Pikkujoulukevennys 2: Kiertomatka Viroon

Antto Terras: Viro (sensuroimaton) (Into Kustannus, 2020)

"Helsinki ja Tallinna ovat kutakuinkin samankokoisia, vaikka valtioillamme ja kansoillamme on viisinkertainen kokoero. Sopusuhtaisessa maailmassa Virolla olisi noin 200 000 asukkaan pääkaupunki. Tallinna on kasvatettu kokoisekseen keinotekoisesti. Viron itsenäistymisen jälkeen siitä ryhdyttiin rakentamaan valtiolle käyntikorttia, ja kaikki käytettävissä olevat pääomat sullottiin juuri Tallinnaan. Kaupungista piti äkkiä tehdä kelvollinen ja houkutteleva, niin turisteille kuin pääomille. Pelkälle Tallinna-kokemukselle perustuva mielikuva Virosta ei voisi olla enemmän harhainen."

Kustantajan esittelyn mukaan Antto Terras on neuvostovalmisteinen (synt. 1973 Tallinnassa) kirjailija ja stand-up / roast -koomikko. Kun Viro uudelleenitsenäistyi, hänen tarkoituksensa oli lähteä länteen. Jostakin syystä hän ajautui kuitenkin Suomeen. Kun hän huomasi virheensä, hän paikkasi sitä ryhtymällä myymäläetsiväksi ja hankkimalla suomalaisen vaimon. Virolaiset pitävät tätä menestystarinana, vaimon äiti ei. Kun kirjaa lukee, niin selkeän stand-up-virityksen myös huomaa. Teksti käy aivan vimmaisilla kierroksilla kevyen Tallinna-aiheisen lämmittelyn jälkeen.

Terraksen viesti on selkeä: suomalaisen kannattaa vältellä Tallinnaa, mikäli se suinkin on mahdollista. Se on itsetietoisen ynseä, kallis ja etenkin suomalaisille tyly paikka. 1990-luvun alussa rajojen avauduttua suomalaisten etujoukot tekivät parhaansa pilatakseen kansakuntamme maineen. Terraksen mukaan venäläisiä ei ole Suomessa kehdattu haukkua koskaan, mutta virolaisia saattoi ryssitellä huoletta. Eihän siitä kansasta ollut kuin taksikuskeiksi tai mansikanpoimijoiksi. 1990-luvun lama mahdollisti sen, että Suomen toimettomalla kansanosalla oli aikaa matkustella. Virolainen hintataso piti huolen, että pöytä saatiin koreaksi myös ansiosidonnaisella.

Tasapuolisuuden nimessä Antto Terras huomauttaa, että virolaiset puolestaan kuppasivat lahdentakaista hyvinvointivaltiota. Neuvostojärjestelmän konkarit ilahtuivat, kun huomasivat omaisuusrikoksista selviävän täällä rikesakoilla ja suuren luokan välistävedot kuitattiin ehdonalaisella. Kupariputkia ja irtisahattuja perämoottoreita alkoi siirtyä tasaisena virtana etelään.

Tämä kirja ei siis käsittele Tallinnaa. Antto Terraksen epäilyttävät tai riemukkaat tutkimuskohteet sijaitsevat kauempana. Terraksen kehyskertomus kirjan synnystä herättää heti epäilyksiä. Visit Estonia, Viron valtiollinen matkailutoimi antoi Terrakselle auton, luottokortin, kuvaajan sekä kartan, johon oli merkitty vähän yli sata kohdetta. Niistä kaikista piti tehdä tekstiä ja esittelyvideoita viraston tarkoituksiin. Kahden viikon matkustusaikataulu merkitsi 18-tuntisia päiviä, mutta Terrasta lohdutettiin sillä, että duunarit Virossa tekevät vieläkin pitempiä päiviä. Materiaalia syntyi kymmeniä ja kymmeniä tunteja. Viranomaisten tarkastuksen jälkeen Terras kertoo, että siitä hyväksyttiin alle kaksi minuuttia, kun osasta poistettiin ääni. Loput suljettiin kassakaappiin 70 vuodeksi. Kostoksi Terras kirjoitti salaa tätä.

