtä ja erottumatonta. Oli seistävä hänen rinnallansa ja otettava nyt jo hänen virheensä ja syynsä omiksi virheiksi ja omiksi syiksi. Jos kaikilla näillä elämyksillä, joita hän koki, oli tilapäinen luonne, olikin ehkä erehdystä pitää niitä tilapäisinä. Ne kertaantuisivat. Se melkein pelotti. Oli masentavaa nähdä elämänsä suuremmassa yhteydessä. Jos pääsikin pujahtamaan pakoon, kun kuoli, niin samantapaista vielä kertaantuisi.

”Eero”, sanoi hän. ”Jospa koettaisimme alkaa vielä alusta. Olisiko silloin se, mistä sinä kieltäytyisit, niin arvokasta, ettei sitä voisi menettää.”

”Älä ole hullu”, sanoi Eero. ”

Matti Paavilainen arvioi syyskuussa 1963 Helsingin Sanomissa tämän lähes 600-sivuisen postuumi-uutuuden. Paavilainen totesi, että kirja ei aikoinaan löytänyt tietään sen ajan yleisölle eli 1930-luvun ihmisille, ja että osa sisällöstä tuntui 30 vuotta myöhemmin vieraalta. Paavilainen karsasti henkilöiden jyrkkää vastakkaisuutta – aviomies on kävelevä paheiden ryväs, vaimo taas kaiken kärsivä, lauhkea marttyyri – sekä viihteenomaista äitelää loppuratkaisua.

Olen samaa mieltä lopun tapahtumien imelyydestä, joka vesittää romaanin voimaa. Myös tunnistin paljon 1930-lukulaista, jota Jotuni tahtoi kritisoida. Vaan nyt 2020-luvulla ideataso on hyvinkin kiinnostava, koska ajattelun polarisoitumista ja vaarallista kansallismielisyyttä tuntuu olevan liikkeellä laajalti maailmassa. Minua kiehtoi myös 1930-luvun kaupunkilaisen perhe-elämän kuvaus. Naiset ompelivat vaatteita ja muokkasivat vanhasta uutta, siivous merkitsi rätin ja ämpärin kanssa kulkemista, ja kahvipöytään haettiin wienerleipä maitokaupasta.

Taina

Sotahullujen aikaan

Kjell Westö: Kangastus 38. Suom. Liisa Ryömä. Otava 2013.

Kiinnostuin tästä kirjasta, kun kirjoitin Aarrearkkuun Westön veljesten uudesta esseeteoksesta Vuodet. Siinä Kjell Westö muisteli Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon palkintoseremoniaa ja sen odottamista. Loppusuoralle päässeet ehdokkaat eivät tienneet, kuka heistä palkittaisiin. Piti kävellä ja odottaa, ja siinä ehti miettiä kaikenlaista. Westö voitti, ja kyseessä oli Kangastus 38.

Nyt liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen romaani on kuin koskemattoman tuore, parhaiden klassikoiden tapaan.

Kangastus 38 kuvailee tapahtumia Helsingissä vuonna 1938. Euroopassa eletään omituisia aikoja.

”Nyt vaadittiin taas hehkuvaa vihaa sekä todellisia että kuviteltuja vihollisia kohtaan. Nyt vaadittiin ehdotonta rakkautta myyttiseen, naisellistettuun synnyinmaahan, yhtä sokeaa ja toivotonta rakkautta kuin kontiaisen rakkaus maakoloonsa. Suomi-neito. Svea-mamma. Natsien korulauseet naisesta saksalaisen perimän tärkeimpänä vaalijana. Ja kun Stalin vaati taiteen realismia sekä teollisuuden sankaritekoja, niin takana häämötti kukapa muu kuin Äiti Venäjä, jonka Lenin oli yrittänyt haudata.”

Helsinkiläinen juristi Claes Thune palkkaa asianajotoimistoonsa konttoristin, rouva Wiikin. Nainen suorittaa työnsä moitteettomasti ja käyttäytyy yhtä siivosti. Kuitenkin hän kantaa menneisyyden painolastia, jonka jäljille lukija pikku hiljaa pääsee.

Thunellakin on omat taakkansa. Hän on eronnut vaimostaan, suositusta seurapiirikaunottaresta, ja hävinnyt alfaurosten kilpailun vanhalle ystävälleen, lääkäri Lindemarkille. Kirvelevää tappiota ei pysty unohtamaan, koska Thune ja Lindemark ovat osa vanhan kaveripiirin Keskiviikkokerhoa, säännöllisesti kokoontuvaa herraseuraa. Ajan myrskyt ulottuvat sinnekin, vaikka periaatteessa politiikasta puhumista pyritään karttamaan. Porukasta yksi omaksuu natsien ruumiinkulttuuri-ihanteet ja joukon ainoa juutalaistaustan omaava kokee ympärillään olevan ahdingon. Thunella ei ole henkilökohtaista hätää, mutta häntäkin häiritsee kaikki outo ajassa vellova.

”Thune saattoi tuntea itsensä tuskallisen hyödyttömäksi, kuin Chaplinin kulkuri Nykyajassa, tai kuin hän olisi suistunut Jules Verne -laitteeseen joka oli vienyt hänet aikakauteen johon hän ei kuulunut, aikakauteen joka ei arvostanut mitään muuta kuin fyysisiä suorituksia. Aikaan joka vaati sokeaa miehuullisuutta joka ikiseltä. Miehuullisuus ei ollut koskaan ollut Thunen vahva puoli. Hänen erikoisalaansa olivat analyysi ja harkinta.”

Westö kuvaa mestarillisesti 1930-luvun jännitteitä. Suomen sisällissodasta ei lopulta ole kulunut kovin kauan. Voittajien ja häviäjien puolet, traumat, pelot, turhautuminen ja kauna tulevat esiin. Brutaali raakuus, väkivallan uhka on läsnä, valmiina purkautumaan pienestä yllykkeestä.

Thune kuuluu etuoikeutettuihin herroihin. Helsingissä on tietty seutu, ”paikka valituille”, keskustasta etelään, joitakin rönsyjä Munkkiniemessä, Etu-Töölössä ja niin edelleen. Siellä ihmiset ovat tarkkaan selvillä toisistaan, ja uteliaisuus on ”sekä turva että taakka.” Sen ytimessä ovat herrakerhot Svenska Klubben, Handelsgillet ja Finska Läkaresällskapet. Vaikka Keskiviikkokerho on rasittava ja tulossa tiensä päähän, ei siitä noin vain voi luopua. Ja luonnollisesti Thune auttaa sisarenpoikaansa Rollea uralla eteenpäin.

Konttoristi rouva Wiik taas on pelastanut pikkuveljensä orpokodin pedofiileiltä, kokenut punaisten naisten vankileirin ja yrittänyt sen jälkeen parhaansa mukaan saavuttaa elämäänsä arvokkuutta. Hänen elämänpiiriinsä kuuluvat äänekkäät kerrostalot, rahvaan asuinsijat, askeettinen elämä jotta jotakin jää palkasta säästöön sekä ainoana hemmotteluna elokuvanäytännöt.

Näiden kahden täysin erilaisen elämänpiirin yhteentörmäyksestä syntyy romaanin jännite. Se syntyy myös henkilösuhteista ja niiden lomittumisesta toisiinsa sekä salaisuuksien paljastumisesta ja revanssin ajatuksesta.

Paitsi että romaani on jännittävä ja oivaltavuudessaan terävä, se on kirjoitettu nautittavalla tyylillä. Westö luo ajankuvaa, mukana ovat musiikit, elokuvat, iskelmät, urheilukilpailut. Parhaaseen Westö-tyyliin Helsinki on tavallaan yksi päähenkilöistä valoineen, varjoineen, kivikortteleineen, helteessä huokauksineen.

Nyt syksyn 2022 kääntyessä talveksi, Venäjän hyökkäyssodan jatkuttua kahdeksan kuukautta ja Vladimir Putinin levittäessä ajatuksiaan Ukrainan ”denatsifikaatiosta” ja ”desatanisaatiosta”, ei voi mitään sille että romaanin aforistisia pohdintoja on paikoin kylmäävää lukea.

Thune miettii nuorison aggressiivista kärsimättömyyttä: ”Ja Thune myönsi että tämä kärsimättömyys oli aikojen kuluessa palvellut monia hyviä päämääriä, sillä nuoret paljastivat usein sen maailman teennäisyyden ja mädännäisyyden, jonka vanhemmat olivat rakentaneet ja josta nämä vanhemmat sitten kovin ahnaasti ammensivat hyötyä. Mutta kärsimättömyydessä oli myös tukahdutettua pimeää voimaa, joka valloilleen päästyään oli uhka ihmiskunnan rauhalliselle yhteiselolle. Jotkin iskusanat sisälsivät hurmioitunutta puhtaudenkaipuuta, niin abstraktia ettei kaipaaja pystynyt kuvaamaan mitä puhdas elämä sisältäisi, vaan vain sen mikä oli kitkettävä pois. Tai sitten iskulauseet ilmaisivat yhtä voimakasta kaipausta kiistämättömiin, täydellisiin voittoihin, ja kummatkin kaipauksen lajit olivat eri aikakausina ja eri oloissa saaneet saaneet ihmisen luopumaan demokraattisista vaistoistaan ja vihaamaan ja halveksimaan lähimmäistään.”

Nykyhetken tapahtumat osoittavat, että olisi syytä olla varuillaan kaikenlaisten lähimmäistä vähättelevien ideologioiden voimistuessa. Pitäisi varoa jakoa ”meihin” ja ”noihin muihin”. Olen ennenkin näillä palstoilla todennut, että demokratia tarvitsee puolustajia. Tietyille piireille on eduksi, jos länsimaissa aletaan esimerkiksi kyseenalaistaa oikeiden vaalien tuloksia ja halveksia demokratiaa. Westön romaani muistuttaa mieliin nolot uuden Saksan ihannoinnit, joita Suomessakin aikoinaan lehdistä luettiin, asialla olivat arvostetut kynäniekat. Toivon, ettemme alkaisi elää uutta 1930-lukua.

Taina

Kuolevan äidin salaisuudet

Anja Kauranen: Ihon aika. WSOY 1993.

Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.

Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.

Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.

”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”

Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.

Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.

Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.

Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.

Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.

”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”

Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.

Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.

”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”

Taina

Orwellin lumoissa 1

George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Valinnut ja suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY 1984.

George Orwellin esseet! Nautin niiden äärellä monin verroin enemmän kuin lukiessani Orwellin tunnetuimpia romaaneja Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984. Siitä, että nyt vihdoinkin paikkaan tämän esseiden mentävän aukon tietämyksessäni, kiitän englantilaista kirjailijaa Deborah Levyä, jonka omaelämäkerrallisen trilogian avausosa Mitä en halua tietää on jäsennelty juuri Orwellin kuuluisan luokituksen mukaan; sen mukaan, että kirjoittajaa ajaa neljä motiivia, egoistinen, esteettinen, historiatallennuksellinen ja poliittinen. Arvioni Levyn kirjasta voit lukea tästä.

Tuo kuuluisa essee Miksi kirjoitan on nyt puheena olevan kokoelman avausteksti, ja se valottaa kiinnostavasti kirjailijan taivalta. George Orwell (oik. Eric Blair, 1903‒1950), Intiassa syntynyt, Englannissa varttunut älykkö olisi omien sanojensa mukaan ollut toisina aikoina tyytyväinen pulska kappalainen tai koristeellisten säkeiden sommittelija, mutta koska hän joutui keskelle mullistavia maailmantapahtumia, hänestä tuli poliittinen kirjoittaja. Hänen aikuisikäänsä osuivat teollisuusmaiden ja niiden siirtomaiden luokkaristiriidat, totalitaaristen liikkeiden nousu, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota ja kylmä sota. Hän ei koskaan asettunut ajamaan minkään puolueen asiaa, mutta poliittisilta mielipiteiltään hän oli lähellä vasemmistoa.

Kirjan kirjoittamista hän kuvailee hirvittäväksi taisteluksi, ”niin kuin tuskallisen taudin pitkällinen kohtaus. Sellaiseen ei koskaan rupeaisi ellei siihen ajaisi demoni jota ei voi vastustaa eikä käsittää. Parhaan tietämyksemme mukaan tämä demoni on yksinkertaisesti sama vaisto joka panee lapsen huutamaan saadakseen huomiota.”

Osallistuttuaan vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan Orwell ymmärsi: hänestä tulisi kirjoittaja, joka pyrkisi korottamaan poliittisen kirjoittamisen taiteeksi. Hänestä olisi tuntunut järjettömältä olla kirjoittamatta kuohuvan ajan tapahtumista.

Orwell kirjoittaa kirpeästi sääty-yhteiskunnasta, vallanhimosta, siirtomaaherruudesta, intellektuellien hoipertelusta Hitlerin suhteen ja kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta hän kuvailee vastustamattomasti myös pubien atmosfääriä, englantilaisen keittiön herkkuja (savusilli, Yorkshiren vanukas, muffinsit, teeleivät, short bread, rapeat keksit) ja parhaan teen valmistamista. Hiuksianostattavasta sairaalakuvauksesta Kuinka köyhät kuolevat  sanon vain, että lue ihmeessä itse.

Kun ammuin norsun -nimiessee kertoo Orwellin omista kokemuksista parikymppisenä Burmassa intialaisessa imperumin poliisissa. Viheliäinen homma, jolle ei juuri silloin ollut vaihtoehtoa.

”En edes tiennyt, että brittiläinen imperiumi teki kuolemaa, vielä vähemmän tiesin että se oli huomattavan paljon parempi kuin nuoremmat imperiumit jotka ovat syrjäyttämässä sitä. En tiennyt muuta kuin että olin juuttunut palvelemaani imperiumiin ja raivooni näitä pahan hengen pikku petoja kohtaan jotka yrittivät tehdä työni mahdottomaksi.” Nuori poliisi joutuu tapahtumien vääjäämättömään ketjuun, järjettömään tilanteeseen, jonka jännitteet kirjailija piirtää tarkoin vedoin. Eikä hän säästä kritiikiltä itseään. Jos hän arvostelee muita, niin kyllä itseäänkin, ja myöntää virheensä.

Armas aika -kirjoituksessa Orwell kuvailee kouluaikaista helvettiään sisäoppilaitoksessa, joka mielistelee rahakkaita perheitä ja rankaisee köyhempiä lapsia. Teksti on mestarillista. Rottinkipiiskan ja arvaamattomien aikuisten luomat kauhut iskevät vahvasti tajuntaan vailla inhottavuuksilla mässäilyn sivumakua. Pieni poika on täysin vahvempiensa armoilla, kohtaloonsa alistuva ja vailla suhteellisuudentajua kuten lapsi saattaa olla. Tarvitaan luovan ihmisen mielen avoin yhteys lapsen maailmaan, että moinen kuvaus onnistuu.

Koulukertomus huokuu kritiikkiä paitsi ummehtunutta säätyläisyyttä kohtaan myös suoranaista lapsivihaa kohtaan. Oppilaita jopa pidetään nälässä ja laihojakin moititaan ”ruuan ahtamisesta”. Fyysiset rangaistukset ovat rutiinia, ja esimerkiksi vuoteenkastelusta seuraa aina häpäisy ja piiskaus. Eikä opetus vaikuta kovin tasokkaalta, irrallisia latinan katkelmia ja irrallisten vuosilukujen pänttäämistä.

Pääpaino on urheilussa. ”Kouluelämä oli rakennettu siten – vahva vietti jatkuvasti juhlia heikon kustannuksella. Hyve tarkoitti voittamista: se tarkoitti sitä, että oli isompi, vahvempi, komeampi, rikkaampi, suositumpi, tyylikkäämpi, häikäilemättömämpi kuin muut ihmiset – hallitessaan heitä, sortaessaan heitä, tuottaessaan heille kipua, tehdessään heidät naurettaviksi, olemalla heihin nähden joka suhteessa yläkynnessä. Elämä oli hierarkista ja kaikki, mikä tapahtui, oli oikein. Vahvat ansaitsivat voittonsa ja voittivat aina ja heikot, jotka ansaitsivat tappionsa hävisivät aina, ikuisesti.”

Humoristista puoltaan Orwell esittelee esseissä Muistoja kirjakaupasta ja Kirjallisuusarvostelijan tunnustuksia. Aivan mainiota luettavaa kaikille, jotka ovat olleet yleisöpalvelussa kirja-alalla! Siinä missä tympeät, kiinnostamattomat kirjapinot ja jäähtyneet teekupposet valtaavat deadlinen alla ahdistuvan arvostelijan nuhruisen huoneen, siinä kirjakaupan myyjä yrittää palvella ”rouvakultaa, joka on lukenut niin miellyttävän kirjan vuonna 1897 ja kysyy, mahtaisiko sitä vielä löytyä. Valitettavasti hän ei muista kirjan nimeä eikä tekijän nimeä eikä sitä, mistä kirjassa kerrottiin, mutta sen hän muistaa, että kirjan kansi oli punainen”. Orwell väittää menettäneensä rakkautensa kirjoihin juuri kirjakaupassa.

George Orwell työskenteli 1940-luvulla vasemmistolaisessa Tribune-lehdessä kirjallisuusvastaavana ja piti palstaa As I Please, Kuten haluan. Tältä palstalta kirjassa on samanniminen kolumni, joka alkaa siekailematta: ”Katsellessani vuodenvaihteessa aateloitujen kuvia lehdestä hämmästyn (kuten aina) näytteillä olevien kasvojen aivan epätavallisesta rumuudesta ja rahvaanomaisuudesta. Sääntö näyttää olevan, että henkilö, joka saa oikeuden ilmoittaa nimekseen lordi Percy de Falcontowers näyttää parhaimmillaan ylensyöneeltä kapakoitsijalta tai pahimmillaan veronkantovirkamieheltä, jolla on pohjukaissuolen haava.”

Kokoelmassa on mukana useita analyysejä kirjailijoista ja heidän tuotannoistaan, kuten esimerkiksi Henry Miller, P.G. Wodehouse, Mark Twain. Vaikka esimerkiksi Wodehousesta ei tietäisi mitään, essee kiinnostaa silti, koska Wodehouse kietoutuu puolivahingossa natsi-Saksan tapahtumiin ollen takapajuisessa yläluokkaisuudessaan pihalla kuin pulkannaru, ja kaikkea tätä Orwell tarkkailee satiirikon silmin.

Kirjan luettuaan hyväksyy täysin takakannen kehun ”hän oli vuosisadan rehellisimpiä ja yksilöllisimpiä kirjailijoita”. Tämä on niitä teoksia, jotka tuovat silkkaa iloa, kun sanan säilä heiluu. Vain pitkät analyysit nationalismin olemuksesta tuntuivat epäkiinnostavilta.

Lopuksi vielä erittäin ajankohtaista tekstiä vuodelta 1944 (Nuoruutta ja kosmetiikkaa) aiheesta, että intellektuelli tai taiteilija voisi olla ns. sisäisesti vapaa diktatuurin vallitessa ja olla välittämättä sananvapauden suitsimisesta.

”Salainen vapaus, josta ihminen kuvittelee voivansa nauttia itsevaltaisessa hallinnossa, on pötyä, koska ihmisen ajatukset eivät ole milloinkaan yksin hänen omiaan. Filosofit, kirjailijat, taiteilijat, tiedemiehetkin tarvitsevat sekä rohkaisua ja kuulijakuntaa että jatkuvia ärsykkeitä kansalta. On melkein mahdotonta ajatella puhumatta. – – – Kun sananvapaus viedään, luovuus kuihtuu pois.”

Orwellin esseitä arvostetaan suuresti englanninkielisessä maailmassa. Onkin kulttuuriteko, että suomeksi ilmestyi viime vuonna Timo Hännikäisen suomentama uusi kokoelma Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Kuka olikaan käsitteen ”kylmä sota” isä? Palaan asiaan.

Taina

Levottomien aikojen pirtureitti

Kari Wikholm: Pirtun tie – Rutt 96. Books on Demand 2021.

Yrittäjänä ja liike-elämän konsulttina tunnettu Kari ”Wiki” Wikholm tekee aluevaltauksen romaanikirjailijana. Wikholmin kunnianhimoinen esikoisromaani on yhdistelmä meriseikkailua, dekkaria ja kehityskertomusta.

