Kalevalan hyvät, pahat ja rumat

Kalevalan hyvät ja hävyttömät / toimittaneet Ulla Piela, Seppo Knuutila, Tarja Kupiainen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999)

”Kalevala on monessa mielessä maskuliinisen näkökulman leimaama: sen pohjana olevaa sankariepiikkaa on esitetty vahvasti miehen suulla ja miehen mielen läpi, sen on myös mies taltioinut. Myös Kalevalasta kirjoittaneet, sitä tulkinneet ja tutkineet, sekä sen esittämisestä ja kuvaamisesta meritoituneet taiteilijat ja säveltäjät ovat olleet pääsääntöisesti miehiä aivan viime vuosikymmenille asti. Siksi naiset ovat jääneet verrattain sivullisiksi sekä itse eepoksessa että sitä käsittelevissä tutkimuksissa ja taideteoksissa.”

Sinikka Vakimo artikkelissaan Louhi – sopimaton nainen?

JP Koskisen Kalevanpoikien kronikka [esittely blogissa] oli mainio muistutus itselleni oman Kalevala-tietämykseni ohuudesta. Koska kärsivällisyys ei riitä alkuteoksen kahlaamiseen, on tartuttava sen selitysteoksiin. Kalevalan hyvät ja hävyttömät on monipuolinen katsaus kansalliseepoksemme eri teemoihin ja henkilöihin. Nykytutkijoiden tulkinnat avaavat sitä virkistävän tuoreesta näkökulmasta. Kirjan toimittajien toive on tuoda ”Kalevala lähemmäksi kansamme niitäkin piirejä, jotka ovat siitä vieraantuneet”. Tekijöiden mielestään Kalevalaa ei voi haudata, koska sen henkilöhahmot ajattelevat meissä edelleen myyttien tapaan. Kirjasta tehdyt visualisoinnit ovat myös osa kollektiivista mielikuvastoamme.

Televisiosarjasta Rauta-aika syntyi aikanaan melkoinen keskustelu. Stig Söderholm kirjoittaa aiheesta luvussa Rauta-ajan hauraat sankarit. Kielteisten kannanottojen taustalla oli kansallisen retoriikan kautta rakentunut lukutapa. Kalevalaa on pidetty kansallisena monumenttina ja yhtenäisenä eepoksena. Sen henkilöiden nähdään edustavan jollain tavoin suomalaisuuden henkistä perintöä. Tällainen nationalistinen tulkintakehys on 1800-luvulta lähtien elänyt harvinaisen voimakkaasti, joten ei ole yllättävää, että irrottautuminen kansallisesta tulkintatavasta ei onnistunut vielä 1980-luvulla. Nykyään tuota tulkintaa ja sen kuvastoa on alettu haastaa. Me Too -kampanjan tiimoilta Ateneumilta vaadittiin jo selitystä Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin esilläolosta [artikkeli Ilta-Sanomissa 5.2.2018].

Kalevalan hyvät ja hävyttömät sisältää kaikkiaan 17 artikkelia eri kirjoittajilta. Ne on ryhmitelty kolmeksi kokonaisuudeksi:
     Luonteet eeppisellä näyttämöllä
     Perikuvien muunnelmia
     Naisia toisin silmin

Artikkelien pituus vaihtelee, samoin kirjoittajien ote. Esimerkiksi teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Pirkko Kurikka kirjoittaa hyvin henkilökohtaisen kokemuksen Kalevala-aiheisen teatteriesityksen valmistelusta. On kiinnostavaa lukea miten näyttelijä omaksuu roolihahmonsa ja millaisia vaikutuksia se voi saada aikaan (Mitä Ainon muori minulle opetti) .

Henkilöhahmoja tieteellisemmin lähestyvät artikkelit ovat myös kiehtovia. Professori Anna-Leena Siikala valaisee perusteellisesti Väinämöisen luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia. Myyttisen sankarin piirteitä voidaan kutoa nykyäänkin vaikkapa poliittisten johtajien hahmoon (Väinämöinen – poliittinen johtajuus ja myyttinen ajattelu).

Kalevalan kokoajan Elias Lönnrotin hahmo vilahtaa monessa artikkelissa. Kalevalan suhde kansanrunoihin on mietityttänyt tutkijoita oikeastaan eepoksen synnystä alkaen. Itse asiassa Lönnrotin oma kantakin vaihteli. Aluksi hän piti eeppisiä runoja myyttisinä. Kokoamistyön edistyessä hänen kantansa alkoi muuttua. 1835 ilmestyneen Kalevalan esipuheessa hän katsoo runojen perimmältään kuvaavan Suomen varhaisinta historiaa. Koska virallista historiankirjoitusta ei tuolloin vielä juuri ollut, kansanrunoudesta tuli merkittävä tiedon lähde. Kalevala tarjosi maamme muinaishistoriaa kaikille hyväksyttävässä muodossa.

Lönnrot havaitsi myös, miten runonlaulajat saattoivat muokata eri tapahtumien juonenkulkua. Tämä ilmeisesti rohkaisi häntäkin tekemään isoja rakenteellisia ratkaisuja kokonaisuuteen. Kalevalan kertomukset Ainosta ja Lemminkäisestä sisältävät aiheita useista eri runoista.

”Lemminkäisen ympärille luotu kirjallinen kaunomaalailu oli luonnollisesti sidoksissa aikansa romanttiseen henkeen. Joka tapauksessa Lönnrotin käsitykset Lemminkäisen sankaruudesta johtivat siihen, että hän yhdisti alkuperäisissä runoissa useaan henkilöhahmoon liitettyjä aihelmia Lemminkäiseen. Näitä ovat etenkin Ahti Saarelaisesta kertovat runot ja Kaukamoisen eli Kaukomielen nimiin liitetyt runoaiheet sekä Hiiden hirven hiihdäntä, jonka sankarina Lemminkäinen toisinaan esiintyi. Myös eri laulajilta kerätyissä muistiinpanoissa Lemminkäinen esiintyy monien runojen päähenkilönä. Lemminkäinen täydensi myös eepoksen pääsankareiden, Väinämöisen ja Ilmarisen henkilöhahmoja ja luonnekuvia.”

Lauri Harvilahti ja Elina Rahimova artikkelissa Lieto Lemminkäinen – seikkailunhaluinen rehvastelija vai myyttinen sankari?

Naistutkimuksen esiinmarssin myötä on alettu arvioida tarkemmin Lönnrotin näkemystä. On herännyt kysymys, missä määrin hänen oma näkemyksensä on vaikuttanut naistyyppien muotoutumiseen ja miten se on eronnut kalevalaisen kansanrunouden ja mytologian naiskuvista. Kun Lönnrot virtaviivaisti kansallisen sankarieepoksen juonta, hän samalla tuli ohentaneeksi alkuperäisrunojen naishahmojen persoonaa. Etualalle tuli itsensä voittaminen ja päämääräsuuntautunut miehinen toiminta. Kirjassa siteerataan muutamaan otteeseen Patricia E. Sawinia, jolla on paljon sanomista siitä, miten naiset ovat joutuneet maksamaan Lönnrotin dramaturgisista ratkaisuista.

Tutkija Arto Jokisen artikkeli Naisia tohtori Lönnrotin leikkauspöydällä päättää kirjan ja käsittelee kyseistä aihetta. Siinä Arto Jokinen kysyy potiko Lönnrot naisvihaa vai Sawin miesvihaa. Jokinen tarkastelee kahta keskeistä hahmoa Louhea sekä Ainoa, ja millainen miesnäkökulma heidän kohtalostaan ja heitä koskevasta tekstistä paljastuu. Eepos heijastaa väistämättä 1800-luvun lopun suomalaista arvomaailmaa.

”Kalevalan Aino-runoelma sisältää yhtäältä idealisoidun naiskäsityksen, jonka mukaan naisen tulee alistua ensin vanhempiensa ja sitten miehen tahdon alaisuuteen. Naiseen liittyviä positiivisia luonteenpiirteitä ovat passiivisuus ja alistuminen. Toisaalta runoelmaan sisältyy opetus, että näitä passiivisia objekteja tulee kohdella oikein. Vaikka Aino kostaa Väinämöiselle pilkkaamalla tätä, runo ei kyseenalaista miehen omistusoikeutta naiseen.
Sawin esittää artikkelissaan, että Lönnrot käytti ’naishahmoja oikeuttamaan, tukemaan ja kehystämään miesten toimintoja’. Ainon kohtalo tukee tutkijan tätä väitettä. Jo yksistään runoelman paikan vaihtuminen vanhan ja uuden Kalevalan välillä viittaa tähän.”

Vuonna 1849 ilmestyi ns. Uusi Kalevala, johon Lönnrot oli tehnyt merkittäviä muutoksia Kalevalan ensimmäiseen painokseen verrattuna. Sampo-myytin asema tuli nyt korostuneesti esille, kun Ainon hukkuminen tapahtui kirjan alkupuolella. Se perusteli paremmin, miksi Väinämöinen joutui lähtemään etsimään uutta morsianta Pohjolasta. Kalevalan hyvät ja hävyttömät paljastaa myös tekijät, miksi tietäjä Väinämöinen oli niinkin onneton tapaus silloisilla avioliittomarkkinoilla. Kirja saa lukijan väkisinkin ihmettelemään miten merkillisen rakkaudeton koko eepos itse asiassa onkaan.

Joten jos Kalevala yhtään kiinnostaa, niin tämä kirja on mainio johdanto siihen. Lukemisen arvoinen on jo pelkästään Louhen osaksi tullut maineen vuoristorata. Ensin hänen roolinsa oli kirjallisuudessa käytetty vihollishahmon arkkityyppi. Akseli Gallen-Kallelan maalaama Louhea kuvaava hirviö tuonpuoleisesta saa edelleen kylmät väreet aikaan. Myöhemmin Louhen arvo tunnustettiin ja hänestä tuli muun muassa Kalevalaisten Naisten Liiton vertauskuvallinen esiäiti.
Loppukaneettina voi mainita, että myös me, aikaansaapia naisia arvostavat kuopiolaiset, ymmärrämme kunnioittaa sampo-ajatuksen keksijää. Kalevalan juhlavuonna 1985 Louhi sai patsaan pääkirjastomme eteen.

Tommi

Kaksi miestä, nainen ja ase

Kirjan 1. painoksen kansi

Juhani Peltonen : Kolme : romaani (2. painos. WSOY, 1981)

Rasko Palatsi, taiteilija, 26 vuotta:

”      – Ei. Mä olen yrittänyt tehdä töitä. On niin pirusti. Joo. Kaikenlaista. En koko viikkoon. Ei ole hintaakaan oikein tällä hetkellä. Hermot alustavasti kireellä. Oli puhelin irti seinästä. Sellainen tilapäinen umpikuja tällä hetkellä. Kun mä istun ja tuijotan mä tiedän täsmälleen mitä mun pitäis tehdä, mutta heti kun mä nousen ja kastan pensselin väriin, niin mulle tulee tunne etten mä pysty vetämään väärää saati sitten suoraa viivaakaan. Joo joo. Sattuuhan sitä. Isot laivatkin menee välillä pohjaan. Rasittaa tietysti ylävintin releitä jonkin verran ja rahisee vauhtipyörässä. Menee hyvin. Sonja voi loistavasti. Meillä svengaa mitä parhaiten. Ihana nainen. Siinä sä olet oikeassa. Fantastinen. No joo, joskus ens tai sitä seuraavalla viikolla. Selvä. Otetaan yhteyttä. Palataan asioihin. Soitellaan. Terve. Hei.”

