Alessandro Baricco : Verta vuodattamatta (suomentanut Hannimari Heino. WSOY, 2006)
"Ammukset. Ja nyt, rahat.
El Gurre tulitti.
Nina kuuli ikkunoiden jauhautuvan siruiksi pikakiväärin osumien alla. Sitten luotisateiden väliin kiilautuvan hiljaisuuden. Hiljaisuudessa isän varjon ryömimässä lasinsirpaleiden seassa. Hän oikaisi kädellä hamettaan. Hän oli kuin räätäli aikeissa viimeistellä työnsä. Kyljelle käpertyneenä hän kävi läpi rypyn toisensa jälkeen. Hän asetti jalkansa päälletysten niin, että tunsi säärensä kauttaaltaan kiinni toisissaan, molemmat reidet pehmeästi yhdessä, polvet kuin kaksi kuppia tasan päällekäin, nilkkojen väli vailla raon rakoa. Hän tarkisti vielä että kengät olivat ojossa, vieri vieressä kuin näyteikkunassa ikään, mutta asentoa olisi käynyt kuvaamaan sana makuullaan, väsyksissä kun oltiin. Hänestä sellainen järjestys tuntui hyvältä. Jos kerran olet simpukka, järjestys on tärkeää. Jos kerran olet sekä kuori että eläin, kaiken on oltava täydellistä. Säntillisyys sinut pelastaa.
Hän kuuli pitkääkin pidemmän luotisateen rätinän vaimenevan. Ja heti perään jonkun pojan äänen.
- Pyssy pois, Roca.
Manuel Roca käänsi päätään. Hän näki Titon seisovan parin metrin päässä. Tämä tähtäsi häntä pistoolilla."
Italialainen kirjailija Alessandro Baricco (synt. 1958) oli minulle aiemmin tuntematon tekijä. Vihje hänestä löytyi Viivi Luikin kirjasta Varjoteatteri. Luik kertoo käynneistään taidemuseossa ja miten niiden jälkeen hän museokahvilassa vietti aikaa. "... tai mukanani oli Italiassa siihen aikaan kohua herättänyt Alessandro Bariccon pieni kirja 'Silkki'". Tätä kirjaa kaupunginkirjastossamme ei enää ollut, mutta tilalle löytyi tämä, pieni tämäkin, sopii oikein hyvin vaikka maiharin taskuun.
Pienoisromaani tai kertomus Verta vuodattamatta on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen kuvaa tarkemmin nimeämättömän sisällissodan jälkeistä aikaa. Tapahtumapaikka voisi olla Italia noin 1940-luvulla, vaikka Alessandro Baricco huomauttaa alussa: "Espanjankielisten nimien valinta on puhtaasti musikaalisten tekijöiden sanelemaa eikä pyri liittämään tarinaa mihinkään tiettyyn aikakauteen tai maantieteelliseen sijaintiin." Ratkaisu lisääkin kerrotun tarinan yleispätevyyttä ja tekee siitä jollakin tavalla utuisen tai unenomaisen.
Nelivuotinen sota on päättynyt ja sen jälkiselvittelyt - eli kostotoimet - ovat käynnissä. Lääkäri Manuel Roca on syyllistynyt toisen osapuolen mukaan karmeisiin rikoksiin, joita on tehnyt sairaalassaan sodan aikana heidän aateveljilleen. Kolme miestä, Salinas, el Gurre ja Tito tunkeutuu Rocan kotiin. Roca on nähnyt heidän tulonsa ja arvaa mitä siitä seuraa. Hän ehtii piilottaa pikku tyttärensä varastohuoneen lattian alle kellarikoppiin. Nina kuulee piilostaan mitä tapahtuu. Hän ja Tito myös näkevät toisensa, mutta Tito ei jostakin syystä ilmianna lasta. Nina pelastuu.
Toinen osa, reilut viisikymmentä vuotta myöhemmin. Lapseton Tito, oikealta nimeltään Pedro Cantos on 72-vuotias ja myy arpoja pienessä kioskissa. Mennyt tapahtuma on varjostanut hänen elämäänsä. Ystäviensä välityksellä hän on saanut kuulla yksityiskohtia Ninan myöhemmistä vaiheista. Ystävät ovat myös kertoneet, millaisissa kummallisissa olosuhteissa kaksi muuta kostotoimeen osallistunutta miestä on myöhemmin kuollut. Hän tunnistaa vanhahkon naisen, joka tulee ostamaan häneltä arvan. Kun nainen kutsuu hänet mukaansa kahvilaan, Tito suostuu.
"Nainen oli kohottanut katseensa ja tuijotti häntä.
- Tajusin, ettei mikään voisi pysäyttää teitä, ja että jonain päivänä ilmaantuisitte minunkin luokseni. Mieleeni ei koskaan edes juolahtanut, että saattaisitte ampua minua takaapäin tai että lähettäisitte luokseni kenet tahansa ventovieraan. Tiesin, että te tulisitte itse, katsoisitte minua silmiin, ja puhuisitte kanssani ensin. Minähän sen kellariluukun olin sinä iltana aukaissut ja sitten taas sulkenut. Ette te sitä olisi unohtanut.
Mies odotti taas hetken, sitten hän sanoi sen ainoan asian jonka halusi vielä sanoa.
- Olen kantanut tätä salaisuutta sisälläni koko ikäni, kuin jotakin sairautta. Minä olen ansainnut sen, että istun nyt tässä teidän kanssanne.
Sitten mies vaikeni. Hän tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti, sormenpäitä myöten, ohimoissa asti. Hänen mielessään pyöri, että hän istui kahvilassa, vastapäätä vanhaa hullua naista, joka voisi hetkellä millä hyvänsä nousta ja tappaa hänet siihen paikkaan. Nainen tiesi, ettei mies yrittäisi sitä estää.
Sota on ohi, mies ajatteli."
Alessandro Bariccon kokemus teatteri- ja elokuvakirjoittamisesta näkyy. Teksti kulkee vetävästi ja juoni paljastuu matkan kuluessa. Ninan ja Titon kertomukset poikkeavat merkittävästi toisistaan, mutta lopputulos on koskettava synteesi niistä.
Tommi
Viivi Luik : Varjoteatteri : romaani (suomentanut Anja Salokannel. Tammi, 2011)
"Kuului, miten seuraava juna, S-Bahn, ajoi katon yli painavana ja kolkkona. Lasit kilisivät.
Kuten sanottu, kahvila oli rautatien alla, punatiilistä rakennetun rautatiepenkereen sisässä.
Kevät lähestyi Berliiniä. Ja jälleen kantautui vuoden 1945 keväästä palavan kaupungin kohina, tulipalon vanha, unohdettu ulina ja rätinä. Ku'dammilla ajelehtivat kiireisten nykyihmisten jaloissa paljaalle silmälle näkymättömät hiiltyneet ruumiit, näkymättömät naiset ryntäsivät yhä vielä hiukset tulessa taloista, joiden sisään oli jo kauan sitten rakennettu toiset talot.
Vanhat sodan lopun aaveet heräävät Berliinissä keväisin eloon. Jokainen kevät on Berliinissä kevät 1945. Se kestää suunnilleen kymmenen päivää, sitten jännitys hellittää, tulimyrsky laantuu, helvetinkuvat sammuvat, puut puhkeavat lehteen, kuolleet ovat muuttuneet tomuksi. Ei olekaan mitään.
Mutta tuona iltana oli kevätmyrsky juuri herättänyt vanhat kuvat tuoreina eloon. Kuolleiden luut alkoivat liikahdella ja hymistä maan sisällä yhdessä ruohonjuurten kanssa. Spreejoen vesi muuttui sysimustaksi, ja noki ja luodinreiät tunkivat jälleen esiin.
Kaiken sen keskellä kuuntelin uuden sinivuokon omistajan tarinaa."
Viivi Luikin romaani kertoo pääasiassa hänen elämästään Roomassa, uudelleen itsenäistyneen Viron diplomaatin vaimona. Ennen kuin aviopari muutti sinne, Luik oli saanut vuoden DAAD-stipendin tutustuakseen Berliinin ilmapiiriin. Sinivuokko liittyy erääseen tärkeään teemaan kirjassa, häpeään. Viivi Luik tutustui Berliinissä virolaiseen pastori Atspoliin. Ensi alkuun Luik häpesi häntä, vanhaa harmaata miestä kuluneissa vaatteissa. Puistossa "hän olisi ollut lähes näkymätön. Hän olisi kuulunut kaupan ja bussipysäkin luo samalla tavoin kuin tyhjät laatikot, käytetyt liput ja jaloissa pyörivät veriset ruiskeet".
Eräässä DAAD-galleriassa järjestetyssä kirjallisessa tilaisuudessa, mustiin pukeutuneiden kuuluisuudestaan arroganttien ihmisten joukossa tämä kummitus tuo Luikille mullalla täytetyn purkin, jossa kasvoi sinivuokkoja. Yksi ainoa kukka kukki, muut olivat nupulla. Luik seisoi kädet jakun taskuissa, kun purkillinen multaa purjehti häntä kohti.
Herra Atspol:
"'Hyvää päivää! Kyllä minä rukoilin tätä kukantainta, että rupeat nyt ruoja oikeaan aikaan kukkimaan! Kyllä on yritetty piiskalla ja on yritetty porkkanalla. Ja eikö vaan saanutkin täksi illaksi kukan auki!' Minua hävetti että toiset näkevät, kun herra Atspol antoi minulle sinivuokon.