Pirtun tie – Rutt 96 on osin tosipohjainen. Se sijoittuu vuoteen 1930, Suomen merialueille ja saaristoon. Päähenkilö Sven on entinen torppari, nykyinen laivuri, joka kuljettaa tiilikuormia kumppaninsa Erikin kanssa. Miesten välit eivät ole luontevat; tapahtumien painolastia on kertynyt kansalaissodan ajoilta asti. Sven haluaa kuitenkin luottaa kumppaniinsa.

Wikholm kuvailee hyvin nuoren Suomen kasvukipuja. Ajat ovat olleet ankarat, ja kansalaissodan arvet aristavat yhä. Tammisaaren vankileirit vilahtelevat puheissa ja muistoissa. Toisaalta sodanaikaisilla tekemisillä on voinut saada henkilökohtaista etua.

Sven haaveilee sosiaalisesta noususta. Hänellä on mahdollisuuksia, koska hän perheineen on uskollisesti palvellut torpparina, sitten viljelijänä ja kalastajana. Hänestä tulee Jaala Ainon toinen omistaja. Veri vetää merille haasteista huolimatta. ”Mutta merimiehen pitää oppia rakastamaan merta myös silloin, kun tuuli tuivertaa ja aallot lyövät vastaan.”

Kieltolaki saa jotkut laivurit liikkeelle rikastumisen toivossa. Laivat kuljettavat lastia sinne ja tuovat pirtua tänne. Rutt 96 on pirtureitti, joka on saanut nimensä kuljetettavan aineen pitoisuudesta. Saaristoseudun virkavalta yrittää saada salakuljettajia kiinni. Tuo reitti on oikeasti ollut olemassa.

”Hjalmar oli herännyt yksin hotellihuoneessa Tallinnassa Gloria Palacen sviitissä, jonka pirtukumppani Arnold Mikiver oli hoitanut neuvottelujen päätteeksi. Ilta oli venynyt aamutunneille asti, mutta ilta oli ollut todella antoisa. Illallisen jälkeen he olivat neuvotelleet merkittävästä lisäyksestä pirtun tuontiin Suomeen. Tähän asti oli pirtua tuotu vene kerrallaan aina Tallinnasta ja muualta Eestistä asti. Mutta nyt oli saatu puolalaisia mukaan toimintaan, ja isot rahtilaivat oli tarkoitus tuoda suoraan Suomen merirajan tuntumaan, josta sitten pikaveneet toisivat lastin nopeasti sellaisiin syrjäsatamiin, joissa oli mahdollisimman vähän valvontaa. Oli myös alustavasti neuvoteltu salassa suomalaisen S/S Wirin päällystön kanssa, joka teki säännöllisesti matkoja Hollannista, Belgiasta ja Leningradista. S/S Wiri oli vasta ostettu vuonna 1929 Suomen lipun alle, ja miehistö oli vielä lähes pelkästään puolalaisia, mikä oli hyvä myös sanan leviämistä silmällä pitäen. Eteenpäin kuljetus etenkin Snappertunan ja Sipoon saariston kautta oli erittäin hyvä ajatus johtuen vaikeasta merivalvonnasta. Kaikki valvonta perustui tänä keväänä 1930 lähes yksinomaan näköhavaintoihin, ja noissa kohdin olivat Suomenlahdella aukot. Arnold ottaisi vastuun Sipoon kuljetuksista ja Hjalmar Snappertunan sektorista.

Ilta oli venynyt aamutunneille asti, ja viinaa oli taas virrannut Ravintola Kult Lovissa runsaasti. Myös joitakin daameja oli lyöttäytynyt seuraan, mutta Hjalmar oli heittänyt heidät ulos ennen puolta yötä. Nyt ei ollut aikaa millekään portoille, kun piti saada merkittävä kasvu aikaiseksi pirtukaupassa.”

Romaanin kiinnostavuus nousee tosipohjaisuudesta ja värikkäistä henkilöistä. Svenin sisäinen paini – pysyäkö kaidalla polulla vai ei – välittyy hyvin. Unelma vaurastumisesta houkuttelee, ja osa tätä unelmaa on kaunis aatelisneito. Sven maksaa oppirahoja, mutta kirjan lopussa lukijalle jää tyytyväinen ja tulevaisuudentoivoinen tunnelma.

Myös saksalainen sukellusvenekapteeni Heinrich von Papenberg, aikansa natsikoneiston luomus, on herkullisesti hahmoteltu. Von Papenbergin haaveena on luotsata isoimman merimahdin, Saksan, aluksia, hän saapuu Suomeen ilmalaivalla (kirjailijan mielikuvitus luo kohtauksesta mainion), tarkoituksenaan testata ystävällismielisen kumppanin sukellusveneitä. Niitä todella aikoinaan testattiin Tammisaaren Lappoon merialueella. Yllättäen seurue joutuukin filmaamaan saksalaisten propagandaelokuvaa.

Pirtukeisareiden, Hjalmarin ja kumppaneiden, keskinäiset välienselvittelyt tuovat jännitystä kertomukseen, ja mukaan mahtuu myös poliisin surma, joka sekin on oikea historiallinen tapahtuma.

Kari Wikholm on sulauttanut kokemuksiaan ja merellistä harrastuneisuuttaan tekstiin taidokkaasti. Sen huomaa pitkin matkaa, mutta erityisesti alun merenkäyntikohtauksessa ja sukellusveneen kyydissä oltaessa.

”Heinrich kuunteli sivusta kohtausta pelonsekaisin tuntein. Tämän komennuksen tarkoitus oli testata Suomen sukellusveneitä, jotta niistä on jatkossa hyötyä myös tulevalle Weimarin tasavallalle. Nyt koko tästä retkestä on tulossa suoraan natsipuolueen kevätretki, ja olemme tehneet vasta ensimmäisen sukelluskokeen. Hän ei pitänyt ollenkaan tilanteen kehittymisestä. Onneksi sentään sukellusvene Iku-Turso käyttäytyi hyvin. Turun Crichton-Vulcanin telakka oli tehnyt loistavaa työtä. Laivasto-osasto saapui Jussarön eteläpuolelle, ja Iku-Turso oli taas noussut pintaan. Vanha hiekkajaala eli kaljaasi Maria av Viborg ei ollut kovinkaan vanha, vaan se oli veistetty Föglössä 1923 ja oli 25 metriä pitkä. Bruttopaino oli 145 tonnia, ja siinä oli 41 hv:n kuulalaakerikone. Saksan valtio oli ostanut aluksen huutokaupasta 5 000 markalla, ja se oli elokuvan rekvisiittana. Mariasta oli poistettu kaikki irtonainen ja päästetty nyt ajelehtimaan 2 metrin korkuiseen maininkiin. Moottoritorpedovene MTV-1 oli noukkinut Marian kolmen hengen miehistön talteen, ja sukellusvene Iku-Turso valmistautui ampumaan ensimmäisen torpedon. Tällä kertaa se suoritti ammunnan pintakulusta.

”Täällä silta, taisteluhälytys”, komensi Rahola. Komentotornissa oli Raholan lisäksi samat Bartenbach, Heinrich ja kaksi elokuvakuvaajaa.

”Molemmat dieselkoneet, puolivauhtia eteenpäin”, käski Rahola. ”Ruori, ottakaa suunta 315 astetta.”

”Valmistautukaa ampumaan torpedot 1 ja 2.” ”

Pirtun tie – Rutt 96 etenee riuskasti ja miehekkäästi kuin Alistair McLeanin jännärit, huumorin ripauksella ryyditettynä. Kertojanäkökulma vaihtelee kaikkitietävän kerronnan ja minän (Sven) välillä. Ratkaisu toimii hyvin. Ikävä kyllä tekstiin on jäänyt joukko häiritseviä virheitä, joista jotkut liittyvät juuri kertojan vaihtumiseen ilman typografisia vihjeitä. Kun pystyy katsomaan noiden lapsusten ohi, mieleen jää viihdyttävä, vauhdikas ja merellinen seikkailutarina, jolle kernaasti odottaisi jatkoa.

Taina

Viipurin virkeä arkkitehti

Uno Ullberg. Viipurin arkkitehti. Toim. Netta Böök ja Kari Immonen. Uno Ullberg -seura ja Arkkitehtuurimuseo 2020.

”Autosta nousi laiha, teräväpiirteinen herra tweedpuvussa, kapeissa golffareissa, takissa, jossa oli urheilutyylinen selkäleikkaus, pehmeässä lippalakissa. Juuri samalla tavoin olisi pukeutunut englantilainen herrasmies, joka on menossa maakartanoon viikonloppua viettämään. Tuollainen on arkkitehti, ajattelin, kun katsoin Uno Ullbergia ja hänen joustavaa, keveää liikehtimistään. Ja katsoin tätä Viipurin kuuluisinta arkkitehtiä tarkkaan, tietoisesti. Viipurin taidemuseo oli juuri valmistunut ja maakunta-arkisto rakenteilla, näistä rakennuksistahan puhuttiin kaikkialla.”

Näin Uno Ullbergia muisteli Katri Veltheim, os. Paavolainen, joka näki arkkitehdin  1920-luvun lopulla Kanneljärvellä, minne tämä suunnitteli kirkkoa ja kansanopiston laajennusta. Katri Paavolaisen isä Erkki Paavolainen toimi Kanneljärven kansanopiston rehtorina.

Kirja Uno Ullberg. Viipurin arkkitehti on ensimmäinen kokonaisesitys hieman tuntemattomaksi jääneestä huippuarkkitehdista. Teoksen kulttuuriarvo on noteerattu mediassa laajalti, ja se palkittiin vuoden karjalaisena kirjana.

Laajasta ja korkeatasoisesta tuotannostaan huolimatta Uno Ullberg (1879‒1944) ei ole aiemmin saanut ansaitsemaansa huomiota, osittain siksi, että pääosa hänen töistään jäi menetettyyn Karjalaan. Jos jotakin on tutkittu, on tutkimus yleensä keskittynyt yksittäisiin rakennuksiin. Tätä puutetta korjaa käsillä oleva kirjanjärkäle. Se on yli 400-sivuinen, runsaasti kuvitettu, iso ja raskas. Se painaa kaksi ja puoli kiloa.