Sonja Palatsi, taiteilijan vaimo, 25, tavaratalo Langmanin tulkki ja neuvoja, pariskunnan seitsemänvuotishääpäivän iltana:

”    –  Voi jumalauta! Et sä näe sitä tuhkakuppia! Ja eiks sulla todella ole muita ryysyjä kuin noi värikupissa uitetut resut?
   –  Haluaisit sä että mulla olis kovat ja rusetti kaulassa. Ja tää on puoliks mun työhuone.
   – Olisit joskus vähän siistimpi, ajaisit partas, kävisit parturissa, pesisit ja hoitaisit naamaas; ihomatoja leuka- ja nenänseutu täynnä. Olisit niin kuin muutkin ihmiset.
   –  Kulta rakas… mä pyydän: ei viitsitä enää…
   –  Ai kuinka mua raivostuttaa tää eläminen ja oleminen! Tuleeks susta koskaan mitään kuuluisaa maalaria, kunnon taitelijaa. Tai edes sellaista, ettei koko ajan tarvitsis elää veloiks?
   –  Ei meillä ole velkaa penniäkään tällä hetkellä.
   –  Ai vai ei? Meillähän menee sitten mukavasti huomiseen.
   –  Mä en käsitä miks sä haluat nyt riitaa, Rasko sanoi ja meni asettamaan Kalinkan jälleen soimaan.
   –  Ja eiks meillä ole kuin toi yks kirottu levy? Sonja huusi. Jaksa kuunnella koko ajan samaa joikumista!
   –  Anteeks, mä luulin että sä pitäisit tästä vielä. Tätähän me soitettiin silloin niin…
   –  Mä inhoan sitä! Mä en voi sietää sitä sitä enää!”

Klaus Langman, 37, Langman-yhtiön varatoimitusjohtaja, noin 15-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja:

”    –  Krista, Klaus sanoi.
   –  Yyyyyyhn, kuului vuoteesta.
   –  Kello on puoli kymmenen. Mä lähden nyt äitis ja veljies luokse.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Kahvi on termospannussa ja leivät ja muut pöydällä.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Korjaa makkarat ja juusto ja voi jääkaappiin sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   –  Mihis aikaan sä lähdet?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Älä ole sitten kovin myöhään kun huomenna on koulupäivä.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   – Vienks minä sinulta terveisiä?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Tarvitsisit sä rahaa?
   –  Joo.
   –  Paljonko?
   –  Viiskymppiä.
   –  Mihin sä niin paljon tarvitsisit. Mä jätän kolme kymppiä tähän pöydälle.
   –  Yyyyyyhn.
   –  No hei sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.”

Pehmeäkantinen kirja halkesi ja tiputteli sivuja lattialle, kun poimin sen käteen pääkirjaston kirjojen vaihtopisteessä. Todella täysinpalvellut teos, sillä sen sisäkannessa komeilee SPR:n kierrätyskeskuksen tunnus. Tungin kappaleet kassiin kuten kirjan Sonja, jonka käsilaukku kerran levähti auki, ja hän sai keräillä tavaroitaan pitkin lattiaa, kun Rasko seisoi typeränä vieressä ja vain höpötti jonkun juopon kanssa. Että Sonjaa raivostutti silloin. Minua lähinnä nolotti ja tämä esittely on hyvitys tuosta tuhotusta artefaktista.

Parin runokirjan jälkeen Juhani Peltoselta (1941-1998) alkoi ilmestyä myös suorasanaisia tekstejä. Esikoisromaanin Salomo ja Ursula jälkeen ilmestyi 1969 Kolme ja se tarjoaa virkistävän aikamatkan 60-luvun lopulle. Silloin markka oli valuutta, levyt vinyyliä, Keimolassa ajettiin kilpaa ja puhelinlangat lauloi, mutta ihmisten rakkaudennälkä ja vakaan elämän kaipuu oli sama kuin nyt.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Pilatus ja kadonneen ruumiin mysteeri

Eric-Emmanuel Schmitt : Pilatuksen evankeliumi (suomentanut Marja Haapio. Like, 2006)

     ”Galilealaiset kuuntelivat minua suu ammollaan, sillä he kuulevat suullaan; korvillaan he eivät kuule mitään. Sanani kimmahtivat kallosta toiseen uppoamatta yhteenkään. He arvostivat vain ihmetekojani.
     Minun piti tehdä asialle jotakin, kieltää opetuslapsia päästämästä ainuttakaan sairasta luokseni. Mutta hyökyaaltoa ei pysäyttänyt enää mikään: vuoteeseen sidottuja ujutettiin sisään ikkunoista tai katon kautta. Tiberiaanjärvellä minun täytyi lähteä vesille voidakseni puhua kyläläisille heidän tulematta koskettamaan minua ja anelemaan minulta. Turhaan! Kaikki sietivät saarnojani vain ollakseen minulle mieliksi, niin kuin sitä ahmitaan hajamielisesti alkuruoka jotta päästäisiin käsiksi pääruokaan: ihmeeseen.
     Minusta oli tullut Jumalan virkamies. Teko jota minulta odotettiin seisten monta tuntia pitkissä jonoissa, minun sinettini, leimasimeni oli jokin pieni tunnusteko. Sen todistettuaan ihmiset, terveet katselijat tai parantuneet sairaat, lähtivät pois nyökytellen ja vakuuttuneina, sillä olivathan he nähneet kaiken omin silmin.
     ’Aivan, aivan, kyllä hän on Jumalan poika.'”

Kaksi kristilliseen pääsiäiseen keskeisesti liittyvää miestä, kaksi monologia. Kirja alkaa pitkällä prologilla: Kuolemaantuomitun tunnustus hänen pidätyspäivänsä iltana. Alun ote on poimittu siitä. Prologissa Nasaretista kotoisin ollut puuseppä Jeshua pohtii miten hän päätyi tuohon puutarhaan Jerusalemin lähellä odottamaan vangitsemistaan ja sotilaskohortin tuloa.

Kirjan toinen osa koostuu Pontius Pilatuksen kirjeistä veljelleen Titukselle. Käskynhaltija oli hyvillään, kun arveli pääsevänä lähtemään inhoamastaan Jerusalemista takaisin Kesareaan. Pääsiäisjuhla oli sujunut rauhallisesti, vain 15 pidätettyä ja kolme ristiinnaulittua. Lähtö kuitenkin lykkääntyi, kun Pilatukselle tultiin kertomaan, että yhden ristiinnaulitun, Jeshuan ruumis oli kadonnut.

Kirjan rakenne on onnistunut. Jeshuan osuus päättyy kiinniottoon. Hänen kuulustelunsa ja Golgatan tapahtumat tulevat pikkuhiljaa esille Pilatuksen kirjeissä. Vasta aivan lopussa Schmitt saattaa molemmat miehet yhteen. Hän kirjoittaa vuoropuhelun, mitä hänen mielestään Pilatuksen ja Jeshuan kuulustelussa tapahtui. Pilatuksen kirjeiden selkeä kieli sekä tapahtumien kuvaaminen lähes salapoliisiromaania muistuttavin kääntein pitivät mielenkiinnon yllä loppuun saakka.

Eric-Emmanuel Schmitt rohkeni ottaa melkoisen haasteen kuvatessaan Jeshuan kypsymistä tehtäväänsä. Tapahtumat seuraavat Raamatun kertomusta, mutta Schmittin Jeshua vaikuttaa välillä vastahakoiselta hänelle asetettujen ristiriitaisten vaatimusten edessä. Vielä noin kolmenkymmenen ikäisenä hän tuskaili sitä, että kaikilla muilla tuntui olleen käsitys hänen kohtalostaan. Hän oli jokseenkin surkea puuseppä, jolla oli vahva taipumus pohdiskella ja kyseenalaistaa juutalaisten kirjanoppineiden uskonnollisia käsityksiä. Mikä oikeuttaa lain? Mihin perinne perustuu?

Isän kuoleman jälkeen Jeshua yritti pitää verstasta toiminnassa, mutta ahkeruus ei kompensoi lahjattomuutta kuten Jeshuan äiti Mirjam Nasaretilainen puutöitä arvioi:
”Rampa ei hyppää muurin yli, vaikka olisi kuinka ahkera.”
Jeshualla oli yksi merkittävä etu, joka piti liiketoiminnan käynnissä. Hän oli erinomainen kuuntelija ja rakastava lähimmäinen, joka osasi lohduttaa ihmisiä surussa ja neuvoa heitä. Isän kuolema oli havahduttanut häntä. Jeshuan mielestä kärsimys ei ollut syy vihaan vaan entistä suurempaan rakkauteen:
”Ja ennen kaikkea rakasta muita, lähimmäisiäsi, ja kerro heille rakkaudestasi. Tee se pian. Kuolema opettaa meille vain sen: on tärkeää rakastaa.”

Jeshuan vastahakoisuus selittyy sillä, että Schmittin Jeshua ei ole kovin varma kutsumuksestaan. Kohtaus Johanan Kastajan kanssa päättyy lähes Monty Python -ryhmän Brianin elämästä tuttuun inttämiseen. Sen seurauksen Jeshua pakeni erämaahan. Siellä hän rauhoittui ja löysi sisältään ihmeellisen voimavaran, jonka tulkitsi Jumalan ääneksi. Hän tunsi olevansa osanen kokonaisuudesta, jota ei tosin tarkasti ymmärtänyt. Jeshua löi vetoa ensimmäisen kerran:
”Veikkasin uskovani, että tekisin jonain päivänä jotain hyvää. Veikkasin uskovani itseeni.”

Erämaakokemuksen jälkeen hän kierteli muutamien ystäviensä kanssa köyhinä kulkureina ympäri maata. He ottivat vastaan almuja ja jakoivat heti kaiken ylimääräisen muille. Iloinen meininki houkutteli mukaan muita nuoria. Seuraajiksi hyväksyttiin poikkeuksellisesti myös naiset, sillä Jeshua huomasi, että Jumalan hänelle antamat hyveet olivat kaikki naisellisia hyveitä.

Ikävyydet alkoivat ihmetekojen vuoksi. Ihmiset halusivat muistaa ihmeistä vain ne, jotka olivat onnistuneet ja suurennella niitä. Jeshua peräti epäili, että opetuslapset olivat saattaneet joskus lavastaa muutamia. Vähitellen Jeshua tunsi muuttuneensa kauppiaaksi, jolta kysyttiin pelkästään helpotusta ihovaivoihin ja kivuliaisiin kuukautisiin.

Lopulta lähti liikkeelle huhu, että Jeshua oli kirjoitusten ennustama Messias. Jeshua halusi paeta, mutta matkalla tapahtunut käänne sai hänet arvioimaan tilanteen uudelleen. Hän löi mielessään vetoa toisen kerran ja lähti Jerusalemiin toteuttamaan messiaanista tehtäväänsä.

Jeshuan lempeyteen verrattuna Schmittin Pontius Pilatus edustaa vastakkaista äärilaitaan. On vain yksi asia, jota Pilatus inhosi enemmän kuin Jerusalemia. Se oli Jerusalem pääsiäisen aikaan. Hänelle Rooma edusti järkeä ja johdonmukaista ajattelua, kun taas juutalaisuus oli uskonnollista houretta ja sekavuutta. Pilatuksen mielestä pääsiäisen aika edusti tuon taikauskon huippukautta. Tällä kertaa tilanne oli vaarassa eskaloitua, sillä Jeshuan ruumis hävisi.

