John Williams : Augustus (Johdanto Daniel Mendelsohn ; suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar, 2017)
"Tulin kuitenkin jo varhain siihen tulokseen, että yhteiskunnan järjestyksen kannalta oli tuhoisaa kunnioittaa niitä jumalia, joiden alkulähde on vaistojemme pimeydessä. Niin kannustin senaattia julistamaan Julius Caesarin jumalaksi ja rakennutin hänen kunniakseen Roomaan temppelin, jotta koko kansa saisi tuta hänen henkensä läsnäolon. Olen varma, että kuoltuani senaatti samalla tavoin katsoo aiheelliseksi korottaa minutkin jumalaksi. Kuten tiedät, monissa Italian pikkukaupungeissa ja provinsseissa minua pidetään jo nyt jumalana, vaikka en olekaan sallinut harjoittaa tätä kulttia Roomassa. Jumaluuden ajatus on typerä mutta epäilemättä tarpeellinen. Kaikista rooleista, joita olen elämäni varrella joutunut esittämään, kiusallisin on ollut juuri tuo kuolevaisen jumalan rooli. Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut jokin etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä."
Näin John Williams antaa päähenkilönsä keisari Augustuksen kirjoittaa ystävälleen Nikolaos Damaskoslaiselle 14 jKr. Terveysongelmista koko ikänsä kärsinyt hallitsija on tuolloin 76-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian ja aavistaa, että tämä matka Beneventoon vaimonsa Livian ja ottopoikansa Tiberiuksen seuraksi jää hänen viimeisekseen. Augustus lähti matkalle vastahakoisesti Livian painostamana. Augustus tiedostaa, että hänen on yritettävä valmistella maailmaa siihen sekasorron hetkeen, joka hänen kuolemaansa seuraa. Valtaistuimelle nousee Augustuksen ottopoika ja kansa tietää, että Augustus ei lainkaan pidä Tiberiuksesta. Ehkä tällainen kiintymyksen osoitus vahvistaisi Tiberiuksen tulevaa asemaa. Kirjeessään Augustus tekee tiliä elämästään ja pohtii Rooman tulevaisuutta, ei toivottomana vaan asiallisen tyynenä, itsensä hilliten kuten stoalaisen kuuluu:
"Ilmaisemani epätoivo tuntuu ala-arvoiselta sen rinnalla, mitä olen saanut aikaan. Rooma ei ole ikuinen, mutta ei se mitään. Rooma kaatuu, ei se mitään. Barbaari valloittaa, ei sekään mitään. Roomalla oli hetkensä eikä Rooma kuole kokonaan - barbaarista tulee samanlainen kuin valloittamansa Rooma; kieli hioo hänen omaa karkeaa kieltään; ja muisto siitä, mitä hän tuhoaa, jää virtaamaan hänen veressään. Ja ajan mittaan - joka on yhtä lakkaamaton kuin tämä meri, jonka aalloilla minä hauraasti kellun - hinta osoittautuu mitättömäksi, vähemmän kuin mitättömäksi."
Augustuksen kirje, kirjan kolmas osa on ensimmäinen, jossa John Williams antaa lukijan kuulla Augustuksen oman äänen. Kaksi ensimmäistä osaa, lähes 400 sivua, on sitä ennen saatu lukea muiden henkilöiden arvioita, kommentteja ja näkemyksiä keisarista. Pääasiassa kirjeitä mutta myös sotilaskäskyjä, anomuksia, salaisia selontekoja sekä katkelmia senaatin pöytäkirjoista ja muistelmista, kaikkiaan noin 30 eri henkilön näkökulmasta. John Williams pystyy suvereenisti pitämään paketin kasassa, mutta lukijalla voi olla välillä hankaluuksia runsaan henkilögallerian ja pitkien nimien kanssa: Marcus Aemilius Lepidus, Gaius Cilnius Maecenas, Quintus Salvidienus Rufus... Vaikka Augustus ei usein juurikaan näy, on hän aina eräänlainen ankkuri, joka pitää koko tämän sekalaisen seurakunnan koossa. (Ehkä parempi vertaus olisi vahva magneetti, jonka ympärille pienet rautahiukkaset alkavat kerääntyä kuvioiksi.)
Daniel Mendelsohn kirjoittaa lyhyessä johdannossa, että vieraaksi jäävän henkilön haaste on myös etu kekseliäälle historiallisen romaanin kirjoittajalle. John Williams ripottelee kirjaansa otteita todellisesta Augustuksen elämäkerrasta Res gestae Divi Augusti (Wiki-artikkeli). Sen ja muiden asiakirjojen avulla hän käy rajaa vaikutelman ja totuuden sekä tarinan virallisen version ja epävirallisen version välillä. Vähitellen tulee esille elämän yksityisen osan ja julkisen osan välinen kuilu. Mendelsohnin mukaan Augustus on John Williamsin kurinalaisin teos ja parhaita antiikin maailmaan sijoittuvia romaaneja. Se "vihjaa menneisyydestä yrittämättä herättää sitä henkiin".
John Williams saa luomansa henkilöt kirjoittamaan uskottavasti ja ilmeikkäästi. Tyylit vaihtelevat sotilaiden karusta ja täsmällisestä kielestä runoilijoiden maalailuihin. Ystäville kirjoitetut viestit ovat suoria. Seuraavassa tasavallan kannattaja Marcus Tullius Cicero arvioi Julius Caesarin kuoleman jälkeen Roomaan tulevia Octaviusta (Augustusta) ja hänen nuoria seuralaisiaan:
"Poika ei ole mistään kotoisin eikä meillä ole mitään pelättävää ... Saamieni tietojen mukaan he ovat merkityksettömiä, eivät jalosukuisia eivätkä missään määrin varakkaita. (Ei sen puoleen, että nuoren Octaviuksen sukupuussakaan olisi kehumista; isän puolelta hänen isoisänsä oli pelkkä rahanlainaaja, ja sitä varhaisemmat juuret ovat täydellinen arvoitus).
Joka tapauksessa nelikko norkoilee talossa kuin heillä ei olisi mitään tekemistä, juttelee vieraiden kanssa ja on muutenkin vain vaivaksi. Vaikuttaa siltä, että he tuskin tietävät mistään mitään, sillä yhdestäkään ei irtoa älykästä huomautusta; he kyselevät tyhmiä eivätkä näytä käsittävän vastauksia, vaan nyökkäilevät poissaolevasti ja kääntävät katseensa sivuun."
