Avainsana-arkisto: Englanti

3 x Mrs. Dalloway

Michael Cunningham: Tunnit (suomentanut Marja Alopaeus. Gummerus, 2000)
Stephen Daldry: Tunnit: elokuva (käsikirjoitus David Hare. Miramax, 2002)
Philip Glass: The hours: music from the motion picture (Nonesuch, 2002)

Mrs. Woolf:
”Mrs. Dalloway sanoi jotain (mitä?) ja hankki kukat itse.
Esikaupunki Lontoossa. Vuosi 1923.
Virginia herää. Se voisi varmasti olla yksi tapa aloittaa: Clarissa menee asioille kesäkuun päivänä sen sijaan että sotilaat marssivat laskemaan seppeleen Whitehallille. Mutta onko se oikeanlainen alku? Onko se hiukan liian tavallinen? Virginia makaa hiljaa vuoteessaan ja uni valtaa hänet uudelleen niin nopeasti ettei hän lainkaan tiedosta taas nukahtavansa.”

Michael Cunningham ihastui jo opiskeluaikanaan Virginia Woolfin kirjoihin. Woolfin Mrs. Dallowaylla oli aivan erityinen sija hänen sydämessään, ja hän häiriköi opiskelijatovereitaan tyrkyttämällä sitä jatkuvasti heille luettavaksi. Kirjan saama penseä vastaanotto kummastutti häntä. Kenties se on ollut peräti eräs syy miksi hän kirjoitti tämän kirjan Woolfista, hänen kirjastaan sekä eräistä sen seurannaisvaikutuksista. Cunninghamin kirjan nimi Tunnit on muuten sama jota myös Virginia Woolf käytti Mrs. Dallowayn työnimenä.

Cunningham tuntee aiheensa siis läpikotaisin. Lisäksi hän on opettanut yliopistossa kirjallisuutta ja kirjoittamista. Lähes jokaiselta riviltä ja rivien välistäkin paistaa ammattilaisen osaaminen ja syvä kunnioitus aiheeseen. Cunningham päivittikin Mrs. Dallowayn 2000-luvulle niin onnistuneesti, että kirja sai sekä Pulitzer- että Pen/Faulkner-palkinnon. Hänen versiossaan tapaamme ”Mrs. Dallowayn” kolmella eri vuosikymmenellä, kolmen päähenkilön kautta. 1923 Lontoon esikaupungissa Virginia Woolf kamppailee kirjansa ja henkisten ongelmiensa kanssa. Mrs. Laura Brown lukee kyseistä kirjaa 1949 Los Angelesissa ja peilaa sen tapahtumia omaan elämäänsä valmistellessaan miehensä, toisen maailmansodan veteraanin syntymäpäiviä.  Kustantaja Clarissa Vaughan suunnittelee touhukkaasti 1999 New Yorkissa kutsuja AIDS’ia sairastavan kirjailijaystävänsä kunniaksi, sillä tämä hänen entinen rakastettunsa oli saanut huomattavan kirjallisuuspalkinnon. Sama romaanihahmo merkitsee kaikille noille eri sukupolvia edustaville ihmisille jotakin aivan erityistä.

Mrs. Woolf:
”Clarissa Dalloway, Virginia ajattelee, tappaa itsensä syystä joka pinnalta katsoen vaikuttaa hyvin vähäiseltä. Hänen kutsunsa epäonnistuvat tai hänen miehensä jättää taas kerran huomaamatta jonkin yrityksen jonka hän on tehnyt kohentaakseen itseään tai heidän kotiaan. Niksi on siinä että ei kajoa siihen kuinka suunnaton Clarissan pieni mutta todellinen epätoivo on, että saa lukijan täysin vakuuttuneeksi siitä että Clarissalle kotona sattuvat pettymykset ovat perin juurin yhtä musertavia kuin hävityt taistelut kenraalille.
Virginia menee sisään. Hän tuntee hallitsevansa täysin henkilöhahmon, joka on Virginia Woolf, ja tuona henkilöhahmona hän riisuu takkinsa, ripustaa sen koukkuun ja menee alakertaan keittiöön puhuakseen Nellylle lounaasta.”