Väistämättä tulee mieleen Jantso Jokelinin Joutoretki, jossa hän kartoitti outoja matkakohteita Suomessa. Se on tähän verrattuna paljon rauhallisempi ja leppoisampi. Käyttihän Jokelin kirjaansa vuosia. Pelkästään se kertoo kansojemme välisestä mentaalisesta erosta. Terraksen mukaan virolasten muokkaus alkaa varhain. Tämä on Tarton AHHAA-keskus:

   "AHHAA on perustettu isolla rahalla, ja kokonsa puolesta sitä voisi verrata Heurekaan. Sisällöltään tarttolainen keskus on vantaalaista veljeään kuitenkin huomattavasti rajumpi. Virolaiset lapset kasvatetaan pienestä pitäen ymmärtämään todellisuutta. Heurekassa leikitään ja lauletaan, mutta AHHAAssa maistellaan alkuaineita, viritellään rakettimoottoreita ja hitsataan titaania. Loukkaantumisia ei satu usein mutta tarpeeksi."

Näin karaistuja kuluttajia voidaan kurmuuttaa isompana kunnolla. Kirjoittajan ajokokemukset Laitse Rally Parkista ja Itä-Viron hylätyiltä kaivosalueilta hengenvaarallisissa, itseviritellyissä vekottimissa kauhistuttavat. Työturvallisuuden tila on tiedossamme, mutta Viron kuluttajansuojakin alkaa jo arveluttaa:

"Pyysin puolen tunnin lepopaussia, sain minuutin. Kohta paikalle karautti jokin panssarivaunun oloinen savuttaja, neuvostovalmisteinen armeijan vehje, ja meikäläinen vedettiin valjailla sen uumeniin. Kuskina oli eri mies kuin ralliautossa, mutta hullunkiilto loisti hänenkin silmistään. Keskuksen henkilökunta oli ilmeisen ylpeä kulkuneuvoistaan, ja mitä kalpeammaksi kyytiläinen valahti, sitä ilahtuneemmaksi tuli talon väki. Panssarivaunu suunnisti esteradalle. Alkuun rymisteltiin pariin kertaan kaikki kuopat, sen jälkeen noustiin rinnettä ylös ja tultiin kierimällä takaisin. Myös kuudenkymmenen tonnin painoinen teräsmöhkäle voi näköjään tehdä puolivoltin ja tulla silti oikein päin alas."

On kirjassa suvantojakin. On merelle tehtäviä kalastusreissuja, jokipurjehdusta, kylähulluja, setokaisten häävalmisteluja ja ravintoloita ja kylpylöitä ja ravintoloita ja panimoita ja ravintoloita ja taas panimoita erinäisten kylpylöiden jälkeen. Auto oli loppuvaiheessa niin täynnä viinaksia, että parivaljakko lahjoitti ne Kiviõlin Konsum-kaupan takana majaileville joutomiehille. 

Juotavien paljouden selittää se, että Virossa monopoliputelista juodaan vasta muun alkoholin loppuessa. Lisäksi kaikissa maakunnissa vannotaan juuri paikkaseudun erikoisuuden nimeen: saarilla sahtia, Pärnumaalla kotiviiniä, Narvan alueella partavettä ja Setomaalla eetteriä. Esittelyn yhteydessä panimoiden valmistajat jakelivat yleensä auliisti omiaan toimittajaressukoillemme. 

Muuten:
"Pienpanimo ei tarkoita Virossa välttämättä mitään kiiltävätynnyristä rivistöä hyvin ilmastoidussa peltihallissa. Panimo voi olla vaikkapa puinen sammio taikka kaksi ämpäriä. Tärkeintä on, että panimomestari on uskottava. Eli parrakas, tarpeeksi vanha ja vähän vekkuli."