Cicero teki monen muun tavoin virhearvion. Hän ei arvannut, että nuorukaiset olivat vasta kartoittamassa maastoa. Caesarin murhan jälkeen he eivät tienneet kehen luottaa ja keneltä voisi saada tukea tavoitteiden toteuttamisessa. Mutta he olivat päättäväisiä ja pitkävihaisia. Ensimmäinen osa päättyy, kun Octavius on saanut vastustajansa kukistettua ja palaa Roomaan 33 vuoden iässä. Senaatti oli tarjonnut hänelle ensimmäisen kerran diktaattorin virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Hän oli päässyt valtansa huipulle.
Kirjan toisessa osassa nousee Octaviuksen tytär Julia keskeiseen asemaan. Hänen päiväkirjansa kautta saadaan näkymä hallitsijasuvun tapahtumiin Pax Romanan vallitessa. Hinta, joka tilanteen pitämisestä vakaana piti maksaa, oli kova. Vallanperimys oli saatava varmistettua järjestettyjen avioliittojen avulla. Naisten tehtävä oli tehdä poikalapsia. Yksi ei riittänyt, sillä onnettomuudet, sairaudet ja sodat niittivät satoa.
Julian päiväkirjasta (4 jKr.):
"Olin kaksikymmentäseitsemänvuotias. Olin synnyttänyt neljä lasta ja odotin viidettä. Olin jäänyt toisen kerran leskeksi. Olin ollut vaimo, jumalatar ja Rooman toinen nainen.
Jos ylipäänsä tunsin jotain mieheni kuoltua, niin helpotusta.
Neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen synnytin viidennen lapseni. Se oli poika. Isäni nimesi lapsen Agrippaksi tämän isän mukaan. Isäni sanoi adoptoivansa pojan hänen vartuttuaan täysi-ikäiseksi. Minulle asia oli yhdentekevä. Olin iloinen päästyäni vapaaksi elämästä, joka oli tuntunut vankeudelta.
"Mutta en minä vapaaksi päässyt. Vuosi ja neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen isä kihlasi minut Tiberius Claudius Nerolle. Hän oli aviomiehistäni ainoa, jota vihasin."
(Huom: ei se Nero, jota syytettiin Rooman palosta. Hän hallitsi myöhemmin v. 37-68). Ei siis ihme, että Julia tunsi omien sanojensa mukaan olevansa "Rooman mieliksi porsiva emakko".
Julian kohdalla Octavius (Augustus) joutui sittemmin tekemään erään elämänsä raskaimmista päätöksistä. Octavius sai selville, että Tiberiusta vastaan oli suunnitteilla salaliitto. Suunnitelmaan kuului myös surmata Octavius. Julia oli aloittanut suhteen erään salaliittolaisen kanssa ja haaveili peräti uudesta avioliitosta. Myös Tiberius oli kuullut salaliitosta vakoojaltaan ja saattaisi vallan hyvin teloittaa vaimonsa, mikäli Julia joutuu maanpetosoikeudenkäyntiin. Hän aikoi koota sotajoukon ja tulla Roomaan suojelemaan Octaviusta ja muita vallanpitäjiä. Tiberiuksesta tulisi suosittu sankari ja Octavius olisi vaarassa menettää auktoriteettinsä. Kansalaissodan uhka leijui jälleen ilmassa. Octavius halusi pelastaa tyttärensä hengen ja vetosi laatimiinsa uusiin avioliittolakeihin. Niiden avulla hän karkotti tyttärensä Roomasta ja määräsi hänet loppuiäkseen kotiarestiin syrjäiselle saarelle. Octavius ei nähnyt enää koskaan tytärtään.
John Williamsin kirja alkaa Julius Caesarin kirjeellä Augustuksen äidille Atialle (45 eKr.). Kirjeen avaus on jylhä:
"Lähetä poika Apolloniaan."
Vaikuttavassa kirjeessään - eräässä parhaista joita ikinä olen lukenut - Julius Caesar painottaa, että äidillä ei ole lainkaan sanavaltaa poikansa tulevaisuuden suhteen. Julius Caesar sanoo palaavansa Roomaan elinikäisenä diktaattorina senaatin päätöksellä, jota se tosin ei vielä ole huomannut antaa. Hänellä on siten valta nimittää ratsuväen ylipäällikkö, joka on asemaltaan hänen jälkeensä toinen Roomassa. Ja kuten Atia on ehkä aavistellut, hän on nimittänyt tehtävään Atian pojan Octaviuksen.
"Asia on päätetty eikä päätöstä peruta."
Klassinen tragedia alkaa siitä, kun onnettomuus on jo tapahtunut. Päähenkilöiden kohtalo on alusta asti sinetöity eikä pelastumisen mahdollisuutta ole kuten draamassa. Caius Octavius Caesarin, tulevan Augustuksen piti selvitä nousevassa myrskyssä kuten parhaiten taisi.
Entä se hinta? Kirjan loppupuolella Julia keskustelee isänsä kanssa:
”'Isä', minä kysyin, onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?'
Isäni katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. 'Minun täytyy uskoa, että se on ollut', hän vastasi. 'Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut.'"
Tommi
Wylie Overstreet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin (suomeksi toimittanut Panu Väänänen. Atena, 2013)
"Maailmankaikkeus on ollut olemassa jo noin 13 miljardia vuotta, tai jos on fantasiaromaanien ystävä, 12 000 vuotta. Mitä jos Facebook olisi tallentanut koko sen ajan herttaiselle pikku aikajanalleen? Aikojen alku, elämän, ihmisen ja sivilisaatioiden synty, sodat ja kärhämät, onnistumiset ja umpikujat?"
Wylie Overstreetin idea on hauska. Hän ei myöskään venytä vitsiä liian pitkäksi. Kirja alkaa todellakin aivan alusta, singulariteetista ja sen vaikeasti selitettävästä suhteesta käyttäjiin Avaruus ja Aika. Sitä seuraa Alkuräjähdyksen mahtavat bileet, jonka jälkeen Painovoima alkaa muokata Tähtisumua kunnes Jumala ilmestyy ja sytyttää valot. Tähän kaikkeen meni kolme sivua.