Kirjassa Pilatus loi mielessään erilaisia teorioita tapahtuneesta. Niiden perusteella hän suoritti tutkimuksia, mutta ei onnistunut löytämään ruumista. Sen sijaan hän niiden aikana sai kuulla uutta tietoa Jeshuasta, mikä monipuolistaa Jeshuan omaa kertomusta kirjan alkupuolelta. Rationaaliselle järjelle todisteet kuolleista heränneestä ovat ylivoimaisia. Pilatuksen oli pakko myöntää, että tapaus Jeshua ei ollut vain arvoitus, se oli mysteeri. Arvoitus on rauhoittava: se on ongelma, joka odottaa tilapäisesti ratkaisua. Mysteeri oli hänestä tuskallinen. Se on ongelma, jolle ei ole ratkaisua ja se antaa ajattelemisen ja kuvittelemisen aihetta.

Pahimman iskun Pilatuksen älyllinen varustus koki, kun Jeshua ilmestyi hänen rakkaalle puolisolleen Claudialle. Schmitt luo Claudiasta vahvan ja älykkään toimijan, joka tukee miestään mutta samalla säilyttää oman itsenäisyytensä. Hänen vaikutuksestaan Pilatuksen aluksi täysin torjuva asenne alkoikin loppua kohti pehmetä.

Jeshuan ja Pilatuksen keskustelusta Pilatuksen näkökulmasta:

     ”Me vaikenimme.
     Hiljaisuus puhui välissämme. Se sanoi tuhansia, nopeita, epäselviä, levottomia ja epävarmoja asioita.
     Ja kumma kyllä hiljaisuus kertoi minulle itsestäni. Mitä sinä siinä teet? tiedusteli hiljaisuus minulta. Kuka antaa sinulle oikeuden päättää ihmishengistä? Kuka valaisee sinua päätösten teossa? Tunsin olevani loppuun kulunut, perin juurin uupunut. Se ei ollut uupumista valtaan, sillä sen minä jo tunsin, se häviää kunhan lepää. Tämä oli hiipivämpää, turmiollisempaa, hitaampaa henkistä ja ruumiillista uupumusta, joka söi ruumistani kuin myrkky: se oli vallan mielettömyyttä. Mitä minulla oli enemmän kuin tuolla juutalaisella kerjäläisellä? Strategista älyä, roomalainen syntyperä, virkapaikka joka takasi minulle sotilaita, aseita ja paljon muutakin… Mutta oliko sillä merkitystä?
     ’Millä on merkitystä?’
     Näin tuo juutalainen oli muuttanut totuutta koskevan kysymykseni. Mitä merkitystä on sillä että taistellaan? Että kuollaan? Että eletään? Millä loppujen lopuksi on merkitystä?”

Eric-Emmanuel Schmittin kirja on puhutteleva vetoomus suvaitsevuuden ja välittämisen puolesta.

Tommi

Siunattuja ohjuksia ja voittoisaksi voideltuja sotilaita

Juha Meriläinen : Putinin alttaripoika : patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota (Otava, 2023)

     ”Kirill eli Vladimir Gundjajev oli leningradilaisen pappissuvun vesa. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkosuhteiden osaston johtaja metropoliitta Nikodim poimi älykkään ja kunnianhimoisen nuorukaisen siipiensä suojiin jo ennen kuin tämä ehti valmistua Leningradin teologisesta akatemiasta. Vain pari vuotta myöhemmin Kirillin nimi ilmaantui KGB:n dokumentteihin.

     ”Kirilliä koskevissa uutisissa muistetaan nykyisin mainita, että hän oli KGB:n agentti. Tämä tieto kertoo Kirillistä vielä melko vähän. Kansainvälisiä ekumeenisia tehtäviä, joihin Nikodim Kirillin johdatti, ei voinut tehdä ilman yhteistyötä KGB:n kanssa. Osa KGB:n kanssa yhteistyötä tehneistä papeista teki sitä vastentahtoisesti, osa vapaaehtoisesti. Suuri kysymys Kirillin ja monen muun neuvostoajan venäläisen papin kohdalla on, oliko kyseessä pappi, joka joutui yhteistyöhön KGB:n kanssa, vai KGB:n kasvatti, jonka tehtävänä oli soluttautua kirkkoon. Näihin kysymyksiin saadaan tuskin koskaan täysin varmaa vastausta.”

Metropoliitta Nikodim etsi aktiivisesti nuoria, lupaavia kykyjä kirkon palvelukseen. Monet ”Nikodimin pojista” nousivatkin keskeisiin tehtäviin, heistä näkyvimpänä ortodoksisen kirkon nykyinen patriarkka Kirill (synt. 1946). Nuoren Kirillin urakehitys oli nopea. Meriläisen mukaan se kertoo Kirillin lahjakkuudesta sekä viranomaisten suopeasta suhtautumisesta. KGB:ssä ensimmäinen merkintä Kirillistä löytyy vuodelta 1972. Hän aloitti 24-vuotiaana Nikodimin sihteerinä ja ehti toimia siinä vain vuoden, kun hänet nimitettiin Moskovan edustajaksi Kirkkojen maailmanneuvostoon, Geneveen.

Kirillin tuli raportoida KGB:lle kansainvälisten organisaatioiden toiminnasta. Lisäksi hänen tuli edistää niissä Neuvostoliitolle suotuisia päätöksiä. 1970- ja 1980-lukujen aikana Kirillistä tuli yksi Moskovan patriarkaatin merkittävimmistä diplomaateista. 1989 hänet nimitettiin Nikodimin entiseen virkaan ulkosuhteiden osaston johtajaksi ja 1991 hän sai metropoliitan arvon. Patriarkaksi hänet valittiin vuonna 2009.

Jo alussa Juha Meriläinen tekee muutaman asia selväksi. Hänen kirjansa ei ole provokaatio. Kirjan nimi ei ole patriarkka Kirilliin kohdistuva loukkaus. Termin Putinin alttaripoika Meriläinen lainasi paavi Franciscukselta. Kun paavi keskusteli Kirillin kanssa Putinin aloittaman sodan johdosta, Franciscus korosti, että kirkon johtajat eivät voi olla valtion pappeja. He eivät voi käyttää politiikan vaan Jeesuksen kieltä.
”Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi.”

Juha Meriläinen ei ole taustaltaan Venäjä-tutkija. Hän on työssään keskittynyt muun muassa uskonnon rooliin kylmässä sodassa sekä uskonnon ja nationalismin suhteeseen. Meriläinen tapasi patriarkka Kirillin ensimmäisen kerran 2018 eräässä muistojumalanpalveluksessa Pietarissa. Hän kiinnitti silloin huomiota Kirillin painokkaasti esittämään kritiikkiin samaa sukupuolta olevien parien avioliitoista. Lisäksi Kirill kuvasi valtion ja kirkon välistä suhdetta Venäjällä täysin toisin kuin valtiovallan edustaja omassa puheessaan. Sota Ukrainassa johti hänet pohtimaan tuota suhdetta tarkemmin ja kirjoittamaan siitä. Meriläisen kirja ruotii erinomaisen selkeästi kirkon ja valtion suhteen muutosta Venäjällä sekä Kirillin roolia muutoksen edustajana. Hän valottaa myös Venäjän ja Ukrainan historiaa ansiokkaasti. Teos sai Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnon 2024.

Kirkon basaarista öljyä, tupakkaa, viinaa…

Neuvostojärjestelmä suojasi ortodoksikirkon uskonnollisen monopoliaseman. Samalla se kuitenkin piti kirkon resursseiltaan ja hengeltään heikkona. Kun Neuvostoliitto romahti, kirkko oli lähellä vararikkoa. Presidentti Jeltsin antoi 1994 ortodoksiselle kirkolle oikeuden tuoda tullivapaasti humanitaarisia avustuksia, joihin kuului mm. tupakka. Ulkosuhteiden osaston osuus oli noin 10 prosenttia koko maan tupakan tuonnista. Kirkon pankki Sofrino toi vero- ja tullivapaasti miljoonia pulloja ehtoollisviinejä. Tullivapaudesta luovuttiin 90-luvun loppupuolella rikosepäilyjen herättyä. Lisäksi ongelmia alkoi ilmetä rikollisryhmien kanssa, jotka myös kiinnostuivat tästä tuottoisasta bisneksestä. Talouslehti Forbes nosti esille myös Nikolo-Ugreshkyn luostarin. Sen piirissä liikuteltiin satojen miljoonien dollarien arvosta alkoholin myyntituloja, joita ei virallisissa raporteissa näy nimeksikään. Meriläinen arvelee, että todennäköisesti ortodoksisen kirkon tärkein tulolähde oli kuitenkin öljy.

Ortodoksisen kirkon vaurastuminen moninaisen yritystoiminnan avulla todistaa kirkon yhteiskunnallisen aseman vahvistumisesta. Kirkko sai valtiolta vero- ja tullihelpotuksia, eikä sen tarvinnut tehdä tiliä omaisuudestaan. Se on osoitus venäläisestä basaaritaloudesta. Se on osa klaanijärjestelmää, joka muodostuu monimutkaisista sukulais- ja lojaliteettiverkostoista. Kaikki omaisuus kuuluu klaanille ja viime kädessä tsaarille, joka jakaa taloudellisia oikeuksia alamaisille. Yksityisomaisuuden suojaa länsimaisessa mielessä ei ole. Professori Jukka Korpelan mukaan varallisuus on nykyään jonkinlainen lähipiirin sisäinen pooli, jossa ei aina tiedä mikä on kenenkin omaisuutta. Johtajien omien ja organisaatioiden rahojen välinen raja on häilyvä.

Kirkko oli ainoita toimivia instituutioita, jotka jäivät jäljelle Neuvostoliiton hajottua. Se oli aluksi resursseiltaan heikko, mutta sillä oli eräs merkittävä etu. Se kattoi sekä maantieteellisesti että kirkkopoliittisesti lähes koko entisen Neuvostoliiton alueen. 90-luvun puolivälin jälkeen kirkon vahvistuminen teki siitä valtiovallan silmissä entistä kiinnostavamman yhteistyökumppanin. Siksi sitä kannatti tukea ja kuunnella sen pyyntöjä. Ortodoksinen kirkko olikin ainoa taho, jolle valtiovalta palautti neuvostohallinnon takavarikoimaa omaisuutta.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Anna Ahmatova, suuri sielu

Anna Ahmatova : Olen äänenne : kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö. Kirjokansi, 2016)

Et ole elossa,
et nouse lumesta.
Kaksikymmentäkahdeksan iskua pistinten,
viisi haava luotien.

Katkeran paidan
ystävälleni ompelin.
Rakastaa, rakastaa verta
Venäjän maa.

Anna Ahmatovan runo entiselle aviomiehelleen, teloitetulle runoilija Nikolai Gumiljoville kokoelmassa Anno Domini MCMXXI (1922)

Järkälemäinen teos Olen äänenne on sellainen kulttuuriteko, jonka ääressä kerta kaikkiaan mykistyy. Suomentaja Anneli Heliötä ja kustantaja Kirjokantta pitää kiittää tästä suurenmoisesta kirjasta, joka on hyvä muistutus siitä, että Venäjän nykyisen hallitsijan toimien takia ei kaikkea venäläistä ole todellakaan syytä kokonaan unohtaa. Anna Ahmatovan elämä ja runot antavat vain masentavan kaunokirjallisen todisteen siitä, miten kauas taaksepäin kelloja siinä maassa on nyt käännetty. Anna Ahmatovan (1889-1966) lähes sata vuotta sitten kirjoittamat runot sorrosta ja väkivallasta voisivat kertoa maan nykytilasta.

Silloin kun tuskasta jo tolaltaan
kulkivat tuomittujen rykmentit,
ja kimakoita lähtölaulujaan
vihelsivät heille veturit.

