Aihearkisto: Arviot

Pikkujoulukevennys 1: Maailmanhistoriaa boomerille vessalukemistoksi

Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin (suomeksi toimittanut Panu Väänänen. Atena, 2013)

"Maailmankaikkeus on ollut olemassa jo noin 13 miljardia vuotta, tai jos on fantasiaromaanien ystävä, 12 000 vuotta. Mitä jos Facebook olisi tallentanut koko sen ajan herttaiselle pikku aikajanalleen? Aikojen alku, elämän, ihmisen ja sivilisaatioiden synty, sodat ja kärhämät, onnistumiset ja umpikujat?"

Wylie Overstreetin idea on hauska. Hän ei myöskään venytä vitsiä liian pitkäksi. Kirja alkaa todellakin aivan alusta, singulariteetista ja sen vaikeasti selitettävästä suhteesta käyttäjiin Avaruus ja Aika. Sitä seuraa Alkuräjähdyksen mahtavat bileet, jonka jälkeen Painovoima alkaa muokata Tähtisumua kunnes Jumala ilmestyy ja sytyttää valot. Tähän kaikkeen meni kolme sivua.

Löysin kirjan englanninkielisen painoksen Kuopion pääkirjaston vaihtokirjojen hyllystä. Aloin selata sitä, ja se imaisi heti mukaansa. Overstreet aavisti tämänkaltaisia reaktioita:

"Toivon vilpittömästi, että lukija nauttii käsillä olevasta kirjasta. Hän saattaa pitää sitä huvittavana tai opettavaisena, tai hän saattaa vain pitää sitä kädessään istuessaan pöntöllä, mikä tarkoittaa pitkää istuntoa."

Kirja on jaettu muutamaan jaksoon (Ihmeiden aika, Renessanssi, Tietoyhteiskunnan aika jne). Overstreet luonnehtii kutakin jaksoa noin vajaan sivun verran. Tiivistelmätkin ovat osuvia kuten esimerkki Teollisesta vallankumouksesta osoittaa:

"Uurastus sai kansakunnat kukoistamaan. Englanti rikastui viennillään: kangasta, rautaa, nokisia orpoja ja masentavaa kirjallisuutta. Amerikka rakensi rautateitä, työntyi länteen ja siitä tuli tupakkakaupan markkinajohtaja, minkä ohella se loi näyttävän uran ihmisten kuolemisen edesauttamisessa."

Miltä kirja sitten näyttää. Näyte 1 äskeistä kiitospäivää ajatellen:
On myönteistä, että kirjailija myös kertoo selkeästi kirjoittamisensa motiivit. Loppusanoissa Wylie Overstreet paljastaa olevansa pelaamassa biljardia ystävänsä Brandonin kanssa. Kohta pöytä vapautuu ja silloin on Wylien vuoro tarjota. Brandon haluaa oluen lisäksi jotain friiterattua, koska hän ei ole syönyt lounasta. Wylie kiittää lukija, että tämä on jaksanut lukea loppuun asti ja kiittää kirjan ostaneita. Nyt hänellä on varaa tarjota se kalja ja tapakset.

Amerikkalaisessa versiossa esiintyi julkkiksia ja sellaisia yksityiskohtia, joita en boomerina voinutkaan tunnistaa. Onneksi niitä on kokonaisuuten nähden vähän. Lainasin kirjan suomalaisen version ja on kiitettävä Panu Väänäsen suurenmoista ja asiaan paneutunutta toimitustyötä. Hän on poistanut eräitä eurooppalaiselle lukijalle oudompia päivityksiä ja lisännyt Suomen historiaan liittyviä tapahtumia. Ne eivät ainakaan häviä alkuperäisteoksen vastaaville.

Näyte 2, koska eräiden ilkeiden itsevaltiaiden väkivaltainen poistaminen on noussut keskusteluihin:

Tällaisen ihmiskunnan raikkaan pikakelauksen jälkeen on helppoa yhtyä Wylie Overstreetin toiveeseen:

"Lopuksi: meidän täytyy pitää peukkuja, että lajimme oppii rauhallisen yhteiselon taidon. Kaikesta huolimatta olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia, vaikka yritämmekin jatkuvasti unohtaa sen. Toivon mukaan onnistumme huolehtimaan tästä pikkuisesta kivenmurikasta, joka viilettää Aurinkoa kiertävällä radallaan, sillä se on ainoa turvasatamamme kylmän, tyhjän avaruuden keskellä."


Tommi

Näyte 3, koska pian vietetään maassamme taas kansanvallan riemujuhlaa:

Vastauksia murheellisten kirjeisiin konnilta

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (suomentanut Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka, 2022)

- - - - - - - -
   "Hei Atsuya. Mitä jos otettaisiin taksi? Pienen matkan päässä on isompi katu. Siellä luultavasti kulkee vapaita takseja."
   Atsuya tuhahti.
   "Jos epäilyttävän oloinen mieskolmikko ottaa taksin keskellä yötä tällaisessa paikassa, tapaus jää takuuvarmasti kuljettajan mieleen. Ja jos siitä seuraa meitä selvästi muistuttavien tunnistuskuvien julkaiseminen, sen pituinen se."
   "Mutta kyyläisikö kuski niin tarkasti?"
   "Entä jos kyyläisikin? Tai jospa ratissa sattuisi olemaan sellainen tyyppi, joka kykenee painamaan kasvot mieleensä yhdellä vilkaisulla?"
   Kōhei asteli hetken ääneti ja pyysi sitten hiljaa anteeksi.
   "Eipä mitään. Nyt suu suppuun ja tossua toisen eteen."
   Kolmikko lähti kulkemaan ympäröivää seutua korkeammalla levittäytyvän asuinalueen poikki. Kello oli kaksi yöllä. Ympärillä kohosi toisiaan muistuttavia taloja, lähes kaikki ikkunat olivat pimeinä. Huolettomaksi ei kuitenkaan sopinut heittäytyä. Jos he tulisivat jutelleeksi liian kovaäänisesti, joku saattaisi kuulla ja ilmoittaa poliisille keskellä yötä kadulla kuljeskelleista epäilyttävistä miekkosista. Atsuya toivoi poliisin uskovan, että rikolliset olivat paenneet paikalta autolla. Se toki edellytti, ettei varastettua Toyotaa heti löydettäisi.
   Tie nousi loivaa mäkeä, ja heidän kuljettuaan hetken rinne tuntui jyrkkenevän samalla kun ympäröivät asuintalot alkoivat harveta.
   "Onko vielä pitkä matka?" Kōhei kysyi huohottaen.
   "Melkein perillä", Shōta vastasi.
   Hän todellakin pysähtyi miltei heti erään talon eteen.
   Rakennus ei ollut kovin suuri, mutta siihen mahtui ilmeisesti sekä pieni puoti että asuintilat, jotka olivat puurakenteisella, perinteiseen japanilaiseen tyyliin rakennetulla puolella. Vain noin kolmen ja puolen metrin levyisen myymälätilan ovea ja näyteikkunaa suojaava metallinen sermi oli kiinni. Siinä oli postiluukku, jossa ei lukenut mitään. Ulkorakennuksessa talon vieressä oli ilmeisesti varasto ja autotalli.
   "Tämäkö se on?" Atsuya kysyi.
- - - - - - - -

Kyllä, piilopaikka, Namiyan sekatavarakauppa. Kolme pikkurikollista oli tehnyt onnistuneen murtokeikan japanilaisessa pikkukaupungissa. Pakoauton hajottua tarkoitus oli piileskellä talossa yön yli. Aamulla kun töihin lähtijät tungeksivat rautatieasemalle, he ajattelivat sekoittua ihmisvilinään ja hävitä huomaamatta seudulta. Sitten asiat alkoivat mennä todella outoon suuntaan. Aivan viaton tuo lähes huomaamaton, nimetön postiluukku ei ollut...

Hylätyssä kaupassa aikaa tappavat pikkukonnat kuulivat yllättäen postiluukun rapsahtavan. Kirje oli osoitettu kaupan pitäjälle. Jo kirjeen avaamisen oikeutuksesta käyty pitkähkö väittely osoitti, että rosvot eivät todellakaan olleet kovaksikeitettyjä elämäntaparikollisia. Se miten he sitten vaivoja säästämättä paneutuivat vastaamaan kirjeen eriskummalliseen pyyntöön vahvisti lukijan havainnon. Omien mahdollisuuksiensa rajoissa he todellakin halusivat auttaa hankalaan tilanteeseen joutunutta lähimmäistä.

Kirjan tapahtumat edustavat maagista realismia, omalla viehättävällä japanilaisella tavalla. Pienen alkuhämmingin jälkeen konnat nimittäin hyväksyvät, että ihmeet kuuluvat puodissa sen päiväjärjestykseen. Tai oikeastaan yöjärjestykseen. Käy ilmi, että aika kaupan sisällä kuluu aivan merkilliseen tahtiin Sitten alkaa saapua lisää kirjeitä, ja rosvojen kirjeenvaihto on kohta täydessä käynnissä. 

Kirjassa kuvataan viiden ihmisen elämän käännekohtia. Episodiromaanin vähitellen avautuva juonirakenne tuntuu kuitenkin koko ajan vyyhtiytyvän yhä pahemmin. Ja kiinnostavammin. Kaikkien henkilöiden kohtalot sivuavat osittain toisiaan ja liittyvät jopa rosvojen omiin elämänvaiheisiin. Kaupan lisäksi muuan lastenkoti  ilmestyy kertomukseen yhä useammin. Keigo Higashino pitää paletin niin taitavasti koossa, että kun aloin lukea kirjaa se oli pakko saada loppuun yhdellä istumalla. Selkeänä ja nopealukuisena tekstinä se onnistuu, ehkä liiankin vauhdikkaasti. Yksityiskohtia sujahti lukiessa varmasti ohi, mutta olin löytävinäni japanilaiselle yhteiskunnalle ominaisia piirteitä: vanhusten asema, heikko sosiaaliturva, 1980-luvun huikea talouskasvu ja sen seuraukset, naisten asema työelämässä, nuorten itsenäistymiseen liittyvät ongelmat ym.

Raisa Porrasmaan käännös on jälleen ilmavaa ja moitteetonta. Eräässä haastattelussa (kirjavinkit.fi) hän kertoo laajemmmin työstään. Episodimaisuus tai katkelmallisuus on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillistä. Romaanit mielletään usein jatkokertomuksiksi (rensaku) ja lyhyet muodot ovat suosittuja. Romaaneja julkaistaan Japanissa edelleen jatkokertomuksina lehdissä. Hiromi Kawakamin Sensein salkku (arvio blogissa) on sekin jatkokertomus. Porrasmaa havaitsi käännöksiä tehdessään esimerkiksi sellaista itsestäänselvyyksien toistelua, jonka katsoi parhaaksi karsia.

Takaisin tämän kirjan pariin. Kirjeisiin vastaavat murtovarkaat huomasivat vähitellen löytävänsä uusia piirteitä itsestään. Toisia auttaessa he kokivat ensimmäistä kertaa tekevänsä jotain merkityksellistä. He tunsivat myös tulevansa kuulluiksi ja saavansa aitoa arvostusta. Kaikkitietävää kertojaa ei oikeastaan tarvita, kun päähenkilöistä on jo tehty sellaisia. Heille asetetaan välillä melkoisia ongelmia ratkottavaksi. Mitenkähän itse osaisi vastata muusikonurasta haaveilevalle henkilölle, jonka tietäisi kohta kuolevan tulipalossa hänen pelastaessaan pientä lasta? Tai nuorelle naiselle joka haluaa taloudellista riippumattomuutta ja on sitä saavuttaakseen aikeissa lähteä ilotyttöbisneksiin.

Kirjan keskeinen viesti on se, että vaikka kysyjä voi tuntea olevansa umpikujassa elämässä, niin hänellä itsellään voi jo olla vastaukset keskeisimpiin kysymyksiinsä. Kirja saa kauniin loogisen (?) päätöksen, kun kaupassa olleet rosvot kohtaavat henkilön, jota he ovat kirjeillään auttaneet. He saavat lopuksi myös henkilökohtaisen viestin peräti Yūji Namiyalta, yli 30 vuotta sitten kuolleelta kaupan omistajalta. Juuri hän alkoi kirjoittaa vastauskirjeitä tuntemattomien asiakkaiden ongelmiin:

   "Karttasi on vielä tyhjä paperi. Haluaisit päättää määränpääsi, mutta et edes tiedä, missä tiet kulkevat. Jos kartta on vain tyhjä paperi, ollaan tietenkin pulassa. Kuka tahansa hämmentyy siitä.
   Mutta kokeilepa toisenlaista ajattelutapaa. Koska paperi on tyhjä, siihen voi piirtää minkä tahansa kartan. Kaikki on sinun varassasi. Olet täysin vapaa, mahdollisuuksia on loputtomiin, ja sehän on upeaa. Usko itseesi, rukoilen sydämestäni, että kuljet elämäsi halki vailla katumusta."


Tommi



Nimekäs kertoja veijarimielellä

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Suomentanut Antti Valkama. Tammi 2022.

Länsimaisten vaikutteiden yhdistäminen japanilaiseen maagiseen realismiin; siitä Haruki Murakamin proosa tunnetaan. Kuitenkin tuore novellikokoelma Ensimmäinen persoona jätti vähän vaisun jälkimaun. Ehkä odotukset vain olivat liian korkealla.

Kahdeksan novellin miljöissä ja asetelmissa on paljon tuttua: jazzia, öisiä kohtaamisia, oluen nauttimista. On ihastumisia, toiveikkuutta, fyysisiä kontakteja, pianonsoittoa ja seksiä. On myös itseironiaa. Ote on suorapuheinen, jopa karkea ja paikoin kyyninen.

Luin alle 200-sivuisen opuksen läpi, luin toistamiseen ja mietin mitä tämä kirja tahtoo sanoa. Minulle tuli tunne, että maineikas kirjailija on kieli poskessa paljastavinaan jotain itsestään. Teos ilmestyi samannimisenä Japanissa vuonna 2020, ja nyt se jo suomennettiin, varmaan samaan tahtiin se kääntyi muillekin 50 kielelle.

