Kallio, presidentti vastoin tahtoaan

Sakari Virkkunen : Kallio, talonpoikaispresidentti (Otava, 1983)

1.3.1937, eduskunta:
”Tavoilleen uskollisena Kallio puhui kolme kertaa pidempään kuin toiset. Kysymyksessä oli uuden presidentin ohjelmapuhe. Hän aloitti esi-isien perinnöstä, joka on annettu nykypolven kartutettavaksi. Jotta onnistuisimme, tarvitsemme hyviä suhteita naapureihin ja rauhantilan säilymistä. Tämä puolestaan edellyttää tehokasta ja huolella vaalittavaa puolustuslaitosta. Menestymisen ehtona on myös sisäinen, kielellinen ja yhteiskunnallinen rauha sekä elävä yhteys kristinuskoon, tuohon ’kansamme siveellisten pyrkimysten vahvimpaan runkoon’. Sekä evankelis-luterilaisen että kreikkalais-katolisen kirkon arvoa puhuja erikseen korosti.

”Lopuksi Kallio piti tärkeänä, että yhteiskunta- ja valtiorakenteemme pohja lujittuu.
’Kansan pohjakerrosten elämänmahdollisuuksia on helpotettava. On päästävä siihen, että jokainen yhteiskuntamme jäsen tuntee tämän maan isänmaakseen, jota hän rakastaa ja jonka puolesta hän on valmis kaikkensa uhraamaan.’
Näihin sanoihin sisältyi itse asiassa tulevan punamultahallituksen ohjelman ydin: vähäväkisten elinehtoja parantamalla on lisättävä kansan sisäistä eheyttä ja yhteenkuuluvuutta.”

Vaalien lähellä järjestetään monenlaisia mielipidekyselyjä. Vuoden 2023 puolella USU-gallup ja MTV tiedustelivat kansalaisilta Suomen parasta presidenttiä. Kansan mielipide oli selvä ja julma: Mitä kauemmas historiaan mennään, sitä huonompia presidenttejä maallamme on ollut. Alussa olleessa lainauksessa esiintyy kyselyjen perusteella eräs kaikkein kehnoimmista, Kyösti Kallio. Presidenttikaudellaan 1937-40 hän halusi yhdistää sisällissodan repinyttä kansakuntaa, hän joutui luotsaamaan sen läpi talvisodan, menetti siinä terveytensä ja kuoli Helsingin rautatieasemalla, kun oli tehtävästään erottuaan lähdössä kotitilalleen Nivalaan. Piti kaivaa esiin Sakari Virkkusen oivallinen Suomen tasavallan presidentit -sarja ja vähän selvittää, miten asian laita oikein on.

Kyösti Kallion suhde politiikkaan vaikutti kaksijakoiselta. Nivalan talonpojat olivat huomanneet hänen kykynsä, kun hän avoimesti asettui Bobrikovin laittomuuksia vastaan. Kallio oli taitava johtamaan puhetta ja aitona alkiolaisena hän oli aidosti kiinnostunut köyhän kansanosan asemasta. Heti kansalaissodan jälkeen Kallion ja Santeri Alkion kantoja epäiltiin perästi sosialistisiksi. Omasta taloudestaan tarkka ellei peräti nuuka mies tunsi tervettä epäluuloa liikepankkeja kohtaan. Kallio oli gebhardilaisen osuustoiminnan lämmin kannattaja. Nuoruudessaan hän oli mukana perustamassa Nivalan osuuskassaa, osuuskauppaa ja -meijeriä.

Virkkusen mukaan Kallio oli sielultaan talonpoika. Hän lopetti lyseon 6. luokan jälkeen ja siirtyi maanviljelijäksi. Alkiolle hän valitti: ”Kiintymys käytännöllisyyteen tuottaa minulle edusmiehenäkin vaikeuksia”. Hän sanoikin ryhtyneensä politiikkaan vain sen vuoksi, ”kun meitä on niin vähän”.

Kuitenkin Kyösti Kallio vuosien mittaan kotiutui eduskuntatyöhön siinä määrin, että alkoi viihtyä siellä. Hän tunsi olevansa samankaltaistensa joukossa niin varmalla pohjalla, ”ettei koske mihinkään hermoihin”. Artturi Leinonen ja Saksan silloinen lähettiläs Wipert von Blücher päätyivät yllättävän samankaltaisiin tuloksiin.
Leinonen: Kyösti Kallio oli hyvä poliitikko, mutta ei yhtä hyvä valtiomies.
von Blücher: Hänellä on terve järki ja hyvä annos talonpojan oveluutta sekä huomattava poliittisten voimien liikuttelemistaito.

Presidentinvaaliin Kyösti Kallio saatiin ylipuhuttua, sillä hän oli maalaisliiton suurin käytettävissä ollut valtiomieskyky. Tavoite oli kerätä riittävästi valitsijamiehiä, jotta kokoomuksen ja IKL:n ehdokas Svinhufvud saataisiin kammetuksi pois tieltä ja edistyspuolueen Ståhlberg toistamiseen presidentiksi. Kallion kannatus ei edes maalaisliitossa ollut yksimielistä. Eräät tunnetut puolueen jäsenet kannattivat istuvaa presidenttiä Svinhufvudia ja olivat jopa hänen vaaliliittonsa ehdokkaina. Nuoremmat, joille valitsijamiesten käyttö vaaleissa on vieras ajatus, saavat kirjassa oivallisen kuvauksen siitä, millaista ”pelin politiikkaa” valitsijamiesten kesken voitiin käydä, sitten kun varsinainen vaali eduskunnassa alkoi. Vaalin jälkeen, kun Kallio oli valittu:
”Maalaisliitto oli hämmästynyt, ruotsalaiset vihaisia ja sos.dem.puolue riemuissaan.”

Diplomaattikunnan piirissä arvuuteltiin, ottaisiko Kyösti Kallion Kaisa-vaimo ylipäänsä lainkaan osaa edustukseen.
”Etenkin ruotsinkielisissä seurapiireissä oltiin valmiiksi vahingoniloisia. Eiväthän maalaisisäntä ja -emäntä voi osata käyttäytyä Helsingin seurapiireissä, sanottiin ja levitettiin erilaisia keksittyjä juttuja.” Myös maalaisliiton piirissä oli pelätty juuri tällaista Kallioiden ”maalaisuutta” koskevaa julkista arvostelua.

Kyösti Kallio: ”Olen huolestunut tulevasta tehtävästäni, sillä tunnen omat rajoitukseni.”

(1/2)

Sivut: 1 2

Vastuuta pakoon yhteiskuntavastuun selän taakse

Teivo Teivainen : Yritysvastuun umpikuja (Kalevi Sorsa -säätiö, 2013)

”Talous on sanan kapitalistisessa nykymerkityksessä ollut olemassa muutaman sadan vuoden ajan, mutta ’vastuullisia talouskäytäntöjä’ voi jäljittää paljon kauemmaksikin historiaan. Ilmiö oli siis olemassa jo pitkään, mutta vuosituhannen vaihteen protestiliikkeiden heittämä julkinen haaste kapitalismin uskottavuudelle auttaa selittämään vastuupuheen nopeaa leviämistä viime vuosina. Yksinään se ei kuitenkaan riitä selitykseksi. Protestienkin syntymiselle on syynsä. Kapitalismin dynaaminen voittokulku viime vuosikymmeninä on merkinnyt yksityisen yritystalouden tunkeutumista yhä uusille elämän alueille.”

Teivo Teivainen kirjoittaa, että hän ei yleensä esitä vastalausetta, jos hänet halutaan määritellä vaikkapa vasemmistohipiksi. Kun julkaisija on Kalevi Sorsa -säätiö, niin kirjaa voi epäillä punahehkuiseksi. Teivainen tunnustaakin, että hänen arviotaan ”yritysvallan kasvun suotavuudesta voinee määritellä keskimääräistä kriittisemmäksi, mikä todennäköisesti jollain tavoin myös välittyy lukijalle”. Kirjan ensisijaisena tarkoituksena ei kuitenkaan ole yritysvallan vaikutusten yleinen paheksunta. Tekijä pohtii, mitä seurauksia voi olla sillä, että yritysvallasta on tulossa aiempaa selvemmin poliittisen ja moraalisen arvioinnin kohde.

Yritysten ja julkisen hallinnon tehtäväpiirien raja käy hämärämmäksi. Erilaisista ideologisista lähtökohdista käsin jaetaan kohtalaisen laajasti näkemys, että liikeyritysten vaikutus yhteisiä asioita koskevassa päätöksenteossa on lisääntynyt. Moraaliset ja poliittiset arviot tämän kehityksen toivottavuudesta vaihtelevat suuresti.

Kirjan ensimmäisessä osassa käsittelyssä on Yritysvastuu poliittisena ilmiönä.

”Kun aikoinaan kansalaisten liikehdintä sai valtaapitävät suostumaan sellaisiin demokraattisiin uudistuksiin kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, uudistuksilla oli yksi selvä raja. Ne pysäytettiin tehtaan porteille.”

Teivaisen mukaan nykyaikaisen kapitalistisen suuryrityksen sekä sisäinen organisaatio että yhteiskuntasuhteet sisältävät poliittisesti merkityksellisiä valtasuhteita. Yritykset ovat melko onnistuneesti pystynyt estämään vaikutelman sellaisesta poliittisuudesta, joka edellyttäisi näiden valtasuhteiden demokratisointia. Yritysvastuukeskustelu paljastaa hänestä miten talouden poliittinen luonne on tullut näkyväksi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Maailman kauppajärjestö WTO:n vuonna 1999 Seattlessa pitämä kokous merkitsee Teivaiselle merkittävää käännekohtaa. Sen yhteydessä globaaliin julkisuuteen nousi voimakas kansalaisliikehdintä. Vuodesta 2001 lähtien Maailman sosiaalifoorumilla on kokoontunut lukuisia talouden valtarakenteita arvostelevia liikkeitä. Occupy Wall Street, Indignad@s ovat muita esimerkkejä protesteista.

Yritykset huolestuivat, kun he huomasivat, että protestoijat eivät erotelleet yrityksiä keskenään. He olivat vihaisia niille kaikille. Mielenosoitusten seurauksena syntyi uusia konsulttiyrityksiä, joiden tehtäväksi tuli varjella yritysten mainetta ja toimintaedellytyksiä kriittisiltä liikkeiltä ja kansalaismielipiteeltä. Lisäksi eräät suuryritykset kuten PricewaterhouseCoopers, KPMG ja Burson Marsteller hankkivat jalansijaa yritysten vastuullisuuden ja maineenhallinnan markkinoilla.

”Yritysvastuuilmiön viimeaikaisen voimistumisen yksi keskeinen syy onkin nimenomaan talouden valtarakenteisiin kohdistuvan kritiikin näkyvyyden lisääntyminen. Kyse on myös yritysmaailman tehokkaasta kyvystä poimia osa radikaalista kritiikistä ja muuttaa se itselleen harmittomaksi vastuupuheeksi. Yhtiövallan kritiikkiin vastaamisesta on tullut oma konsulttiteollisuuden haaransa. Toiminta on ollut siinä mielessä onnistunutta, että protestiliikkeistä ei ole ainakaan vielä muodostunut yhtä voimakasta ja yhtenäistä toimijaa kuin moni vuosituhannen vaihteessa toivoi tai pelkäsi.”

Teivaisen mukaan yritysvastuupuheessa on lisäksi merkittävässä määrin kyse valtiosääntelyn ennaltaehkäisystä. ”Koska yrityskriittisen kansalaisaktivismin yksi yleisimmistä vaatimuksista on valtiosääntelyn lisääminen, kyse on samalla myös (ennakoivasta tai jälkikäteisestä) vastauksesta kansalaisliikkeiden toimintaan.”

Teivaisen mielestä yritykset onnistuivatkin taittamaan kritiikin kärjen. Ympäristöliike vaati ympäristövastuuta ja nyt meillä on vihreää kasvua. Ammattiyhdistysliikkeen huoli demokratiavajeesta paikataan antamalla työntekijöille uusia mahdollisuuksia tehdä vaikkapa tuotekehittelyaloitteita ja kehittää osaamistaan.

Yritysvastuuseen nuivasti suhtautuvan suuntauksen oppi-isä on Milton Friedman. Kotoinen kevytversiomme Björn Wahlroos typistää yritysten vastuun osakeyhtiölain viidenteen pykälään. Sen mukaan yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näiden epäilijöiden mielestä liikeyritysten ei tule lainkaan antautua yritysvastuupuheen houkutuksille. Björn Wahlroos painottaa vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Markkinat ja demokratia selkeästi kapitalististen yritysten epädemokraattista luonnetta. Hän ennustaa ja toivoo, että kaikenlaisia demokratian ”kohtuuttomuuksia hillitään ja soveltamisalaa rajoitetaan”.

Wahlroosin kirjaa lukiessaan Teivainen huomasi, että monista huonosti perustelluista johtopäätöksistä huolimatta kirjassa on myös tarkkanäköisiä tilannekuvauksia. Puhuessaan merkittävistä yritysjohtajista Wahlroos toteaa, että he ovat saattaneet ”johtaa organisaatiotaan yhtä rautaisella kädellä kuin kuka tahansa diktaattori”. Hän arvelee myös, miten toisen maailmansodan jälkeisen ajan hengen keskusjohtoisuutta voi selittää monien toimitusjohtajien upseeritaustalla.