Tuossa on eräs tämän kirjan kiehtovimmista kehistä: todellinen kirjailija -> hänen luomansa hahmo -> toinen kirjailja -> toisen kirjan hahmojen suhde ensimmäiseen -> alkuperäisen ”kirjailijan” paluu kommentoimaan luomaansa hahmoa. Cunningham käyttää lisäksi muitakin Mrs. Dallowayn elementtejä. Hänelläkin päähenkilöiden kohdalla kyse on yhdestä päivästä heidän elämässään. Tapahtumien pintataso on myös erittäin arkipäiväinen. Sisko lapsineen tulee kylään, ensimmäinen kakku epäonnistuu, kukkia juhlapaikan koristeluun on lähdettävä hankkimaan. Tätä triviaa kuitenkin rikastaa henkilöiden sisäinen puhe, jossa sekoittuvat havainnot ympäristöstä, haaveet ja muistot jokseenkin pidäkkeettömästi, asiasta toiseen hypellen. Näin tuon sinänsä vaatimattoman tapahtuman paino kasvaa, kun siihen alkaa merkillisesti kiinnittyä ylimääräistä mielen roinaa.

Orwellin lumoissa 1

George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Valinnut ja suomentanut Jukka Kemppinen. WSOY 1984.

George Orwellin esseet! Nautin niiden äärellä monin verroin enemmän kuin lukiessani Orwellin tunnetuimpia romaaneja Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984. Siitä, että nyt vihdoinkin paikkaan tämän esseiden mentävän aukon tietämyksessäni, kiitän englantilaista kirjailijaa Deborah Levyä, jonka omaelämäkerrallisen trilogian avausosa Mitä en halua tietää on jäsennelty juuri Orwellin kuuluisan luokituksen mukaan; sen mukaan, että kirjoittajaa ajaa neljä motiivia, egoistinen, esteettinen, historiatallennuksellinen ja poliittinen. Arvioni Levyn kirjasta voit lukea tästä.

Tuo kuuluisa essee Miksi kirjoitan on nyt puheena olevan kokoelman avausteksti, ja se valottaa kiinnostavasti kirjailijan taivalta. George Orwell (oik. Eric Blair, 1903‒1950), Intiassa syntynyt, Englannissa varttunut älykkö olisi omien sanojensa mukaan ollut toisina aikoina tyytyväinen pulska kappalainen tai koristeellisten säkeiden sommittelija, mutta koska hän joutui keskelle mullistavia maailmantapahtumia, hänestä tuli poliittinen kirjoittaja. Hänen aikuisikäänsä osuivat teollisuusmaiden ja niiden siirtomaiden luokkaristiriidat, totalitaaristen liikkeiden nousu, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota ja kylmä sota. Hän ei koskaan asettunut ajamaan minkään puolueen asiaa, mutta poliittisilta mielipiteiltään hän oli lähellä vasemmistoa.

Kirjan kirjoittamista hän kuvailee hirvittäväksi taisteluksi, ”niin kuin tuskallisen taudin pitkällinen kohtaus. Sellaiseen ei koskaan rupeaisi ellei siihen ajaisi demoni jota ei voi vastustaa eikä käsittää. Parhaan tietämyksemme mukaan tämä demoni on yksinkertaisesti sama vaisto joka panee lapsen huutamaan saadakseen huomiota.”

Osallistuttuaan vapaaehtoisena Espanjan sisällissotaan Orwell ymmärsi: hänestä tulisi kirjoittaja, joka pyrkisi korottamaan poliittisen kirjoittamisen taiteeksi. Hänestä olisi tuntunut järjettömältä olla kirjoittamatta kuohuvan ajan tapahtumista.

Orwell kirjoittaa kirpeästi sääty-yhteiskunnasta, vallanhimosta, siirtomaaherruudesta, intellektuellien hoipertelusta Hitlerin suhteen ja kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta hän kuvailee vastustamattomasti myös pubien atmosfääriä, englantilaisen keittiön herkkuja (savusilli, Yorkshiren vanukas, muffinsit, teeleivät, short bread, rapeat keksit) ja parhaan teen valmistamista. Hiuksianostattavasta sairaalakuvauksesta Kuinka köyhät kuolevat  sanon vain, että lue ihmeessä itse.