Kiinnostavimpia ovat hetket, jolloin kertojan suunnitelmat pettävät siksi, että hän on ymmärtänyt jotain väärin. Näitä kömpelöitä, harovia tuokioita Murakami kuvaa hyvin, sitä miten mieli ponnistelee saadakseen outoon todellisuuteen tolkkua. Myös kirjailijan vankka musiikintuntemus, niin populaarimusiikin kuin klassisenkin, tekee vaikutuksen.

Mutta kirjan naisjutut ovat välillä kuin tunkkainen tuulahdus 1990-luvulta. Novelli Karnevaali alkaa näin:

”Ei varmaankaan olisi reilua sanoa, että hän on kaikista tähän mennessä tuntemistani naisista rumin. Maailmassa todennäköisesti on paljon naisia, jotka ovat häntä rumempia. Mutta en usko, että on virheellistä sanoa hänen olevan rumin niistä naisista, joiden kanssa olen elämäni aikana ollut jossain määrin läheisissä tekemisissä ja jotka ovat upottaneet juurensa minun muistini maaperään. Totta kai voisin sanan ruma sijaan käyttää kiertoilmaisua ei kaunis, ja se luultavasti olisi lukijoille – etenkin naispuolisille – helpommin hyväksyttävää. Siitä huolimatta otan tässä vapauden käyttää juuri tuota suorasukaista (ja jossain määrin karkeaa) sanaa. Sen avulla näet pääsemme lähemmäs kyseisen ihmisen olemusta.”

Ensimmäinen persoona – ovatko nämä muka siis kirjailijan omia, tosia kokemuksia? Ei todellakaan. Puhuvia apinoita ja käärmeitä kuhisevia puita. Veijarikertoja on vauhdissa. Onhan hän jo nuorena huiputtanut musiikkimaailmaa kirjoittamalla yliopiston kirjallisuuslehteen hölynpölyesseen Charlie Parkerin ”bossa nova -nauhoitteesta” ajatuksella: jos Bird olisi elänyt 1960-luvulle saakka, kiinnostunut bossa novasta ja ryhtynyt soittamaan sitä. Oletan että tämä muistelma pitää paikkansa, samoin baseball-pelaajien takamuksista kirjoitetut ylistysrunot. Toki huonomminkin voisi aikaansa käyttää kuin rustaamalla värssyjä urheilevien miesten takamuksista.

Taina

Vakavaa leikkiä poikain kesken

Matias Riikonen: Matara. 3. painos. Teos 2021.

Koulupojat elävät kesälomallaan kaksoiselämää omassa Mataran valtakunnassaan. Matara muistuttaa hieman muinaista roomalaista yhteisöä. Senaattorit juonittelevat lakanatoogat yllä ja käskyttävät alaisiaan, pikkupoikia, joilla on hiilellä piirretyt viikset, koppalakit ja henkselihousut. Mataralla on omat lait ja rituaalit, oma raha ja poikakohortilta toiselle kulkeva perinnetieto. Rikkaat ovat rikkaita täälläkin, he voivat ostaa työläisiä omiin projekteihinsa. Eivätkä valtaapitävät ole turvassa juonitteluilta ja kapinamielialalta.

Kerronnan keskiössä on pikkuveli, joka toimii tiedustelijana isoveljensä kanssa. Vihollisia ovat kallialaiset, kermit ja partialaiset. Veljekset löytävät vakoiluretkellään vihollisen leirin, ja sotavalmistelut alkavat.

Sota ei ole yhdentekevää nahistelua. Puumiekan isku tietää hengenlähtöä, kuolleiden on käyttäydyttävä sovittujen sääntöjen mukaan ja heidän on poistuttava Matarasta. Vankeja nöyryytetään kuten oikeissa sodissa ainakin.

Matias Riikonen osaa luoda ihmeellisen unenomaisen maailman. Kesäinen luonto henkii, sirkuttaa ja sykkii antaen kehykset poikien valtakunnalle, joka tuntuu myös kehittyvän omien orgaanisten lakiensa mukaan. Poikien keskinäinen valtataistelu, mutta myös kiintymys ja hellyys ja orastava seksuaalisuus saavat siinä sijansa. Pikkuveljen luontomystiset havainnot ja pyrkimys koko olemuksellaan täyttää yhteisen leikin edellyttämät vaatimukset punoutuvat kauniisiin miljöökuvauksiin, kun veljekset ”naakivat” eli kulkevat tiedustelijoina metsäkierroksillaan, noudattaen tarkkaa koreografiaa jalkatyössä, ”askel painui maahan päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä ja kantapää”; tämä jalkatyön kuva toistuu läpi romaanin joka jakson alussa.

Kirjan takakansiteksti ilmaisee asian hyvin: tämä romaani ottaa lapset vakavasti. Pikkuveljen ponnistukset, fyysisten rajojen koettelu yhteisen päämäärän takia, ilon hetket, pettymykset, pelot ja järkytykset välittyvät salaperäisen kauniina.

”Lehdet olivat peräisin nuoresta haavikosta, joka hehkui kankaan takana niin kirkkaana, ettei se näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän todellisuuteen… isoveli katseli, kuinka haavoista sinkoutui rastaita, ja odotti aikansa, ennen kuin kääntyi pikkuveljen puoleen ja teki sormillaan juoksemista merkitsevän eleen. Pikkuveli nyökkäsi, isoveli kohensi vyötään ja veti henkeä, pikkuvelikin veti henkeä, ja he säntäsivät juoksuun… he välttivät risut ja liian tiheässä sojottavat oksat, valo välkkyi, he puuskuttivat, mutta juoksun ääni hukkui kuolleisiin neulasiin, vitikko oli aina vain likempänä, sen hehkuvat lehdet ja harmaiden runkojen kalterikko. He tömähtivät kyljelleen hiirenportaiden alaiseen hämärään, huohottivat hiljaa ja pyyhkivät multaa kämmenistään ja käsivarsistaan… taivas pilkisti lehtien rakosista ja lintujen huuto kuului ja haapojen havina, se oli heleää ja jollain lailla seremoniallista.”

Myös Matara-”valtion” kehitys, jännitteet ja valtataistelut ovat vahva teema.

”Kaius alkoi suunnitella uutta sotaretkeä. Ensin marssittaisiin länteen ja kukistettaisiin partialaiset, sitten jatkettaisiin etelään ja hyökättäisiin kermikallioille ja tapettaisiin niin monta kermiä kuin kyettäisiin. Harvennetuista kermilaumoista olisi valtiolle vähemmän uhkaa.

Virnanen muistutti senaatissa, etteivät kermit olleet hyökänneet kertaakaan koko kesänä. Jos niiden väkilukua onnistuttaisiinkin verottamaan, ensi keväänä niitä olisi taas täysi määrä, kun uudet pojat saapuisivat opistolle. Kaius vastasi, että ensi kesänä mataralaisiakin olisi täysmäärä, ja asia oli loppuun käsitelty.

Auguuri kuiskaili, että tätä menoa Kaius vielä tyrkätään Hadeen veräjille. Kaikkein kiltein poika taas tyynesti toteamassa sellaista, niin kuin murhanhimo olisi tauti, joka verenvuodatuksen myötä olisi tarttunut auguuriinkin. Se tarkkaili pikkuveljen kasvoja, eikä hän tiennyt, mitä auguuri hänessä näki ja miten se näkemäänsä punnitsi.”

Matara ilmestyi elokuussa 2021. Se ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2021 ja Runeberg-ehdokkaaksi 2022, ja se on Matias Riikosen omaelämäkerrallisen teosparin jälkimmäinen osa, Jollaksen pojille omistettu. Ensimmäinen osa on vuonna 2019 ilmestynyt Iltavahtimestarin kierrokset, jossa nuori mies liikkuu maagisessa öisessä kaupungissa. Tommi-veljeni esitteli Iltavahtimestarin kierrokset Aarrearkun ensimmäisessä blogipostauksessa 1.3.2020.

”Pidän tuosta Riikosen polveilevasta ajatuksenjuoksusta. Tai kulusta, sillä kävellessäänhän hän niitä havaintoja tekee. Sen takia ne kai ovat kovin rauhoittavia:

Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle. Kun niin ajatteli, näytti kuin valopylväät olisivat olleet vartiointitehtävissä.”

Lue Tommin koko artikkeli tästä.

Minä en tiedä poikalasten sotaleikeistä paljonkaan. Luettuani Mataran arvelen päässeeni edes hiukan jyvälle. Aavistan jotakin siitä arvokkuuden tunteesta, jonka leikki voi tuottaa. Leikkiin kuuluu vääjäämättä sekin, että lapset kasvavat ja leikki täytyy joskus lopettaa. ”Nyt hän oli vain valju muisto pojasta, joka joskus eli.”

Taina

Lause kuin siveltimen veto


Tove Jansson: Nukkekaappi ja muita kertomuksia (suomentanut Eila Pennanen. WSOY, 1980)


   "Heitin viltinräsyjä kynnykselle ja luuttusin pois pahimmat. Frans istui ja tärisi ja sanoi: Kuinka on mahdollista että ihminen voi palella niin kamalasti vaikka tämä on trooppista sadetta? Lähetin hänet ylös vaihtamaan jotakin kuivaa päälleen ja kun hän tuli takaisin hän sai kahvia. Minulla oli yhtä ja toista järjestettävää. Hetken kuluttua näin että hän istui ja kirjoitti taas vihkoonsa. Kysyin oliko hän kirjailija tai jotain sinnepäin.
   Ei, hän sanoi, kirjoitan vain muistiin, siis että muistaisin oikein. Kun kerron lapsille ja sillä lailla.
   Onko sinulla lapsia?
   Ei, hän sanoi. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Kuules tätä: Eräänä joulukuun yönä lähellä aamunsarastusta alkoivat pitkät talvisateet ja tulivat yli meren ja yli Hilon. Hän vaikeni ja katseli minua.
   Aivan, minä sanoin. Yöllä se alkoi. Ei ole lomaonnea.
   Hilo, sanoi hän. Kotikaipuusta rakennettu kaupunki. Japanilaisia taloja ja arizonalaisia taloja, puhdasta villiä länttä. Ja kauhistuttavan leveitä katuja, surullisen leveitä katuja. Miksi teillä on niin paljon sähköjohtoja? Niitä riippuu kaikkialla. Ja minä selitin että se johtui enkeleistä, ne tarvitsivat sähköä. Eikö hän ollut nähnyt meidän joulukoristelujamme?
   Kyllä, sanoi Frans. Peltienkeleitä ja peltihibiskuksia, se on hyvin kiintoisaa. Miksi teillä on ananas joulukuusen latvassa?
   Kirjoita muistiin, sanoin minä, kirjoita näin: Heillä on aina ollut ananas joulukuusen latvassa.
   Olenko ollut epäkohtelias? Frans kysyy.
   Et, sanoin minä. Juo nyt kahvisi ennen kuin jäähtyy."

Frans, turisti, oli saapunut Hiloon Havaijille ja vuokrannut huoneen baarin yläkerrasta. Pian baarin omistajalle selvisi, että pään lisäksi eksyneen oloisen reppureissaajan talouskin oli vähän sekaisin. Lyhyt vierailu venähti ja lopulta siivousintoinen Frans sai työluvan puhtaanapitolaitokselta. Baari alkoi täyttyä Fransin tuomista simpukankuorista ja suhde vakiintui:

"Vähitellen totuin täysin siihen että valehtelin hänelle kun hän tarvitsi sitä. Hänkin petti kyllä minua hiukan ajan oloon mutta me otimme sen lähinnä pelinä."

Tove Janssonin Nukkekaappiin sisältyy kaksitoista lyhyehköä novellia. Kertomus Hilosta, Havaijilta on niistä yksi. Ennen kirjan julkaisemista hän ja kustantaja Åke Runnquista pohtivat keskinäisissä kirjeissä kuinka ihailijat mahtavat suhtautua näiden kertomusten "kylmään teräkseen". Tove Jansson toivoi lämpimästi kokoelman "kovaksikeitetyn asenteen" kauhistuttavan ainakin joitakin lukijoita. No, ihan niin kylmää ja kovaa materiaalia nykylukija ei näistä sentään löydä. Onhan kokoelman julkaisemisesta jo kohta 45 vuotta ja kaikenlaista on painokoneista ehtinyt sen jälkeen valua. Eikä muumikirjojen luoja selvästikään voi päästää tilannetta kiristymään aivan äärimmilleen aikuisillekaan tarkoitetuissa tarinoissa. Komeetan pyrstö voi pyyhkäistä läheltä, mutta yleensä lukija saa lopuksi huokaista helpotuksesta.

Siksi olikin kiinnostavaa verrata kirjan versioita Ylen Areenassa oleviin kahteen lyhyeen elokuvaan, jotka perustuat tämän kirjan kertomuksiin. Klaus Härön elokuva Päärooli vuodelta 2005 poistuu Areenasta 6.12.2022. Se on alkuperäiseen verrattuna terävämpi ja kylmempi. Elokuvan loppuratkaisu on lähes vastakkainen ja merkittävästi surullisempi. Saara Cantellin Suuri matka 2005 on puolestaan uskollinen kirjan versioon nähden. Areenassa kirjan kertomuksia ruotsiksi löytyy myös Tove Janssonin lukemana.

Selkeys, avoimuus sekä eräänlainen nöyryys on kuvaavaa Tove Janssonin ihmiskuvauksessa. Aikuista ja lempeää. Päähenkilöt kuuluvat usein eräänlaiseen "etuoikeutettuun kepeyden ja sulokkuuden klaaniin". Jotkut ovat lainanneet, vaihtaneet tai suorastaan varastaneet toistensa partnereita ja olivat siksi kehittyneet suvaitsevaisiksi ilman paatosta mutta samalla menettäen rakkauden hupien luonnollisen arkuuden ja viehätyksen (Kukkaislapsi). He ovat usein taiteilijoita tai käsityöammattilaisia, jotka voivat joskus uppoutua käsillä olevaan tehtävään niin, että läheiset kärsivät siitä. Jotkut hahmot eivät tunnu saavan kunnolla otetta elämästään. Hapuileva etsintä ja kaipaus voivat paljastaa ihmisen pimeän puolen, mikäli ne johtavat turhautumiseen ja pettymykseen. Onneksi etsijöillä yleensä on tukena selkeäjärkisiä kumppaneita osoittamaan tietä eteenpäin. Aivan luontevasti Tove Jansson kuvaa myös samaa sukupuolta olevien suhteita. Christer Kihlmanin ohella häntä pidetäänkin suomalaisen gay-kirjallisuuden eräänä pioneerina.

