Yksinäisiä susia ja sudenpentuja

Juhani Laulajainen : Erämaan kautta tullut yksinäinen susi : novelleja (Like, 2007)

      ”Esa rupesi läähättämään jo ensimmäisellä rivillä, mutta minä purin hammasta ja olin kuin isä. Me vedimme rinnakkain, Esa toisesta ja minä toisesta aisasta ja isä tuli perässä, painoi terää maahan ja huusi: – Nopeammin! Nopeammin!
      Esan pistooli putosi, mutta isälle ei uskaltanut sanoa mitään.
      Vaon päässä isä käänsi sahran ja käski taas aisoihin. Selkää kutitti ja hiki haisi. Vetäessä savi tarttui saappaisiin ja teki ne raskaiksi. Kun savi irtosi, oli jalka äkkiä kevyt, mutta pian se alkoi taas painaa. Me ohitimme Esan pistoolin. Se oli yhden perunan päällä. Minä olin kovempi vetämään kuin Esa.
      Isä hinkkasi saven pois terästä ja käänsi sahran. Me juoksimme eteen ja vedimme.
      Joka kerran minun piti vilkaista pistoolia, että oliko se siinä. Seuraavan vaon päässä Esa alkoi hoippuroida ja isä huusi: – Älkää astuko naateille, apinat!”

Kahden pikkupojan lännenmiesten leikki keskeytyi, kun perunat oli mullattava, ja ankara isä käski pojat vetämään sahraa. Juhani Laulajainen (s. 1954) on sitä ikäpolvea, jolla voi olla omakohtaisia kokemuksia vähemmän hellistä isistä. Toinen mahdollisuus on, että hän osaa eläytyä poikkeuksellisen hyvin sellaisen lapsen ajatusmaailmaan, jonka perheessä on julma isä, arka ja alistuva äiti sekä heidän välissään lapset sydän kurkussa pelkäämässä milloin omasta, milloin äitinsä puolesta.

Tässä Juhani Laulajaisen esikoisteoksessa on 24 novellia. Niiden pituus vaihtelee pääasiassa muutaman sivun mittaisesta noin kolmeenkymmeneen. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Kokonaisuus on tyylillisesti erittäin hallittu ja novelleista tuntuu rakentuvan eräänlainen suomalaisen miehen kasvutarina. Kirjan aihepiiri kattaa muutakin kuin maaseudun, vaikka osien nimistä sen suuntaista voisi arvella.

”Kylvö” sisältää 13 novellia ja ne ovat kokoelman lyhyimmät. Juhani Laulajainen kuvaa niissä tapahtumat pienen pojan ja yhdessä kertomuksessa tytön näkökulmasta. Aiheet ovat välillä hyvinkin dramaattisia. Kokoelman avaa kertomus kätkytkuolemasta, jota päähenkilö herää keskellä yötä todistamaan. Päähenkilöt voivat joutua pelkäämään isäpuolensa selkäsaunaa, kokevat koulukiusaamista tai istuvat psykologin luona toistuvan näpistelyn vuoksi. Sitten on tavanomaisempia miehenalkujen kasvukipuja. Järkytys, kun ulkohuussin alta kurkkiessa nähdään serkkutytön sukupuolielimet. Häpeän tunne, kun tientekijät löytävät pojan leikkimässä metsässä käpylehmillä. Kauhu, kun naapurin isäntä pakottaa lopettamaan jousipyssyn nuolen pahasti haavoittaman, rääkyvän lokin. Avantoon putoaminen matikanpyyntiretken päätteeksi. Lapsi saa huomata myös aikuisten maailman valheellisuuden. Lapsen näkökulma ja väliin tulevat mielikuvitelmat pehmentävät näitä välillä karmeitakin tapahtumia tai niiden muistoja.

”Perkaus” käsittää kuusi vähän pitempää tarinaa. Tuntuu, että niissä keski-ikäinen päähenkilö kipuilee aikaisempien lapsuudenkokemustensa kanssa. Eräissä novelleissa hän joutuu jopa kohtaamaan aikaisempia lapsuustovereitaan. Kokemus voi olla järisyttävä kuten novellissa Piinattu. Siinä aikaisemmin koulukiusattu mies etsii silloisia kiusaajiaan ja laittaa heidät vuorostaan kärsimään. Toisaalta esitetty anteeksipyyntö voi olla kokemuksena piinallinen, jos pahantekijän tapahtuneesta tekemät johtopäätökset ovat olleet aikanaan vääriä. Eräiden tarinoiden kohdalla alkaa pohtia, että niiden kauheat lopputulokset voivat johtua aikaisemmasta luottamuksen pettämisestä tai päähenkilön kokemuksista mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juhani Laulajaisen pelkistetty tyyli ja paikoitellen absurdeja sävyjä saava kerronta eivät tee tästäkään osiosta liian synkkää.

Keittiöpsykologian lyhyestä kurssista jäi mieleeni termi individuaatio. Novellikokoelman viimeisen jakson ”Sadonkorjuu” kohdalla tekee mieli väittää, että sen päähenkilöt ovat päässeet jälleen aikaisempaa pitemmälle tuolla yksilöitymisen tiellä. Lapsuuden tapahtumista on riittävä aika ja matkalla on osa mielen muusta painolastista saatu perattua. Mitenkään kovin seesteistä ei näidenkään sankareiden elämä ole. Suhteen rakentaminen lähimmäiseen on parhaimmillaankin yleensä vaikea tehtävä.

Osuuden avaa kokoelman pisin novelli Onnellisten tiimi. Kirjan kansitekstin mukaan Juhani Laulajaisen varsinainen ammatti on puutarhateknikko. Tässä kertomuksessa hän kuvaa kaupungin puistotyöntekijöiden arkea pätevästi ja suorastaan riemastuttavasti. Kokkometsän viiden hengen puistoyksikköön saatiin valtion työllistämistuen ansiosta uusi työntekijä yhdeksän kuukauden ajaksi. Se aiheutti tiimin dynamiikkaan välittömästi ongelmia. Järvinen, tulokas, oli ollut koko ikänsä vihertyönjohtaja, nyt tosin kolme vuotta työttömänä. Hän oli huomattavasti pätevämpi kuin ryhmän nykyinen vetäjä. Hän oli erittäin älykäs. Tiimiläisten mielestä pahinta kaikista oli, että Järvinen oli suorastaan järkyttävän ahne työlle. Seuraavaa otetta varten lukuohjeena voi mainita, että ryhmän neljä miespuolista jäsentä eivät kehdanneet kerätä roskia tai suostuneet perkaamaan kukkamaita. Ne työt oli yhteisellä sopimuksella delegoitu yksikön ainoalle naiselle, Myllerskälle.

      ”Koska Järvinen oli niin perso työnteolle eikä koskaan valittanut mistään, Niemenperä sysäsi hänelle ikävimmät ja raskaimmat työt. Järvinen ei ollut millänsäkään. Mitä rankempaa ja hikisempää, sitä enemmän hän tuntui työstä nauttivan: se on kuntoilua, hän selitti, omien rajojen testaamista. ’Onkohan se työnantajan agentti?’
      Mutta kaikkein eniten Järvinen piti roskienkeruusta, kun siihen hommaan Myllerskän avuksi pääsi. Sillä mikä olikaan mukavampaa kuin tehdä siistiä ja kaunista, saada heti näkyväistä aikaan; kuljeskella puistossa linnunlaulua kuunnellen, jotain siinä samalla puuhaillen – ja siitä maksettiin vielä palkkaa! Vihertyö ja varsinkin roskienkeruu, hän vakuutti, on harvinaista herkkua kaikkien yksitoikkoisten sisätöiden rinnalla. ’Onko se, saatana, enkeli?’
      Yhtenä aamuna Kainulainen piilotti Järvisen saappaat. Järvinen, jolla oli lintulammikon pohja puhdistus edessään, ei jäänyt ihmettelemään. Hän pani tennarit jalkaan ja kahlasi muina miehinä puolisääreen ulottuvaan lantavelliin. ’Täytyyhän työ tehdä!’
      Silloin, toisen sontaliejussa kahlaamista kauhistellen, Niemenperä heitti lammikon reunalta merkillisen kysymyksen:
      – Pidätkö sinä meitä typerinä?
      Vastaus: – Sitä on mahdoton sanoa vielä.
      Eikä rautaharava pysähtynyt hetkeksikään. Sontaista mutaa ja ylivuotisia puiden lehtiä kertyi pelottavaa tahtia vedestä penkaksi lammikon reunalle. ’Eikö se koskaan väsy?’
      – Erilaisen ja typerän erottaa vasta ajan kanssa, Järvinen sanoi etumiehelle. – Ne menevät usein sekaisin keskenään.”

Novelli on ylistyslaulu oman työn arvostamisesta. Se saa järkyttävän vastapainon autotehtaaseen sijoittuvasta tarinasta Robotti. Siinä juuri käyttöön otettu robottikäsi joutuu epäkuntoon ja aiheuttaa tuhoa. Muissa kertomuksissa isä etsii yhteyttä aikuiseen mielenterveysongelmista kärsivään poikaansa ja meitä eläkeläisiä ilahdutetaan novellilla Eläkkeellä on aikaa harrastaa. Novellikokoelman päättää oikeastaan hyvin valoisissa tunnelmissa kertomus Avaruus. Sen päähenkilö kunnosti kesälomallaan kansalaisopiston mökkiä saaristossa. Samalla hän selvitteli ajatuksiaan juuri päättyneen suhteen jälkeen.

Aluksi jotenkin kepeältä tuntunut kirja jätti hyvin painavan muistijäljen kuten kansikuva (Tommi Tukiainen) sellaiseen jo hiukan vihjaa.