Todennäköisesti sinivuokko oli saatu kukkimaan jossain kolkon keittiön ikkunalaudalla, mutta kuitenkin se levitti tähän tupakansavuiseen, turhamaisuudella täytettyyn tilaan villiä ja kylmää kevätvaloa, ikään kuin taivaalta olisi pudonnut tähti alas DAAD-galleriaan."
Pastori Atspol onkin merkittävä hahmo kirjassa. Useaan otteeseen Viivi Luik vierailee hänen luonaan matkoillaan. Herra Atspol oli kerran pelastanut metrosta itsetuhoisen nuoren äidin, jolla oli pieni lapsi mukana. Atspol oli löytänyt äidille töitä ja tutustutti myös Luikin häneen. Kuvaus heidän automatkastaan maalle on koskettava. Kohtaus johtaa lopuksi muistelemaaan neuvostovallan erottaman diplomaatti Laretein tyttären kirjoittamaa kirjaa sekä Ždanovin rikoksia virolaisia kohtaan. Atspolin mukaan Laretein kana tulee ne teot kerran tuomitsemaan, mutta tämä tapahtuu kirjassa myöhemmin.
Kirjoitelman sekavuus johtuu kirjan rakenteesta, joka tarttuu. Kirjassa risteillään tapahtumien, paikkojen, henkilöiden, muistojen ja aikatasojen kanssa kerrassaan riemastuttavalla tavalla. Riemastuttavia kohtauksia kirjassa on useita, on italialaista junalipun ostoa ja suomalaista kirjallista iltaa pohjanmaalaisessa kirkonkylässä.
Mutta takaisin häpeään: aina matkalla Roomaan tai jonnekin muualle, Viivi Luik näkee välillä mielessään Tallinnan tutun siluetin, tornit, jotka ovat syöpyneet ja leikattu sisään silmien pohjalle. Niiden kuva on kaikkien lähtijöiden silmissä. Luik pohtii, että ehkä ne eivät olekaan todellisia torneja, vaan kuvitelmaa, unohdettujen ihmisten muisto kadonneesta kodista. Niiden tornien takaa alkaa kuitenkin tuo poloinen ja kurainen maa, maa jota hän on hävennyt. "Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin minä olen sitä maata hävennyt". Tuosta häpeästä voi pelastua kirjoittamalla.
Viivi Luikin kuvaamasta ajasta Roomassa puuttuu diplomaattisen elämän loisto. Aviomies etsi edustustarkoituksiin sopivaa asuntoa. Luik kertoo miten miehen hiukset muuttuivat harmaiksi sinä syksynä. "Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän on joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin." Italiassa ei Luikin mukaan ole mitään loukkaavampaa kuin se, että näyttää huolensa. Siksi luemme, miten uusien kenkien sijaan Viivi Luikin on etsittävä suutaria korjaamaan vanhat. Hammaslääkärikäynnin aikana hän murehtii koko ajan laskun suuruutta. Puhelinlasku kauhistuttaa.
Diplomaatin pitäisi päästä sisään piireihin. Mutta Roomassa se käy samoin kuin kaksituhatta vuotta sitten: vain sukutaustan, aseman tai rahan avulla. Vaatteista ja miten niitä kannetaan tunnistaa, ketkä eivät asu hyvässä osoitteessa. Säädyn mukaiset seikat kouluista alkaen ja päättyen sukkiin ovat Roomassa kalliita siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle. On lause, joka on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään syntymästä saakka: "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tuo bella figura.
Kerjäläiset opitaan ohittamaan. Sitten alkavat Balkanin-sodan pakolaiset tulvia Roomaan ja seisahtua kahvilan pöydän eteen. Juurettomuus ja ihmisten hätä tekevät itsensä jälleen tiettäväksi. Muistot 50-luvun Virosta karkoituksineen nousevat pintaan. Kauempana käydyt sodat ja niiden seuraukset voivat olla kiinnostavaa katsottavaa. Ei virolaiselle:
"Minäkin olen ollut aikoinani toisille jossain Bonnissa tai Pariisissa tai Roomassa yksi niistä siellä mustassa ihmisjonossa, yksi niistä jotka kerjuukeppiin ja kainalosauvoihin nojaten tai nelinkontin ja ryömien ponnistelevat yhä eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaa kohti. Mutta siihen mustaan mustaan ihmisjonoon on silmä niin tottunut vuosien mittaan, että joka näkee sen, vaihtaa kanavaa."
Viivi Luik muistaa vuoden 1991 elokuun. Hänen miehensä lähti Toompealle. Korkein neuvosto oli antamassa itsenäisyysjulistusta. Ei tiedetty tulevatko tankit kokouksen aikana Vapauden aukiolle, pääsevätkö osallistujat palaamaan kotiin. Viivi Luik lähti laittomaan puhetilaisuuteen taskussaan sveitsiläinen linkkuveitsi. "Ehkä on totta, että jos imperiumeja ja niiden armeijoita vastaan ei mennä linkkari kädessä, niitä ei voi kukistaa koskaan." Hän sanoo olleensa valmis iskemään veitsellä elävää ihmistä, neuvostosotilasta, jos olisi tarpeen. Hän tulee muistamaan tunteen aina. Hänen lihansa, luunsa ja verisuonensa muistavat tuon päätöksen.
Juuriltaan repäistyt tai vapaaehtoisesti lähteneet, kodittomat ja outoihin oloihin joutuneet on kirjan toinen keskeinen aihe. Kirja alkaa siitä, kun 1940-luvun lopulla kolmivuotias Viivi näkee kuvan Colosseumista aukirevitystä kirjasta tuvan lattialla. Talossa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Myöhemmin Luik etsii hylättyjen talojen omenapuiden alta jäätyneitä omenoita syötäväksi. Nuo Viron omenapuut seisovat raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. "Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä."
Viivi Luik sai kirjasta Viron valtion kulttuuripalkinnon 2011. Anja Salokannel teki kirjasta suurenmoisen käännöksen.
"Äiti juoksi lumen ja tuulen läpi minun perääni. Hän tarttui takinhihaani, hänen suunsa liikkui, hän ei sanonut mitään, vain katsoi. Yhdessä silmänräpäyksessä hänestä tuli kaikkien lähtijöiden äiti. Hänen tumma hahmonsa paistaa talvihämärän läpi sieltä yhä, se paistaa niin pienenä ja yksinäisenä, se paistaa maailmanloppuun asti. Minä lähdin eteenpäin, kohti Roomaa, uskoin ihmeeseen ja tähteen ja katosin pian tuiskun pyörteeseen niin kuin minua ei olisi siinä koskaan ollutkaan."
Tommi
Kuoleman ovi avautuu
aamun sarastukseen.
Mutta muistot eivät häviä,
se mikä on ollut on aina.
Artur Alliksaar
Suomalainen maalaistalo vuonna 1981. Suku viettää kesää kuten aina: tikanheittoa, radion kuuntelua, pienkoneiden rassaamista, kotiaskareita. Isoisä tekee kuitenkin kuolemaa kamarissa, ja yhtäkkiä setien ja tätien välillä puhkeaa riita. Tämä riita on erilainen kuin totunnaiset nahistelut, ja kirjan minäkertoja, teini-ikäinen Jussi tajuaa ilmassa väreilevät muutokset enteet.
”- – – mutta nyt isoisä oli kuolemassa ja tädit riitelivät ja minä pelkäsin, että minä menettäisin sen kaiken, isoäidinkin. Tiesin että sellaista tapahtuu, olin minäkin nähnyt tyhjiä taloja ja pusikoituneita peltoja ja autioita pihoja, joiden synkkiä syreenipensaita sade piiskasi.
Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.”
Jussin, enon ja Myrskyn matka kaupunkiin ostamaan isoisälle ruumisarkkua kuuluu suomalaisen kaunokirjallisuuden elämää suurempiin jaksoihin. Miesten ystävyys, jossa Jussi pyörii vähän ulkojäsenenä, kesäinen päivä, kiireettömyys ja kaiken höysteenä satuhäät, jossa prinssi ja prinsessa saavat toisensa (Charlesin ja Dianan häät 1981). Baareissa televisiot ovat päällä ja asiakaspalvelijat muissa maailmoissa. Miehinen hölmöily, kun arkku on saatu kotimatkalle. Itsehän se tietysti pitää kuljettaa.
Jussi on surullisen hahmon ritari, yksinäinen poika, joka on ottanut kymmenen vuotta vanhemman enonsa idolikseen. Kirjan kolmessa osassa ‒ 1981, 1994 ja 2005 ‒ pojannulkki kasvaa aikuiseksi perheelliseksi mieheksi, mutta ei ole oikein sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Edelleen hän ihannoi enoaan ja lähteekin tämän luo viikonloppureissulle kalastamaan. Se ei kuitenkaan ole miesten kalareissu, sillä paikalla on myös kaksi naista. Eno ja Myrsky yhdessä osaavat lähestyä naisia tavalla, joka on Jussille käsittämätöntä lahjakkuutta. Hän on aina vain kuin poikanulikka eikä ihailussaan ymmärrä, että itse asiassa enon naisjutut ovat arveluttavia ja ihmissuhteet sotkuisia.
