Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos 2008)
"Liiallinen takertuminen siihen, mitä vasemmiston historiallisista saavutuksista on menetetty, on demoralisoivasti painamassa unohduksiin sen kaiken, mitä ei ole menetetty ja mikä on yhä puolustamisen arvoista."
Tommi Uschanov, vasemmistohenkinen ajattelija, huomasi reilut 15 vuotta sitten, että yhteiskunnassa oli tapahtumassa kiintoisa ilmiö. Kansalaisten arvot ja mielipiteet vastasivat monelta osin vasemmistopuolueiden esittämiä ajatuksia. Silti noiden puolueiden kannatus oli laskemassa historiallisen alhaiselle tasolle. (Äsken käydyt vaalit osoittavat, että tilanne on heidän kannalta tuostakin vielä heikentynyt.) Onko kapitalismin tuhovoima vain niin kova, että vasemmisto ei mahda sille mitään?
Kun kritiikki suunnataan poliittisiin vastustajiin, se voidaan tulkita tarkoitushakuiseksi mustamaalaukseksi. Uschanov pyrkii tuulettamaan ikään kuin sisältä päin vasemmistoaatteita. Hän haluaa samalla säilyttää tietyn ajattelijan etäisyyden, kun hän lukee madonlukuja järjestöjyrälle, "keski-ikäiselle hyvinsyöneelle paperityöläiselle". Hänen mielestään sellainen kuva ainakin tosikkomaisesta ja ukkoutuneesta sosialidemokratiasta oli tuohon aikaan vallalla.
Tommi Uschanovin pamfletissa löytyy yhdeksän teesiä, joissa hän ruotii, mikä hänen mielestään on vialla vasemmistolaisessa ajatus- ja asennemaailmassa. Hän pohtii myös hieman, miten viestiä voisi päivittää, jotta se paremmin tavoittaa yleisön. Otsikot ovat lievästi sanottuja haastavia. Niiden perusteella vasemmistolta esimerkiksi puuttuu psykologinen pelisilmä, se on liittoutunut vastustajiensa kanssa oudoilla tavoilla, vasemmisto ei jätä ihmisiä rauhaan eikä se tunne kapitalismin historiaa.
Kolmannessa teesissään Uschanov kirjoittaa estetiikan merkityksestä. Hän lainaa viestintätutkija Barry Brummettia, joka kirjoittaa miten ihmiset saattavat hyväksyä symbolisen muodon sen formaalisen vetovoiman vuoksi tutkimatta krittisesti sen sisältöä. Uschanov epäilee oikeiston saavan kohtuuttoman kilpailuedun, kun se ymmärtää tämän. Koska sen oma esteettinen pinta on niin kaunis, se saa anteeksi myös sen, että tekee niin rumaa politiikkaa.
Taiteet ja kauneus eivät saa olla jotakin, johon on varaa vasta sitten, kun kaikki muut asiat on järjestetty kuntoon. Taiteet esittävät haasteen ajatukselle, että politiikka tietää, mitä todellisuus on, ja että tuo tieto on täydellisesti edustettuna poliittisissa instituutioissa (Denis Donoghue). Ne voivat lisäksi aktivoida motivaatioita, jotka lepäävät olemassa olevien poliittisten asenteiden taustalla. Politiikkaa luonnehditaan myös mahdollisuuksien taiteeksi. Kauneus on tapa pitää mahdoton niin todellisena, että politiikka ei voi olla sitä huomaamatta.
Neljäs teesi on erityisen vakava: Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään. Vasemmisto on ollut kyvytön hälventämään historiallisen kokemuksen aiheuttamaa epäluuloa. Elämä kapitalismissa on - toistaiseksi - enemmistölle mukavaa. Uschanovin mielestä tärkein yksittäinen syy sille, miksi kapitalismia ei vieläkin ankarammin haastettu kylmän sodan aikana, oli se huono julkisuuskuva, jonka Itä-Euroopan reaalisosialismi antoi koko sosialismin ajatukselle. Se kun oli kapitalismiin verrattuna vielä huonompi vaihtoehto.