Kuoleman tähdet seisoivat yllämme
ja viaton Venäjä vääntelehti
veristen saappaiden alla,
vankiautojen pyörien ruhjomana.

(Requiem 1935-1940)

Anneli Heliö on kääntänyt Anna Ahmatovan runoja ja perehtynyt hänen elämäänsä lähes 30 vuoden ajan. Runojen lisäksi tähän ensimmäiseen painokseen sisältyy kattava 140-sivuinen elämänkerta. Siinä Heliö käy läpi Anna Ahmatovan keskeiset elämänvaiheet. Lisäksi itänaapurin ollessa kyseessä on välttämätöntä luoda katsaus eräisiin historiallisiin ja yhteiskunnallisesti merkittäviin tapahtumiin. Pelkästään tuo osa, nimeltään Suuri sielu, ansaitsisi oman syvällisemmän esittelyn. Ahmatovan välityksellä Anneli Heliö avaa lukijalle huiman näkökulman 1900-luvun alkupuolen venäläiseen kulttuurielämään sekä sen näkyvimpiin edustajiin.

Sitten ne runot, lähes 600 sivua sellaista elämän vuoristorataa, jota tällainen turvallisessa lännessä elävä sivustakatsoja voi vain kauhunsekaisella järkytyksellä seurata. Venäjää osaavat ovat todenneet, että Anneli Heliö on onnistunut säilyttämään hyvin alkuperäisrunojen rytmin, riimityksen ja rakenteen. Kieli on musikaalista ja runojen tunnelataus voimakkaan kurinalainen. Vahvasti elämäkerrallista aineistoa sisältävien runojen skaala on hämmentävän laaja.

Kun takiaiset rotkossa kahisevat
ja pihlajan kellan-punaiset tertut nuokkuvat,
sävellän onnellisia säkeitä,
katoavasta elämästä, katoavasta ja kauniista.

Tulen takaisin. Kättäni nuolaisi
pörröinen kissa, se kehrää makeasti.
Ja kirkas liekki loimusi,
sahan huipulla, järven rannalla.

Silloin tällöin, hiljaisuus katkeaa,
haikaran huutaessa katolla.
Ja jos kolkuttaisit ovelleni,
minusta tuntuu, etten edes kuulisi.

(Rukousnauha, 1912)

Ukrainassa, Odessan lähellä, syntyi kesäkuun 11. päivänä 1889 laivastoinsinööri Gorenkon perheeseen tytär, Anna. Annan tausta oli kosmopoliittinen. Hänen isänsä oli ukrainalainen, isänäitinsä kreikkalainen ja äitinsä venäläinen. Kirjailijanimen ”Ahmatova” Anna Gorenko otti isoäitinsä äidin sukunimen mukaan. Hän oli Kultaisen Ordan viimeinen tataariruhtinatar. Sukulegendan mukaan hänen esi-isänsä oli puolestaan Iivana Julman hovissa vaikuttanut Ahmat-kaani, jonka kerrottiin polveutuvan Tšingis-kaanista.

Anna harrasti runojen kirjoittamista jo pienestä pitäen. Kun Annan isä kuuli tyttärensä olevan vakavissaan runoilijan urasta, hän ilmoitti suorasukaisesti, ettei tahdo nimensä joutuvan häpeään. Annan piti ottaa käyttöön toinen nimi. Anna tiesi, että valitsemalla Ahmatovan hän samalla tuomitsi itsensä marginaaliin. Kaukasialaisiin nimiin on aina suhtauduttu Venäjällä varauksellisesti.
Runoilija Joseph Brodskyn huomio nimestä:
”Anna Ahmatovan viidellä avoimella a:lla oli hypnoottinen vaikutus… Tavallaan se oli hänen ensimmäinen onnistunut säkeensä, unohtumaton akustisessa väistämättömyydessään. Tämä kertoo paljon seitsentoistavuotiaan tytön intuitiosta ja korvasta.”

Anneli Heliö arvelee, että nimen valinta saattoi olla jopa tietoinen julistautuminen sivulliseksi. Toisaalta tuohon aikaan myös kaikki eksoottinen oli muodikasta. Tuohon eksoottiseen Anna Ahmatova heittäytyi täysillä mukaan, kun oli muuttanut miehensä Nikolai Gumiljovin kanssa Pietariin. 1910-luvulla kirjallisen avantgarden kohtaamispaikkoja olivat Torni sekä kellarikabaree Kulkukoira. Näissä hän teki ensiesiintymisensä runoilijana. Hän pääsi tutustumaan uusiin kirjallisuuden suuntauksiin.

Symbolistit olivat Pietarin runoilijoiden vaikutusvaltaisin ryhmä. He näkivät aistittavan maailman ilmiöt korkeamman todellisuuden heijastumina. Poeettinen sana symbolina avasi tien tähän korkeampaan todellisuuteen. Koska musiikilla on välitön pääsy ihmisen sisäiseen kokemukseen, niin monille symbolistille runous oli parhaimmillaan musiikin jäljittelyä. Aleksandr Blok oli tuon ajan kulttirunoilija ja symbolistien johtohahmo.

Vastareaktiona hiipuvalle symbolismille syntyi akmeismi, joka halusi erottautua myös futuristeista. (kreikan sana akme = kärki, huippu, merkitsi runollisen ilmaisun huippua) Sen edustajia olivat mm. Anna Ahmatova, Nikolai Gumiljov ja Osip Mandelštam. Ominaista runoille olivat muodolliset ihanteet, tasapainon idea sekä välitetyn kokemuksen aitous. Runokieli pyrittiin sitomaan konkreettiseen elämykseen. Suuntauksen ihanteisiin kuului myös etiikan ja estetiikan ykseys: kirjailijat pyrkivät kirjoittamaan ennen kaikkea runoutta ihmisestä yhteiskunnan jäsenenä. Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että akmeismi ei ollut varsinainen kirjallinen suuntaus, vaan ennemmin asenne miten kirjoittaa. Vielä 1960-luvulla Ahmatova sanoi olevansa akmeisti ja sen vuoksi vastuussa jokaisesta sanasta.

Taivas näyttää kiviseltä holvilta,
keltaisen liekin haavoittamalta.
Ja enemmän kuin leipääni, jokapäiväistä,
tarvitsen yhtä sanaa häneltä.

Tule kuin ruohon ylle kaste sateena,
elvytä sieluni uutisilla –
ei intohimona, ei huvituksena,
vaan suurena, maallisena rakkautena.

(Piharatamo, 1916)

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Yksinäisiä susia ja sudenpentuja

Juhani Laulajainen : Erämaan kautta tullut yksinäinen susi : novelleja (Like, 2007)

      ”Esa rupesi läähättämään jo ensimmäisellä rivillä, mutta minä purin hammasta ja olin kuin isä. Me vedimme rinnakkain, Esa toisesta ja minä toisesta aisasta ja isä tuli perässä, painoi terää maahan ja huusi: – Nopeammin! Nopeammin!
      Esan pistooli putosi, mutta isälle ei uskaltanut sanoa mitään.
      Vaon päässä isä käänsi sahran ja käski taas aisoihin. Selkää kutitti ja hiki haisi. Vetäessä savi tarttui saappaisiin ja teki ne raskaiksi. Kun savi irtosi, oli jalka äkkiä kevyt, mutta pian se alkoi taas painaa. Me ohitimme Esan pistoolin. Se oli yhden perunan päällä. Minä olin kovempi vetämään kuin Esa.
      Isä hinkkasi saven pois terästä ja käänsi sahran. Me juoksimme eteen ja vedimme.
      Joka kerran minun piti vilkaista pistoolia, että oliko se siinä. Seuraavan vaon päässä Esa alkoi hoippuroida ja isä huusi: – Älkää astuko naateille, apinat!”

Kahden pikkupojan lännenmiesten leikki keskeytyi, kun perunat oli mullattava, ja ankara isä käski pojat vetämään sahraa. Juhani Laulajainen (s. 1954) on sitä ikäpolvea, jolla voi olla omakohtaisia kokemuksia vähemmän hellistä isistä. Toinen mahdollisuus on, että hän osaa eläytyä poikkeuksellisen hyvin sellaisen lapsen ajatusmaailmaan, jonka perheessä on julma isä, arka ja alistuva äiti sekä heidän välissään lapset sydän kurkussa pelkäämässä milloin omasta, milloin äitinsä puolesta.

Tässä Juhani Laulajaisen esikoisteoksessa on 24 novellia. Niiden pituus vaihtelee pääasiassa muutaman sivun mittaisesta noin kolmeenkymmeneen. Kirja on jaettu kolmeen jaksoon: ”Kylvö”, ”Perkaus” ja ”Sadonkorjuu”. Kokonaisuus on tyylillisesti erittäin hallittu ja novelleista tuntuu rakentuvan eräänlainen suomalaisen miehen kasvutarina. Kirjan aihepiiri kattaa muutakin kuin maaseudun, vaikka osien nimistä sen suuntaista voisi arvella.

”Kylvö” sisältää 13 novellia ja ne ovat kokoelman lyhyimmät. Juhani Laulajainen kuvaa niissä tapahtumat pienen pojan ja yhdessä kertomuksessa tytön näkökulmasta. Aiheet ovat välillä hyvinkin dramaattisia. Kokoelman avaa kertomus kätkytkuolemasta, jota päähenkilö herää keskellä yötä todistamaan. Päähenkilöt voivat joutua pelkäämään isäpuolensa selkäsaunaa, kokevat koulukiusaamista tai istuvat psykologin luona toistuvan näpistelyn vuoksi. Sitten on tavanomaisempia miehenalkujen kasvukipuja. Järkytys, kun ulkohuussin alta kurkkiessa nähdään serkkutytön sukupuolielimet. Häpeän tunne, kun tientekijät löytävät pojan leikkimässä metsässä käpylehmillä. Kauhu, kun naapurin isäntä pakottaa lopettamaan jousipyssyn nuolen pahasti haavoittaman, rääkyvän lokin. Avantoon putoaminen matikanpyyntiretken päätteeksi. Lapsi saa huomata myös aikuisten maailman valheellisuuden. Lapsen näkökulma ja väliin tulevat mielikuvitelmat pehmentävät näitä välillä karmeitakin tapahtumia tai niiden muistoja.

”Perkaus” käsittää kuusi vähän pitempää tarinaa. Tuntuu, että niissä keski-ikäinen päähenkilö kipuilee aikaisempien lapsuudenkokemustensa kanssa. Eräissä novelleissa hän joutuu jopa kohtaamaan aikaisempia lapsuustovereitaan. Kokemus voi olla järisyttävä kuten novellissa Piinattu. Siinä aikaisemmin koulukiusattu mies etsii silloisia kiusaajiaan ja laittaa heidät vuorostaan kärsimään. Toisaalta esitetty anteeksipyyntö voi olla kokemuksena piinallinen, jos pahantekijän tapahtuneesta tekemät johtopäätökset ovat olleet aikanaan vääriä. Eräiden tarinoiden kohdalla alkaa pohtia, että niiden kauheat lopputulokset voivat johtua aikaisemmasta luottamuksen pettämisestä tai päähenkilön kokemuksista mahdollisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Juhani Laulajaisen pelkistetty tyyli ja paikoitellen absurdeja sävyjä saava kerronta eivät tee tästäkään osiosta liian synkkää.

Keittiöpsykologian lyhyestä kurssista jäi mieleeni termi individuaatio. Novellikokoelman viimeisen jakson ”Sadonkorjuu” kohdalla tekee mieli väittää, että sen päähenkilöt ovat päässeet jälleen aikaisempaa pitemmälle tuolla yksilöitymisen tiellä. Lapsuuden tapahtumista on riittävä aika ja matkalla on osa mielen muusta painolastista saatu perattua. Mitenkään kovin seesteistä ei näidenkään sankareiden elämä ole. Suhteen rakentaminen lähimmäiseen on parhaimmillaankin yleensä vaikea tehtävä.