Kun ammuin norsun -nimiessee kertoo Orwellin omista kokemuksista parikymppisenä Burmassa intialaisessa imperumin poliisissa. Viheliäinen homma, jolle ei juuri silloin ollut vaihtoehtoa.

”En edes tiennyt, että brittiläinen imperiumi teki kuolemaa, vielä vähemmän tiesin että se oli huomattavan paljon parempi kuin nuoremmat imperiumit jotka ovat syrjäyttämässä sitä. En tiennyt muuta kuin että olin juuttunut palvelemaani imperiumiin ja raivooni näitä pahan hengen pikku petoja kohtaan jotka yrittivät tehdä työni mahdottomaksi.” Nuori poliisi joutuu tapahtumien vääjäämättömään ketjuun, järjettömään tilanteeseen, jonka jännitteet kirjailija piirtää tarkoin vedoin. Eikä hän säästä kritiikiltä itseään. Jos hän arvostelee muita, niin kyllä itseäänkin, ja myöntää virheensä.

Armas aika -kirjoituksessa Orwell kuvailee kouluaikaista helvettiään sisäoppilaitoksessa, joka mielistelee rahakkaita perheitä ja rankaisee köyhempiä lapsia. Teksti on mestarillista. Rottinkipiiskan ja arvaamattomien aikuisten luomat kauhut iskevät vahvasti tajuntaan vailla inhottavuuksilla mässäilyn sivumakua. Pieni poika on täysin vahvempiensa armoilla, kohtaloonsa alistuva ja vailla suhteellisuudentajua kuten lapsi saattaa olla. Tarvitaan luovan ihmisen mielen avoin yhteys lapsen maailmaan, että moinen kuvaus onnistuu.

Koulukertomus huokuu kritiikkiä paitsi ummehtunutta säätyläisyyttä kohtaan myös suoranaista lapsivihaa kohtaan. Oppilaita jopa pidetään nälässä ja laihojakin moititaan ”ruuan ahtamisesta”. Fyysiset rangaistukset ovat rutiinia, ja esimerkiksi vuoteenkastelusta seuraa aina häpäisy ja piiskaus. Eikä opetus vaikuta kovin tasokkaalta, irrallisia latinan katkelmia ja irrallisten vuosilukujen pänttäämistä.

Pääpaino on urheilussa. ”Kouluelämä oli rakennettu siten – vahva vietti jatkuvasti juhlia heikon kustannuksella. Hyve tarkoitti voittamista: se tarkoitti sitä, että oli isompi, vahvempi, komeampi, rikkaampi, suositumpi, tyylikkäämpi, häikäilemättömämpi kuin muut ihmiset – hallitessaan heitä, sortaessaan heitä, tuottaessaan heille kipua, tehdessään heidät naurettaviksi, olemalla heihin nähden joka suhteessa yläkynnessä. Elämä oli hierarkista ja kaikki, mikä tapahtui, oli oikein. Vahvat ansaitsivat voittonsa ja voittivat aina ja heikot, jotka ansaitsivat tappionsa hävisivät aina, ikuisesti.”

Humoristista puoltaan Orwell esittelee esseissä Muistoja kirjakaupasta ja Kirjallisuusarvostelijan tunnustuksia. Aivan mainiota luettavaa kaikille, jotka ovat olleet yleisöpalvelussa kirja-alalla! Siinä missä tympeät, kiinnostamattomat kirjapinot ja jäähtyneet teekupposet valtaavat deadlinen alla ahdistuvan arvostelijan nuhruisen huoneen, siinä kirjakaupan myyjä yrittää palvella ”rouvakultaa, joka on lukenut niin miellyttävän kirjan vuonna 1897 ja kysyy, mahtaisiko sitä vielä löytyä. Valitettavasti hän ei muista kirjan nimeä eikä tekijän nimeä eikä sitä, mistä kirjassa kerrottiin, mutta sen hän muistaa, että kirjan kansi oli punainen”. Orwell väittää menettäneensä rakkautensa kirjoihin juuri kirjakaupassa.