Löysin kirjan englanninkielisen painoksen Kuopion pääkirjaston vaihtokirjojen hyllystä. Aloin selata sitä, ja se imaisi heti mukaansa. Overstreet aavisti tämänkaltaisia reaktioita:
"Toivon vilpittömästi, että lukija nauttii käsillä olevasta kirjasta. Hän saattaa pitää sitä huvittavana tai opettavaisena, tai hän saattaa vain pitää sitä kädessään istuessaan pöntöllä, mikä tarkoittaa pitkää istuntoa."
Kirja on jaettu muutamaan jaksoon (Ihmeiden aika, Renessanssi, Tietoyhteiskunnan aika jne). Overstreet luonnehtii kutakin jaksoa noin vajaan sivun verran. Tiivistelmätkin ovat osuvia kuten esimerkki Teollisesta vallankumouksesta osoittaa:
"Uurastus sai kansakunnat kukoistamaan. Englanti rikastui viennillään: kangasta, rautaa, nokisia orpoja ja masentavaa kirjallisuutta. Amerikka rakensi rautateitä, työntyi länteen ja siitä tuli tupakkakaupan markkinajohtaja, minkä ohella se loi näyttävän uran ihmisten kuolemisen edesauttamisessa."
Miltä kirja sitten näyttää. Näyte 1 äskeistä kiitospäivää ajatellen:
On myönteistä, että kirjailija myös kertoo selkeästi kirjoittamisensa motiivit. Loppusanoissa Wylie Overstreet paljastaa olevansa pelaamassa biljardia ystävänsä Brandonin kanssa. Kohta pöytä vapautuu ja silloin on Wylien vuoro tarjota. Brandon haluaa oluen lisäksi jotain friiterattua, koska hän ei ole syönyt lounasta. Wylie kiittää lukija, että tämä on jaksanut lukea loppuun asti ja kiittää kirjan ostaneita. Nyt hänellä on varaa tarjota se kalja ja tapakset.
Amerikkalaisessa versiossa esiintyi julkkiksia ja sellaisia yksityiskohtia, joita en boomerina voinutkaan tunnistaa. Onneksi niitä on kokonaisuuten nähden vähän. Lainasin kirjan suomalaisen version ja on kiitettävä Panu Väänäsen suurenmoista ja asiaan paneutunutta toimitustyötä. Hän on poistanut eräitä eurooppalaiselle lukijalle oudompia päivityksiä ja lisännyt Suomen historiaan liittyviä tapahtumia. Ne eivät ainakaan häviä alkuperäisteoksen vastaaville.
Näyte 2, koska eräiden ilkeiden itsevaltiaiden väkivaltainen poistaminen on noussut keskusteluihin:
Tällaisen ihmiskunnan raikkaan pikakelauksen jälkeen on helppoa yhtyä Wylie Overstreetin toiveeseen:
"Lopuksi: meidän täytyy pitää peukkuja, että lajimme oppii rauhallisen yhteiselon taidon. Kaikesta huolimatta olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia, vaikka yritämmekin jatkuvasti unohtaa sen. Toivon mukaan onnistumme huolehtimaan tästä pikkuisesta kivenmurikasta, joka viilettää Aurinkoa kiertävällä radallaan, sillä se on ainoa turvasatamamme kylmän, tyhjän avaruuden keskellä."
Tommi
Näyte 3, koska pian vietetään maassamme taas kansanvallan riemujuhlaa:
Idäntutkimus / julkaisija Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura ry (VIETS)
"Maantieteelle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään." Stalin Paasikivelle (1939)
"Venäjä, Venäjä, Venäjä." Puolustusministeri Häkämies (2007)
"Meiltä kysytään, voiko Suomelle käydä kuten Krimille? - Vastaamme: periaatteessa kyllä. Venäläisiä on Suomessa tarpeeksi, jotta kansanäänestys voidaan suorittaa." Radio Jerevan (2015?)
Historian saatossa on useasta eri lähteestä todistettu, miten Venäjä on Suomelle uhka, haaste, fait accompli, mahdollisuus jne. (Adjektiiveja en luettele, sillä ne ovat pääasiassa kohtuullisen värittyneitä enkä halua ajautua somemyrskyn silmään.) Venäjän sanotaan olevan myös arvaamaton - mitä enemmän siitä tiedät, sitä huonommin nukut. Mutta onko tietämättömyys sitten parempi vaihtoehto? Ei varmaankaan, sillä kriisiytynyt nykytilanne menee aikanaan ohi. Sodan päätyttyä meillä on idässä edelleen sama naapuri, joka pitäisi tuntea selvästi paremmin. Muuten suhteiden jälleenrakennus on vieläkin vaikeampaa. Tällaiset julkaisut ja niihin kirjoittavat asiantuntijat ovat avainasemassa, kun haluamme tehdä arvioita ilman minkäänvärisiä harhaanjohtavia laseja päässämme.
Idäntutkimus-lehti on Venäjän sekä laajemminkin itäisen Euroopan kysymyksiä käsittelevä tieteellinen aikakausjulkaisu, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Siinä tutkijat ja muut alan asiantuntijat julkaisevat tieteellisiä artikkeleita, kolumneja, esseitä ja kirja-arvosteluja. Seuran kotisivut ovat osoitteessa https://vietseura.wordpress.com/ . Julkaistut numerot ovat avoimesti saatavilla kuuden kuukauden viiveajan jälkeen. Lehtiä löytyy vuodesta 2002 alkaen Idäntutkimuksenarkistosta ja ne ovatkin melkoinen kultakaivos.
Kesken kirjoitustyön huomaan uutisen, josta näkyy että myös Yle seuraa Idäntutkimuksen artikkeleita. He haastattelivat Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professoria Jukka Korpelaa 8.11.2022. Korpela on kirjoittanut uusimpaan lokakuussa ilmestyneeseen lehteen aiheesta Tuhatvuotinen korruptio ja Venäjä. Artikkeli netissä on vielä aikalukon takana, mutta Ylen uutinen kertoo kirjoituksen päälinjan. Professori kävi läpi Venäjän tuhatvuotisen historian ja tuli karuun johtopäätökseen: ”En ymmärrä, miten Venäjästä voisi tulla demokratia”.
Yleensä Idäntutkimus-lehden numeroilla on joku tietty teema. Satunnaiset esimerkit osoittavat, miten laajalle skaalalle käsitellyt aiheet ulottuvat:
Emigrantit, Muuttuvat rajat, Pääoma, Pohjoinen kirjallisuus, Epävirallinen Venäjällä, Baltia, Hyvinvointi, Mustameri, Urheilu, Perestroika, Avantgarde, Rikos, Sukupuoli, Musiikki.