Opus sisältää 49 artikkelia 27 kirjoittajalta. Mukana on venäläisiäkin kulttuuri- ja taidehistorioitsijoita. Artikkelit jakautuvat teemoihin aiheina muun muassa arkkitehdin elämä, hänen työskentelynsä Viipurissa ja Sortavalassa sekä omissa luvuissaan liike- ja teollisuusrakennukset, kulttuuri- ja kirkolliset rakennukset sekä hoivan ja levon rakennukset.

Toimiessaan Viipurin kaupunginarkkitehtina 1932‒1936 Uno Ullberg vastasi monista merkittävistä hankkeista. Hän oli jo varhain perustanut oman arkkitehtitoimiston, ja hänen kaksoisroolinsa keskeisenä päättäjänä ja arkkitehtitoimiston pyörittäjänä aiheutti joskus keskustelua.

Viipurin taidemuseo toimii nykyisin Eremitaasin taidemuseon sivupisteenä. (Kuva: hermitagemuseum.org)

Vuonna 1930 valmistunut Viipurin taidemuseo on Ullbergin kiistaton monumentti. Ahkera Ullberg teki vuosien varrella omien sanojensa mukaan taidemuseosta ”kymmenkunta ehdotusta eri paikoille”. Niistä kaupunki hyväksyi Pantsarlahden bastionin suunnitelman. Simo Paavilaisen artikkeli valaisee suunnittelun vaiheita. Ullberg hyödynsi upeasti museon ympäröivän maiseman ja maaston: ”1920-luvun klassismin ihanteet lähestyvät siinä modernismin arkkitehtuuria, käyttäen hyväkseen manierismin ja barokin viuhkamuotoa ja valeperspektiiviä. – – Temppeliportista astuttiin paljaan taivaan alle, ja viuhkana avautuvat seinät suuntasivat katseen merelle läpi pilariston.”

Taidemuseon kokonaisuus huokuu Akropoliin henkeä; ”näin bastioni ei ollut enää vain linnoituslaitteen säilynyt raunio, vaan myös uuden taiteentemppelin jalusta”.

Rakennus on toiminut vuodesta 2010 Eremitaasin sivupisteenä. Suojeltu rakennus kaipaisi asiantuntijoiden mukaan yhtä huolellista restaurointia kuin Alvar Aallon piirtämä Viipurin kirjasto.

Viipuria Ullberg uudisti muutenkin, kuten tiesi nuori Katri Paavolainenkin. Hackmanin talo, graniittinen jugendkaunotar vuodelta 1909, maakunta-arkisto, uudenaikaiset kiinteistöosakekerrostalot ja monet huvilat toivat Ullbergin kädenjäljen Viipuriin ja sen lähiympäristöön. Ullberg niin ikään ehdotti Pyöreän tornin kunnostusta kahvila- ja ravintolakäyttöön.

Vuonna 1936 Ullberg muutti Helsinkiin lääkintöhallituksen yliarkkitehdiksi ja suunnitteli ajan tehokkuus- ja hygieniaihanteiden mukaisia rakennuksia Meilahden sairaala-alueelle. Sanatorioita hän suunnitteli muuallekin Suomeen.

Kirja kertoo myös Ullbergista ihmisenä, hänen tarttuvasta innostuksestaan, energisyydestään ja työhön syventymisestään. Teatteri ja kuvataide kuuluivat hänen intohimoihinsa. Vaikka hän ammatillisesti saavutti paljon, niin hän myös kärsi monissa vaiheissaan. Isän maalariliikkeen konkurssi ja ensimmäisen vaimon varhainen kuolema jättivät jälkensä häneen, samoin se, että hän joutui näkemään rakkaan Viipurinsa tuhon talvisodassa.

Viipurin arkkitehdissä yhdistyi taiteellinen lahjakkuus palavaan uudistusmielisyyteen sekä laadun ja kauneuden tajuun. Lisäksi hän oli käytännönläheinen, realistinen tekijä, joka pystyi luomaan hyviä suhteita päättäjiin ja rahoittajiin. Hän menestyi, hänellä oli aina töitä.

Uno Ullberg sovitti töihinsä virtuoosisesti eri tyylejä jugendista ja art nouveausta 1920-luvun pohjoismaiseen klassismiin. Arkkitehdin myöhäiskauden pääteoksena voidaan pitää Eteläesplanadille vuonna 1940 valmistunutta Bensowin taloa, joka on kuuluisa vuolukivisestä ja graniittisesta ulkoverhoilustaan, kauniista aulastaan ja  komeasta kierreportaikostaan.

Bensowin talon valoisaa ja kaunista porrashuonetta. (Kuva: Kari Hakli / Helsingin kaupunginmuseo)

Kuten Aino Niskanen toteaa: ”Ullbergia ei ole voitu lokeroida suomalaisen arkkitehtuurin historian valkoisen funkiksen sankaritarinaan. Hän ylitti rajoja omilla ehdoillaan, mieltymystensä mukaisesti.”

Varsin kiinnostava on Netta Böökin luku Ullbergin jäljillä nykyisessä Suomessa. Esimerkiksi Outokumpuun Ullberg piirsi laitoksia Outokumpu Oy:n pääkonttorirakennuksesta lähtien. Kirja esittelee myös toteutumattomien hankkeiden piirustuksia. Kun kirja on varustettu hyvin hakemistoin ja liittein (muun muassa Ullbergin töiden luettelo suunnittelun alkamisajankohdan mukaan), niin se tuo varmasti arvokkaan lisän alan tutkimukseen.

Mutta sitä voi hyvillä mielin suositella aivan kaikille arkkitehtuurista ja Viipurista kiinnostuneille.

Taina

Kameelit niellään, hyttyset kuurnitaan

Katri Vala: Henki ja aine eli yksinäisen naisen pölynimuri. Taistelevia pakinoita. Kansankulttuuri 1945.

”Tämä nykyinen maailmahan on miesten luoma, keskinkertaisten miesten luoma. Voimme helposti todeta, että se on mitä suurimmassa määrin epäonnistunut sisältäen kauhistuttavan määrän kurjuutta ja murhaa. Näyttää melkein siltä, kuin olisi Aadam saanut omenansa siltä puolelta Hyvän- ja Pahantiedon puusta, jotka sisälsivät suuremman prosentin Pahantiedon vitamiineja. – – – Kuten kaikki tiedämme, on Eevan osuus ihmiselämän syntymisessä ja vaalimisessa huomattavasti suurempi kuin miehen. Eevalla on suuri ja kunniakas tehtävä. Tämän tehtävän tuntien, Elämän pyhänä papittarena, Eevan tulisi taistella kaikkia niitä voimia vastaan, jotka tuhoavat hänen synnyttämäänsä elämää: sotia, kurjuutta, riistoa.” (s. 75)

Näin kirjoitti Katri Vala vuonna 1933 Tulenkantajat-lehdessä kolumnissaan Naisen tie. Aarrearkun tämänkertainen kirja on varastojen helmi, joka sisältää kellastuneilla sivuillaan 34 Katri Valan pakinaa. Kirjoitukset on yhtä lukuun ottamatta julkaistu Tulenkantajissa vuosina 1933-37.

Tänä vuonna 120-vuotissyntymävuottaan viettävä Katri Vala (s. Karin Wadenström, 1901‒1944) tunnetaan ennen muuta runoilijana, siksi olikin yllättävää lukea näitä rohkeita ja ilmaisultaan raikkaita, kantaaottavia kirjoituksia. Omien sanojensa mukaan Katri tekee pölynimurillaan ”pientä tomuutusta kritiikin papankammarissa”. Hän pöllyttää pönöttäviä kulttuuripappoja, koneistumisen aiheuttamaa työttömyyttä, vallitsevia aatevirtauksia ja maailmanpolitiikkaakin.

Kirjoituskokoelman nimi Henki ja aine viittaa samannimiseen ”kirjallistaiteelliseen julistukseen”, jonka äärioikeisto julkaisi 1930-luvun alussa. Lehti sisälsi proosaa, runoja ja teatteriarvioita sekä ohjelmajulistuksen, jonka mukaan hengen valta on aineen valtaa korkeampi ja kaikki taiteellinen työ pyhitetään yksin isänmaalle; tekijät myös vaativat, että isänmaa palkitsee työn.

”Kyllä se luultavasti palkitsee”, ilkkuu Vala (s. 88-89). ”Kyllä sen kirjoittajat saavat leijonanosan kaikista sivistysmäärärahoista ja säätiöitten apurahoista, samaan aikaan kun vähemmän ’henkeä’ täynnä olevien ’materialististen’ lehtien kirjoittajat jäävät ’ainetta’ vaille.”

Värikkäät pakinat tuovat suomalaisen 1930-luvun lähelle. On pulaa ja puutetta, suurta eriarvoisuutta. Ja tuon tuostakin katseet kohdistuvat Saksaan, missä vahvistuu outo, rotua ja isänmaata korostava aate. Monet Suomen eturivin kulttuurihenkilöt, kuten V.A. Koskenniemi, ihailivat Saksaa ja kirjoittivat uudesta aatteesta sangen myönteisesti. Ja valeuutisten kanssa kamppailtiin silloinkin. Vala oli hyvin huolissaan ääri-isänmaallisesta vihapuheesta vuonna 1933.

”Onko historiaa lukenut kansa muuten pannut merkille, kuinka usein historian kuluessa ovat tehokkaana vihan kiihoittajana puhjenneet esiin legendat myrkytetyistä kaivoista, pahoinpidellyistä lapsista ja tulipaloista? Jo kristittyjen vainoon Roomassa käytettiin tätä provokatiota: kristityt myrkyttivät kaivoja, paistoivat lapsia ja sytyttivät Rooman palamaan. Alas kristityt! Maailmansodan aikana sama juttu. Amerikkaa kiihoitettiin saksalaisia barbaari-vihollisia vastaan samantapaisilla tarinoilla ja nyt Saksa kertoo samaa maailmalle kommunisteistaan: myrkytettyjä kaivoja, panttivangiksi otettuja lapsia ja valtiopäivätalon palo. Ja se tehoo taas!” (s. 12-13)

Valan oman ideologian ydin on yksinkertainen: työtä, leipää ja ihmisarvoista elämää kaikille. Sodanlietsonta ja sotakoneistojen palvominen oli hänen mielestään sairasta. Hänellä oli runoilijan ja mystikon visionäärisyyttä. Fantasia rotujalostetusta Saksasta on hiuksianostattavaa luettavaa, sillä kärjistetty näkymä, josta Vala sai ”pappojen” vihat päälleen, monilta osin jopa toteutui.