George Orwell työskenteli 1940-luvulla vasemmistolaisessa Tribune-lehdessä kirjallisuusvastaavana ja piti palstaa As I Please, Kuten haluan. Tältä palstalta kirjassa on samanniminen kolumni, joka alkaa siekailematta: ”Katsellessani vuodenvaihteessa aateloitujen kuvia lehdestä hämmästyn (kuten aina) näytteillä olevien kasvojen aivan epätavallisesta rumuudesta ja rahvaanomaisuudesta. Sääntö näyttää olevan, että henkilö, joka saa oikeuden ilmoittaa nimekseen lordi Percy de Falcontowers näyttää parhaimmillaan ylensyöneeltä kapakoitsijalta tai pahimmillaan veronkantovirkamieheltä, jolla on pohjukaissuolen haava.”

Kokoelmassa on mukana useita analyysejä kirjailijoista ja heidän tuotannoistaan, kuten esimerkiksi Henry Miller, P.G. Wodehouse, Mark Twain. Vaikka esimerkiksi Wodehousesta ei tietäisi mitään, essee kiinnostaa silti, koska Wodehouse kietoutuu puolivahingossa natsi-Saksan tapahtumiin ollen takapajuisessa yläluokkaisuudessaan pihalla kuin pulkannaru, ja kaikkea tätä Orwell tarkkailee satiirikon silmin.

Kirjan luettuaan hyväksyy täysin takakannen kehun ”hän oli vuosisadan rehellisimpiä ja yksilöllisimpiä kirjailijoita”. Tämä on niitä teoksia, jotka tuovat silkkaa iloa, kun sanan säilä heiluu. Vain pitkät analyysit nationalismin olemuksesta tuntuivat epäkiinnostavilta.

Lopuksi vielä erittäin ajankohtaista tekstiä vuodelta 1944 (Nuoruutta ja kosmetiikkaa) aiheesta, että intellektuelli tai taiteilija voisi olla ns. sisäisesti vapaa diktatuurin vallitessa ja olla välittämättä sananvapauden suitsimisesta.

”Salainen vapaus, josta ihminen kuvittelee voivansa nauttia itsevaltaisessa hallinnossa, on pötyä, koska ihmisen ajatukset eivät ole milloinkaan yksin hänen omiaan. Filosofit, kirjailijat, taiteilijat, tiedemiehetkin tarvitsevat sekä rohkaisua ja kuulijakuntaa että jatkuvia ärsykkeitä kansalta. On melkein mahdotonta ajatella puhumatta. – – – Kun sananvapaus viedään, luovuus kuihtuu pois.”

Orwellin esseitä arvostetaan suuresti englanninkielisessä maailmassa. Onkin kulttuuriteko, että suomeksi ilmestyi viime vuonna Timo Hännikäisen suomentama uusi kokoelma Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Kuka olikaan käsitteen ”kylmä sota” isä? Palaan asiaan.

Taina

Liukuportaissa itkevän naisen pakomatka

Deborah Levy: Mitä en halua tietää : vastauksena George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan?” Suomentanut Pauliina Vanhatalo. S&S 2021.

”Eläminen oli hyvin vaikeaa tuona keväänä, jolloin taistelin kohtaloani vastaan enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin. Huomasin silloin itkeväni kaikkein eniten asemien liukuportaissa.” Näin alkaa Deborah Levyn omaelämäkerrallisen kirjatrilogian ensimmäinen osa. Lukijan mielenkiinto viriää välittömästi, eikä jännite herpaannu hetkeksikään pienen kirjan aikana.

George Orwell nimeää kuuluisassa 1940-lukulaisessa esseessään neljä syytä, jotka ajavat ihmistä kirjoittamaan: silkka egoismi, esteettinen into, historiallinen käyttövoima (halu tiedostaa asiat, nimetä ne ja säilyttää jälkipolville jossakin muodossa) ja poliittiset tarkoitusperät. Deborah Levy nimeää kirjansa vastaukseksi Orwellin esseeseen ja jakaa  kertomansa teemat näiden neljän otsikon alle, mutta kovin kirjaimellisesti jaottelua ei pidä ottaa; esimerkiksi poliittisuus on läsnä muissakin kuin sille nimetyssä jaksossa ja esteettisyys on toistuva teema.

