Eräs ihmissuhdenovelli… (von Schoultz, 1)

Solveig von Schoultz: Ja juotan kamelisikin : kahdeksan novellia (suomentanut Toini Havu. WSOY, 1967)

”- Mutta rokasnohvi merkitsee paljon enemmän, sanoi tyttö yhtä epätoivoisen tunnontarkasti kuin äskenkin, ymmärrätkö rokasnohvi merkitsee —
– Niin niin, uskonhan minä. Älä rasita itseäsi.
– Ja se tuntuu hassulta vasta kun joku toinen päästää sen suustaan, sanoi tyttö ja kätki rokasnohvin syvälle sinne missä se oli vain kahden ihmisen tavoitettavissa. Siellä piili yhtä jos toistakin. Ja hän oli luvannut näyttää Tommille kaiken. Sellaisen lupauksen tämä oli vaatinut, heti alussa. Kaikki avointa, selvää ja salailematonta. Helpotus, jonka tyttö koki, upottaessaan rokasnohvin sielunsa syvyyksiin, oli tiettyä petturuutta. Helpotus, salainen ja nopea, juuri sellainen kuin se ei saa olla.”

Kirjaston poistolaatikossa oli kirja, jonka nimi herätti kiinnostusta. Även dina kameler, myös sinun kamelisi…? Kirjaa selailemalla selvisi, että se on Solveig von Schoultzin novellikokoelma vuodelta 1965. Ruotsinkielinen teksti ei vaikuttanut mitenkään vaikealta ja siksi se lähti matkaan viikonloppulukemiseksi. Alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjassa on kaikkiaan kahdeksan novellia. Niistä kolme on suomennettu tähän painokseen, ja loput viisi ovat aikaisemmilta vuosilta.

Ruotsinkielinen versio kirjasta ilmestyi jokseenkin täsmälleen von Schoultzin uran keskipisteessä. Hänellä oli tähän mennessä jo 30 vuoden kirjoittajakokemus erilaisten tekstien parissa. Saman verran hänen luomiskautensa tämän jälkeen myös jatkui. Solveig von Schoultzia pidetään erityisen taitavana naisten ja lasten kuvaajana lyhytproosassaan. Kirjassa alkaa näkyä iduillaan suuntaus, joka vahvistui myöhemmissä kirjoissa. Naisten lisäksi myös miehet pääsivät vähän näkyvämmin esille, kun naisten ongelmien lisäksi hän alkoi käsitellä ihmisen ehtoja laajemmin.

Kirjan niminovellin voi referoida nopeasti. Vastikään naimisiin menneet nuoret, Tommi ja Kati, ovat matkustaneet vuodeksi Italiaan. Mies on valokuvaaja ja hän on saanut matkastipendin. Vaimo odottaa ensimmäistä lasta ja kaipaa edelleen kotia, isäänsä ja etenkin pikkusisartaan. Hän saa sisarelta kirjeen ja mies haluaa tietää sen sisällöstä. Kirje tuntuu vievän naista entistä kauemmas miehestään, kun se palauttaa mieleen muistoja lapsuudesta. Konflikti ratkeaa, kun Kati tajuaa, että eräitä muistoja on mahdoton jakaa, sillä niihin liittyy niin paljon yhdessä koettua.

Sivut: 1 2

… ja sen tulkinta (von Schoultz, 2)

Jo. -Nej. : metodologiska läsningar av Solveig von Schoultz novell ”Även dina kameler” / redaktör Kristina Malmio (Helsingfors universitet, avdelningen för nordisk litteratur, 2010)

”Toisin sanoen: kirjallisuus ei ainoastaan heijasta vaan myös luo maailmaa, jossa tekstit kirjoitetaan ja jossa niitä luetaan. Se mikä on mahdotonta todellisuudessa, voidaan luoda kaunokirjallisuudessa. Siellä kirjailijat voivat luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia ja esitellä mahdollisuuksia, jotka vaikuttavat lukijoiden käsitykseen todellisuudesta.”
Kristina Malmio Ruth Robbinsin mukaan