Enolla on kunnianhimoa, hän yrittelee studiovalokuvaajana ja pohtii täydellisen valon ja täydellisen ilmeen vangitsemista. Enon ”kehitys” kulkee silti vääjäämätöntä kulkuaan.
Jussi elättelee ajatusta, että enon kanssa on tapahtumaisillaan jotakin, joka auttaa Jussia pääsemään eroon itsestään ja tylsyydestään. Tutussa talossa, tutussa pihapiirissä nostalgia nostaa välillä päätään kuin lohduttaen.
”Ikkunasta näkyi takapihan pajukko. Kun seisoin hiljaa, saatoin kuvitella selkäni taakse keskipäivän aurinkoisen salin, 70-luvun tuoksut, valon väreilyn matolla. Hohtavan valkoiset lautaset tuvan pöydällä ja tuvassa leijuvan perunoiden pesun hajun. Tuvan ikkuna oli auki, pihalla seisoi autoja, autoradiossa soi Autio hiekkaranta. Lähdettiin enon kanssa uimaan, pyörä tärisi alamäessä, männynjuuret tuntuivat paljaissa jalkapohjissa.”
Enon opetukset on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta, tuskallisesta itsetarkkailusta, rooleista vieraantumisesta ja sosiaalisista odotuksista. Jussi tarvitsisi oikea-aikaista palautetta käyttäytymisestään ja tekemisistään. Hän olisi nuorena tarvinnut rohkaisua omana itsenään, arvokkaana olemiseen. Kun sitä ei tule, hän haahuilee tilanteesta toiseen, vahtii ilmeitään ja arvelee olevansa ujo ja tylsä.
Hän on niin kuutamolla, että avioerokin tulee hänelle täytenä yllätyksenä. Yksinäisyydessään hän katsoo holtittomasti televisiota ja mieltyy jostakin syystä säätiedotuksiin. ”Ainoa mieltäni rauhoittavat ohjelma oli säätiedotus. Arvelin sen johtuvan kartasta. Minusta oli mukava saada kokonaiskäsitys tapahtumista. Toivoin että olisi enemmän säätiedotuksen kaltaisia ohjelmia, joissa joku seisoisi kartan edessä ja kertoisi minulle miten asiat ovat.”
Kirjan hauska teema ovat kuninkaalliset häät. Vuonna 1981 Charles ja Diana saavat sydämet väräjämään, vuonna 2005 Charles nai Camillan. Jussi ymmärtää Charlesin hakevan ”kohtuutta ja mielenrauhaa”.
”Tunsin itsekin jotakin ilon kaltaista näiden kahden aikuisen ihmisen käytännöllisyyden äärellä. Jos Charlesin ja Dianan häitä oli pidetty satuna, tämä vihkiminen tuntui nyt julistavan kohtuuden ja armon sanomaa. Minulle tuli hyvä olo, kun huomasin, että tämä avioliitto, jota monet pitivät merkkinä aikamme omituisuudesta, saattoi olla merkki sen tervejärkisyydestä, harhattomuudesta.”
Enon opetukset oli syystäkin kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006. Palkituksi tuli sinä vuonna Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran), hieno kirja sekin, joka päätyi myös teatterinäyttämöille. Enon opetuksista Yle teki kaksiosaisen elokuvan.
Ihminen on aina mysteeri, ja oma vanhempi voikin olla se kaikista suurin mysteeri.
Laajalti eri kielille käännetty ja monilla huomionosoituksilla ja palkinnoilla laakeroitu Anja Kauranen (sittemmin Snellman) tutkii tässä romaanissa aikuisen tyttären ja hänen kuolevan äitinsä suhteita. Kirjassa on omaelämäkerrallisuutta: minäkertojan perhetilanne on yhtenevä, ja lapsuusperheen historiasta Helsingin Kalliossa tunnistaa paljon tuttua. Ihon aika vuodelta 1993 on Kaurasen seitsemäs romaani. Hänen koko tuotantonsa käsittää tällä haavaa noin kolmekymmentä teosta. 68-vuotias Snellman on täydessä iskussa; viime vuonna häneltä ilmestyi teos Kaikki minun isäni.
Ihon aika -romaanissa kirjailija käy Koskelan sairaalan kroonikko-osastolla hoitamassa parantumattomasti sairasta vanhaa äitiään. Loppuaika on monin tavoin herkkää. Siinä on surrealistista huumoria ja yllättävää kauneutta, mutta myös kiukkua ja väsymystä. Kuuden hengen huoneessa, jossa asustaa kuusi finaalissa olevaa kroonikkoa, on mahdotonta toimia aina oikein.
”Minä vedän verhoja eteen ja pois, asettelen niitä paremmin, venytän, taiteilen, ettei kirkas kiila osuisi aivan suoraan kaihiseen silmään ja sumentaisi jo entuudestaan himmeää näkyväisyyttä, minä tunnen usein olevani kuin mykkä kyttyräselkäinen esiripunvetäjä jossain toraisessa teatterissa kauan sitten. Aina selkäni takana buuataan, tein niin tai näin.”
Romaani rakentuu numeroiduista teksteistä, kuin pienoisnovelleista. Niitä on yli 80, ja ne sisältävät tuokiokuvia lapsuudesta, kuviteltuja hetkiä äidin nuoruudesta, nykytilanteen kuvauksia. Kertoja matkustaa Viipuriin eläytyäkseen äidin nuoruuden rakkaaseen paikkaan. Suotta ei kirjan nimi ole Ihon aika, sillä kaikki käy kertojan iholle ja väistämättä myös lukijan iholle. Kaurasen teksti on kuvallisesti voimakasta, omintakeisen lyyristä ja latautunutta. Kuvat jäävät pitkäksi aikaa mieltä askarruttamaan.
Äidillä on salaisuus, joka paljastuu vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tytär yrittää selvittää kaiken mitä on selville saatavissa. Ajassa, joka läpivalaisee ja selittää, kertoja joutuu jäämään vaille vastauksia ja kestämään turhautumisensa. Mutta jotakin muuta viriää, nimittäin ymmärrystä ja rakkautta äitiä kohtaan.
Minusta hienointa tässä romaanissa on juuri tuo ymmärryksen kasvun kuvaus. Tytär tajuaa kohtalonomaisuuden, ne roolit jotka hänelle ja hänen äidilleen lankesivat. Äiti paljastuu joksikin muuksi kuin noloksi keittiön tuolilla kyyhöttäväksi hahmoksi, joka kärsivällisesti ottaa vastaan tyttärensä ivan, raivon ja kapinan. Hän on enemmän, niin että tytär jossakin vaiheessa epäileekin olevansa itse oikeastaan vain pikku tekijä äidin elämän suuressa saagassa.
Sukupolvensa naisten tavoin äiti olisi kai tuntenut itsensä liian julkeaksi, jos olisi ryhtynyt taakkaansa kovin jakamaan ja analysoimaan. Ihminen syntyy tiettyyn aikaan, tiettyyn moodiin, joka muovaa häntä. Ja vaikka äiti oli Viipurissa upea kaunotar, joka nautti elämästä, ”häpeän” tapahduttua hänen koko loppuelämänsä oli viitoitettu, kapseloitu ja typistetty.
Omalle perheelleen Helsingin Kalliossa äiti tarjoaa minkä kykenee: ottaa vastaan väkivaltaisen miehen purkaukset, hoitaa kotia, hemmottelee iltatähteään eli kirjan kertojaminää. Karjalasta tulleiden lapsia haukutaan koulussa ryssiksi, isän työpaikat ovat juopottelun takia aina epävarmoja ja paineet purkautuvat pienessä asunnossa.
”Meitä yhdisti pettymys, kauhu, nostalginen melankolia, hirvittävät salaisuudet, häpeä. Meistä teki perheen viha, julmuus, loukkaava väkivaltaisuus, halveksunta, itsepetos. Tämä on vahvin side jonka tiedän. Katselen aina uteliaana ihmisiä, jotka kertovat lapsuuskotinsa harmoniasta, hellyydestä, henkisestä tuesta ja anteeksiantavan rakkauden ilmapiiristä.”
Kauranen kuvailee hienosti vähän epätervettä tilannetta, jossa nuorimman lapsen on omalla olemuksellaan, fyysisellä suloisuudellaan hyvitettävä muun perheen traumoja.
Kirjan sisällössä on sulateltavaa. Se on ihmissuhdekuvaus, sukupolvikuvaus sekä ajankohtansa vanhustenhoitokuvaus. Sairaaloissa ei taida olla enää kroonikko-osastoja. Koskelan sairaalassa tiuhaan piipahtelevat ”saattosiskot” ovat oma erityinen ryhmänsä, useimmiten iäkkäitä tyttäriä, kuin jokin oma heimonsa. Kuten todettua, loppuaika on herkkää.
”Opimme että kahdeksankymppisilläkin on tallella kyky solmia uusia ihmissuhteita, tai ehkei enää ole syytä puhua solmimisesta vaan kevyestä painalluksesta, yhteenliittämisestä. Vanhus ei enää jaksa ottaa paljoa vastaan – tarve kertoa itsestään, valottaa omaa elämäntarinaa, halu raottaa omaa ovea vielä kerran on suurempi. Opimme että inhimillinen uteliaisuus säilyy pitkään kärkkäänä, pikkulinnun kepeä, säpsähtelevä, niin helposti korkeuttaan menettävä uteliaisuus joka voi äkisti päättyä syvään masennukseen, ajan riittämättömyyden tajuamiseen.”