Teivo Teivaisen kirjan toisen osan otsikko on Yritysvastuun lyhyt historia. Tekijä jakaa kapitalismin laajenemisen ekstensiiviseen ja intensiiviseen kauteen. Karkeasti ottaen kapitalismin laajeneminen oli 1900-luvun alkuun saakka pääasiassa ekstensiivistä. Se tarkoitti uusien maailmankolkkien liittymiseen osaksi kapitalistista järjestelmää. Sen jälkeen kun lähes kaikki maapallon asutut alueet oli liitetty osaksi kapitalistista maailmanjärjestelmää, kyse on ollut etupäässä kapitalismin syventämisestä, intensiivisestä vaiheesta. ”Intensiivinen laajeneminen on kapitalismin syventämistä, yhä uusien asioiden muuttamista kauppatavaran kaltaisiksi.” Kapitalististen liikeyritysten rooli on ollut erityisen näkyvää nimenomaan uudemmassa intensiivisen syventämisen vaiheessa.

Teivainen esittelee lyhyesti osakeyhtiöiden synnyn. Niiden analysoinnissa hän antaa lyhyet puheenvuorot Adam Smithille ja Karl Marxille, joita täydentää herkullisesti John Stuart Mill, yksi sekä liberalismin että klassisen poliittisen taloustieteen tärkeimmistä hahmoista. Juuri se ajattelija, johon liberalismin nimissä esiintyvät yritysvallan puolustajat mielellään viittaavat.

”Siksi on tarpeellista kuunnella, mitä sanottavaa Millillä itsellään oli yritysten toivottavasta valtarakenteesta:

Jos ihmiskunta jatkaa edistystään, emme voi odottaa, että loppupeleissä vallitsee sellainen järjestäytymisen muoto, jossa kapitalisti on päällikkönä ja työntekijät ilman äänivaltaa hallinnossa, vaan pikemminkin sellainen työntekijöiden itsensä tasaveroinen yhteenliittymä, jossa he yhdessä omistavat tarvittavan pääoman ja ovat itse valinneet johtajansa, jotka he myös itse pystyvät halutessaan erottamaan.”

Teivainen ei ala hihkua Koskelaa komppanianpäälliköksi, mutta toteaa arvattavasti lievästi myhäillen:

”Liberalismin aatehistoriasta voi löytää Millin lisäksi paljon muitakin sellaisia aineksia, joiden perusteella voi ihmetellä, miten omistamiseen perustuvien etuoikeuksien ja hierarkkisen yhtiövallan puolustajat onnistuvat nykyisin niin tehokkaasti vetoamaan liberaaleihin vapausaatteisiin.”

Yritysvastuusen paneutunut Teivo Teivainen löytää kiinnostavia näkökulmia aiheeseen USA:sta. Yhdysvaltojen merkitys maailmantaloudessa kiihtyi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Yhä suuremmiksi kasvavissa liikeyrityksissä havahduttiin, että jos liikkeenjohto (”managerit”) on aiempaa vähemmän osakkeenomistajien ohjauksessa, sille avautuu uusia mahdollisuuksia ottaa huomioon muitakin tavoitteita kuin voiton maksimointia.

Vuoden 1929 pörssiromahdus kiihdytti vastuukeskustelua 1930-luvulla. Adolf Berle ja Gardiner Means kirjoittavat klassikkoteoksessa The Modern Corporation and Private Property vuodelta 1933, että modernin yrityksen tulisi muuttua ”sosiaaliseksi eikä niinkään vain voiton maksimointiin pyrkiväksi taloudelliseksi instituutioksi”.

Keskustelu eettisestä yritystoiminnasta sekä yritysten yhteiskunnallisesta vastuusta kiihtyi sotien jälkeen. Howard Bowenin kirjaa Social Responsibility of the Businessman vuodelta 1953 pidetään ensimmäisenä järjestelmällisenä yleisesityksenä aiheesta. Carl Kaysen loi sielukkaan yrityksen (soulful corporation) käsitteen. Hänen mukaansa yritysjohto ei ole enää vain omistajien voitontavoittelun välikappaleena vaan koki olevansa vastuussa omistajien lisäksi myös työntekijöille, asiakkaille, ympäröivälle yhteiskunnalle sekä luonnollisesti yritykselle itselleen.

1960-luvulla kansalaisliikkeiden piiristä nousi voimakasta kritiikkiä. Epäoikeudenmukaisiksi miellettyjen valtarakenteiden kritiikin eräs kohde oli yritysvalta. Yhdysvalloissa 1960-luvun kansalaisoikeusliike vaikutti siihen, että Richard Nixonin johtama hallitus puuttui 1970-luvun alussa yritysten toimintaan. Se antoi lukuisia säädöksiä, jotka käsittelivät ympäristöä, työturvallisuutta ja kuluttajansuojaa.

Kirjan kolmannessa osassa Kapitalismi ja demokratia Teivo Teivainen tekee arvion tulevaisuuden näkymistä. Kirjan kirjoittamisen eräänä motiivina oli se, että kritiikin lisäksi hän halusi tarkastella uusia näköaloja demokraattisen muutoksen mahdollisuuksiin. Yritysvallan nykykritiikistä Teivainen löytää samankaltaisuutta 1960-1970 -luvuilla voimistuneen feminismin kanssa. Feministit auttoivat romuttamaan väitteitä ydinperheestä valtasuhteista vapaana tilana. Tämä politisointi oli yhtenä syynä siihen, että valtasuhteita alettiin säädellä laeilla.

”Vaikka yritysvallan kritiikki ei ole ollut yhtä tuloksellista, myös talouden väittäminen epäpoliittiseksi on nykyisin aiempaa vähemmän uskottavaa. Vielä parikymmentä vuotta sitten yksittäinen tietotekniikkayritys olisi voinut nykyistä helpommin väistää kritiikin lapsiorjien käyttämisestä sen tarvitsemien metallien kaivamiseen. Ajatus, että yrityksen vastuu rajautuu taloudellisen voiton tavoitteluun, oli silloin voimakkaampi. Nyt samanlainen väistöliike olisi yritykselle maineenhallinnallisesti hankalampaa. Juuri tähän hankaluuteen yritysvastuu vastaa. Juuri tässä hankaluudessa on se ideologinen umpikuja, jonka puhkaiseminen voi avata demokraattisia näköaloja.”

Teivainen on onnistunut pakkaamaan pieneen kirjaan hämmästyttävän määrä kiinnostavaa asiaa. Pelkälle maininnalle jäävät:

• YK:n yritykset valvoa liikeyrityksiä
• Esimerkkejä vastuuraportoinnista: Stora Enson palkinto ja Keskon prioriteetit
• Fazer-konsernin epäonnistunut vastuukampanja vuonna 2012
• Vastuupuhe maailmalla: Intian hindufilosofeista islamilaiseen pankkitoimintaan
• Voivatko yhtiöt olla henkilöitä, joilla on kansalaisoikeudet?

Tommi

Oma lähtökohtani kuitenkin on, että talouden jättäminen demokratiapohdintojen ulkopuolelle merkitsee ihmisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden kannalta haitallista rajausta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki talouteen liittyvät asiat tulisi saattaa demokraattisten komiteoiden tai jatkuvan enemmistöpäätöksenteon alaiseksi toiminnaksi. Se tarkoittaa sitä, että taloutta ei voi esimerkiksi näkymättömään käteen viittavilla mahtikäskyillä pyhittää demokratian ulottumattomissa olevaksi alueeksi.

Teivo Teivainen

---

Näin naapurissa: vaikene tai valehtele

Mihail Šiškin : Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (suomentanut Sirpa Hietanen. WSOY, 2023)

”Venäjä-nimistä oikeusvaltiota tai valtiota ylipäätään ei oikeastaan ole olemassa. Näemme pelkästään länsimaisia tarkkailijoita varten kyhätyn kulissin. On kyse mafiasta, järjestäytyneestä rikollisesta valtarakenteesta, joka käyttää hyväkseen valtiollisia mekanismeja. Nürnbergin oikeudenkäynneissä Neuvostoliiton syyttäjäviranomainen ilmaisi asian selvin sanoin:
’Nämä rikolliset ovat vallanneet valtiovallan ja tehneet valtiosta rikollisen toimiensa välineen.’
Juuri niin tapahtuu nykyään Venäjällä.”

Etsin pitkään sopivaa sanaa kuvaamaan Mihail Šiškinin tyyliä kirjan esseissä. En keksinyt. Lähinnä tuli mieleen vertaus: hän kirjoittaa kuin korkeaoktaanisella spriillä käyvä lihamylly. Myllyyn heitetään koko nyky-Venäjä, sitten Šiškin painaa nappia ja esittelee lukijalle tuloksen. Kun kaunokirjallisista teoksista moninkertaisesti palkittu kirjailija laittaa osaamisensa peliin, on jälki hurjaa.

”Venäjän historia osoittaa, miten valtio sukupolvien ajan johdonmukaisesti eliminoi järjestelmään sopeutumattomat ihmiset tai ajoi heidät maanpakoon. Loput asukkaista kehittivät venäläisen eloonjäämisen taidon. Joka yritti nostaa päänsä, teloitettiin. Oli terveellisempää pysyä hiljaa ja nuolla vallan saappaita.”
…
”Venäjällä vallan perusta ja sen ainut ja riittävä oikeuslähde on puhdas väkivalta. Valta voi kohdella meitä kaikkia aivan mielensä mukaan. Väestö on miehitysvallan armoilla. Murhatun runoilijan Osip Mandelštamin leski Nadežda Mandelštam sanoi kerran:
’Me elämme kuin kylläisen ihmissyöjän keittiönhyllyllä.'”

Mihail Šiškin syntyi Neuvostoliitossa, Moskovassa ja muutti 1995 Sveitsiin, jonka kansalaisuuden hän sai. Moskovassa hän oli työskennellyt nuorisolehden toimittajana kolme vuotta. Sitten hän oli opettanut saksaa ja englantia koulussa. Kirjassa käy muuten ilmi, että saksa oli Mihailin kouluaikana inhokkiaine. Voitettujen fasistien kieli. Jos oppilas ei suoriutunut riittävän hyvin muissa kielissä, hänet siirrettiin saksan ryhmään. Mihail oli erinomainen oppilas. Äiti vain sattui olemaan koulun rehtori. Hän pelkäsi joutuvansa syytetyksi siitä, että suosii poikaansa ja pakotti tämän opiskelemaan saksaa. Keino tepsi, syytettä ei tullut. Myöhemmin äidin harkintakyky petti. Hän salli järjestää kaksi vuotta aiemmin kuolleen Vladimir Vysotskin lauluihin perustuvan iltatilaisuuden koululla. Kantelu. Potkut. Syöpä. Šiškin kutoo yhteiskunnalliseen syytekirjelmäänsä vastaavia muistoja perheensä ja omasta elämästään niin Venäjällä kuin entisessä NL:ssa ja tulos on vangitsevan kiehtova.

Ja sitten nämä pelkistykset. Läpi koko kirjan tekstissä löytyy lauseita, jotka onnistuvat tiivistämään käsiteltyä aihetta erinomaisesti.

”Putin on oire, ei sairaus.”

”Synnyttävätkö diktatuuri ja diktaattori orjien populaation vai synnyttääkö orjien populaatio diktatuurin ja diktaattorin?”

”Passiivisena pysyminen ja täydellinen aloitekyvyttömyys ovat selviytymiskeinoja ja venäläisen mentaliteetin kultainen sääntö.”

”Me elävä sukupolvi olemme hansikas, historia on käsi.”

Palataan alun mafiaan. Mihail Šiškin huomauttaa, että Venäjällä ei ole muista maista tuttua mafiaa, siis itsenäistä järjestöä joka toimisi hallituksen ohella. Costa nostra on valtio. Valtion rakenteet ovat Venäjän mafia. ”Kun Venäjän uusi eliitti esittäytyi Jeltsinin aikakaudella, näyttämölle nousivat venäläisten pikkukaupunkien huijarit ja kelmit. Maan johtoon nousi kriminaalien joukko.”

Kun kriminaalit hallitsevat, vallitsee maassa prisonisaatio, rikollinen alakulttuuri. Kansa on vankina ja vankilamoraalin normatiivinen voima vaikuttaa Šiškinin mukaan nykyvenäläiseen yhteiskuntaan niin vahvasti, että sitä voi pitää sen perustana. Vankila tuntee vain yhden lain – voiman ja väkivallan. Itse asiassa peräti neljäsosa maan asukkaista on joko itse ollut vangittuna tai joku perheenjäsen on joutunut telkien taakse, näin myös Šiškineillä. Isoisä kuoli Siperiassa ja Mihailin veli joutui myös vankilaan. Vankilakokemukset vaikuttavat ihmisten mentaliteettiin ehkäisten tehokkaasti halun minkäänlaiseen vastarintaan.

Eräs selviytymiskeino on korruptio. Sitä vaatii myös vallalla oleva ”vallan vertikaali”, Šiškinin tiivistämänä:
”Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.”
Vallan vertikaali toimii omien ehdottomien sääntöjensä mukaan. On ehdottomasti kiellettyä ottaa vastaan enemmän lahjuksia kuin kyseisessä asemassa sopii. On suorastaan anteeksiantamaton rikos ottaa lahjus jakamatta sitä esimiehensä kanssa. Kuitenkin pahinta on olla rehellinen ja lahjomaton – sitä tämä vertikaali ei siedä.

Šiškinin analyysin mukaan vallan vertikaali perustuu ikivanhaan klaanirakenteeseen. Jos klaanin johtaja joutuu epäsuosioon, hän vetää koko joukkonsa mukanaan onnettomuuteen. Sitoutumisesta johtajaan tulee ehdoton: Venäjällä voi omistaa ainoastaan valtaa, ja uskollisuuden menetys johtaa omaisuuden menetykseen.
”Joka menettää hallitsijan luottamuksen, voi menettää myös omaisuutensa, koska se ymmärretään väliaikaiseksi nautintaoikeudeksi. Henkilökohtaisen, esivaltaa kohtaan ilmaistun uskollisuuden järjestelmä on hallintokoneiston vankka selkäranka.”