Tapahtumat alkavat eräänlaisesta pakomatkasta. Liukuporras-itkeskelyn jälkeen kertoja lähtee Mallorcalle yksinään ja muistelee nuorena tekemiään matkoja ja mielentilojaan. Hän majoittuu tuttuun pieneen hotelliin, jonka emäntää, lapsetonta Mariaa hän tarkkailee. Hän on kirjailija eikä voi olla tarkkailematta. Hotellin ravintolassa illalla hän alkaa kertoa elämänsä tarinaa kiinalaiselle kauppiaalle. Hän on viisikymppinen nainen kriisissä, hän muistelee aikaa nuorena äitinä hakemassa lapsia koulun pihalta muiden äitien kanssa:

”Äitinä jokainen meistä oli varjo menneestä itsestään ja meitä jahtasivat naiset, joita olimme olleet ennen lasten saamista. Emme tienneet mitä tehdä sille raivokkaalle ja itsenäiselle nuorelle naiselle, joka seurasi kintereillämme, huuteli meille ja osoitti meitä sormella, kun työnsimme kärryjä Englannin sateessa.  – – -Olimme muuttaneet muotoamme joksikin mitä emme täysin ymmärtäneet.”

Deborah Levy syntyi  Etelä-Afrikassa vuonna 1959 ja muutti pienenä koululaisena perheineen Englantiin. Varhaislapsuudessa koettu apartheid katoamisineen ja pidätyksineen jätti häneen pysyvät jäljet. Turvalliseksi koettu ei ollutkaan turvallista, ja kotitekoista turvallisuutta ylläpidettiin omilla tuliaseilla.

Pieni tyttö meni jotenkin lukkoon, kunnes hän alkoi kokeilla kirjoittaa ajatuksiaan paperille. Esiin purkautui ”enemmän tai vähemmän kaikki se, mitä en halunnut tietää”, kuten se että isä katosi, rehtori löi ja kanarialintu oli häkissä. Britanniaan muutettuaan tyttö haluaa luoda uusia, parempia muistoja, ja egoismin kausi alkaa. Tärkeitä symboleita ovat musta olkihattu, limenvihreät paksupohjaiset kengät ja kirjoittaminen kahvilan paperiservietteihin. Äidin mukaan perhe on maanpaossa, ja tyttö tuntee olevansa irrallaan kaikesta. Andy Warhol peruukkeineen ja rakennettuine imagoineen kiinnostaa häntä, koska hän on ”itsekin hiukan naamioitunut”.

Viisikymppisenä hän tajuaa, että hänen täytyy henkisesti palata Afrikkaan, nähdä  asiat joita ei halunnut tietää. ”Jos kuvittelin etten ajatellut menneisyyttä, menneisyys ajatteli minua.”

Kerronta on painokasta ja vähäeleistä. Kirjoittava nainen on teema, joka lävistää koko teoksen. Lapsuuden kokeilut, luettelot, piirtelevät kirjoittelut. Teinitytön kahvilaserviettituotokset. Ympäri maailmaa matkustavan kirjoittajan matkarutiinit ja kohtaamiset. Välillä kertojaa tympäisee, hän ei enää jaksaisi miettiä subjektina olemista ja kirjailijuuden edellyttämää rohkeutta, jota yhteiskunta ympärillä yrittää suitsia. Sitten hän kuitenkin saa taas voimia päästyään uuteen hotellihuoneeseensa ja kytkettyään kannettavan tietokoneensa sähköverkkoon. ”Jopa omaa huonetta enemmän kirjailija tarvitsi jatkojohtoa ja adapterivalikoimaa Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.”

Trilogian tyylikäs ulkoasu ilahduttaa silmää: kansissa on pieni mustavalkoinen kuva värillisellä pohjalla, tekstien ympärillä tilaa. Tämän ensimmäisen osan kannessa näkyy nilkkaremmikenkiin puetut jalat sekä kädet, jotka kiinnittävät ohutta remmiä. Kuvalle on vastine kirjassa.