Luca Moconesi : Mostarin tien liftarit : suomalainen palkkasoturi Bosnian sodassa (WSOY, 1997)
"Oli hienoa olla ensimmäistä kertaa valloittajana. Kun tunkeuduimme Šipovoon, olivat hätäisesti evakuoidun kaupungin pyykit vielä märkinä kuivumassa ja ruoat hellalla. Kotieläimet oli päästetty vapaiksi ja kaikkialla juoksi sikoja, vuohia ja lehmiä kaiken kranaattien ruhjomista taloista lentäneen rojun keskellä. ... Edes videoita, televisioita tai satelliittivastaanottimia ei ollut ehditty ottaa mukaan. Kaupat olivat täynnä tavaraa ja baarit viinaa. Kaupunki oli ikään kuin jätetty käyttöömme ja kyllä sitä käytettiinkin.
"Valloitettuamme Šipovoon saimme välittömästi rintamavastuun vaihdon ja päivän vapaata. Pukeuduimme hylätyissä asunnoissa pyhävaatteisiin, joimme vaaleanpunaista sampanjaa ja ihmettelimme menoa kaduilla. Tankki peruuttaa ilmasuojaan supermarketin näyteikkunan läpi. Taloja sytytetään tuleen, ja sotilaat remuavat ympäripäissään. Joku ajaa punaisella traktorilla, toinen on löytänyt uuden Audin. Kerrostaloista kuuluu lyhyitä sarjalaukauksia ja ikkunoiden kilinää. Vanha serbi on menettänyt järkensä ja kysyy tietä postiin, joka palaa ilmiliekeissä kadun toisella puolella. Miehistönkuljetusvaunut porhaltavat kaduilla ja entiset HOS-miehet ovat jälleen sitoneet mustat huivit otsalleen. Natsilaulut raikuvat."
Bosnian sodassa on alkanut kroaattien vastahyökkäys kesällä 1995. Mukana on myös suomalainen arkkitehtiopiskelija Marco Casagrande palkkasoturina. Luca Moconesi on hänen käyttämänsä salanimi. Kirja aiheutti kohua, kun se ilmestyi, ja Marco Casagrandea vastaan nostettiin syyte mahdollisista sotarikoksista. Poliisitutkinta keskeytettiin, kun tekijä sanoi kirjan olevan fiktiota. Myöhemmin hän kuitenkin sanoi sen perustuvan todellisiin tapahtumiin. Kuvaukset ovat niin tarkkoja, että uskoo niiden varmasti olevan totta, mutta vain tekijä tietää, mikä hänen oma osuutensa oli.
Syy miksi tämä armeijaa ja sodan kovuutta ihaileva kirja tuli luettua oli Ylen huhtikuussa esittämä tv-dokumentti venäläisestä Wagner-palkka-armeijasta.
Ajattelin, että ehkä kirja valottaisi hiukan, miksi eräät miehet tuntevat vetoa sellaiseen rahasta tappamiseen. Siinä suhteessa kirja ei selkeää vastausta anna.
Luca/Marco oli 22-vuotias korkeakouluopiskelija lähtiessään Bosniaan. Jos kirjan päähenkilö edustaa oikeasti hänen ajatteluaan, niin muutama seikka paljastuu. Hän oli käynyt armeijan ja saanut RUK:ssa koulutuksen tiedusteluryhmän johtajaksi. Sotilaalliset arviot olivat erinomaiset:
"Ihannoin armeijaa ja nyt on aika selvittää, onko minusta tosipaikan edestä mihinkään vai paskonko housuihini."
Kun palkkasotilaiden vt-johtaja Doc kyselee syitä liittymiseen on vastaus ehkä tarkoituksellisen hämärä koska kyseessä on kuitenkin reserviläinen:
"Olen sotilas, mutta Suomen armeijassa on liian tylsää. ... En halua olla siviilimaailmassa."
Päähenkilö sanoo, että Suomessa oli mahdotonta puhua asiasta. Jos hän sitä yritti, eivät vanhemmat olleet kuulevinaan tai isäni sai raivokohtauksen.
"Kai asia on niin absurdi, ettei siihen voi oikein suhtautua."
Lapsen vanhempien mielestä näin on täytynyt olla, sillä poika oli juuri saanut stipendin opiskelijavaihtoon Tanskaan ja hänellä oli tyttöystävä. Tällaisesta tilanteesta lähtö vieraan valtion sotaan on tolkuton. Mutta minkäs teet:
"En ole koskaan ollut niin varma mistään asiasta kuin päätöksestä lähteä sotaan. Miksi näin on, sitä en osaa selittää."
Jos asiaa ei osaa tai halua selittää, niin tuskin ulkopuolisetkaan osaavat siihen suhtautua.
Merkittävä huomautus on mielestäni tekijän kirjaus sodan kokeineiden miesten tunnoista:
"Siviilimaailman lait saattavat tuntua epäoikeudenmukaisilta, heikkoja suosivilta."
Tosiaan, myötätuntoa tässä tarinassa ei löydy hakemallakaan. Palkkasoturit tappelevat välillä vapaa-aikana keskenäänkin. Eikä raskailla marsseilla suinkaan auteta väsyneitä ja jälkeen jääviä taistelutovereita siten kuin kotimaassa "jossa huonokuntoisten paskahousujen kasat tulivat vahvempien kannettaviksi aina jossain vaiheessa tiukempaa marssia".
Sääli on sairautta, toteaa muukalaislegioonan käynyt sveitsiläinen Lex. Kirjan loppupuolella päähenkilö käskeekin eliminoida Lexin, jonka henkinen tasapainottomuus alkoi olla uhka ryhmän muille taistelijoille.
Mutta voiko palkkasotilaiden motivaatiota hakea täydellisestä ulkopuolisuudesta? Heitä eivät suojele Geneven sodankäyntiä koskevat säännöt. Varmaan he kokevat, ettei siinä tapauksessa heidänkään tarvitse noudattaa mitään sääntöjä:
"Bismark istuskelee pöydässä ympärillään joukko mustapukuisia HOS-sotilaita. Miehistä ikävimmän näköinen selvittää käsillään rivosti elehtien jotain ja muut nauravat. Bismark, joka puhuu sujuvasti kroaattia, kääntää, että HOS-Tomislavgrad on ollut puhdistamassa jotain lähistön muslimikylistä ja että pojat vertailevat nyt raiskausjuttujaan.
Saan kuulla, että kyliin hyökätessään miehillä on mustien univormujen lisäksi mustat kommandopipot päässään, ettei sotarikollisia voi myöhemmin tunnistaa. Järkevästi ajateltu."
Kirjoittaja lisää lukijan tuskaa hakemalla ymmärrystä rikoksille:
"Kun stressi on kova ja alkukantaiset vaistot nousevat esiin, ei ihminen ole enää sama, kuin mihin siviilimaailmassa on totuttu. Joskus kontrolli pettää, mopo karkaa käsistä. Silloin naisia raiskataan ja sotavankeja teloitetaan. Näitä tekoja ei vain pysty ymmärtämään, saati sitten tuomitsemaan siviilielämän moraaliin perustuvista lähtökohdista. En halua puolustella sotarikoksia, totean vain että joskus tilanne riistäytyy käsistä."
Kirjassa kuvataan eräiden operaatioiden kulkua sekä erikoisen tarkasti erilaisten aseiden toimintoja. Lisäksi kerrotaan armeijaan oleellisesti kuuluvasta ajan tappamisesta ja sotilaiden vapaa-ajan käytöstä. Tekijä valaisee myös hiukan Bosnian sen hetkistä tilannetta. Kirjoittajan mukaan Bosniasta oli tullut varastettujen autojen hankintapiste sekä Euroopan huumevarasto, josta kamaa kuljetetaan edelleen muualle Eurooppaan. Maa oli tilanteessa, jossa vahvat miehet voivat tehdä käytännössä mitä vain kuten Venäjällä. Poliisia ei käytännöllisesti katsoen ollut ja sota oli tuottanut päteviä ja häikäilemättömiä asemiehiä. "Hertsegovinalainen mafia vetää raakuudessaan varmasti vertoja Sisilian ja Venäjän vastaaville järjestöille, mutta on vielä askelen verran jäljessä organisaatioltaan. Lopullinen järjestäytyminen on vain ajan kysymys."
Tehokkuus, tunteettomuus ja vahvemman oikeus sopivat myös natsi-ideologiaan. Kirjan päähenkilö liittyi Bosnian Kroaattitasavallan puolustusvoimiin HVO:hon. Tuolloin Bosniassa sotivien eri ryhmittymien joukossa erityisen merkittävä oli HOS. Se oli tuonut Kroatiaan ensimmäiset ulkomaalaiset palkkasotilaat. Se oli toisen maailmansodan aikaisen fasistihallinnon Ustašan perillinen ja ultranationalistisen HSP-puolueen sotilaallinen siipi, pelätty Crna Legia eli Musta Legioona. HOS ylläpiti sotilasvankilaa ja teki sotapoliisioperaatioita, puhdistuksia muslimikyliin. Lisäksi se osallistui HVO:n kanssa taistelutehtäviin. Uusnatsit, rikolliset ja viranomaisia piileskelevät tunsivat vetoa sen aatteeseen.