Tämä taas johtaa siihen, että eliitti piilottaa omaisuuttaan länteen. Täällä se nauttii lain suojaa. Mihail Hodorkovskin Jukos-konsernin tuhon myötä sai koko maailma nähdä, että Venäjällä ei ole yksityisomaisuutta eikä riippumatonta tuomioistuinta. Nämä kaksi peruskiveä vaaditaan, jotta tyypillinen markkinatalous voi ylipäätään toimia. Tavalliset kansalaiset elävätkin kuin viimeistä päivää eikä säästöjä kannata kerätä. Koskaan ei voi tietää, milloin rahat takavarikoidaan tai muuttuvat arvottomiksi. Asunnosta voi tulla häätö koska tahansa.

Venäjällä yhteiskunnan sosiaaliset tikapuut toimivat kuin keskiajalla: ”everstin pojasta ei voi tulla kenraalia, koska kenraalilla on oma poika”. Tällä tavoin on Venäjälle syntynyt jälleen kerran historiasta tuttu perinnöllinen valtionaristokratia. Kaikilla ylemmillä virkamiehillä näyttää olevan yllättävän lahjakkaita lapsia, jotka pääsevät hienoihin päiväkoteihin ja joiden koulutie vie siitä lähtien erilaisiin huipputehtäviin.

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjän kansan sopeutuminen surkeisiin elinolosuhteisiinsa tuntuu oudolta. Miten he sietävät tuollaista hallintoa? Šiškinin mukaan se on eloonjäämisstrategian tärkein ydin:
”Joka taipuu, ei taitu!”
Kansalaiset ovat kautta historian oppineet, että kaikki, niin hyvä kuin paha, tulee ylhäältä. Itse ei kannata yrittää mitään, kaikki päätetään ja hoidetaan muualta. Tällaisessa ympäristössä ei kansalaisyhteiskuntaa kehitetä, Šiškin arvelee. Tällä tavalla orjat katsovat alhaalta ylös. Heidän on pitänyt tottua vallan oikkuihin ja niinpä he antavat vallanpitäjien toimia mielensä mukaan.

Orjan keino: Pako rinnakkaistodellisuuteen eli televisiota ja viinaa. Niitä kuluu ja ne ovat Venäjällä taattu keino ratkoa kaikki ratkaisemattomat ongelmat. Hallitsija pitää yllä imperiumiaan propagandan avulla ja sotimalla.
”Imperiumi elää sodista. Voitot pidentävät sen elinkaarta.”
Kansalaisten nöyryytyksen tunteen kääntöpuolelta löytyy isänmaallisuus. Nöyryytetty hakee hyvitystä kärsimykselleen. Orja ylvästelee isäntänsä rikkaudella ja vallalla. Televisiokatsojia hivelee, kun heille muistutetaan maailmanluokan kulttuurihenkilöistä, jotka ovat venäläisiä. Meikäläisiä! Ei muisteta heitä, jotka tapettiin tai karkotettiin, ja että jäljellejääneet loivat suurteoksia valtiosta huolimatta.

Lännessä onkin etsitty selitystä venäläisten hämmästyttävälle sitkolle. Sen täytyy olla länsimaiselle järjelle käsittämätön ja arvoituksellinen venäläinen sielu, joka saa voimansa sakraalista ja salatusta. Venäläisiä tuollainen pohdiskelu yleensä imartelee. Vasili Grossman pelkisti asian kielletyssä romaanissaan Kaikki virtaa (1961):
”Venäjän arvoituksen ratkojien on aika ymmärtää, että yksinomaan tuhatvuotinen orjuus on luonut venäläistä sielua koskevan mystiikan.”

Tästä päästään historian osuuteen. Mihail Šiškin esittelee vauhdikkaasti koko Venäjän historian alkaen Kiovan Rusista ja kristinuskon tulosta Dnjeprin rannoille. Kultaisen ordan aika oli kauheaa. Mutta ei sen takia, että mongolit (tataarit) olisivat sortaneet venäläisiä, vaan he tekivät sen itse. Mongolit eivät halunneet miehittää maata, vaan luovuttivat hallinnon venäläisille ruhtinaille. Heidän tehtävänä oli koota verot ja sen he totisesti tekivät ja julmasti. Šiškinin mukaan tuolta ajalta on peräisin venäläisten hallitsijoiden näkemys kansasta hyväksikäytettävänä materiaalina ja suorastaan orjina.

Mihail Šiškin käsittelee esityksessään lisäksi
— kirkkoslaavin vaikutusta, joka aikanaan supisti suotuisien vaikutteiden leviämistä latinaa käyttävistä muista maista
— Pietari Suuren ns. ”eurooppalaistumista” 1700-luvulla: kutsuttiin vierastyöläisiä kehittämään tekniikkaa, mutta tulikin ihmisiä, jotka toivat mukanaan tuoreita yhteiskunnallisia aatteita, jotka tarttuivat
— Ukrainan sodan näkymiä: länsi lopulta perääntyy uhkailun ja kiristyksen kovetessa
— Sveitsiin siirrettyjä rikollisin keinoin hankittuja oligarkkien rahoja, jotka hänestä pitäisi ehdottomasti takavarikoida
— venäläisten teknisen osaamisen tasoa, esimerkkinä Sergei Korlojov ja avaruusraketit (Šiškin: syvänmerensateliitit koska ne eivät oikein pysy radallaan)
— ekokatastrofia Venäjällä: ”Maa tekee ekologista itsemurhaa tuskin tietoisena koko asiasta.”
— suuren kuolleisuuden perimmäisiä syitä
jne

Mihail Šiškin päättää kirjan toiveikkaissa merkeissä. Demokratian on jossakin vaiheessa pakko voittaa. Se on hänestä luonnon laki. Esimerkkinä hän kertoo nuorista, jotka uskaltavat esittää vastalauseensa seurauksista välittämättä. Nyt heitä on vähän, mutta heitä on pakko tulla lisää. Oman vastalauseensä Šiškin julkaisi 2013 avoimessa kirjeessä federaation lehdistö- ja media-agentuurille. Hänet oli kutsuttu osallistumaan New Yorkin kirjamessuille Venäjän virallisen kirjailijadelegaation edustajana. Hän kirjoitti (ote):

”Minun Venäjäni ei voi olla maa, jossa on vallassa rikollinen ja korruptoitunut hallitus, jossa valtio on kriminaalien hierarkia, jossa vaaleista on tullut farssi, jossa tuomioistuin palvelee vallanpitäjiä eikä lakia, jossa on poliittisia vankeja, jossa valtion televisiosta on tullut vallan huora ja jossa vallananastajat säätävät kasoittain mielettömiä lakeja, jotka vievät yhteiskunnan takaisin keskiajalle. En voi enkä halua olla tätä Venäjää edustavan virallisen venäläisen delegaation jäsen.”

Tommi

Eurooppalaisten asenteidemme uudelleenkalibrointia

Karim Maïche : Mitäs me länsimaalaiset! : Suomi ja lännen käsite (Into, 2015)

”Länsi luo ’me ja muut’ asetelmaa epähistoriallisin perustein. Se sulkee ’toiset’ ulos johtaen läntisen identiteetin ja subjektiviteetin rakentamiseen historiallisessa kontekstissa nykypäivän tarpeisiin. Esimerkiksi somalialais- tai irakilaistaustaisen maahanmuuttajalapsen voi olla melko haastavaa rakentaa kulttuuri-identiteettiään peruskoulun historiantunneilla eurokeskeisen maailmankuvan pohjalta.”

Itsenäisyyspäivä tarjoaa otollisen tilaisuuden pohtia kansallisia arvoja ja identiteettiämme sekä sen välittämistä tuleville sukupolville. Presidenttiehdokas Alexander Stubb on varmasti pätevä mies tiivistämään asiaa [lähde: Kokoomuksen ryhmäpuheenvuoro eduskunnassa 31.5.2017]:
1989 kylmä sota päättyi, jolloin markkinatalous, liberaali demokratia ja globalisaatio voitti Neuvostoliiton, autoritääriset regiimit, suunnitelmatalouden ja kommunismin. Elimme sellaista toivon aikakautta, itä kohtasi uudestaan lännen, EU laajentui, Nato laajentui. Muutamat puhuivat siitä, että historia loppuu, kaikista maista tulee liberaaleja demokratioita, mutta valitettavasti ei tullut.
Eli me olemme tällä hetkellä maailmassa, jossa koko länsimaista järjestelmää haastetaan ja kyseenalaistetaan. Meidän on puolustettava länsimaisia arvoja: ihmisarvoa, ihmisoikeuksien kunnioittamista, vapautta, demokratiaa ja oikeusvaltiota.

Vaara uhkaa jatkuvasti, mutta onneksi rajavartijat ovat valppaita. Kalle Kniivilän ansiokkaassa kirjassa Putinin väkeä nimittäin selviää, että ei tarvitse mennä kovin kauas itään, kun niinkin keskeinen käsite kuin demokratia asetetaan kyseenalaiseksi. Monella venäläisellä on kokemuksiensa kautta mielestään perusteltu syy toivoa, että se ei koskaan palaisi, vaan sen sijaan saataisiin nauttia kunnollisesta järjestyksestä. Jos heidän on järjestyksen kylkiäisenä hyväksyttävä kova kuri, niin se on pieni hinta demokratian anarkiaan ja kauhuihin verrattuna.

Entä toinen kulmakivi, vapaus. Koukataan aiheeseen erään esimerkin kautta. Tommi Uschanov pohtii oivallisessa kirjassaan Suuri kaalihuijaus yhteiskunnassa käytävää keskustelua. Yhteiskunnalliseen keskusteluun kuuluvia käsitteitä käytetään usein ikään kuin niiden määritelmästä vallitsisi yksimielisyys. Ne voivat kuitenkin tarkoittaa yhdelle yhtä, toiselle toista ja kolmannelle neljättä.

Esimerkkinä Uschanov kertoo puolalaissyntyisestä sosiologista Adam Przeworskista. Przeworski opiskeli 1960-luvulla Yhdysvalloissa ja joutui jatkuvasti vastaamaan kysymykseen, oliko hän ”vapaa” eläessään kommunistien hallitsemassa Puolassa. Häntä pikkuisen huvitti, kun usein kysyjät olivat parikymppisiä yliopistoissa opiskelevia naisia, jotka tuolloin eivät voineet ostaa alkoholia, joiden piti palata opiskelija-asuntolaan viimeistään kello 22 ja joiden sosiaalista elämää säädeltiin muutenkin tiukasti. Adam Przeworski oli kysyjiä monta vuotta nuorempana riehunut muun opiskelevan nuorison kanssa pitkin Varsovan katuja öin ja päivin kenenkään estämättä. Puolalaiselle nuorille täysin normaalia ja sallittua toimintaa.

Adam Przeworski myönsi varauksetta, että amerikkalaiset olivat vapaita tekemään monia asioita, jotka puolalaisille olivat kiellettyjä. Mutta kysymys puolalaisten vapaudesta esitettiin hänelle siihen sävyyn kuin täsmälleen ne asiat, joiden suhteen yhdysvaltalaiset olivat vapaita, olisivat olleet ainoat asiat, joiden suhteen kenenkään on ylipäänsä mahdollista olla vapaa tai epävapaa.

Tämän kirjan tekijä, tutkija ja toimittaja Karim Maïche myöntää auliisti, että nuo kaikki ovat hyviä asioita. Hän lisää listaan vielä rationaalisuuden ja sivistyksen. Maïchella on kuitenkin kokonaisen kirjan verran sanottavaa siitä laajalle levinneestä virheellisestä käsityksestä, että nuo arvot liittyvät vain länsimaihin, tai että ne toteutuvat täydellisimmin meillä.

Mieleen hiipii hiukan levottomia ajatuksia. Miten tukevalla perustalla länsimaisuuden linnake seisoo? Perustelemmeko etevämmyyttämme lainahöyhenillä, jotka on näpistetty muualta ja joista on tullut tyhjiä mantroja? Ainakin se selittäisi, miksi sitten kun markkinoimme tätä mikstuuraa mielestämme vähemmän kehittyneille maille, niin paikallinen väestö ei aina vaikuta kovin innostuneilta ottamaan viestiä vastaan.

”Miten monta miljoonaa tonnia kirjoja onkaan kirjoitettu ja painettu sen todistamiseksi, että olemme suoraan alenevassa polvessa perineet ylivoimaisen ja ainutlaatuisen kulttuurin, jonka pitää olla meidän esikuvamme.”

Leif Salmén: Palatsi Bosporin rannalla (2005)

Sivu 1/2

Sivut: 1 2

Verot valtion maksettavaksi!

Tommi Uschanov : Suuri kaalihuijaus : kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos, 2010)

”Tämä kirja sai osittain alkunsa halustani tutkia tahattomasti syntyviä vääriä uskomuksia yhteiskunnasta yhtä laajasti kuin Paastela tarkastelee tahallaan synnytettyjä vääriä uskomuksia – halusta kirjoittaa Valheen ja politiikan rinnalle Tietämättömyys ja politiikka. Täysin oikeudenmukaisessa maailmassa Paastela ja hänen oivallinen teoksensa olisivat huomattavasti suuremman klassikon asemassa kuin ovat.”