Samalla periaatteella on toteutettu osa muistakin puuhamaista. Helpoimmalla selviää, kun venäläisten hylkäämä sotilaskohde tai suljettu kaivos ympäröidään aidalla. Portille istutetaan eläkeläismummo pääsymaksuja keräämään. (Eläkeläisten yleisen toimeliaisuuden selittää muuten Viron eläkkeiden järkyttävä pienuus.) Suljetulle alueelle erehtyneitä turisteja voidaan sitten vemputtaa noissa omatekoisissa hirvityksissä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita syntyy, kun Ladaan liitetään suihkukoneen moottori tai ajetaan formulan moottorilla varustettua lava-autoa, jossa on miehenkokoiset renkaat.

Antto Terraksen reitti vie lukijan välillä outoihin paikkoihin:
"Virossa saattaa useinkin törmätä käsittämättömiin lukaaleihin alueilla, jonne ei olisi kaiken talousjärjen mukaan syytä perustaa edes postilokero-osoitetta.
   Joskus näiden hankkeiden taustalta löytyy joku lapsena Ruotsiin karannut vauraampi paluumuuttaja, joskus verirahoja sijoittava mafiamies ja joskus ihan rehellinen työ ja yrittäminen. Mikään määritelmä ei ole Virossa kuitenkaan aivan yksiselitteinen, eli rehellinenkin yrittäjä saattaa olla ihan vähän myös mafiamies ja asua puolet vuodesta Eskilstunassa."

Railakkaan kiertomatkan taukopaikkoina toimivat myös hauskat tiedonmuruset historiasta sekä huomiot virolaisseutujen erilaisuuksista. Virolaiset ovat tosiaan reipasta porukkaa. Meillä olisi heiltä aika paljon opittavaa. Terraksen sanoin suhteemme ovat oikealla tolalla. Kansallisia rakkaustarinoita ei voi jouduttaa, sillä ne kehittyvät itsekseen. Välimatka ei koskaan ole este, ennakkoluulot ovat.

"Paras syy lähteä Viroon onkin se, että maa on niin erilainen. Vähän outo, hullu ja sopivasti arvaamaton. Viron lähihistorian veriset vuodet ja kaukaisemman historian vieläkin karseammat vuosikymmenet ovat koulineet virolaisista varmoja selviytyjiä. Harvalle pikkukansalle on annettu niinkin raskasta taakkaa, ja suoranaisena ihmeenä on pidettävä, että Viro on tänään eheä ja kaikin puolin eurooppalainen valtio.
   Viroon onkin järkevintä suunnistaa elämän opintomatkalle. Paskat kulttuurista ja edullisista ostoksista - paras tuliainen on ymmärrys. Ymmärrys vaikkapa siitä, miten ollaan ja eletään ylivoimaisen naapurin alistamana kansallista identiteettiä menettämättä ja alati parempaan huomiseen uskoen."

Antto Terraksen kirja toimii kuin paremmanpuoleinen stand-up -esitys. Turistiretkeen verrattuna plussaa on se, että tästä ei tule krapulaa. Lisäksi Viroa kuvaava kirja, jossa mainitaan Kouvola (!) ja Kaavi (!!), on aina mitä lämpimimmin suositeltavaa sorttia.


Tommi

Pikkujoulukevennys 1: Maailmanhistoriaa boomerille vessalukemistoksi

Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin (suomeksi toimittanut Panu Väänänen. Atena, 2013)

"Maailmankaikkeus on ollut olemassa jo noin 13 miljardia vuotta, tai jos on fantasiaromaanien ystävä, 12 000 vuotta. Mitä jos Facebook olisi tallentanut koko sen ajan herttaiselle pikku aikajanalleen? Aikojen alku, elämän, ihmisen ja sivilisaatioiden synty, sodat ja kärhämät, onnistumiset ja umpikujat?"

Wylie Overstreetin idea on hauska. Hän ei myöskään venytä vitsiä liian pitkäksi. Kirja alkaa todellakin aivan alusta, singulariteetista ja sen vaikeasti selitettävästä suhteesta käyttäjiin Avaruus ja Aika. Sitä seuraa Alkuräjähdyksen mahtavat bileet, jonka jälkeen Painovoima alkaa muokata Tähtisumua kunnes Jumala ilmestyy ja sytyttää valot. Tähän kaikkeen meni kolme sivua.