HOS:n sotilaat käyttivät kokomustaa univormua. Sodan alkuvaiheessa sen kasarmin lipputangossa saattoi liehua hakaristilippu. Vartiomiehet tekivät natsitervehdyksiä ja T-paidoissa oli entisiä keskitysleirikomentajan kuvia. HVO vaati, että näkyvimmät natsiarmeijan merkit oli poistettava näkyvistä, kun YK ja muut kansainväliset tarkkailijat saapuivat paikalle, sillä he tuskin halusivat nähdä Balkanilla sotaa käyvää natsiarmeijaa.
Kirjaa on vaikea luonnehtia lukuelämykseksi, mutta vaikuttava se on. Siinä on aavistavinaan sellaisia henkisiä tekijöitä ja kulttuurisia arvoja, joita vallanpitäjät saattavat käyttää, kun he haluavat muokata pojista "miehiä" ja teurastajia omiin tarkoituksiinsa. Erikoisen kummastuttavaa lukiessa oli tunne kirjoittajan täydellisestä aatteettomuudesta. Hitlerin kannattajillakin oli edes jonkinlainen peruste harhaiselle ajattelulle.
"Bosnia on toinen planeetta, josta en voinut puhua kenenkään kanssa. Ainoastaan yrittää kertoa, millaista siellä on. Kukaan ei voi ymmärtää. Niin kuin John Morris sanoi joidenkin hullujen vieritettyä vuorelta alas merimiinoja muslimikylään: 'Harmi vain, että kukaan ei fucking usko tätä!' Siviilien maailma ei ole mitään minulle. Se ei kiinnosta. Arvostan kyllä monia ihmisiä, jotka siellä elävät, mutta minun maailmani se ei ole. Oma vereni on jo myrkyttynyt."
Tommi
Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000) Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002) Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)
Mrs. Woolf: ”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse. Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923. Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”
Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.
Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä. Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.
Mrs. Woolf: ”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille. Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”
Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.
Kun lapsi joutuu koulussa opettajan vihakampanjan kohteeksi, miten siitä voi selviytyä? Romaanissa Hävitys 1990-luvun peruskoulun tapahtumat ovat kuin kauhutarinasta. Opettaja suosii selvästi joitakin tyttöjä ja vainoaa yhtä. Hän ärsyyntyy, kun tämä yksi tietää ja tahtoo tietää lisää, hän vaientaa kysymykset, kyseenalaistaa lapsen tiedot ja jopa havainnot, yllyttää luokkatoverit tätä yhtä vastaan. Ja tämä tapahtuu ”tasokkailla” musiikkiluokilla.
Opettaja on niin epäjohdonmukainen palautteessaan ja kurinpidossaan, että vääryys huutaa taivaisiin. Tämä yksi jätetään ulkopuolelle, häntä saa töniä ja tuuppia, hänelle saa huudella. Häntä ei kai olisi kaivattu Kaarinan musiikkiluokille laisinkaan; hän tulee Littoisista, ja opettaja ihmettelee kaikkien kuullen littoislaisten valintaperusteita. Opettaja on epätasapainoinen, arvaamaton, ja peliä pelaavat lapset osaavat vetää oikeasta narusta, mutta tämä yksi ei tahdo teeskennellä, ja taistelu opettajan kanssa saa pian kafkamaisia piirteitä. Tekeepä hän mitä tahansa, tulos ei kelpaa opettajalle, ja hän on vapaata riistaa kaikille kiusaajille. Välitunteja, ruokailuja, siirtymisiä paikasta toiseen värittää pelko, ellei suorastaan kauhu.
Opettajien on ihmeen vaikea tehdä koulukiusaamiselle mitään. Sille, että lasta nimitellään, uhkaillaan, mukiloidaan, hänen tavaroitaan siepataan ja kätketään jne. Ratkaisu on tuttu ja kyseenalainen: kiusattu vaihtaa koulua.
”Mä ehin vaihtaa peruskoulun aikan kolme kertaa kouluu, Luostis oli jo toka ja koskaan ei ees puhuttu et joku muu vois joutuu vaihtaan. Eikä niil siirroil ollu ikin mitään vaikutust ja kaikis kouluis oli muka tosi tiukka linja kiusaamisen suhteen, nollatoleranssi, nii ne ain sanos et kiusaamista ei suvaita yhtään… Enkä mä sillo viäl ymmärtäny sitä vaiks se vaivas mua iha älyttömän paljon et onks se jotai välinpitämättömyyttä vai eiks ne iha oikeesti tajuu tai nää tai osaa auttaa. Mut sit myöhemmin mä oon käsittäny et se onki ihan ymmärrettävää ja oikeestaan aika mielekästä. Et se johtuu siit ryhmähengest. Ku opet haluu et luokal ois hyvä henki ja siks ne inhoo jos niiden pitäs puuttuu joonki tommoseen ikävään.”
Iida Rauma on sanonut julkisuudessa, että kaikki kirjassa oleva on totta ja hänelle lapsena ja nuorena tapahtunutta. Rauma on myös sanonut kirjoittaneensa romaanin kostoksi yhteiskunnalle. Se, että kertoja nimeltä A painii alter egonsa, ”kirjailijaminänsä” kanssa ja etäännyttää tapahtumia kertomalla ne epäsuorasti, on tehokas tyylikeino.
Romaanin teema on siis koulukiusaaminen tai oikeastaan lapsiin kohdistuva väkivalta sekä sen esilletuominen, että elämme lapsivihamielisessä maassa. Kenenkään aikuisen ei tarvitse sietää sellaista kohtelua kuin mitä koulukiusatut lapset joutuvat pahimmillaan kestämään. Kirjassa protestoidaan voimakkaasti sitä vastaan, että kiusaamisesta herkästi tehdään yksilöiden välinen asia, vaikka pitäisi tutkia ryhmädynamiikkaa sekä puuttua nopeammin pihoilla ja käytävillä vähänkin eskaloituneisiin tilanteisiin. Pitäisi tunnistaa, että joskus opettajan suosikkioppilaat ovat pahimpia kiusaajia, kuten Rauman tapauksessa.
Kyytiä saavat myös koulukiusaamista käsittelevät pedagogiset opukset, niiden ”alentuva hyminä” sekä kiusaamista torjuva suomalainen KiVa koulu -kampanja, joka vastikään on saanut 2,5 miljoonan euron hanketuen geenitutkimusta varten, siis lähestyäkseen kiusaamistapauksia ihmisten geneettisistä eroista käsin; ovatko jotkut luonnostaan tunnekylmiä kiusaajia ja jotkut toiset ”parempia” uhreja? Ei uskoisi, että 2020-luvulla asiaa lähestytään noin oudosta kulmasta.
A joutuu yläasteella jopa kuristamisen kohteeksi, tuntee tukehtuvansa, puolustautuu lyömällä, minkä seurauksena hän saakin syyt niskoilleen ja joutuu pyytämään anteeksi kuristajaltaan. Rauma kuvailee absurdia kauhua kuraattorin vastaanotolla:
”Sä voit puhuu sun tunteista, kuraattori sanoi, pelottaako sua? Eikä A tajunnut, miten hänen tunteensa liittyivät käsillä olevaan kaameuteen, mikseivät aikuiset vain voineet olla sitä mieltä, että kuristaminen oli väärin ja sillä selvä, mutta juuri sitä mieltä ne eivät olleet, juuri siinä kohdassa ne vaihtoivat puheenaihetta tai alkoivat udella hänen tunteistaan. Valmiiksi avatun nenäliinapaketin vihjaileva odotus, rasvatahraisten silmälasien läpi tihkuva tuijotus, yhtä hyvin kuraattori olisi voinut laskea nihkeän kämmenensä A:n reidelle ja hinkata ja tavallaan tämä hinkkasi. Eikä häntä pelottanut, A sanoi, hänestä tuntui, että hän vajosi, mutta sitä hän ei aikonut kertoa kuraattorille, miten hän olisi voinutkaan, kun sopimus siitä, että hänen tunteensa olivat mielekkäässä suhteessa todellisuuteen, oli sanottu irti, hänen kokemuksensa oli muutettu oireeksi, ja jos hän yrittäisi selittää sen kuraattorille, sekin palautettaisiin yhdeksi hänen oireekseen, ”- – –
Hävitys ällistyttää ideatason runsaudellaan. Systeemin nujertamat lapset rinnastetaan menneiden aikojen hylkiöihin, hysteerikkoihin, vainottuihin ja alistettuihin. Ne väkivallan kehät, jotka sulkevat sisäänsä yksittäisen koululaisen, laajenevat globaaleiksi, kaupunkien tuhoon, historiattomuuteen ja maailman kokonaisvaltaiseen raiskaamiseen.
1990-luvulla koulua käyneet eläytyvät varmasti myös yksityiskohtiin. Lamaleikkausten kohteiksi joutuneet koulut, sijaisten puute, ysärivaatteet, poppikappaleet, seinättömien tilojen muoti (”lisääntyneet aistiärsykkeet rikasta ja kuohkeaa maaperää keskittymisongelmille, oppimisvaikeuksille ja turhautumisen purkautumiselle aggressioksi”).
