Kupla kimaltaa, poliittinen kupla kimaltaa

Puolueiden rakenteet ja jäsenistön verkostot / Ilkka Koiranen, Aki Koivula, Arttu Saarinen ja Pekka Räsänen (KAKS – kunnallisalan kehittämissäätiö, 2017)
Tutkimus löytyy kokonaisuudessaan julkaisijan sivulta (PDF-tiedosto>>>)

Taina esitteli joku aika sitten Anu Kantolan ja työryhmän kirjan Kahdeksan kuplan Suomi : yhteiskunnan muutosten syvät tarinat (”Rennot johtajat, tunnolliset sihteerit, vapautta arvostavat yrittäjät”). Tämä teos tarkastelee suurimpien puolueiden jäsenten ”kuplautumista”.

Kirja alkoi vilkkua tutkani näytöllä kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen. Kun hallitusohjelma oli valmistunut, hiukan ihmettelin miten ”suurimmaksi työväenpuolueeksi” jo nimetty Perussuomalaiset on voinut lähteä tuollaiseen työntekijöiden kuritukseen. Kuvittelin noiden puolueiden välillä olevan liian isoja näkemyseroja, kun vaalilupauksetkin vielä hämmensivät mieltä.

Hallituspohjan ei olisi kuitenkaan pitänyt yllättää. Samankaltainen kokoonpano syntyi vuoden 2015 eduskuntavaalien jälkeen. Silloin keskusta toimi kokoomuksen ja perussuomalaisten liimana, nyt sen tehtävän hoitaa RKP. Itse asiassa nuo vaalit antoivat sytykkeen tämän tutkimuksen tekemiseen Turun yliopistossa. Silloin julkisuudessa käytiin keskustelua ”punavihreästä kuplasta”. Keskustelussa kuultiin paikoin voimakkaita painotuksia puolueideologioista ja eri puolueiden kannattajien keskinäisistä suhteista. Eri väestöryhmien välisten rajanylitysten sanottiin vähentyneen.

”’Punavihreää kuplaa’ koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmeni konkreettisesti ihmisryhmien välisten sosiaalisten kanssakäymisten vähentyminen. Keskustelun voidaankin nähdä kytkeytyvän tutkimuksiin, joiden mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa eri ryhmät eivät jaa keskenään enää samoja kokemuksia.”

Tutkimuksen tekijöiden mukaan yhteiskunnan pirstaloituminen on vaikuttanut poliittisten puolueiden välisiin rintamalinjoihin. Kansalaisten etääntyminen toisistaan luo tilaa uudenlaiselle verkostoitumiselle, etenkin uusille puolueille ja puoluepolitiikkaan eri tavoin kiinnittyville poliittisille liikkeille. Kuitenkin verrattain vähän on selvitetty, minkälaisista kansalaisista suomalaiset suurimmat puolueet rakentuvat ja mitä tahoja puolueiden jäsenet edustavat.

Tämä tutkimus on aineistoiltaan ainutlaatuinen myös kansainvälisesti arvioituna. Vastaavaa yli 12 000 puoluejäsenvastaajan vertailuaineistoa ei ole kerätty Suomessa koskaan aikaisemmin. Siinä selvitettiin kuuden suurimman eduskuntapuolueen jäsenrakenteita ja jäsenten sosiaalisia verkostoja. Kysely kohdistettiin Keskustan, Kokoomuksen, Perussuomalaisten, SDP:n, Vihreiden sekä Vasemmistoliiton jäseniin.

Tutkijat kiinnittivät huomion jäsenten yhteiskunnalliseen asemaan, lähiverkostoihin sekä laajempiin yhteiskunnallisesti merkittäviin verkostoihin.Vastauksia etsittiin siihen, missä määrin puolueet ovat samankaltaisia keskenään ja missä suhteessa niiden väliltä on löydettävissä merkittäviä eroja. Lisäksi tekijät esittävät tulkintoja siitä, ovatko joidenkin puolueiden muodostamat kuplat todellisia.

Usein väitetään, että puolueet ovat samankaltaistuneet. Tutkimuksessa löydettiin edelleen intressipohjainen jako puolueiden välillä. Selkeämmin se paikannettiin vanhoihin puolueisiin, kuten keskustaan, kokoomukseen ja sosialidemokraatteihin.