Osuuden avaa kokoelman pisin novelli Onnellisten tiimi. Kirjan kansitekstin mukaan Juhani Laulajaisen varsinainen ammatti on puutarhateknikko. Tässä kertomuksessa hän kuvaa kaupungin puistotyöntekijöiden arkea pätevästi ja suorastaan riemastuttavasti. Kokkometsän viiden hengen puistoyksikköön saatiin valtion työllistämistuen ansiosta uusi työntekijä yhdeksän kuukauden ajaksi. Se aiheutti tiimin dynamiikkaan välittömästi ongelmia. Järvinen, tulokas, oli ollut koko ikänsä vihertyönjohtaja, nyt tosin kolme vuotta työttömänä. Hän oli huomattavasti pätevämpi kuin ryhmän nykyinen vetäjä. Hän oli erittäin älykäs. Tiimiläisten mielestä pahinta kaikista oli, että Järvinen oli suorastaan järkyttävän ahne työlle. Seuraavaa otetta varten lukuohjeena voi mainita, että ryhmän neljä miespuolista jäsentä eivät kehdanneet kerätä roskia tai suostuneet perkaamaan kukkamaita. Ne työt oli yhteisellä sopimuksella delegoitu yksikön ainoalle naiselle, Myllerskälle.

      ”Koska Järvinen oli niin perso työnteolle eikä koskaan valittanut mistään, Niemenperä sysäsi hänelle ikävimmät ja raskaimmat työt. Järvinen ei ollut millänsäkään. Mitä rankempaa ja hikisempää, sitä enemmän hän tuntui työstä nauttivan: se on kuntoilua, hän selitti, omien rajojen testaamista. ’Onkohan se työnantajan agentti?’
      Mutta kaikkein eniten Järvinen piti roskienkeruusta, kun siihen hommaan Myllerskän avuksi pääsi. Sillä mikä olikaan mukavampaa kuin tehdä siistiä ja kaunista, saada heti näkyväistä aikaan; kuljeskella puistossa linnunlaulua kuunnellen, jotain siinä samalla puuhaillen – ja siitä maksettiin vielä palkkaa! Vihertyö ja varsinkin roskienkeruu, hän vakuutti, on harvinaista herkkua kaikkien yksitoikkoisten sisätöiden rinnalla. ’Onko se, saatana, enkeli?’
      Yhtenä aamuna Kainulainen piilotti Järvisen saappaat. Järvinen, jolla oli lintulammikon pohja puhdistus edessään, ei jäänyt ihmettelemään. Hän pani tennarit jalkaan ja kahlasi muina miehinä puolisääreen ulottuvaan lantavelliin. ’Täytyyhän työ tehdä!’
      Silloin, toisen sontaliejussa kahlaamista kauhistellen, Niemenperä heitti lammikon reunalta merkillisen kysymyksen:
      – Pidätkö sinä meitä typerinä?
      Vastaus: – Sitä on mahdoton sanoa vielä.
      Eikä rautaharava pysähtynyt hetkeksikään. Sontaista mutaa ja ylivuotisia puiden lehtiä kertyi pelottavaa tahtia vedestä penkaksi lammikon reunalle. ’Eikö se koskaan väsy?’
      – Erilaisen ja typerän erottaa vasta ajan kanssa, Järvinen sanoi etumiehelle. – Ne menevät usein sekaisin keskenään.”

Novelli on ylistyslaulu oman työn arvostamisesta. Se saa järkyttävän vastapainon autotehtaaseen sijoittuvasta tarinasta Robotti. Siinä juuri käyttöön otettu robottikäsi joutuu epäkuntoon ja aiheuttaa tuhoa. Muissa kertomuksissa isä etsii yhteyttä aikuiseen mielenterveysongelmista kärsivään poikaansa ja meitä eläkeläisiä ilahdutetaan novellilla Eläkkeellä on aikaa harrastaa. Novellikokoelman päättää oikeastaan hyvin valoisissa tunnelmissa kertomus Avaruus. Sen päähenkilö kunnosti kesälomallaan kansalaisopiston mökkiä saaristossa. Samalla hän selvitteli ajatuksiaan juuri päättyneen suhteen jälkeen.

Aluksi jotenkin kepeältä tuntunut kirja jätti hyvin painavan muistijäljen kuten kansikuva (Tommi Tukiainen) sellaiseen jo hiukan vihjaa.

Tommi

Onko tällainen yksinolon rakastaminen sairasta? Yksinolo vaatii voimaa, ja korvan, jolla kuunnella itseään. Jokainen atomimme on ollut osa samaa tähteä. Kaikilla on maailmankaikkeus sisällään, yksin ollessa voimme ammentaa siitä.

Remonttimies Jalmari Toukosen muistivihkosta

Kalevalan sankarit Konstantinopolissa

JP (Juha-Pekka) Koskinen : Kalevanpoikien kronikka : historiallinen romaani (WSOY, 2018)

”Vieläkin minua pelotti Egil Vasenkätisen raivokkaat kiroukset, mutta kuta kauemmin häntä kuuntelin, sen paremmin sain hänen puheestaan selvää. Ja kun Egil huomasi, että kuuntelin hänen tarinoitaan mielelläni, hän innostui puhumaan minulle kuin omalle pojalleen eikä suinkaan uhannut heittää minua partaan yli. Hänen omat miehensä keksivät kummasti aina jotain muuta puuhaa, kun Egil ilmestyi heidän olkansa taakse höpöttämään.
   –  Näitä jokia seilasi jo esi-isäni. Vaikka nämä vääräleuat väittävät muuta, olen Rurikin sukua ja voisin olla vaikka Venäjänmaan ruhtinas! Mutta onko joku kirjoittanut minusta laulun laulua, ei ole! Leikarit ylistävät kaikkia muita paitsi minua. Jakamani olut ja hopea kyllä kelpaavat, hän murisi.
   Silmäilin laakeita aroja, joiden poikki joki hiljalleen soljui. Siellä täällä näkyi autioita kyliä. Osa oli poltettu, osa muuten vain hylätty. Matalien kumpujen takaa kohosi pölypilviä, joita näkymättömissä kiitävät ratsukot nostattivat, tai niin ainakin kuvittelin. Olin kuullut, että koko russien maa oli hajaannuksen tilassa. Idän mongolit tekivät kyliin ryöstäretkiä eikä ruhtinas Vladimirin kuoltua ollut ketään, joka olisi koonnut joukkoja puolustamaan kansaansa. Kovin joutuisasti Egilkin purttamme vei maiden halki. Jos tuuli tyyntyi, joka mies sai tarttua airoihin.”

Välkommen ombord! JP Koskisen Dnepriä pitkin seilaava knarri on lastattu reippailla seikkalijoilla Kalevan kankahilta. Pitkä matka vie lukijan ristiretkien aikakaudelle Miklagårdiin. Kun päähenkilöinä on sellaisia miehiä kuin Väinö Kalevanpoika ja Ahti Saarelainen, myös Lemminkäiseksi ja Kaukomieleksi kutsuttu sekä taitava seppä Seppo, voi päätellä, että nyt saadaan lukea Kalevalaa ihan uudesta kulmasta.

JP Koskinen käyttää tässäkin kirjassaan kertojana nuorehkoa poikaa. Väntti on Ahdin poika, mutta hänellä on suurempia taipumuksia tarinankerrontaan ja runoiluun kuin miekkataisteluihin. Ahti työntääkin hänet kasvatiksi Väinön taloon, jossa Väntti oppii lisää loitsuja. Väinö vie hänet käymään myös alisessa maailmassa tutustumassa sen väkeen. Väinö suree, sillä hänen omat poikansa ovat kuolleet pieninä ja runonlaulajien suku näyttää olevan sammumassa. Poikien kuolemaan liittyy eräitä kummallisia piirteitä, joita myös selvitellään kirjassa.

Alussa Konstantinopolissa käynnin tarkoitus tuntuu hämärältä, sillä Väntti pidettiin tarkasti tapahtumien ulkopuolella miesten käydessä omilla tahoillaan neuvotteluja merkittävien henkilöiden kanssa. He pääsivät kosketukseen peräti keisari Manuelin kanssa. JP Koskinen on perehtynyt jälleen historiallisiin taustoihin. Keisari Manuelin esikuva on hallitsija Manuel I Komnenos (1118-1180). Hänen hallituskautensa 1143-1180 sijoittui merkittävään käännekohtaan Bysantin historiassa. Hän toimi aktiivisesti maansa suurvalta-aseman palauttamiseksi ja harjoitti kunnianhimoista ulkopolitiikka. JP Koskinen käyttää etevästi tätä seikkaa luodessaan uskottavalta tuntuvan taustan kalevanpoikien vierailulle tuon ajan merkittävimpään voimakeskukseen. (Tästä innostuneena tarkistin Wikistä eräitä muitakin faktoja. Esimerkiksi kirjassa mainittu ”muslimien suurin johtaja” Nur-ed Din löytyi nimellä Nūr al-Dīn Mahmūd Zengī.)

Tämä ei ollut tekijän mukaan kalevanpoikien ensimmäinen retki Konstantinopoliin. Väntti kertoo kirjassa takautumin paitsi omista elämänvaiheistaan myös noiden aikaisempien retkien tapahtumista. Hän sai tosin kuulla erilaisia versioita niistä ja joutui täydentämään osan itse. Koskisen luoma palapeli onnistui pitämään minut otteessaan loppuun asti. Epäilen, että joku pala hukkui minulta matkan varrella, mutta eivät sankaritkaan tuntuneet aina olevan ihan samalla aallonpituudella.

Kotimaassa suomalaiset elivät vielä heimokeskeisissä yhteisöissä autuaan tietämättöminä uudesta Ristin-Kiesuksesta. Kauppamiehet ja sotilaat olivat kertoneet asiasta jotakin, mutta muuten maa vasta valmistautui vastaanottamaan käännytystyötä. Kun matkamiehet olivat palanneet kotimaahan, Väinö alkoi huolestua. Ruotsalaiset osoittivat koko ajan kasvavaa aktiivisuutta. Hän toivoi, että eri heimot voisivat yhdessä vastustaa ylivoimaisen Sverkerin mahtia.

Pahaksi onneksi Suomen heimot olivat kovin epäluuloisia Väinön pyrkimyksille. Kainuun kveenit ja Hämeen jäämit epäilivät Väinön havittelevan itse pääsyä kuninkaaksi. Lisäksi heimoilla oli myös omia sisäisiä sukujenvälisiä riitoja. Kovin vahvaa rintamaa ei näillä eväillä voitu rakentaa. Ei, vaikka Väinö, Seppo ja Ahti kukin vuorollaan oli käynyt Pohjolassa etsimässä vaimoa itselleen ja siten toivonut vahvistavan heimojen välisiä siteitä. Kirjan kuvaus Ahtin kosiomatkasta on kiehtovaa Kalevalan tulkintaa. Siinä esimerkiksi ratkeaa mikä on Sampo ja sen aikana käydään Tuonelan joella.