Iida Rauma on puhunut paljon julkisuudessa kirjastaan, kertonut kokemuksistaan. Tällaisissa tapauksissa syntyy helposti värittynyt, mutta puutteellinen ennakkomielikuva. Näin kävi ainakin minulle. Hävitys on niin paljon enemmän kuin henkilökohtaista kostoretkeä. Kaarinan koulukauhujen rinnalla elää ja hengittää voimakkaasti Turku, kirjailijan asuinkaupunki, jonka historian tietoinen tuhonta tuodaan yksityiskohtaisesti päivänvaloon. Ihmettelen, jos Iida Rauma ei saa tästä hyvästä jotakin Turku-tietoisuuspalkintoa, niin elävästi hän nostaa esiin Turun paikallistietoa, anekdootteja, kehityskulkuja oman historiansa luotaamisen lomassa. Loisteliaasti kirjoitettu Hävitys ansioituu myös turkulaisen murteen tallentajana.
Kirjan tärkein asia silti on nostaa kissa pöydälle. Mitä peruskouluissa oikein tapahtuu, ja kuka kantaa vastuun koulukiusatun lapsen elämän pilaamisesta?
Ison uusmaalaisen maalaistalon emäntä, kolmen lapsen äiti, sairastuu ja romahtaa. Tulee ero, ja nainen joutuu muuttamaan Helsinkiin omilleen. Hän löytää kirjoittamisesta henkireiän, toipumisen työkalun ja uuden ammatin. Hän solmii uusia suhteita ja pohtii kaikkea tapahtunutta kirjoittaen. Hänestä tulee kirjailija.
Ann-Mari Lindbergin omaelämäkerrallinen romaanitrilogia ilmestyi vuosituhannen vaihteessa: Romahdus (1996), Mahdollisuus (1998) ja Hyvitys (2000). Alkukielellä ruotsiksi trilogia kuulostaa uljaammalta, Kraschen, Chansen, Revanschen. Toisen osan ilmestyttyä Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto antoi Lindbergille tunnustuspalkinnon psyykkisiä sairauksia kohtaan tehdystä ymmärtämisen edistämistyöstä. Trilogian jälkeen Lindberg on julkaissut teoksen Uudisraivaajaelämää Porkkalassa (2005).
Luin aikoinaan trilogian kaksi ensimmäistä osaa tuoreeltaan, kolmas taisi hautautua silloin työkiireisiin. Solmitaanpa siis langat Aarrearkku-kirjablogin merkeissä, nämä kirjat näet kestävät aikaa.
Hyvitys jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä Ann-Mari kohtaa pitkästä aikaa aikuisen poikansa, joka on asunut vuosia maailmalla. Äiti jännittää tapaamista, pohtii äitiyttään ja huonojen tähtien alla tapahtunutta viime kohtaamista. Tämä poika, esikoinen, oli kolmentoista, kun äiti sairastui. Yhteys löytyy jälleen. Ann-Mari, äärimmäisen herkkä ihminen, kokee voimakkaasti niin ilon kuin epätoivonkin, ja muistot nostattavat herkästi uusia tunnemyrskyjä.
Lindberg kuvailee kauniisti ihmisen tarvetta yhteyteen sekä rakkauden ja fyysisen läheisyyden tarvetta. Kertoja etsii, uskaltaa yrittää, erehtyy, pettyy ja yrittää uudelleen. Kavaljeerien edesottamuksissa on surkuhupaisiakin piirteitä. Ann-Mari ystävystyy myös monien naisten kanssa.
Ystävyyden tiellä on esteitä aina vastapelurien sosiaalisesta kömpelyydestä mielen järkkymiseen ja kuolemaan. Yksi epävakaa miesystävä joutuu Hesperian suljetulle osastolle, kertoja käy miestä tapaamassa, muistaa itse olleensa kauan sitten samassa jamassa samassa paikassa ja tuntee syyllisyyttä tervehtymisestään.
Toinen osa käynnistyy Ruotsin-risteilystä, jonka kertojan lapsuudentoveri Lena tarjoaa. Naiset ovat reissussa kaksistaan. Vaikka vertailu vauraaseen perheelliseen ystävään tuntuu kipeältä, uudet virikkeet piristävät. Heti matkan jälkeen Lenan pitkäaikainen puoliso kuolee, ja Ann-Mari osallistuu hautajaisiin. Lena-leski jää yksinäisenäkin keskelle elämää, suvun ja ystävien huolenpidon kohteeksi, hänellä on kesäpaikka, jonne hän kutsuu Ann-Marin. Näiden jaksojen keskustelut sisältävät paljon hykerryttävää ja oivaltavaa maailman muuttumisesta.
Hyvitys on muutenkin sävyltään lämmin, tarjoten huumoria yllättävissä kohdissa, ja kerronta niin luontevaa ja pakotonta, että kirjaa lukee mielellään ja olisi lukenut vaikka pitemmästikin.
Kirjailijan välit perheeseensä eivät ole helpot. Poika läksyttää kirjeissään äitiä tuhlaavaisuudesta ja itsesäälistä. Äiti koettaa koota itseään.
”Tunnen itseni suunnattoman väsyneeksi – ja vanhaksi. Minua hävettää yrittää kirjoittaa kirjoja. On myöhäistä aloittaa kuusikymmenvuotiaana. Aikaisemmin minulla ei ollut tilaisuutta, ja nyt sekä taloudelliset seikat että terveys asettavat esteitä. Mikä vika minussa on? Itken, yö on sysimusta. Saan taistella kaikin voimin tuhon ajatuksia ja alemmuudentuntoa vastaan. Haen hyvitystä – aion tarttua härkää sarvista – olen sanojen matadori – aion pitää vallan omissa käsissäni.”
Hän saa kuitenkin hyvää palautetta kirjoistaan ja mediajulkisuutta. Se herättää kateutta. Terapeutti onkin varoittanut, että mitä enemmän julkisuutta, sitä enemmän kateutta. Ann-Marin väitetään tyrkyttävän itseään, vaikka joka haastattelu on syntynyt median aloitteesta. Jos ei muuta ilkeätä keksitä, niin: ”Onkohan sinulla mitään muuta kirjoitettavaa?” Ja syyllistetään: ”Sinun pitäisi ajatella omaisiasi.” Familjen är värst: sisar uskoo Ann-Marin ”nauhoittavan kaiken” ja puhuvan pahaa.
Lienee ikuisuusongelma vuosisadasta toiseen: kirjailija kirjoittaa omasta elämästään, ja lähimmäiset valittavat, että ei ole totta, miten saatat väittää noin, ei tapahtunut ja minä ainakin muistan toisin. Kirjailijan oma kokemus on kuitenkin totta, ja ainahan omainen voi kirjoittaa oman versionsa tapahtumista? Joskus näitä debatteja seuratessa nousee mieleen, pitävätkö suurinta meteliä ne, joilla on jotakin omallatunnollaan.
Kirjan koskettavimmassa jaksossa kertoja käy läpi omat psykiatriset potilastietonsa, jotka käynnistävät muistojen sarjan. Hän saa vahvistuksen kaikelle sille, mitä Romahdus käsittelee. Lista tapahtumista, lääkkeistä, hoitokeinoista. Lähimmäisten kirjalliset lausunnot tuovat lisävalaistusta. ”Omat epäilyni, se kaikki minkä olen torjunut mutta tiennyt, on nyt avoimena silmieni edessä, kirjallisesti todistettuna.” Perheväkivalta, uskottomuus, sairas parisuhde.
Hän joutuu myös kohtaamaan vihansa äitiään kohtaan, äitiä, ”jolla ei ollut koskaan omaa mielipidettä mistään ja jonka täytyi aina kysyä isältä lupa”. Samoin kuin äiti on nujerrettu ja alistettu, niin Ann-Marikin, vaikkei samalla tavoin; hän keräsi vihansa sisälleen ja sairastui.
Ann-Mari Lindberg on syntynyt 1930-luvulla, ja hänen kirjoistaan ovat saaneet lohtua monet hänen oman ikäpolvensa naiset. Ja nuoremmatkin.
”Moni nainen on kääntynyt puoleeni, ja kaikille meille on ollut yhteistä vilpittömyys ja hyväuskoisuus, jotkut sanovat sitä naiiviudeksi. Olemme miesten uhreja, vihattuja, haukuttuja, hakattuja, potkittuja, pahoinpideltyjä, hyväksi käytettyjä, raiskattuja, kidutettuja – psyykkisesti ja fyysisesti. Olemme yrittäneet jaksaa viimeiseen saakka, välttäneet riitoja, olleet hiljaa, vaienneet vaikeat kokemuksemme kuoliaiksi.”
Jälleen hän palaa kirjoittamiseen, uskoen, että pahasta voi kasvaa hyvää ja onnettomuuden kääntää siunaukseksi. Kristillinen vakaumuskin auttaa häntä eteenpäin. Hän tajuaa, että elämä olisi voinut mennä aivan toisin, jos hän olisi saanut apua, tukea ja rakkautta. Nyt hänen täytyy uskaltaa erottua massasta. ”Uskaltaa seistä yksin – jäädä yksin – ajatella yksin – kaikkien hyväksi, ja tarpeen tullen myös kaikkia vastaan.” Tässä viitataan Romain Rollandin aforismiin, joka on myös kirjan mottona.
Kestävän kehityksen asuntoalue. Toim. Pekka Rytilä ja Kari Sundell. Osuuskunta Suomen Asuntomessut ja Rakennusalan Kustantajat 1992.