Olen Uschanovin kanssa samaa mieltä. Jukka Paastelan kirjan esittelin jo blogissamme [Se on vale!]. Katsotaan onnistuuko kaima tavoitteessaan, kun hän ottaa vesurin käteen ja johdattaa retkikunnan poliittisen järjettömyyden ryteikköön. Matkalla tulee vastaan ihmisjoukkoihin syvälle levinneitä yhteiskunnallisia uskomuksia, jotka suosiosta huolimatta eivät pidä paikkaansa; väistellään julkisuudessa esitettyjä epätosia väitteitä; kierretään kaukaa emotionaalisesti houkuttelevia ja psykologisesti palkitsevia harhaan johtavia ajatustottumuksia sekä muita vaaroja.

Jossakin matkan varrella herää ajatus, että kansalaisten tiedon taso on niin matala, että tyhmyyden paino luhistaa yhteiskunnan. Tommi Uschanov esittelee tietämättömyystutkijoita, jotka pelkäävät pommin jo tikittävän. Hän on itse sitä mieltä, että pommi on jo räjähtänyt. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus säädettiin.

Vaikka Tommi Uschanovin mukaan Suomessa on yhteiskunnalliselta tietämykseltään täysiä tolvanoita, niin eräissä suhteissa asiat ovat meillä kansainvälisesti vertaillen paremmalla tolalla. Yhdysvalloissa on toistuvasti päädytty tulokseen, että noin kolmannes kansasta ei ymmärrä politiikasta käytännössä yhtään mitään. Suomessa vastaavalla tavalla laskien pahasti tietämättömiä on 14 %. Suomella on siis suhteellisen paljon menetettävää, jos ajattelu alkaa veltostua. Sekin kannusti Uschanovia tämän kirjan tekoon.

Tosin eivät luvut suomalaisiakaan suorastaan mairittele. Tekijä kertoo Turun yliopiston tutkimuksesta vuodelta 2008, hieman alle vuosi vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Niissä vaaleissa SDP putosi oppositioon. 27 % vastaajista piti sitä edelleen hallituspuolueena. Jopa SDP:tä vaaleissa ääneistäneistä kuvitteli samoin. Lähes vastaavia virhearvioita tekivät vihreiden ja perussuomalaisten kannattajat. Epäilyttävän moni myös ilmoitti äänestäneensä vaaleissa. Uschanov onkin kriittinen kansalaisten keskuudessa tehtävien kyselyjen suhteen. Hän toivoo, että niihin liitettäisiin täydentäviä kysymyksiä, joista nähtäisiin miten perillä vastaajat ylipäätään kysytyistä asioista ovat.

Uschanov huomauttaa, että demokratian vahvuus on se, että se ei ole sisältö- vaan muotokysymys. Demokratia merkitsee, että kaikki ihmiset hyväksytään täysivaltaisiksi kansalaisiksi ja tasa-arvoisiksi päätöksentekijöiksi. Heidän arvonsa ja uskomuksensa voivat olla joskus perusteettomia ja virheellisiä, mutta kokonaisuus toimii silti.

”Selitystä ei kaipaa se, miten voimme tietämättömyyden valossa olettaa demokraattisen yhteiskunnan toimivan, vaan täsmälleen päinvastoin se, että yhteiskunta tästä tietämättömyydestä huolimatta toimii silmin nähden hyvin.”

Poliitikot, toimittajat ja politiikan tutkijat keskustelevat julkisuudessa lähinnä keskenään. Uschanovin mukaan he yleistävät oman politiikkasuhteensa koskemaan kaikkia äänestäjiä. He kuvittelevat, että useimmat ihmiset ovat paljon valveutuneempia kuin he todellisuudessa ovat. Nukkuvien puolueen olemassaoloa selitetään helposti sillä, että äänestäjät eivät tiedä tarpeeksi, jotta he voisivat valita eri puolueiden kesken.

”Poliittisen psykologian tulosten mukaan myöskään monet niistä, jotka äänestävät, eivät välttämättä tiedä riittävästi pystyäkseen valitsemaan – he äänestävät kuitenkin, koska eivät yksinkertaisesti tiedä edes sitä, etteivät tiedä.”

Tuo Dunning-Kruger -ilmiö on itse itseään ylläpitävä ketju. Lisäksi eräs masentava poliittisen psykologian tutkimustuloksista osoittaa, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia. Asiatiedoilla tuota tietämättömyyden muuria on hankala murtaa Uschanov toteaa. Hän toivoo lehtiin tehokkaampaa faktantarkistusta, jolla puolitotuuksien ja pötypuheen leviämistä voitaisiin hillitä. Lisäksi hän on havainnut yleisössä tietynlaista asiantuntijavihaa.

”Systemaattisen analyyttisen lähestymistavan omaksuvia ihmisiä pidetään usein pöyhkeinä ja ylimielisinä. Mutta se, mikä on jonkin asian todellinen laita, ei riipu siitä, miten muut suhtautuvat niihin, jotka tietävät sen todellisen laidan. Se, että ihminen ajattelee omilla aivoillaan ja uskaltaa ajatella itse, on tätä nykyä länsimaissa noussut itsestään selvän tuntuiseksi ihanteeksi, johon ei koskaan liitetä mitään tarkentavia reunaehtoja. Sosiaaliset normit rohkaisevat ihmisiä olemaan kriittisiä paitsi sellaisten asioiden suhteen, joista heillä on hyvä tietämys, myös sellaisten asioiden suhteen, joista he eivät tiedä edes niin paljon, että tietäisivät, millainen suhtautuminen niihin ylipäänsä on kriittistä ja millainen taas epäkriittistä.”

Uschanovin mukaan asiantuntijuus ei ole nykyään kovin mediaseksikästä. Sitaatti Sami Borgilta: ”Järkevät vastaukset ovat usein niin ehdollisia, että toimittajat eivät oikein pidä niistä.” Siksi ääneen päästetään heitä, jotka laukovat raflaavia, repäiseviä ja täysin paikkansapitämättömiä väitteitä. Yhdysvaltojen ulkopolitiikan asiantuntijoina esiintyvien todellista osaamista on verrattu heidän saamaansa medianäkyvyyteen eräässä tutkimuksessa. Tulos on jossain määrin masentava. Kaikkein eniten äänessä ovat ne, jotka tietävät asioista keskimääräistä vähemmän. ”Nimekkyys sekoitetaan pätevyyteen.”

Internetin ala-arvoista yhteiskunnallista keskustelukulttuuria sivutaan lyhyesti. Uschanov toteaa, että kirjoittajien kyky kääntää mikä tahansa keskustelu omaan suosikkipakkomielteeseen on rajaton. Jos teema on kukkien kastelu, niin kohta siinäkin kirjoitetaan ilmastonmuutoksesta, somaleista ja talvisodasta. ”Samat väitteet, jotka on kumottu jo kymmeniä kertoja, nousevat yhä uudestaan haudoista kuin mitkäkin zombiet.”

Ei yllätä, että Uschanov noteeraa poliitikkojen arvostuksen putoamisen muutamassa vuosikymmenessä. 2010 tehdyssä kyselyssä ministeri sijoittui hiukan parturin ja vartijan alapuolelle, ja kansanedustaja oli lehdenjakajan ja teurastajan seurassa. Uschanov arvelee, että politiikkaa sinänsä ei inhota historiallisessa vertailussa kovin voimakkaasti. Kuitenkin jokainen yksittäinen puolue ja myös lähes jokainen yksittäinen poliitikko herättää torjuntareaktioita. Hänen tulkintansa mukaan ihmiset välittävät politiikasta, mutta mielleyhtymät ja tunnereaktiot ovat muuttuneet aiempaan verrattuna yksipuolisesti kielteisiksi.

Tommi Uschanovin kirjassa on kolme jaksoa. Kun ensin on käsitelty ”Yhteiskunnallinen tietämättömyys” ja ”Pettymys politiikkaan”, päästään ”Suureen kaalihuijaukseen”. Suuri kaalihuijaus voisi olla nimeltään myös Suuri kananmunahuijaus, ankanmunahuijaus, soijapapuhuijaus, sumutorvihuijaus tai miksei EU:n kurkunkäyryyshuijaus. Kaikki samanlaisia huhuina laajalle levinneitä harhoja. Alkuperäinen on mainio, mutta valitettavasti sen verran monipolvinen, ettei se enää mahdu annettuun merkkirajaan.

Tommi Uschanov päättää kirjansa lievästi toiveikkaissa merkeissä. Ihmisten paikkansapitämättömät uskomukset asioista ovat vinoutuneita. Ne kallistuvat enemmän yltiöpessimistiseen suuntaan. Asioiden luullaan olevan yhteiskunnassa huonommin ja menevän koko ajan huonompaan suuntaan, kun ne voivat jopa parantua. Totuus tahtoo yleensä olla julkinen ja aika tylsä. Uschanov kirjoittaa, että ne, jotka kärsivät ylenpalttisesta synkkyydestä ja pessimismistä, voivat usein onnitella itseään realismista ja selvänäköisyydestä. Tuo asenne on kuitenkin samanlaista epäkypsää todellisuuspakoa kuin yltiöoptimistinenkin näkökulma maailmaan.

Kaikki positiivinen ja ilahduttava maailmassa ei ole pelkkää harhaa. Uschanovin mielestä kokemattomuus aiheuttaa taipumuksen ajatella, että koko ihmisen maailma lyijykynistä leikkikenttiin on heijastus salaisesta hyvän ja pahan taistelusta. Pikkuisen lisää jäitä hattuun. Tommi Uschanov muistuttaa Matti Mäkelän sanoin, että maailma ei ole lopultakaan kovin dramaattinen paikka. Se on kuin Kouvola tai Hamina puoli neljä lauantaina iltapäivällä.

Sen kaltaista maailmaa saattaa epäilemättä hallita hiukan vähäisemmälläkin järjellä.

Tommi

Bailout subprime hedge fund!

Christian Marazzi : Finanssikapitalismin väkivalta (suomentanut Eetu Viren. Tutkijaliitto, 2015)

”Merkittävä ero tämän ja muiden viimeaikaisten kriisien välillä on, että nykyinen kriisi, toisin kuin muut, on globaali eikä alueellinen. Niin kauan kuin muu maailma kykeni rahoittamaan Yhdysvaltoja, kuten aiemmin, kriisi rajoittui tietylle alueelle, koska Yhdysvaltain hallitus voi turvautua laajaan talous- ja rahapoliittiseen elvytysohjelmaan, jonka rahoittajina toimivat ylijäämänsä Yhdysvaltain valtionvelkakirjoihin sijoittavat maat. Mutta kuka nykyään voisi avustaa Yhdysvaltoja pitkäjänteisesti?
Nyt vaikeus on siinä, että kun kriisi on globaali, se on hajottanut itse sen voiman, jonka ansiosta globaali talous on voinut kasvaa, vaikkakin epätasapainoisesti, viimeisten vuosikymmenten kuluessa, nimittäin kysynnän pumppaamisen rakenteellisen ylijäämän maista (kuten Kiina, Japani, Saksa) rakenteellisen alijäämän maihin (kuten Yhdysvallat). Yksityisen kulutuksen laskiessa koko maailmassa pyrkimykset kasvattaa kysyntää Yhdysvalloissa eivät enää riitä.”

Kun kirjan kustantajana on Tutkijaliitto, ounastelin tekstin olevan tavanomaista vaikeampaa. Niin se onkin. Eräitä kappaleita piti hinkata muutamia kertoja läpi ennen kuin aloin ymmärtää mitään. Osaa en tajunnut kunnolla senkään jälkeen, mutta se minkä kuvittelin sisäistäneeni, vei parina yönä unet. Pahaa pelkään, että kirjoittajan teesit ovat pääosin oikeita. Silloin olemme pahassa liemessä. Todella pahassa.

Christian Marazzi on sveitsiläinen taloustieteen tohtori. Hän toimi kirjan julkaisuaikaan sosiaalitutkimuksen professorina. Marazzin kirja ilmestyi 2009 ja sitä päivitettiin vuonna 2011. Se ei kuvaa globaalin talouden nykytilaa, mutta sen vahvuus on toisaalla. Tekijä esittelee näkemyksensä siitä, minkä vuoksi USA:sta 2007-2008 alkanut pankkikriisi levisi maailmanlaajuiseksi. Syyllinen on finanssikapitalismi. Sen syntymistä Marazzi pienessä (103 s.) mutta sitäkin painavammassa kirjassa perkaa. Kirjan lopussa on pieni sanasto, jossa selitetään lyhyesti keskeiset termit; esimerkiksi tuo kummallinen otsikko omin sanoin oiottuna: pelastetaan konkurssin partaalle ajautuneet kehnoimmilla kiinteistölainoilla puliveivannet sääntelemättömät rahastot.

Finanssi-, vakuutus- ja kiinteistöaloilla toimivien yritysten osuus yhdysvaltalaisten yritysten voittojen kokonaisuudesta saavutti 80-luvulla teollisuusyritysten voitto-osuuden. Osuus jatkoi kasvuaan myös sen jälkeen. Kuitenkin merkittävämpää on se, että tuosta lähtien muut kuin varsinaiset finanssialan yritykset ovat rajusti kasvattaneet omia investointeja finanssituotteisiin. Aikaisemmin investoinnit suunnattiin tuotantolaitoksiin, koneisiin ja palkkoihin. Muutos johtuu kohonneista pääoman tuottovaatimuksista. Vaadittavaa tuottoa ei siis löydy omaa tuotantoa kehittämällä. Vuodesta 1998 vuoteen 2007 suurten yritysten (s&p500) voittojen osuus, jota ei investoida uudelleen on kasvanut jatkuvasti.

”Tämä sama keino on johtanut siihen, että yritykset ovat sisäistäneet ’vastuuttomalla’ tavalla shareholder valuen paradigman, osakkeen arvon ensisijaisuuden muiden ’asianosaisten’ etuihin nähden. Tätä jälkimmäistä kutsutaan stakeholder valueksi (palkansaajat, kuluttajat, alihankkijat, ympäristö, tulevat sukupolvet).”