Löysin kirjan englanninkielisen painoksen Kuopion pääkirjaston vaihtokirjojen hyllystä. Aloin selata sitä, ja se imaisi heti mukaansa. Overstreet aavisti tämänkaltaisia reaktioita:

"Toivon vilpittömästi, että lukija nauttii käsillä olevasta kirjasta. Hän saattaa pitää sitä huvittavana tai opettavaisena, tai hän saattaa vain pitää sitä kädessään istuessaan pöntöllä, mikä tarkoittaa pitkää istuntoa."

Kirja on jaettu muutamaan jaksoon (Ihmeiden aika, Renessanssi, Tietoyhteiskunnan aika jne). Overstreet luonnehtii kutakin jaksoa noin vajaan sivun verran. Tiivistelmätkin ovat osuvia kuten esimerkki Teollisesta vallankumouksesta osoittaa:

"Uurastus sai kansakunnat kukoistamaan. Englanti rikastui viennillään: kangasta, rautaa, nokisia orpoja ja masentavaa kirjallisuutta. Amerikka rakensi rautateitä, työntyi länteen ja siitä tuli tupakkakaupan markkinajohtaja, minkä ohella se loi näyttävän uran ihmisten kuolemisen edesauttamisessa."

Miltä kirja sitten näyttää. Näyte 1 äskeistä kiitospäivää ajatellen:

On myönteistä, että kirjailija myös kertoo selkeästi kirjoittamisensa motiivit. Loppusanoissa Wylie Overstreet paljastaa olevansa pelaamassa biljardia ystävänsä Brandonin kanssa. Kohta pöytä vapautuu ja silloin on Wylien vuoro tarjota. Brandon haluaa oluen lisäksi jotain friiterattua, koska hän ei ole syönyt lounasta. Wylie kiittää lukija, että tämä on jaksanut lukea loppuun asti ja kiittää kirjan ostaneita. Nyt hänellä on varaa tarjota se kalja ja tapakset.

Amerikkalaisessa versiossa esiintyi julkkiksia ja sellaisia yksityiskohtia, joita en boomerina voinutkaan tunnistaa. Onneksi niitä on kokonaisuuten nähden vähän. Lainasin kirjan suomalaisen version ja on kiitettävä Panu Väänäsen suurenmoista ja asiaan paneutunutta toimitustyötä. Hän on poistanut eräitä eurooppalaiselle lukijalle oudompia päivityksiä ja lisännyt Suomen historiaan liittyviä tapahtumia. Ne eivät ainakaan häviä alkuperäisteoksen vastaaville.

Näyte 2, koska eräiden ilkeiden itsevaltiaiden väkivaltainen poistaminen on noussut keskusteluihin:

Tällaisen ihmiskunnan raikkaan pikakelauksen jälkeen on helppoa yhtyä Wylie Overstreetin toiveeseen:

"Lopuksi: meidän täytyy pitää peukkuja, että lajimme oppii rauhallisen yhteiselon taidon. Kaikesta huolimatta olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia, vaikka yritämmekin jatkuvasti unohtaa sen. Toivon mukaan onnistumme huolehtimaan tästä pikkuisesta kivenmurikasta, joka viilettää Aurinkoa kiertävällä radallaan, sillä se on ainoa turvasatamamme kylmän, tyhjän avaruuden keskellä."


Tommi

Näyte 3, koska pian vietetään maassamme taas kansanvallan riemujuhlaa:

Martiniquella ei ole rautateitä

Roman Schatz : € (suomennos Katariina Franssila. Johnny Kniga, 2007)

Vauhdikkaan veijaritarinan loppupuheenvuoro paljastaa, mikä on kirjan keskeinen viesti:

”Hyvät naiset ja herrat, en tiedä kuinka monta kieltä me eurooppalaiset puhumme enkä sitä, kuinka monta eri rotua Euroopassa asuu. Mutta ainakin yksi asia meitä yhdistää: valuuttamme, euro. Symbolisoikoot nämä kahdeksankymmentäyhdeksän kolikkoa sitä kulttuurista kirjoa, joka rikastuttaa eurooppalaisten elämää. Symbolisoikoot ne toisaalta samanaikaisesti myös eurooppalaisten yhtenäisyyttä, sitä mikä meitä kaikkia yhdistää, sitä että olemme kaikki rotuun, uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta yksimielisiä siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää: raha!”