Tämä sattumalta käsiini päätynyt vaatimattoman oloinen kirjanlipare osoittautui sangen kiinnostavaksi. Noin satasivuinen teos ilmestyi aikoinaan asuntomessujen 25-vuotisen taipaleen kunniaksi vuonna 1992. Sen alkuosa on raportti VTT:ltä tilatusta tutkimuksesta, joka selvitti rakennettuja asuntoalueita kestävän kehityksen kannalta. Kirjan loppuosa koostuu alan asiantuntijoiden käymästä keskustelusta näkökulminaan muun muassa asumisen ergonomia, ekonomia ja etiikka.
Kirjaa on kutkuttavaa lukea 2020-luvulla, kun tiedämme, mitä 1990-luvun alun jälkeen on tapahtunut ympäristöasioissa ja asuntorakentamisessa.
Tutkimuksessa arvioitiin neljän erilaisen asuntoalueen ekologisuutta koko asuntoalueen elinkaaren kannalta. Elinkaareksi määriteltiin jostakin syystä 40-43 vuotta – asia, josta professorit vähän kiistelevät kirjan loppuosan keskusteluissa.
Huomioon otettiin rakennusvaiheen materiaaliasiat, käyttökustannukset, lämmityksen hinta, polttoainekustannukset erilaisissa kaavoitusratkaisuissa ja niin edelleen. Alue 1 oli tiiviisti rakennettu pientaloalue, alue 2 väljästi rakennettu pientaloalue, alue 3 väljästi rakennettu alue, jossa oli sekä pientaloja että kerrostaloja, ja alue 4 lähiömäinen, tiiviisti rakennettu kerrostaloalue.
Lämmitystavat vaihtelivat, ja lopputulema oli, että lämmityksen näkökulmasta energiaa säästyi parhaiten pientalossa, jossa oli talokohtainen lämmitys. ”Kestävän kehityksen asuntoalue kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa lämmitykseen sitä kautta, että rakennusten vaipat ovat energiataloudellisia ja asunto- ja talokohtainen energiansäästö motivoitua ja toimivaa.” Jos taas ajateltiin, minkä asuntotyypin rakentaminen kulutti eniten energiaa, niin syyttävä sormi sojotti betonisiin kerrostaloihin, sillä tuotantovaiheessa betonin työstäminen kaikkine vaiheineen nielee energiaa.
Suositusjohtopäätös oli, että esimerkiksi aurinkoenergia pitäisi valjastaa käyttöön, ja suosia rakennusmateriaaleissa energiaystävällisiä vaihtoehtoja (lue: puuta). Ainesosia käytettäisiin kernaasti uudelleen, kun rakennuksia tai niiden osia uusittaisiin.
Mikään aluetyyppi ei ollut absoluuttisesti hyvis tai pahis. Kuitenkin raportti toteaa, että ”yhdyskuntarakenteen tarpeeton väljyys on tuhlausta”.
Tiettyä idealismia oli ilmassa: ”Kestävän kehityksen asuntoalueelta löytyy omatoimisia, taloudellisia, yhteistyökykyisiä, kulttuuriarvoja kunnioittavia ja tulevaisuuteen uskovia ihmisiä.” Siis reipasta ja viisasta väkeä.
Keskusteluosuuden alkajaisiksi kerrotaan kestävän kehityksen määritelmä, joka pohjautui Brundtlandin komission mietintöön: se on sitä, että mahdollistetaan nykyisille sukupolville heidän tarpeittensa tyydyttäminen ilman että viedään tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää heidän tarpeensa. Ensin näkökulma painottui ekologisuuteen, myöhemmin mukaan tuli vaatimus sosiaalisesta ja taloudellisesti kestävästä kehityksestä.
Torsti Kivistö, tekniikan tohtori ja VTT:n laboratoriojohtaja, korostaa ilmakehän hätätilaa, siis vuonna 1992. Nyt kun ilmakehän ja merien saastumisesta on ollut tutkittua tietoa tarjolla ainakin viisikymmentä vuotta, voi ihmetellä, miksei professorienkin mainitsemaa perussyytä, ihmisten liiallista määrää maapallolla saada mitenkään agendalle. Rakennustaidon päätoimittaja Pekka Rytilä sanoo kirjassa suoraan: ”Olen aivan vakuuttunut siitä, että olemme menossa hyvin vakavaan kriisiin tässä maailmassa, ja se edellyttää nimenomaan kriittisen ajattelutavan kehittämistä ja poliitikkojen couragea ottaa vastuuta päätöksistä.”
Lisää jännittävää ajankuvaa. 1990-luvun alun Suomessa pohdittiin vielä, mahtuvatko ympäristöystävällisyys ja kasvava kansantuote mitenkään samaan lauseeseen. Ja maassa vallitsi jonkinlainen nihkeys puurakentamista kohtaan. Heikki Poijärvi, tekniikan tohtori ja VTT:n tutkimusjohtaja, kertoo taistelleensa 10 vuotta VTT:n puulaboratorion puolesta, että puurakentaminen edistyisi. Esteetikko, taidehistorioitsija ja kulttuurin moniottelija Henrik Lilius selittää, että Suomessa on perinteisesti pidetty puutalossa asumista halpa-arvoisena ja kivitalossa asumista hienona. Se on ikään kuin meillä verenperintönä. Erkki Helamaa, arkkitehti ja rakennusopin emeritusprofessori kertoo: ”Sanottiin nuorena miehenä, että jos hammaslääkärin nait, niin se on kuin kivitalon omistaisit. Ei puutalosta puhuttu mitään.”
Mitä tulee asuntomessuihin, joiden kunniaksi kirja koottiin, niin eivät nekään ole enää entisensä. Koronavirus on tärvellyt parit messut, ja jo ennen sitä kävijämäärät laskivat. Kun huippuvuonna 1988 Turun asuntomessuja katseli 232000 kiinnostunutta, niin viime kesänä 2021 Lohjalla pyörähti 80000 ihmistä. Viimeisten ”ennen koronaa”-asuntomessujen saldo Kouvolassa 2019 oli 114000.
Ja eikös itse asuminen ole muuttunut siksi, että nykyisin työ tunkee ihmisten koteihin yhä voimakkaammin. Ensinnäkin ihminen on digitaalisten vempeleitten ansiosta periaatteessa tavoitettavissa 24/7, ja koronapandemia pakotti tai salli suuren osan työssäkäyvistä kotiin töihin. Nyt niin sanotussa hybridivaiheessa etsitään taas uusia käytäntöjä, ja asumisväljyyttä on mietittävä myös kotona tehtävän työn näkökulmasta.
Helinä Siikala: Ilon alkeet. Otava 2006. (Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1992)
Marraskuun hämärässä kirpputorilla minua veti puoleensa kirjankannen hilpeä kuunaama ja nimi Ilon alkeet. Monin eri kansin uusintapainoksia saanut teos on tutkielma elämän perimmäisistä kysymyksistä: kuka olen, kuka määrittelee mitä minun pitää olla?
Kirja alkaa niin pitkällä esipuheella apostoli Paavalille, että aloin jo epäröidä, sillä en erityisesti hae tilaisuutta syventyä Paavalin neronleimauksiin. Mutta Paavalistapa horisontti laajenee nykyaikaan, nykyajan ihmisen olemisen ongelmiin. Kun ihminen rimpuilee oman psyykkisen painolastinsa, nykyhetken suorituspaineiden ja kaiken yllä häälyvien globaalien haasteiden kanssa, tuloksena voi olla kasvava ahdistus. Tarvitaan vastalääkettä, tietoista ilon herättelyä.
Siikala houkuttelee lemepästi ihmistä pitämään huolta itsestään, olemaan armollinen. Koska kirjan nimikin on Ilon alkeet, Siikalan ideana on että ihminen sallisi itsensä olla iloinen ja tyytyväinen. Vaikka on niin, että ”Ihmisen luonnollinen tunne: olen ansassa, olen elämän ja kuoleman armoilla. Elän tai kuolen, sama epävarmuus ja pelottava tuntemattomuus vastassa” niin tätä ahdistusta vastaan voi ja kannattaa tietoisesti työskennellä.
”Milloin viimeksi vain olit, sinä, kokonaisen aamun tai jopa päivän, olit, tekemättä muuta kuin mitä nyt satuit tekemään, venyttelemään pitkään sängyssä — -”
Kirja etenee polveilevasti filosofoiden. Se ei ole minäselostusta Siikalan omasta elämästä. Toki hän on äänessä itsekin ja suoraan, mutta lisäksi hän katselee maailmaa vaihtelevasti eri ihmisten, miesten, naisten, silmin, antaen henkilöiden ”puhua” pohdintojaan. Siikalan lääkärikokemus heijastuu kokonaisvaltaisesti näissä monologeissa, hän on ihmisen puolella, myötätuntoinen. Lääkärinä hän on myös hyvin tietoinen siitä, miten sidoksissa olemme kehoihimme ja miten keho kertoo lahjomattomasti, mitä milloinkin on menossa.
Ihmisellä on onneksi vapaus valita. ”Elämällä on ehdoton luottamus sinuun ja rakkauden voimaan. Se ei hätäile eikä huolehdi. Jonain päivänä kuulet, tai olet kuulematta. Jonain päivänä vastaat sille, kyllä, tai jatkat kieltäytymistäsi. Elämä pysyy samana, sinun vastauksestasi riippumatta; sen rajan elämä on itselleen asettanut, että siinä kaikki on, jo olemassa, ja hyvin.”