Kirjailija vierastaa Suur-Suomi -ajatusta  ja äärioikeiston sapelinkalistelua. Hän torjuu kiihkoilevan, spartalais-militaristisen nuorisokasvatuksen. Hän aavistelee pahaa Saksan suunnalta ja toteaa murheellisesti:

”Maailma kuohuu tällä hetkellä. Ilmassa on myrskyä. En ole mullistusten ystävä. Toivoisin kehityksen kulkevan rauhallista tietä. Jos maailma olisi viisas, se korjaisi epäkohdat, antaisi työtä, leipää, elämäniloa niille, joilta kaikki puuttuu. Se olisi parhain tapa taistella vasemmistokumouksia vastaan. Mutta kapitalismi ei ole viisas, se on hysteerinen, tyhmä, väkivaltainen ja repii muita ja itseänsä. Tuhoutuessaan se tahtoo vielä peittää maan verellä, niinkuin se on veren merkeissä hallinnut. Voi ihmiskuntaa, jonka täytyy kaikki kokea!” (s. 101)

Kahden lapsen äiti korostaa pohtiessaan uutisointia uudesta opetussuunnitelmasta, että ”tällä hetkellä on ratkaistava, kasvatetaanko Suomen lapsista vääpeleitä vai sivistyneen maan kansalaisia”. (s. 94)

Ajatella, että Suomessa on joskus vietetty siveellisyysviikkoa. Se saa Valan pohtimaan kristillistä eettisyyttä ja yhteisvastuullisuutta. ”Silloin kun kansan suuret kerrokset elävät melkein kaikkea vailla, silloin on rikollista yhden ihmisen nauttia tuloja, joista kymmenen perhettä kohtuudella eläisi. – – – Kun koko yhteiskuntajärjestys perustuu tällaisiin suuriin siveettömyyksiin, mitä sitten auttaa korjata pieniä paheita. Mutta kameelit niellään, hyttyset kuurnitaan.” (s 85-86) [kuurnia, kuurnita = seuloa, siivilöidä]

Katri Vala sai kaksi lasta, joista esikoistyttö menehtyi vastasyntyneenä. Runoilija itse kuoli vain 42-vuotiaana pitkään sairastetun tuberkuloosin seurauksena vuonna 1944 Ruotsissa, minne oli asettunut jo aiemmin. Siellä asui myös hänen veljensä Erkki Vala. Sodan jälkeen Katri Valan tuhkauurna tuotiin Suomeen ja sijoitettiin Helsingin Sörnäisten Marjatanmäen puistoon, joka vuonna 1953 nimitettiin Katri Valan puistoksi.

Taina

SADAS JULKAISU: Elämälle ahne rouva

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad. WSOY 1982.

Eeva Joenpellon syntymästä tulee kuluneeksi sata vuotta kesäkuussa, ja merkkivuotta juhlitaan monin tavoin. Satavuotisia viettävän upean kirjailijan teos Elämän rouva, rouva Glad juhlistaa myös blogimme merkkipaalua: tämä on Tainan ja Tommin aarrearkku -kirjallisuusblogin sadas julkaisu.

Eeva Joenpelto (1921-2004) oli tuottelias ja palkittu kirjailija. Hän kirjoitti 26 romaania, joita on käännetty yli kymmenelle kielelle. Hänen saamiinsa lukuisiin tunnustuksiin sisältyi moninkertainen kirjallisuuden valtionpalkinto sekä Finlandia-palkinto vuonna 1994 romaanista Tuomari Müller, hieno mies. Joenpellon tuotannon merkkipaalu on 1920-luvulle keskittyvä Lohja-sarja: Vetää kaikista ovista (1974), Kuin kekäle kädessä (1976), Sataa suolaista vettä (1978) sekä Eteisiin ja kynnyksille (1980). Elämän rouva, rouva Glad ilmestyi Lohja-sarjan jälkeen; sitten Joenpelto kirjoitti vielä puoli tusinaa romaania.

Luin tämän teoksen hienona kehityskertomuksena. Miten naisesta tulee niin merkillinen kuin rouva Glad keski-iässä on, juonitteleva, teeskentelevä, milloin mairea, milloin kohtuuttoman tyly ja äkkijyrkästi toimiva? Mikä on tämä korsettiin puristautunut suurinaamainen tantta, joka selailee ja silittelee osakepapereitaan pankin holvissa. Selitys löytyy paitsi hänen kolmesta avioliitostaan myös lapsuuden lähtökohdista.

Joenpelto paljastaa arvoitusta vähitellen. Rouva Sara Glad, alun perin Saara Heinonen, ei pahuuttaan kehity kummalliseksi. Hän puolustautuu heikkoutta ja muiden armoille jäämistä vastaan, maailmanjärjestystä eli miesten ylivaltaa vastaan, ajankohtaa eli 1930-luvulla uhkaavaa sotaa ja puutetta vastaan, ikääntymisen kauhua vastaan. Ja keino on aina sama: hankkia omaisuutta. Nuorena hän on käytännössä tyhjätasku, hän on myös kolho ja sosiaalisesti kömpelö, mutta vaatimattomienkin työpaikkojensa avulla solmii kontakteja kuin vahingossa ja – tässä tapauksessa tulee käyttää juuri tätä verbiä – pääsee naimisiin.

Rouva Glad on materialismin läpitunkema. Hän omistaa lopulta kivitalon, kampaamon ja hotellin ja vaanii yritystensä kirjanpitoa kuin haukka. Tarvittaessa hän lopettaa kannattamattomat liiketoimet, nopeasti ja suruttomasti. Kirjassa ei taida olla montakaan aukeamaa, jossa ei tavalla tai toisella mainittaisi rahaa, pohdittaisi varoja, puntaroitaisi jonkin olevaisen rahallista arvoa.

Yksin ollessaan hän saattaa äkkiä joutua surun tai jopa kauhun valtaan. Pahaan oloon löytyy tietty lääke.

”Hän oli niin surullinen, että hänen oli otettava kaapista yöpaitojen takaa se varsinainen käsilaukkunsa ja istuuduttava vähäksi aikaa tutkimaan sen sisältöä. Käyttövarojen laskeminen ja pankkikirjojen selaaminen auttoi sen verran, että hän saattoi riisuutua ja mennä vuoteeseen. Yöperhoset tunkivat nyt hänen huoneensa ikkunaa vasten. Ja tuuli taisi nousta. Mutta huomenna Helsingissä, siis ei vielä tänään mikä päivä olikin jo pitkällä, hän menisi holviin, holvin rauhaan. Hän laskisi, tarkastaisi, niputtaisi, tekisi muistiinpanoja ja olisi muuten vain. Ilhmisellä oli koti siellä ja koti täällä, mutta tyven olo vain rautaisten palo-ovien takana.” (s. 181)

Avioliittoja on siis kolme. Jokaiselta mieheltään sankarittaremme oppii jotakin. Ja toki myös saa hyvää. Rouva Glad on todellakin elämän rouva ja elämälle ahne. Hän luo itselleen elämän tarkoituksen: huolehtia bisneksistä. Onhan hänellä kokemusta kirjanpidosta ja pankkityöstä. ”Elämän tarkoitus oli, että eli. Ja kun keksi itselleen vaivan vaivan päälle, niin kuin niitä ei muka keksimättäkin olisi tullut, oli vain taisteltava kestämisestä ja mieluiten myös voittamisesta. Taisteltava kuin viimeisestä leivänpalasta. Mutta kaiken keskellä oli säilytettävä pikantti tyyli, se.” (s. 30)

Hän ei ole ruudinkeksijä, mutta hän suuntaa voimavaransa kohteeseen, jonka katsoo parhaiten palvelevan hänen tarkoitusperiään. Hän myös mielellään näkee muiden takertuvan samoihin ansoihin, joista hän itse on selvittänyt tiensä eteenpäin. Niinpä hän esimerkiksi yllyttää pikkukaupungin perheellistä nimismiestä pitämään yllä toivotonta ihastusta nuoreen tyttöön. Ja häntä kutkuttaa olla se, joka saattaa armeliaasti lainata rahaa varattomalle.

” – Minulla on aivan erilaiset liiketoimet nykyään. Ja vaikka maksaisin mitä, ei se teitä tuossa ahdingossanne nyt auta. Katsokaas, on olemassa pikkurahaa ja sitten sitä toista. Ja te kai tarvitsette sitä toista. Eri asia on, jos aiotte myydä koko kiinteistön. Miten ne hehtaarit ovatkaan?” (s. 23)

Rouvan jokainen avioliitto on tietysti omanlaisensa. Niihin johtavat erilaiset tilanteet, ne kehittyvät erilaisiksi. Joenpelto kuvailee mehevästi kaikki käänteet, etenkin ”Nalle” Ketosen ja hänen siskokatraansa värikästä sisäpiiritouhotusta.

”Hän [rouva Glad] oli oppinut jo rentoutumaan Ketosten sisaruslaumassa. Hän saattoi istuskella puutarhakeinussa paljain säärin. Vähän väliä hän voiteli niitä erilaisilla rasvoilla, käänteli sivua ja toista. Kukkaset kukkivat. Kasteluvettä oli lämpiämässä isoissa saaveissa, auringon säteitä singahteli liikahtamattomalta pinnalta. Lintuja suihki ilmassa omia ratojaan. Keittiöstä tuli jonkun oudon keiton tuoksu ja rätinää kun jotakin käristettiin, käänneltiin ja käristettiin taas. Puheen pulputukseenkin oli tottunut, yhtäkkisiin laulunluikutuksiin.” (s. 117)

Liki 500-sivuisessa kirjassa on paljon kiinnostavaa ajankuvausta: 1930-luvun kuohuvat aatteet löytävät tiensä pikkukaupunkiin, jossa nimismies äkseeraa poikakerholaisiaan kansallissosialismin hengessä, ja suursodan pelko on jo puheissa läsnä.

Nimihenkilöä kuvaa hyvin tämä episodi autokyydin päätteeksi:

”Rouva Glad pani käsilaukkunsa kainaloonsa, puristi sitä tiukkaan ja valmistautui astumaan ulos.