Tommi

Onko tällainen yksinolon rakastaminen sairasta? Yksinolo vaatii voimaa, ja korvan, jolla kuunnella itseään. Jokainen atomimme on ollut osa samaa tähteä. Kaikilla on maailmankaikkeus sisällään, yksin ollessa voimme ammentaa siitä.

Remonttimies Jalmari Toukosen muistivihkosta

”…on kirjoitettava puhtaasti ja kirkkaasti”

Mihail Šiškin : Kaunokirjoituksia (suomentanut Vappu Orlov. WSOY, 2016)

Tyylin jälkeen Mihail Šiškin muistuttaa kirjoittajia myös yksityiskohtien merkityksestä. Pakolaisten kauheita kertomuksia tulkannut mies tietää, että sanat ja kerrotut tarinat synnyttävät todellisuutta. Ne ratkaisevat ihmisten kohtaloita, vaikka sitä, mitä niinsanotusti itse asiassa tapahtui kukaan ei saakaan selville.

”Tuntemattomat kirjailijat kirjoittivat neljän evankelistan salanimillä kirjan, joka teki maailmasta sellaisen kuin se on. Heidän sanansa loivat juuri sen todellisuuden, jossa olemme eläneet kaksituhatta vuotta – sanojen oli vain oltava luotettavia, uskottavia. Jos ei olisi maininnut yksityiskohtia, paistettua kalaa, jota hän söi nähtyään nälkää sen jälkeen kun oli kuollut ristillä, ja haavaan työnnettyä sormea, maailmasta ei olisi tullut kristitty. Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.
”Kirjoittaja sitoo yhteen kaksi maailmaa: elämän epätodellisen maailman, jossa kaikki on virtaavaa, ohimenevää, kuolevaista ja katoaa jäljettömiin, niin kuin vasta ohi vilahtanut sekunti tai tuhannet ohi vilahtaneet sukupolvet, ja uskottavien sanojen maailman, sanojen jotka pirskottavat kuolemattomuuden eliksiiriä niin siihen paistettuun kalaan kuin siihen sormeenkin. Ja siihen kuolemastaankin huolimatta elävään ihmiseen, jonka jalkoja molemmat Mariat lankesivat syleilemään.”

Mihail Šiškin kuuluu entisen rautaesiripun takaa tulleeseen kirjailijakaartiin. Se on vaikuttanut hänen suhteeseensa sanoihin, kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen sekä totuuteen. Tässä kirjassa on eräitä kertomuksia, joissa hän tuota ongelmallista suhdetta käsittelee.

Kirjastotietokanta kutsuu näitä novelleiksi, mutta kaunokirjallinen essee käy yhtä hyvin. Puhtaasti sepitteellisiä novelleja kirjassa on vain kaksi ja kolme kertomusta on esseenomaisia. Muut neljä ovat paikoin hyvin koskettavaa omaelämäkerrallista aineistoa sisältäviä tarinoita. Vappu Orlov toteaa jälkisanoissa, että niissä ”huomio kiinnittyy kirjailijantietoisuuden jatkuvaan läsnäoloon.” Samoja tapahtumia ja henkilöitä Šiškin käsittelee uudemmassa Sota vai rauha -teoksessaan. Tässä kirjassa ne (ja he) tulevat jotenkin lämpimämmin kuvattua.

Esimerkiksi opettajaäidin kohdalla Šiškin pohtii venäläistä totuuden käsitettä. Opettajilla oli ja on vieläkin edessään mahdoton tehtävä. Heidän pitää opettaa lapset puhumaan totta samalla kun johdattavat näitä valheen maailmaan.

”Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.
He opettivat meille valhetta johon eivät itse uskoneet, koska rakastivat meitä ja halusivat meidän selviytyvän. He tietenkin pelkäsivät sanovansa vääriä sanoja, mutta vielä enemmän kuin omasta puolestaan he pelkäsivät meidän puolestamme. Maassahan käytiin kuolemanvakavaa ottelua sanoilla. Oli käytettävä oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Kukaan ei ollut vetänyt rajaa niiden välille, mutta jokainen tunsi sisimmässään sen rajan.”

Kirjan kertomukset muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Ne ovat keskenään melko erilaisia, mutta niissä esiintyy samoja teemoja. Kieli ja kirjoittaminen on keskeinen aihe. Muista teemoista voi ottaa esimerkiksi venäläisten intohimoisen suhteen elämään. Heidän mielestään me lännessä olemme varjomaisia kopioita oikeista ihmisistä. Ainakin venäläinen mies opetetaan ahneeksi viimeistään sotilaskoulutuksesta alkaen. Šiškiniltä varastettiin harjoituksessa suikka. Hänen onnekseen toinen koulutettava katkaisi kätensä. Tältä sairaalaan viedyltä Šiškin sai varastettua itselleen uuden.

Kertomuksesta Häly tyyntyy… :

”Ihmiselle kasvaa nopeasti pedon turkki.
Keittiövuoro merkitsi tilaisuutta ahmia herkkua, joka ei päätynyt sotilaan lautaselle: purkkilihaa. Avasit tölkin ja söit puolet. Toinen puoli meni upseerien pöytään. Omatunto ei kalvanut. Loppujen lopuksihan sinä söit vain sen mikä kuului sinulle mutta minkä toiset söivät. Nyt tuli sinun vuorosi.”

Mitä tapahtuu, kun tällainen luonne Venäjän nykyisessä rosvokapitalismissa rikastuu? Šiškin kuvaa tyyppiä kertomuksessa Nabokovin musteläikkä. Šiškin toimi tulkkina ja kääntäjänä Zürichissä. Hän saa tehtäväksi isännöidä sinne saapuvaa liikemies Kovaljovia ja hänen perhettään. Aikaisempi Komsomol-aktiivi Kovaljov ei tunnista Šiškiniä, vaikka he ovat puolituttuja opiskeluajoilta. Mukaan ostoksille on otettu kotirouva Irina (nuori, kaunis, rytmistä kilpavoimistelua harrastanut blondi) sekä heidän pieni tyttärensä Janotška.

”Jälkiruoan ääressä Kovaljov julisti:
– Miten sinä voit elää täällä? Täällähän on ikävää! Tekö muka elätte täällä? Te vain happanette!
Minä söin hänen laskuunsa ja olin kaikesta samaa mieltä.
– Täällä lännessä, hän selosti pureksien nautinnollisesti, – ihmiset ovat ahneita saidalla tavalla, he lykkäävät kaiken seuraavaan päivään. Mutta meillä Venäjällä ihmiset ahnehtivat elämää. Jos näet et ota elämältä jotain tänään, sitä ei ehkä huomenna olekaan!”

Šiškin kipuilee vieläkin entisen isänmaansa ja sen hallintovallan sotkuista yhteenkasvamista. Hän jakaa varmasti monen muunkin emigrantin ajatuksen: ”jos joku rakastaa synnyinmaataan, onko hänen toivottava sille voittoa vai häviötä?” Kertomuksessa Takissa oli tamppi esimerkkinä on jääkiekko:

”Otetaanpa vaikka nyt jääkiekko. Kummallakin puolen piikkilankaa Neuvostoliiton ja Kanadan ottelut nähtiin kahden järjestelmän vertauskuvallisena taisteluna. Neuvostovallan loppuaikoina me olimme kanadalaisten puolella neuvostoja vastaan. Mutta vuonna -72, jolloin pelattiin historiallinen Summit Series, se poika, jota minä itsepintaisesti kutsun minuksi, eli vielä valoisassa syntiinlankeemuksen edellisessä maailmassa ja kannatti ’meikäläisiä’.
Oli se kyllä aika kummallinen valtakunta. Jääkiekkovoitot pidensivät järjestelmän elämää ja häviöt lyhensivät sitä. Läheltä katsoen ei voinut arvata, että juuri se Paul Hendersonin maali, jonka hän laukaisi maalialueelta 34 sekuntia ennen viimeisen ottelun loppua, ei ainoastaan merkinnyt käännettä ottelusarjan lopputulokselle, vaan siitä tuli point of no return maailmanvallalle, jonka viiksiniekka valtias oli perustanut. Tuosta hetkestä lähtien sen hajoaminen oli vain ajan kysymys.”

Mihail Šiškin halusi jättää vankileirin sääntöjen mukaan elävän maan. Siellä ”kielen virkana on kaikkien kylmä sota kaikkia vastaan”. Vahvan on ehdottomasti voitettava heikko, joten kielenkin tehtävä on nöyryyttää, loukata ja voittaa toinen sanallisesti. ”Kremlin kieli ja vankileirin slangi ovat luonteeltaan yhtä.” Hän kirjoittaa, että tämän kielen hän lähtiessään halusikin menettää.

Edellisten sukupolvien rakentamat kirjallisuuden polut kasvavat umpeen. Nyt hän haluaa rakentaa uutta tietä proosaansa. Sellaista, joka yhdistää länsimaisen kirjallisuuden tekniset saavutukset sanataiteen alalla venäläisen kynänkäytön inhimillisyyteen. Hänen teesinsä kumpuaa jostakin hyvin kaukaa: ”On puhuttava sellaisista asioista ja sillä tavoin, että kirjoitettu olisi ymmärrettävää sekä kreikkalaiselle että juutalaiselle.”

Kokoelman viimeisessä esseessä Seinään raapustettu vene Šiškin tiivistää viestinsä. Kieli on ainoa henkiin herättämisen keino:

”Sanalla on maailma luotu ja sana herättää meidät eloon.”

Tommi

Hyvän mielen joulukertomuksia

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa. Icasos 2023.

