Hyvän mielen joulukertomuksia

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa. Icasos 2023.

Tässäpä mainio kirja meille joulun odottajille! Adventtikalenterin hengessä 24 lyhyttä kertomusta (plus yksi bonuskertomus), kaikissa aiheena jotakin jouluista. Tarinat liikkuvat niin maalla kuin kaupungissakin, omakotitaloissa, kerrostaloasunnoissa, siirtolapuutarhassa, kaupoissa ja kirkossa, valkeissa metsissä, lumiauran pöllytessä ja tähtien kimaltaessa.

Päähenkilöinä on nuoria, vanhoja, miehiä, naisia. He ovat monenlaisissa ammateissa taikka työelämän ulkopuolella. Mukana on eläimiäkin. Voihan navetassakin tapahtua joulun ihme. Ja kuten 2000 vuotta sitten, väsyneen unta vartioi joku hyvä ja luotettava hahmo.

Pilaisin lukijan ilon, jos kertoisin tarinoista kovin tarkasti. Mutta voin puhua tunnelmasta ja tunteista, joita kertomuksiin liittyy. Mukana siis on toivoa, yllättävää iloa, kärsivällisyyttä, ymmärtämystä, reiluutta ja rohkeutta. Vaikka kaikki ei todellakaan ole pelkkää auvoa, niin vastoinkäymisissäkin piilee jokin myönteisyyden sirunen. On vähävaraisuutta ja perhe-elämän kriisejä. Mutta kaikki pääsevät jatkamaan matkaansa eteenpäin.

”Mummin isä veti aikanaan pitkospuut kansakoululle päin mummia ja tämän veljiä varten. Tiedon valtatie Niettovaaraan.

Joinakin syksyinä routa ei ehtinyt tarrata maahan kunnolla. Mummi muisti kipeästi, kuinka erään joulun alla Rupo-humma ja tukkireki vajosivat suonsilmäkkeisiin. Juho-isä sai Rupon irrotettua valjaista, mutta se ei enää jaksanut kammeta itseään ylös. Isä oli raahautunut kotiin kylmettyneenä, itku silmässä. Lämmityspuuta metsässä piisasi, mutta Rupon hän oli kasvattanut varsasta asti.

Keväällä karhu oli löytänyt raadon suohaudasta. Herkkua oli piisannut pitkäksi aikaa. Pikku-Hilkka ja veljet lauloivat koko kevään koulumatkat maan korvessa kulkevi lapsosen tie, varmuuden vuoksi.

Mummi ei silti pelännyt karhuja. Sanoi, että eivät ne tämmöisestä sitkeästä vanhasta akasta välitä. Ei suostunut kilikelloja vyölleen kiinnittämään, kyllä ne hänen käpsehtimisensä tuntisivat.

Nyt Niettovaaran karhuja tultiin katsomaan kaukaa, ulkomailta asti. Piilouduttiin yöksi Luontokuvakeskuksen kojuihin, ihailtiin valoisat kesäyöt haaskalla viivähtäviä karhuja. Ne eivät olleet uhka, vaan elättäjä.”

Itseäni viehätti erityisesti se, että kirjailija on uskaltanut ripauttaa hieman taikapölyäkin; edetään joulun ihmeiden ja maagisuuden suuntaan. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Apua tulee yllättävistä suunnista, mutta kuka täällä oikeastaan kävikään? Mitä tuolle kuuselle tapahtui, ja kävelinkö tosiaan äsken tästä ne portaat erikoiseen vaatekauppaan? Kokeneena viihteen kirjoittajana Pehkonen tuo kertomuksiin yllättäviä käänteitä ja huumoria. Ja kieli on kaunista ja selkeää.

Kirsi Pehkonen on kirjoittanut viihdekirjoja, nuortenkirjoja ja rikosromaaneja sekä ruokaystäväkirjan. Pehkonen asuu Kuopion Vehmersalmella, ja vaikkei asiaa aina suoraan sanotakaan, niin Kuopion tunnistaa monesta kertomuksesta, viehättävällä tavalla.

Taina

Toivoa on

Saarinen, Risto: Oppi toivosta (Gaudeamus 2020)

Joku viisas taisi sanoa, että ilman toivoa ihmisellä ei ole mitään. Äärimmäisissä olosuhteissa, kuten keskitysleirillä, pienikin toivo paremmasta auttoi ihmistä kestämään. Jos emme toivo, jos olemme täysin vailla tulevaisuudennäkyjä tai -toivoa, voimme yhtä hyvin lakata olemasta.

Niin tai näin, Risto Saarisen filosofinen teos antaa eväitä toivon käsitteen pohdintaan ja käytännön sovellutuksiin. Oppi toivosta on ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys toivosta.

Ei tee pahaa lukea aiheesta, sillä se antaa eväitä arkiseenkin puurtamiseen. Saarisen sanoin: tarvitsemme perusteltua ja oikeutettua toivoa, mutta toisaalta ovat tarpeen myös arjessa vaihtuvat pienet myönteiset odotukset. Kirjassa totuus on kuin moniaalle heijastava prisma, jonka hiottuja osasia ovat esimerkiksi toivon teologia, toivon minämuotoisuus sekä erilaiset utopiat.

Minulle ehkä antoisinta oli kirjan se osa, jossa tutkitaan toivoa Immanuel Kantin periaatteen pohjalta: Sinulla on oikeus toivoa vain, jos teet asioita moraalin velvoittamana. Vasta tekeminen avaa käytännön toivon mahdollisuudet. Saarinen kytkee nämä pohdinnat mielenkiintoisesti ilmastoahdistukseen.  Kannattaa mieluummin tehdä vaikka pieniä oikeita tekoja kuin lupailla ympäripyöreästi olla käyttämättä lentokonetta. Ihminen on tunnetusti heikkoluonteinen.

 ”Tietämiseen ja toimintaan keskittyminen ehkäisee heikkoluonteisuutta, sillä se karsii pois turhat toiveet ja turhat lupaukset. Kant arvostaa tekijää, ei toiveiden muotoilijaa.” (s.92)

Kirjassa kulkee jännittävänä jatkokertomuksena työpaineista toipuvan henkilön minämuotoinen kuvailu. Toipilas, jos kuka, tarvitsee toivoa ja tulevaisuuteen suuntautumista. Näissä katkelmissa tulevat esiin myös tyytyminen ja sitkeys, jotka voivat omalla tavallaan luoda toivoa.

Sujuvan tyylikkäällä otteella kirjoitettua teosta voi suositella kaikille eettisistä ongelmanasetteluista kiinnostuneille. Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen on julkaissut myös teokset Oppi rakkaudesta (2015) ja Oppi luottamuksesta (2017). Oppi toivosta jatkaa näitä pohdintoja. 

(Taina)