Löysin julkaisun sattumalta, kun olin tekemässä arviota Wladimir Kaminerin kirjasta. Pikaisen penkomisen perusteella innostuin lehdestä niin, että siitä pitää levittää sanaa täälläkin. Jo lyhyen selailun perusteella jotkut lehden artikkeleista alkoivat muodostaa mielenkiintoisia, samaa aihetta sivuavia kokonaisuuksia. Seuraava nelikko on eräs sellainen:
- Valtteri Ahtamo: Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen 1/2022
- Ilkka Huuskonen: Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka 4/2015
- Maria Lipman: Putin korvaa taloudellisen resurssin ideologisella 1/2015
- Hanna Smith: Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka 2/2006
Niissä tutkitaan venäläistä identiteettiä, venäläisten käsitystä omasta maastaan ja suhteista muihin sekä niiden heijastumista epävakaalta vaikuttavaan Venäjän ulkopolitiikkaan.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen venäläinen identiteetti eli "keitä venäläiset ovat" -keskustelu vilkastui. Hanna Smithin mukaan identiteettikysymys tuli tärkeäksi, kun uutta ulkopolitiikan linjausta oltiin luomassa. 1990-luvun ryhmiä olivat länsimieliset, euraasialaiset ja slavofiilit. Länsimieliset halusivat Venäjän samaistuvan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Euraasialaiset näkivät Venäjän osana Eurooppaa, mutta eivät vaatineet omaksumaan sen tapoja. Slavofiilit näkivät Venäjän erityisenä ja ainutlaatuisena kulttuurisena kokonaisuutena, jonka kohtalo oli seurata omaa polkua.
"Slavofiilit eivät sanoutuneet irti länsimaisista arvoista, mutta näkivät Venäjän aasialaisten juurien ja ortodoksisen uskonnon perinnön olevan täysin ristiriidassa länsimaisen yksilöllisyyden ja materialismin kanssa."
Hanna Smith on huomannut jo tuolloin, että taloudellinen molemminpuolinen riippuvuus ei olekaan tuonut Venäjää ja Eurooppaa lähemmäs toisiaan kuten lännessä toivottiin. Hänestä tilanne muistuttaa 1800-luvun tyyppistä "Great Game" -aikakautta. Yhteistyötä tehdään mikäli se hyödyttää omia kansallisia intressejä ja liittoudutaan milloin kenenkin kanssa tarpeen mukaan.
"Käytännössä tämä vaikuttaa siten, että Venäjä haluaa tulevaisuudessa painottaa enemmän kahdenvälisiä suhteita eri EU:n jäsenmaiden kanssa."
Maria Lipmanin mukaan kommunistisessa rakenteessa neuvostovaltion syntyjuurilla, kansallissankareilla ja kansallisella identiteetillä oli omat selkeät kertomuksensa. Nykypäivän ideologiassa tällaiset perustekijät ovat hämäriä ja ainoa todellinen ideologinen auktoriteetti on itse asiassa Vladimir Putin.
"Venäjällä ei ole yksityiskohtaista valtaideologiaa, mutta sillä on oma mielenmaisemansa. 2000-luvun Venäjällä tämä omaleimainen mielenmaisema, jonka väestön valtaosa hyväksyy ja jakaa intuitiivisesti, sisältää ajatuksen Venäjästä suurvaltana epäystävällisessä ympäristössä. Se käsittää myös ajatukset valtion kaikkivoipaisuudesta, siitä riippuvista kansalaisista sekä ylimmästä johtajasta ainoana vallan lähteenä ja oikean järjestyksen ylläpitäjänä. Lisäksi nykyvenäläiseen mielenmaisemaan kuuluu kansalaisen käsitys alisteisuudesta valtion mielivallalle ja toisaalta luottamuksesta valtion kansallisiin saavutuksiin. Yleinen on myös käsitys siitä, että valta oikeuttaa kaiken ja siitä seuraavasta väistämättömästä epäoikeudenmukaisuudesta sekä ajatus Venäjän erityisestä tiestä, mikä on itsessään ylpeyden aihe, mutta itse asiassa peittää tiedostamattomat epäonnistumisen ja turhautuneisuuden tunteet."
Talouden kasvun hiipuessa ideologiset keinot ovat käyneet yhä tuntuvammiksi: Kreml on korvannut ideologialla kutistuvat taloudelliset resurssinsa, ja länsivastaisuus on vahvistunut. Ensin mielenosoittajia kuvattiin lännen kätyreiksi. Sitten syytöstä laajennettiin koskemaan ulkomaista rahoitusta saavia kansalaisjärjestöjä, lehtimiehiä ja poliittisia aktivisteja. Noitavaino ”kansallispettureita” ja ”viidettä kolonnaa” vastaan ei enää ollutkaan pelkästään retorinen. Pikavauhtia alettiin hyväksyä uusia lakeja, joiden tarkoituksena oli suojella venäläistä kansaa läntisiltä vaikutteilta.
Maria Lipman:
"Vuonna 2014 Kremlin politiikka muuttui eristäytyväksi ja se torjui lännen modernisaation mallina. Tämä ideologinen muutos ei tarjoa mitään tulevaisuudennäkymää ohjenuoraksi. Putin on aika ajoin puhunut lännestä Venäjään negatiivisesti suhtautuvana kilpailijana tai voimana, joka uhkaa Venäjää, mutta vuonna 2013 tähän kritiikkiin ilmestyi uusi motiivi: länsi tuomittiin nyt moraalisesta rappiosta ja dekadenssista, kristillisten arvojen hylkäämisestä ja Jumalan asettamisesta samalle tasolle Saatanan kanssa."
Ilkka Huuskonen analysoi millaisilla puheilla Vladimir Putin herättelee kuulijoidensa tunteita. Kielikuvat muodostavat uuden tason Putinin politiikkaan. Tarinamaailmassa kaikki on joko turvatonta tai turvallista, mustaa tai valkoista. Putin käyttääkin usein kielikuvia sodankäynnistä ja viittaa niillä kamppailuun kansakunnan selviytymisestä. Venäläisiin historiankirjoihin viittaavissa kielikuvissa on selvät piirteet herättää yleisössä pelote historian toistumisesta.