Nettipalstoilla vallitsee edelleen vahva vihamielisyys kaikkea vasemmistolaiseen vivahtavaakin kohtaan. Kommentteja perustellaan aivan käsittämättömillä uskomuksilla ja noilla vanhoilla synneillä. Uschanovin mielestä tällaiseen ei juuri ole aihetta:
"Kaikkien poliittisten liikkeiden ikuisena ongelmana on se, miten karkottaa keskuudestaan yksilöt, jotka ovat tunkeneet mukaan vain siksi, että liikkeet tarjoavat niin sopivan kukoistusympäristön juuri sille luonnehäiriölle, josta he kärsivät."
George Orwell: Sinä ja atomipommi : kirjoituksia 1940-luvulta. Suomentanut Timo Hännikäinen. Kiuas kustannus 2021.
Vaikka George Orwell tunnetaan parhaiten poliittisista allegorioistaan Eläinten vallankumous ja Vuonna 1984, niin monien mielestä valtaosa hänen parhaasta tuotannostaan koostuu esseistä ja sanomalehtiartikkeleista. Ne julkaistiin vuonna 1968 neliosaisena teoksena The Collected Essays, Journalism and Letters, jota pidetään Orwelliin pääteoksena.
Valikoima sisältää kirjoituksia Orwellin kypsimmältä kaudelta, ajanjaksolta jota dominoivat toinen maailmansota ja alkava kylmä sota. Esseissä otetaan kantaa kirjoittajien ja kaikkien ajattelevien ihmisten ajattelun- ja sananvapauteen, sodan uhkaan ja kylmään sotaan, erittäin kaukokatseisessa, visionäärisessä hengessä.
Suomentaja Timo Hännikäinen toteaa esipuheessaan Orwellin kääntämisen olevan verraten vaivatonta, koska Orwell tietoisesti pyrki mutkattomaan tyyliin välttäen sanaleikkejä ja monitulkintaisia käsitteitä mottonaan ”hyvä proosa on kuin ikkunalasi.” Hän kavahti löysää, sameaa tyyliä, kulahtaneita kielikuvia ja sananparsia. Hän myös korosti ajattelun ja kielen liittoa: ajattele selkeästi, kirjoita selkeästi.
Essee Politiikka ja englannin kieli käsittelee juuri tätä puolta. Orwell esittää viisi katkelmaa ajankohtaisista kirjoituksista havainnollistamaan ”monia niistä henkisistä paheista joista tällä hetkellä kärsimme”. Sitten hän ruotii esimerkit ja antaa muutaman neuvon parempaan kirjoittamiseen. Hän inhoaa verbaalisia puujalkoja, jotka säästävät soveliaiden verbien ja substantiivien etsimisen vaivalta ja lisäävät tekstiin massaa, kuten tehdä toimintakyvyttömäksi, kääntyä vastaan, osoittautua sopimattomaksi, esittää keskeistä osaa, tehdä itsensä tunnetuksi, palvella päämäärää.
Tähän voisi suomalaisittain lisätä lähteä-verbin, josta on oudosti tullut nasevampien verbien vastine: lähteä ehdokkaaksi, lähteä liikkeelle, lähteä rakentamaan jne.
Orwellin ohjeet laadukkaamman kielen tuottamiseen pätevät suomen kieleenkin, esimerkiksi älä käytä passiivia kun voit käyttää aktiivia äläkä käytä vieraskielistä ilmausta, tieteellistä termiä tai ammattislangin sanaa, jos sille löytyy jokapäiväinen vastine.
