Hyvän mielen joulukertomuksia

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa. Icasos 2023.

Tässäpä mainio kirja meille joulun odottajille! Adventtikalenterin hengessä 24 lyhyttä kertomusta (plus yksi bonuskertomus), kaikissa aiheena jotakin jouluista. Tarinat liikkuvat niin maalla kuin kaupungissakin, omakotitaloissa, kerrostaloasunnoissa, siirtolapuutarhassa, kaupoissa ja kirkossa, valkeissa metsissä, lumiauran pöllytessä ja tähtien kimaltaessa.

Päähenkilöinä on nuoria, vanhoja, miehiä, naisia. He ovat monenlaisissa ammateissa taikka työelämän ulkopuolella. Mukana on eläimiäkin. Voihan navetassakin tapahtua joulun ihme. Ja kuten 2000 vuotta sitten, väsyneen unta vartioi joku hyvä ja luotettava hahmo.

Pilaisin lukijan ilon, jos kertoisin tarinoista kovin tarkasti. Mutta voin puhua tunnelmasta ja tunteista, joita kertomuksiin liittyy. Mukana siis on toivoa, yllättävää iloa, kärsivällisyyttä, ymmärtämystä, reiluutta ja rohkeutta. Vaikka kaikki ei todellakaan ole pelkkää auvoa, niin vastoinkäymisissäkin piilee jokin myönteisyyden sirunen. On vähävaraisuutta ja perhe-elämän kriisejä. Mutta kaikki pääsevät jatkamaan matkaansa eteenpäin.

”Mummin isä veti aikanaan pitkospuut kansakoululle päin mummia ja tämän veljiä varten. Tiedon valtatie Niettovaaraan.

Joinakin syksyinä routa ei ehtinyt tarrata maahan kunnolla. Mummi muisti kipeästi, kuinka erään joulun alla Rupo-humma ja tukkireki vajosivat suonsilmäkkeisiin. Juho-isä sai Rupon irrotettua valjaista, mutta se ei enää jaksanut kammeta itseään ylös. Isä oli raahautunut kotiin kylmettyneenä, itku silmässä. Lämmityspuuta metsässä piisasi, mutta Rupon hän oli kasvattanut varsasta asti.

Keväällä karhu oli löytänyt raadon suohaudasta. Herkkua oli piisannut pitkäksi aikaa. Pikku-Hilkka ja veljet lauloivat koko kevään koulumatkat maan korvessa kulkevi lapsosen tie, varmuuden vuoksi.

Mummi ei silti pelännyt karhuja. Sanoi, että eivät ne tämmöisestä sitkeästä vanhasta akasta välitä. Ei suostunut kilikelloja vyölleen kiinnittämään, kyllä ne hänen käpsehtimisensä tuntisivat.

Nyt Niettovaaran karhuja tultiin katsomaan kaukaa, ulkomailta asti. Piilouduttiin yöksi Luontokuvakeskuksen kojuihin, ihailtiin valoisat kesäyöt haaskalla viivähtäviä karhuja. Ne eivät olleet uhka, vaan elättäjä.”

Itseäni viehätti erityisesti se, että kirjailija on uskaltanut ripauttaa hieman taikapölyäkin; edetään joulun ihmeiden ja maagisuuden suuntaan. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Apua tulee yllättävistä suunnista, mutta kuka täällä oikeastaan kävikään? Mitä tuolle kuuselle tapahtui, ja kävelinkö tosiaan äsken tästä ne portaat erikoiseen vaatekauppaan? Kokeneena viihteen kirjoittajana Pehkonen tuo kertomuksiin yllättäviä käänteitä ja huumoria. Ja kieli on kaunista ja selkeää.

Kirsi Pehkonen on kirjoittanut viihdekirjoja, nuortenkirjoja ja rikosromaaneja sekä ruokaystäväkirjan. Pehkonen asuu Kuopion Vehmersalmella, ja vaikkei asiaa aina suoraan sanotakaan, niin Kuopion tunnistaa monesta kertomuksesta, viehättävällä tavalla.

Taina

Kaikki keinot käyttöön kirjoittajalle

Johanna Isosävi & Camilla Lindholm: Yhteisöllisen kirjoittamisen opas. Art House 2023.