Toista maailmansotaa seuranneiden 30 vuoden aikana vallitsi yhteiskunnallinen kompromissi. Vallitsi tasapaino työvoiman saatavuuden, kulutuskysynnänen riittävyyden sekä voittojen tasaisuuden välillä. Pääoman irtautuminen reaalisesta perustasta on vaarallista, sillä nykyisiä finanssimarkkinoita hallitsee mimetismi: osakkeiden arvo on täysin riippuvainen arvosta, jonka sijoittajien ja toimijoiden kokonaisuus näkee hyväksi antaa sille. Se on uskomus vailla perustaa.

Christian Marazzi kirjoittaa, että olemme finanssitalouden piirissä silloinkin, kun teemme ostoksia supermarketissa ja maksamme luottokortilla. Hän ottaa esimerkiksi autoteollisuuden. Se toimii lähes kokonaan luottomekanismien varassa (osamaksut, leasing). Silloin General Motorsin ongelmat liittyvät sen tytäryhtiöön Gmaciin, joka on erikoistunut kulutusluottoihin. Finanssivetoisuutta on kasvattanut sitä ruokkivien lähteiden lisääntyminen. Suorista ulkomaille tehdyistä investoinneista saadaan osinkoja ja rojalteja. Kolmannen maailman velasta kotiutetaan korkotuottoja. Spekulaatio raaka-aineilla tuottaa ilmeisen hyvin. On eläke- ja sijoitusrahastoja, joihin varakkaat voivat sijoittaa säästöjään.

Marazzin mukaan tasapainoisemman suhteen palauttaminen reaali- ja finanssitalouden välille on käynyt mahdottomaksi. Hän toteaa, että finanssikapitalismille ”ominaisen sisäisen epävakauden analyysi tuo esiin todella perverssejä prosesseja”. Ensiksi se on niin itsenäisessä asemassa, että kollektiiviset intressit jäävät toissijaisiksi (eläketuottojen mahdollinen katoaminen, vaikeus saada kulutusluottoa, palkkojen ja työllisyyden epävakaus). Toiseksi fiktiivisiä voittoja tavoitellaan sellaisten rahoitusinstrumenttien avulla, jotka ovat hallitsemattomia, koska niitä ei säännellä eikä valvota.

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki tiivistävät kirjan viestiä suomenkielisen laitoksen esipuheessa:

”Finanssimarkkinat korvaavat myös yhä enemmän julkisen hyvinvoinnin järjestelmiä yksityisillä sosiaaliturvan muodoilla, joissa keskeisessä asemassa on yksityinen velkaantuminen ja velan hallinta tai hallitseminen velan kautta. Se puolestaan alistaa uudella tavoin työvoimaa pääoman alaisuuteen ja luo sitä kautta kysyntää, mutta samalla polarisoi tuloja ja kasvattaa varallisuuseroja sekä sosiaalisia eroja: yhä useampi on liian köyhä edes velkaan ja putoaa ulos kaiken sosiaaliturvan piiristä, kun taas ne, joilla on varaa velkaan joutuvat panemaan koko elämänsä töihin.”

Maailmanlaajuiset varallisuuserot ovat revähtäneet todella käsittämättömiin mittoihin. Viren ja Vähämäki viittaavat Oxfamin ennusteeseen. Sen mukaan 2016 vaurain prosentti omistaa yli puolet maailman yhteenlasketusta rahamääräisestä varallisuudesta. Etsin netistä uudempaa tietoa ja sitähän löytyi. Se sitten vei loput mielenrauhasta. Kaikesta 2020-2022 syntyneestä uudesta varallisuudesta maailman rikkain prosentti vei 63 %, muille jäi jaettavaksi 37 %.

”Nykyinen kriisi on systeeminen, ja sen myötä koko taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen malli on romahtamassa omien ristiriitojensa paineesta. Kyse on yhteiskuntamallin romahduksesta, ja nyt raivo, illusioiden hajoaminen, epäluottamus ja protestit pakottavat tarkastelemaan itse kapitalismin rajoja.”

Tommi

Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa

Kalle Kniivilä : Putinin väkeä : Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2016)

Šumerlja, 30 000 asukasta, 600 kilometriä Moskovasta itään. Seuraavassa toimittaja Kalle Kniivilä tutustuu paikkakunnan urheilutaloon. Talo avattiin juuri parlamenttivaalien alla 2007, ja sitä esiteltiin valtapuolue Yhtenäisen Venäjän lahjana šumerljalaisille. ”Kampanjointia veronmaksajien omilla rahoilla, selvähän se.”
…
”Brehov kaivaa esille tilastot ja näyttää, että urheilutalossa oli edellisenä vuonna 97 000 kävijää. Se tarkoittaa sitä, että jokainen Šumerljan asukas kävi täällä keskimäärin kolme kertaa vuoden aikana.
Urheilutalo on yksinkertainen rakennus, mutta näkyvä todiste siitä, että valtio todellakin tekee jotakin kansalaistensa hyväksi ja että talous on taas paremmassa jamassa. Siksi on myös tärkeää näyttää kaikille, että kunnia urheilutalosta kuuluu valtapuolueelle.
Tällaista rakennusta ei olisi voitu saada aikaan 90-luvulla. Silloin ei ylipäätään rakennettu mitään, muistelee Valeri Brehov. Hän oli silloin kahdenkymmenenviiden ja töissä ajoneuvotehtaalla, kuten monet muutkin Šumerljassa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset vuodet eivät ole mukavaa mietittävää.
– Silloin saattoi mennä puoli vuottakin ilman että palkkaa maksettiin. Meillä oli tehtaalla yksi mies, joka oli täysin epätoivoissaan, koska ei pystynyt elättämään perhettään. Hän tappoi lopulta itsensä. Minä lähdin Moskovaan ja yritin tienata vähän rahaa ostamalla ja myymällä tavaroita, niin silloin tehtiin. Nyt on toiset ajat, kaikilla on ruokaa pöydässä. Putin on pannut maan oikealle kurssille. Ei ihmisiä saa jättää ihan oman onnensa nojaan, niin kuin 90-luvulla tehtiin.”

Kalle Kniivilä on Malmössä ilmestyvän Sydsvenska Dagbaldetin toimittaja, jonka erikoisalana on Venäjä. Kniivilä opiskeli venäjää Leningradin yliopistossa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. Tämän kirjan lisäksi hän on kirjoittanut muitakin Venäjän viime aikojen tapahtumia valaisevia kiitettyjä teoksia. Tämä sai Kanava-palkinnon. Ja syystäkin.

Kalle Kniivilä kirjoittaa, että autoritaarinen yhteiskuntajärjestys tarvitsee kolme tukipilaria: rahan, valheet ja väkivallan. Jos talous on kunnossa, valheita ja väkivaltaa tarvitaan vähemmän. Riittää kun alamaiset saadaan uskomaan, että vain nykyjohto on tae elintason jatkuvalle nousulle. Kaaos ja köyhyys seuraavat, jos tapahtuu muutoksia.

1990-luvun katastrofivuosien jälkeen Venäjän talous ja ihmisten elintaso kasvoi huimasti öljyn maailmanmarkkinahinnan nousun takia. Kun öljyn hinta romahti ja Venäjä aloitti sotilasoperaatiot Ukrainassa, venäläisten reaalitulot lähtivät tuntuvasti alenemaan. Oli siis nojattava tukevammin kahteen muuhun pilariin.

Nyt propaganda korostaa Venäjän suuruutta ja maailmanlaajuisen suurvalta-aseman palauttamista, jolla vallanpitäjät perustelevat legitimiteettiään. Elinolojen parantuminen 2000-luvulla kuvataan ennen kaikkea Putinin ansioksi ja viime aikojen ongelmat Venäjälle vihamielisten ulkovaltojen syyksi. Väkivallan ruuvia kiristetään jatkuvasti. Mielenosoittajia ja nettiaktivisteja on tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin. ”Varmemmaksi vakuudeksi turvallisuusjoukoille annettiin oikeus tarpeen vaatiessa ampua suoraan väkijoukkoon.”

Vuosien 2011-12 suuret mielenosoitukset heilauttivat vähän Putinin valtaistuinta. Hän ymmärsi, että hyvinvoiva, koulutettu ja kansainvälistynyt keskiluokka haluaa enemmän ja on kyllästynyt peukaloituihin vaaleihin ja rukattuun perustuslakiin. Tuo lakiuudistus varmisti Putinin pysyvän vallassa vuoteen 2024 asti. Keskiluokka heräsi vaatimaan paremmin toimivaa valtiota.

Putin ymmärsi, ettei voi olla koko kansan presidentti ja siksi hän kääntyi hiljaisen enemmistön puoleen. Pussy Riot -ryhmää vastaan käyty absurdi oikeudenkäynti oli lähtölaukaus prosessissa, jossa vallanpitäjät solmivat liiton ortodoksisen kirkon vanhoillisten voimien kanssa. Liberaali oppositio sai kerettiläisen roolin. Heidät leimattiin kansan silmissä ateisteiksi ja satanisteiksi, ”jotka tanssivat lännen houkuttelevien sävelten tahtiin Pyhän Venäjän alttarilla”.

Tällaisesta lähtöasetelmasta Kalle Kniivilä lähtee matkalle selvittämään, mistä Vladimir Putinin vankka suosio johtuu ja millainen on venäläinen ajatusmaailma 2010-luvulla. Kniivilä muistuttaa, että samoin kuin Suomessa, eivät Venäjälläkään useimmat ihmiset politiikasta juuri piittaa. Kunhan yhteiskunta toimii jotakuinkin hyvin eikä elämä ainakaan pahene. Tuon syrjäseutujen venäläisten hiljaisen enemmistön tuella Putin säilyttää valtansa. Kniivilä antaa heidän kertoa itse kirjassaan.

Viesti on yksiselitteinen:

”Vakaus on kuin taikasana, jota toistelevat lähes kaikki Venäjällä tapaamani ihmiset. Osasyynä on sanan ’vakaus’ keskeinen asema valtion propagandassa. Tarkoituksenahan on jatkuvasti muistuttaa venäläisiä siitä, miten huonosti asiat olivat ennen kuin Putin pelasti maan.”

Kalle Kniivilä täydentää eloisasti kirjoitettuja haastatteluja tarvittavilla taustatiedoilla. Autotehtaan tuotantolinjojen muutoksien yhteydessä saadaan katsaus suunnitelmatalouden liikkeenjohdollisiin periaatteisiin. Kriisivuosien inflaatiot ja palkanmaksu tavaroina saavat konkreettisia esimerkkejä. Kniivilä kartoittaa myös taloudelle aivan keskeisen öljyteollisuuden tulevaisuudennäkymiä. Lukija saa kuin vaivihkaa kattavan käsityksen suuren maan tehokkaasti hukatuista mahdollisuuksista.

Kirjan lopussa Kalle Kniivilä on jo tuskastunut kyynisiin ihmisiin, jotka väittävät, että kaikki poliitikot ajattelevat vain omaa parastaan. Hän pohtii Venäjän tulevaisuuden suuntia professori Vladimir Gelmanin kanssa. Lisäksi hän tapaa iäkkään ihmisoikeusaktivistin, Andrei Saharovin ystävän, Ljudmila Aleksejevan sekä opposition listoilta kaupunginosavaltuustoon päässeen toimittaja Vera Kitšanovan.

Kirja ilmestyi muutama vuosi sitten ja tilanne on tuosta jo muuttunut. Ljudmila Aleksejeva oli vielä toiveikas: kansalaisyhteiskunta vahvistuu, sillä se on pystynyt kehittymään jopa uskomattoman vaikeissa oloissa aiemminkin. ”Ja me kehitymme yhä.”

Professori Gelman antaa neljä vaihtoehto, joista hiipivä demokratisointi on eräs mahdollisuus. Valtakoneiston romahdusta ei voi myöskään täysin sulkea pois. Kuitenkin todennäköisempää on, että mikään ei muutu ja kehitys alkaa lamaantua, kun talous sakkaa. Silloin on kuria entisestään kiristettävä. Sortotoimet tarttuvat pelkästään poliittisen tyytymättömyyden oireisiin, mutta eivät sen syihin. Lisäksi ne aiheuttavat vielä enemmän kustannuksia, sillä turvallisuuskoneiston lojaalisuus on ehdottomasti varmistettava.

Nuori Vera Kitšanova (22 v.) on surullinen päätepiste tälle tarinalle. Hänen ystäväpiirissään Moskovassa ei juuri ole nuoria, joiden mielestä asiat ovat hyvin. Monet heistäkään eivät ole kiinnostuneita politiikasta ja eräät aikovat muuttaa maasta.

” – Minun äitini kävi lopulta äänestämässä Navalnyia pormestarinvaalissa, mutta ei hän ymmärtänyt, mitä merkitystä sillä on, hän teki sen vain ilahduttaakseen minua.
Täälläkin, Venäjän poliittisesti aktiivisimmassa kaupungissa, useimmat ovat sitä mieltä, ettei äänestäminen kannata, koska se ei kuitenkaan muuta mitään.
” – Vaalien alla jaoimme kadulla Navalnyin lentolehtisiä. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät puhumaan ja sanoivat, että meistä näkyy, että me todella välitämme ja että se on hienoa. Ja sitten he sanoivat, etteivät silti aio äänestää, koska mikään ei muutu ja kaikki on ennalta päätetty. Toiset taas sanovat, ettei kannata yrittää muuttaa mitään, koska asiat voivat silloin mennä pieleen. Mitä tuollaiselle voi tehdä?”

Myös Vera Kitšanova tuli 2014 tulokseen, että hänen työnsä Venäjällä ei tuota tulosta. Tammikuussa 2015 hän muutti Ukrainaan.