Orwell toteaa, että poliittinen kieli on ”suunniteltu saamaan valheet kuulostamaan tosilta, tekemään murhista kunniallisia ja antamaan silkalle hölynpölylle kiinteyden tuntua”. Näinä valeuutisten aikoina tämä on hyvä muistaa. Esiin nousee myös kaksoisnegatiivi, usein tarpeettomasti käytetty. Itsekin olen tätä suomalaisissa teksteissä ihmetellyt: eikö kannata sanoa hän on toiveikas sen sijaan, että sanoo hän ei ole epätoivoinen. Orwell antaa esimerkkilauseen, jonka avulla voi ”parantaa itsensä” kaksoisnegatiivista: A not unblack dog was chasing a not unsmall rabbit across a not ungreen field (koira, joka ei ollut epämusta, jahtasi jänistä, joka ei ollut epäpieni, pitkin peltoa, joka ei ollut epävihreä).
Erittäin kiinnostava on kirjan avausessee, Hitlerin ”Taisteluni”, julkaistu New English Weeklyssä maaliskuussa 1940. Kyseessä on laajempaan katsantoon sidottu lyhyt analyysi surullisenkuuluisasta kirjahirviöstä vaiheessa, jolloin Saksa kävi sotaa Englantia vastaan mutta ei vielä Neuvostoliittoa vastaan. Orwell lienee harvoja, jotka tajusivat Hitlerin menestyksen salaisuuden: marttyyrinä, pyhää tehtävää täyttävänä miehenä esiintymisen sekä ihmisten vaistoihin ja isänmaallisuuteen vetoamisen ynnä Hitlerin persoonan vetovoimaisuuden. Hitler ei luvannut hauskaa ja helppoa elämää, vaan kamppailua, vaaraa ja kuolemaa, ja sehän tehosi.
”Siitä saakka kun hän nousi valtaan – sitä ennen olin kaikkien muiden tavoin haksahtanut luulemaan, ettei hänellä ole merkitystä – olen ollut sitä mieltä, että varmasti tappaisin hänet jos pääsisin riittävän lähelle, mutten kykene tuntemaan häntä kohtaan henkilökohtaista vihamielisyyttä. Totuus on, että hänessä on jotakin syvästi vetoavaa.”
Sitten ydinaseisiin, kylmään sotaan ja Orwellin visionäärisyyteen. Kokoelman nimiessee Sinä ja atomipommi julkaistiin Tribune-lehdessä lokakuussa 1945, vain muutamia kuukausia tuhoisien Japaniin kohdistuneiden pommi-iskujen jälkeen. Kirjoitus alkaa satiirisesti: ”Ottaen huomioon kuinka todennäköisesti se räjäyttää meidät kaikki kappaleiksi seuraavien viiden vuoden sisällä, atomipommi ei ole herättänyt niin paljon keskustelua kuin olisi voinut odottaa.”
Orwell toteaa sivilisaation historian olevan aseiden historiaa, ja että niin kauan, kuin keskeiset aseet ovat halpoja ja kaikkien ulottuvilla, ”on tavallisella kansalla mahdollisuuksia”. Sotatekniikan kehittyessä köyhemmät maat jäävät jälkeen. Mutta ydinase on täysin lamauttava pelote, joka muuttaa koko ihmiskunnan mielenmaiseman.
Kirjoitushetkellä vuonna 1945 oli Orwellin arvion mukaan vain kolme suursotaan kykenevää valtiota ”ja lopulta kenties vain kaksi”. Lisäksi ounasteltiin, että maapallon pinta-ala lohkoutuisi kolmeksi suureksi imperiumiksi, joista kukin olisi omavarainen ja joista kutakin hallitsisi ”johonkin valepukuun verhoutunut oligarkia”.
Tässä se mentaalinen muutos: kun valta keskittyy todella harvojen käsiin, niin pienen ihmiset mahdollisuudet kapinoida käyvät olemattomiksi. Orwell kantoi huolta riistettyjen ihmisten ja alistettujen kansojen asemasta.