Seuraavassa yli 30-vuotias Rosa miettii suhdettaan iäkkääseen äitiinsä:
   "Rosa puristi huulensa yhteen. Hän ei nähnyt tyhjää sunnuntaista katua, hän näki sisäänpäin ja taaksepäin siihen sekavaan aikaan jolloin äiti yhtäkkiä ei enää tahtonutkaan määrätä eikä ottaa vastuuta. Oli kuin kaikki olisi menettänyt perustansa, ei ollut mitään mihin olisi turvautunut. Äiti vain väisteli, ei tahtonut päättää, ei antaa neuvoja ja jos häntä painosti hän nipisti suunsa kiinni ja meni ulos huoneesta. Sinä tiedät itse parhaiten, hän sanoi. Tai: Ei sitä niin varmaan tiedä... Tai ei sanonut mitään, vaihtoi keskustelunaihetta. Se ei ollut hänen kaltaistaan, se oli pelottavaa."

Kertomuksissa olen löytävinäni kaikuja muumikirjojen maailmasta sekä Tove Janssonin omista kokemuksista. Olen varma, että tämän White Ladyn ravintolan olen nähnyt jossakin:
   "Ravintola oli pienellä saarella sataman keskellä, omituinen puusta rakennettu paviljonki jossa oli suippoja torneja ja korkeita ylettömän runsaasti koristeltuja ikkunoita. Nyt hämärässä oli kalpeanharmaa rakennus hyvin kaunis ja surumielinen. Ellinor sanoi että se oli kuin unohdettu uni tummien puiden keskellä." 
Portaat olivat leveät ja katto tavattoman korkealla. Tornirakennelman alla risteili puupalkkikuvio. Ravintolassa oli tyhjää, sillä kausi oli lopuillaan. Ilta oli lämmin ja kuistin koko pituudelta olivat ikkunat auki. Sumu leijaili sisään tyhjien pöytien yli. Kolme kenties kuudenkymmenen korvilla olevaa rouvaa istuutui kuistin toiseen päähän...

Kertomuksessa Sarjakuvapiirtäjä saa kurkistaa sanomalehden hektiseen ja pakkotahtiseen työhön. Suorituspaine ja lukijoiden vaatimukset ovat törmäyskurssilla luovuuden kanssa. Ovatko sarjojen piirtäjät olleet sekapäisiä alusta asti vai johtuuko se nimenomaan sarjojen piirtämisestä? Allington kesti neljä viisi vuotta, kun hän piirsi Blubbyä. Niin, ja minkä ihmeen luovuuden?
   "Niiden silmistä se johtui, sanoi Allington kääntymättä. Niiden sarjakuvasilmistä. Samat idioottimaiset pyöreät silmät koko ajan. Hämmästys, pelko, ihastus ja niin edelleen, eihän tarvitse muuta kuin siirtää pupillia ja hiukan kulmakarvaa, ja ihmiset luulevat sitä taidoksi, ajatella että saa esiin niin paljon niin vähällä. Ja itse asiassa ne ovat koko ajan saman näköisiä. Mutta niiden täytyy tehdä aina jotakin uutta. Koko ajan."

Käsi pystyyn: tuntuiko muuallakin omantunnon pistos? Ehkä siksi Muumilaakson marraskuu (arvio blogissa) teki aikanaan niin syvän vaikutuksen minuun. Tuntui kuin muumien piirtäjä olisi lopussa. Hänen täytyi vain jättää heille jäähyväiset.
En ihmettele enää miksi Tove Jansson on niin suosittu Japanissa. Oma käsitykseni Tove Janssonin myöhemmästä tuotannosta alkoi muuttua tämän kirjan perusteella.


Tommi

Arjen ja ohikiitävän estetiikkaa Japanista

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (suomentanut Raisa Porrasmaa. S&S, 2017)

Milla Mykrä: Arkista estetiikkaa : japanilainen estetiikka Hiromi Kawakamin Sensei no Kaban -romaanissa (linkki pro gradu -tutkielmaan, Turun yliopisto, 2022)

   "Sensei tyhjensi hitaasti sakekuppinsa ja täytti sen itse uudelleen. Hän ei kallistanut tokkuri-kannua kupin reunaa vasten vaan kohotti sen korkealle. Sake muodosti ohuen noron ja putosi kuppiin kuin olisi imeytynyt siihen, eikä tippaakaan läikkynyt. Kylläpä hän oli taitava. Olin joskus kohottanut tokkurin korkealle Senseitä matkien, mutta miltei kaikki oli läikkynyt ohi. Siitä eteenpäin jatkoin tyylitöntä tarjoilutapaani: pidin tiukasti kupista kiinni vasemmalla kädellä ja vein oikealla tokkurin miltei kiinni kuppiin."

Sain eilen luettua loppuun Sensein salkun ja olin jotenkin mietteliään-kuulaassa mielentilassa. Maja lapsuuden reunalla -elokuva oli kohta alkamassa televisiossa. Sitä ennen ehtisin pestä pari omenaa. Hain eteisestä kaksi ja huuhtelun jälkeen laskin ne hämärässä keittiössä lautaselle. Tuijotin niitä hyvän aikaa. Mustaa vasten kaksi kellanvihreää, vähän punaista, suorastaan hehkui. Tuijotin ja ihmettelin miksi en tahdo päästä liikkeelle. Elokuvan jälkeen tutkin netistä tietoja Kawakamista ja löysin Milla Mykrän oivallisen tutkielman. Luin sitä puolille öille. Siitä selvisi miksi Kawakamin kirja oli onnistunut saattelemaan minut kuin huomaamatta vahvan esteettisen kokonaiselämyksen valtaan.

Hiromi Kawakamin kirjan päähenkilöt ovat "Sensei", eläkkeelle jäänyt lukion äidinkielen opettaja Harutsuna Matsumoto sekä toimistovirkailija Tsukiko Ōmachi, hänen entinen oppilaansa. Tsukiko on kirjan alussa 37-vuotias ja hän on myös kirjan kertoja. Omien sanojensa mukaan hän ei seurannut japanin tunneilla kovinkaan innokkaasti, joten opettajakaan ei ollut jäänyt erityisemmin mieleen. Tsukiko on hieman varautunut ja syrjäänvetäytyvä luonne. "Näyttää tosikolta, mutta puhuu kummia" on erään entisen luokkatoverin luonnehdinta hänestä. Tsukikon ja Sensein välille alkaa vähitellen kehittyä syvenevä suhde, jonka vaiheita seurataan kirjassa noin viiden vuoden aikana.

   "Kohtasimme aina yllättäen ja kuljimme yhdessä sattumalta. Osuimme samaan aikaan baariin ja joimme silloin yhdessä. Joskus emme puhuneet toisillemme kuukauteen, emmekä edes tavanneet."

   "Tapailumme jatkui kaiketi siksi, että muistutimme toisiamme. Paitsi että pidimme samanlaisista baariruoista, kummallakin oli tapana pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Ikäeroa meillä oli hieman yli kolmekymmentä vuotta, mutta Sensei tuntui läheisemmältä kuin omanikäiset ystäväni."

Tsukikon kerronta kirjassa on hienovaraista, jopa pinnallista voisi sanoa. Lukijan tulkittavaksi jätetään paljon, koska tuntuu siltä, että kertomuksessa tuodaan esille vain eräitä Tsukikolle keskeisiä muistoja yhteiseltä ajalta. Jos kuvaus kuvitellaan henkilökohtaisiksi muistelmiksi, niin se on täysin ymmärrettävää: Tsukiko pystyy hienovaraisistakin vihjeistä palauttamaan mieleensä kokemansa tärkeät hetket. Myös Sensein hahmo ja ajattelu jäävät lopultakin jossain määrin arvoituksellisiksi, koska Tsukiko kuvaa omia havaintojaan eikä lähde arvailemaan toisen motiiveja. 

Milla Mykrä: 
"Juuri tarinan pelkistyneisyys ja aukkoisuus tekevät siitä niin monitahoisen. Minimalismin ja tyhjyyden estetiikka, aukkokohdat, poistot, yksinkertaistaminen ja sanomatta jättäminen ovat ikään kuin lukijan ja kirjailijan vuorovaikutus: aukkokohtia jättämällä kirjailija ikään kuin todistaa uskovansa lukijansa mielikuvitukseen, ja antaa lukijan keksiä tarinalle jatkon. Kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki. Aukot saavat lukijan ajattelemaan, mitä on tapahtunut, mitä olisi tapahtunut ja mitä tapahtuu. Pelkistyneisyys, tyhjyys, vähäsanaisuus ja karuus perustuvat siis pohjimmiltaan siihen, että niiden olemassaolo mahdollistaa kaiken ja kaikkeuden."

Sukupuolten välillä vallitsee Japanissa vieläkin melkoinen kuilu. Naiset ja miehet toimivat omissa rooleissaan ja työpaikat ovat selvästi jakautuneet naisten ja miesten ammatteihin. Kirjassa länsimaalaista lukijaa saattaa ärsyttää Sensein konservatiiviset tai peräti hieman sovinistiset huomautukset Tsukikon ulkonäöstä ja käytöksestä: 
"Kaadatko itsellesi, vaikka olet nainen?". 

Japanilaisessa kulttuurissa naiset eivät ole kovinkaan aloitteellisia. Naisellisen pidättyväisesti Tsukikokin odotti hämmästyttävän pitkään ennen kuin kertoi tunteistaan. Kumpikin osapuoli oli ilmeisesti hämillään ristiriitaisista tunteistaan ja epävarma mahdollisen suhteen hyväksyttävyydestä sukulaisten ja tuttavien silmissä: ikäero, (entinen/etäännyttävä) opettaja-oppilassuhde... Niinpä, silloin kun alkaa seurustella äidinkielen opettajan kanssa, pitää olla varautunut tällaisiinkin hotelliöihin:

   "'Bashōlla on haiku: Meri hämärtyy / sorsien äänet / himmeän valkoisia.'
   Sensei kirjoitti haikun paperiin ja alkoi luennoida. Keskellä yötä.
   'Voi sanoa, että meidän kirjoittamamme haiku pohjaa Bashōn haikulle. Se on mielenkiintoinen runo, jonka mitta on rikottu. Meri hämärtyy / himmeän valkoista / sorsien äänet ei käy päinsä. Silloin himmeän valkoista viittaisi sekä mereen että sorsien ääntelyyn. Kun himmeän valkoisia tulee tulee lopuksi, haiku elää. Ymmärsitkö? Ymmärrät toki. Jos siltä tuntuu, sinäkin voit kokeilla haikujen sepittämistä!'
   Ja niin päädyimme väsäämään haikuja siinä rinnakkain istuen. Miten siinä niin kävi? Kello oli jo yli kahden aamuyöllä. Mikä olikaan tuo olotila, jossa sormilla tavuja laskien väsäsin kehnoja värssyjä, kuten Iltaruskon lampulle / yksinäiset yöperhot?"

Milla Mykrän mukaan estetiikka ilmenee Kawakamin herkässä teoksessa useammalla tavalla ja se on keskeistä romaanin tematiikalle. Estetiikka välittyy monimuotoisen luonnon kuvailun, epäloogisuuden, yksinkertaistamisen, hetkellisyyden sekä vihjailevuuden kautta. Mykrä esittelee työssään lisäksi muita japanilaiselle kulttuurille keskeisiä piirteitä, joiden tunteminen auttaa Kawakamin teoksen esteettisten piirteiden ymmärtämistä kuten japanilaista yhteisöllisyyttä ja rakkauden käsitystä sekä uskonnon vaikutusta kulttuuriperintöön. Nuo piirteet selventävät eräitä seikkoja, jotka lukiessa olivat herättäneet lievää kummastusta. Silloin ne eivät olleet häirinneet lukuelämystä, koska ne oli voinut lokeroida kohtaan "japanilaista eksotiikka". Asiantuntijan avaamina ne tulivat sitten täysin loogisiksi.

Milla Mykrä kirjoittaa, että japanilaislukija tuskin kiinnittää sen suurempaa huomiota esimerkiksi romaanin baariyhteisöihin, temppelivierailuihin tai yksityiskohtaiseen luonnon kuvailuun. Suomalaisen huomio taas kiinnittyy niihin välittömästi. Mykrän mukaan japanilainen kulttuuri on yhdistelmä vuosisatojen ajan kehittyneitä perinteitä ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahan lähtemättömästi ja kulttuuri itsessään on vaikuttanut myös estetiikkaan ja esteettisten piirteiden syntyyn.

Eräs erityinen piirre japanilaisessa kauneuden käsityksessä on estetiikan arkisuus. Esteettinen kokemus ulottuu myös arkipäiväisen elämän askareisiin. Se liittyy maailman, esineiden ja elämäntavan kokonaisvaltaiseen kokemiseen. Ruokahetket ovat rituaalimainen kokemus, jonka tarkoitus on miellyttää esteettisesti niin ruoan valmistajaa kuin sen nauttijaa. Ne ovatkin kirjassa korostetun keskeisessä asemassa ja tukevat tapahtumien kulkua. Esteettinen asenne, mielentila, voi ilmetä myös niinkin arkisessa asiassa kuin Sensein matkalle ottamien kolmiojuustojen käärepapereissa:

"Juuston hopeinen käärepaperi oli revitty auki ja lojui pöydällä kaarelle käpristyneenä. Muistin, miten olin aikoinaan tehnyt pallon keräämistäni hopeapapereista. Olin vielä pieni, kun kokosin Finger-suklaan hopeakääreet varsin kookkaaksi palloksi. Rullasin kääreet huolella auki ja kiinnitin yhteen. Joskus seassa oli kultaisia papereita, mutta ne panin sivuun. Hopeapallon sujautin pöytälaatikon pohjalle aikomuksenani kiinnittää se joulukuusen latvassa olevaan tähteen. Joulun tullen pallo oli kuitenkin jo jäänyt muistikirjojen ja muovailuvahalaatikon alle ja rypistynyt."