Isä Kirill rypistää Moskovassa patriarkkaalista otsaansa: ha, tässäpä meillä kirjallinen todiste Euroopan arvotyhjiöstä! Hän tosin olisi lopettanut lukemisen muutaman sivun jälkeen, sillä jo alusta alkaen hyppää silmille lännen koko tapainturmelus. Esitellään kirjan kolme päähenkilöä:
Franziska Anzengruber, 27 vuotias ja väitöskirjaansa valmisteleva itävaltalainen toimittaja – lääkärin mukaan hedelmätön.
Jesús de Luna, nuori espanjalainen freelance-ääniteknikko – homo.
Yrjö Koski, ikä 54, eronnut ja lähestymiskiellon saanut kameramies Suomesta – ”känninen metsäkurppa”.

Tosi-tv on formaatti, josta tähän mennessä on ehditty tehdä karmeita juttuja. Arto Salmisen Kalavaleessa osanottajat saivat koko ajan voimistuvia sähköiskuja. Jukka Lindström laittaa kammottavassa ohjelmassaan Sivuhistoria julkkiksien ruumiinosia puristimeen. Noihin verrattuna tämä versio on lastentarhan tasoa ja oikeastaan aika herttainen.

Schatzin kirjassa luxemburgilainen tv-yhtiö keksi idean laittaa euron kolikkoon pienen radiolähettimen. Kerran tunnissa se lähettää signaalin, jonka sitä seuraava kuvausryhmä saa paikannuslaitteeseensa. Heidän tehtävä on dokumentoida kolikon liikkeitä ympäri euroaluetta. Heillä on yhtiön puolesta lähes rajattomat luottokorttien limiitit toteuttaa tehtävää. Jos kolikko jäisi johonkin jumiin, niin he saisivat hienovaraisesti tökätä sitä uudelleen liikkeelle. Se mitä ryhmä ei aluksi tiennyt, oli se, että juuri he olivat tarinan pääosassa. Lopullinen ohjelma kertoisi heidän toilailuistaan jahdin aikana.

Italia, Irlanti, Kreikka, Portugali… jalkapallofanien kapakkatappelu, hasisbaari, homodisko. Schatz kuljettaa lukijaa vikkelästi ympäri silloista euroaluetta. Pensseli levenee ja tapahtumat muuttuvat aina oudommiksi, kun kolikon kulkureitille sattuu merkillinen räjähdys. Kun poliisit toteavat kolikon väärennökseksi ja erään johtohenkilön tytär häviää, niin he päättelevät useampien rikollisjärjestöjen mahdollisesti käyttävän kolikkoa yhteydenpitovälineenä. Loppuselvittely tehdään Karibianmerellä Martiniquella, Ranskan hallintoalueella, jossa sankarit saavat kokea peräti tulivuorenpurkauksen.

Kirja tuli lukulistalleni pelkästään tällaista entistä luetteloijaa puhuttelevan nimekkeen takia. Nimenä pelkkä euron merkki, pitäisi tehdä lisäkirjaus, jotta asiakas… anteeksi, käyttäjä sen löytää. Lisäksi vapun piknik-koriin piti juuston ja patongin lisäksi löytää muutakin täytettä. Tämä maskuliinen, helppo, lievästi tanniininen ja hapankirsikkainen tuote sopi siihen tarkoitukseen oivallisesti. Kirjan kaksi viimeistä lausetta jättivät peräti miellyttävän jälkimaun.