Tekemällä kehollisesti hyviä ja voimaannuttavia asioita, kuten varaamalla ohjelmoimatonta aikaa, rentoutumalla, hengittelemällä jne. ihminen voi kohentaa oloaan paljonkin. Ihminen kaipaa turvaa, rauhaa, syliä, yhteyttä ja mielekkyyden tunnetta. Tätä kaikkea Siikala pohtii. Haavoitettua sisäistä lasta voi hoitaa vanhanakin.
”— anna itsellesi mollamaija, kallis ja ylellinen, rimpsullinen kukkamekko ja pitsit, silkkitukka ja ripset, nahkaa punaiset lakerikengät, sitä nukkea ei ollut kuusikymmentä vuotta sitten sinun lapsuudessasi, taivalten takana, jossain, mökissä;— anna itsellesi lupa haluta, monesti riittää että annat mieliteon olla, että kuuntelet sitä kuin kuuntelisit lapsen supatusta, ja ylihuomenna olet sen jo unohtanut tai naurahdat hupsutusta. Anna lapselle lupa haluta ja huomaat piankin, miten se alkaa kiinnostua maailmasta, katsella ja kuunnella, yllättyy, keksii että täällä on muitakin. Vähitellen pääset sinäkin itsesi reaaliaikaan.”
Minua kiinnosti myös 1990-luku, joka kirjan sivuilta kajastaa. Teos on ilmestynyt vuonna 1992, ja tulevasta lamasta näkyy jotakin vaikkapa uutisotsikkoluettelossa, joka symbolisoi kaikkialta tulvivia rasittavia ärsykkeitä. (Niinpä niin, ihmistä stressasi jo silloin ‒ ja internet, älypuhelimet ja somehelvetti olivat vasta tulossa!)
”joka vuosi, kun Saksan 130-kiloinen liittokansleri palaa Itävallasta mökkilomaltaan, hän on laihtunut muutaman kilon; tukkukaupan alamäki loivenee; Kovalan yhtiöt velkaa lähes 6 miljoonaa; hotelli Tallukka meni konkurssiin – – – lama painaa päälle ja se näkyy myös Tukholman katukuvassa; kuulutus kiinteistön pakkohuutokaupasta, kuulutus kiinteistön pakkohuutokaupasta…”
1990-luvun alussa oli vielä lyhyt aika korskeasta 1980-luvusta kulutusjuhlineen. Hyvänmielen vinkkeinä kirjassa neuvotaan kiertelemään huvikseen kauppakeskuksissa ja hypistelemään tavaratalossa kalliita iltapukuja. Jäin miettimään, antaako kukaan enää vastaavia vinkkejä, kun ekologisuudesta on tullut uusi normi.
Mutta palataanpa (kuten kirjassakin) vielä Paavaliin, tuohon piikkiin kristityn naisen lihassa. Jos mies on syntinen, niin Paavalin katsannossa naisen syntisyydelle ei ole vertaa. Nainen paratiisissa antaa pettää itsensä ja houkuttelee sitten miehenkin syntiin mukaan. Siikala toteaa, että tältä pohjalta suomalaisissa ankarissa hengellisissä liikkeissä mentiinkin pitkälle, naiset uskoivat itsensä alusta saakka niin syntisiksi, että kaikki ilo ja nautinto oli syytä varmuuden vuoksi kieltää.
”Voidakseni olla läsnä ruumiissani minun on hylättävä Paavalin oppi ja lakattava hänen laillaan huokailemasta ’pelastumista tästä kuoleman ruumiista’. Enemmänkin, minun on tietäen tai tietämättäni löydettävä yhteys yliluonnolliseen. — Minulla on täydellinen vapaus nähdä ja nimittää ihminen ja hänen ruumiinsa myös täydelliseksi. Voin valita mallikuvaksi sen, että ihminen on. Vain on, milloin mitäkin ja mitenkin. Silloin hän on täydellinen, aina.”
”Anna itsesi olla, miten milloinkin, niin kuin nyt olet; vain kuuntele ja katso. Elämä täyttää sinut ja sitten tiedät, miten niin rakkaus on suurin. Sanottavissa se ei ollenkaan ole; sinun on itse uskallettava.”
Kuuntele sydäntäsi, sanoo Helinä Siikala ja niin teen. Ehkä poikkean jopa siellä kauppakeskuksessa hypistelemässä.
”Viiden vuosisadan historia. Kunnian Ruotsin ensimmäisenä yliopistonopettajana saa kaimani Andreas Bondonis, joka 1438 määrättiin pitämään luentoja Upsalan tuomiokirkossa. Pitikö hän niitä on epäselvää. Mutta se tiedetään, että kun yliopisto 1477 varsinaisesti perustettiin, luennoilla istui ahkera opiskelija nimeltä Olaus Johannis Gutho merkiten tunnollisesti muistiin kaiken kuulemansa. Ehkä hän ei ollut kovin etevä, koska opiskeli liki kymmenen vuotta, mutta uuttera ja huolellinen hän oli. Luentomuistiinpanoja, joita hän keräsi myös opiskelutovereiltaan, kertyi seitsemän suurta nidettä.”
Kirjansa alussa Antti Eskola on juuri saapunut Upsalaan. Hänellä on työn alla suuri, kansainväliselle yleisölle tarkoitettu teos. Sen on tarkoitus luoda sosiologian kentälle uusi kieli ja uusia metodologisia karttoja, sillä vanhat tutkimusmenetelmät alkavat olla aikansa eläneitä. ”Taulukkotutkijat” tarvitsevat uutta evästä reppuun, mutta sitä mikä hänellä nyt on rakenteilla ei voi tehdä entisin piirustuksin. Eskola paniskelee ongelman kanssa miten kertoa kuinka sosiologian tutkimusmenetelmät ovat kolmen vuosikymmenen aikana ”kehittyneet”, sillä hänestä ”menetelmää” ei enää ole. Upsalassa hän toivoo löytävänsä sielunrauhaa, jota hän ei oman yliopiston liepeiltä löydä. Työpäiväkirja on kertomus siitä, miten hän esikuvansa Guthon tavoin kerää tarvittavia muistiinpanoja. Tämä raikas ja hämmentävä kirja on ”pamflettikirjallisuutta”, josta termistä Antti Eskola ei itse pitänyt. Hän korosti kirjoittavansa keskustelukirjallisuutta, tekstejä, jotka on tarkoitettu keskustelun herättämiseksi, lukevien ja ajattelevien ihmisten käyttöön.
”Yritykseni lopputulos voi tietysti olla sekin, että paperi jää tyhjäksi koska koko kartan käsite on käynyt mahdottomaksi. Jäljelle jää vain kertomus, työpäiväkirja tyhjiin rauenneesta yrityksestä. Kenties mitkään muut hankkeet eivät voikaan onnistua tässä maailmassa, joka itsekin uhkaa kutistua kertomukseksi tyhjiin rauenneesta yrityksestä.”
Upsalan lisäksi Eskola dokumentoi kirjoittamistyötään vajaan vuoden ajalta Moskovassa, Tampereella, Kööpenhaminassa ja Lontoossa. Jokainen niistä on saanut kirjaan oman lukunsa. Työpäiväkirjan kattama ajanjakso on poikkeuksellisen kiinnostava. Tuolloin mm. Neuvostoliitto oli hajoamassa ja Suomi karkaamassa lopullisesti sen vaikutuspiiristä ihanaan euroautuuteen. Murrosajan tapahtumat antavat sytykkeitä kiinnostaviin pohdintoihin epävarmasta tulevaisuudesta ja sen kohtaamisesta. Välillä tekstissä on henkilökohtaistakin asiaa, joka ei kuitenkaan ole pelkästään vanhenevan miehen tavanomaista märinää.
”Välillä on pakko hautoa tulehtunutta varpaan niveltä kylmässä vedessä. Kihti, perhana. Raahautuminen Turun, Naantalin, Kapellskärin ja Tukholman kautta painavien laukkujen kanssa oli rasittavaa, mutta virkamiehiä on kehoitettu matkustamaan halvasti. Minä olen hyvä virkamies ja tottelen, joskin äristen. Joku toinen ei olisi piitannut säästöohjeista vaan lentänyt – ja luultavasti yhtä edullisesti kuin mitä hankala laivamatka hytteineen maksoi. Halpa tahtoo elämässä tulla aina tulla kalliiksi.”
Kirjoittajan ikääntyminen näkyy siinä, että hän meidän vanhenevien miesten tapaan jakaa pyytämättä neuvoja, jotka eivät mitenkään istu nykyiseen dynaamiseen ekosysteemiin: ”Suomalainen on osannut olla myös rauhallinen. Jumalan antamiin käskyihin on lisätty yhdestoista: Älä hätäile! Jos työ ei suju, ei asia myöskään hermostumisesta parane. Voi kulua kuukausikin, ettei ainoakaan lause minkä sait aikaan vaikuta eloonjättämisen arvoiselta. Täytyy vain odottaa, kyllä kelvollinenkin teksti jonain päivänä alkaa virrata. On hyvä, jos odotellessa voit kirjoittaa jotain pienempää, toisarvoista, sekä lukea, kinastella ja kuljeskella puutarhassa kolkkahattu päässä.” Eskola arvelee itsekin, että hänen neuvonsa ovat vanhanaikaisia – tai sitten ne ovat ajattomia. Hänen työtapansa kun on kirjoja jäljentävän munkin tai pientilallisen. ”Palkitsevaa on suora vako ja selkeä lause samoin kuin ilo siitä, että on jaksanut niiden eteen uurastaa.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 