Solveig von Schoultzin novelli Även dina kameler (Ja juotan kamelisikin) on todella monitahoinen tapaus. Ei tule kovinkaan monta suomalaista novellia mieleen, joille olisi omistettu tällainen huomio oman tieteellisen julkaisun muodossa. Kristina Malmio toimitti novellista tämän lähinnä opetustarkoituksiin ajatellun kirjan. Kirjassa viisi kirjallisuustieteilijää esittää kuudessa artikkelissa omat tulkintansa kyseisestä novellista. Opiskeluaikana Malmio olisi itse kipeästi kaivannut tämäntapaista kirjaa, joka olisi selkeästi osoittanut ja selittänyt miten luettua tekstiä tulee analysoida. Kaunokirjallisuuden tulkintamenetelmät voivat nimittäin opiskelun alussa tuntua joistakin niin raadollisilta, että lukemisen ilo katoaa täysin, kun lukuelämystä aletaan purkaa alkutekijöihinsä. Jotkut jättävätkin silloin opinnot kesken. Malmion mukaan tuntui kuin silloiset oppikirjat olisi joskus kirjoitettu lähinnä toisia tutkijoita eikä opiskelijoita ajatellen. Niissä kirjoittaja halusi ilmeisesti osoittaa omaa oppineisuuttaan toisille kollegoille.

Anne-Marie Londenin artikkeli kirjassa kysyy ’Kuka kertoo, kuka näkee?’. Se pakotti tarkistamaan myös omaa lukuelämystä. Selvisi miksi sympatiat tuntuivat lukiessa olevan niinkin vahvasti kertomuksen nuoren naisen puolella. Artikkelin lopussa Londen käy lyhyesti läpi ”strukturalistien” ja ”narratologien” välistä eroa. Suunnilleen Aristoteleesta alkaen kirjallisuudessa kuvatut henkilöt ovat olleet sivuroolissa, vaikka juuri henkilöt ovat lukijalle yleensä tekstin yhtenäisyyttä luova voima. Ongelmana on, ovatko nämä henkilöt ihmisiä vai sanoja. Lisäksi mikä on heidän suhde toimintaan: ovatko he toiminnalle alistettuja hahmoja vai voiko heille kuvitella itsenäisyyttä sen suhteen. Monet kirjailijat todistavat, että romaanin hahmot ovat alkaneet ”elää omaa elämäänsä” ja vieneet tapahtumia ennalta arvaamattomaan suuntaan. Uudemmassa narratologiassa tarkastellaan eri yhteyksiä laajemmin, myös lukutapahtumaa ja lukijan toimintaa, kun hän luo lukiessaan merkityksiä.

Merete Mazzarella on käyttänyt kaunokirjallisuutta Uppsalassa lääkäriopiskelijoiden parissa. Hän kirjoittaa artikkelissaan, että tuolloin on pidettävä mielessä opiskelijoiden aikaisemmat käsitykset kaunokirjallisuudesta ja yritettävä laajentaa niitä. Toisaalta on annettava mahdollisuus eläytyvään lukemiseen, jota kirjallisuustieteen piirissä pidetään naiivina (ne ovat vähemmän kiinnostavia ”läsarfiktioner”). Lukijoiden on voitava samastua hahmoihin tai torjua ne kuin ne olisivat todellisia ihmisiä. Sitten on kuitenkin yritettävä tuoda esille myös kirjallisuustieteellinen näkökulma. Miten kirjailija on luonut hahmonsa? Millaisia tehokeinoja riveiltä ja niiden välistä löytyy? Millaisia siltoja muihin teksteihin kirjasta rakentuu?

Sivut: 1 2

Saramätäs sinusta tuli Solange

Willy Kyrklund : Solange (suomentanut Pertti Nieminen. Weilin+Göös, 1975)

Kaikista raamatunhistorian kertomuksista, joita Solange oli joutunut koulussa lukemaan, yksi vaikutti häneen syvästi ja pysyvästi. Kertomus viisaista ja tyhmistä neitseistä:

” Mutta kun tyhmien neitseiden käsistä oli sammunut viimeinenkin liekki eikä jäljellä ollut enää muuta kuin pimeys ja epätoivo, silloin – silloin tuli ylkä. Silloin olivat tyhmät neitsyet tuhlanneet kaiken, eivät säästäneet mitään, eikä heillä ollut jäljellä muuta kuin revennyt hame, naarmu poskessa ja palorakkula sormessa. Mutta viisailla neitseillä oli kääresylttyä komerossa ja astiakaapin päällä seisoi kynttilä, muhkeana ja kiiltävänä kaikkien näkyvissä. Ylkä asetti viisaat neitsyet etusijalle. Mutta Solange ei.
Solange haluaa etsiä pelloilta, Solange haluaa harhailla metsässä, Solange haluaa pelätä silmiä ja siipiä, Solange haluaa väsyttää itsensä ja kuluttaa itsensä, uupua ja nääntyä, olla säästämättä mitään, panna menemään, tuhlata, haaskata, syytää pois, antaa yltäkyllin ja kulkea kädet tyhjinä.
Niinpä niin, Solange kulta, jos noin teet, on sinulla ainakin puuhaamista. Voit aloittaa heti, ei kukaan varmaan estä sinua uuvuttamasta itseäsi ja kuluttamassa itseäsi kuka sitten tietää mihin. Mielihyvin saat tuhlata rikkaudet, joita et ole koskaan omistanut, sirotella ympäriinsä olemattomat jalokivesi, ammentaa kuiviksi tyhjät kaivot, syytää menemään, antaa yltäkyllin jne. Sinulla pitää oleman runsaasti tilaisuuksia kulkea tyhjin käsin. Sinun puuhiasi ei estetä millään tavalla. Kukaan ei ylipäänsä huomaa niitä.
Ei kukaan huomaa että sinä harhailet Kungsträdgårdenissa kun tähdet tuikkivat ja raitiovaunut kulkevat. Ei kukaan huomaa että pysähdyt, ei kukaan kuule mitä sanot, mitä sinä oikeastaan sanot?
– Pitää olla antelias!
Jaaha, ai sillä tavalla. Jaaha. Kenelle sinä oikein puhut?
– Pitää olla antelias!
Vai Kaarle XIII:lle. Epäilemättä oikealle miehelle. Kun oli huomattava jo eläessään, valettiin kuoltuaan pronssiin.
– Pitää olla antelias!
Totta totta. Jospa vain olisi mistä antaa ja joku jolle antaa.”

Elämänhaluinen nainen, umpirealisti mies – roolit voivat tietysti olla toisinkin päin, sillä ei ole väliä. Joskus erilaisuudesta syntyy toisiaan täydentävä kokonaisuus, mutta joskus todellisuudentaju ja ”järkevyys” tappaa suhteessa ilon kokonaan. Kyrklund kuvaa Solangen ja Hugon avioliiton arjen harmautta ahtaassa kodissa suorastaan piinaavasti:

”tiistaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee sen. Illalla Solange istuu kylpyhuoneessa lukemassa runoja jotka hän on lainannut Kaupunginkirjastosta. Hugo lukee sanomalehteä, Olof nukkuu isossa huoneessa. ”Minulla ei ole paikkaa missä olla, ei mitään omaa, minä niin mielelläni haluaisin oman nurkan.” Veeseessä voi lukea runoja mutta ei samassa huoneessa missä Hugo rapisuttaa sanomalehteä. Runoja voi lukea vessanpytyllä istuen jalat lämpöjohdolla ja putkien kohina on kuin kohina ihmisessä itsessään: vastenmielisten nesteiden outo kohina tunneleissa, onkaloissa ja hiussuonissa. Pesualtaan yläpuolella on talon tätänykyä ainoa peili.
keskiviikkona Hugo astelee edestakaisin keittiössä. Hän elehtii kädellään. Hän miettii. torstaina Hän esittää asiallisen perustelun. Hän keskustelee perjantaina kärkevään sävyyn. maanantaina Hänen jalkansa väsyvät. tiistaina Hän havaitsee tilanteen vakavuuden. keskiviikkona Hän levittää kiireisesti voita leipäviipaleen puolikkaalle. Hän syö vielä viipaleen. Ja vieläkin yhden. Vesi tippuu kaatoaltaaseen, hana vuotaa ja pitäisi puhua talonmiehelle, mutta ei tule koskaan puhutuksi. sunnuntaina Hän kulkee edestakaisin. Käsi puhuu jotakin, ei tiedä mitä. Hänen otsalleen tiivistyy Kassandran väsymys. Vesi tippuu kaatoaltaaseen. Kello on jo yksitoista. Työpäivä huomenna, paras mennä nukkumaan. maantaina Solange avaa ikkunan, Hugo sulkee.”