– Näin, tähän juuri. Ai niin, kysyitte oliko se viimeinen sana. Hän kujersi vielä kerran. – Minä en viimeistä sanaa sano koskaan. Miksi sitä pitäisi sanoa? Viimeisen sanan sanoja joutuu aina häpeämään. Muistakaa, hyvä ystävä, se pätee kaikkeen. Aina kannattaa jättää joku pieni portti auki. Kas niin, kiitos ajomatkasta. Ja jos haluatte vielä neuvotella, niin minuthan tavoittaa aina. Minä olen puhelimen ääressä, useimmiten. Minun elämässäni kun ei enää ole muuta kuin työtä ja työtä.” (s. 26)

Eeva Joenpelto piirtää värikästä henkilökuvaa hienolla tyylillään, joka on hallitusti laveaa, vuolaasti kuvailevaa olematta missään kohden hillitöntä. Kertojan taitoja kuvastaa se, että lukija ymmärtää, miksi rouva Glad muuttui, ja saattaa kokea myötätuntoa. Ja tärkeimmät asiat, syvimmät selitykset tulevat vasta kirjan loppupuolella. Pidin paljon myös tavasta, jolla Joenpelto kertoo ihmisten askareista. He siivoavat, hoitavat puutarhaa, kokkaavat, rakentavat, laittautuvat. Kaikella kerrotulla tekemisellä on jokin merkitys, joko tekijän tai katsojan kannalta.

Osana Eeva Joenpellon satavuotisjuhlallisuuksia WSOY julkaisee toukokuun 2021 lopulla Rouva Gladin äänikirjana. Samoin äänikirjana tulee vuonna 1955 ilmestynyt Neito kulkee vetten päällä.

Taina

Tätä natsikorttia kannattaa pelata

Ulla Lenze: Josef Kleinin kolme elämää. Suomentanut Sanna van Leeuwen. Like 2020.

On jo klisee, että natsiaate on kiinnostavaa materiaalia kirjallisuudessa. Välillä tekisi mieli tapella tätä totuutta vastaan, mutta minkäs teet: kun aihetta käsitellään tällä tavoin, kirjasta tulee vastustamattoman mielenkiintoinen, sukuhistoria, agenttitarina ja antisankarin kehityskertomus. Tätä natsikorttia kannattaa pelata.

Josef Kleinin kolme elämää perustuu tositapahtumiin, kirjailija Ulla Lenzen löytämään kirjeenvaihtoon, jota olivat käyneet hänen isoisänsä ja isosetänsä, oletettavasti kirjan veljesten Carlin ja Josefin esikuvat. Alkusanoissa kirjailija kuitenkin korostaa, että kirja ja Josef Kleinin henkilöhahmo ovat mielikuvituksen tuotetta.

Saksankielinen alkuteos Der Empfänger ilmestyi viime vuonna ja se oli hetimiten sensaatio ja Lenzen kansainvälinen läpimurtoteos. Kirjan oikeudet on myyty monille kielialueille. Suomalaiselle Like-kustantamolle pisteet nopeasta toiminnasta.

Josef Klein on pienikokoinen miekkonen, joka lähtee yksinään 1920-luvulla Saksan sekavista oloista siirtolaiseksi Amerikkaan. Hän arvelee lähtevänsä ikuisiksi ajoiksi pois, sillä kuten äitikin tietää, ”se, joka lähtee Amerikkaan, on poissa” (s. 84).

Saksalaiset eivät ole erityisen suosittuja New Yorkissa, mutta parikymppinen nuorukainen saa kuin saakin töitä painotalosta, jonka myllyt jauhavat mitä asiakas tilaa, vaikkapa lentolehtisiä sulassa sovussa mustille kansalaisaktivisteille ja valkoisen ylivallan kannattajille. Vapaa-aikanaan hän on aktiivinen radioamatööri.

Josefilla käy flaksi naismaailmassa, koska hänessä on ”James Cagney -tekijä: hivenen vino hymy, filmitähden ketunhymy. Yhdistettynä vaaralliseen hymyyn hänen pieni kokonsa oli monien naisten mielestä suorastaan puoleensavetävä” (s. 99).

Aika on sekavaa ja väkivaltaista, yllyttäen päivä kerrallaan -ajatteluun. Lenze kuvaa hienosti, miten New York kiehuu levottomuutta, muotoutuvia rintamalinjoja ja rotukiihkoilua. Amerikkalainen unelma ei ole kaikkia varten. Hitlerin teos Mein Kampf on New York Timesin bestsellerlistalla.

Ulla Lenzen kirjan alkuperäinen nimi Der Empfänger (saaja, vastaanottaja) kuvastaa hyvin päähenkilöä. Josef Kleinille tapahtuu asioita, eikä hän ole erityisen aktiivinen aloitteentekijä. Niinpä Amerikassa vierähtää peräti viisitoista vuotta töissä, jazzklubeilla, treffeillä ja radioharrastuksessa.

”Kunpa voisi olla vain ihminen, Josef ajatteli. Ihminen, joka syö, hengittää, nukkuu, käy töissä, flirttailee joskus naisten kanssa, mutta vain yli kolmekymmentävuotiaiden. Vain olla. Jossain vaiheessa hän oivalsi, että vaikeinta oli vain olla. Kaikki halusivat tehdä hänestä jotakin. Vaikka sitten saksalaisen, joka ei voinut mitään sille, että oli saksalainen.” (s. 71)

Kun toinen maailmansota syttyy, Saksan tiedustelupalvelu äkkää Josefin radistinkyvyt ja pakottaa hänet palvelukseensa.

Josef koettaa selittää itselleen vaadittavat palvelukset parhain päin, vaikka vaisto varoittaa. Raha on kuitenkin aina tervetullutta. Josef aavistaa joutuvansa maksamaan hinnan naiiviudestaan ja mukavuudenhalustaan, ja myös naisystävä Lauren painostaa häntä lopettamaan. Maanpetturuudesta voidaan tuomita jopa sähkötuoliin. Josef pelaa korttinsa kuitenkin viimeiseen asti – ja joutuu maksamaan hinnan.

Kirja liikkuu jaksoittain eri paikoissa ja neljällä eri vuosikymmenellä. Kerronta on täsmällistä ja tiivistä ja valottaa henkilöitä säälimättömästi. Kun vallan ja politiikan raskaat rattaat jauhavat, ihmiset tarrautuvat kuka mihinkin: rahaan, uuteen aatteeseen, päihteisiin, turruttavaan musiikkiin.

Vuonna 1949 Josef yrittää uutta alkua Carl-veljensä perheen luona pienessä Neussin kaupungissa. Miten hän selittää, että hän saapuu tyhjätaskuna, vaikka on neljän vuoden aikana lähettänyt runsaita avustuspaketteja pula-ajan Saksaan veljensä perheelle? Jännitteitä on ilma sakeanaan. Kaikkea ei pysty kertomaan heti. Selityksiä annetaan myöhemmin kirjeissä.

Ulla Lenze (kuva: Julien Menand)

”Tässä hän on yhtäkkiä jälleen kotimaassaan, mutta se on hajalla. Katu on täynnä raunioita, joiden seassa lapset leikkivät. Hän voisi ruveta osakkaaksi Carlin yritykseen, mutta se on viimeinen asia, mikä häntä kiinnostaa.

Hän matkii Carlin ääntä: Minä kuuntelin Lontoon radiota. Sanopa nyt, saitko sinä siellä Amerikassa tietoa siitä, mitä täällä tapahtuu? Etkö, miksi et? Vai saitko?” (s. 103)

Josef tähyää uutta alkua varmana siitä, että uudessa Saksassa ei ole hänelle tulevaisuutta. Hän haluaa alle 50-vuotiaana luoda jälleen nahkansa. Hänellä on kontakteja, hän ottaa yhteyksiä. Uusi alku löytyykin Etelä-Amerikasta, jossa entiset natsit havittelevat yhä paluuta Saksaan ja valtaan. Vaalit ovat tulossa. He toistelevat, että oli iso virhe lyödä hajalle Saksa, ainoa linnake kommunismia vastaan. Koko Saksa on vapautettava takaisin.

”Kun me voitamme syksyllä ja panemme Saksan taas järjestykseen, oletteko mukana?” (s. 251)

Josefia ei kuitenkaan kiinnosta osallistua valtapeleihin. Oman luonteensa mukaisesti hän tahtoo olla rauhassa – ja siirtyy vielä kerran uuteen osoitteeseen.

Lyön vetoa, että tästä kirjasta tehdään myös elokuva. Nimeksi kävisi vaikkapa Hitlerin radisti. Nimi kuvaisi ironisesti sitä, miten Josefin rakas radio- ja morsetusharrastus tärvääntyi: hän työskenteli Hitlerin hyväksi, vaikka kieltäytyi tiedostamasta sitä. Sillä lopulta hän oli vain mukavuudenhaluinen heppu, joka tahtoi pitää välimatkaa muihin.

”Hän kaipasi rauhaa ja sitä elintärkeää tunnetta, että hän voisi vain kadota maan päältä. Kadota, ja samaan aikaan kutsua ääniä asuntoonsa milloin häntä itseään huvitti.” (s. 123)

Taina

Väkivaltaa omenankorjuun aikaan

Seghers, Anna: Seitsemäs risti. Suom. Elvi Sinervo. Kansankulttuuri 1961.

Jos haluat lukea jotakin hilpeätä ja rentouttavaa, älä lue Seitsemättä ristiä. Mutta jos tahdot paremmin ymmärtää Saksan 1930-luvun tapahtumia, niin lue ihmeessä. Ajankuvan terävä sanoiksi pukeminen, ei paasaten, vaan eri henkilöhahmojen kautta ilmaistuna on tämän romaanin tärkein anti.

Seitsemäs risti  (Das siebte Kreuz) kertoo natsi-Saksan ajasta ennen sodan syttymistä, seitsemästä vangista, jotka pakenevat Westhofin rangaistusleiriltä.

Leirin komentaja vannoo, että ennen kuin viikko on lopussa, karkurit saadaan kiinni. Hän keksii tehdä leirirakennuksen viereisistä seitsemästä plataanipuusta ristit, joihin palautetut vangit köytetään rangaistukseksi. Jotkut jäävät kiinni jokseenkin heti. Toiset pääsevät pitemmälle. Leirin sadistiset kierrokset kiihtyvät sitä mukaa kun miehiä palautuu leiriin.