Hiromi Kawakami on eräs Japanin merkittävimpiä nykykirjailijoita. Hänen kirjansa ovat voittaneet useita merkittäviä kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 1996 hän voitti arvostetun Akutaga-palkinnon teoksella Hebi wo fumu ja Sensein salkku sai Tanizaki-palkinnon ilmestymisvuonnaan 2001. Sensein salkusta on Japanissa tehty tv-sarja, kuunnelma sekä manga-sarjakuva.

Kirjan teksti on ilmavaa ja pakotonta. Lyhyet lauseet voivat tuntua joskus töksähteleviltä, mutta Milla Mykrä tähdentää, että käännös on tehty suoraan japanista eikä jonkun välikäännöksen kautta. Japanin kielessä ei juurikaan ole rinnasteisia päälauseita tai sivulauseita, sillä niitä on käytännössä vaikea muodostaa. Siksi lyhyet lauseet ovat kielelle ominaisia. Lisäksi välikäännöksessä vaarana on muuttaa homonyymien merkitystä, joita käytetään runsaasti. Ne on aikaisemmassa käännöksessä voitu tulkita toisin kuin kirjailija on alun perin tarkoittanut. Sanojen ja lauseiden merkitys voi olla avoin, ja lukijan on asiayhteydestä ja tilanteesta osattava päätellä, kuka toimii ja tekee mitäkin. Raisa Porrasmaa on kokenut kääntäjä, tietokirjailija ja japanin kielen opettaja. Hän on suomentanut muun muassa Haruki Murakamin teoksia.

Lopuksi on syytä antaa kunniamainita kirjan poikkeuksellisen onnistuneesta kansitaiteesta. Satu Kontinen on luonut kokonaisuuden, jossa silmä tosiaan lepää. Kunhan vain ensin malttaisi sulkea kirjan:

   "Laskin tähtiä kävellessäni. Astelin Sensein perässä ja ynnäsin yhä tähtiä kasvot taivasta kohti käännettyinä. Päästyäni kahdeksaan asti Sensei lausahti äkkiä:
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa'
   'Mikä se on?' kysyin.
   'Etkö sinä edes Bashōta tunne', Sensei huokasi päätään puistellen.
   'Onko se Bashōta?'
   'No on. Opetin sen kyllä sinulle aikoinaan.' En muistanut hänen opettaneen sellaista runoa. Sensei lisäsi vauhtia ja loittoni minusta.
    'Luumunkukkia,
    yrttejä ja Marikon
    jamssikeittoa', toistin merkilliset säkeet.
   Sensei kulki tovin minuun katsomatta, mutta pysähtyi sitten ja sanoi:
   'Laitetaan ensi kerralla yhdessä jamssikeittoa. Bashōn haikussa vuodenaika on kevät, mutta jamssin juuret ovat herkullisia juuri nyt. Minä voin raastaa ne, ja sinä saat survoa ne huhmareella.'"


Tommi

Bashōn runot on suomentanut Kai Nieminen. Ne ovat teoksessa Alati matkalla (Basam Books, 2012)

Älä anna tätä rippilahjaksi

Kai Sadinmaa : Ilmestyskirja (Into, 2017)

   "Augustinolaislutherilainen käsitys ihmisen täydellisestä turmeltuneisuudesta on omalta osaltaan tuottanut hyväksikäytetyn maailman. Ihminen joka ei usko olevansa rakastettava tekee maailmasta itsensä näköisen. Maailmassa ei siten ole itsessään mitään hyvää vaan ainoastaan sen antamassa hyödyssä. Ihminen ja maailma ei ole enää päämäärä sinänsä vaan hyväksikäytettävä väline."

Kai Sadinmaan kirja, noin kaksisataa sivua, ei ole suuri mutta se on sitäkin raskaampi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden nimet kuvaavat hyvin teeman kehittelyn: Dystopia, Siunaus ja Pelastus. Dystopiassa Sadinmaa kuvaa, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla tämä harhautunut ja olemuksestaan vieraantunut länsimaalainen ihminen hyväksikäyttää maailmaa ja lähimmäisiään. Lukijasta tuntuu kuin olisi jäänyt maanvyörymässä sortuneen talon raunioihin. Valonpilkahdusta ei näy niin missään. Tämän takia kirjaa ei voi suositella nuoremmille ikäluokille eikä muillekaan, joiden tulevaisuuden usko on vähänkään horjuva.

   "Trumpin myötä poliittinen korrektius hajosi päreiksi. Sanomisen koordinaatit asetettiin täysin uuteen asentoon. Mitään rajoja valheelliselle, vihamieliselle ja rasistisille puheille ei enää ole. Valheet ovat vain vaihtoehtoisia totuuksia. Totuuden jälkeisellä ajalla on nyt korkeimman mahdollisen tahon, hallitsevan maailmanvallan johtajan siunaus. Rasismille antautuneet käärivät vihan sananvapauden kaapuun ja oikeuttavat sen mielipiteenvapaudella. Mitä tahansa järjetöntä, typerää ja loukkaavaa voi vapaasti sanoa ääneen. ...
   "Pahuus ei ole niin vaarallinen vastustaja kuin tyhmyys. Paha voidaan aina paljastaa, tyhmyys livahtaa verkkojen läpi. Mitkään perustelut eivät auta tyhmyyttä vastaan. Vaikka esittäisit kiistämättömän faktan, se yksinkertaisesti sivuutetaan. Totuus on voimaton ennakkoluuloja vastaan. Sosiaalisen median rasistiryhmissä tyhmä opettaa tyhmää, sokea opastaa sokeaa. Kaiken lisäksi he ovat ylpeitä ja tyytyväisiä tyhmyydestään. He ovat löytäneet niin suuren varmuuden omassa järjettömyydessään, että heistä on tullut vaarallisia."

Kai Sadinmaan mukaan aivomme ovat pian kyvyttömiä käsittelemään isompia kokonaisuuksia, sillä ne ovat  muotoutumassa lyhyisiin ja pinnallisiin informaatiospurtteihin. Tyhmistymisen myötä menee kyky keskustella ja ajatella. Ennen jouduimme ponnistelemaan löytääksemme vastauksen kysymykseen; nyt asioihin sukeltamiseen ja ilmiöihin paneutumiseen ei ole aikaa. Eikä se kannatakaan. Huomion saa se, joka osaa laajojen selitysten sijaan tiivistää, joten pinnallisuus ja keveys voittavat syvällisyyden. Iskusanoja, manipulointia, syvemmän epiikan sijaan pintaa ja pikavoittoja.

Kai Sadinmaa pelkää, että ihmisiä ollaan kiihtyvässä tahdissa erottamassa toisistaan. Uusia syveneviä rajalinjoja syntyy yksilöiden, ryhmien ja kansakuntien välille. Ihmisiä konkreettisesti yhdistävä julkinen tila katoaa niiden kaupallistamisen myötä. "Ainoa taso, jolla vuorovaikutus sallitaan, on yhteisesti jaettu kuluttajuus, oman elämän yrittäjyys, ihmisyyden ainoa sallittu muoto." 

Sadinmaan kirjan jälkimmäinen osa kuvaa sitä, miten kaupallisuuden piirteet ovat tunkeutuneet kirkkoonkin. Helsingin seurakuntien toiminnan arvostelu on niin rajua, etten enää ihmettele miksi Sadinmaa menetti pappisoikeutensa 2021, kun hän jatkoi kirjassa esitettyjen näkemysten avointa julistamista.

"Helsingin seurakunnat markkinoivat itseään kirkon muutoksen etujoukoksi. Ei olekaan sattumaa, että samaan aikaan kun valtion johtoon valitaan bisnespääministeri [Juha Sipilä] ja hyvinvointivaltiota muutetaan rajulla politiikalla Oy Suomi Ab:ksi, niin Helsingissä kirkkoherroiksi valitaan uusliberalistisia bisnespappeja, poliittiseen oikeistoon sitoutuneita muutosjohtajia, jotka bisnesajattelun hengessä kehittävät seurakuntien uutta toimintakulttuuria. Kirkko Helsingissä peittää kadotetun identiteettinsä, epätoivonsa ja hämmennyksensä murtuvassa maailmassa. Jäsenkadon ahdistamana se näyttelee dynaamista ja nuorekasta. Sisällöllä ei ole niin väliä, kunhan on fantsua ja pöhinää."

Tuo arvostelu olisi ehkä voinut mennä Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin läpi. Viraltapanossa ilmeisesti raskauttavinta olivat Kai Sadinmaan kirkon oppia koskevat käsitykset. Sadinmaan mukaan kirkossa alkoi kaikki mennä pieleen jo Augustinuksesta (354-430) lähtien, tuosta "neuroottisesta oman navan ympärillä pyörivästä syyllisyyskimpusta". Augustinuksella oli syystäkin huono omatunto hänen porsasteltuaan ja irstailtuaan vuosikausia. Siksi häneltä syntyi luontevasti oppi perisynnistä. 

Luther oli sitten syntikirkon kehityksen väistämätön huippu. Ankarassa syyllisyydessä möyrivä, pelon ja kauhun riivaama Luther tuskaili ahdistuneena, etteivät hänen tekonsa voi mitenkään kelvata Jumalalle. Ripittäytyessään synneistään hän kauhukseen huomasi niitä nousevan menneisyydestä jatkuvasti yhä lisää. Lutherin oivallus, että Jumalan armoa ei tarvitse eikä voi ansaita, oli tuolloin järisyttävä. Sadinmaan mukaan tästä oivalluksesta syntyneellä vanhurskauttamisopilla ei ollut juurikaan tekemistä Paavalin ajatusten kanssa, vaikka Luther käytti niitä kehittäessään oppiaan. Lutherin individualistinen armonkokemus ei laajentunut sosiaaliselle tasolle eikä läpäissyt hänen persoonaa. Tuloksena oli patologinen kristitty hahmo, joka saattoi sanoa olevansa hurskas ja samaan aikaan toteuttaa mitä suurinta pahuutta. "Enää ei tarvinnut seurata Kristusta, riitti kun uskoi häneen."

[Pieni lisäys tarvitaan, koska Sadinmaan mukaan kirkossa puhutaan nykyisin kuulijoille käsittämätöntä munkkilatinaa:
"Vanhurskauttamisopilla määritellään, miten syntinen ihminen pelastuu, tulee Jumalan hyväksymäksi. Oppi edellyttää käsitystä ihmisen täysin turmeltuneesta luonteesta, augustinolaisesta perisynnistä, jonka mukaan ihminen on syntymästä saakka syntinen ja siten pelastuksen ulkopuolella."]

Ero olisi ollut Sadinmaan mukaan valtaisa, jos kirkossa olisi opilliseksi lähtökohdaksi valittu kirkkoisä Ireneus (noin 130-202):

"Kun Augustinuksen mielestä ihminen ja maailma oli luotu täydelliseksi, niin Ireneuksen mielestä Jumala oli tarkoituksella jättänyt maailman epätäydelliseksi. Luominen ei ollut kertakaikkinen tapahtuma vaan jatkuva. Ihmisen oli siihen itse osallistuttava kehittymällä henkisesti. Epätäydellisyys oli välttämätön kehityksen ehto. Ireneuksen myötä ei olisi syntynyt mitään augustinolaista syyllisyyskirkkoa, ei perisyntioppia, ei mitään synnissä rypemistä, vaan pyrkimystä toteuttaa elämässä Jumalan kuvan kaltaisuutta, joka on lopullisesti tullut esiin Jeesus Nasaretilaisessa."

Jeesuksen esimerkin seuraaminen ja toiminnan vaatimus avaa kiinnostavia näkökulmia tie-vertauksiin konkretisoiden sitä. Varhainen kristillinen yhteisö kutsui itseään tieksi. Kyse oli tiestä orjuudesta vapauteen, ymmärtämättömyydestä ymmärrykseen. Sadinmaasta on syytä varautua, että tällä tiellä ei ole aina kesä eikä rento meininki. Onhan kyse Jeesuksen seuraamisesta, ei pelkästään joidenkin oppien totena pitämisestä.

"Kristinusko ei ole virasto. Se ei ole museo. Se ei ole oppirakennelma eikä uskonto. Kristinusko on tie. Kristittynä oleminen on tällä tiellä kulkemista. Olenko siis uskovainen? En. Olen tien kulkija. En usko oppiin Jumalasta, Jeesuksesta, Pyhästä Hengestä vaan kuljen tiellä, jossa nämä tulevat eläväksi todellisuudeksi."

Kai Sadinmaalla on sanottavaa myös kirkon viroista. "Papin tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi." Jeesus muodosti yhteisön, josta tuli alkukirkko, mutta hän ei perustanut pappeutta. Yksikään apostoli ei nimittänyt seuraajiaan. Nykyisen pappeuden johtaminen alkuseurakunnasta on virhe. Pappeuden perustelu apostolisella jatkumolla alkoi vasta toisella vuosisadalla. Sadinmaan mukaan auktoriteetti annettiin orgaaniselle yhteisölle, ei erityiselle pappissäädylle. Pappi on yhteisönsä valitsema ja hänen auktoriteettinsa johtuu Jeesuksen yhteisölle antamasta auktoriteetista. Sadinmaan mukaan Jeesus ei tehnyt eroa papiston ja maallikon välille. Siksi pappeuden sakramentaalisuutta on riisuttava ja papit on pudotettava jalustalta välimiehen asemasta. Tuosta seuraa johdonmukaisesti, että piispatkin ovat täysin turhaa joukkoa. Tuomiokapitulin mielestä Sadinmaan eksytys kohosi huippuunsa, kun hän esitti, että esimerkiksi ehtoollista voidaan nauttia seurakuntalaisten kesken ilman papin läsnäoloa.

Kai Sadinmaan kirjan ensimmäinen luku on nimeltään Pelko. "Alussa oli pelko. Pelko oli jumalan luona, ja pelko oli jumala. Kaikki on syntynyt pelon voimalla." Sadinmaa näyttää miten monin tavoin meidän erilaisia pelkojamme voidaan käyttää muiden tarkoitusperien toteuttamiseksi. Tämä pelon ja epäluulon periaate tuhoaa tehokkaasti kaiken arvokkaan ja lopulta ihmisten välisen luottamuksen. Kirjan lopussa on hento toivon sarastus. Sadinmaan mukaan rakkauden virran ja elävän vuorovaikutuksen säilyttäminen on edelleen elintärkeää. Se koskee niin yksilöitä kuin yhteisöjä ja kansakuntia. On asetuttava heidän rinnalle, joiden ihmisarvo ja koko elämä on uhattuna.