Tommi

Vanhan liiton meininki

Huovinen, Veikko: Rasvamaksa (WSOY 1973)

Olen lainannut klassikkokirjan, Rasvamaksan, aika ajoin kirjastosta lukeakseni aina uudelleen novellin Jutta Grahnin mies. Hienot rouvat Lispe Ryynänen ja Hannele Nygård menevät visiitille ystävättärensä luokse; Jutta kutsuu heidät spontaanisti käymään, kun he sattumalta törmäävät shoppailtuaan avokadoja, Dessert Nougatia ja värivoidetta. Lispe ja Hannele menevät uteliaina, sillä Jutta on hiljattain mennyt naimisiin.

Vierailu on katastrofi, sillä Jutan mies ei näyttäydy, käyttäytyy vain hävyttömästi: huutelee tuhmia piilostaan ja tupakoi sängyn alla. Pahinta rouvien mielestä on, että Jutta ei ole moksiskaan, vaan vaikuttaa täysin tyytyväiseltä, jopa onnelliselta. Rouvat joutuvat aivan tolaltaan ja poistuvat tuohtuneina. Kuitenkin Lispe Ryynänen haukkuu kotiin päästyään oman miehensä sen johdosta, että siippa on aina vain ”yhtä ja samaa, et muutu miksikään”!

Veikko Huovisen lyhyet, hauskat novellit viihdyttävät minua; kielellisesti rikkaina, lennokkaina ja yllätyksellisinä ne ovat vastustamattomia. Tajuan silti niiden aatetason kulahtaneisuuden. Alkuperäinen kirjankansi oli kerrassaan mauton (sen tilalle tuli sittemmin tuo neutraalimpi kuva). Rasistinen leukailu on aikansa elänyttä, eikä myöskään esimerkiksi kuvaus nuoren miehen turhamaisesta hiustenlaittelusta kampaamossa oikein naurata.  

Mutta yleistä suomalaista ajankuvaa Huovisen novellit piirtävät antoisasti. Tekstit irvailevat 1970-lukulaista politisoituneisuutta, julkilausumia, mielipiteen muodostamisen pakkoa, poliittisia virkanimityksiä ja paisuvaa byrokratiaa. Luonnonhelmassa viihtyvien erakkojen rinnalle nousee uusi, ketterä, materialistinen ja itsekäs nykysuomalainen. Havukka-ahot ja Pylkkeröt toki tunnetaan, mutta jos tämä puoli Huovista on jäänyt vieraammaksi, suosittelen Rasvamaksaa.

Maaseudulla asuva vakavamielinen iäkäs maanviljelijä Usko Virta saa virallisen näköisen kirjeen novellissa Postia. Virrasta on muka tehty lääninhallitukseen kantelu ”hiilihydraattien ja valkuaisaineiden aiheettomasta polttamisesta kehossa”. Selitystä vaaditaan määräajassa 20 päiväsakon uhalla.

”Eikö hän saisi enää elääkään, kuollako sitä jo pitäisi. Aina hän oli yrittänyt kunnolla elää, kirkossa käytiin nuorempana joka sunnuntai. Neljä lasta oli kasvatettu kunnollisiin ammatteihin. Velkojen kuoletukset ja korot oli aina ajoissa maksettu…”

Huomattavan suuren määrän ahdistusta kärsittyään Virta saa lopulta tutulta varatuomarilta synninpäästön: kirje on pelkkää ilkikurista vitsiä eikä siitä tarvitse piitata. Vakavamielinen, tunnollinen suomalainen ei vain tahdo uskoa, että hän ei olekaan mitään selityksiä velkaa viranomaisille.

”Mutta Usko Virta ei hävittänyt kirjettä, vaan luki sen kymmeniä kertoja ja laati vastineitakin lääninhallitukselle. Vastineita hän ei kuitenkaan postittanut. Kaksi kuukautta hän eli jännityksessä, sillä olihan varatuomari saattanut erehtyä, kun ei ollut varmaankaan niin oppinut kuin lääninhallituksen herrat.

Vasta kun neljä kuukautta oli kulunut, uskalsi hän kätkeä piirongin laatikon etäisimpään sopukkaan lääninhallituksen kirjeen, lukuisat katkerat, keskeneräiset vastineet, virkatodistuksen, sotilaspassin otteen ja meijerin kunniakirjat…”

(Taina)