Yksi onnistuu pakenemaan. Seitsemäs risti jää tyhjäksi; siitä tulee toivon ja vapauden symboli vankeudessa kituville.

Leirillä säilytetään ja rangaistaan toisinajattelijoita. Juutalaisia kohtaan ilmapiiri on muuttunut jo niin, että Westhofin likeiseltä seudulta juutalaiset yrittäjät lähtevät maanpakoon.

Anna Seghers kirjoitti tämän teoksen tiettävästi 1930-luvun puolella. Se ilmestyi vuonna 1942 Yhdysvalloissa. Saksaksi kirja ilmestyi Meksikossa 1943 ja ensi kerran Saksassa 1946.

Kirjaa lukee kuin jännitysromaania, sillä vankikarkureiden vaiheet ovat hiuksianostattavat. Toisaalta henkilöiden runsaus luo haastetta; jouduin selailemaan edestakaisin erottaakseni Franzit ja Fritzit. Vankikarkureiden ympärillä pyörii laaja joukko väkeä, perheenjäseniä, naapureita, kyläyhteisön merkkihenkilöitä, virkavaltaa, satunnaisia silminnäkijöitä. Vankien epätoivoiseen pakoon, kipuihin, nälkään, janoon ja siirtymiseen pisteeltä toiselle nivoutuvat tavallisten kansalaisten työasiat, lemmenhuolet, monenlaiset mietteet. Sisältöä on siis ylenpalttisesti.

Oma synkkä juonteensa on väkivalta, joka läpäisee koko yhteisön. Se väreilee maaseudun omenatarhojen ja viljapeltojen liepeilläkin. Väkivallalla ei kuitenkaan mässäillä. Pikemminkin kuulustelukohtaukset ovat viileästi raportoituja. Silminnäkijä saattaa mainita, että karkurilta puuttuu niin ja niin monta hammasta ylhäältä ja niin ja niin monta alhaalta, tai todetaan, ettei mies kuulustelun jälkeen pysynyt pystyssä.

Kaikki tapahtuu omenankorjuuaikaan, ja omenat toistuvatkin teemana pitkin kirjaa. Seghers kuvaa lyyrisesti syksyn kauneutta, kullankeltaista satoa notkuvia hedelmäpuita ja yhteisöllisiä korjuupuuhia. Omenia kuljetetaan, niillä käydään kauppaa, niistä syntyy herkullinen perinnepiirakka, ne käyvät verukkeeksi salaiseen tapaamiseen.

Miksi natsiaate sai kannatusta? Seitsemäs risti tuo isoa asiaa ruohonjuuritasolle. On ymmärrettävä ensimmäisen maailmansodan jälkeinen tilanne. Monet miehet ovat turhautuneita, kuten sotasankari Zillich:

”Kyllä tuntuu, että olen taas kotona, tässä roskalävessä, totisesti! Kun tekivät lopun sodasta, tekivät lopun hyvästä sodastamme! Täytyykö minun taas ruveta marssimaan lehmien perässä, niin, sehän kai on tarkoitus. Panna Zillich raaputtamaan hometta pois kynsillään.” (s. 362)

Turhautumista voimistaa vaikea työttömyys. Kun liittyy natsipuolueeseen, saa ainakin varmemmin töitä. Työn eetos ja muisto työttömyyden tuskasta ajaa eteenpäin ja auttaa ummistamaan silmiä tarvittaessa.

Suurperheet nauttivat erityisiä etuja.

” – Leikki sikseen, Georg, kaikki edut ja palkanlisää, 7 pfennigiä tunnilta huomioon ottaen se tuntuu jo sentään. Vapautus poistoista ja iso kasa kapaloita.

– Kansallissosialistinen kansanhuolto on aavistanut, että kolme vanhinta ehti pissiä entiset kapalot hajalle.

– Älä kuuntele Paulia, Liesel sanoi. – Hänenkin silmänsä tuikkivat varsin kauniisti, hän oli iloinen kuin sulhasaikanaan viime elokuisella kesäretkellä.

– Missä te sitten kävitte?

– Thüringenissä, kävimme katsomassa Wartburgia, Martin Lutheria ja Laulajien kilpaa ja Venusvuorta. Olihan sekin jonkinlainen palkinto. Ihan totta, ei tällaista ole ollut ennen maailmassa.” (s. 252)

Anna Seghers kirjoitti hieman myöhemmin, vuonna 1946 romaanin Der Ausflug der toten Mädchen, joka kuvaa nuorten ystävysten retkeä. Tapahtumien lomassa piirtyy kuva sodan järjettömyyksien nujertamasta nuoruuden viattomuudesta. Kukaan ei pääse pakoon, olipa konfliktin kummalla puolella tahansa, vaan kaikki kärsivät.

Menetetty viattomuus: myös Seitsemäs risti pohtii tätä problematiikkaa monen henkilöhahmon muodossa. Ikävännäköinen vankileiri herättää alkuvaiheessa seudulla hätäännystä ja vastustusta, mutta käytännölliset talonpojat huomaavat pian mielihyväkseen, että vihanneksia ja muita tuotteita saa tilanteen ansiosta mukavasti kaupaksi. Ja nuoret sisäistävät leirin ”välttämättömyyden”.

”Ylipäänsä oli kylän nuori polvi, pojat ja tytöt, kärkäs tarkasti selittämään vanhemmilleen, miksi leiri oli olemassa ja keitä varten, nuoret ihmiset kun aina luulevat tietävänsä kaiken paremmin – asia on vain niin, että entisaikaan nuoret olivat tietävinään paremmin hyvän, mutta nyt he olivat paremmin selvillä pahasta.” (s. 87)

On nuori neito Helwig, jota elämä kutsuu rakastamaan ja jota nuorisokasvatus on jo muovannut.

”Hänen sydäntään ahdisti hiukan. Miksi tänä iltana oli vapaata? Hänen oli ikävä tuttua seuraa, melua, kilpaleikkejä ja marsseja. Hän oli kasvanut isoksi trumpettien, fanfaarien, heil-huutojen ja marssinnan hurjassa melskeessä. Tänä iltana oli kaikki yhtäkkiä tauonnut kahdeksi minuutiksi, kaikki soitto ja rummutus, niin että kuuli kaikki ne hienot sävelet, joita muutoin ei kuullut.” (s. 88)

Tai teini-ikäinen rouva Else, joka innokkaana pyrkii täyttämään aviovaimon normia. Kahvikutsuilla hän istuu ylpeänä suvun naisten joukkoon ja vihkisormuksella varustetulla ”kiinteälihaisella lapsenkädellään” kurottaa tyytyväisenä ottamaan omenakakkua.

Seghers kiteyttää muutamaan riviin totalitaarisen kasvatuksen tuloksen:

”Kaikki nuo tuolla ulkona seisovat nuoret tytöt ja pojat olivat Hitlerjugendin ja työpalvelun ja sotaväen läpi käytyään kuin niitä sadun lapsia, joita pedot kasvattivat, kunnes he olivat valmiit raatelemaan oman äitinsä.” (s. 173)

Mainzissa juutalaiseen perheeseen syntynyt, humanistisen yliopistosivistyksen hankkinut, 28-vuotiaana kommunistipuolueeseen liittynyt Seghers (oik. Netty Reiling Radványi, 1900-1983) oli jo varhain Gestapon silmätikkuna. Hollantilaiselta 1600-luvun alun taidemaalarilta omaksumallaan taiteilijanimellä hän kirjoitti profeetallisen varoittavia sanoja natsi-ideologiasta ja joutui kuulusteluihin ja pidätetyksi. Hän pakeni perheineen vainottuna kotimaastaan, ensin Pariisiin, ja kun natsien alue laajeni sinnekin, Meksikoon.

Sodan jälkeen hän palasi Saksaan, Berliiniin. Hän sai laajasta kirjallisesta tuotannostaan useita palkintoja, olipa ehdolla kirjallisuuden Nobelin saajaksikin vuonna 1967. Hänelle myönnettiin Jenan yliopiston kunniaprofessuuri ja Mainzin kunniakansalaisuus. Hänet on haudattu Berliiniin. Samassa kaupungissa osoitteessa Anna-Seghers-Strasse 81 sijaitsee myös kirjailijan nimikkomuseo.

Seghers kiinnostaa Saksassa yhä uusia yleisöjä. Hänen tekstejään luetaan ääneen ja esitetään näyttämöllä. Myös Seitsemäs risti on aina vain ajankohtainen, muun muassa mielipiteenvapautta, erilaisuuden sietämistä ja yhteisöllisyyden paineita pohdittaessa.

(Taina)

Tämän tahtoisin nähdä

Suosalmi, Kerttu-Kaarina: Satahampaiset : kaksi näytelmää (Gummerus 1981)

Lahdessa syntynyt, Hollolassa kuollut ja ikänsä Päijät-Hämeessä asunut Kerttu-Kaarina Suosalmi (1921-2001) niitti mainetta sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana. Proosatuotannosta muistetaan etenkin Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), Rakas rouva (1979), Onnen metsämies (1982) ja Ihana on Altyn-Köl (1988). Teemoina ovat ihmisen halu parempaan, imagoasiat sekä ihmisen ja ympäröivän yhteisön jännite.

Aarrearkun tämänkertainen kirja sisältää Suosalmen näytelmät Satahampaiset eli vyötiäisten perhe-elämää ja Vanha morsian.

Satahampaiset voitti Kuopion näytelmäkilpailun vuonna 1980, ja sitä esitettiin Kuopion, Lahden ja Helsingin kaupunginteattereissa vuosina 1982-1983. Vanha morsian pyöri Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Teatterissa ja Kotkan kaupunginteatterissa vuosina 1978-1980.

Heti Satahampaisten alussa jännitteet ovat huipussaan. Kustaa, lepsu idealistinen pastori ja hänen pyrkyrivaimonsa Mia aikovat järjestää Kustaan äidin, talossa asuvan Mamman holhouksenalaiseksi, jotta talo ja tontti päästään myymään hyvään hintaan. 1980-luvun kulutusjuhlan ja rakennusbuumin kaikki merkit ovat jo näkyvissä. Mia ja Kustaa järjestävät talossa pienet kestit kaupungin silmäätekeville pehmittääkseen nämä myönteisiksi tuleville tonttikaupoille – kunhan Mamma saataisiin pois olohuoneesta pyörimästä, omaan kammariinsa nukkumaan.