"Putin luo kielikuvillaan emotionaalisia huippuja puheidensa tehostamiseksi, mutta ennen kaikkea hän rakentaa niillä ideologista maailmankuvaa. Siinä Venäjä on suurvalta. Itse asiassa suurvalta on liian laimea ja vanhahtava nimitys tälle 'palvelukselle, joka maailmaa on kohdannut'. Se on 'majesteettinen Venäjä', jonka olemassaolo ilmenee parhaiten siinä, että se tekee mitä haluaa."
Sankareita ei synny ilman vaaroja. Myös paha vihollinen tarvitaan. Putin kuvaakin maailman paikaksi, jossa on paljon vaaroja. Vihollisia on kaikkialla, erityisesti nimetään kolme. Terroristi on lainsuojaton ja likainen jyrsijä eli Rotta. (Historiassa se oli Orava, mutta se on muuttunut rotaksi.) Tämän lisäksi on kaksinaamainen ja aina Karhun saaliille pyrkivä toveri Susi. Suurin vihollinen on kuitenkin ikuinen Paha, joka saa Putinin kielikuvien tarinamaailmassa usein henkimaailman olennon piirteitä.
Tällaisessa ravintoketjussa pahinta on luonnollisesti heikkous. Se kostautuu, kun ketjun seuraava lenkki saavuttaa Karhun paikan ja vie siltä saaliin. Siksi Karhun on ylläpidettävä voimaansa ja puolustettava kotimetsäänsä kynnet vahvoina ja hampaat terävinä. Jos se taantuu, sen asema metsän kuninkaana on vaarassa. Karhu luo metsään turvan, joka Putinin kielikuvapolitiikassa on ”kiviaita”. Se ei aitaa metsää sisäänsä, vaan pitää sinne kuulumattomat ulkopuolella. Karhu on Putinin suuren tarinan uusi sankarihahmo. Hiukan yllättävästi vaikka karhu on Venäjän kansalliseläin, se ei Ilkka Huuskosen mukaan ole esiintynyt Putinin kielikuvissa ennen vuotta 2013.
Neljännessä artikkelissa Valtteri Ahtamo sitten näyttää, millä tavoin Venäjän valtionjohto tuotti erilaisia perusteluja ja kertomuksia, kun käsillä oli yksi konkreettinen ja merkittävä operaatio, Krimin liittäminen Venäjään. Kotimaassa ja krimiläisyleisölle oli luotava vetoava mielikuva Krimin kattavasta Venäjästä. Geopoliittisella kuvitelmalla oli painoarvoa kannatuksen varmistamisessa, ja se huipentui ennen Krimin liittämishetkeä. Ahtamon pääargumentti on, että Kreml perusteli oikeutuskuvitelmaansa neljällä tekijällä, joita olivat: juridinen, turvallistava, Venäjän ja Krimin historiallista ykseyttä korostava sekä Venäjää alistavan tekopyhän lännen toimintaa arvosteleva.
"Medvedev ja Lavrov tuottivat nyt juridisia narratiiveja koostuen laittomasta vallankaappauksesta, sitä edeltäneestä sopimusrikkeestä sekä vähemmistöjä syrjivän kielilain asetuksesta. Näin luotiin käsitys Ukrainasta anarkiaan vajonneena maantieteellisenä tilana, jossa 'barbaarit' polkivat ihmisoikeuksia."
Turvallistava narratiivi nousi kulmakiveksi, kun Venäjän ulkoministerin mukaan oli vaara, että Ukrainan radikaalit uhkaavat "vaeltaa" niille venäläismielisille alueille, jotka ilmaisevat erimielisyytensä opposition käyttämiä metodeja kohtaan. Lavrov hahmotteli skenaarion, jossa sotatoimi olisi perusteltavissa viattomiin kohdistuvan hyökkäyksen estämisenä. Kreml väitti järjestystä ylläpitävän valtiovallan hävinneen Ukrainan maaperältä, jolloin myös alueen väestön fyysinen suojelija oli kadonnut. Nyt venäjänkieliset ja venäläiset olivat alttiita väkivaltaisten ääriryhmien hyökkäykselle ja Venäjän hallinto saattoi esittää kotiyleisölleen retorisen kysymyksen: kenen puolustusvastuulla nämä maanmiehemme ovat?
”Venäläisen maailman” (Russki mir) käsite lanseerattiin alun perin Venäjän pehmeän vallankäytön välineeksi. Se on saanut hälyttäviä aluelaajennuksiin viittaavia sivumerkityksiä, kun siihen on liitetty lupaus ”omiemme” suojelemisesta. Tätä käytettiin perusteena Venäjän osallistuessa Itä-Ukrainan aseelliseen konfiktiin.
Muista artikkeleista käy esimerkkinä Riitta Pyykön kiinnostava analyysi Vladimir Putinin 50-vuotisjuhliin vuonna 2002 liittyneistä ilmiöistä ja kirjoituksista. Putin oli tuolloin ensimmäistä kauttaan presidenttinä. Groznyi oli vallattu ja suurimmat sotatoimet Tšetšeniassa olivat ohi - sissisota jatkui tosin vielä vuosia. Putin oli palauttanut järjestyksen Venäjälle ja kansalaisten elintaso oli kasvanut selvästi öljyn ja kaasun hintojen noustua moninkertaisiksi. Nyt oli hyvä tilaisuus keskittyä rakentamaan lujaa johtajakuvaa.
Kuvaus syntymäpäivään liittyvistä oheistuotteista on vaikuttava. Ehkä englantilaiset kuninkaalliset häät voisivat päästä lähes samaan. Ympäri maan valmisteltuja lahjoja ja tuotteita oli joka lähtöön:
"Niiden joukossa on kaikkea mahdollista: Putin-baari (joka pakotettiin vaihtamaan nimensä), Putinin kuvalla koristeltu matto tai pukukangas, taskukello (josta tuli oikeusjuttu kahden kellotehtaan kesken), Putin-jäätelöpuikko, Putin-tomaattilajike (jota ei suostuttu rekisteröimään vaikka makua kehuttiinkin), VVP-korppuja, maitococktail 'Kun Vova oli pieni' ja aikuisten rommicocktail 'Putin on minun', pronssipatsaita, postikortteja ja niin edelleen. Osa jutuista on ironisia, osa avoimen ihannoivia."