Miksi Venäjällä ei kaivata demokratiaa?

Kalle Kniivilän kirjaan valitsema motto eräästä haastattelusta tiivistää monen näkemyksen:

Jos alkoholistilla on lapsia, ne saavat tehdä ihan mitä lystäävät. Kunnon vanhemmat kasvattavat lapsiaan, ja niillä lapsilla ei ole yhtä paljon vapautta.
Toisen vanhemman nimi on Jeltsin, ja toisen Putin.

Juri Baranov, 55-vuotias hitsari

Tommi

Kuolevan tutkijan koskettava unelma

Timo Honkela : Rauhankone : tekoälytutkijan testamentti (toimittaja Jani Kaaro. Gaudeamus, 2017)

Kun kansainvälisen tason huippututkija saa tiedon sairastavansa aivosyöpää ja elinaikaa on jäljellä korkeintaan vuosi, niin häneltä voi tyystin mennä halu tutkia tai kirjoittaa enää yhtään mitään. Timo Honkelalta ei. Tämä paikoin jäätävän stoalaisesti tekstinsä sanellut mies, jolta toisesta silmästä oli jo näkökin mennyt sairauden takia, valitsi loppuajan teemakseen tekoälyn käytön maailmanrauhan edistämiseksi. Rauhankone on luonnos maailmanrauhasta. Sain kirjan luettua tällä viikolla, kun sitä sivuavat uutiset olivat näyttävästi esillä. Nobelin rauhanpalkinnon saanut presidentti Martti Ahtisaari haudattiin. Toisaalla taas The Beatles nostettiin haudasta tekoälyn avulla alkuperäisessä kokoonpanossaan, kun yhtyeen uusi kappale julkaistiin.

”Kieli esitetään usein kaikille samaa kieltä puhuville yhteisenä vuorovaikutuksen ja maailman hahmottamisen työkaluna. Näin yksinkertainen asia ei valitettavasti ole. Mitä enemmän olemme oppineet kielestä, sitä monimutkaisemmaksi järjestelmäksi se on osoittautunut. Kielelliset merkitykset eivät tule automaattisesti sanojen mukana, vaan yksittäisten sanojen merkitykset opitaan kokemuksen kautta. Koska ihmisten kokemukset ovat erilaisia, myös sanojen merkitykset voivat vaihdella ihmisestä toiseen saman kielen sisällä.”

Kyllä, luet todellakin kirjaa tekoälystä. Timo Honkela on erinomainen sillanrakentaja humanististen tieteiden ja tietotekniikan välille. Hän syntyi 1962 Kalajoella ja valmistui Oulun yliopistosta 1989. Honkelasta ei tullut kapeasti erikoistunutta tutkijaa, vaan hän liikkui tieteen eri alueilla sujuvasti. 1980-luvulta alkaen
hän tutki kieliteknologiaa, koneoppimista, neuroverkkoja ja tekoälyä. CV:stä löytyy TKK ja Aalto-yliopisto, Taideteollinen korkeakoulu, Helsingin yliopisto, Kansalliskirjaston Digitointikeskus… Kirjassa on Timo Honkelan taustasta johtuen paljon asiaa kielestä, kielentutkimuksesta ja merkityksenannon eroista, mikä ilahduttaa varmasti humanistisesti suuntautunutta lukijaa. Sen lisäksi kirjasta löytyy huomioita tekoälytutkimuksen suomalaisista tutkijoista ja sen historiasta.

Kolmisenkymmentä vuotta kieltä, merkityksiä ja koneoppimista johti Timo Honkelan suureen oivallukseen: oppiva kone, joka ei sorru tunteilemaan, voi olla sovitteleva linkki tunteidensa heittelemien ihmisten välillä. Kielten merkitykset ja kulttuurierot tunnistava tekoäly voi kertoa, mitä toinen henkilö perimmältään tarkoittaa. Ensiksi tarvitaan kuitenkin käännösohjelmia. Samsung ehti juuri ilmoittaa, että sen ensi vuoden (2024) huippumalliin sellainen tulee.

(Galaxy S24 pitää sisällään AI Live Translate Call -ominaisuuden. Käyttäjillä on silloin kääntäjä aina saatavilla tarpeen vaatiessa. Ominaisuus on integroituna Samsungin omaan puhelinsovellukseen, joten erillisiä kolmannen osapuolen sovelluksia ei tarvita. Ääni- ja tekstikäännökset näkyvät reaaliajassa ja yhtiön mukaan ominaisuuden käyttö on yhtä yksinkertaista kuin tekstityksien laittaminen päälle TV-ohjelmaa katsottaessa.)

Kielten väliset käännökset ovat ensimmäinen askel lisätä ihmisten välistä ymmärrystä. Timo Honkela edellyttää tietokoneilta paljon enemmän. Hän arvelee niiden osallistuvan tulevaisuudessa merkitysneuvotteluihin. Honkelan sanoin:
”Merkitysneuvottelut alkavat usein siitä, kun toinen ei täysin ymmärrä, mitä olet sanonut. Hän ehkä kohottaa kulmiaan tai näyttää kysyvältä. Tällöin alamme keskenämme selvittää, mitä sanotuilla tai kirjoitetuilla sanoilla tai pidemmillä tekstikappaleilla oikein tarkoitetaan.”
Honkelan mukaan jo luolamiehet yrittivät varmasti selvittää, mitä kaveri jollakin urahduksella tarkoitti. Kun kieli jatkuvasti moninaistuu ja muuttuu hienojakoisemmaksi järjestelmäksi, niin merkitysneuvottelut tulevat yhä tärkeämmiksi. Tulevaisuudessa merkitysneuvotteleva kone voi auttaa tilanteissa, joissa ihmiset eivät ymmärrä toisiaan sanojen merkitystä koskevien epäselvyyksien takia.

Timo Honkelan visio nojaa koneoppimiseen. Kun tietokone kuuntelee henkilöä ja lukee hänen tekstejään, se oppii yksilöllisen ja kontekstista riippuvan merkityksen, jonka tietty henkilö antaa sanoille ja käsitteille. Jos koneet analysoisivat erilaisia tapoja käyttää kieltä, niiden olisi helppo havaita myös merkitykselliset ristiriidat. Tämä vähentäisi olennaisesti väärinkäsityksiä, mikä puolestaan ehkäisisi konflikteja. Ihmiset eivät käytä kieltä samalla tavalla. Tietty sana tai ilmaisu voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Kieli opitaan ihmiselämän aikana tietyssä yhteisössä, kun sitä käytetään ympärillä olevien ihmisten kanssa kommunikoimiseen. Lapsesta lähtien kielen ymmärtämiseen tulee yksilöllisiä eroja.

Timo Honkelan mielestä kriisitilanteiden selvittämisessä koneiden valtava kapasitetti ja niihin talletettu aineisto voi olla avuksi. Vaikeissa neuvottelutilanteessa voidaan löytää mahdollisimman hyvä kompromissi tai peräti kokonaan uudenlainen näkemys ongelmaan. Professori Ap Dijksterhuis on osoittanut, että kykenemme tekemään korkeatasoisia päätelmiä, kun tarkasteltavana on korkeintaan neljä tekijää eli muuttujaa. Luonnontieteellisessä tutkimuksessa näin usein onkin, mutta yhteiskunnallisten kysymysten tarkastelussa tekijöitä on helposti vähintään satoja. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä tekijöitä ei myöskään voi jakaa pieniin osasiin ja ratkoa niitä yksi kerrallaan; ilmiöihin on tartuttava kokonaisvaltaisesti eli holistisesti. Tietojärjestelmien monipuolistuessa Honkela uskoo myös optimoivien järjestelmien kehittyvän. Silloin esimerkiksi resurssien entistä järkevämpi jakaminen ja hyödyntäminen on paremmin mahdollista.

”Kun puhutaan rauhasta, ihmisen tahdolla on tärkeä rooli. Ihmisyhteisön toiminta ei ole kuin jokin sääilmiö, jota voi ennustaa. Halumme, toiveemme ja päätöksemme vaikuttavat siihen, mitä maailmassa tapahtuu. Halumme ja tahtomme suuntautuvat moniin eri suuntiin, ja tällaisen järjestelmän mallintaminen on huomattavan monimutkaista.
”Minun ajatukseni on, että tietokoneita hyödyntämällä opimme entistä paremmin ymmärtämään monimutkaisia järjestelmiä ja tämän ymmärryksen pohjalta voimme rakentaa maailman, jossa ihmiset voivat yksilöllisesti järjestää elämänsä tyydyttävämmin ja ihmisryhmät voivat kollektiivisesti löytää parempia keinoja tulla toimeen keskenään.”

Perinteisiä tekoälyjärjestelmiä ohjelmoitaessa ilmiöitä jouduttiin yksinkertaistamaan. Syiden ja seurausten välinen suhde voi vaihdella ajan ja muiden kontekstitekijöiden myötä ja niitä voi olla arvioitua enemmän. Osa jopa ennestään arvaamattomia. Honkela muistuttaa taipumuksestamme liialliseen yksinkertaistamiseen eli mitä päättelemme jostakin asiasta, josta tiedämme vain osan. Muistitilan säästämiseksi muotoilemme usein yksinkertaistavia periaatteita ja sääntöjä. Ne tosin helpottavat ajattelua mutta tarjoavat meille pohjimmiltaan vain oletuksia tai arvauksia.
”Merkittävä epäoikeudenmukaisuuden lähde maailmassa onkin se, että sovellamme näitä yleistettyjä sääntöjä yksilöihin aivan kuin ne olisivat totuuksia.”

Kieli pyrkii yksinkertaistamaan monimutkaista maailmaa. Sen takia yleispäteviä faktoja ja totuuksia maailmasta voidaan sanoa vain niukalti. Asioiden tila riippuu usein olennaisesti siitä, mistä näkökulmasta niitä tarkastellaan. Näkökulman vaihdos on paikallaan, kun haettava ratkaisu perustuu johonkin muuhun kuin mitä aikaisemmin on ajateltu. Honkelan mukaan tekoälyjärjestelmät voivat tulevaisuudessa olla avuksi. Erittäin suurten aineistojen, ns big datan syöttäminen koneille mahdollistaa eräänlaisen keinotekoisen kokemuksen luomisen koneelle. Kun tietokone käy läpi suuria aineistoja, se muodostaa aineistoa koskevista ilmiöistä malleja. Tämä muistuttaa ihmisen oppimista. Sitä matkimalla koneet ovat voineet kehittyä nopeammin kuin aikana, jolloin niitä ohjelmoitiin kirjaamalla niiden muistiin asiantuntijoiden keräämiä tietoja ja sääntöjä.

”En voi kyllin korostaa, että kyse ei ole faktojen keräämisestä suurina määrinä, vaan kokonaisjärjestelmää koskevan ymmärryksen rakentamisessa. Yksittäiset maailmaa koskevat väitelauseet eivät ole riittävä keino kuvata maailman ilmiöitä ja sen tilaa sekä kehitysmahdollisuuksia. Tulevaisuuden mahdollisuudet lepäävät olennaisesti monimutkaisten järjestelmien mallintamisessa kaikkien ihmisten ja tietojärjestelmien yhteistyönä.”

Sivut: 1 2

Kupla kimaltaa, poliittinen kupla kimaltaa

Puolueiden rakenteet ja jäsenistön verkostot / Ilkka Koiranen, Aki Koivula, Arttu Saarinen ja Pekka Räsänen (KAKS – kunnallisalan kehittämissäätiö, 2017)
Tutkimus löytyy kokonaisuudessaan julkaisijan sivulta (PDF-tiedosto>>>)

Taina esitteli joku aika sitten Anu Kantolan ja työryhmän kirjan Kahdeksan kuplan Suomi : yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (”Rennot johtajat, tunnolliset sihteerit, vapautta arvostavat yrittäjät”). Tämä teos tarkastelee suurimpien puolueiden jäsenten ”kuplautumista”.

Kirja alkoi vilkkua tutkani näytöllä kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen. Kun hallitusohjelma oli valmistunut, hiukan ihmettelin miten ”suurimmaksi työväenpuolueeksi” jo nimetty Perussuomalaiset on voinut lähteä tuollaiseen työntekijöiden kuritukseen. Kuvittelin noiden puolueiden välillä olevan liian isoja näkemyseroja, kun vaalilupauksetkin vielä hämmensivät mieltä.

Hallituspohjan ei olisi kuitenkaan pitänyt yllättää. Samankaltainen kokoonpano syntyi vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen. Silloin keskusta toimi kokoomuksen ja perussuomalaisten liimana, nyt sen tehtävän hoitaa RKP. Itse asiassa nuo vaalit antoivat sytykkeen tämän tutkimuksen tekemiseen Turun yliopistossa. Silloin julkisuudessa käytiin keskustelua ”punavihreästä kuplasta”. Keskustelussa kuultiin paikoin voimakkaita painotuksia puolueideologioista ja eri puolueiden kannattajien keskinäisistä suhteista. Eri väestöryhmien välisten rajanylitysten sanottiin vähentyneen.

”’Punavihreää kuplaa’ koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmeni konkreettisesti ihmisryhmien välisten sosiaalisten kanssakäymisten vähentyminen. Keskustelun voidaankin nähdä kytkeytyvän tutkimuksiin, joiden mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa eri ryhmät eivät jaa keskenään enää samoja kokemuksia.”