Tässäpä mainio kirja meille joulun odottajille! Adventtikalenterin hengessä 24 lyhyttä kertomusta (plus yksi bonuskertomus), kaikissa aiheena jotakin jouluista. Tarinat liikkuvat niin maalla kuin kaupungissakin, omakotitaloissa, kerrostaloasunnoissa, siirtolapuutarhassa, kaupoissa ja kirkossa, valkeissa metsissä, lumiauran pöllytessä ja tähtien kimaltaessa.

Päähenkilöinä on nuoria, vanhoja, miehiä, naisia. He ovat monenlaisissa ammateissa taikka työelämän ulkopuolella. Mukana on eläimiäkin. Voihan navetassakin tapahtua joulun ihme. Ja kuten 2000 vuotta sitten, väsyneen unta vartioi joku hyvä ja luotettava hahmo.

Pilaisin lukijan ilon, jos kertoisin tarinoista kovin tarkasti. Mutta voin puhua tunnelmasta ja tunteista, joita kertomuksiin liittyy. Mukana siis on toivoa, yllättävää iloa, kärsivällisyyttä, ymmärtämystä, reiluutta ja rohkeutta. Vaikka kaikki ei todellakaan ole pelkkää auvoa, niin vastoinkäymisissäkin piilee jokin myönteisyyden sirunen. On vähävaraisuutta ja perhe-elämän kriisejä. Mutta kaikki pääsevät jatkamaan matkaansa eteenpäin.

”Mummin isä veti aikanaan pitkospuut kansakoululle päin mummia ja tämän veljiä varten. Tiedon valtatie Niettovaaraan.

Joinakin syksyinä routa ei ehtinyt tarrata maahan kunnolla. Mummi muisti kipeästi, kuinka erään joulun alla Rupo-humma ja tukkireki vajosivat suonsilmäkkeisiin. Juho-isä sai Rupon irrotettua valjaista, mutta se ei enää jaksanut kammeta itseään ylös. Isä oli raahautunut kotiin kylmettyneenä, itku silmässä. Lämmityspuuta metsässä piisasi, mutta Rupon hän oli kasvattanut varsasta asti.

Keväällä karhu oli löytänyt raadon suohaudasta. Herkkua oli piisannut pitkäksi aikaa. Pikku-Hilkka ja veljet lauloivat koko kevään koulumatkat maan korvessa kulkevi lapsosen tie, varmuuden vuoksi.

Mummi ei silti pelännyt karhuja. Sanoi, että eivät ne tämmöisestä sitkeästä vanhasta akasta välitä. Ei suostunut kilikelloja vyölleen kiinnittämään, kyllä ne hänen käpsehtimisensä tuntisivat.

Nyt Niettovaaran karhuja tultiin katsomaan kaukaa, ulkomailta asti. Piilouduttiin yöksi Luontokuvakeskuksen kojuihin, ihailtiin valoisat kesäyöt haaskalla viivähtäviä karhuja. Ne eivät olleet uhka, vaan elättäjä.”

Itseäni viehätti erityisesti se, että kirjailija on uskaltanut ripauttaa hieman taikapölyäkin; edetään joulun ihmeiden ja maagisuuden suuntaan. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Apua tulee yllättävistä suunnista, mutta kuka täällä oikeastaan kävikään? Mitä tuolle kuuselle tapahtui, ja kävelinkö tosiaan äsken tästä ne portaat erikoiseen vaatekauppaan? Kokeneena viihteen kirjoittajana Pehkonen tuo kertomuksiin yllättäviä käänteitä ja huumoria. Ja kieli on kaunista ja selkeää.

Kirsi Pehkonen on kirjoittanut viihdekirjoja, nuortenkirjoja ja rikosromaaneja sekä ruokaystäväkirjan. Pehkonen asuu Kuopion Vehmersalmella, ja vaikkei asiaa aina suoraan sanotakaan, niin Kuopion tunnistaa monesta kertomuksesta, viehättävällä tavalla.

Taina

Juurien etsimistä, uusien yhteyksien rakentamista

Maritta Lintunen : Boriksen lapset : novelleja (WSOY, 2021)

”Mie veikkaisin, jotta myö ollaan viäräs kohas, vaik täs näyttäis olevan tää vihossa mainittu ’mahtikivi’.
Käänsin katseeni ylös kohti pulskia purjelaivoja muistuttavia pilviä. Nämä siis olivat ne kuuluisat ja taianomaiset ’Kannaksen pilvet’, joista olin saanut kuulla aina mummolassa käydessäni. Suomenlahden ja Laatokan välinen ristiveto ne lihotteli tuommoisiksi, ei siihen taikoja tarvittu. Tiina hypähti alas kiveltä, loikkia honksi pitkässä märässä heinikossa kohti autoa ja läiskäytti ohimennessään siniruutuvihkolla olkapäätäni. Palleropilvet, muistat sie, Topi? Silleenhä mummo noita nimitti.
Huokasin raskaasti. Jotenkin olisin vielä kestänyt tämän viikonloppuharhailun Heinjoen sateensyömällä, reikäisellä tiellä. Olisin kestänyt Viipurista vuokratun, jokaisesta kivenmurikasta ilmaan poukahtavan Ladan, jonka vuoksi hyvää vauhtia parantumassa ollut välilevytyräni oli alkanut uudestaan kipuilla. Olisin sietänyt isoisän muminat, kröhinät ja väliin ankariksi äityvät yskänkohtaukset. Ylitsepääsemättömin ärsytyksenaihe oli kuitenkin siskon puherekisterin yhtäkkinen muutos; tuo jatkuva miekutus ja möykytys, tyhjänhöpinä, voivottelu ja äkkiliikutukset, jolloin oli vaikea erottaa itkua naurusta, naurua itkusta.”

Vain vuosi ennen kuin naapurimme isäntä menetti lopullisesti järkensä ja alkoi laajentaa reviiriään, oli itärajamme auki ja kanssakäyminen jotakuinkin normaalia. Maritta Lintunen kuvaa yhdeksässä sujuvassa ja nopealukuisessa novellissa millaisia kytköksiä suomalaisten ja venäläisten välillä on eri aikoina voinut syntyä.

Kaksi novelleista kuvaa vanhempia tapahtumia. Karkuri perustuu välirauhan aikaiseen tositapahtumaan. Siinä 8-vuotias koulukodin kasvatti erehtyy ylittämään rajan ja eksyy Neuvostoliiton puolelle. Boriksen lapset kertoo arviolta teini-ikäisestä viulunsoittajasta 1930-luvun Viipurin musiikkiopistossa Boris Sirpon oppilaana. Lahden konservatorion arkiston vasta-aloittanut arkistoharjoittelija saa pienen laatikon, jossa on hänen jäämistöään ja alkaa perehtyä aineistoon ja miehen kohtaloon.

Muissa novelleissa suomalaiset etsivät kaatuneen veljen luita venäläisten historiantuntijoiden kanssa tai purkavat sodan aiheuttamia muita traumoja. Isoäiti yrittää laittaa kuriin uusnatsien parissa touhuavaa pojanpoikaansa ja tämän venäläistä ystävää. Dmitri Hvorostovskin laulama Kurjet saattaa laukaista kireän tilanteen talokauppoja hierovien pariskuntien välillä.

Karjala on entisiä kotitiloja, maatuneita taistelupaikkoja, kaatuneita, kadonneita sotilaita. Maritta Lintunen kuvaa myös venäläistä näkemystä suomalaisturisteista, jotka innostuvat kun meininki Kafe Alligatorissa Käkisalmessa onkin kuin suomalaisessa pubissa konsanaan. On hampurilaisia listalla, vessassa paperia ja kiharatukkainen nuori mies soittaa levyltä Madonnaa ja Rammsteinia! Turistien arvostelu voi satuttaa: ”Jos on rikottu vanhaa, se on paha. Jos on korjattu vanhaa, sekin on paha. Jos on rakennettu uutta – se vasta paha onkin.” Kaikki eivät muista, että nykyisetkään isännät eivät ole aina olleet kovin kauan paikalla.

”Heidät vietiin täältä pakolla, meidät tuotiin tänne pakolla. On meilläkin historiamme, mutta ketäpä se kiinnostaisi? Isovanhempani määrättiin tänne Ukrainasta, naapurit kuljetettiin karjavaunulla Valko-Venäjältä. Oli unohdettava viljavat arot, valtava Dnjepr, Krimin ja Jaltan tuulet. Piti vain sopeutua, tonkia maasta pakkasen mustuttama kaali ja tunkea lehdet lasten nälkäisiin suihin. Piti lisätä kranaattien repimään suomalaistaloon kaksi seinää, muurata vanhasta tiilestä tai sahata luotien puhkomista puista, mistään ei saanut kunnon tarvikkeita, mihinkään ei ollut rahaa. Tahtoakin uupui, kun mikään ei ollut omaa. Elämä oli pitkään huojuvaa ja väliaikaista. Kohta tästä joudutaan kuitenkin taas lähtemään, kohta vie joku kateellinen politrukki lantut ja perunat, lahtaa ainoan sian ja särkee vastamuuratun uunin, ennustelivat isovanhempani eivätkä osanneet aluksi ryhtyä mihinkään. Turistit irvivät rumia rakennuksiamme, syyttivät meidän pilanneen kaiken kauniin, mikä ennen Karjalassa oli ollut.”

Kirjan motto on lainaus Edith Södergranin runosta. Se sopii hyvin kirjan teemaan kadotetusta Karjalasta.

Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole.

Kirjan päättävässä novellissa Södergranilla on merkittävä rooli. Hän tuntuu lähettävän viestin entisestä Raivolan kodistaan Södergran-tutkielman parissa kipuilevalle kertojaminälle. Mennyt ja nykyisyys, kuvitelmat ja todellisuus sulautuvat huippunovellissa kiehtovasti toisiinsa. Suurien toiveiden ja uhrausten tulos on lopulta täydellinen katastrofi, kun runonsäkeet karkasivat tuulen teille ja kun arjen hapertuvan kankaan läpi kuultanut kauniimpi ja lohdullisempi todellisuus katosi.

”Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme, näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu.”

Tommi

Värikkään elämän väkevä kuvaaja

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Suomentanut Kristiina Drews. Aula & Co 2017.

Tämä kirpputorilöytö perehdytti minut Lucia Berliniin, kertojaan jolla aikoinaan oli kulttimaine pienehköissä piireissä ja joka kuolemansa jälkeen on noussut laajempaankin tietoisuuteen.

Tunnustan, etten tiennyt kirjailijasta ennestään yhtään mitään. Pikainen silmäily sisältöön herätti kuitenkin kiinnostuksen heti. Kannessa poseeraa kaunis nainen, ilmetty Elizabeth Taylor säihkysilmineen. Daami on kirjailija itse.

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, jota monenkirjava elämä kuljetti isän työn sekä sota-ajankin määräämänä Amerikan köyhistä kaivoskaupungeista Chilen Santiagoon parempiin piireihin ja taas takaisin Yhdysvaltoihin. Berlin avioitui ensimmäisen kerran nuorena, sai neljä lasta kahden eri miehen kanssa ja oli kolmesti epäonnistuneessa avioliitossa. Hän juopotteli ja raitistui, eli Meksikossa, Arizonassa, New Mexicossa ja New Yorkissa. Hän elätti poikiaan yksinhuoltajana ja teki töitä siivoojana, päivystysklinikan apulaisena, puhelinkeskuksen hoitajana sekä kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettajana.

Kaiken aikaa hän kirjoitti novelleja, joita myös julkaistiin, mutta valtamediasta syrjässä. Kirjoittamista varmasti edisti ystäväpiiri, johon kuului runoilijoita ja kuvataiteilijoita. Myöhempinä vuosinaan hän opetti Coloradossa ja loppuvuosiksi siirtyi asumaan Los Angelesiin, lähemmäs poikiaan.

Lucia Berlinin tyyli on väkevästi kuvailevaa, kaikkiin aisteihin vetoavaa, rytmisesti vaihtelevaa ja suorastaan sähköistävää. Novellissa Tiikerinpuremia kuvataan El Pasoon saapumista ja aavikon tuoksua:

”Kuivaa hiekkaa, salviaa, rikinkatkua sulatosta, nuotiotulen tuoksua meksikolaisten hökkeleiden luota Rio Granden varrelta. Pyhä maa. Kun menin sinne ensimmäistä kertaa, silloin kun muutimme sodan aikana asumaan Mamien ja isoisän luo, kuulin myös ensimmäistä kertaa Jeesuksesta ja Mariasta ja Raamatusta ja synnistä, ja sen jälkeen Jerusalem sekoittui minun mielikuvissani aina El Pason rosoisiin vuoriin ja aavikoihin. Joen rannalla vihvilää ja kaikkialla krusifikseja. Viikunoita ja granaattiomenia. Tummahuivisia naisia pienten vauvojen kanssa ja köyhiä, laihoja miehiä, joilla oli Vapahtajan kärsivä katse. Öisin tähdet tuikkivat suurina ja kirkkaina niin kuin laulussa sanotaan, niin itsepintaisen häikäisevinä, että oli helppo uskoa tietäjien tarinaan: ainut vaihtoehto oli seurata yhtä tähteä ja löytää sen johdattamana perille.

Nyt Tyler-eno oli keksinyt kutsua koko suvun koolle jouluksi.”

Uskonnollisuus, nunnat ja kristilliset koulut mainitaan monessa novellissa. Berlin vaihtaa näkökulmaa ja tyyliä salamannopeasti, tunnelma on sellainen että lukija on vähän varpaillaan: mitä seuraavaksi tuleekaan. Milloin ollaan uuden elämän äärellä, milloin kuoleman porteilla. Yllätyksiä riittää. Kirjailija käyttää pelotta aineistoa ilmeisesti omien kokemustensa pohjalta. Jotkin kuvaukset jäävät piinallisina kuvina mieleen. Hän kuvailee köyhyyden ja rikkauden ilmentymiä yhtä siekailematta, jopa kliinisesti. Kaikessa on kuitenkin lämmin inhimillinen pohjavire, kertojan empatia henkilöitään kohtaan.

Yhteiskuntakriittisesti näistä syrjäkatujen, nuhruisten aborttiklinikoiden, itsepalvelupesuloiden ja katkaisuhoitopaikkojen kuvauksista voisi ammentaa yhtä ja toista ja varmaan on ammennettukin. Novellien omaelämäkerrallisuudesta on keskusteltu; minkä verran niissä on Berlinin omia kokemuksia ja minkä verran väritettyä.

Tästä pääsemmekin tirkistelynhaluun, tuohon peri-inhimilliseen ominaisuuteemme. Berlinin kiinnostavuuteen vaikuttaa se, että hän kävi pohjalla. Eikö muka tirkistelynhalu herää? Ensikäden kuvauksia juopottelevasta perheenäidistä. Berlinin tuotannossa erityinen sija on alkoholismin kauhuilla, mutta myös alkoholin tuottamalla ilolla ja helpotuksella; on tarinoita putkakokemuksista ja katkaisuhoidoista.

”Sielun syvässä synkässä yössä viinakaupat ja baarit on suljettu. Hän työnsi kätensä patjan alle – vodkapullo oli tyhjä. Hän hivuttautui ylös sängystä, nousi seisomaan. Vapisutti niin pahasti, että oli pakko istua lattialle. Hän haukkoi henkeä. Jos ei nyt saisi ryyppyä, seuraisi DT tai sydänkohtaus.”

Kokoelman niminovelli Siivoojan käsikirja on sarkastinen minämuotoinen kuvaus siivoojana toimimisesta yläluokkaisten rouvien kodeissa. Käsittelyyn otetaan viipymättä väite, että siivoojat varastavat. Jotkut emännät testaavat siivoojiaan jättämällä kolikoita kuppeihin näkyville. ”Minun ratkaisuni tähän on se, että lisään entisiin muutaman roposen, jopa kymmenen senttiä.”

”Montclairin vuorten juurella on pysäköityjä Toyota-merkkisiä autoja, joissa naiset odottavat apulaisiaan bussista. – – – Naisten ääni nousee aina pari oktaavia, kun he puhuvat siivoojille tai kissoille. – –

(Vinkki siivoojalle: mitä kissoihin tulee – älä ystävysty kissojen kanssa, älä anna niiden leikkiä mopilla tai luutturätillä. Rouvat tulevat mustasukkaisiksi. Älä silti koskaan häädä kissaa pois tuolilta. Toisaalta: ystävysty aina koirien kanssa, ja kun tulet taloon, vietä viisi tai kymmenen minuuttia rapsuttamalla Cherokeeta tai Smileyta. Muista panna wc:n kannet kiinni. Karvaiset, kuolaavat ystävämme.) – – –

(Vinkki siivoojalle: Työnantajissa on paljon emansipoituneita naisia. Ensimmäinen vaihe on feministinen tiedostusryhmä; toinen vaihe on oma siivooja, ja kolmas on avioero.)”

Kertoja siivoaa, koska ei ole löytänyt muutakaan työtä. Elantoa on pakko repiä, sillä alkoholistimies on jättänyt naisen pärjäämään yksinään neljän pojan kanssa. Hän on ylikoulutettu tullakseen hyväksytyksi siivoojien joukkoon ja puhuttelee välillä edesmennyttä miestään nimeltä. ”Ter, minä en kestä että sinä olet kuollut. Mutta senhän sinä tiedät.”

New Mexico -kuvaukset yhdistyivät mielikuvissani kuuluisaan tv-sarjaan, Albuquerquen tunnetuksi tehneen Breaking Badin maisemiin. Toisaalta kirjan henkilöt toivat monessa mieleen Janet Fitchin teoksen Valkoinen oleanteri. Heissä on samaa arvokasta sinnikkyyttä, matka jatkuu vaikka mitään takeita paremmasta olopaikasta ei ole, ja tapahtumien kauheuskin on kauniisti kuvattu. Kirja on runsas, liki 300-sivuinen, ja sen 25 novellissa on paljon sulateltavaa.

Suomessa kustantamo Aula & Co on julkaissut kolme Lucia Berlinin novellikokoelmaa. Tämä käsillä oleva Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017), Siivoojan käsikirja 2 : Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (2018) sekä Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (2019).

Toissavuonna 2021 ilmestyi Kotiinpaluu. Se on vielä vahvemmin omaelämäkerrallinen kuin novellit sisältäen päiväkirjamerkintöjä, muistelmia ja kirjeenvaihtoa. Janica Brander esitteli uusimman teoksen Kulttuuritoimitus.fi:n sivuilla kesäkuussa 2021 nostaen esiin ristiriidat näissä merkinnöissä: Lucia Berlinin Kotiinpaluu paljastaa, miten epäluotettavia olemme päiväkirjoissamme – Kulttuuritoimitus

Kotiinpaluu ulottuu 1960-puoliväliin asti. Sen jälkeen Berlinin elämässä alkoivat suuret vaikeudet, avioero, alkoholismi ym. Jatkuuko Berlin-saaga suomeksi, tuleeko Kotiinpaluu 2?

Taina

Välipalaksi vatsaystävällistä Kalevalaa

Satalatva : Kalevala uusin silmin / Toimittaneet: Salla Simukka ja Siri Kolu (Tammi, 2021)


Johanna Sinisalo:
"Valtalajin siittäjillä on taipumus järjestellä ja kontrolloida jälkeläistensä lisääntymis- ja laumautumiskäytöstä. On yleistä koettaa painostaa nuorempaa sukupolvea suhteisiin alfayksilöiden kanssa. Erityisesti nuorten naaraiden kumppanivalintoja johdatellaan ja säädetään. Näkyvissä on laajempikin trendi, että urosoletetut ikään katsomatta kokevat tarpeelliseksi suorasti tai epäsuorasti rankaista nuoria naaraita siitä, jos heidän seksuaalisuutensa on urosten saavuttamattomissa."