MAMMA  Minä olen liian vanha ihminen pitämään puoliani ja talo on iso ja tontti on iso ja se on keskellä kaupunkia nyt. Bertilin eläessä oltiin kuin maalla. Bertilillä oli hevosia, ne söivät tuolla apilaniityllä. Ja tuolla metsässä vanha Seppälä teki meille halot. Mutta Bertil kuoli. Syntien takia Jumala otti minulta miehen ennen aikojaan.

MIA  Ennen aikojaan! Pian olis ollut kahdeksankymmentä.

MAMMA  Ja minut jätettiin. Jumala suo siunaustaan myös pitkän iän muodossa.

MIA  Just niin. Tehän olette Jumalan silmä ja korva, miten se teidät tappaisi.

MAMMA  Minä nousen taivaaseen tulisissa vaunuissa niin kuin Elia.

MIA  Asia on kyllä niin, että ette te olisi täällä tullut enää yksin toimeen. Kakstoista huonetta. Kuka niissä asuu ja kuka niitä siivoo. Hyvä kun jaksatte kävellä retuuttaa olohuoneen ja oman kamarinne väliä.

MAMMA  Budoaari tämä oli. Minä sanon tätä budoaariksi.

MIA  Sanokaa ihan vaikka miksi. Mutta laittakaa itsenne nyt yökuntoon, kun te kumminkin tarvitte apua.

KUSTAA  Jospa lopetetaan tämä tähän, Mia. Annetaan mamman olla rauhassa.

Satahampaisten satiirisena esitysohjeena on ”modernin balladin tapaan” ja vielä sitaatti vyötiäisistä Iso Tietosanakirja -ensyklopediasta: ”Hampaita runsaasti (jopa 100), mutta ne ovat heikot ja kiilteettömät.” Rinnastus on osuva, pienillä hampailla nakerretaan ilkeästi, ei tehdä ehkä isoa tuhoa heti, mutta pikku hiljaa.

Mestarillisesti Suosalmi paljastaa päähenkilöiden mädännäisestä perhe-elämästä palan kerrallaan. Siellä on alkoholismia, insestiä, täydellistä välinpitämättömyyttä, rahanhimoa ja moninkertaista petturuutta. Perhesuhteissa on sen sortin luuranko kaapissa, että vanhat draaman mestaritkin pyörivät haudoissaan: rouva on tehnyt lapsen sekä miehensä että appiukkonsa kanssa!

Katsoja tajuaa, että ”satahampaisuuden” uhreja ovat perheen lapset, jotka tapahtuma-aikana ovat jo aikuisia. Martti opiskelee, Marjut on näyttelijä. Martti on kyyninen kapinoitsija, joka ottaa yhteen niin isänsä kuin äitinsäkin kanssa. Hän vihaa yleistä ajanhenkeä ja isänsä hurskastelevaa humanismia ja puoluepyrkyryyttä, äiti taas ei voi sietää lastensa ”velttoutta”. Marjutilla on vakava trauma lapsuudesta sekä huume- ja alkoholiongelma.

Perheen liepeillä pyörii Laaksonen, teatterin ketku vaikuttaja, joka pitää otteessaan sekä äitiä että tytärtä täysin häikäilemättä omaa etuaan tavoitellen. Voi sanoa, että Mia-äidin ja Laaksosen hahmoissa ruumiillistuu kahdeksankymmentäluvun nousukauden ahneus ja rahanhimo.

Kuulostaa karmivalta ja sitä se toki onkin, mutta ankea näytelmä tämä ei ole, sillä Suosalmi on kirjoittanut kevennykseksi ilahduttavaa komiikkaa. Näytelmä on tragikomediaa parhaimmillaan. Huumorin puolelle mennään väkisinkin idealistisen Kustaan pitäessä palopuheitaan, samoin kun Mamma reagoi milloin mihinkin ympäristön ärsykkeeseen.

KUSTAA  Kuka nyt kuolemasta puhuu!

MAMMA  Sinä ja Mia puhutte. Harva se ilta te sanotte toisillenne, että sitten kun mamma kuolee, sitten kun mamma kuolee… minä näen miltä te näytätte, te olette niin iloisia, te aivan hypähtelette, kun talo on teidän ja damastiliinat ja kirkkokyntteliköt, tuskin ehditte minut hautaan panna, niin kiire teillä on toteuttaa suunnitelmanne.

KUSTAA Mamma puhuu nyt oikein pahasti.

MIA  Eikö huonettanne siivota, ettekö saa kahta lämmintä ateriaa päivässä, puhtautta, palvelua…

MAMMA  Jos sinulla miniä olisi uskallusta, sinä myrkyttäisit minut, eikä kukaan aavistaisi, mikä minut tappoi. Mutta pelkuriraukka sinä olet, niin kuin Gustavkin, täällä sinä komentelet, olet muka mahtava, mutta ei se voimaa ole, et sinä ole vahva. Ensimmäinen tuuli sinut kaataa… onko se tuuli nyt luoteesta, Gustav, minusta tuntuu, että ikkunasta vetää? (s. 31)

Näytelmän lopussa saadaan sentään valonpilkahdus, se tulee lastenlasten Mammaansa kohtaan tuntemasta aidosta rakkaudesta.

————————-

Vanha morsian sijoittuu Suomen väkivaltaiselle 1930-luvulle, muilutusten ja mustapaitojen aikoihin. Asemapäällikkö Ivar on mennyt uusiin naimisiin. Ensimmäinen vaimo Synnöve on kuollut ja jättänyt Ivarille kaksi lasta, Uljaksen ja Päivikin. Kolmas lapsi on kuollut. Uusi vaimo on ”vanha morsian”, 36-vuotias Ester, opettajatar.

Mehevästi Suosalmi, itsekin asemapäällikön tytär, kuvailee 1930-luvun maalaispaikkakunnan asemapäällikön virka-asuntoa, johon Ester tulee melkein kuin kuokkavieras, valmiiksi kalustettuun. ”Ja minä täällä elävien ja kuolleiden armoilla, kaikki puremassa, yksin nuo tavarat tuossa kuin krokotiilit, louskuttamassa minulle leukojaan!”

Uusperheen isoihin lapsiin Ester ei saa otetta, eikä asiaa auta sukulaisnainen Anna, joka on tehnyt itsestään korvaamattoman taloudenhoitajan eikä mielellään luovuta paikkaansa nuoremmalle naiselle, vaikka ääneen väittääkin muuta. Kuollut Synnöve-äiti on kuin haamuna kummittelemassa riitaisassa taloudessa.

ESTER  Tämän näköinenkö teidän olohuoneenne oli Kauhavalla?

IVAR  Mitä sinä tarkoitat rakkaani?

ESTER  Sitä mitä kysyin. Tämän näköinenkö? Tämän muotoinen? Tämän kokoinen? Olivatko keittiön ja eteisen ovet noin, toinen vasemmassa toinen oikeassa nurkassa?

IVAR  Olivat. Mistä sinä sen arvasit?

ESTER  tauko Se oli helppo arvata.

ANNA  Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat.

ESTER juo lasinsa tyhjäksi  Ai niinkö?

ANNA  Nämä virka-asunnot. Toinen toistensa kaltaiset.

ESTER  Ja rekvisiitta sen mukainen vai?

ANNA  Sinä tarkoitat, että huonekalut on pantu vanhoille paikoilleen, ja niin ne onkin. Minä ne tällä lailla panetin. Paljonko näillä romiskoilla harrastetaan kodinsisustusta, mutta sinulla on vapaat kädet tehdä mitä tahdot.

IVAR  Mutta rakas Anna, siksi täällä tuntuukin niin kotoiselta… tuo kaappi, katso Ester, minun isävainajani teetti sen Norjassa, ajattele, sen suunnitteli eräs norjalainen arkkitehti, minun isäni läheinen ystävä, niin kuin tuon pöydän ja tuolit ruokasalissa, ne ovat kaikki sellaista mukailtua talonpoikaistyyliä, en tiedä, miten sitä nykyisin asiantuntijapiireissä arvosteltaisiin, tunkiolle kai vain, niin kuin kaikki vanha ja funkista tilalle… ja siitä tyylistä minä en ollenkaan pidä, jossakin kahvilassa ehkä, en tiedä… tauko  katso tuota Holmbergin maisemaa Ester, se on aito Holmberg, signeeraus on siinä kuvan alalaidassa, pidätkö sinä siitä?

ESTER  Onhan se kaunis maisema.  yrittää korjata välinpitämätöntä sävyään  Tarkoitan, että se on juuri sellainen, josta minä pidän. Minä en ymmärrä taidetta, mutta tuo on kaunis.

IVAR  Minä ostin sen Synnövelle eräästä näyttelystä häälahjaksi, se on kallis taulu, ainakin sen ajan hintojen mukaan. Päivikki saa sen sitten joskus, kun menee naimisiin.

Yhteistä näille kahdelle näytelmälle on perheenpään, miehen, pehmeys. Kustaata ja Ivaria yhdistää halu väistää konfliktia, he antavat periksi, tarttuvat pulloon, muistelevat menneitä, kääntyvät pois. Naiset heidän ympärillään riitelevät, ovat kiinni hetkessä, vaativat osallistumaan, tekemään ratkaisuja.

Tässäkin näytelmässä kytee isän ja pojan ristiriita, joka on räjähtämäisillään pahaksi yhteenotoksi. Yhteiskunnallisten jännitteiden luoma väkivalta luo todellista uhkaa. Tapahtumia kärjistää myös perheen traumatisoituneen tyttären outo julmuus.

Kaunis kultalanka kudelmassa on Esterin ja Lindan ystävyys, joka kestää vaikeallakin hetkellä. Näytelmän lopussa Esterissä myös tapahtuu huikea henkinen kehitys. Hän voittaa itsensä ja alkaa epäitsekkäästi rakastaa. Hieno näytelmä, mutta ei niin kutkuttava kuin Satahampaiset; sen todella tahtoisin nähdä.

(Taina)