”Uudemmissa puolueissa ei ole yhtä voimakkaita sidoksia taloudelliseen pääomaan tai ammatilliseen asemaan kuin perinteisissä puolueissa, minkä vuoksi esimerkiksi perussuomalaisten intressiryhmiä on
hankalampi tunnistaa vanhoihin puolueisiin verrattuna. Myöskään vihreiden osalta ei ole löydettävissä voimakasta intressiryhmiin samastumista. Perinteisten taloudellisten intressiryhmien sijaan vihreät ovat puolueena voimakkaimmin organisoituneet kulttuuri- ja luontoarvojen puolustajina sekä kulutuskeskeisyyden kritisoijina.”

Politiikassa on 1980-luvulta lähtien korostettu yhä enemmän arvojen merkitystä. Puolueet on perinteisesti sijoitettu sosioekonomisten tekijöiden perusteella vasemmisto-oikeisto-akselin ympärille. Nykyään ehdokkaat kartoitetaan myös sosiokulttuurisesti arvoliberaali-konservatiivi-akselille.

Tutkijat esittelevät mm. Arend Lijphartin jaottelun seitsemästä ristiriitaulottuvuudesta, jotka jäsentävät poliittista järjestelmää :
1) sosioekonominen ulottuvuus,
2) uskonnollinen ulottuvuus,
3) kulttuuris-etninen ulottuvuus,
4) keskusta-periferinen ulottuvuus,
5) hallitsemistavan tukemiseen liittyvä ulottuvuus,
6) ulkopoliittinen ulottuvuus ja
7) materialistisiin ja postmaterialistisiin arvoihin liittyvä ulottuvuus.

”Suomalaisittain erityisen merkittävänä edellä mainituista voidaan pitää edelleen sosioekonomista ristiriitaulottuvuutta, joka erottelee puolueita perinteisellä vasemmisto-oikeisto-akselilla. Suomessa olennainen ulottuvuus on ollut myös keskusta-periferia-ulottuvuus, joka jaottelee puolueita kaupunkialueiden ja maakuntien etujen ajajina. Kuutta suurinta puoluetta tarkasteltaessa merkittävinä voidaan pitää myös Lijphartin jaottelun kolmea viimeisintä ulottuvuutta, jotka ovat korostuneet päivänpolitiikassa ja poliittisissa jaoissa erityisesti kuluvan vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi perussuomalaisten kannatuksen kasvu on useissa eri keskusteluissa kytketty näihin ulottuvuuksiin. Eliitin vastustaminen, EU:n kritisoiminen ja perinteisten arvojen vaaliminen kuuluvat puolueen keskeisiin poliittisiin agendoihin.”

Puolueet eivät edusta yksittäisiä ulottuvuuksia. Ne limittyvät eri ulottuvuuksien yli ja muodostavat muiden puolueiden kanssa rintamalinjoja erilaisille ulottuvuuksille. Tutkijoita kiinnosti, miten puolueiden jäsenet ovat yhteydessä muihin puolueisiin: kuinka paljon puoluejäsenet tekevät yhteistyötä muiden puolueiden kanssa, minkä puolueen he kokevat toiseksi tärkeimmäksi oman puolueen jälkeen ja miten jäsenten liikehtivät yli puoluerajojen.

Tarkastelun tuloksena puolueiden suhteista ja sympatioiden suunnasta syntyi kuvio, joka osoitti todeksi kuplateoriat. Punavihreän kuplan vähintään yhtä vahva vastapooli on konservatiivinen kupla.

Kuva: Puolueiden jäsenten kokema läheisyys muihin eduskuntapuolueisiin

Tulosten perusteella ”vajaa viidesosa perussuomalaisten jäsenistä ilmoitti läheisimmäksi toiseksi puolueeksi keskustan ja myös kokoomuslaisista kolmasosa ilmoitti läheisimmäksi toiseksi puolueeksi keskustan. Kokoomuslaiset eivät kuitenkaan osoita korkeaa läheisyyden tunnetta perussuomalaisia kohtaan, kun taas perussuomalaisista merkittävä osa koki kokoomuksen läheiseksi. Kaikkiaan perussuomalaiset näyttäytyvät puolueena, joka ei ole erityisen läheinen muille puolueille. Keskustastakin alle viidesosa kokee perussuomalaiset läheisimmäksi toiseksi puolueeksi. Lisäksi huomionarvoista on, että perussuomalaiset eivät koe itsekään olevansa kovin lähellä muita eduskuntapuolueita. Lähes neljännes perussuomalaisten jäsenistä tuntee toiseksi läheisimmän puolueen tulevan eduskunnan ulkopuolelta.”

Sivut: 1 2

Kirpeätä lääkettä vasemmiston vaivoihin

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos 2008)


"Liiallinen takertuminen siihen, mitä vasemmiston historiallisista saavutuksista on menetetty, on demoralisoivasti painamassa unohduksiin sen kaiken, mitä ei ole menetetty ja mikä on yhä puolustamisen arvoista."