Kirjoittamisen ei tarvitse olla yksinäistä puurtamista. Yhteisöllisyys voi poistaa kirjoittamisen esteitä, eikä pidä unohtaa, että kirjoittaminen on myös nautinnollista. On ok tuntea iloa, joka tulee, kun saa julkaistuksi jotakin. Siinä joitakin ajatuksia Yhteisöllisen kirjoittamisen opas -teoksesta.

Oppaan tekijät Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm ovat kielitieteilijöitä ja dosentteja Helsingin ja Tampereen yliopistoista. He jakavat omat tarinansa ja kokemuksensa julkaisupaineista, ajan hupenemisesta ja huijarisyndroomasta. Toissavuonna heiltä ilmestyi kirja Väitöksen jälkeen: opas akateemiselle uralle (Art House 2021). Heidän yhteistyönsä sujui niin hyvin, että he halusivat jatkaa ja tuoda nyt esiin yhteisöllistä kirjoittamista, jota he ovat edistäneet kumpikin yliopistoyhteisöissään.

Akateemisten kirjoittajien haasteet ovat toki erityiset. Julkaisutoimintaan kohdistuu odotuksia, ja kirjoittaminen on viestintää, tulosten tiedottamista koko maailmalle.

”Vaikka julkaisemisen vaatimukset ovat kovat ja tutkimuksella on vahva rooli yliopistolaisten työsuunnitelmassa, kirjoittamiselle on usein arjessa vaikea löytää aikaa, paikkaa ja energiaa. – – Tarvittaisiin ratkaisuja siihen, että yliopiston työntekijät eivät ajaisi itseään uupumuksen partaalle kirjoittamalla salaa iltaisin ja viikonloppuisin tai jotta tieteentekijät eivät katkeroituisi, koska kokevat voivansa kirjoittaa liian vähän.”

Ajan raivaaminen tärkeälle kirjoittamiselle voi olla kenen tahansa kirjoittajan pulma. Aikapulan takana piilee ehkä vaikeita tunteita, joita kannattaisi yrittää pohtia, mutta ajan riittämättömyyteen vetoaminen on kuitenkin yleistä. Isosävi ja Lindholm perustivat taannoin Facebookiin vertaistukiryhmän nimeltä Kirjoitan vaikka ei ole aikaa. Viesti oli, että riittävästä ajasta ei kannata fantasioida. Sen sijaan kannattaa priorisoida kirjoittaminen etusijalle ja kirjoittaa säännöllisesti.

Yhteisöllinen kirjoittaminen sopii hyvin erilaisillekin toimijoille. ”Ne, joilla on haasteita kirjoittaa, saavat ryhmästä apua kirjoittamiseen ja siihen liittyvistä vaikeista tunteista selviämiseen. Mutta myös tuotteliaat kirjoittajat hyötyvät ryhmän tuesta: he pystyvät julkaisemaan enemmän ja voivat kokea vähemmän stressiä kirjoittamisesta ja julkaisemisesta.” Itse lisäisin tähän, että muiden tapaaminen tuo aina kuin vaivihkaa jotakin uutta virikettä.

Toiset tykkäävät sotkea, toiset siivota eli toiset tekevät tekstiään ”räjäyttämällä”, toiset muotoilevammin ja pikkutarkemmin. Yhtä oikeaa tapaa ei ole, mutta voi olla hyvä tiedostaa omat tendenssinsä. Yhteisöllisen kirjoittajan oppaan tekijät ovat tavanneet sessioissaan sekä sotkijoita että siivoojia ja havainneet, että kummallekin ryhmälle on etua yhteisöllisestä kirjoittamisesta.

Kirjoittajan on hyvä myös tunnistaa oma fyysinen rytminsä: mihin aikaan päivästä työ sujuu parhaiten, ja tehdä sen pohjalta suunnitelmaa. Pitkäaikaistavoitteet sekä tavoitteiden kertominen muille edistävät asiaa.

Kirja on runsas tietopaketti kaikesta kirjoittamista edistävästä, kuten ajanhallinnasta ja erilaisista motivaattoritekniikoista, fyysistä ja sosiaalista hyvinvointia unohtamatta. En käy tässä kovin tarkasti läpi yhteisöllisen kirjoittamisen eri muotoja, sillä ne kannattaa lukea kirjasta itse, samoin osallistujien kommentit. On etäryhmiä, läsnäryhmiä, erimittaisia retriittejä. Netistä löytyy myös palvelu Focusmate, josta voi varata työparin ja hänen läsnäollessaan (ruudulla) keskittyä omaan työskentelyyn.