Kansalaiset olivat hyvillään, kun Venäjällä oli pitkästä aikaa johtaja, jonka televisioesiintymisiä ei tarvinnut odottaa kauhulla. Putinin komeutta ja edustavuutta korostettiin. Eräs tämän astenteen ilmentymä oli suosittu laulu Haluan Putinin kaltaisen miehen. Putinin kaltainen mies on vahva, ei juo, ei loukkaa, eikä jätä. Kappaleen tehneen Pojuštšie vmeste -yhtyeen mukaan he halusivat laululla auttaa venäläisiä pääsemään irti masennuksesta ja dekadenssista.
Kansalaisten toivekonserteissa kappaletta todella toivottiin:
"Me toivomme laulun 'Haluan sellaisen miehen kuin Putin'. Se soi nykyisin joka paikassa. Ympärillä kun on pelkkiä juoppoja ja narkomaaneja, Putin on cool, hän on ihannemies."
Parinkymmenen vuoden jälkeen juopot, narkomaanit ja dekadentit löytyvätkin virallisten tietojen mukaan muualta kuin Venäjältä, joten yhtyeen tavoite on toteutunut ainakin osittain. Välillä Riitta Pyykön esittelemät tekstinäytteet Putinista saavat tukan nousemaan pystyyn, niin tymäkkää shottia on tarjolla:
"Hän on jo vuosia hämmästyttänyt uroteoillaan koko maailmaa ja yhtä maata. Macho on meidän kanssamme. Macho on meidän kaltaisemme. Macho on meitä parempi. Macho on Kremlissä. Hänen toimintansa on mykistävää, mutta kuinka viisasta. Hänen taistelunsa ovat verisiä, mutta kuinka oikeudenmukaisia! Hän ilmaisee ajatuksensa lyhytsanaisesti kaikille, mutta vihkiytyneet ymmärtävät niiden syvällisyyden."
Artikkeli ei ole pelkästään kansalaisten kiitollisuuden ja ihailun esimerkkien esittelyä. Niiden avulla Riitta Pyykkö vertailee Putinista luotua kuvaa Venäjän/Neuvostoliiton muihin johtajiin sekä selventää itsevaltiuden käsitettä Venäjällä.
Itsevaltius on yksi keskeinen termi Sergei Uvarovin (1833) muotoilemassa kolmiyhteydessä: ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallisuus. Hallitsija ja kansakunta muodostavat orgaanisen kokonaisuuden ja tsaari oli kansakuntansa isä, joka sai valtansa Jumalalta. Patriarkaalinen suku- ja perheyhteisö vahvisti käsitystä yhteen henkilöön sitoutuvasta vallasta. Neuvostoaikana vallan mytologisointi ja sakraalistaminen perustui ideologisiin klassikoihin ja ikonien tilalle tulivat johtajien muotokuvat. Politbyroo Leninin mausoleumin muurilla vastasi ikonostaasia.
Vallan mallit vaihtuvat, mutta kuva omnipotentista johtajasta, isästä ja herrasta säilyy. Pyykkö käy läpi myös Putinista johtajana käytettyjä sanoja. Kiinnostavasti niille löytyy verrokkeja Venäjän historian eri vaiheita. Ne välittävät samaa viestiä kuin muutkin vertailut aikaisempiin valtionpäämiehiin: Putinissa yhdistyvät heidän kaikki parhaat puolet.
Lopuksi on pakko esitellä tällaista entistä kirjastoihmistä innostanut artikkeli vuodelta 2019. Philip Gleissnerin esseen otsikko saattaa tosin kauhistuttaa asiaan vihkiytymättömiä: Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi. Gleissner esittelee kirjoituksessa kolmen kirjallisuuslehden keskinäistä verkostoa ja niiden julkaisutoimintaa sekä omaa digitaalisen humanismin projektiaan Reading through the Iron Curtain. Kuva Neuvostoliiton kulttuurisesta hegemoniasta Itä-Euroopassa alkaa saada sävyjä, kun kirjoittaja tarkastelee esimerkiksi tšekkiläisen Světová literaturan käännösten kielijakautumaa:
"Toisaalta hyvin lähellä venäjää alkukielten yleisyydessä on englanti ja pienellä välimatkalla ranska. Tämä asetelma ei täysin istu yksiin edellä kuvatun maailmanjärjestyksen kanssa ja herättää siksi kysymyksiä lehden geopoliittisesta asemoitumisesta. Vaikka kielet eivät yksinään osoita julkaisun esteettistä ja poliittista suuntautumista, ne herättävät jatkokysymyksiä. Yksi mahdollinen hypoteesi on, että venäjän kielen läsnäolo toimi pelinappulana aiemmin mainitussa auktoriteetin kierrättämisessä mahdollistaen täten toimituksen tutkimusmatkat myös sosialistisen kulttuurisen tilan ulkopuolelle."
Philip Gleissner on sattunut valitsemaan esimerkkikirjaksi Ulrich Plenzdorfin pienoisromaanin Nuoren W:n uudet kärsimykset (esittely siitä blogissamme). Kirjan kapitalistista yksilöä muistuttava päähenkilö aiheutti DDR:ssä 70-luvulla suurta kohua. Neuvostoliitossa kirja julkaistiin, mutta ei ilman soraääniä. Gleissner on löytänyt venäläisen Inostrannaja literaturan arkistosta toimituksen sisäisiä arvioita, joista neljä puolsi ja yksi vastusti sen julkaisemista. Jaa-äänet korostivat kirjan mielenkiintoista ja viihdyttävää tyyliä sekä yritystä osoittaa ja ratkaista sosialistisen yhteiskunnan ongelmia. Kirjaan oli kuitenkin liitettävä huomattavan laaja johdanto, joka opasti venäläisiä lukijoita teoksen oikeaan tulkintaan. Tšekkoslovakia, jonka toimet olivat 1968 tapahtumien jälkeen NL:n erityistarkkailussa, saattoi myöhemmin vedota venäläiseen auktoriteettin, kun perusteli oman käännöksen julkaisemista.
Olen jokseenkin varma, että viihdyn julkaisun verkkosivuilla niin hyvin, että on syytä vakavasti harkita seuran kannatusjäsenyyttä (35 euroa vuonna 2022).
Tommi
Artikkelissa käytetyt viitteet:
Ahtamo, Valtteri. 2022. ”Pala Ukrainasta – väkisin, mutta suostutellen”. Idäntutkimus 29 (1):3-22. https://doi.org/10.33345/idantutkimus.112036.