Ihmisen korvaamaton arvo on nostettava jälleen esille. Se alkaa pienistä teoista, joilla maailmaa aletaan kammeta pois nykyiseltä reitiltä. Sadinmaa lainaa teologi Reinhold Niebuhrin ajatusta: "Liberalismi on liian intellektuaalinen, liian vähän emotionaalinen ollakseen historian vaikuttava voima." 

Protesti on lähimmäisenrakkauden lisäksi Sadinmaan kirjan kantavia teemoja: "Vastarinta on ainoa mahdollisuutemme säilyttää elämä maapallolla." Jeesuksen esimerkin mukaan se edellyttää asettumista eri leirien ulkopuolelle ja kieltäytymistä osallistua valtakulttuurin riistäviin rituaaleihin. Kaiken lisäksi pitäisi jaksaa säilyttää pyhä huolettomuus ja kyky heittäytyä ikuisen nyt-hetken varaan uskoen, että näkymättömät käsivarret ottavat meidät vastaan, sillä kaikki on lähtenyt Jumalasta ja palaa Jumalaan. Huomispäivä kyllä pitää itsestään huolen ja kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.

Kai Sadinmaan mukaan muutoksen teko on vaikea mutta ei mahdoton tehtävä, vaikka alun vyörytyksen jälkeen heikompiuskoisella lukijalla on jokseenkin toivoton olo. Sillä juuri meidän on se muutos saatava aikaan:

   "Jumalalla ei ole maailmassa muita käsiä kuin meidän kätemme. On meidän vallassamme, ojennammeko auttavan kätemme apua tarvitsevalle vai työnnämmekö hänet kauemmaksi. Jumalalla ei ole muita sanoja kuin ne, jotka me sanomme ja kirjoitamme. Hänellä ei ole muita ajatuksia kuin ne, jotka me ajattelemme. Ajatuksen kehdossa synnytämme todellisuuden. Vain me voimme pysäyttää vihan leviämisen, rasismin ja fasismin nousun. Jumala ei tee sitä puolestamme."

Kirja on syvästi tuntevan henkilön epätoivoinen hätähuuto. Se puhuttelee vilpittömällä avoimuudellaan.


Tommi

Muutama lisäys:
Perttu Häkkinen haastatteli Kai Sadinmaata kirjan ilmestyttyä. Haastattelu syyskuulta 2017 on Yle Areenassa. Otsikko on Kapinalliset papit, sillä toisena vieraana on Åbo Akademin dosentti Patrik Hagman kirjansa Vastarintausko johdosta.

Viisi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen: Kai Sadinmaan vastaus ei tyydyttänyt tuomiokapitulia ja hänen pappisoikeutensa poistettiin. Sadinmaa erosi kirkosta. Ehkä hänen ajatuksensa kuitenkin jäivät itämään. Uusimmassa Kirkko & koti -lehdessä 26.10.2022 kannen pääotsikko on:Sirpa Kähkönen on heikompien puolella. Lehdessä Kauniaisten pappi Kari Kuula kirjoittaa Sadinmaan hengessä pelastuksesta (s. 6-7).

"Nyt jos koskaan pitäisi havahtua Jeesuksen kutsuun luopua omastaan. Luopuminen on antamista." Ei enempää vaatteita, neliöitä ja etelänmatkoja vaan kestävämpää elämäntapaa. Ihmisen on pakotettava itsensä lopumaan saavuttamistaan eduista. "Tällaista kääntymistä julistaessaan kirkko seuraa Jeesusta."

Ja Paavalin seurakunta Helsingissä sambaa hoosiannaa 2022.

Vavahduttavat jäähyväiset kirjoittamiselle

Riitta Jalonen: Omat kuvat. Tammi 2022.

Kärsimyskeho. Yliherkkä iho, colitis ulcerosa, ravinnon imeytymishäiriö, kirjoituskäden nivelrikko. Lisäksi nuorena sairastettu tuberkuloosi (kyllä, vielä 1970-luvulla Suomessa oli tuberkuloosipotilaita laitoshoidossa) jätti jälkensä. Puistossa hyökänneen pahoinpitelijän nyrkkiraudan vaurioittamat hampaat. Keho muistaa, eikä muistoja pääse pakoon. Omat kuvat -romaanissa kirjailija matkustaa Sveitsiin kirjoittamaan, yhtenä päämääränään Davos, josta hän aikoinaan nuorena tuberkuloosipotilaana kehitti mielikuvan taianomaisena parantavana paikkana. Samalla hän jättää jäähyväisiä kirjailijanuralleen.

Sveitsin maisemat, meditatiivinen yksinolo ja satunnaiset kohtaamiset luovat kehikon kirjailijan koko elämään ulottuvalle pohdinnalle. ”Muistelmat” on lattea sana kuvaamaan kaikkea tätä. Kirjailija käy läpi menetyksiään ja surujaan kuten adoptiopikkuveljen kohtaloa ja isänsä saattohoitoa. Omiin kokemuksiin punoutuvat kiinteästi omien kirjojen vaiheet ja kirjailijan luomat fiktiiviset henkilöt, joiden hän jälkeenpäin miettii toteuttaneen aina jotakin tehtävää.

Riitta Jalosen kirjailijantyötä tuntuu leimaavan lähes mystinen uppoutuminen, henkilöihin samastuminen ja jopa oman kehon kautta myötäeläminen. Hän kirjoittaa paljon käsin, ja käsialat vaihtelevat, hän on välillä kuin automaattinen vastaanotin. Työstäessään Janet Frame -teosta Kirkkaus hän joutuu sydänoireiden takia sairaalahoitoon ja naputtaa kustannustoimittajalle tekstiviestin: ”sydänoireita, ensiavussa, samastuminen on mennyt liian pitkälle”. Janet Frame oli uusiseelantilainen kirjailija, joka joutui taistelemaan kutsumuksensa puolesta ja jonka raskaisiin elämänvaiheisiin kuului muun muassa mielisairaalajaksoja sähkösokkihoitoineen.

Jalonen pitää kirjailijan työtä eräänlaisena sijaisena toimimisena. ”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen. Olen ollut Janet Framen sijainen; olen lainannut omia tunteitani ja ajatuksiani hänen nimeään kantavalle romaanihenkilölle.”

Riitta Jalonen on 68-vuotias. Hänen laajaan tuotantoonsa sisältyy niin aikuisten kuin lastenkin kirjoja, joita on käännetty monelle kielelle. Hän on saanut muun muassa Runeberg- ja Finlandia Junior -palkinnot. Omat kuvat antaa aavistusta hinnasta, jonka kirjailijan työ on vaatinut, kehon kärsimyksestä, mielen ahdistuksesta. Joskus ”sana” herättää tekijän keskellä yötä; on noustava ylös ja laitettava asia paperille, vaikkei millään jaksaisi. Yksi mitättömältä tuntuva sana saattaa johtaa johonkin suurempaan, sanaa tottelemalla voi tavoittaa jotakin tärkeää.

Kirjailijankutsumus on ollut ehdoton, vaihtoehtoja ei ollut, ”kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko”. Jo 10-vuotias Riitta tiesi, mitä tahtoi: ”Kirjailijattaren muistelmat: olen vielä nuori tyttö, mutta olen saanut kokea paljon ihmeellistä. Tässä kuussa täytän 10 vuotta. En jaksa kertoa kaikkea elämästäni tuskin muistankaan sitä… En ole vielä kirjailijatar, mutta haaveeni asuu siellä. Kirjoitan runoja ja yhtä kirjaa nimeltä Lentävä tuoli.”

Muuten vavahduttavan hienossa romaanissa on yksi ärsyttävä kauneusvirhe, sairaalan äänimaailman muisteluun liittyvät väärin kirjoitetut Tipi-tii -laulun sanat s. 135–136. Fraasihan kuuluu Tipi-tii, tipi, tipi, tipi-tii eikä Tipi-tii, tipi, tipi-tii. Miten pääsee  arvovaltaisista kustantamoista moisia lapsuksia läpi, luulisi että joku käsikirjoituksen lukeneista olisi osannut laittaa hittilaulun sanat kohdilleen.

Pystyykö kirjailija yli 30-vuotisen uran jälkeen olemaan kirjoittamatta, julkaisematta?

”Voi olla, että yritykseni olla kirjoittamatta on työn perimmäistä luonnetta vastaan. Kirjoittamiseni on samanlaista kuin lumisade, joka ei tule taivaalta anomalla vaan tulee kun on tullakseen. Kuitenkin tahto lopettaa on samalla lailla voimakkaasti mielessä kuin aikoinaan se että on pakko kirjoittaa.”

Omat kuvat tuo hieman mieleen Deborah Levyn omaelämäkerrallisen trilogian, jossa myös  päiväkohtaisiin tapahtumiin, matkustamiseen ja kirjailijaresidensseihin liittyy kirjailijan aiemman tuotannon reflektointia. Tosin siinä missä kuusikymppinen Levy maustaa muistelmansa yllätyksillä ja huumorilla, Jalosen kirja on vakava, kaunis ja ankara kuin katedraali.

Taina

Suomalaista nuorta keskiluokkaa digiajassa

Suvi Vaarla: Kadonnut aika. WSOY 2022.

Suvi Vaarla on aiemmin julkaissut novellikokoelman Täydellisiä ihmisiä (2013) sekä romaanin Westend (2019). Novelleihin en ole perehtynyt, joten en lausu niistä mitään, mutta Westendin luin tuoreeltaan ja pidin siitä kovasti. Se on sukupolviromaani ja ajankuvaus, joka nostaa esiin 1990-luvun laman suurten menestystoiveiden jälkeen ja etenkin laman lasten kokemukset. Jäi mielikuva elegantista kertojasta, ja tuore kirja Kadonnut aika vahvistaa vaikutelmaa. Tässä on kauniilla kielellä kirjoitettu ehyt romaani, jota lukiessa ei tarvitse jännittää, saako yhtäkkiä jonkin vekkulin likasangon niskaansa.

Kadonnut aika käsittelee suomalaista nuorta ja nuorehkoa keskiluokkaa, hiljalleen keski-ikäistyviä kaupunkilaisia. Päähenkilöitä on useita, ja käännekohtatapahtuma yhdistää heidän polkunsa ainakin hetkeksi. Yhteinen nimittäjä henkilöille on ahdistuneisuus. He ovat enimmäkseen hyväosaisia ja tiedostavat sen, ja tuntevat syyllisyyttä ahdistuneisuudestaan. Heillä on paineita tehdä oikeita valintoja. Lasten syntymään ja kasvatukseen liittyy lähes sietämätöntä stressiä.

Yksi pakenee valintojen vaikeutta sumeaan nomadielämään, toinen miettii jaksaako työssään, kolmas elättelee ajatusta väitöskirjasta ja kuntoilee pakonomaisesti. ”Juoksu oli moderni rukous, hurskaan kiitollisuutta toimivasta kehosta.”

Vaarla tekee tarkkoja havaintoja ilmiöstä, joka suuresti värittää romaanin henkilöiden elämää, nimittäin kaikkialle tunkevasta teknologiasta.

”He istuivat joka ilta television ääressä, mutta televisio ei riittänyt: samaan aikaan piti katsoa jotain puhelimesta, usein myös sylissä lepäävästä kannettavasta. Riittikö kolmekaan ruutua? Kun kummastakaan kuukausimaksullisesta suoratoistopalvelusta ei löytynyt mitään kiinnostavaa, he katselivat valtavasta älytelevisiostaan nettivideoita uimaan opettelevista vesisioista, röyhelövaatteisiin puetuista kissoista, kaahareista jotka lensivät katolleen suurkaupungissa, tai mitä suosittelualgoritmi heille ehdottikin.”

Jotain kertoo ajasta, jos henkilö jää auton alle tuijottaessaan liian kiinteästi älypuhelintaan, ja päälleajaja on myös ollut nenä kiinni älypuhelimessa. Lasten kännykänkäyttö ja jatkuva vääntö ruutuajasta on yksi osa teknologian ylivaltaa. Vaarla kiteyttää hienosti sen, mihin suuntaan ihmiskunta on matkalla.

”Omasta mielestä oli tullut kaatopaikka, jossa rääkyvät lokit etsivät ravitsevaa syötävää, mutta kolusivat aina uudestaan samoja tuhruisia käärepapereita.”

Tekniikan ylivallalle ei kukaan tunnu voivan mitään, paitsi amerikkalainen pariskunta, jonka luona yksi päähenkilöistä työskentelee au pairina. Pariskunta pitää pikkulapsensa täysin erossa digitaalisista laitteista. Lapset varttuvat steinerilaisessa luomuhengessä. Ei sekään tosin suju kuin Strömsössä. Au pairin jännitteinen elo lapsiperheessä kuuluu kirjan hienoimpiin jaksoihin, se on loistavasti kerrottu valta-asemien tutkielma.

Mielenkiintoinen teema on lasten ja vanhempien suhdeverkko, jota pohditaan kaikkien päähenkilöiden kautta. Se miten esimerkiksi vanhemman ikä ja sairastelevuus voi vahvasti vaikuttaa lapsen elämään. Ja vaikka oma lapsuus olisi ollut melko ok, niin silti uuden sukupolven saapuessa ollaan aika pihalla.  Digitaalinen yhteydenpidon pakko tuo uusia sävyjä myös perhesuhteisiin.

”Oma lapsuus muistutti ulkoisesti nykyaikaa, mutta kun tarkensi katsettaan, ymmärsi että tasapainossa oli tapahtunut lähes huomaamaton muutos: koodissa oli bugi, joka ei rikkonut ohjelmaa vaan tuli esille vain hetkittäin, outona virheviestinä alitajunnassa.”

Suomalaisen kaunokirjallisuuden genressä tunnutaan kovasti arvostettavan sotahistorian kuvauksia. Ne saavat paljon mediahuomiota ja niistä sovitetaan näytelmiä ja elokuvia. Mutta minusta on hienoa, että nykytodellisuudesta syntyy Kadonnut aika -romaanin kaltainen teos, samaan aikaan terävä ja kaunis hahmotelma ihmisistä tässä ajassa.