Edellä oleva on Johanna Sinisalon pohdintaa Kalevalan Aino-legendasta:

Annoit minun poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi,
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle.

Se oli surma nuoren neien,
loppu kaunihin kanasen.

Ote sisältyy hänen osuuteensa tässä kokoelmateoksessa ja sen otsikko on Tuonen tytin tili- ja tutkimuskirjat. Etenkin uros- mutta myös ihmis-oletetut yleensä saavat niin ihanasti raippoja, että hyvää tekee. Öykkäröivä käytöksemme lähimmäisiä ja muuta luomakuntaa kohtaan täyttää nimittäin Tuonen virtaa sellaisella vauhdilla, että asioihin on tultava muutos. Valtalajin toiminnasta johtuvat ja Tuonelan tilikirjoihin kirjatut ns. Collateral damage -vahingot satuttavat sekä kohdalle osuvia syyttömiä että lukijaa.

Kadehdin nykynuoria. Meidän ikäluokkamme turhautui kouluissa klassikoiden parissa, kun hyvää tarkoittavat opetusministeriön virkamiehet ja nöyrät opettajat runnoivat opetussuunnitelmaa läpi. Emme kuuna kullan valkeana osanneet uneksiakaan, että niitä voi lukea myös näin.

Siri Kolu ja Salla Simukka kehottavat alkusanoissa kuvittelemaan metsää, jossa ovat kaikki maailman puut. Niiden juuret kietoutuvat toisiinsa ja ne ovat myyttejä, joita on kerrottu vuosisatojen ajan. Metsän keskellä on ikipuu, valtava tammi, Satalatva. Sen runko on ikiaikainen ja haaroittuu koko maailman yli. Tarinatkin haarautuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin oksat. Tähän Satalatvaan on koottu 16 kirjailijan näkemyksiä ja uusia tulkintoja Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Kattaus on ihailtavan kirjava ja käy aikuiseenkin makuun. Kustantaja on luokitellut kirjan yli 15 vuotiaille, joten se on sallittu myös meille kuusikymppisillekin. Ja sitä kannattaa lukea.

Kirja on varsin ajankohtainenkin. Tätä työstäessäni luin Twitterissä (10.12.) miten Mikael Jungner ja Sture Fjäder ylistävät osakesäästämisen autuutta. Lapsilisät pitää ehdottomasti sijoittaa osakkeisiin, jotta kansankapitalismi leviää ja voimme entistä pulskemmin. Mutta kun onneton olin juuri eilen sattunut lukemaan Satalatvasta Karo Hämäläisen osuuden Kalevalan pörssikatsaukset, niin tuollaiset puheet alkoivat väkisinkin naurattaa:

Karo Hämäläinen:
   "Taaleri-varainhoitoyhtiö julkaisi tänään laajalti huomiota herättäneen markkinakatsauksen, jossa arveltiin, että koko talous pohjautuu vain taitavien tarinankertojien luomiin mielikuviin. Katsauksessa siteerataan syväkurkkua, joka myöntää laulaneensa jokaisen laakson ja kujertaneensa kunkin kuusikon.
   'Jos sijoittajien usko tarinoihin horjuu, edessä voi olla vakava korjausliike', Taalerin raportin kirjoittajat päättelevät.
   Mikäli koko maailma on mielikuvituksen tuotetta, osakkeiden hintatasojen kestävyyttä koetellaan."

Talous on uskon asia. Muuten ei huhuilla heilutella pörssikursseja. Entä sitten Mike Pohjolan osuus kirjassa aiheena Kunniaton sukupolvi. Hän kirjoittaa sotakirjeenvaihtajan kokemuksista Väinölän ja Pohjolan konfliktissa:

   "Vaikka heidän kuninkaansa Lemminkäinen kertoo, että he taistelevat puolustaakseen oikeudenmukaisuutta ja Saaren vapautta, harva häkeltyisi, jos paljastuisi, että koko sodan tarkoitus on varastaa Sampo. He suorastaan odottavat, että heille valehdellaan.
   Jos heidän päällään roikkuu kysymys, se on sama, joka on kohdannut jokaista sotaan lähetettyä sukupolvea: Osaavatko nämä nuoret sotia?"

Viime aikoina on taidettu puhua sotien ja sotaan lähtevien perimmäisistä motiiveista. Joillekin "Sota Oikeuden Puolesta" voi olla jatkoa aikaisemmille vanhoille riidoille. Tai sitten Mike Pohjolan sanoin: "Nämä nuoret miehet sen sijaan lähtivät Pohjolaan tietoisina, että valehteleminen on yhtä tärkeä ominaisuus kuninkaalle kuin verottaminen."

Eipä siis kovasti yllätä, kun kirjasta löytyy vielä linkki kohuttuun saamelaiskäräjälakiin. Jenny Kangasvuo kirjoittaa luvussa Lapin lapsilönttäre seppä Ilmollinin orjista. Tällaisesta ei juurikaan puhuttu äidinkielen tunneilla. Eikä ole lainkaan ihme, että Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ ei ota sujuakseen:

"Ei Lönttäre tietenkään ole hänen oikea nimensä. Sen nimen hän sai ensimmäisenä päivänä talossa. Hän oli yksi viidestä lapsesta, jotka Kaukamoinen oli ryöstänyt ja ahtanut sidottuna rekeensä.
   'Jaahas, taas tuotiin yksi Lapin lapsilönttäre', sanoi emäntä, kun Kaukamoinen töni Lönttäreen ja toisen lapsen pirtin ovesta sisään katsottavaksi. Lönttäre ja toinen lapsi jäivät. Kolme muuta Kaukamoinen vei matkassaan seuraavalle ostajalle."

Kirjan luvut on jaettu neljään osioon: Runko, Oksat, Lehvästö ja Siemen. Niiden välissä on Ville Hytösen lööppejä lehdestä Satalatvan Sanomat. Eräiden sen Kääk!-juorujen ja Auts!-paljastusten perusteella se vastaa lähinnä meidän Seiskaa ja sitä huonompaa iltapäivälehteä. (Marjatta ei tiedä lapsensa isää! - Väinämöinen uhkaa tappaa lapsen tai Sarjarakastaja Lemminkäinen kuokkimassa Pohjolan häissä!)

Muissa kertomuksissa sukkuloidaan joustavasti menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tuonen joutsenen metsästäjä pulahtaa nykyajasta Väinölään pudottuaan huvipuistossa veneestä (Sini Helminen). Taidelukioon pyrkivä poika saa vihjeitä nykyaikaan humpsahtaneelta Ilmariselta (Erkka Mykkänen). Joukahainen joutuu kaikkein kauimmas, Somaliaan (Nura Farah). Ainon kohtalolle löytyy yllättävästi kolme eri vaihtoehtoa (Vilja-Tuulia Huotarinen). Aleksis Salusjärvi kirjoittaa Turmeltuneessa riipaisevan version Kullervo-tarinasta, umpikujaan ajautuvasta lastenkotien kasvatista:

   "Ida puhuu mulle niin kuin ihmiselle puhutaan. Se on ensimmäinen ihminen, joka ei puhu musta ongelmana eikä halua vaihtaa mua toiseen ihmiseen. Se haluaa antaa mulle jotain häviämisen arvoista ja mä näen että se on tosissaan. Se uskoo muhun. Mä en vain itse enää usko."

Kaiken jälkeen, kun sankarit ovat palanneet kotiin, Sampo hukattu ja syylliset selvitetty, Tuonen virran rannat koluttu, puut kaadettu ja kasket raivattu, jää jäljelle Satalatvan siemen. Se lentää jo omaan suuntaansa ja siitä voi alkaa jokin uusi. Vanhat laulut haipuvat kuulumattomiin, ja on uusien laulujen aika. Kun siemen laskeutuu hedelmälliseen maahan, siitä versoo uusi puuntaimi. Sen juuret ovat yhteydessä vanhaan.

Emmi Itäranta on tarttunut aiheeseen ja kirjoittanut luvun Kohta itkenet ilosta:

   "Tule.
   Hän jähmettyi, kuulosteli. Hänen huulensa liikkuivat, kuin varovainen laulu olisi etsinyt niillä muotoaan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
   Tule, tartu minuun.
   Hänen otsansa rypistyi. Hän pyyhki kuivia lehtiä ja risuja yltäni, raaputti pois kylkeeni kasvanutta jäkälää.
   Tule ja ota minut omaksesi.
   Tuhat laulua liikahti hänessä, hankasi toisiaan vasten kärsimättöminä kiirimään ulos. Mutta vielä hän epäröi.
   Entä jos en osaa? hän ajatteli takaisin.
   Silloin opetamme toisiamme. Yhdessä annamme toisillemme äänen, kunnes itkemme kumpikin ilosta.
   Hän nosti minut syliinsä. Tunsin hänen kehonsa lämmön sitä peittävien vaatteiden läpi. Tunsin hänen kätensä uteliaisuuden, kun ne kulkivat kieliäni pitkin, kiristivät ne piukeiksi koivupuisen kaikukoppani yllä. Huokasin hänen sormiaan vasten, kun ne kokeeksi näppäilivät minusta muutaman sävelen.
   - En ole kuin he, hän sanoi. - He, joiden matkassa kuljit. He, joita sanotaan sankareiksi.
   He ovat poissa, vastasin. En kuulu heille enää. Nyt on sinun vuorosi.
   Kuulin laulut, jotka kuplivat hänessä, odottivat hetkeä, jolloin ottaa muotonsa, levittää siipensä taivaan poikki ja lentää."