Huuskonen, Ilkka. 2015. ”Karhu ja sen toveri Susi: Putinin petomainen kielikuvapolitiikka”. Idäntutkimus 22 (4):66-72. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/77944.
Lipman, Maria, ja Hanna Ruutu. 2015. ”Putin korvaa taloudellisen resurssin ideologisella”. Idäntutkimus 22 (1):60-66. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/78088.
Smith, Hanna. 2006. ”Eurooppa ja Putinen ulkopolitiikka”. Idäntutkimus 13 (2):56-65. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82473.
Pyykkö, Riitta ja Kimmo Sarje. 2006. "Maa tarvitsee sankarin". Idäntutkimus 13 (2):3-11. https://journal.fi/idantutkimus/article/view/82466.
Gleissner, Philip. 2019. "Bibliografinen data ja tekstien liikkeet rautaesiripun läpi". Idäntutkimus 26(3):78-91.
https://doi.org/10.33345/idantutkimus.87293.
Anna-Lena Laurén : ”Hulluja nuo venäläiset” : tuokiokuvia Venäjältä (suomentanut Laura Beck. Teos & Söderströms, 2009)
”Venäläiset puhuvat mielellään siitä, miten omanlaisensa maa Venäjä on – maa, joka ei muistuta mitään muuta maata. Se ärsyttää monia ulkomaalaisia, koska heidän mielestään juuri tämä asenne tekee mahdottomaksi rakentaa Venäjälle toimivaa demokratiaa. – Venäjä ei ole erikoinen! Te ette ole sen erikoisempia kuin ukrainalaisetkaan! Miksi Ukrainassa voi toimia demokratia mutta ei teillä? puuskahti eräs ruotsalainen kollega kerran yhteisellä työmatkalla. – Sinä teet sen tyypillisen länsimaisen virheen, että arvioit Venäjää länsimaisten mittapuiden mukaan. Me emme ole kuin te, me emme koskaan tule olemaan niin kuin te! Ja ajattele, emme edes halua olla! vastasi Pavel, Yleisradion venäläinen kuvaaja.”
Ukrainan sota on tehnyt eräät kirjojen nimekkeet tuskallisen ajankohtaisiksi. Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on joissakin yhteyksissä mainittu. Sitten tämä kohta 15 vuotta vanha kirja. Palasin tähän kirjaan eilisen (4.6.) Ylen uutislähetyksen johdosta. Brittitutkija Keir Giles sanoo haastattelussa, että Venäjä ei vieläkään ole tajunnut, että se on menettänyt suurvalta-asemansa. Että se edelleen voisi sanella rikkoa kansainvälisiä sääntöjä ja sanella ehtoja pienempiä naapureita (”etupiiriä”) kuulematta. Se toi mieleen kohdan tästä Laurénin kirjasta. Kyse on Pronssipatsaan siirrosta Virossa:
”Minä kysyn Koljalta ja Jansonilta, miksi on niin vaikea ymmärtää, ettei Viro yksinkertaisesti koskaan halunnut olla osa Neuvostoliittoa. Juuri siksihän he haluavat siirtää patsaan. -Miten niin? Siitähän sovittiin Jaltan sopimuksessa, Kolja sanoo. – Niin, mutta kukaan ei tullut kysyneeksi virolaisten mielipidettä. – Anna-Lena kiltti! Luuletko tosiaan että sellaisilta pikku mailta kysytään jotain, kun ollaan ratkaisemassa suurpolitiikan ongelmia? Silloin minä suutun. Joskus suomalainen ei voi Venäjällä olla reagoimatta selkäytimellään. – Voin kertoa teille, että minä henkilökohtaisesti olen VALTAVAN kiitollinen siitä, että Suomen onnistui pysäyttää Puna-armeija toisessa maailmansodassa. Muuten emme eläisi niin hyvin kuin elämme, vastaan happamasti. Kolja kiiruhtaa heti selittämään, että Suomihan on todellakin aivan eri juttu. Tehän olitte jo melkein itsenäisiä Venäjän vallan aikana. Viro sen sijaan ei ole koskaan ollut oikea valtio.”
Anna-Lena Laurénin keskustelukumppanit kirjassa ovat sivistyneitä ja koulutettua nuorta väkeä. Kun heiltäkin kuulee tuollaisia kommentteja ei tarvitse ihmetellä, miksi Putin liitti menestyksellisesti entisen kommunistisen väkivallan osaksi Venäjän kunniakasta menneisyyttä. ”Valtiojohto käyttää tietoisesti hyväkseen neuvostohistoriaa ja sitä nostalgiaa ja kaipuuta, jota monet venäläiset tuntevat maan suuruuden aikoja kohtaan. Nas bojalis, silloin meitä pelättiin.”
Boris Jeltsin halusi selvittää välit menneisyyden kanssa ja sanoutui irti Neuvostoliiton perinnöstä, sen kauheasta pelon hallinnosta, joka riisti elämän omilta kansalaisiltaan ja murensi venäläistä kulttuuria. Mutta tämän totuuden monet kokevat hyökkäyksenä omaa itseään kohtaan. Putin ymmärsi, että hän voisi käyttää hyväksi tätä ihmisten yhtä voimakkaimmista tunteista, loukattua itsetuntoa: ”ylpeä maa kaaoksen vallassa, vanha suurvalta polvillaan”.
On syytä todeta, että otsikossa mainittu hulluus on Laurénin kirjassa pääasiassa lempeä käsite. Hän kulkee kuin silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä pitkin Venäjän maata ja havainnoi sen ihastuttavia, ärsyttävän raivostuttavia, rakastettavia ja ulkopuolisesta joskus tolkuttomilta tuntuvia piirteitä. Pääasiassa liikutaan Moskovassa, joten maaseudun täysin toisenlainen todellisuus jää sivuosaan, mutta sivuosassa niiden seutujen ihmiset muutenkin Venäjällä ovat.
Anna-Lena Laurén yrittää todellakin oppia ymmärtämään Venäjää muuten kuin omasta länsimaisesta näkökulmastaan. Demokratian osalta tulos ei lupaa hyvää: ”Suurin osa venäläisistä ei halua länsimaista demokratiaa. Demokratia on haukkumasana, joka yhdistetään ennen kaikkea Jeltsinin kaoottiseen valtakauteen, jolloin oligarkkien annettiin varastaa valtion omaisuutta ja yhteiskunta oli epävakaa ja ennalta-arvaamaton. Nyt Jeltsinin siirtymäajan yhteiskunta on vakiintunut eräänlaiseksi pehmeäksi autoritarismiksi. Se on vakaampi ja ennakoitavampi. Useimmille tavallisille ihmisille tämä on paljon tärkeämpää kuin ilmaisun- tai valinnanvapauden periaatteet.”