Yhteisöllisen kirjoittamisen uranuurtaja on brittiläinen akateeminen kirjoittaja Rowena Murray. Hän loi ohjatun kirjoitusretriitin mallin, joka on levinnyt Isosta-Britanniasta muihin maihin. Isosävi ja Lindholm mainitsevat, että kirjoitusretriittien konsepti sai alkunsa Murrayn omasta huonosta olosta. ” – – häntä omassa työyhteisössään jatkuvasti vähäteltiin ja pyrittiin kontrolloimaan eri tavoin. Koska hän koki oman työyhteisönsä lähinnä kirjoittamisen esteeksi, hän ymmärsi tarvitsevansa toisenlaisia verkostoja voidakseen paremmin ja päästäkseen urallaan eteenpäin. Yhteisöllisen kirjoittamisen malli sai siis alkunsa siitä, että Rowena Murray itse tarvitsi verkostoa, jonka kanssa hän voisi kirjoittaa yhdessä ja joka tukisi hänen kirjoittamistaan.”

Murray toteutti kirjoitusretriittejä noin kerran kuussa. Kirjoittajat oppivat asettamaan tavoitteitaan yhä tarkemmin ja saamaan enemmän irti sessioista. Murraykin pystyi luottamaan siihen, että saisi kirjoitetuksi tarpeeksi retriittien aikana. Ryhmästä muodostui myös sosiaalinen tukiverkosto.

Niin kirjoittamiseen kuin muuhunkin elämään liittyy kipeitä hylkäämisen kokemuksia. Se, mitä teet, ei kelpaakaan. Itse koin epämiellyttäviä hylkäämisiä, kun olin pari vuotta työttömänä kirjastotutkinnon suoritettuani ja yritin kerran toisensa jälkeen työllistyä kirjastoihin. En voinut silloin tietää, että vielä paremmin sopiva työpaikka oli ammattikorkeakoulusta tulossa.

Akateemisessa maailmassa kova kilpailu tuottaa väistämättä epäonnistumisen kokemuksia, vaikka niistä ei paljon huudella eivätkä ne hulppeassa cv:ssä näy. Isosävi ja Lindholm siteeraavat Lisa M. Jaremkan artikkelia, johon on koottu hyviä keinoja käsitellä tätä vaikeaa asiaa. Tarkat lähdetiedot löytyvät listan alta. Sanan ”yliopistoyhteisössä” tilalla voi olla esimerkiksi ”työmarkkinoilla” tai ”2000-luvun työyhteisössä”. Tämä timantti ansaitsee tulla siteeratuksi kokonaan:

• hyväksy, että hylkäykset ovat olennainen osa yliopistoyhteisössä toimimista ja että onnistuminen on harvinaista
• anna ajan kulua ennen kuin siirryt eteenpäin. Tarvitset aikaa, jotta saat etäisyyttä hylkäykseen
• pohdi hylkäyksen syitä. Yritä miettiä, mitkä ulkoiset tekijät ovat voineet johtaa hylkäykseen sen sijaan, että syytät siitä itseäsi
• pyri toimimaan aktiivisesti. Hylkäyksiin et voi itse vaikuttaa, mutta voit valita, miten niihin reagoit. Jos tarvitset taukoa, jolloin keskityt muihin asioihin, pidä tauko
• hae tukea ystäviltäsi ja luottokollegoiltasi, joille voit turvallisesti purkaa tuntemuksiasi. Harkitse ammattilaisen kanssa puhumista.

(Jaremka, Lisa M. ym. 2020. Common academic experiences no one talks about: repeated rejection, impostor syndrome, and burnout. Perspectives on Psychological Science, 15(3), 519–543.)

Oikeastaan kuka tahansa kirjoittaja löytää Yhteisöllisen kirjoittamisen oppaasta hyödyllistä pohdittavaa. Erityisesti opas palvelee akateemisessa maailmassa työskenteleviä kirjoittajia, ja sitä voi lämpimästi suositella kaikille kirjoittajien ohjaajille tai sellaisiksi aikoville.

Törmäsin tähän ilahduttavaan kirjaan työhöni liittyvän kokeilun yhteydessä. Lue lisää LAB-ammattikorkeakoulun Kirjoittajien kioskista: Kirjoittajien kioskista tukea tekstin tuottamiseen  – LAB Focus

Taina