Tutkimuksen tekijöiden mukaan yhteiskunnan pirstaloituminen on vaikuttanut poliittisten puolueiden välisiin rintamalinjoihin. Kansalaisten etääntyminen toisistaan luo tilaa uudenlaiselle verkostoitumiselle, etenkin uusille puolueille ja puoluepolitiikkaan eri tavoin kiinnittyville poliittisille liikkeille. Kuitenkin verrattain vähän on selvitetty, minkälaisista kansalaisista suomalaiset suurimmat puolueet rakentuvat ja mitä tahoja puolueiden jäsenet edustavat.

Tämä tutkimus on aineistoiltaan ainutlaatuinen myös kansainvälisesti arvioituna. Vastaavaa yli 12 000 puoluejäsenvastaajan vertailuaineistoa ei ole kerätty Suomessa koskaan aikaisemmin. Siinä selvitettiin kuuden suurimman eduskuntapuolueen jäsenrakenteita ja jäsenten sosiaalisia verkostoja. Kysely kohdistettiin Keskustan, Kokoomuksen, Perussuomalaisten, SDP:n, Vihreiden sekä Vasemmistoliiton jäseniin.

Tutkijat kiinnittivät huomion jäsenten yhteiskunnalliseen asemaan, lähiverkostoihin sekä laajempiin yhteiskunnallisesti merkittäviin verkostoihin.Vastauksia etsittiin siihen, missä määrin puolueet ovat samankaltaisia keskenään ja missä suhteessa niiden väliltä on löydettävissä merkittäviä eroja. Lisäksi tekijät esittävät tulkintoja siitä, ovatko joidenkin puolueiden muodostamat kuplat todellisia.

Usein väitetään, että puolueet ovat samankaltaistuneet. Tutkimuksessa löydettiin edelleen intressipohjainen jako puolueiden välillä. Selkeämmin se paikannettiin vanhoihin puolueisiin, kuten keskustaan, kokoomukseen ja sosialidemokraatteihin.

”Uudemmissa puolueissa ei ole yhtä voimakkaita sidoksia taloudelliseen pääomaan tai ammatilliseen asemaan kuin perinteisissä puolueissa, minkä vuoksi esimerkiksi perussuomalaisten intressiryhmiä on
hankalampi tunnistaa vanhoihin puolueisiin verrattuna. Myöskään vihreiden osalta ei ole löydettävissä voimakasta intressiryhmiin samastumista. Perinteisten taloudellisten intressiryhmien sijaan vihreät ovat puolueena voimakkaimmin organisoituneet kulttuuri- ja luontoarvojen puolustajina sekä kulutuskeskeisyyden kritisoijina.”

Politiikassa on 1980-luvulta lähtien korostettu yhä enemmän arvojen merkitystä. Puolueet on perinteisesti sijoitettu sosioekonomisten tekijöiden perusteella vasemmisto-oikeisto-akselin ympärille. Nykyään ehdokkaat kartoitetaan myös sosiokulttuurisesti arvoliberaali-konservatiivi-akselille.

Tutkijat esittelevät mm. Arend Lijphartin jaottelun seitsemästä ristiriitaulottuvuudesta, jotka jäsentävät poliittista järjestelmää :
1) sosioekonominen ulottuvuus,
2) uskonnollinen ulottuvuus,
3) kulttuuris-etninen ulottuvuus,
4) keskusta-periferinen ulottuvuus,
5) hallitsemistavan tukemiseen liittyvä ulottuvuus,
6) ulkopoliittinen ulottuvuus ja
7) materialistisiin ja postmaterialistisiin arvoihin liittyvä ulottuvuus.

”Suomalaisittain erityisen merkittävänä edellä mainituista voidaan pitää edelleen sosioekonomista ristiriitaulottuvuutta, joka erottelee puolueita perinteisellä vasemmisto-oikeisto-akselilla. Suomessa olennainen ulottuvuus on ollut myös keskusta-periferia-ulottuvuus, joka jaottelee puolueita kaupunkialueiden ja maakuntien etujen ajajina. Kuutta suurinta puoluetta tarkasteltaessa merkittävinä voidaan pitää myös Lijphartin jaottelun kolmea viimeisintä ulottuvuutta, jotka ovat korostuneet päivänpolitiikassa ja poliittisissa jaoissa erityisesti kuluvan vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi perussuomalaisten kannatuksen kasvu on useissa eri keskusteluissa kytketty näihin ulottuvuuksiin. Eliitin vastustaminen, EU:n kritisoiminen ja perinteisten arvojen vaaliminen kuuluvat puolueen keskeisiin poliittisiin agendoihin.”

Puolueet eivät edusta yksittäisiä ulottuvuuksia. Ne limittyvät eri ulottuvuuksien yli ja muodostavat muiden puolueiden kanssa rintamalinjoja erilaisille ulottuvuuksille. Tutkijoita kiinnosti, miten puolueiden jäsenet ovat yhteydessä muihin puolueisiin: kuinka paljon puoluejäsenet tekevät yhteistyötä muiden puolueiden kanssa, minkä puolueen he kokevat toiseksi tärkeimmäksi oman puolueen jälkeen ja miten jäsenten liikehtivät yli puoluerajojen.

Tarkastelun tuloksena puolueiden suhteista ja sympatioiden suunnasta syntyi kuvio, joka osoitti todeksi kuplateoriat. Punavihreän kuplan vähintään yhtä vahva vastapooli on konservatiivinen kupla.

Kuva: Puolueiden jäsenten kokema läheisyys muihin eduskuntapuolueisiin

Tulosten perusteella ”vajaa viidesosa perussuomalaisten jäsenistä ilmoitti läheisimmäksi toiseksi puolueeksi keskustan ja myös kokoomuslaisista kolmasosa ilmoitti läheisimmäksi toiseksi puolueeksi keskustan. Kokoomuslaiset eivät kuitenkaan osoita korkeaa läheisyyden tunnetta perussuomalaisia kohtaan, kun taas perussuomalaisista merkittävä osa koki kokoomuksen läheiseksi. Kaikkiaan perussuomalaiset näyttäytyvät puolueena, joka ei ole erityisen läheinen muille puolueille. Keskustastakin alle viidesosa kokee perussuomalaiset läheisimmäksi toiseksi puolueeksi. Lisäksi huomionarvoista on, että perussuomalaiset eivät koe itsekään olevansa kovin lähellä muita eduskuntapuolueita. Lähes neljännes perussuomalaisten jäsenistä tuntee toiseksi läheisimmän puolueen tulevan eduskunnan ulkopuolelta.”

Sivut: 1 2

Bisnesmiesten viljafutuurit vastaan ukrainalaisten pellot

Elina Grundström : Ukrainan musta multa : tositarina viljelysmaasta jonka piti ruokkia maailma (WSOY, 2023)

”Ajatus tuntui yksinkertaiselta ja vastaansanomattoman selvältä: otetaan maailman parasta multaa ja lisätään vähän sijoitusrahaa ja länsimaista teknologiaa. Se kuulosti reseptiltä, joka ei voisi epäonnistua.”

Miksi se kuitenkin meni pieleen, siitä kertoo Elina Grundströmin tarinallinen tietokirja. Se on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen Musta orkidea. Siinä kirjassa Grundström pohti miten hillitä ilmastomuutosta. Tässä kirjassa aiheena on toinen ihmiskunnan kohtalonkysymys: nälkä.

”Nälkä on kauhea asia ja Šarivkassa siitä tiedetään ihan liikaa. Ensin ihminen ei pysty ajattelemaan mitään muuta. Hän kuihtuu, masentuu ja muuttuu apaattiseksi. Vatsa turpoaa ja sydämenlyönnit hidastuvat. Sitten ihminen menettää järkensä ja ihmisyytensä. Pyydystää toisen onnettoman ihmisen säkkiin. Tappaa naapurinsa. Syö omia lapsiaan.
Ukrainan maaseudulla edes ihmissyöntiä ei kaunistella. Jokaisella tuntuu olevan siitä jokin suvussa kulkenut tarina, jonka he ovat valmiita kertomaan. Myös Jevdokian perheen naapuri oli menettänyt lapsen tällä hirvittävällä tavalla.
Voiko ihmiskuntaa odottaa ilmastonmuutoksen ja viljelysmaan köyhtymisen vuoksi uusi kauhistuttavien nälkäkriisien aika?”

Elina Grundström ei kuitenkaan synkistele luomalla uusia holodomorin kauhukuvia. Keskeinen asiasisältö tulee kiinnostavasti esille kirjan tarinaan liittyen. Tässä tarinassa on kolme päähenkilöä.

Ensimmäisenä esitellään diplomaattiperhessä kasvanut Joakim Helenius (s. 1957), todellinen kosmopoliitti. Isän asemapaikan vaihtuessa Joakim kävi kansainvälisiä kouluja. Samalla karttuivat kielitaidot sekä kyky sopeutua nopeasti uusiin olosuhteisiin. Taloustieteen opinnot Joakim Helenius suoritti Cambridgen yliopistossa, joka on perinteinen keynesiläisten tukikohta. Nuoret opiskelijat halusivat vasemmistolaisuudesta eroon ja lukivat mieluummin Milton Friedmania.

Valmistumisen jälkeen Helenius pysyi Lontoossa ja valitsi monesta tarjolla olleesta vaihtoehdosta Goldman Sachsin. Sitten hän isänmaallisuuden puuskassa teki virheliikkeen ja oli lyhyen aikaa töissä KOP:ssa, mutta tuli järkiinsä. Merrill Lynchin osastonjohtajana hän lopulta pääsi tekemään miljardiluokan valuutta- ja optiokauppaa. Vapaa-ajalla kotibileitä vanhempien omistamissa kartanoissa, gin tonicia ja vielä runsaammin viiniä, yökerhoja, joista yhdestä löytyi ensimmäinen vaimo. Kirjan alusta lukien lähes 50 sivua juppielämää ja häikäisevää kasinotalouden pintaliitoa. Olen jo jättämässä lukemisen kesken, mutta sitten Elina Grundström esittelee Natalian.

Kirjan toinen päähenkilö, Ukrainan Harkovassa syntynyt Natalia Tverdohlib (s. 1960) on jokseenkin Joakimin täydellinen vastakohta. Natalia opiskeli Harkovan yliopistossa biologiaa ja kemiaa. Hänkin pääsi nuorena matkustamaan, sillä yliopisto-opiskelijoille järjestettiin opintomatkoja Neuvostoliiton eri kolkkiin. Opinnot olivat ilmaisia, mutta valmistuttuaan opiskelijoilla oli velvollisuus työskennellä heille osoitetussa paikassa vähintään kolme vuotta. Natalia tuli opettajaksi Šarivka-nimiseen kylään, vajaan 100 kilometrin päähän Harkovasta. Vierailumatkoillaan Ukrainaan Elina Grundströmiin teki suuren vaikutuksen se, miten uutterasti paikalliset ihmiset hoitivat pienipalkkaisia töitään, puutarhojaan ja sukulaisia. Lisäksi monet tekivät kaikenlaisia vapaaehtoistöitä. Natalialla sellainen on paikallinen museo.

”Ensimmäinen asia, jonka Natalia sanoi itselleen, kun hän muutti Šarivkaan oli: ’Täällä on aivan mahtavaa, en enää koskaan mene takaisin kaupunkiin’.
Kaikki oli todellista ja oikeaa. Kylässä oli oikeita ihmisiä ja oikeaa ruokaa. Liikuntakin oli oikeaa, koska maalla ihmiset pysyivät hyvässä kunnossa työskentelemällä puutarhoissaan.”

Joakim Heleniusta ja Natalia Tverdohlibia yhdistävä tekijä oli Trigon Agri. Neuvostoliiton hajoaminen havahdutti Joakimin. Hän tunsi, että hänen kohtalonsa sai uuden suunnan, ja hän halusi osallistua kommunistisen blokin uudelleenrakentamiseen. Hän ei halunnut istua suuren investointipankin pienenä osasena, vaan ajatteli voivansa vaikuttaa asioihin tehokkaammin itsenäisenä yrittäjänä. Verotuksellisista syistä Joakim oli jo ehtinyt perustaa Man-saarille yhtiön nimeltä Trigon Holdings. Sen ympärille hän alkoi rakentaa yritysimperiumiaan. Ja koska hän halusi mieluummin olla iso kala pienessä lammikossa kuin pieni kala valtameressä, hän muutti Tallinnaan.

Joakim Helenius löysi 1990-luvun Virosta kaikupohjan talouspoliittisille ihanteilleen. Talousliberalismia toteutettiin maassa ehkä puhtaammin kuin missään muualla. Mart Laarin hallituksen 1992-94 tekemät talousuudistukset sopivat Heleniukselle mainiosti ja hän lähti toteuttamaan niitä käytännössä. Hän järjesti rahoitusta virolaisille, jotka perustivat innolla uusia yrityksiä. Eikä hänen rahoitusyrityksensä ollut vain passiivinen sijoittaja. Se hankki merkittäviä osuuksia Viron pankeista, tehtaista, rakennusliikkeistä jne. Heleniusta käytettiin asiantuntijana Baltian maiden valtionyritysten yksityistämisissä ja hän kanavoi Viroon satoja miljoonia euroja. Luonnollisesti hänen vaikutusvaltansa ja verkostonsa kasvoivat. Virolaisessa mediassa alkoi ihailevien äänien lisäksi kuulua happamia mielipiteitä tästä ”Isänmaan omistajasta”.

Natalia oli puolestaan joutunut Neuvostoliiton hajottua ongelmiin. Ukrainan itsenäistyttyä valtion tuet ja niiden myötä sovhoosin työntekijöilleen tarjoamat varmat tulot haihtuivat ilmaan. Natalian puolison Gennadin tulot muuttuivat epäsäännöllisiksi. Lopulta rahan tulo tyrehtyi kokonaan ja perhe sitkutteli Natalian pienellä opettajan palkalla. Paikka sovhoosin asuntojonossa meni sen sileän tien ja he asuivat edelleen vanhaan talliin kyhätyssä tilapäiseksi tarkoitetussa asunnossa. He hankkivat kaksi vuohta.