”Emme kenties etene kohti yleistä romahdusta, vaan antiikin orjaimperiumien kauhistuttavaa vakautta.” Orwell kysyy, millainen maailmankatsomus, uskomusjärjestelmä ja yhteiskuntarakenne vallitsee valtiossa, joka on ”samaan aikaan voittamaton ja jatkuvassa ’kylmän sodan’ tilassa naapureidensa kanssa”?
Esseen kirjoittamisen aikoihin maailmassa oli yksi ydinasevaltio, Yhdysvallat. Tällä hetkellä ydinaseita on Yhdysvaltojen lisäksi hallussaan ainakin seuraavilla valtioilla: Venäjä, Iso-Britannia, Ranska, Kiina, Pohjois-Korea, Intia, Pakistan ja Israel. Toisin kuin Orwell oletti, ydinaseet eivät keskittyneet ”vain” kolmelle valtakeskittymälle, mutta se lienee laiha lohtu. Tätä kirjoitettaessa (maaliskuussa 2022) Venäjän hyökkäystä Ukrainaan on kestänyt kolme ja puoli viikkoa, ja Venäjä on uhkaillut ydinaseellaan. On vaikea nähdä, että ydinaseiden ylläpitämä kauhu voisi mitenkään väistyä muuten kuin globaalilla päätöksellä, että kaikki järjettömän kalliit ydinaseet puretaan ja poistetaan. Näin jopa tehtiin Etelä-Afrikassa. Mutta suostuisivatko Pohjois-Korean, Kiinan ja Venäjän diktaattorit? Pitäisi tapahtua ihmeitä.
Kannattaa lukea myös, miten loistokkaasti Orwell käsittelee Leo Tolstoin vuoden 1903 kummallisen pamfletin, joka kohdistui Shakespearen näytelmiä vastaan (Lear, Tolstoi ja narri). Miksi Shakespeare herätti Tolstoissa ”vastustamatonta inhoa ja ikävyyttä”? Siksi, että Tolstoi itse luopui maailmasta, ei viihtynyt valintojensa kanssa ja päätti sitten kostoksi yrittää teilata Shakespearen, tuon älyn, kujeilun ja elämänilon mestarin. Venäläisen kestämättömän argumentoinnin draaman englantilaista suurmiestä vastaan Orwell perkaa rivi riviltä niin, että sitä on ilo lukea.
Timo Hännikäisen hieno esipuhe päivittää Orwellin merkityksen ja ajankohtaisuuden 2020-luvulle. Ulkoasultaan sopivasti retrohenkinen, miellyttävä teos täydentää vuonna 1984 ilmestynyttä Orwell-valikoimaa Kun ammuin norsun ja muita esseitä. Aarrearkku-arvioni kyseisestä esseekokoelmasta voit lukea tästä.
Voisimme vaikkapa nykyisten woke-paineiden alla miettiä Orwellin määritelmää älyllisestä vapaudesta, se sopii myös peilattavaksi totalitarismin (joka Orwellin mukaan pikemminkin luo historiaa kuin tutkii sitä) levittämiä valeuutisia vastaan: ”Älyllinen vapaus tarkoittaa vapautta kertoa näkemänsä, kuulemansa ja tuntemansa ilman velvoitetta sepittää kuvitteellisia havaintoja ja tunteita.”
”Yhdellä ainoallakin tabulla voi olla kokonaisvaltaisen rampauttava vaikutus mieleen, sillä on aina olemassa vaara, että mikä tahansa vapaasti seurattu ajatus johtaa kielletylle alueelle. Tämän vuoksi totalitarismin ilmapiiri on kuolettava kenelle tahansa proosakirjailijalle …”
Tässä oli luonnollisesti vain osa kirjan seitsemäntoista esseen runsaasta sisällöstä. Orwellin aiheita ovat myös muun muassa hyvät huonot kirjat, englantilaisuuden syvin olemus, Swiftin Gulliverin retkien piilomerkitykset ja kirjojen ostamisen filosofia.
Tainan ja Tommin aarrearkku 