Kirjan loppupuolella Väinön lähetti saapuu Ahti Saarelaisen kartanolle kutsumaan miehiä Vanhamäkeen:

”    –  Nyt on hätä kädessä. Kauppiaat tiesivät kertoa, että kuningas Erikin laivoja lastataan jo. Itä-Götanmaan ja Uplannin ritarit juoksuttavat ratsujaan ruumaan ja kaikki Ruotsin sepät takovat lisää miekkoja, lähetti höpötti, eikä malttanut edes tulla alas ratsailta.
   –  Ei Ruotsista tänne hetkessä seilata, olenhan itsekin tuon matkan tehnyt monta kertaa. Mutta haen sotisopani ja tulen mukaasi, ettei Väinö saa pelosta halvausta tai sotke housujaan, Ahti naurahti.
   Minä istuin pihakivellä ja katselin, kuinka isäni kokosi tavaroitaan. Talvesta lähtien olin ollut Saarelaisen kartanolla, eikä Väinö ollut minua Vanhamäkeen kaivannut. Sinne oli jäänyt kirstuni, jossa oli Pyhän Tuomaan sormi, väärennetty Pyhä naula, kultakolikkoni ja piispa Henriltä saamani kirjanen. Ei ollut kukaan tuonut tavaroitani, vaikka varmasti Väinö tiesi, että olin taas elävien kirjoissa.
   Kun Ahti kiristi ratsunsa mahavyötä, hän vilkaisi minua.
   –  No, mitä siinä murjotat? Hae tavarasi ja pakkaa ne laukkuihin. Et kai kuvittele, että Väinö tulee toimeen ilman meitä? Ukko lie jo vanhuuden höperö, eikä saa riimuistakaan selvää ilman sinua.”

JP Koskinen käyttää kalevalamittaa paikoin tekstinsä koristelemiseen. Se antaa miellyttävän vanhahtavan leiman, mutta sitä ei onneksi ole ylenpalttisesti. Muutamat runot ja loitsut sopivat tarinan henkeen sitä värittäen. Suurimman yllätyksen koin aivan kirjan lopussa. Se käänsi riemastuttavasti tämän seikkailullisen kronikan jälleen uuteen asentoon.

Tommi

Hullu kolmesti murehtii. Kerran ennen, kerran kun kohdalle sattuu, kerran vielä menneitä muistellessa.

Ahti Saarelainen, soturi

”Köysi keinahtaa hirsipuussa”

Anneli Kanto : Pyöveli (Gummerus, 2015)

”Alus on suuri kuuden lästin vene ja lastattu tervatynnyreillä, mutta se on kiikkerä ja turvaton suurella Merenkurkun ulapalla. Rantaa ei näy, pilvet riippuvat matalalla, harmaa vesi velloo, pärskeet lentävät laidan yli, tynnyrit kolahtelevat, vene hyrskyy ja kohisee kamppaillessaan merta vastaan. Kokka nousee jyrkästi ja iskeytyy jysähtäen alas. Johannin päähän sattuu.
…
”Miehet ovat tekemässä laitonta tervakauppaa ohi Norrlannin tervakomppanian, jolla on yksinoikeus tervanvientiin. Kaiken kaupan tulisi kulkea Turun ja Tukholman kautta, mutta Mustasaaren lähellä on hyvä luonnonsatama, josta pääsee liukkaasti merelle. Kun tervan myy suoraan Rääveliin, Hampuriin tai Lyypekkiin, siitä saa paremman hinnan, vaikka riskinsä siinä on.
Näin on Johann lähetetty maailmalle. Äiti on itkenyt jäähyväiset kotona, työntänyt vaatetta ja evästä säkkiin. Isä ja poika ovat matkanneet hevoskyydillä merenrantaan, missä isä on tehnyt kaupat laivurin kanssa. On sovittu hinta ja lyöty kättä päälle. Vasta sitten isä on pudotellut sanansa:
– Minä olen Uudenkaarlepyyn ja Vaasan pyöveli. Tämä on ainoa poikani Johann ja matkalla pyövelinoppiin Lyypekkiin. Ymmärrät, mikä on oma etusi. Maksan sinulle puolet nyt ja puolet sitten, kun saan pojalta kirjeen, että hän on päässyt perille.
Laivuri on peräytynyt pari askelta, vilkaissut kämmentään ikään kuin siihen olisi tarttunut jotain ilkeää ja pyyhkäissyt sen housunpersaukseen.”

”Miekkani käy ylitses”

Anneli Kanto perehtyi romaania Pyöveli tehdessään huolellisesti ja pitkään sen aiheeseen. Paikoin melkoisen järkyttävässä kirjassa lukija pääsee tutustumaan erääseen 1600-luvun ruotsinvallan aikaiseen halveksittuun ammattikuntaan, joka tunnettiin myös nimellä skarprättäri tai mestarismies. Kirjan loppuun tekijä on liittänyt parin sivun mittaisen kirjallisuusluettelon. Lisäksi hän erityisesti kiittää Mikko Moilasta ja Veli Pekka Toropaista, jotka avustivat häntä tämän vähän tutkitun aiheen parissa.

Kirjassa perehdytään pyövelin käyttämiin rankaisukeinoihin. Äärimmäisissä tapauksissa oikeus langetti kuolemanrangaistuksen. Rikollinen voitiin teilata tai teloittaa hirttämällä, kirveellä, miekalla, elävältä hautaamalla tai hukuttamalla. Lievemmissä rikoksissa saatettiin käyttää polttomerkintää sekä käden tai korvan leikkaamista. Nämä kuten kuulusteluissa avustaminen kuuluivat niinikään pyövelin tehtäviin, ja toimenpiteiden hinnastokin selviää kirjasta.

”Raudat kiristetään yöksi”

Anneli Kannon kirjasta saa kattavan kuvan siitä, miten eri tavoin pyövelin virka täytettiin. Joskus rikolliset alkoivat pyöveliksi, jotta välttivät saamansa kuolemantuomion. Pyöveleissä oli kirjan perusteella monenlaisia luonteita. Humaaneiksi heitä on vaikea nimittää, mutta eräät halusivat helpottaa tuomitun tuskia mahdollisuuksien mukaan. Kun päähenkilö Johann pääsi Lyypekkiin ammattia oppimaan, häntä opasti kokenut pyöveli Balthazar Vollmar. Hän neuvoi, että pyöveli ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Pyövelin tulee olla oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. ”Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu.”

Kaikki pyövelit ja koko heidän perhekuntansa joutui kuitenkin kärsimään muun yhteisön ylenkatsetta. Eräät papit eivät olisi mielellään päästäneet heitä kirkkoon ja siellä heillä oli erillinen penkki. Heitä ei päästetty aina kapakkaan sisälle, tai sitten he joutuivat ensin kysymään sisällä olevilta lupaa, saavatko tulla. Heidän talonsa sijaitsivat yleensä kaupunkien ulkopuolella joutomailla, eikä juuri kukaan halunnut vapaaehtoisesti käydä siellä. Niin, pyöveliä ei tosiaan edes kätelty. Kanto kuvaa, miten väkivaltainen työ löi leimansa tekijään. Avioelämä, jos pyöveli onnistui ylipäätään vaimon löytämään, ei ollut auvoista.

”Ruumiit poltan roviolla”

Anneli Kanto kuvaa hyvin Johannin kautta pyövelin hahmon traagisuutta. Johann on eräänlainen uuden polven pyöveli, joka yrittää pitää ammatin vain työnä. Hän kärsii, kun läheiset joutuvat hänen työnsä kautta kokemaan syrjintää. Kirjan koskettava ja looginen loppu osoittaa, että hän Kannon mukaan pystyy tekemään raskaan henkilökohtaisen päätöksen oman etunsa sivuuttaen.

Kirjan toiset keskeiset hahmot syventävät historiallista panoraamaa oivallisesti. Apteekkari Petter Eggerts on aluksi pelkästään omaa etua katsova, laskelmoiva Streber. Anneli Kannon käsittelyssä hän ei kuitenkaan jää yksioikoiseksi karikatyyriksi, vaan hän kasvaa kirjan mittaan kiinnostavasti. Toinen keskeinen vaikuttaja paikkakunnalla on tuomari Wisander. Hänen syöksykierteensä alkoi, kun innostui naimaan aatelissuvusta. Epäilyttävästi tyrkyllä ollut rouva oli syntyjään Oxenstierna, jonka täytyi äkkiä päästä Itämaahan liian uteliaita sukulaisia pakoon.

Tuomari Wisanderissa alkoi noitavainojen alettua ilmetä selkeän sadistisia luonteenpiirteitä. Kirjan lopun kuvaus Pohjanmaan noitavainoista on hurjaa. Se paljastaa entisistä järkimiehistä synkän kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Myös Johann-pyöveli joutuu pohtimaan tekojensa seurauksia ja syyllisyyden kantaminen käy lähes ylivoimaiseksi.

”Kirves tottelee kättäni”

”Murhaaja odotti kuolemaansa eikä vastustellut, vaikka olikin voimakas ja suurikokoinen isäntämies, suorastaan lihava. Hän otti nöyrästi vastaan papin antaman synninpäästön ja soperteli itsekin rukousta. Hän laskeutui pakottamatta polvilleen pölkyn eteen, taivutti niskansa ja vieläpä sanoi minulle:
– Tee työsi. Kiitän sinua siitä.
Miehen tukka oli liasta paakkuuntunut, ja siinä oli oljenpätkiä, varmaan tyrmän lattialta, jolla hän oli viimeisen yönsä nukkunut tai ainakin maannut. Iho kiilsi rasvasta, se oli paksu ja siitä työntyi mustia, tankeita ihokarvoja. Hänestä kohosi lian ja hien hajun lisäksi tyyni rauha. Se helpotti minua. En nähnyt häntä miehenä, ajattelin vain lihaista niskaa ja sitä, että tämä olisi ensimmäinen ja viimeinen kerta.
Isä tarttui miehen suureen kouraan ja asetti sen pölkylle. Isän käsi ja mestattavan käsi puristivat toisiaan kuin ystävät olisivat toisiaan kätelleet. Käsi oli karvainen, paljon työtä tehnyt ja ahkera. Mutta sama käsi oli painanut pienen lapsen veden alle ja vienyt siltä elämän. Käden katkaiseminen inhotti minua enemmän kuin mestaus. Oli oltava nopea, jotta mestattava ei kärsisi liiaksi.”

Romaani on hurja ja luo uskottavaa kuvaa tuon ajan elämästä kuten Anneli Kannon Hattulan kirkkomaalareita käsitellyt Rottien pyhimys [aiemmin blogissa].

Tommi

PS:

• Netissä on Anneli Kannon haastattelu 5.2.2015 Ylen sivuilla
• Lisäksi Veli Pekka Toropaisen artikkeli Turun pyöveleistä löytyy verkkojulkaisusta Ennen ja nyt : historian tietosanomat

Pää- ja väliotsikot ovat kirjan lukujen nimikkeitä.

Kevyt kyyneleinen tarina Rua do Acren rikkaruohoista

Clarice Lispector : Tähden hetki (Suomennos ja jälkisanat Tarja Härkönen. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2020)

”Kirjailijan omistuskirjoitus
(itse asiassa Clarice Lispectorin)
…
”Omistan tämän ennen kaikkea menninkäisille, kääpiöille, keijukaisille ja nymfeille, jotka asuttavat elämääni. Omistan tämän kaihoten menneille köyhille päiville, jolloin kaikki oli hillitympää ja arvokkaampaa enkä ollut vielä syönyt hummeria. Omistan tämän Beethovenin myrskylle. Bachin neutraalien värien värähtelylle. Chopinille joka saa jalkani tutisemaan. Stravinskylle, joka säikäytti minut ja jonka kanssa lentelin tulessa.
…
”Tämä tarina tapahtuu hädän ja yleisen sekasorron tilassa. Tämä on keskeneräinen kirja, sillä se ei tarjoa vastausta. Vastausta, jonka joku tässä maailmassa toivottavasti antaa minulle. Tekö? Tämä on Technicolor-tarina, jotta siinä olisi edes vähän ylellisyyttä, jota minäkin Luojan tähden tarvitsen. Aamen meille kaikille.”