Tommi

PS: Jungner tarkensi kohta viestiään.

Nimekäs kertoja veijarimielellä

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Suomentanut Antti Valkama. Tammi 2022.

Länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaiseen maagiseen realismiin; siitä Haruki Murakamin proosa tunnetaan. Kuitenkin tuore novellikokoelma Ensimmäinen persoona jätti vähän vaisun jälkimaun. Ehkä odotukset vain olivat liian korkealla.

Kahdeksan novellin miljöissä ja asetelmissa on paljon tuttua: jazzia, öisiä kohtaamisia, oluen nauttimista. On ihastumisia, toiveikkuutta, fyysisiä kontakteja, pianonsoittoa ja seksiä. On myös itseironiaa. Ote on suorapuheinen, jopa karkea ja paikoin kyyninen.

Luin alle 200-sivuisen opuksen läpi, luin toistamiseen ja mietin mitä tämä kirja tahtoo sanoa. Minulle tuli tunne, että maineikas kirjailija on kieli poskessa paljastavinaan jotain itsestään. Teos ilmestyi samannimisenä Japanissa vuonna 2020, ja nyt se jo suomennettiin, varmaan samaan tahtiin se kääntyi muillekin 50 kielelle.

Kiinnostavimpia ovat hetket, jolloin kertojan suunnitelmat pettävät siksi, että hän on ymmärtänyt jotain väärin. Näitä kömpelöitä, harovia tuokioita Murakami kuvaa hyvin, sitä miten mieli ponnistelee saadakseen outoon todellisuuteen tolkkua. Myös kirjailijan vankka musiikintuntemus, niin populaarimusiikin kuin klassisenkin, tekee vaikutuksen.

Mutta kirjan naisjutut ovat välillä kuin tunkkainen tuulahdus 1990-luvulta. Novelli Karnevaali alkaa näin:

”Ei varmaankaan olisi reilua sanoa, että hän on kaikista tähän mennessä tuntemistani naisista rumin. Maailmassa todennäköisesti on paljon naisia, jotka ovat häntä rumempia. Mutta en usko, että on virheellistä sanoa hänen olevan rumin niistä naisista, joiden kanssa olen elämäni aikana ollut jossain määrin läheisissä tekemisissä ja jotka ovat upottaneet juurensa minun muistini maaperään. Totta kai voisin sanan ruma sijaan käyttää kiertoilmaisua ei kaunis, ja se luultavasti olisi lukijoille – etenkin naispuolisille – helpommin hyväksyttävää. Siitä huolimatta otan tässä vapauden käyttää juuri tuota suorasukaista (ja jossain määrin karkeaa) sanaa. Sen avulla näet pääsemme lähemmäs kyseisen ihmisen olemusta.”

Ensimmäinen persoona – ovatko nämä muka siis kirjailijan omia, tosia kokemuksia? Ei todellakaan. Puhuvia apinoita ja käärmeitä kuhisevia puita. Veijarikertoja on vauhdissa. Onhan hän jo nuorena huiputtanut musiikkimaailmaa kirjoittamalla yliopiston kirjallisuuslehteen hölynpölyesseen Charlie Parkerin ”bossa nova -nauhoitteesta” ajatuksella: jos Bird olisi elänyt 1960-luvulle saakka, kiinnostunut bossa novasta ja ryhtynyt soittamaan sitä. Oletan että tämä muistelma pitää paikkansa, samoin baseball-pelaajien takamuksista kirjoitetut ylistysrunot. Toki huonomminkin voisi aikaansa käyttää kuin rustaamalla värssyjä urheilevien miesten takamuksista.

Taina

Lause kuin siveltimen veto

Tove Jansson: Nukkekaappi ja muita kertomuksia (suomentanut Eila Pennanen. WSOY, 1980)


   "Heitin viltinräsyjä kynnykselle ja luuttusin pois pahimmat. Frans istui ja tärisi ja sanoi: Kuinka on mahdollista että ihminen voi palella niin kamalasti vaikka tämä on trooppista sadetta? Lähetin hänet ylös vaihtamaan jotakin kuivaa päälleen ja kun hän tuli takaisin hän sai kahvia. Minulla oli yhtä ja toista järjestettävää. Hetken kuluttua näin että hän istui ja kirjoitti taas vihkoonsa. Kysyin oliko hän kirjailija tai jotain sinnepäin.
   Ei, hän sanoi, kirjoitan vain muistiin, siis että muistaisin oikein. Kun kerron lapsille ja sillä lailla.
   Onko sinulla lapsia?
   Ei, hän sanoi. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kuules tätä: Eräänä joulukuun yönä lähellä aamunsarastusta alkoivat pitkät talvisateet ja tulivat yli meren ja yli Hilon. Hän vaikeni ja katseli minua.
   Aivan, minä sanoin. Yöllä se alkoi. Ei ole lomaonnea.
   Hilo, sanoi hän. Kotikaipuusta rakennettu kaupunki. Japanilaisia taloja ja arizonalaisia taloja, puhdasta villiä länttä. Ja kauhistuttavan leveitä katuja, surullisen leveitä katuja. Miksi teillä on niin paljon sähköjohtoja? Niitä riippuu kaikkialla. Ja minä selitin että se johtui enkeleistä, ne tarvitsivat sähköä. Eikö hän ollut nähnyt meidän joulukoristelujamme?
   Kyllä, sanoi Frans. Peltienkeleitä ja peltihibiskuksia, se on hyvin kiintoisaa. Miksi teillä on ananas joulukuusen latvassa?
   Kirjoita muistiin, sanoin minä, kirjoita näin: Heillä on aina ollut ananas joulukuusen latvassa.
   Olenko ollut epäkohtelias? Frans kysyy.
   Et, sanoin minä. Juo nyt kahvisi ennen kuin jäähtyy."

Frans, turisti, oli saapunut Hiloon Havaijille ja vuokrannut huoneen baarin yläkerrasta. Pian baarin omistajalle selvisi, että pään lisäksi eksyneen oloisen reppureissaajan talouskin oli vähän sekaisin. Lyhyt vierailu venähti ja lopulta siivousintoinen Frans sai työluvan puhtaanapitolaitokselta. Baari alkoi täyttyä Fransin tuomista simpukankuorista ja suhde vakiintui:

"Vähitellen totuin täysin siihen että valehtelin hänelle kun hän tarvitsi sitä. Hänkin petti kyllä minua hiukan ajan oloon mutta me otimme sen lähinnä pelinä."

Tove Janssonin Nukkekaappiin sisältyy kaksitoista lyhyehköä novellia. Kertomus Hilosta, Havaijilta on niistä yksi. Ennen kirjan julkaisemista hän ja kustantaja Åke Runnquista pohtivat keskinäisissä kirjeissä kuinka ihailijat mahtavat suhtautua näiden kertomusten "kylmään teräkseen". Tove Jansson toivoi lämpimästi kokoelman "kovaksikeitetyn asenteen" kauhistuttavan ainakin joitakin lukijoita. No, ihan niin kylmää ja kovaa materiaalia nykylukija ei näistä sentään löydä. Onhan kokoelman julkaisemisesta jo kohta 45 vuotta ja kaikenlaista on painokoneista ehtinyt sen jälkeen valua. Eikä muumikirjojen luoja selvästikään voi päästää tilannetta kiristymään aivan äärimmilleen aikuisillekaan tarkoitetuissa tarinoissa. Komeetan pyrstö voi pyyhkäistä läheltä, mutta yleensä lukija saa lopuksi huokaista helpotuksesta.

Siksi olikin kiinnostavaa verrata kirjan versioita Ylen Areenassa oleviin kahteen lyhyeen elokuvaan, jotka perustuat tämän kirjan kertomuksiin. Klaus Härön elokuva Päärooli vuodelta 2005 poistuu Areenasta 6.12.2022. Se on alkuperäiseen verrattuna terävämpi ja kylmempi. Elokuvan loppuratkaisu on lähes vastakkainen ja merkittävästi surullisempi. Saara Cantellin Suuri matka 2005 on puolestaan uskollinen kirjan versioon nähden. Areenassa kirjan kertomuksia ruotsiksi löytyy myös Tove Janssonin lukemana.

Selkeys, avoimuus sekä eräänlainen nöyryys on kuvaavaa Tove Janssonin ihmiskuvauksessa. Aikuista ja lempeää. Päähenkilöt kuuluvat usein eräänlaiseen "etuoikeutettuun kepeyden ja sulokkuuden klaaniin". Jotkut ovat lainanneet, vaihtaneet tai suorastaan varastaneet toistensa partnereita ja olivat siksi kehittyneet suvaitsevaisiksi ilman paatosta mutta samalla menettäen rakkauden hupien luonnollisen arkuuden ja viehätyksen (Kukkaislapsi). He ovat usein taiteilijoita tai käsityöammattilaisia, jotka voivat joskus uppoutua käsillä olevaan tehtävään niin, että läheiset kärsivät siitä. Jotkut hahmot eivät tunnu saavan kunnolla otetta elämästään. Hapuileva etsintä ja kaipaus voivat paljastaa ihmisen pimeän puolen, mikäli ne johtavat turhautumiseen ja pettymykseen. Onneksi etsijöillä yleensä on tukena selkeäjärkisiä kumppaneita osoittamaan tietä eteenpäin. Aivan luontevasti Tove Jansson kuvaa myös samaa sukupuolta olevien suhteita. Christer Kihlmanin ohella häntä pidetäänkin suomalaisen gay-kirjallisuuden eräänä pioneerina.