Taina

Ikkunoita auki Itä-Eurooppaan

Idäntutkimus / julkaisija Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ry (VIETS)

"Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään." Stalin Paasikivelle (1939)

"Venäjä, Venäjä, Venäjä." Puolustusministeri Häkämies (2007)

"Meiltä kysytään, voiko Suomelle käydä kuten Krimille? - Vastaamme: periaatteessa kyllä. Venäläisiä on Suomessa tarpeeksi, jotta kansanäänestys voidaan suorittaa." Radio Jerevan (2015?)

Historian saatossa on useasta eri lähteestä todistettu, miten Venäjä on Suomelle uhka, haaste, fait accompli, mahdollisuus jne. (Adjektiiveja en luettele, sillä ne ovat pääasiassa kohtuullisen värittyneitä enkä halua ajautua somemyrskyn silmään.) Venäjän sanotaan olevan myös arvaamaton - mitä enemmän siitä tiedät, sitä huonommin nukut. Mutta onko tietämättömyys sitten parempi vaihtoehto? Ei varmaankaan, sillä kriisiytynyt nykytilanne menee aikanaan ohi. Sodan päätyttyä meillä on idässä edelleen sama naapuri, joka pitäisi tuntea selvästi paremmin. Muuten suhteiden jälleenrakennus on vieläkin vaikeampaa. Tällaiset julkaisut ja niihin kirjoittavat asiantuntijat ovat avainasemassa, kun haluamme tehdä arvioita ilman minkäänvärisiä harhaanjohtavia laseja päässämme.

Idäntutkimus-lehti on Venäjän sekä laajemminkin itäisen Euroopan kysymyksiä käsittelevä tieteellinen aikakausjulkaisu, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä tutkijat ja muut alan asiantuntijat julkaisevat tieteellisiä artikkeleita, kolumneja, esseitä ja kirja-arvosteluja. Seuran kotisivut ovat osoitteessa https://vietseura.wordpress.com/ . Julkaistut numerot ovat avoimesti saatavilla kuuden kuukauden viiveajan jälkeen. Lehtiä löytyy vuodesta 2002 alkaen Idäntutkimuksen arkistosta ja ne ovatkin melkoinen kultakaivos.

Kesken kirjoitustyön huomaan uutisen, josta näkyy että myös Yle seuraa Idäntutkimuksen artikkeleita. He haastattelivat Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professoria Jukka Korpelaa  8.11.2022. Korpela on kirjoittanut uusimpaan lokakuussa ilmestyneeseen lehteen aiheesta Tuhatvuotinen korruptio ja Venäjä. Artikkeli netissä on vielä aikalukon takana, mutta Ylen uutinen kertoo kirjoituksen päälinjan. Professori kävi läpi Venäjän tuhatvuotisen historian ja tuli karuun johtopäätökseen: ”En ymmärrä, miten Venäjästä voisi tulla demokratia”.

Yleensä Idäntutkimus-lehden numeroilla on joku tietty teema. Satunnaiset esimerkit osoittavat, miten laajalle skaalalle käsitellyt aiheet ulottuvat:
Emigrantit, Muuttuvat rajat, Pääoma, Pohjoinen kirjallisuus, Epävirallinen Venäjällä, Baltia, Hyvinvointi, Mustameri, Urheilu, Perestroika, Avantgarde, Rikos, Sukupuoli, Musiikki.


Löysin julkaisun sattumalta, kun olin tekemässä arviota Wladimir Kaminerin kirjasta. Pikaisen penkomisen perusteella innostuin lehdestä niin, että siitä pitää levittää sanaa täälläkin. Jo lyhyen selailun perusteella jotkut lehden artikkeleista alkoivat muodostaa mielenkiintoisia, samaa aihetta sivuavia kokonaisuuksia. Seuraava nelikko on eräs sellainen:

- Valtteri Ahtamo: Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen 1/2022
- Ilkka Huuskonen: Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka 4/2015
- Maria Lipman: Putin korvaa  taloudellisen resurssin ideologisella 1/2015
- Hanna Smith: Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka 2/2006

Niissä tutkitaan venäläistä identiteettiä, venäläisten käsitystä omasta maastaan ja suhteista muihin sekä niiden heijastumista epävakaalta vaikuttavaan Venäjän ulkopolitiikkaan.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläinen identiteetti eli "keitä venäläiset ovat" -keskustelu vilkastui. Hanna Smithin mukaan identiteettikysymys tuli tärkeäksi, kun uutta ulkopolitiikan linjausta oltiin luomassa. 1990-luvun ryhmiä olivat länsimieliset, euraasialaiset ja slavofiilit. Länsimieliset halusivat Venäjän samaistuvan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Euraasialaiset näkivät Venäjän osana Eurooppaa, mutta eivät vaatineet omaksumaan sen tapoja. Slavofiilit näkivät Venäjän erityisenä ja ainutlaatuisena kulttuurisena kokonaisuutena, jonka kohtalo oli seurata omaa polkua.

"Slavofiilit eivät sanoutuneet irti länsimaisista arvoista, mutta näkivät Venäjän aasialaisten juurien ja ortodoksisen uskonnon perinnön olevan täysin ristiriidassa länsimaisen yksilöllisyyden ja materialismin kanssa."

Hanna Smith on huomannut jo tuolloin, että taloudellinen molemminpuolinen riippuvuus ei olekaan tuonut Venäjää ja Eurooppaa lähemmäs toisiaan kuten lännessä toivottiin. Hänestä tilanne muistuttaa 1800-luvun tyyppistä "Great Game" -aikakautta. Yhteistyötä tehdään mikäli se hyödyttää omia kansallisia intressejä ja liittoudutaan milloin kenenkin kanssa tarpeen mukaan.

"Käytännössä tämä vaikuttaa siten, että Venäjä haluaa tulevaisuudessa painottaa enemmän kahdenvälisiä suhteita eri EU:n jäsenmaiden kanssa."

Maria Lipmanin mukaan kommunistisessa rakenteessa neuvostovaltion syntyjuurilla, kansallissankareilla ja kansallisella identiteetillä oli omat selkeät kertomuksensa. Nykypäivän ideologiassa tällaiset perustekijät ovat hämäriä ja ainoa todellinen ideologinen auktoriteetti on itse asiassa Vladimir Putin.

"Venäjällä ei ole yksityiskohtaista valtaideologiaa, mutta sillä on oma mielenmaisemansa. 2000-luvun Venäjällä tämä omaleimainen mielenmaisema, jonka väestön valtaosa hyväksyy ja jakaa intuitiivisesti, sisältää ajatuksen Venäjästä suurvaltana epäystävällisessä ympäristössä. Se käsittää myös ajatukset valtion kaikkivoipaisuudesta, siitä riippuvista kansalaisista sekä ylimmästä johtajasta ainoana vallan lähteenä ja oikean järjestyksen ylläpitäjänä. Lisäksi nykyvenäläiseen mielenmaisemaan kuuluu kansalaisen käsitys alisteisuudesta valtion mielivallalle ja toisaalta luottamuksesta valtion kansallisiin saavutuksiin. Yleinen on myös käsitys siitä, että valta oikeuttaa kaiken ja siitä seuraavasta väistämättömästä epäoikeudenmukaisuudesta sekä ajatus Venäjän erityisestä tiestä, mikä on itsessään ylpeyden aihe, mutta itse asiassa peittää tiedostamattomat epäonnistumisen ja turhautuneisuuden tunteet."

Talouden kasvun hiipuessa ideologiset keinot ovat käyneet yhä tuntuvammiksi: Kreml on korvannut ideologialla kutistuvat taloudelliset resurssinsa, ja länsivastaisuus on vahvistunut. Ensin mielenosoittajia kuvattiin lännen kätyreiksi. Sitten syytöstä laajennettiin koskemaan ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä, lehtimiehiä ja poliittisia aktivisteja. Noitavaino ”kansallispettureita” ja ”viidettä kolonnaa” vastaan ei enää ollutkaan pelkästään retorinen. Pikavauhtia alettiin hyväksyä uusia lakeja, joiden tarkoituksena oli suojella venäläistä kansaa läntisiltä vaikutteilta.

Maria Lipman:
"Vuonna 2014 Kremlin politiikka muuttui eristäytyväksi ja se torjui lännen modernisaation mallina. Tämä ideologinen muutos ei tarjoa mitään tulevaisuudennäkymää ohjenuoraksi. Putin on aika ajoin puhunut lännestä Venäjään negatiivisesti suhtautuvana kilpailijana tai voimana, joka uhkaa Venäjää, mutta vuonna 2013 tähän kritiikkiin ilmestyi uusi motiivi: länsi tuomittiin nyt moraalisesta rappiosta ja dekadenssista, kristillisten arvojen hylkäämisestä ja Jumalan asettamisesta samalle tasolle Saatanan kanssa."

Ilkka Huuskonen analysoi millaisilla puheilla Vladimir Putin herättelee kuulijoidensa tunteita. Kielikuvat muodostavat uuden tason Putinin politiikkaan. Tarinamaailmassa kaikki on joko turvatonta tai turvallista, mustaa tai valkoista. Putin käyttääkin usein kielikuvia sodankäynnistä ja viittaa niillä kamppailuun kansakunnan selviytymisestä. Venäläisiin historiankirjoihin viittaavissa kielikuvissa on selvät piirteet herättää yleisössä pelote historian toistumisesta.

"Putin luo kielikuvillaan emotionaalisia huippuja puheidensa tehostamiseksi, mutta ennen kaikkea hän rakentaa niillä ideologista maailmankuvaa. Siinä Venäjä on suurvalta. Itse asiassa suurvalta on liian laimea ja vanhahtava nimitys tälle 'palvelukselle, joka maailmaa on kohdannut'. Se on 'majesteettinen Venäjä', jonka olemassaolo ilmenee parhaiten siinä, että se tekee mitä haluaa."

Sankareita ei synny ilman vaaroja. Myös paha vihollinen tarvitaan. Putin kuvaakin maailman paikaksi, jossa on paljon vaaroja. Vihollisia on kaikkialla, erityisesti nimetään kolme. Terroristi on lainsuojaton ja likainen jyrsijä eli Rotta. (Historiassa se oli Orava, mutta se on muuttunut rotaksi.) Tämän lisäksi on kaksinaamainen ja aina Karhun saaliille pyrkivä toveri Susi. Suurin vihollinen on kuitenkin ikuinen Paha, joka saa Putinin kielikuvien tarinamaailmassa usein henkimaailman olennon piirteitä.

Tällaisessa ravintoketjussa pahinta on luonnollisesti heikkous. Se kostautuu, kun ketjun seuraava lenkki saavuttaa Karhun paikan ja vie siltä saaliin. Siksi Karhun on ylläpidettävä voimaansa ja puolustettava kotimetsäänsä kynnet vahvoina ja hampaat terävinä. Jos se taantuu, sen asema metsän kuninkaana on vaarassa. Karhu luo metsään turvan, joka Putinin kielikuvapolitiikassa on ”kiviaita”. Se ei aitaa metsää sisäänsä, vaan pitää sinne kuulumattomat ulkopuolella. Karhu on Putinin suuren tarinan uusi sankarihahmo. Hiukan yllättävästi vaikka karhu on Venäjän kansalliseläin, se ei Ilkka Huuskosen mukaan ole esiintynyt Putinin kielikuvissa ennen vuotta 2013.

Neljännessä artikkelissa Valtteri Ahtamo sitten näyttää, millä tavoin Venäjän valtionjohto tuotti erilaisia perusteluja ja kertomuksia, kun käsillä oli yksi konkreettinen ja merkittävä operaatio, Krimin liittäminen Venäjään. Kotimaassa ja krimiläisyleisölle oli luotava vetoava mielikuva Krimin kattavasta Venäjästä. Geopoliittisella kuvitelmalla oli painoarvoa kannatuksen varmistamisessa, ja se huipentui ennen Krimin liittämishetkeä. Ahtamon pääargumentti on, että Kreml perusteli oikeutuskuvitelmaansa neljällä tekijällä, joita olivat: juridinen, turvallistava, Venäjän ja Krimin historiallista ykseyttä korostava sekä Venäjää alistavan tekopyhän lännen toimintaa arvosteleva.

"Medvedev ja Lavrov tuottivat nyt juridisia narratiiveja koostuen laittomasta vallankaappauksesta, sitä edeltäneestä sopimusrikkeestä sekä vähemmistöjä syrjivän kielilain asetuksesta. Näin luotiin käsitys Ukrainasta anarkiaan vajonneena maantieteellisenä tilana, jossa 'barbaarit' polkivat ihmisoikeuksia." 

Turvallistava narratiivi nousi kulmakiveksi, kun Venäjän ulkoministerin mukaan oli vaara, että Ukrainan radikaalit uhkaavat "vaeltaa" niille venäläismielisille alueille, jotka ilmaisevat erimielisyytensä opposition käyttämiä metodeja kohtaan. Lavrov hahmotteli skenaarion, jossa sotatoimi olisi perusteltavissa viattomiin kohdistuvan hyökkäyksen estämisenä. Kreml väitti järjestystä ylläpitävän valtiovallan hävinneen Ukrainan maaperältä, jolloin myös alueen väestön fyysinen suojelija oli kadonnut. Nyt venäjänkieliset ja venäläiset olivat alttiita väkivaltaisten ääriryhmien hyökkäykselle ja Venäjän hallinto saattoi esittää kotiyleisölleen retorisen kysymyksen: kenen puolustusvastuulla nämä maanmiehemme ovat?

”Venäläisen maailman” (Russki mir) käsite lanseerattiin alun perin Venäjän pehmeän vallankäytön välineeksi. Se on saanut hälyttäviä aluelaajennuksiin viittaavia sivumerkityksiä, kun siihen on liitetty lupaus ”omiemme” suojelemisesta. Tätä käytettiin perusteena Venäjän osallistuessa Itä-Ukrainan aseelliseen konfiktiin.

Muista artikkeleista käy esimerkkinä Riitta Pyykön kiinnostava analyysi Vladimir Putinin 50-vuotisjuhliin vuonna 2002 liittyneistä ilmiöistä ja kirjoituksista. Putin oli tuolloin ensimmäistä kauttaan presidenttinä. Groznyi oli vallattu ja suurimmat sotatoimet Tšetšeniassa olivat ohi - sissisota jatkui tosin vielä vuosia. Putin oli palauttanut järjestyksen Venäjälle ja kansalaisten elintaso oli kasvanut selvästi öljyn ja kaasun hintojen noustua moninkertaisiksi. Nyt oli hyvä tilaisuus keskittyä rakentamaan lujaa johtajakuvaa.