Suomentaja Tarja Härköstä on kiitettävä syvään kumartaen. Ensi kosketus brasilialaiseen Clarice Lispectoriin (1920-1977) oli hämmentävä. Muutama kymmenen sivua luettu eikä kirja tunnu lähtevän ollenkaan käyntiin. Tarja Härkönen on liittänyt kirjaan mainiot jälkisanat, esseen, joka opastaa sisälle kirjaan, jota pidetään Lispectorin yhtenä pääteoksista. Kirjailijan, jonka sanotaan mullistaneen brasilialaisen kaunokirjallisuuden ja nostaneen sen uudelle tasolle. Kirjailijan, jota pidetään vaikeasti lähestyttävänä, mutta jonka kulttimaine tuntuu viime aikoina koko ajan kasvavan.

Clarice Lispector syntyi Ukrainassa, mutta perhe joutui pakenemaan juutalaisten vainoa Brasilian köyhään koillisosaan, Alagoasiin, kun Clarice oli noin vuoden vanha. (Ei, ei todellakaan hummereita.)

Tarja Härkönen:
”Kun joku Brasiliassa sanoo olevansa ’nordestino’, kuulijalle syntyy heti tietty mielikuva kaikesta köyhyyteen liittyvästä. Se köyhyys on erilaista kuin faveloiden köyhyys. Siinä on maalaisuuteen ja kuivan karuun maahan liittyvää likaisuutta, juroutta, epävarmuutta, tietämättömyyttä ja rumuutta.”

Lispectorien perheen äiti kuoli 1930, kun Clarice oli yhdeksänvuotias. Joitakin vuosia myöhemmin isä päätti muuttaa Rio de Janeiroon paremman toimeentulon vuoksi. Toiveissa oli myös löytää kolmelle tyttärelle hyvät aviomiehet. Clarice opiskeli yliopistossa lakia ja avioitui niinikään lakia lukevan, tulevan diplomaatin Maury Valenten kanssa.

Seurasi monivuotisia komennuksia ulkomaille: Italia, Sveitsi, USA. (Hummereita ja pitkästyttäviä diplomaattipäivällisiä.) Clarice Lispector katkaisi suhteen mieheensä, lähti Washingtonista 1959 lastensa kanssa takaisin Brasiliaan ja keskittyi täysin kirjoitustyöhön.

Tarja Härkönen:
”Clarice itse sanoi, että Alagoas oli hänessä lähtemättömästi ja vanhemmiten yhä vaativammin.”

Rio de Janeiron São Cristovãon tori on perinteisesti ollut koillisesta tulevien köyhien kohtauspaikka. Clarice Lispector vieraili torilla viimeisinä vuosina usein, sillä siellä hän kuuli lapsuutensa murretta ja saattoi löytää kotipuolen herkkuja. Tori oli tullut hänelle tutuksi lapsuudesta. Hän kävi silloin siellä isänsä kanssa niiden kuuden vuoden ajan, minkä perhe asui Riossa ennen isän kuolemaa 1940. Tuolta torilta hän löysi tämän kirjan päähenkilöt.

Kirjan kertoja Rodrigo S.M.:
”Näin kuin välähdyksenä eksyneen ilmeen eräällä Rio de Janeiron kadulla kulkevan koillisen tytön kasvoilla.”

Hänestä tuli kirjan päähenkilö, Macabéa. Tuon ilmeen ja tytön ympärille Lispector punoo puhuttelevan tarinan niukkuudesta ja ulkopuolisuudesta sekä luomistyön tuskaisuudesta ja todellisuuden kuvaamisen vaikeuksista.

Tähden hetken 13 nimeä sen nimiösivulla

Kirjan kertoja Rodrigo S.M.:
”Kyllä. Näyttää kuin olisin muuttamassa kirjoitustyyliäni. Mutta asia on niin että kirjoitan vain mitä haluan, enhän ole ammattilainen – minun on pakko kirjoittaa tästä koillisen tytöstä tai tukehdun. Hän syyttää minua ja ainoa keinoni puolustautua on kirjoittaa hänestä. Kirjoitan maalarin ilmeikkäin ja karkein vedoin.”

Macabéa oli konekirjoittaja väkipyörien välitysfirmassa. Hän oli ylpeä toimestaan vaikka ansaitsi alle minimipalkan. Kun on ollut orpo kaksivuotiaasta lähtien ja käynyt vain kolme luokka alakoulua, ei enempää voi vaatiakaan. Eikä Macabéa tyytymätön elämäänsä ollutkaan! Hän asui neljän muun nuoren naisen kanssa samassa huoneessa siirtomaatyylisessä vuokratalossa Rua do Acrella, satamalaiturien tuntumassa, naapureina merimiehiä palvelevia ilotaloja ja hiilivarastoja.

Töissä Macabéalla ei mennyt kovin hohdokkaasti. Hän teki liikaa virheitä puhtaaksikirjoituksessa ja likasi konekirjoitusarkkeja. Niinpä johtaja (”naamalla joka kerjäsi tulla läimäytetyksi”) ilmoitti, että aikoo pitää töissä vain Macabéan työtoverin, Glórian:

”Niin sanoi hänen pomonsa. Hän taas ajatteli, että hänen kuului kunnioituksen vuoksi sanoa jotain, ja niinpä hän vastasi juhlallisesti salaa rakastamalleen esimiehelleen:
– Anteeksi kun aiheutan ongelmia.
Herra Raimundo Silveira – joka oli siinä vaiheessa jo kääntänyt selkänsä – kääntyi takaisin yllättyneenä konekirjoittajan odottamattomasta kohteliaisuudesta ja jokin tämän lähes hymyilevissä kasvoissa sai hänet sanomaan lempeämmällä äänellä, joskin vastentahtoisesti:
– No olkoon, heti ei tarvitse lähteä, voit jäädä vielä vähäksi aikaa.”

Toinen Clarice Lispectorin São Cristovãon torilta löytämistä kirjan keskeisistä henkilöistä oli Olímpico de Jesus Moreira Chaves (valetta: ”hänen sukunimensä oli pelkkä Jesus, isättömien sukunimi”). Hän oli töissä valimolla, mutta halusi härkätaistelijaksi. Olímpico nautti nähdessään verta ja olikin koillisessa ehtinyt tappaa miehen. Hänellä oli myös taiteellisia taipumuksia. Olímpico veisteli joutohetkinään pyhimysten patsaita, niin kauniita ettei hän halunnut myydä niitä. Macabéa ja Olímpico yrittivät viritellä vaatimatonta seurustelua vähän aikaa. Sitten Olímpico vaihtoi partnerikseen sosiaalisen nousun kannalta edustavamman Glórian.

Glórialla oli ehkä huono omatunto, sillä hän lainasi rahaa Macabéalle, jotta tämä pääsisi käymään ennustajan luona. Käynti madame Carlotan luona sai kohtalokkaita seurauksia. Macabéan tunteet olivat kaksijakoiset. Oivallisten tulevaisuudennäkymien johdosta – ulkomaisia gringoja, turkiksia, rahaa – Macabéa tunsi elämänsä alkaneen muuttua paremmaksi. Toisaalta hän oli kauhuissaan. Vasta nyt hän oli huomannut, että aikaisempi elämä oli ollut silkkaa kurjuutta. Tähän saakka hän oli elänyt säästöliekillä mutta onnellisena.

Brasilian sotilasdiktatuuri oli 1970-luvun lopulla hieman hellittämässä kuristusotettaan. Olen löytävinäni kirjasta pieniä piikkejä militaristien suuntaan. Macabéa oli hulluna sotilaisiin. ”Aina kun hän näki sotilaan, hän ajatteli nautinnosta väristen: tappaakohan tuo minut?” Glórian koti puolestaan sijaitsi aavistuksen verran vauraammassa lähiössä ”kenraali Kuka-hän-olikaan kadulla”. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, kun sai asua sotilaan mukaan nimetyllä kadulla.

Turkulainen monitaiteellinen ryhmä Kolmas tila teki kirjan pohjalta näyttämötaideteoksen 2011. Sen esittelytekstissä sanotaan, että kertomus käsittelee hyvin haurasta asiaa: siinä syntyy kokonainen ihminen. Clarice Lispector kysyy, mikä Macabéan vaatimattomassa elämässä oikeastaan vaatii kertomista.
Sekö minkä olemme unohtaneet?
Sekö mikä on meille aivan liian tuttua?
Sillä jokaisen elämä on taideteos, johon sisältyy inhimillistä arvokkuutta.

Tommi

Jos lukijalla on vähänkin omaisuutta ja mukava elämä, hän astuu nyt itsensä ulkopuolelle nähdäkseen, miten joku toinen toisinaan elää. Jos hän on köyhä hän ei lue minua, sillä sanani tuntuvat turhanpäiväisiltä siitä joka jatkuvasti elää pienessä nälässä. Tässä minä toimin varaventtiilinänne, ulospääsytienä musertavasta keskiluokkaisesta elämästä. Tiedän hyvin että on pelottavaa astua itsensä ulkopuolelle, mutta kaikki uusihan pelottaa.

Rodrigo S.M., kirjan kertoja

Keittokulhon kultaus ja ulkokäymälän sateenraikkaat meditaatiot

Junichiro Tanizaki : Varjojen ylistys (suomennos Jyrki Siukonen. Kustannusosakeyhtiö Taide, 1997)

”Lakattujen keittokulhojen käyttämiselle edelleenkin on hyviä syitä, ominaisuuksia, joita keraamisilla kulhoilla ei yksinkertaisesti ole. Kun keraamisesta kulhosta nostaa kannen siinä on keitto jokainen olemuksensa ja värinsä nyanssi paljastettuna. Lakka-astian kohdalla kannen poistamisen ja kulhon suulle nostamisen välissä on kaunis hetki, jolloin ruokailija katsoo tyyntä, hiljaista nestettä kulhon syvyyksissä, sen värin tuskin erotessa itse astiasta.
”Pimeydessä piilevää ei voi nähdä, mutta kämmen tuntee nesteen lempeän liikkeen, kohoava höyry muodostaa pieniä pisaroita astian reunaan ja kantaa mukanaan tuoksun tuoman herkän esimaun. Mikä suunnaton etäisyys erottaakaan tämän hetken siitä, jolloin keitto tarjoillaan länsimaiseen tapaan vaaleasta, matalasta lautasesta.”

Junichiro Tanizakin (1886-1965) essee on todellinen klassikko. Se ilmestyi ensimmäisen kerran Keizai Orai -lehden kahdessa numerossa vuodenvaihteessa 1933-34. Jyrki Siukonen suomensi kirjan 1997 ja onnistui työssä erinomaisesti. Tämä Kustannusosakeyhtiö Taiteen julkaisema kirja valittiin myös vuoden kauneimmaksi kirjaksi. Vuoteen 2022 mennessä kirjasta on otettu Suomessa jo viisi uutta painosta.

Oli onni, että suomentaja on kuvataiteilija. Jyrki Siukonen ei pelkästään käännä Tanizakin tekstiä. Taiteilijan herkkyydellä hän suorastaan maalaa kirjassa esitetyt esteettiset huomiot lukijan silmien eteen. Se on välttämätöntä, sillä Tanizaki kuvailee vivahteikkaasti pimeyden sävyjä ja hämäryyden eri asteita. Hän kertoo, miten niiden tehtävä on nostaa huonetilojen ja esineiden yksityiskohtia parhaalla mahdollisella tavalla esille ja luoda katsojaan levollista mieltä.