[Keir Gilesin teemaa sivuava artikkeli Time to Question Russia’s Imperial InnocenceBotakoz Kassymbekova, Erica Marat 27.4. 2022]
Isävainaa aloitti yhteiskunnallisen vaikuttajan uraa 1950-luvulla Varkaudessa. Jossakin keskustelussa hän sanoi ohimennen, että Varkaus oli yksi keskeisiä paikkoja, joissa SDP:n sen aikainen linjariita ratkaistiin. Sen tarkemmin hän ei kertonut, millaisia kohtauksia tuossa näytelmässä esitettiin.
Heikki Hietamiehen kirja paljastaa kaunokirjallisessa muodossa miten raakaa se peli pienellä teollisuuspaikkakunnalla saattoi olla. Sossu on tavallaan uudistettu versio Toivo Pekkasen Tehtaan varjosta. Heikki Hietamies on onnistunut tekemään yhteiskunnallisen romaanin ilman oikeaoppisuuden hajua ja tendenssin paatosta. Julmin peli käydään aina kunkin puolueen sisällä, sillä sen jäsenet tappelevat samoista äänestäjistä; poliittiset vastustajat ovat eri apajilla. Lisäksi puolueet muistuttavat kirkkoa eräässä suhteessa: aate on hyvä, mutta ihmiset tahtovat pilata sen.
1950-luvulla teollisuuden työolot ja asenne olivat hieman erilaiset kuin nykyään. Kirjan päähenkilöt Masa ja Veka, joille koulunkäynti ei maistu, menevät konepajalle töihin, kun oppivelvollisuus on takana.
”Ruokatunnilla me molemmat seisoimme ruokalan tiskin ääressä jonottamassa niin kuin muutkin miehet. Sitten katselimme ympärillemme etsien vapaata pöytää. Omat isät istuivat täysissä pöydissä, eikä niihin ollut muutenkaan menemistä. Kumpaakin oli vartavasten varotettu juoksemasta työaikana edes mitään kysymässä. – Ettei tule paskapuheita. Sellaisten asioitten ymmärtämiseen menee nuorelta ihmiseltä oma aikansa, mutta jotkut asiat oppii nopeammin. Löysimme peremmältä vapaan pöydän ja istuimme lusikoimaan soppaamme. – Mitä helvettiä ne meitä tuijottaa, kuiskasi Veka. Nyt minäkin huomasin, että meitä vilkuiltiin. – Uusia aina katsellaan, yritin ajatella, mutta ei se sellaista tuijottelua ollut. Sitten siihen samaan pöytään tuli valureita ja levypuolen väkeä, pistimme vauhtia syömiseen. Piti jättää aikaa lentopallolle, jota innolla läiskittiin ruokatunnilla pihalla. Meitä kumpaakin oli käyty pyytämässä nuorempien sakkiin, Vekan tiedettiin pelanneen ennenkin ja minä pääsin siinä siivellä. – Hei kommarit, huusi joku verkon luona. – Menkää taakse passareiksi ja saatana jos möhlitte. Vilkaisimme Vekan kanssa toisiamme. Peli meni joten kuten ja meidän puoli voitti. Veka pääsi pitempänä paremmin verkolla ylös ja löi lujaa. Isä nyökkäsi kerran minullekin, kun sain syötön paremmasti onnistumaan, muuten näytti pihalle kertyneelle väelle olevan yksi ja sama, kumpi puoli voitti. Perseelleen pyllähtäminen nauratti enemmän kuin onnistunut lyönti. Sitten pilli vonkui ruokatunnin loppuneeksi ja joukko alkoi hitaasti kulkeutua sisälle. Isä jäi tahallaan viivyttelemään sen verran, että sain hänet viilaamon ovella kiinni. – Pitäs vähän katsoa, minne menee istumaan, hän sähähti. Minä olin ihan hoona. – Ne on kommareitten pöytiä, ne kaikki siellä takana. On siellä muitakin paikkoja, pane se mieleesi.”
Jukka Paastela: Valhe ja politiikka : tutkimus hyveestä ja paheesta yhteiskunnallisessa kanssakäymisessä (Gaudeamus, 1995)
”Valhe on politiikassa – tämä on perustava hypoteesimme – erittäin tavallista; se kuuluu politiikkaan sen välttämättömänä osana. Totuudellisuutta ei politiikan piirissä ole milloinkaan pidetty siihen ipso facto, sellaisenaan kuuluvana hyveenä. Hannah Arendt huomauttaa, että on hyvin yllättävää, kuinka vähän filosofisessa ja poliittisen ajattelun perinteessä on kiinnitetty huomiota valheitten merkitykseen sekä itse poliittisessa toiminnassa sellaisenaan että politiikkaa koskevissa arvostelmissamme.”
Jukka Paastela ottaa tämän haasteen vastaan. Hän perkaa mainiossa esi-trumpilaisessa kirjassa erilaisia valheiden, epätotuuksien ja sumutuksien verkkoja poliittisella areenalla. Hän kysyy, että jos valheet ovat olennainen osa politiikkaa, niin miksi näin on: onko politiikalla jokin sellainen ominaisuus, joka tekee siitä valheille muita elämänalueita otollisemman alueen?
Ihmisten keskinäiselle kanssakäymiselle ovat moninaiset valtasuhteet ominaisia. Kun jollakin on poliittista valtaa, hänellä on mahdollisuus vaikuttaa toisten käyttäytymiseen erilaisia sanktioilla, palkinnoilla tai kiihokkeilla. Politiikassa on myös kyse rajallisten voimavarojen jakamisesta.
”Pysyäkseen pystyssä valta edellyttää, että sen kohteet hyväksyvät sen jonkinasteisesti, ts. vallan on oltava legitiimiä. Tällöin vallanpitäjiä totellaan ja kulloistakin valtajärjestelmää tuetaan; ei siksi, että välttämättä tunnettaisiin erityistä rakkautta vallanpitäjiä tai valtajärjestelmiä kohtaan vaan – varsinkin demokratioissa – siksi, että vaihtoehtoja pidetään olemassa olevaa olotilaa huonompina tai niitä ei lainkaan tunneta.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 