Taina

Koodinmurtajia kotirintamalla

Robert Harris: Enigma : suuri sotasalaisuus (suom. Jaakko Kankaanpää. Otava 1996)

Sotatalvi 1943 Englannissa:

”Sota-ajan Englanti lipui heidän ohitseen – suurin piirtein ennallaan, mutta kuitenkin hiukan erilaisena, sieltä täältä nuhraantuneena ja kolhuja kokeneena, kuin aikoinaan vauras mutta sittemmin nopeasti köyhtynyt kartano tai hyväsukuinen vanha rouva, joka on vastoinkäymisten vuoksi joutunut puille paljaille.
He näkivät pommitusten tuhoja vasta Rugbyn laitamilla, missä kaukaa katsottuna luostarin raunioita muistuttanut rakennus osoittautui katottomaksi, tyhjäksi tehtaaksi, mutta muita sodan jälkiä näkyi kaikkialla. Tietä reunustavat aidat olivat painuneet notkolle tai kaatuneet, koska kukaan ei ollut korjannut niitä kolmeen vuoteen. Hienojen maaseutupuistojen portit ja rauta-aidat oli viety pois, sulatettu sotatarvikkeiksi. Talot olivat ränsistyneitä. Mitään ei ollut maalattu vuoden 1940 jälkeen. Särkyneet ikkunat oli laudoitettu umpeen, metalliosat olivat ruostuneet tai tervan peitossa. Jopa majatalojen kyltit olivat kuluneita ja haalistuneita. Maa oli joutunut rappiolle.”

Saksalaisen Enigma-salakirjoituslaitteen keksijä Arthur Scherbius kuoli 1929. Jos hän olisi saanut elää, hänestä olisi tullut upporikas mies. Vuoteen 1942 mennessä käytössä oli yli satatuhatta laitetta. Niitä oli Saksassa käytössä kaikkialla: sotalaivoissa, maavoimien esikunnissa, lentotukikohdissa, satamissa, rautatieasemilla, sukellusveneissä. Mikään valtakunta koko maailman historiassa ei ollut uskonut yhtä suurta osaa salaisesta viestiliikenteestä yhden ainoan laitteen varaan. Saksalaisten luotto laitteeseen oli rajaton. Sen viestejä pidettiin mahdottomina purkaa, sillä laitteessa on valtava määrä eri kytkentävaihtoehtoja. Alkutiloja on 150 miljoonaa miljoonaa miljoonaa. Ja saksalaiset muuttivat asetuksia päivittäin, joskus jopa kahdesti päivässa.

Oli siis selvä, että kun vihollinen käytti yhtä laitetta noin kattavasti sotilaallisiin tarkoituksiin, niin sen viestit piti yrittää murtaa. Puolalaiset olivat 1. maailmansodan jälkeen seuranneet saksalaisten toimia erittäin tarkasti. He seurasivat saksalaisten sotalaivojen salattua viestiliikennettä, sillä ne liikehtivät uhkaavasti sen rannikon läheisyydessä. Ei ole aivan tarkasti tiedossa, miten puolalaiset saivat Enigman rakenteen selville. Heidän matemaatikot saivat rakennettua viestien purkamiseen tarkoitetun laitteen, bomben. Kun saksalaiset hyökkäsivät Puolaan, he antoivat tietonsa englantilaisille. Englantilaiset perustivat Bletchley Parkiin massiivisen viestien tulkintaan keskittyvän laitoksen. Se on tämän kirjan tapahtumapaikka.

Orlando, rajojen rikkoja

Virginia Woolf: Orlando (suom. Kirsi Simonsuuri. Kirjayhtymä, 1984)

Sielunkumppanin voi joskus tunnistaa hyvin nopeasti. Kuten tämän kirjan päähenkilö Orlando, kun hän tapasi tulevan aviomiehensä:

”’Minun nimeni on Orlando’, hän sanoi. Mies oli arvannut sen. Sillä jos näkee laivan täysissä purjeissa, auringon osuessa siihen, purjehtivan ylpeästi Välimeren halki matkaltaan Länsi-Intian meriltä, sanoo heti, ’Orlando’, mies selitti.”

Kirjassa Vuodet Virginia Woolf näytti mihin perinteinen sukuromaani voi osaajan käsissä taipua; miten viktoriaanisen ajan loppu ja uuden vuosisadan alun tapahtumat muuttavat ihmisten ajattelutapoja ja rooleja. Orlandossa hän tarttuu henkilöhistoriaan, jonka perspektiivi on huimaava, vuosisatojen mittainen ja lopputulos on ällistyttävä.