Tommi Uschanov, vasemmistohenkinen ajattelija, huomasi reilut 15 vuotta sitten, että yhteiskunnassa oli tapahtumassa kiintoisa ilmiö. Kansalaisten arvot ja mielipiteet vastasivat monelta osin vasemmistopuolueiden esittämiä ajatuksia. Silti noiden puolueiden kannatus oli laskemassa historiallisen alhaiselle tasolle. (Äsken käydyt vaalit osoittavat, että tilanne on heidän kannalta tuostakin vielä heikentynyt.) Onko kapitalismin tuhovoima vain niin kova, että vasemmisto ei mahda sille mitään?

Kun kritiikki suunnataan poliittisiin vastustajiin, se voidaan tulkita tarkoitushakuiseksi mustamaalaukseksi. Uschanov pyrkii tuulettamaan ikään kuin sisältä päin vasemmistoaatteita. Hän haluaa samalla säilyttää tietyn ajattelijan etäisyyden, kun hän lukee madonlukuja järjestöjyrälle, "keski-ikäiselle hyvinsyöneelle paperityöläiselle". Hänen mielestään sellainen kuva ainakin tosikkomaisesta ja ukkoutuneesta sosialidemokratiasta oli tuohon aikaan vallalla.

Tommi Uschanovin pamfletissa löytyy yhdeksän teesiä, joissa hän ruotii, mikä hänen mielestään on vialla vasemmistolaisessa ajatus- ja asennemaailmassa. Hän pohtii myös hieman, miten viestiä voisi päivittää, jotta se paremmin tavoittaa yleisön. Otsikot ovat lievästi sanottuja haastavia. Niiden perusteella vasemmistolta esimerkiksi puuttuu psykologinen pelisilmä, se on liittoutunut vastustajiensa kanssa oudoilla tavoilla, vasemmisto ei jätä ihmisiä rauhaan eikä se tunne kapitalismin historiaa.

Kolmannessa teesissään Uschanov kirjoittaa estetiikan merkityksestä. Hän lainaa viestintätutkija Barry Brummettia, joka kirjoittaa miten ihmiset saattavat hyväksyä symbolisen muodon sen formaalisen vetovoiman vuoksi tutkimatta krittisesti sen sisältöä. Uschanov epäilee oikeiston saavan kohtuuttoman kilpailuedun, kun se ymmärtää tämän. Koska sen oma esteettinen pinta on niin kaunis, se saa anteeksi myös sen, että tekee niin rumaa politiikkaa.

Taiteet ja kauneus eivät saa olla jotakin, johon on varaa vasta sitten, kun kaikki muut asiat on järjestetty kuntoon. Taiteet esittävät haasteen ajatukselle, että politiikka tietää, mitä todellisuus on, ja että tuo tieto on täydellisesti edustettuna poliittisissa instituutioissa (Denis Donoghue). Ne voivat lisäksi aktivoida motivaatioita, jotka lepäävät olemassa olevien poliittisten asenteiden taustalla. Politiikkaa luonnehditaan myös mahdollisuuksien taiteeksi. Kauneus on tapa pitää mahdoton niin todellisena, että politiikka ei voi olla sitä huomaamatta.

Neljäs teesi on erityisen vakava: Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään. Vasemmisto on ollut kyvytön hälventämään historiallisen kokemuksen aiheuttamaa epäluuloa. Elämä kapitalismissa on - toistaiseksi - enemmistölle mukavaa. Uschanovin mielestä tärkein yksittäinen syy sille, miksi kapitalismia ei vieläkin ankarammin haastettu kylmän sodan aikana, oli se huono julkisuuskuva, jonka Itä-Euroopan reaalisosialismi antoi koko sosialismin ajatukselle. Se kun oli kapitalismiin verrattuna vielä huonompi vaihtoehto.

Nettipalstoilla vallitsee edelleen vahva vihamielisyys kaikkea vasemmistolaiseen vivahtavaakin kohtaan. Kommentteja perustellaan aivan käsittämättömillä uskomuksilla ja noilla vanhoilla synneillä. Uschanovin mielestä tällaiseen ei juuri ole aihetta:

"Kaikkien poliittisten liikkeiden ikuisena ongelmana on se, miten karkottaa keskuudestaan yksilöt, jotka ovat tunkeneet mukaan vain siksi, että liikkeet tarjoavat niin sopivan kukoistusympäristön juuri sille luonnehäiriölle, josta he kärsivät."

Sivut: 1 2