Seuraavassa yli 30-vuotias Rosa miettii suhdettaan iäkkääseen äitiinsä:
   "Rosa puristi huulensa yhteen. Hän ei nähnyt tyhjää sunnuntaista katua, hän näki sisäänpäin ja taaksepäin siihen sekavaan aikaan jolloin äiti yhtäkkiä ei enää tahtonutkaan määrätä eikä ottaa vastuuta. Oli kuin kaikki olisi menettänyt perustansa, ei ollut mitään mihin olisi turvautunut. Äiti vain väisteli, ei tahtonut päättää, ei antaa neuvoja ja jos häntä painosti hän nipisti suunsa kiinni ja meni ulos huoneesta. Sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi. Tai: Ei sitä niin varmaan tiedä... Tai ei sanonut mitään, vaihtoi keskustelunaihetta. Se ei ollut hänen kaltaistaan, se oli pelottavaa."

Kertomuksissa olen löytävinäni kaikuja muumikirjojen maailmasta sekä Tove Janssonin omista kokemuksista. Olen varma, että tämän White Ladyn ravintolan olen nähnyt jossakin:
   "Ravintola oli pienellä saarella sataman keskellä, omituinen puusta rakennettu paviljonki jossa oli suippoja torneja ja korkeita ylettömän runsaasti koristeltuja ikkunoita. Nyt hämärässä oli kalpeanharmaa rakennus hyvin kaunis ja surumielinen. Ellinor sanoi että se oli kuin unohdettu uni tummien puiden keskellä." 
Portaat olivat leveät ja katto tavattoman korkealla. Tornirakennelman alla risteili puupalkkikuvio. Ravintolassa oli tyhjää, sillä kausi oli lopuillaan. Ilta oli lämmin ja kuistin koko pituudelta olivat ikkunat auki. Sumu leijaili sisään tyhjien pöytien yli. Kolme kenties kuudenkymmenen korvilla olevaa rouvaa istuutui kuistin toiseen päähän...

Kertomuksessa Sarjakuvapiirtäjä saa kurkistaa sanomalehden hektiseen ja pakkotahtiseen työhön. Suorituspaine ja lukijoiden vaatimukset ovat törmäyskurssilla luovuuden kanssa. Ovatko sarjojen piirtäjät olleet sekapäisiä alusta asti vai johtuuko se nimenomaan sarjojen piirtämisestä? Allington kesti neljä viisi vuotta, kun hän piirsi Blubbyä. Niin, ja minkä ihmeen luovuuden?
   "Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä. Ja itse asiassa ne ovat koko ajan saman näköisiä. Mutta niiden täytyy tehdä aina jotakin uutta. Koko ajan."

Käsi pystyyn: tuntuiko muuallakin omantunnon pistos? Ehkä siksi Muumilaakson marraskuu (arvio blogissa) teki aikanaan niin syvän vaikutuksen minuun. Tuntui kuin muumien piirtäjä olisi lopussa. Hänen täytyi vain jättää heille jäähyväiset.
En ihmettele enää miksi Tove Jansson on niin suosittu Japanissa. Oma käsitykseni Tove Janssonin myöhemmästä tuotannosta alkoi muuttua tämän kirjan perusteella.


Tommi

Eräs ihmissuhdenovelli… (von Schoultz, 1)

Solveig von Schoultz: Ja juotan kamelisikin : kahdeksan novellia (suomentanut Toini Havu. WSOY, 1967)

”- Mutta rokasnohvi merkitsee paljon enemmän, sanoi tyttö yhtä epätoivoisen tunnontarkasti kuin äskenkin, ymmärrätkö rokasnohvi merkitsee —
– Niin niin, uskonhan minä. Älä rasita itseäsi.
– Ja se tuntuu hassulta vasta kun joku toinen päästää sen suustaan, sanoi tyttö ja kätki rokasnohvin syvälle sinne missä se oli vain kahden ihmisen tavoitettavissa. Siellä piili yhtä jos toistakin. Ja hän oli luvannut näyttää Tommille kaiken. Sellaisen lupauksen tämä oli vaatinut, heti alussa. Kaikki avointa, selvää ja salailematonta. Helpotus, jonka tyttö koki, upottaessaan rokasnohvin sielunsa syvyyksiin, oli tiettyä petturuutta. Helpotus, salainen ja nopea, juuri sellainen kuin se ei saa olla.”

Kirjaston poistolaatikossa oli kirja, jonka nimi herätti kiinnostusta. Även dina kameler, myös sinun kamelisi…? Kirjaa selailemalla selvisi, että se on Solveig von Schoultzin novellikokoelma vuodelta 1965. Ruotsinkielinen teksti ei vaikuttanut mitenkään vaikealta ja siksi se lähti matkaan viikonloppulukemiseksi. Alkuperäisessä ruotsinkielisessä kirjassa on kaikkiaan kahdeksan novellia. Niistä kolme on suomennettu tähän painokseen, ja loput viisi ovat aikaisemmilta vuosilta.

Ruotsinkielinen versio kirjasta ilmestyi jokseenkin täsmälleen von Schoultzin uran keskipisteessä. Hänellä oli tähän mennessä jo 30 vuoden kirjoittajakokemus erilaisten tekstien parissa. Saman verran hänen luomiskautensa tämän jälkeen myös jatkui. Solveig von Schoultzia pidetään erityisen taitavana naisten ja lasten kuvaajana lyhytproosassaan. Kirjassa alkaa näkyä iduillaan suuntaus, joka vahvistui myöhemmissä kirjoissa. Naisten lisäksi myös miehet pääsivät vähän näkyvämmin esille, kun naisten ongelmien lisäksi hän alkoi käsitellä ihmisen ehtoja laajemmin.

Kirjan niminovellin voi referoida nopeasti. Vastikään naimisiin menneet nuoret, Tommi ja Kati, ovat matkustaneet vuodeksi Italiaan. Mies on valokuvaaja ja hän on saanut matkastipendin. Vaimo odottaa ensimmäistä lasta ja kaipaa edelleen kotia, isäänsä ja etenkin pikkusisartaan. Hän saa sisarelta kirjeen ja mies haluaa tietää sen sisällöstä. Kirje tuntuu vievän naista entistä kauemmas miehestään, kun se palauttaa mieleen muistoja lapsuudesta. Konflikti ratkeaa, kun Kati tajuaa, että eräitä muistoja on mahdoton jakaa, sillä niihin liittyy niin paljon yhdessä koettua.

Sivut: 1 2

… ja sen tulkinta (von Schoultz, 2)

Jo. -Nej. : metodologiska läsningar av Solveig von Schoultz novell ”Även dina kameler” / redaktör Kristina Malmio (Helsingfors universitet, avdelningen för nordisk litteratur, 2010)

”Toisin sanoen: kirjallisuus ei ainoastaan heijasta vaan myös luo maailmaa, jossa tekstit kirjoitetaan ja jossa niitä luetaan. Se mikä on mahdotonta todellisuudessa, voidaan luoda kaunokirjallisuudessa. Siellä kirjailijat voivat luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia ja esitellä mahdollisuuksia, jotka vaikuttavat lukijoiden käsitykseen todellisuudesta.”
Kristina Malmio Ruth Robbinsin mukaan

Solveig von Schoultzin novelli Även dina kameler (Ja juotan kamelisikin) on todella monitahoinen tapaus. Ei tule kovinkaan monta suomalaista novellia mieleen, joille olisi omistettu tällainen huomio oman tieteellisen julkaisun muodossa. Kristina Malmio toimitti novellista tämän lähinnä opetustarkoituksiin ajatellun kirjan. Kirjassa viisi kirjallisuustieteilijää esittää kuudessa artikkelissa omat tulkintansa kyseisestä novellista. Opiskeluaikana Malmio olisi itse kipeästi kaivannut tämäntapaista kirjaa, joka olisi selkeästi osoittanut ja selittänyt miten luettua tekstiä tulee analysoida. Kaunokirjallisuuden tulkintamenetelmät voivat nimittäin opiskelun alussa tuntua joistakin niin raadollisilta, että lukemisen ilo katoaa täysin, kun lukuelämystä aletaan purkaa alkutekijöihinsä. Jotkut jättävätkin silloin opinnot kesken. Malmion mukaan tuntui kuin silloiset oppikirjat olisi joskus kirjoitettu lähinnä toisia tutkijoita eikä opiskelijoita ajatellen. Niissä kirjoittaja halusi ilmeisesti osoittaa omaa oppineisuuttaan toisille kollegoille.

Anne-Marie Londenin artikkeli kirjassa kysyy ’Kuka kertoo, kuka näkee?’. Se pakotti tarkistamaan myös omaa lukuelämystä. Selvisi miksi sympatiat tuntuivat lukiessa olevan niinkin vahvasti kertomuksen nuoren naisen puolella. Artikkelin lopussa Londen käy lyhyesti läpi ”strukturalistien” ja ”narratologien” välistä eroa. Suunnilleen Aristoteleesta alkaen kirjallisuudessa kuvatut henkilöt ovat olleet sivuroolissa, vaikka juuri henkilöt ovat lukijalle yleensä tekstin yhtenäisyyttä luova voima. Ongelmana on, ovatko nämä henkilöt ihmisiä vai sanoja. Lisäksi mikä on heidän suhde toimintaan: ovatko he toiminnalle alistettuja hahmoja vai voiko heille kuvitella itsenäisyyttä sen suhteen. Monet kirjailijat todistavat, että romaanin hahmot ovat alkaneet ”elää omaa elämäänsä” ja vieneet tapahtumia ennalta arvaamattomaan suuntaan. Uudemmassa narratologiassa tarkastellaan eri yhteyksiä laajemmin, myös lukutapahtumaa ja lukijan toimintaa, kun hän luo lukiessaan merkityksiä.