Orlando syntyi 1500-lopulla Englannissa kuningatar Elisabet I:n aikana. Kuningatar oli muuten Orlandon perhetuttuja, josta voi jo jotakin päätellä hänen taustastaan.
Hänen esi-isänsä olivat olleet ylimyksiä niin kauan kuin olivat yleensä olleet olemassa. He tulivat pohjoisen usvista ja kantoivat kruunua päässään.
Eräällä käynnillä kartanossa kuningatar ihastui nuoren miehen palvelualttiuteen ja palkitsi häntä avokätisesti:
Hän juonitteli Orlandolle loistavaa, kunnianhimoista uraa. Maita annettiin hänelle, taloja luovutettiin. Orlandosta oli tuleva hänen vanhuutensa lemmikki; hänen heikkoutensa kannatin; tammi johon hän nojasi alennustilansa… jne jne.

Alku oli siis lupaava ja hienosti se jatkuikin. Orlando pääsi hoviin ja korkeita virkoja sateli. Sitten onnettoman ihastumisen aiheuttama ensimmäinen sydänsuru (venäläinen ruhtinatar Maruša Stanislovska Dagmar Nataša… jne) suisti Orlandon syvään henkiseen kriisiin. Seurasi ensimmäinen seitsemän päivän unenkaltainen horros. Siitä herättyään hän purki turhautumista kirjallisuuteen ja kirjoitti, kirjoitti, kirjoitti.

Orlando halusi myös tutustua oikeaan runoilijaan. Hän erehtyi kutsumaan kartanoonsa Nicholas Greenen ja näytti tälle omaa Herakleen kuolemaa käsittelevän näytelmän. Greene raateli näytelmän ja sen tekijän pamfletissaan täydellisesti. Pamfletti oli suuri menestys ja maksoi kulut rouva Greenen kymmenennestä lapsivuoteesta. Luettuaan arvostelun Orlando haudatti sen tunkioon ja poltti koko siihenastisen tuotantonsa (viisikymmentäseitsemän runoelmaa). Hän säilytti vain nuoruudestaan asti mukana kulkeneen, poikamaisen unelmansa Tammipuun ja lähetti palvelijansa hankkimaan kuninkaallisesta koiratarhasta Norjasta kaksi hirvikoiraa, nartun ja uroksen. Hän oli kolmenkymmenen ja saanut tarpeeksi ihmisistä. Tämän jälkeen hän ei myöskään sanottavasti vanhentunut.

Noitia jäävalssin pyörteissä

Terry Pratchett: Talventakoja (suomentanut Mika Kivimäki. Karisto, 2007)

Luettavaksi haluavat kirjat lähettävät meille erilaisia merkkejä. Toiset niistä houkuttelevat kauniilla kansilla. Toiset luottavat kehuviin arvosteluihin, lukupiireihin tai uutuuslistojen tehoon. Minua tämä kirja kutsui lukemaan musiikin kautta. Salon kaupunginkirjasto oli poistanut kokoelmistaan englantilaisen folk rock -yhtyeen Steeleye Spanin levyn Wintersmith. Kun se tuli kirjastoomme säilytettäväksi, lainasin sen ja ihastuin.

Levyn tekstiliitteessä Terry Pratchett kertoo olleensa koko ikänsä vannoutunut Spanner-fani. Kun hän kuuli, että yhtyeen jäsen Maddy Prior on puolestaan Pratchettin ihailijoita, hän kysyi haluaisiko yhtye käyttää hänen tekstejään jossakin yhteydessä. Tuloksena oli kokonainen levy, joka perustuu tämän kirjan teemoihin. Pratchett on omien sanojensa mukaan erittäin tyytyväinen tulokseen, erityisesti kappaleeseen The Making of a Man. Pratchettin mukaan tuon lastenloruun perustuvan kappaleen ydin paljastaa Talventakojan, kirjassa esiintyvän talven hengen tavoitteen sekä lopulta sen tuhoon johtaneet syyt.