”Natalia alkoi herätä viikonloppuaamuina kukonlaulun aikaan. Hän lastasi polkupyöränsä astioilla, joissa oli vuohenmaitoa, juustoa ja smetanaa, ja pyöräili kymmenen kilometrin matkan läheisen pikkukaupungin torille myymään tuotteitaan. Sieltä hän jatkoi junalla muihin kaupunkeihin. Kotiin hän palasi usein vasta iltayhdeksältä.”

Koulun vararehtori. Kahden pienen lapsen äiti. Perheellä oli kuitenkin yksi hyväksi osoittautuva valttikortti. Kun Ukraina itsenäistyi ja valtiontilat purettiin, maat jaettiin maan laadusta riippuen noin 5-8 hehtaarin kokoisiin palstoihin. Ne jaettiin kolhoosien ja sovhoosien entisille työntekijöille. Ukrainalaiset eivät kuitenkaan tehneet samaa virhettä kuin venäläiset. Omaa palstaa ei saanut myydä. (Myyntikielto päättyi heinäkuussa 2021, mutta ulkomaalaisille maata ei Ukrainassa edelleenkään saa myydä.)

Sivut: 1 2

Mitä tulee korruptioon, niin Suomi ei ole viaton

Salla Nazarenko & työryhmä: Korruptio Suomessa. Into 2019.

Kaikkihan tiedämme, että Suomessa ei ole korruptiota. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n säännöllisissä listauksissa olemme aina maailman vähiten korruptoituneiden maiden joukossa. Viimeksi kärkisijaa piti Tanska, ja Suomi oli kakkosena.

Kuitenkin OECD on myös toistuvasti huomauttanut Suomen lainsäädännön puutteellisuudesta ja yhteiskuntamme rakenteiden arveluttavuudesta. Meillä vaaditaan huomattavan korkeata näyttöä, ennen kuin esimerkiksi liikemiehiä voidaan saada tuomiolle, ja kansainvälisissä lahjontatapauksissa juristiemme osaaminen ei ole vaadittavalla tasolla.

Toinen kansainvälinen elin, joka pyrkii torjumaan korruptiota, on YK. Sen korruption vastainen yleissopimus UNCAC hyväksyttiin vuonna 2003, ja se on lainsäädännöllisesti sitovampi kuin OECD:n lahjonnan vastainen yleissopimus. Se myös koskettaa korruption muotoja sekä julkisella että yksityisellä sektorilla.

Tämä ja monta muuta faktaa löytyy kirjasta Korruptio Suomessa. Tekijöinä ovat Salla Nazarenko ja hänen asiantuntijaryhmänsä, joilla on kokemusta aiheen tutkimisesta muun muassa Transparency ry:ssä toimien.

Suomessa tunnetaan arveluttava pyöröovi-ilmiö (jota ei pidä sekoittaa sote-puolen vastaavaan nimitykseen, jolla tarkoitetaan raihnaisten vanhusten rallia kodin, päivystyspoliklinikan ja sairaalan välillä). Politiikassa avainasemassa ollut voi siirtyä elinkeinoelämän leipiin tai päinvastoin näköjään vailla jääviysongelmia. Arvokasta sisäpiirin tietoa kulkee ja tulee hyödynnetyksi tavoilla, jotka eivät aina kestä eettistä tarkastelua.

Suomessa voivat paksusti myös hyvä veli -verkostot, joista julkkiskielitieteilijä, ex-professori Janne Saarikivi elävästi kertoo. Kaikkihan alkaa siitä, että syntyy oikeaan paikkaan, oikeaan perheeseen, ja sitten kun pääsee asemiin, pitää yllä verkostoaan tapaamalla samanhenkisiä kollegoita ja muita tärkeitä vaikuttajia, ei päästä porukkaan alempiarvoisia jne. Kivasti avautuvat ovet mediaankin. Siellä saa julkisuutta ja voi kertoa mielipiteitään, kun on tuntenut oikeita ihmisiä; riittää kun kännissä kapakassa kertoo että kolumnia voisi kirjoittaa, ja niin kertyy lisää tunnettuutta, rahaa ja vaikutusvaltaa. Palveluksia seuraa vastapalvelus, ja vähän ikävästi toiminut voidaan aina sulkea porukasta pois. Saarikivi kuvailee omaa ”korruptoituneisuuttaan” ja yliopiston käytäntöjä niin kyynisesti, että mielessäni käväisi, vaikuttiko tämä essee ehkä siihen, että Saarikiven määräaikaiselle professuurilleen Helsingin yliopistossa ei tullut jatkoaikaa.

Teos käy läpi tunnetut suomalaiset korruptiotapaukset, kuten Noppa, vaalirahajupakka ja Jari Aarnio. Työryhmä esittää kymmenen suositusta korruption torjuntaan. Niihin sisältyy muun muassa sidonnaisuuksien selkeä ilmoittaminen, lobbausrekisterin perustaminen, lahjusrikossäädännön terävöittäminen ja ilmiantajien eli ilmoittajien suojelu.

Kirjan ilmestymisen jälkeen on toki paljastunut uusia korruptiotapauksia. Ironisin lienee Valtion tarkastusviraston johtajan Tytti Yli-Viikarin tutkinta. Ylimmän menettelytapaelimen, korruptionvastaisuudesta vastaavan laitoksen johtajaa epäillään muun muassa lentomatkailuedun väärinkäytöstä sekä siitä, että hän junaili virkamiehelle kovapalkkaisen työsuhteen ilman työntekovelvoitetta. Katri Kulmuni hankki valtion varoilla kymmenientuhansien eurojen edestä valmennusta puolue-esiintymisiä varten. Huippupalkkaa nauttiva pääministeri Sanna Marin maksatti virka-asunnossa nautittuja aamupaloja veronmaksajilla, koska se oli maan tapa.

Venäjän reilu vuosi sitten aloittama hyökkäyssota Ukrainaan pakotti katkaisemaan joitakin liike-elämän suhteita. Ehkä se koituu lopulta hyödyksi, koska mitä korruptoituneemman vastapuolen kanssa ollaan tekemisissä, sitä vaikeampaa on itse yrittää täysin torjua korruptiota.

Eikö muuten olekin surkuhupaisaa, että kun joku jää kiinni väärinkäytöksistä, niin hänen automaattinen puolustuksensa on, että näinhän kaikki ovat tehneet tai että tämähän on niin vähäistä, että eikö toimittaja löydä mitään merkittävämpiä epäkohtia kuin tämä minun pikku asiani.

Tällainen kirja on vasta yksi askel, kuten tekijät toteavat. Suomessa olisi vielä paljon perattavaa. ” – – suomalaisen korporaatiokapitalismin rakenteita, suomalaisyritysten toimintaa ulkomailla, kaivosteollisuutta tai suurinta pääomakeskittymäämme, eläkeyhtiöitä. Niiden tutkiminen edellyttäisi paitsi pitkäjänteistä työtä myös mahdollisuutta tarkastella toimijoita sisältäpäin.”

Tekijät muistuttavat, että Suomella ei olisi varaa sinisilmäisesti uskoa asioiden olevan maassamme täysin kunnossa. Lakien noudattaminen muodostaa vasta hyvän hallinnon minimitason, ja liian luottavainen ja itsetyytyväinen asenne voi jopa jarruttaa korruptionvastaista työtä.

Jotain myönteistäkin on tapahtunut vuoden 2019 jälkeen: ilmiantajan suojaa koskeva ilmoittajansuojalaki tuli voimaan 1.1.2023. Monista EU-maista se puuttuu yhä. Laki mahdollistaa, että epäkohtia havaitseva voi kertoa epäilyistään, vaikkei hänellä olisikaan vahvoja näyttöjä korruptiosta. Keskisuurilla ja suurilla yrityksillä on nyt oltava kanava, johon kuka tahansa voi ilmoittaa väärinkäytösepäilyistä, ja yritysten on käsiteltävä tiedot ja tarvittaessa toimittava.

Taina

Soini hillotolpalla, Berlusconi poropizzalla

Yannick Lahti & Matti Mörttinen : Populismin anatomia (Into, 2023)

”Mitä tapahtuu sitten, kun populistipuolue nousee valtaan ja populistipoliitikoista tulee valtioiden ylimpiä päättäjiä? Kysymys liittyy elimellisesti pohdintaan siitä, onko populismi pelkästään pahasta vai onko siinä myös demokratialle tarpeellisia elementtejä.
Populismi ei itsessään ole minkään poliittisen liikkeen vihollinen tai yksiselitteisesti paha ilmiö. Sen luoma poliittinen ilmapiiri tai ajama valtapolitiikka ei ole kuitenkaan riskitöntä edes sen lievimmässä muodossaan.
Populistit voivat haastaa liberaalin demokratian ja hankaloittaa sen tarkoituksenmukaista toimintaa. Ylipäätään populismi ja populistit aiheuttavat kahtiajakoa, mikä vahvasti haittaa julkista poliittista keskustelua ja kykyä poliittisiin kompromisseihin ja päätöksentekoon.
Samanaikaisesti populistit saattavat aktiivisesti pyrkiä rajaamaan vähemmistöjen oikeuksia. Näin he voivat käyttää vaaleissa saatua mandaattiaan heikentääkseen oikeusvaltioperiaatetta, kuten lehdistönvapautta ja oikeuslaitosten riippumatonta toimintaa. Tätä olemme voineet todistaa EU:n sisällä Puolassa ja etenkin Unkarissa, jonka populistinen Fidesz-puolue on pääministeri Viktor Orbánin johdolla käytännössä muuttanut Euroopan unionin ensimmäiseksi diktatuuriksi. Orbán käytti koronaviruksen tuomia poikkeusoloja hyväkseen ajaakseen alas maan demokratian.”

Tutkija ja väitöskirjan populismista kirjoittanut Yannick Lahti sekä toimittaja ja tietokirjailija Matti Mörttinen ovat kirjoittaneet kihisevän ajankohtaisen kirjan. Sana populismi on taatusti kaikille tuttu. Vaalien alla ja niiden jälkeen media on ollut sitä sakeanaan, kun perussuomalaiset onnistuivat jälleen tarrautumaan vallan kammarien ovenpieleen. Kirja selkeyttää sitäkin, miksi hallituksen rakentaminen populistipuolueiden kanssa niin meillä kuin muualla on aina niin hankala rasti.

Populismi on terminä tuttu, mutta Lahden ja Mörttisen mielestä sitä yleensä käytetään väärin. Sitä helposti yksinkertaistetaan ja lähestytään vain hyvä-paha -jaottelun kautta. Kirjoittajien mielestä tämä on väärin ja naiivia, sillä populismi on laajempi ja monitahoisempi sosiokulttuurinen ilmiö. Populismiin kuuluu myös myönteisiä piirteitä. Sen kautta voivat päästä ääneen kansanryhmät, jotka muuten helposti jäävät huomiotta. Parhaimmillaan se saattaa selkeyttää poliittista kapulakieltä ja paljastaa kaksoisstandardeja muistuttamalla vastapuolta heidän puheidensa epäjohdomukaisuuksista muissa asiayhteyksissä.

Silti populismi on leikkimistä räjähdysherkän materiaalin kanssa. Tekijät pelkistävät populismin rautalankamallin. Politiikassa tietynasteinen vastakkainasettelu on oleellista. Populistit tekee vaarallisiksi se seikka, että heidän puheisiin ”meistä” ja ”heistä” sisältyy vahva arvolataus. He luovat ”me vastaan nuo” -asetelmia vaikka keinotekoisesti. Näin populistit pystyvät haluamissaan kysymyksissä määrittelemään hyvät, pahat ja ”aidon oikean kansan”, jota he ja vain he edustavat.

Populismin rakentamat jakolinjat tarkoittavat väistämättä sitä, että kansasta pitää aina poistaa tietty osa. Se voi olla eliitti, maahanmuuttajat, muun kieliset, eri uskontokuntiin kuuluvat jne. Jos populistinen vastakkainasettelu viedään huippuunsa, poliittinen päätöksenteko muuttuu todella hankalaksi käytännössä. Perussuomalaisten kannanotot viilensivät Suomessakin tehokkaasti eräiden puolueiden haluja ryhtyä heidän kanssaan minkäänlaiseen yhteistyöhön.
(Rkp:n Helsingin piirin puheenjohtaja Simon Granroth arvioi puolueensa mahdollista hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa Helsingin Sanomissa 21.4.2023, sivu A6, kirjoittaja Anni Keski-Heikkilä:
”Granroth puhuu myös siitä, miten perussuomalaiset ’retorisesti käsittelee ihmisarvoa’ ja erityisesti Rkp:hen liittyvänä seikkana vähemmistöjä Suomessa. Hän uskoo, että osalla kansanedustajista olisi henkilökohtaisella tasolla vaikeuksia tehdä hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa.
’Ihmiskuva on se, mikä eroaa arvopohjaisesti niin paljon, että näen hyvin epätodennäköisenä ja epämiellyttävänä tällaisen yhteistyön.'”)

Demokratian ja populismin lähtökohta on sama, kansa (demos ja populus). Ajatus on, että kansan pitää päättää ja hallita. Populismissa kansaa tosin käytetään vallan tavoittelun välineenä. Populistisessa tyylissä kansa esitetään suvereniteetin todellisena haltijana. Kansaan voidaan vedota useammalla tavalla. Se voi olla kaipuuta sydänmaahan, vanhoihin hyviin aikoihin tai viittauksena valtavirtaan. Niillä ilmaistaan populistien luontaisia taipumuksia olla oikean kansan puolella.

Sivut: 1 2