Merete Mazzarella on käyttänyt kaunokirjallisuutta Uppsalassa lääkäriopiskelijoiden parissa. Hän kirjoittaa artikkelissaan, että tuolloin on pidettävä mielessä opiskelijoiden aikaisemmat käsitykset kaunokirjallisuudesta ja yritettävä laajentaa niitä. Toisaalta on annettava mahdollisuus eläytyvään lukemiseen, jota kirjallisuustieteen piirissä pidetään naiivina (ne ovat vähemmän kiinnostavia ”läsarfiktioner”). Lukijoiden on voitava samastua hahmoihin tai torjua ne kuin ne olisivat todellisia ihmisiä. Sitten on kuitenkin yritettävä tuoda esille myös kirjallisuustieteellinen näkökulma. Miten kirjailija on luonut hahmonsa? Millaisia tehokeinoja riveiltä ja niiden välistä löytyy? Millaisia siltoja muihin teksteihin kirjasta rakentuu?

Sivut: 1 2

Selkokieltä ja metsän kauneutta

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Novelleja. Avain 2021.

Selkokirjoja eli kieleltään yksinkertaistettuja ja helpotettuja kirjoja julkaistaan Suomessa vuosittain 20‒30, ja esimerkiksi Helmet-verkkokirjastosta löytyy 500 selkokirjaa: Mikä on selkokirja? | Helmet

Selkokielen tarve on Suomessa kasvamaan päin. Aihetta koskevan LAB Focus –blogissa julkaistun artikkelini voit lukea tästä. Eri-ikäiset ja erilaisissa elämäntilanteissa olevat tarvitsevat selkokielisiä palveluja, joista kirjat ovat yksi osa.

Uusista selkokirjoista osa on mukautettuja, osa kirjoitetaan suoraan selkosuomeksi, kuten Tuija Takalan Niin metsä vastaa, jota käsittelen tässä.

Pidän selkokielisistä kirjoista. Niiden erikoislaatuinen tunnelma syntyy pelkistämisestä ja selkeyttämisestä, eikä siksi olekaan ihme, jos proosakirjaa lukiessani tunnen siirtyväni runouden ja aforistiikan alueelle.

Äiti muisti, minkälaista on olla nuori.

Silloin tuntee vahvasti, muuttuu

ja on täynnä salaisuuksia.

Nuoren on kokeiltava,

mistä puusta hänet on tehty.

Niin äidin äiti oli sanonut.

Äiti sanoi saman asian tyttärelleen:

‒ Kyllä sinä vielä löydät sen,

kuka olet ja mikä sopii sinulle.

Tuija Takala palkittiin vuonna 2019 Seesam-palkinnolla selkokirjallisuuden edistämisestä. Hänen uusi novellikokoelmansa sisältää kolmetoista kertomusta, joiden yhteisenä nimittäjänä on metsä.

Suomalainen metsä, myyttinen paikka, merkityksiä täynnä, luo puitteet erilaisille tarinoille. Joku menee metsään saadakseen vain olla, kuunnella ja katsella, toinen  purkaa metsään sieluntuskansa, kolmas samastuu nimikkopuuhunsa, pihlajaan. Jokainen kertomus on itsenäinen yksikkö, jonka voi lukea nautiskellen vaikka rauhoittavana iltasatuna.

Takalan teksti huokuu metsän tunnelmaa ja vaihtuvia näkymiä.

Kesällä nainen muutti reittejä,

joilla hän kulki tutussa metsässä.

Hän sääli sammalta,

eikä halunnut jättää jälkiä maahan.

Joskus hän poimi mustikoita,

vaikka se ei häntä innostanut.

Nainen halusi kulkea ja katsella,

ei tehdä metsässä työtä ja suorittaa.

Monissa kirjan kertomuksissa esiin nousee salaperäinen elementti. Metsässä ja puissa uskottiin ennen olevan kätkettyjä voimia. Saattoi jopa joutua metsänpeittoon eli mennä sekaisin ja joutua sen takia vaaraan. Menninkäiset, kotitontut ja kunnioitettavat eläimet vaativat metsään menijältä oikeata asennetta.

Novellien henkilöt ovat eri-ikäisiä, miehiä, naisia. On yksinäisiä, on perheisiinsä väsyneitä. On itsepetosta, havahtumisen hetkiä ja ihanaa rakkautta. Metsä pelottaa, kiehtoo, lohduttaa ja opettaa. Pyhät pihlajat ja havisevat haavat; kirja on täynnä kauneutta.

Taina

Musiikkia turhautumisen partaalla

Ishiguro, Kazuo: Yösoittoja. Suom. Helene Bützow. Tammi 2009.

Olen Ishigurosta intoillut näillä sivuilla ennenkin ja jatkan samoilla linjoilla. Yösoittoja-novellikokoelmassa Ishiguro osoittaa hallitsevansa taiturimaisesti myös lyhyempää proosaa. Viiden kertomuksen yhteiset teemat ovat yhteneväiset: musiikki ja ajan kulumisen traagisuus. Jokaisessa on minäkertoja. Jokaisen tarinan päähenkilö on lisäksi jonkinlaisessa käännekohdassa, ja kaikkea maustaa ishiguromainen arvoituksellisuus.

Niminovelli Yösoittoja on näistä viidestä kertomuksesta se, joka jää eniten askarruttamaan mieltä. Tapahtumapaikkana on hienostohotelli, jossa julkkikset ja rahakkaat toipuvat kauneusleikkauksista päät kääreissä. Saksofonisti Steve ei oikeastaan kuulu joukkoon, mutta erikoisten sattumusten takia pääsee korjauttamaan ”luuserimaisen rumuutensa”. Manageri Bradleykin arvelee, että ura voi urjeta, kunhan ulkonäkö korjataan. Kertoja Steve:

”Ymmärrätte varmaan, että kauneusleikkaus ei suuremmin kiehtonut.

Sitten oli tietysti myös periaatteellinen puoli. En pahemmin intoile taiteellisesta koskemattomuudesta, kuten jo sanoinkin. Soitan rahasta mitä tahansa purkkaa. Mutta tuollainen ehdotus oli aivan toinen juttu, ja on minulla sentään vähän ylpeyttä jäljellä. Bradley oli oikeassa yhdessä asiassa: olin kaksi kertaa lahjakkaampi kuin useimmat ihmiset tässä kaupungissa. Mutta sillä ei tuntunut olevan nykyään suurtakaan merkitystä. Kyse on imagosta, myytävyydestä, esiintymisestä aikakauslehdissä ja televisiossa, näyttäytymisestä juhlissa ja lounailla tietyssä seurassa. Sellainen kuvotti minua. Minä olin muusikko, miksi minun pitäisi osallistua siihen peliin? Miksi en vain voisi soittaa musiikkiani niin hyvin kuin osasin ja kehittyä koko ajan paremmaksi, vaikka sitten vain omassa kopperossani, ja ehkä oikeat musiikinharrastajat kuulisivat minua jonakin päivänä ja arvostaisivat työtäni. Mihin minä plastiikkakirurgia tarvitsin?” (s. 137)

Hän siis kuitenkin tarttuu tarjoukseen, leikkaus tehdään, ja toipumisvaiheessa Steve tapaa ikääntyvän seurapiirikaunottaren, jonka kauneusleikkaukselle on perusteluna nuoremman kumppanin vokottelu. Yhdessä he tulevat läpikäyneeksi turhautumisensa aiheita ja järjestävät puolivahingossa itselleen absurdin seikkailun öisessä hotellissa, joka valmistautuu musiikkiaiheiseen palkintogaalaan. Ishiguro kuvailee muuten todella osuvasti, miten satunnaiset kohtaamiset voivat johtaa ihmeelliseen tilittämiseen ja läheisyyteen, joka sitten haihtuu äkkiä kuin saippuakupla.

Come Rain or Come Shine kuvaa sitä haikeutta, jonka vanhan kaveripiirin väistämätön hajoaminen aiheuttaa. Pariskunta Charlie ja Emily kutsuvat luokseen vanhan ystävänsä Rayn ajatuksenaan, että Ray voisi ihmeen kaupalla pelastaa heidän rakoilevan liittonsa. Mutta ajan virtaan ei kukaan voi pysähtyä, eivätkä vanhat nostalgiset kappaleet enää tuota samoja väreilyjä kuin silloin joskus.

Herkullinen on myös Malvern Hills, jonka minäkertoja on yritteliäs, ei kuitenkaan erityisen menestynyt nuori kitaristi. Hän menee kesäksi asumaan ja työskentelemään sisarensa ja lankonsa pyörittämään maaseutukahvilaan. Omien kappaleiden kehittelyn ja pakollisen kahvilassa avustelun lomassa hän kohtaa sveitsiläisen muusikkopariskunnan, joka elää omanlaisessaan itsepetoksen kuplassa.

Novellikokoelmalle tuo hohtoa Ishiguron tietämys musiikista kaikkinensa, eri genreistä, soittamisesta, esiintymisestä, haaveista, lahjakkaiden kamppailusta. Kertomusten synkähkönä pohjaväreenä erottuu maailmassa toimimisen suuri uhka ja ongelma: turhautuminen. Se ei kuitenkaan estä jatkamasta matkaa, eihän pysähtyäkään voi. Se on ihmisen osa.

Kazuo Ishiguron teksteissä on usein jonkinlainen vinksahtaneisuus, jonka selvittely on lukijalle palkitsevaa. Iskelmähurmuri parodioi ikääntyviä showmaailman tähtiä, jotka suurin elein koettavat pitää kulissia yllä. Novelli Sellisti esittelee virtuoosisoittajan, joka ikään kuin ottaa siipiensä suojaan nuoren sellistin. Opetus tuottaa tuloksia, mutta tarinan edetessä lukija alkaa ihmetellä virtuoosin ominaislaatua ja … no, lue toki itse!

Taina