Runoilija Jyri Schreck kirjoitti, että tällä kirjalla on prisman ominaisuudet. ”Jokainen lause sädehtii merkityksiä.” Suomentaja Pertti Nieminen on osaltaan tehnyt kunnioitettavaa työtä. Aivan kuin helläkätinen entisöijä avaisi kokoonkäärityn vanhan japanilaisen puupiirroksen ja alkaisi puhdistaa sitä niin että pajun jokainen lehti värisee jälleen tuulessa ja katsoja haluaisi astua maalaukseen ja nousta sumuista rinnettä kadotakseen puiden joukkoon… Juuri niin, vertaus on ontuva ja kaiken kukkuraksi Jaan Kaplinskilta näpistetty. Se tuli kuitenkin heti mieleen teoksen pelkistetyn runollisesta ja tarkasta kielestä. Sillä herranen aika, johonkin auktoriteettiin ihmispolon on nojauduttava, kun yksinkertaisesti ei pysty muuta sanomaan tästä kahden ihmisen välisen suhteen pakahduttavasta tutkielmasta. Pienestä kirjasta, joka selkeydessään on suorastaan meditoiva.

”… ja tässä minä nyt seison, aivan paljaana, juuret pirstottuina, riutuvana ja janoon nääntyvänä. Sinulla on edes järkevyytesi, minulla ei ole mitään, sillä minä annoin sinulle kaiken mitä minulla oli eikä siitä ollut mihinkään. Minä tanssin sinulle, oi rakkaani, ja missä se tanssi on nyt?
Kuolleet toiveet haisevat lipaston takana. Omat askelet kaikuvat huoneissa. Mutta minä haluan kammata tomun hiuksistani.”

Tommi

Syntymätön aviorikoksen todistajana

Ian McEwan: Pähkinänkuori (suomentanut Juhani Lindholm. Otava, 2017)

”Kaikki eivät tiedä, millaista on tuntea oman isänsä kilpailijan penis vain muutaman sentin päässä nenästään.”

Siis mitä? Ian MacEwanin kirjan kertoja on harvinaislaatuinen hahmo kirjallisuudessa: se on noin yhdeksännellä kuulla oleva sikiö äitinsä kohdussa. Tämä vauva onkin aivan eriskummallinen tyyppi. Se on henkisesti selvästi keskimääräistä kehittyneempi. Lisäksi se pystyy seuraamaan ja analysoimaan ympäristönsä tapahtumia tarkasti. Istukka on kuin tarkkaan viritetty monihaarainen radioantenni, jonka kautta hän seuraa äitinsä fyysisiä ja psyykkisiä reaktioita tapahtumiin. Kohdun seinämän läpi hän kuuntelee ympärillä käytäviä keskusteluja, mutta ne jäävät joskus katkonaisiksi. Silloin vauva joutuu tekemään niistä omia johtopäätöksiä, jotka voivat olla välillä virheellisiä. Sitten ovat ne yhdynnät…

Nuo tapahtumat paljastavat vauvalle, että hänen ympärillään kehitellään aivan kauheaa suunnitelmaa. Äidillä, Trudylla on kiihkeä suhde miehensä veljeen Claudeen. He suunnittelevat aviomiehen raivaamista onnensa tieltä. Motiivi: raha. Aviomies on perinyt arvokiinteistön Lontoon jostakin hienommasta kaupunginosasta. Vanha noin 560 neliön monikerroksinen talo on arvoltaan ainakin seitsemän miljoonaa puntaa. Salaliittolaiset aikovat myrkyttää Johnin.

Vauva joutuu seuraamaan sivusta. Hän voi korkeintaan potkia äitiään vatsaan. Hän aavistaa pahaa:

”Kaikki tulee päättymään huonosti, ja itse talokin tuntee tuhon lähestyvän. Keskellä kesää helmikuinen myrskytuuli vääntää ja katkoo räystäiden jääpuikkoja, kuuraa päätyseinien käsittelemätöntä tiilipintaa ja riipii lappeista kattotiiliä. Kylmyys tunkee sormensa likaisten ikkunoiden rakosista, joista kitti on varissut pois, ja luikertelee sisään keittiön viemäreistä. Hytisen kylmästä. Mutta loppua ei ole näkyvissä, paha jatkuu loputtomiin, kunnes huonosti päättyminen lopulta tuntuu siunaukselta.”

Sivut: 1 2

Yöllinen keskustelu rakkaudesta

Anna Gavalda: Viiniä keittiössä (suom. Titia Schuurman. Gummerus, 2003)

Simone de Beauvoiria vapaasti lainaten: ”Ihminen on puhuva eläin, joka harhautuu sanojen voimasta.” Joskus ne sanat voivat tietysti olla tervehdyttäviäkin ja selkeyttää sotkuisia tilanteita. Ja niitä sanoja tässä kirjassa riittää. Kirja on lähes suoraan kuin ranskalaisen elokuvan käsikirjoitus. Istutaan pääasiassa kasvokkain keittiössä ja puhutaan, mistäpä muusta kuin rakkaudesta. Zabou Breitman ohjasi kirjasta elokuvan 2009 (Je l’aimais).