Kuvaus syntymäpäivään liittyvistä oheistuotteista on vaikuttava. Ehkä englantilaiset kuninkaalliset häät voisivat päästä lähes samaan. Ympäri maan valmisteltuja lahjoja ja tuotteita oli joka lähtöön:

"Niiden joukossa on kaikkea mahdollista: Putin-baari (joka pakotettiin vaihtamaan nimensä), Putinin kuvalla koristeltu matto tai pukukangas, taskukello (josta tuli oikeusjuttu kahden kellotehtaan kesken), Putin-jäätelöpuikko, Putin-tomaattilajike (jota ei suostuttu rekisteröimään vaikka makua kehuttiinkin), VVP-korppuja, maitococktail 'Kun Vova oli pieni' ja aikuisten rommicocktail 'Putin on minun', pronssipatsaita, postikortteja ja niin edelleen. Osa jutuista on ironisia, osa avoimen ihannoivia."

Kansalaiset olivat hyvillään, kun Venäjällä oli pitkästä aikaa johtaja, jonka televisioesiintymisiä ei tarvinnut odottaa kauhulla. Putinin komeutta ja edustavuutta korostettiin. Eräs tämän astenteen ilmentymä oli suosittu laulu Haluan Putinin kaltaisen miehen. Putinin kaltainen mies on vahva, ei juo, ei loukkaa, eikä jätä. Kappaleen tehneen Pojuštšie vmeste -yhtyeen mukaan he halusivat laululla auttaa venäläisiä pääsemään irti masennuksesta ja dekadenssista.

Kansalaisten toivekonserteissa kappaletta todella toivottiin:
"Me toivomme laulun 'Haluan sellaisen miehen kuin Putin'. Se soi nykyisin joka paikassa. Ympärillä kun on pelkkiä juoppoja ja narkomaaneja, Putin on cool, hän on ihannemies."

Parinkymmenen vuoden jälkeen juopot, narkomaanit ja dekadentit löytyvätkin virallisten tietojen mukaan muualta kuin Venäjältä, joten yhtyeen tavoite on toteutunut ainakin osittain. Välillä Riitta Pyykön esittelemät tekstinäytteet Putinista saavat tukan nousemaan pystyyn, niin tymäkkää shottia on tarjolla:

"Hän on jo vuosia hämmästyttänyt uroteoillaan koko maailmaa ja yhtä maata. Macho on meidän kanssamme. Macho on meidän kaltaisemme. Macho on meitä parempi. Macho on Kremlissä. Hänen toimintansa on mykistävää, mutta kuinka viisasta. Hänen taistelunsa ovat verisiä, mutta kuinka oikeudenmukaisia! Hän ilmaisee ajatuksensa lyhytsanaisesti kaikille, mutta vihkiytyneet ymmärtävät niiden syvällisyyden."

Artikkeli ei ole pelkästään kansalaisten kiitollisuuden ja ihailun esimerkkien esittelyä. Niiden avulla Riitta Pyykkö vertailee Putinista luotua kuvaa Venäjän/Neuvostoliiton muihin johtajiin sekä selventää itsevaltiuden käsitettä Venäjällä.

Itsevaltius on yksi keskeinen termi Sergei Uvarovin (1833) muotoilemassa kolmiyhteydessä: ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallisuus. Hallitsija ja kansakunta muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja tsaari oli kansakuntansa isä, joka sai valtansa Jumalalta. Patriarkaalinen suku- ja perheyhteisö vahvisti käsitystä yhteen henkilöön sitoutuvasta vallasta. Neuvostoaikana vallan mytologisointi ja sakraalistaminen perustui ideologisiin klassikoihin ja ikonien tilalle tulivat johtajien muotokuvat. Politbyroo Leninin mausoleumin muurilla vastasi ikonostaasia. 

Vallan mallit vaihtuvat, mutta kuva omnipotentista johtajasta, isästä ja herrasta säilyy. Pyykkö käy läpi myös Putinista johtajana käytettyjä sanoja. Kiinnostavasti niille löytyy verrokkeja Venäjän historian eri vaiheita. Ne välittävät samaa viestiä kuin muutkin vertailut aikaisempiin valtionpäämiehiin: Putinissa yhdistyvät heidän kaikki parhaat puolet.

Lopuksi on pakko esitellä tällaista entistä kirjastoihmistä innostanut artikkeli vuodelta 2019. Philip Gleissnerin esseen otsikko saattaa tosin kauhistuttaa asiaan vihkiytymättömiä: Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi. Gleissner esittelee kirjoituksessa kolmen kirjallisuuslehden keskinäistä verkostoa ja niiden julkaisutoimintaa sekä omaa digitaalisen humanismin projektiaan Reading through the Iron Curtain. Kuva Neuvostoliiton kulttuurisesta hegemoniasta Itä-Euroopassa alkaa saada sävyjä, kun kirjoittaja tarkastelee esimerkiksi tšekkiläisen Světová literaturan käännösten kielijakautumaa:

"Toisaalta hyvin lähellä venäjää alkukielten yleisyydessä on englanti ja pienellä välimatkalla ranska. Tämä asetelma ei täysin istu yksiin edellä kuvatun maailmanjärjestyksen kanssa ja herättää siksi kysymyksiä lehden geopoliittisesta asemoitumisesta. Vaikka kielet eivät yksinään osoita julkaisun esteettistä ja poliittista suuntautumista, ne herättävät jatkokysymyksiä. Yksi mahdollinen hypoteesi on, että venäjän kielen läsnäolo toimi pelinappulana aiemmin mainitussa auktoriteetin kierrättämisessä mahdollistaen täten toimituksen tutkimusmatkat myös sosialistisen kulttuurisen tilan ulkopuolelle."

Philip Gleissner on sattunut valitsemaan esimerkkikirjaksi Ulrich Plenzdorfin pienoisromaanin Nuoren W:n uudet kärsimykset (esittely siitä blogissamme). Kirjan kapitalistista yksilöä muistuttava päähenkilö aiheutti DDR:ssä 70-luvulla suurta kohua. Neuvostoliitossa kirja julkaistiin, mutta ei ilman soraääniä. Gleissner on löytänyt venäläisen Inostrannaja literaturan arkistosta toimituksen sisäisiä arvioita, joista neljä puolsi ja yksi vastusti sen julkaisemista. Jaa-äänet korostivat kirjan mielenkiintoista ja viihdyttävää tyyliä sekä yritystä osoittaa ja ratkaista sosialistisen yhteiskunnan ongelmia. Kirjaan oli kuitenkin liitettävä huomattavan laaja johdanto, joka opasti venäläisiä lukijoita teoksen oikeaan tulkintaan. Tšekkoslovakia, jonka toimet olivat 1968 tapahtumien jälkeen NL:n erityistarkkailussa, saattoi myöhemmin vedota venäläiseen auktoriteettin, kun perusteli oman käännöksen julkaisemista.

Olen jokseenkin varma, että viihdyn julkaisun verkkosivuilla niin hyvin, että on syytä vakavasti harkita seuran kannatusjäsenyyttä (35 euroa vuonna 2022).

Tommi

Artikkelissa käytetyt viitteet:

Ahtamo, Valtteri. 2022. ”Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen”. Idäntutkimus 29 (1):3-22. https://doi.org/10.33345/idantutkimus.112036.

Huuskonen, Ilkka. 2015. ”Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka”. Idäntutkimus 22 (4):66-72. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/77944.

Lipman, Maria, ja Hanna Ruutu. 2015. ”Putin korvaa taloudellisen resurssin ideologisella”. Idäntutkimus 22 (1):60-66. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/78088.

Smith, Hanna. 2006. ”Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka”. Idäntutkimus 13 (2):56-65. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82473.

Pyykkö, Riitta ja Kimmo Sarje. 2006. "Maa tarvitsee sankarin". Idäntutkimus 13 (2):3-11. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82466.

Gleissner, Philip. 2019. "Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi". Idäntutkimus 26(3):78-91.
https://doi.org/10.33345/idantutkimus.87293.

Kerronnan soppa lähes kiehuu yli

Ian McEwan: Opetukset. Suomentanut Juhani Lindholm. Otava 2022.

”Ei se ollut unta, vaan muistojen virtaa unettomana yönä.” Näin alkaa arvostetun englantilaisen kertojan Ian McEwanin tuore suurromaani Opetukset ja antaa hyvän käsityksen, mitä tuleman pitää: kirjan päähenkilön Roland Barnesin muistelmia seitsemältä vuosikymmeneltä.

Pitkin matkaa pähkäilin, pidänkö tästä kirjasta vai en. Tavaraa on valtavasti. Kirja on roteva tiiliskivi, 650 sivua. Päiväkohtaiset maailmanpolitiikan tapahtumat ja lähihistorian merkittävät etapit ikään kuin paaluttavat kaiken: Kuuban ohjuskriisistä Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuteen, Berliinin muurin murtumisesta Irakin sotaan ja aivan tuoreisiinkin tapahtumiin, koronapandemiaan ja nationalismin nousuun ympäri maailmaa.

Kun näiden lomassa kerrotaan kolmen, neljän sukupolven kohtaloita muutamastakin sukuhaarasta ja käsitellään sellaisia teemoja kuin kirjailijan työn oikeutus, naisen oikeus taiteelliseen itseilmaisuun, pasifismi, sotatraumat, perhesalaisuudet, sukupolvien taakka ja hyväksikäyttö, niin paikoin on tunne, että soppa kiehuu yli ja ainesosia vain on liikaa. Lisäksi kerrontaa vesittää välillä löysä lörpöttely ja joutavien tarinoiden ymppääminen tärkeiden lomaan.

Aivan kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tekisikö joustavan, mukavan lukuromaanin vai tahtooko kirjoittaa pamflettia maailmanpolitiikasta, ilmastoasioista, tekoälystä, eliökadosta jne. Toisaalta McEwan rautaisilla kertojanlahjoillaan palauttaa mielenkiinnon kerran toisensa jälkeen. Minua säväytti esimerkiksi kuvaus optimismista, joka vallitsi Berliinin muurin murruttua 1989. Ihmiset todella uskoivat edistykseen. Voiko paremmin kuvata noita tuntoja:

”Väkijoukkojen ailahtelevat mielialat olivat aina arveluttaneet Rolandia, mutta nyt hän oli täysillä mukana yleisessä ilonpidossa. Toisen maailmansodan synkkä sopimus oli tullut päätepisteeseensä. Rauhanomainen ja yhdistynyt Saksa olisi pian totta. Venäjän imperiumi olisi hajoamassa ilman verenvuodatusta. Pian muodostuisi uusi Eurooppa. Venäjä seuraisi Unkaria, Puolaa ja muita ja muuttuisi demokratiaksi. Sehän saattaisi vaikka ryhtyä esimerkiksi kaikille. – – – Kylmän sodan ydinuhka oli mennyttä. Suuri aseistariisunta voisi nyt alkaa. Historiankirjat voitaisiin päättää tähän riemuitsevaan hyvien ihmisten joukkoon, joka juhli käännekohtaa Euroopan sivistyshistoriassa.”

Kirjan vahvinta antia ovat kuitenkin Rolandin lapsuutta ja nuoruutta käsittelevät luvut. Silloin pianotunneilla tapahtuu jotakin peruuttamatonta – kirjan alkuperäinen nimi on Lessons – jonka vaikutuksia Roland pohtii vanhanakin. McEwan kuvaa koskettavasti lapsen ajattelua, joka toisaalta on hetkessä ja toisaalta yhdistelee syitä ja seurauksia, sekä autoritaarisen 1950-luvun henkeä; ”kaikki oli lapsen syytä”, tapahtuipa lähes mitä tahansa.

Vuosikymmeniä myöhemmin liki 40-vuotias Roland on jäänyt poikavauvansa kanssa kahden. Vaimo hylkää perheensä, koska ei katso voivansa muuten toteuttaa kutsumustaan kirjailijana. Levottomuus alkaa piinata Rolandia, vauvan kanssa vaadittava rutiininomaisuus puuduttaa, ja sitten Euroopan ylle leviää radioaktiivinen pilvi. Roland miettii elämäänsä, tiivistelee ikkunoita pakkomielteisesti ja jauhaa mielessään ajatuksia menetetyistä mahdollisuuksista.

Tärkeä teema on kirjailijan työ ja oman elämän sekä läheisten käyttäminen aineistona. Taide-elämä on läsnä myös klassisena pianomusiikkina, jazzpianismina ja esteettisyyden arvostamisena. Päähenkilö Roland ei ole kirjailija, vaan muusikko, runoilija ja kriitikko sekä satunnaisten sekatöiden tekijä. Kirjailijan roolia ja maineen sattumanvaraisuutta käsitellään Alissa-vaimon uran kautta. Teema nostaa esiin ajatuksen kaiken muuttuvaisuudesta. Kirjailijat painuvat unholaan, ja nykyisessä puritaanisessa ajassa Alissan kaltaista räväkkäsanaista feministiä uhkaa cancelointi.

Alissan saksalaiset sukujuuret, saksalainen elämänmeno lännessä ja idässä, Berliinin muurin murtuminen. Ja toisaalta englantilainen elämänmeno, sisäpolitiikka, ulkopolitiikka, Brexit. Sekä lapsuuden muistoja eksoottisemmista maista. Kuten sanottu, tavaraa on tarjolla runsaasti. Punaisena lankana toki on Rolandin kehityskaari, jota värittää ylivirittynyt seksuaalisuus ja narsismi.

”Roland koki, että kaikki mitä hän elämässään teki – kaikki erilaiset freelance-viritykset, ystäyyssuhteet, huvitukset, itseopiskelu – oli pelkkää väistelyä, hetken helpotusta. Hän väisteli vakinaista palkkatyötä ollakseen käytettävissä. Hänen täytyi pysytellä vapaana – jotta voisi saada jotakin pysyvää. – – – Hän ei mahtanut itselleen mitään. Kaiken pohjalla oli bassokulkuna soiva pettymyksen perusääni.”