Kirjan sankari, noin 13-vuotias Tiffany Syrjänen, iso pikkunoita kouluttautuu oikeaksi noidaksi. Hän saa yksityisopetusta 111-vuotiaan noidan neiti Kuusisen luona. Meno ei ole niin akateemista kuten Tylypahkan sisäoppilaitoksessa, vaan täällä noidaksi opiskeleva siivoaa ja hoitaa vuohia ja muita kotieläimiä lähes taukoamatta. Luudalla lennellään joskus, mutta yleensä hyvin matalalla. Eräät vähemmän taitavat noidat joutuvat käyttämään peräti taakse kiinnitettyjä apuluutia lennon vakauttamiseksi.

Vanhempien noitien keskuudessa on erilaisia opillisia suuntauksia. Sen vuoksi monelle ovat taikasauvaa ja okkultisia koruja tärkeämpiä työkaluja Bluffin pilailuvälineiden postimyyntiluettelo ja varsinkin maine. Neiti Kuusisella on erityisen karmea maine sekä kyläläisten että muiden noitien keskuudessa. Noitaoppilaat kestävät hänen taloudessaan tavallisesti vain muutaman päivän, mutta Tiffany on sitkeämpää tekoa. Hän aavistaa tuon äksyn kuoren alla piilevän paljon muutakin. Neiti Kuusinen kuolee ja sen jälkeen Tiffanyn koulutuksesta alkavat huolehtia Nanny Auvomieli ja muori Säävirkku.

Kerran Tiffanyn itsehillintä kuitenkin pettää kohtalokkaalla tavalla. Hän osallistuu kielloista huolimatta tanssiin, joka merkitsee vuodenaikojen vaihtumista ja talven alkamista. Se osa tanssista on kuitenkin varattu Kesälle. Roolien sekaantumisesta on vakavia seurauksia. Esimerkiksi Auvomielen pihalle keskelle kaalipenkkiä rysähtää taivaalta myös Cornucopia, Kesän Jumalattaren virkamerkki. Paikalla olevat noidat (ja kissanpoikanen Sinä Siinä) tutkivat ihmeellistä esinettä. Onneksi Tiffanyllä on tietokirja, josta hän löytää selityksen:

”En tiedä tietääkö kukaan tätä asiaa”, Tiffany sanoi. ”Mutta sen toinen nimi on Runsauden sarvi.”
”Sarvitorviko? Voiko sillä soittaa musiikkia?” Nanny kysyi.
”Enpä usko”, Tiffany arveli. ”Sen sisällä on… ääh… tavaraa.”
”Millaista tavaraa?” muori Säävirkku kysyi.
”Tuota, käytännöllisesti katsoen… kaikkea”, Tiffany sanoi. ”Kaikkea mikä kasvaa.”
Hän näytti heille kirjassa olevan kuvan. Cornucopian leveästä suuaukosta pursui kaikenlaista hedelmää, vihannesta ja viljaa.
”Kuitenkin enimmäkseen hedelmiä”, Nanny totesi. ”Ei paljonkaan porkkanoita, mutta kai ne ovat lähempänä terävää päätä. Sopivat sinne paremmin.”
”Tyypillinen taiteilija”, Muori tuumi. ”Maalasi etualalle pelkästään kaikkea näyttävää tavaraa. Liian hieno maalaamaan rehellistä perunaa!” Hän tökkäsi sivua syyttävällä sormellaan. ”Entäs mitä nämä kerubit ovat? Emme kai näe niitäkin tunkemassa ulos tuolta tuutista? En tykkää katsella pikkuvauvoja, jotka lentelevät yläilmoissa.”
”Niitä esiintyy paljon vanhoissa maalauksissa”, Nanny Auvomieli sanoi. ”Niitä maalataan mukaan todistamaan, että tämä on Taidetta eikä pelkästään kuvia naisista vähissä vaatteissa.”
Minua he eivät kyllä pysty huijaamaan”, muori Säävirkku sanoi jyrkästi.
”Antaa mennä, Tiff, kokeile sitä edes kerran”, Nanny Auvomieli sanoi ja kiersi pöydän ympäri.
”En minä tiedä kuinka se tehdään!” Tiffany intti. ”Sen mukana ei tullut minkäänlaisia käyttöohjeita!”
Ja silloin, aivan liian myöhään, Muori huusi: ”Sinä Siinä! Ulos sieltä heti paikalla!”
Mutta valkoinen kissanpoikanen huitaisi hännällään ja kipitti sisälle.