Entisenä ranskan kielen opettajana Anna Gavalda saa tekstin rullaamaan luontevasti ja vauhdikkaasti. Tapahtumat ja tunteet vaikuttavat erittäin uskottavilta, sillä Gavalda kuvaa varmaan myös omaan eroonsa liittyviä tuntemuksia.

Alkuasetelma on hieman epätodennäköinen. Chloén, kahden nuoren lapsen äidin aviopuoliso on juuri lähtenyt kävelemään liitosta. Pierre, miehen isä kutsuu naisen ja lapset mökilleen. Hänen perimmäiset motiivinsa jäävät perustelematta, sillä Gavalda heittää päähenkilöt toimintaan. Myöhemmin selviää, että Pierre on aina arvostanut miniäänsä erittäin paljon, vaikka ei ole sitä selvästi tuonut ilmi.

Nainen suostuu ehdotukseen ja maalla appi ja miniä alkavat vähitellen purkaa avioelämänsä kipupisteitä yöllisissä keskuteluissa. Keskeisinä kysymyksinä: Onko parempi kärsiä paljon nyt kuin että kärsisi vähän koko loppuelämänsä ajan? Mihin ja kuinka vahvasti haluamme sitoutua? Voiko elämäänsä olla tyytyväinen, jos siihen on pelkästään tyytynyt?

Sivut: 1 2

Klassikoksi kypsynyt

John Williams : Stoner (suomentanut Ilkka Rekiaro, Bazar 2017)

Vuosi 1965 oli USA:ssa vauhdikas ja meluisa. Lyndon B. Johnson vannoi virkavalan voittoisien vaalien jälkeen. Hän sai syliinsä mustien kansalaisoikeustaistelun. Malcolm X murhataan ja Selma, Alabama sai pahamaineisen kaiun. Martin Luther Kingin siellä johtamat mielenosoitukset levisivät muuallekin. Vietnamiin piti lähettää ensimmäiset amerikkalaiset maajoukot ja kohta tilanne karkasi siellä kokonaan käsistä. Nuoriso alkoi kapinoida kutsuntoja vastaan ja kuunteli outoja englantilaisia yhtyeitä. Joku merkillinen porukka Liverpoolista järjesti historian ensimmäisen stadionkonsertin. The Whon My generation ja Rollareiden I can’t get no satisfaction muodostuivat uusiksi kansallislauluiksi. Ei siis oikeastaan ihme, että tuossa tilanteessa vuosisadan alkuun sijoittuva, yliopiston englanninkielen opettajasta kertova kirja ei herätä kovinkaan suurta huomiota.

Ei, vaikka se kertoo juuri siitä, miten silloinen amerikkalainen nuoriso koki 1. ja 2. maailmaansotaan lähdöt. Ja miten eräät vanhemmat näkivät sotahysterian läpi sen karmean todellisuuden. Kirjan uusi tuleminen alkoi 2000-luvun alussa ja nyt se alkaa olla klassikon maineessa. Eikä syyttä. Se on surullinen, mutta ei toivoton, kauniisti kirjoitettu tarina siitä, miten työlleen omistautunut ja siitä syvimmän merkityksen löytävä henkilö pystyy säilyttämään henkisen eheytensä, kun erilaiset ympäristön tekijät sitä uhkaavat.

En muista, milloin olen jännittänyt kirjan päähenkilön kohtaloa niin paljon kuin tämän William Stonerin. Paine on suurimmillaan, kun Stoner saa väitöskirjaseminaariinsa häiriköivän ja poikkeuksellisen huonosti asiaan valmistautuneen opiskelijan. Vaikka seminaari oli jo täynnä, Stoner otti opiskelijan, koska hänen esimiehensä laitoksen johtaja sitä erityisesti suositteli. Stoner joutui antamaan opiskelijalle hylätyn. Siitä alkoi valituskierre suullisine uusintatutkintoineen, jonka seurauksena välirikko laitoksen johtajaan oli täydellinen. Stoner pysyi apulaisprofessorina monista ansiokkaista opettajanvuosistaan huolimatta. Hän sai alkeiskursseja ja hänen lukujärjestyksensä olivat erittäin hankalia.

Sivut: 1 2