Rolandin egoismia kuvaa hyvin seuraava kohta: ”Rolandin mielestä kuoleman huonoimpia puolia oli se, että ihminen poistettiin tarinasta. Seurattuaan sitä tähän asti hän halusi tietää miten asiat kehittyisivät.” Päähenkilön kunniaksi on todettava, että hän itsekin toteaa olevansa omahyväinen tomppeli.

Kirjan loppupuolella paistaa myös esiin iäkkään henkilön ihmettely vuosikymmenien muistamisen taakan äärellä. Roland järjestelee koronapandemian liikkumiskiellon aikana suurta määrää vanhoja valokuvia. Urakka edistyy hitaasti, koska jokainen kuva herättää muistoja. Kaiken katoavaisuutta ei pääse pakoon.  ”… aivan ensimmäisenä katoaa aina kuva itsestä, siitä millainen itse oli ollut ja miltä oli muista vaikuttanut.”

Tekstimassasta jää mieleen useita helmiä, kuten kohta, jossa kuolleen rakkaan uurnaa ollaan viemässä joen äärelle tai jossa pönäkät poliisit kuulustelevat Rolandia, vauvan kanssa sinnittelevää yksinhuoltajaisää, jonka muistikirjamerkintöjä virkavalta lukee kuin piru raamattua.

Vaikka vaikutelma tästä järkäleestä on hieman sekava, niin vaakakuppi kallistuu lopulta tykkäämisen puolelle.

Tommi-veljeni on aiemmin esitellyt Aarrearkussa kaksi Ian McEwanin romaania. Pähkinänkuori (Nutshell, 2016) on erikoinen tarina – kertojana on syntymätön sikiö. Lauantai (Saturday, 2005) taas on yhdenpäivänromaani päähenkilönään näköjään täydellisesti menestynyt kirurgi. Lue Pähkinänkuori-romaanista tästä ja Lauantai-romaanista tästä.

Taina

Huumori, tuo kavala mielipiteenmuokkaaja

Wladimir Kaminer : Marssimusiikkia : romaani (suomentanut Hannu Väisänen. Karisto Oy, 2002)

Seuraavassa kolme parikymppistä moskovalaisnuorta on lähtenyt esittämään musiikkiaan 1980-luvun Neuvostoliitossa:

"Matkamme ensimmäinen kohde oli Kiova. Katzman oli kerran asunutkin siellä ja tunsi kaupungin hyvin. Mammutti käytti kaksipäiväisen junamatkan valistaakseen meitä terveellisistä elintavoista. Ohi vilistävät pienet ukrainalaiskylät vaikuttivat surullisilta ja köyhiltä. Kaikkialla missä juna pysähtyi, näkymät olivat samat: puolialastomia lapsia, jotka yrittivät tappaa äärimmäisen laihaa vuohta; miehiä, jotka istuskelivat puulaatikolla ja joivat viiniä suurista vihreistä litranpulloista; vanhoja naisia, jotka raahasivat täysiä ämpäreitä. Jokaisessa asemakioskissa näkyi sama valikoima: nahistuneita omenoita, kahdenlaisia savukkeita ilman filtteriä ja kasa vanhoja lehtiä. Ja joka kerran tusinat mummot ympäröivät junan ja möivät itse tehtyjä lihapullia lämpimien kuoriperunoiden kera. Otimme Katzmanin kanssa tuon tuostakin maistiaisia. Mammutti ei vannoutuneena vegetaarina voinut sietää näkyä, eikä hänellä muutenkaan ollut luottamusta Ukrainan kansaan.
   "Ette arvaakaan, mitä kaikkea noissa lihapullissa on", hän valisti meitä, "vanhukset ovat kukaties vääntäneet lastenlapsensa lihamyllystä tai laittaneet sekaan rottia."
   "Ukrainalaislapset ovat mukavan pulleita, lisäksi he syövät paljon hedelmiä, joten luulisi heidän maistuvan hyvältä", Katzman vastasi."

Kirjan tekijä Wladimir Kaminer syntyi Moskovassa 1967. Kun rautaesirippu hävisi, hän lähti monen ikätoverinsa tavoin länteen vapauteen. Tuolloin vielä olemassa ollut DDR tarjosi Neuvostoliiton juutalaisille oleskelulupia, ja Kaminerit käyttivät mahdollisuutta hyväkseen. Tämä "luova monilahjakkuus" ihastui Berliinin eloisaan viihdeskeneen ja juurtui nopeasti sinne. Kahvila Burgerissa hän alkoi järjestää Russendisko-iltoja. Kymmenessä vuodessa hän oli oppinut saksaa niin hyvin, että saattoi kirjoittaa samannimisen esikoisteoksensa, kertomuskokoelman, joka suomennettiin nimellä Ryssändisko (2005). Tuo kirja sinkosi hänet välittömästi kuuluisuuteen Saksassa.

Esikoiskirja, oma radio-ohjelma, esiintymiset ja säännölliset lehtikirjoitukset lisäsivät "Saksan oman venäläisen kultapojan" suosiota. Termi on lainattu Ulla Hakasen artikkelista 2000-luvun venäläinen Berliini (Idäntutkimus 3/2003), jossa hän esittelee Wladimir Kaminerin varhaistuotantoa. Esikoista seurasi muutama muu kertomuskokoelma ja niiden jälkeen tämä hänen ensimmäinen "romaaninsa". Lainausmerkit siksi, koska kirjan seitsemän kappaletta muodostavat vain ajallisen jatkumon. Seitsemässä kappaleessa kuvataan päähenkilön luovimista erilaisten instituutioiden marginaaleissa niitä hyväksikäyttäen. Muuta isoa linjaa, puhumattakaan henkilöiden suhteista tai heidän kehittymisestään, saa tästä tarinakokoelmasta turhaan etsiä. Sen sijaan Kaminer tarjoilee esimerkkejä hajoavan neuvostoimperiumin merkillisyyksistä sekä tapaamistaan passiivisista toisinajattelijoista sekä hipeistä, rockareista ja muista erikoisista tyypeistä.

Kirjan minäkertoja ammentaa selvästi faktoja Kaminerin omasta elämäkerrasta: päivälleen sama syntymäaika, perhe ja vanhempien koulutus täsmäävät, samoin omat teatterialan opinnot. Kaminerin kirjan suhde todellisuuteen sekä oikeastaan koko kirjan tarkoitus jää hämäräksi. Stern-lehden haastattelussa  27.7.2007 Kaminer julistaa, että kirjoittajan tulee olla aikansa kronikoitsija. Kaikki muu olisi petosta kirjallisuutta kohtaan. Valitettavasti tähän mennessä oli jo syntynyt kuva pidäkkeettömästä satuilijasta, joten tuskin hän tuossa haastattelussakaan totta puhuu. Hänestä kertomuksessa tärkeintä on pelkästään se, että se tavoittaa lukijan. Silloin paino tulee väkisinkin sanalle viihdyttää eikä analysoida. Kun tätä kirjaa kaiken lisäksi mainostetaan veijariromaanina, niin kuinka paljon tekstiin voi silloin ylipäätään luottaa?

"Koulussa intohimoni jutunkertomiseen kehittyi entisestäänkin. Esiinnyin mielelläni taululla olipa sitten kyseessä kemia tai historia, maantieto tai eläinoppi - paitsi että kaavioni osoittautuivat keksityiksi, alkuaineita ei useimmiten ollut olemassakaan ja kaikki tiedot oli sekoitettu keskenään. Siitäkin huolimatta luokan johtajatar nimesi minut poliittiseksi informaattoriksi. Minun oli nyt joka viikko leikattava kaikista mahdollisista lehdistä tärkeimmät uutiset ja referoitava ne luokkatovereilleni. Tein kokeiluja. Otin vanhoja lehtiä ja kokosin uutisohjelman, joka oli todellista ajankohtaisempi ja jännittävämpi. Kukaan ei huomannut mitään. Luokkatoverit ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on."

Jo tuolloin Neuvostoliiton koululaitoksessa näemmä kasvoi influenssereita ja harrastettiin valeuutisia. Eipä ihme, että ne toimivat nykyään niin hyvin. Lähdetään siis siitä, että tämäkin kirja on pääasiassa sepitettä: "Ei korkeakirjallisuutta, vaan silkkaa rock'n rollia" kuten Kaminer itse kirjan takakansitekstin mukaan sanoo. Kirjan tarinat eivät vain tahdo saada ilmaa alleen, komppi laahaa. Ne ovat häiritsevän lähellä todellisia tapahtumia. Otetaan vaikka tapaus Mathias Rust. 

Kaminerin minäkertoja suoritti parhaillaan asepalvelusta Moskovan lähistöllä sen kolmannessa puolustusrenkaassa, "Belka-rakettikompleksissa". Siihen kuului neljä upseeria (Juoppo, Homo, Karrieristi sekä Koomikko), kolmekymmentä sotilasta, tutka ja kolme rakettia. Tehtävä oli seurata tutkakuvaa ja ampua alas lähestyvä kohde. Romaanissa Rust "teki kokonaisen viikon kanssamme mitä halusi". Lopulta Rust lensi suoraan ilmatorjuntayksikön yli ja sotilaat ainoastaan seurasivat katseella. Päivystäjänä ollut Karrieristi ilmoitti asiasta ohjesäännön mukaan eteenpäin. Kirjan mukaan tapahtuneen seurauksena ilmatorjuntavoimien marsalkka Arhipov ampui itsensä ja siitä seurasi ketjureaktio, sarja muitakin itsemurhia aina esikuntaupseeriin saakka. Nykytietämys Venäjän armeijan käytännöistä ja kulttuurista häiritsee tekstiin eläytymistä täysin. Onko edes huumorin varjolla kuviteltavissa, että ylimmät esimiehet tekisivät itsemurhan ja varsinaiset syylliset jäisivät tyystin vaille seuraamuksia?

Vaan eihän tähän totena pitänytkään suhtautua. Koska juttu ei kuitenkaan ollut minusta edes hauska, niin ilonpilaaja-minä vaati tarkistaa netistä, mitä Rustin lennosta siellä tiedetään. Lento Neuvostoliiton ilmatilassa kesti vain neljä ja puoli tuntia. Rustin koneen siivet olivat vaarassa jäätyä ja hän joutui pudottautumaan välillä alas, jolloin hän hävisi tutkasta. NL:n ilmapuolustuksen alueita oli juuri järjestelty uudelleen ja tiedonkulussa niiden välillä oli kitkaa. Edellisenä päivänä oli lisäksi tapahtunut lento-onnettomuus. Ilmassa oli runsaasti liikennettä ja koska monet siviililentäjät eivät aina muistaneet heille annettua turvakoodia, ilmavalvonta merkitsi eräässä vaiheessa kaikki havaitut koneet omiksi. Muuten ilmatorjunta olisi voinut alkaa ampua omia. Itsemurhia ei tapahtunut. Pari ylintä komentajaa siirrettiin eläkkeelle ja Gorbatšov sai hyvän syyn poistaa suuren joukon muita perestroikaa vastustavia korkeita upseereita. Pelkkä faktakin voi olla kiinnostavaa.

Ukrainalaisten lisäksi Kaminerin suhde muihinkin neuvostokansoihin vaikuttaa kirjassa arveluttavan alentuvalta. Latvia on kuulemma aina ollut huumefanaatikkoja houkutteleva paikka, sillä heidän kansallinen keittiönsä käyttää miltei joka paikassa unikonsiemeniä. Siksi siellä on laajoja unikkoviljelmiä, joita talonpojat talojensa katoilta kiväärit kourassa öisin vartioivat. "Armenian perseennussijat" ja "Azerbaidžanin kullinimijät" käyvät välittömästi toistensa kimppuun ja mieluimmin aseistettuina kohdatessaan toisensa. Rikkaat tadžikit etsivät Afganistanista sijaisalokkaan, joka käy heidän poikansa puolesta Venäjän armeijan. Kasakit sentään ovat avoimia ja naiiveja ja heidän kanssaan voi ystävystyä.

Voi olla pelkkää kuvittelua, mutta rehellisimmillään Kaminer tuntuu minusta olevan aivan kirjan lopussa, kun hän on matkalla uuteen kotimaahansa Saksaan. Hän lukee junassa samanaikaisesti useampia asemalta ostamiaan kirjoja:

   "Vanha vanki, joka oli viettänyt jo yli kaksikymmentä vuotta kaltereiden takana, varoitteli uutta vankisukupolvea kolmesta asiasta, joita leirissä ei saanut tehdä: "Sinulla ei saa olla koskaan mitään odotuksia, pelkoja tai kysymyksiä. Vain silloin jäät henkiin", hän sanoi - Solšenitsynin kirjassa.
   Katselin ikkunasta. Valko-Venäjän metsät ulottuivat lähelle rataa. "Mitä sankempi metsä, sitä paksummat partisaanit", meillä sanottiin armeijassa. Olin ensi kertaa ylittämäisilläni kotimaani rajat. En pystynyt parhaalla tahdollanikaan noudattamaan vanhan vangin viisautta: minulla oli suuret odotukset, paljon kysymyksiä ja myös hieman pelkoa."

Myyntilukujen valossa saksalaisiin tällainen Kaminerin musta huumori ja sarkasmi tuntuu uppoavan. Olen ymmärtänyt, että joissakin piireissä myös savolaisten huumorintajua kuulutaan epäiltävän. Siksi luen Kuopion kaupunginkirjaston aineistovastaavan ansioksi sen, että hän ei usko kirjan keräävän tulevaisuudessa kovin laajaa lukijajoukkoa provinssissamme. Löysin kirjan nimittäin kirjaston poistohyllystä. Kun tarkistin kokoelmatilanteen, niin kirjasto ei ollut jättänyt jäljelle yhtään kappaletta edes varastoonsa. Tuskin olisin itsekään välittänyt tätä kokonaan lukea, mutta kun silmiin sattui tuo alun onneton kuvaus ukrainalaisista. Plus se, että Ylen Aamu-tv:ssä sotilasasiantutija oli juuri käynyt läpi Venäjän esittämät väitteet sodan käymiseksi Ukrainassa: ensin piti poistaa Ukrainan johdosta huumeita käyttävät piripäät, sitten piti puhdistaa maa natsismista. Nyt käydään muslimitsetseenien rinnalla pyhää sotaa satanismia vastaan. Niin että mikähän mahtaa olla syntilistan seuraava johdonmukainen ismi...?


Tommi