Perinteiset japanilaiset asunnot olivat hämäriä. Tanizakin mukaan se johtui suurelta osin ilmastosta ja käytetyistä rakennusmateriaaleista. Voimakas tuuli ja sade täytyi pitää loitolla puuseinistä ja paperilla päällystetyistä ikkunoista ja ovista. Sen vuoksi räystäistä tuli huomattavan pitkiä, jolloin auringovalon määräkin väheni.

”Ominaisuuden, jota kutsumme kauneudeksi, täytyy kuitenkin kasvaa aina elämän realiteeteista, ja esi-isämme, jotka joutuivat tahtoen tai tahtomattaan asumaan hämärissä huoneissa, löysivät ennen pitkää kauneutta varjoista ja lopulta käyttivät varjoja kauneuden tarkoituksiin.”

Vajaaseen sataan sivuun Tanizaki saa mahtumaan hämmästyttävän määrän esineitä ja ilmiöitä, joiden estetiikka ansaitsee huomiota. Hän kommentoi kirjassaan lamppuja, lämmityslaitteita, kirjoitusvälineitä, paperilaatuja, lasia, keramiikkaa, ruokia, teatteria, naisia, muotia, vaatetusta… Isävainaa olisi riemastunut ulkokäymälän etuja kuvailevasta osasta. Todella: käsittelemätön puu, vuosien myötä tummetessaan ja syiden noustessa paremmin esille, rauhoittaa selittämättömällä tavalla hermoja. Entä tämä:

”Ylivoimaisin on tietenkin puinen, tummanvihreillä setrin oksilla täytetty suppilomaisen kukan muotoinen urinaali; se on ilo silmälle, eikä päästä vähäisintäkään ääntä.”

On pakko laittaa väliin näyte Jyrki Siukosen taiteesta. Uskon, että Tanizaki olisi innostunut tällaisesta.

Jyrki Siukonen: Kulmakivi (installaatio, 2008. Lähde artvault.io)

Tanizakilla on mielipide myös äänilevyistä. Ne eivät toista hiljaisuutta sillä tavoin kuin japanilaiset sen kokevat. Hän arvelee, että jatkossa jopa musiikkia aletaan tehdä välineen ehdolla. Tanizakin mielestä äänentoistotekniikka ei ole kulttuurisesti neutraalia. Hän kirjoittaa, että jos levysoitin olisi alun perin kehitetty Japanissa, se olisi muotoutunut toisin, japanilaiselle musiikille paremmin sopivaksi.

Pahinta on kuitenkin ylenpalttinen valosaaste. Sähkön avulla varjot häädetään sisällä kauimmaisiin nurkkiin. Nämä tekniset innovaatiot tärvelivät häneltä kuunkatselujuhlan nautinnon. Erään kerran Tanizaki perui lähtönsä, kun hän luki lehdestä, että juhlissa kävijöitä ilahdutetaan soittamalla äänilevyltä Kuutamosonaatti, joka toistetaan puihin sijoitetuista kovaäänisistä. Toisen kerran hänen seurueensa oli elonkorjuun täysikuun aikaan soutelemassa järvellä lakkalaatikoihin laitetut eväät mukana. Elämys meni pilalle, sillä heidän oli siristeltävä silmiään, jotta olisivat nähneet kuun. Järven rannat oli koristeltu erivärisin kirkkain sähkölampuin.

Varjojen ylistys on kirja kauneudesta. Se on myös kuvaus katoavasta maailmasta. Meiji-kausi oli vastikään päättynyt ja Japani oli lopullisesti avautunut länsimaisille vaikutteille. Tanizaki tuo kirjassa selkeästi esille miten suuresta kulttuurišokista oli kyse. Länsimainen tekniikka oli kyllä ylivoimaista, mutta se oikein sopinut japanilaisten vanhoihin kauneusihanteisiin. Tanizaki ei väitä, että ennen kaikki olisi ollut paremmin. ”Milloinkaan ei ole ollut sellaista aikaa, johon ihmiset olisivat olleet tyytyväisiä.” Kuitenkin Meiji-restauraatiossa tehtiin hänen mielestään liian suuri loikka, noin kolmen tai viiden vuosisadan suuruinen.

Tanizakin kirja on eräänlainen käännekohta hänen ajattelussaan. 1920-luvulla hän oli Tokiossa innostunut länsimaisista virtauksista. Suuren maanjäristyksen jälkeen, jossa hänen talonsa tuhoutui, hän muutti Länsi-Japaniin. Siellä elämä oli vielä yksinkeraisempaa ja rauhallista, ja Tanizaki alkoi tutkia vanhempaa japanilaista perinnettä. Hän perehtyi myös vanhaan japanilaiseen kirjallisuuteen ja alkoi esimerkiksi nykyaikaistaa Genjin tarinaa. Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen muodostui hänen kirjojensa kantavaksi teemaksi.

Kirjan lopussa mestari Junichirolla on yksi toive. Tuo toive on samalla mainio ohje meille kirjoittajille. Tanizaki itse noudatti sitä esimerkillisesti tässä kirjassa, joka on näyte sekä kauniisti kirjoittamisesta että kauniista kirjoittamisesta, kuten takakansi asian oivallisesti muotoilee.

”Olen kirjoittanut tämän kaiken, sillä uskon että joissakin asioissa – kenties kirjallisuudessa tai taiteessa – voitaisiin jotakin vielä säästää. Ainakin kirjallisuuteen kutsuisin takaisin tämän varjojen maailman, jonka olemme menettämässä. Kirjallisuuden kartanoon haluaisin syvät räystäät ja tummat seinät, painaisin takaisin varjoihin asiat, jotka liian selkeästi työntyvät esiin, riisuisin pois tarpeettomat koristeet.
”En pyydä tätä toteutettavaksi kaikkialla, mutta ehkä meille voidaan suoda ainakin yksi kartano, missä voimme nähdä, mitä tapahtuu sammuttaessamme sähkövalot.”

Tommi

PS. Japanin yleisradioyhtiö NHK on laittanut aiheesta noin tunnin mittaisen ohjelman YouTubeen (englanninkielinen selostus ja tekstitys)

Kaikkivaltias sivuun, konsernijohto Jeesuksen käsiin

Erik Wahlström: Jumala : romaani (suomentanut Leena Vallisaari. Schildts Kustannus, 2006)

”Arkkienkelit heittäytyivät pilvimättäälle ja tuijottivat suoraan ylös kädet pään takana ja siivet patjana allaan. Rafael nyppi ajatuksissaan pilvenhippua ja yritti maistaa sitä.
’Tuliko meidän laeistamme sinun mielestäsi hyviä?’ hän kysyi muina miehinä.
’Totta kai’, Gabriel vastasi yllättyneenä. ’Kuinka niin?’
’Tjaa. Aaronin pitää sivellä verta oikeaan korvannipukkaansa. Miksei vasempaan? Ja miksi heinäsirkkoja saa syödä mutta rapuja ei? Miksi miesten on annettava tukkansa kasvaa ohimoilta mutta ei niskasta?’
’Ei mistään erityisestä syystä. Laki olisi ollut yhtä hyvä, jos olisimme valinneet vasemman korvannipukan, kieltäneet heinäsirkkojen syömisen ja sallineet ravut ja käskeneet miesten käyttää kankipalmikkoa.’
’Nyt minä en ymmärrä.’
’Tärkeää ei ole se, mitä Jumala määrää, tärkeää on että hän määrää sen ja että ihminen tapetaan tai karkotetaan kansansa keskuudesta, jos hän tekee väärin.’
’Saat minut mykistymään.’
’Lohduttaudu sillä, että laissa on myös hienoja määräyksiä, esimerkiksi ettei ihmisiä saa tappaa eikä tehdä aviorikosta eikä käyttää vääriä painoja.’
’Mutta sellaiset asiathan on kielletty kaikkien kansojen laissa.’
’Niin, ja siitä syystä ne eivät kelpaakaan Jumalan valitun kansan tunnusmerkeiksi. Sen, mikä israelilaisissa on ainutlaatuista ja erottaa heidät muista kansoista, täytyy olla niin mieletöntä ja merkityksetöntä, etteivät muut kansat ole vaivautuneet säätämään sitä koskevia lakeja.'”

Kirjan tekijä Erik Wahlström kasvoi perheessä, jossa uskonnolliset kysymykset tulivat varmasti esille. Hänen isänsä ja setänsä toimivat Pelastusarmeijan upseereina ja sen kansainvälisissä tehtävissä. Tekstistä näkyy, että hän hallitsee raamatullisen aiheen perinpohjaisesti. Niin hyvin, että hän voi ottaa lähdeteoksen suhteen melkoisia erivapauksia. Erik Wahlströmin pitkä toimittajatausta Hufvudstadsbladetin tiede-, kulttuuri- sekä päätoimittajan tehtävissä takaa hyvin sujuvan tyylin.

Erik Wahlström käy kirjassaan pikaisesti läpi Raamatun sisällön pääasiassa Jumalan näkökulmasta. Hän käsittelee kristinuskon keskeisiä opinkappaleita sekä eräitä aatehistorian ongelmakohtia ilkikurisesti, mutta jotenkin lempeän ymmärtävästi.

Kirjan alussa Jumala on nuori, kiimainen mies. Kiihkeä luomisen akti siemensyöksyineen on kuvattu tavalla, joka voi olla liikaa joillekin lukijoille. Toinen kynnys herkälle lukijalle on Jumalan taivaallinen näyttelyhalli, jonne hän kokosi juutalaisten miesten esinahkakokoelman. Nämä seikat liittyivät Jumalan myrskyisään nuoruusvaiheeseen, joka vähitellen alkaa tasaantua. Jumala joutuu huomaamaan, että hänen suunnitelmansa tahtoivat mennä jollain tavalla vähän pieleen.

Alussa hän epäonnistui ihmiskunnan kanssa niin pahasti, että joutui hukuttamaan kaikki ja aloitti kaiken alusta. Toisella kertaa hän oli varovaisempi. Hän ei jakanut energiaansa koko maailmaan, vaan keskittyi yhteen perheeseen, Abrahamin sukuun. Ankara puutarhuri kouli Abrahamin vesaa armottomasti laeilla, määräyksillä ja rangaistuksilla. Wahlström poimii Vanhasta testamentista lukuisia järkyttäviä esimerkkejä niistä.

Tässä vaiheessa Jumalan johtoryhmään taivaassa kuuluu pelkkiä jees-miehiä, arkkienkelit Gabriel, Mikael ja Rafael. Jobin tapaus on käännekohta. Wahlströmin Jumala tunnistaa selvästi luonteensa synkemmän puolen. Hän luo Jeesuksen, jonka tehtäväksi tulee julistaa Jumalan rakkautta ihmisille.

Jeesuksen ylösnousemisen jälkeen taivaassa on selvä ja välillä kriittinen vastavoima Jumalalle: Jeesus ja vähän myöhemmin sinne tullut Maria. He toimivat tehokkaina ihmisten rukousten välittäjinä ja heidän puolestapuhujina. Kirjan loppupuolella Jumala joutuu kohtaamaan kasvavan joukon valistuneita filosofeja ja luonnontieteilijöitä, jotka hekin haastavat omilla pohdinnoillaan vanhoja käsityksiä.

Ongelmia aiheuttivat ensiksikin lait. Ne eivät kaikilta osin olleet kovin onnistuneita. Joitakin huolenpidon ilmauksia niistä löytyi, esimerkiksi se, että viljaa ei saa korjata pellon reunoja myöten, jotta vähäosaisille jäisi tähkiä poimittaviksi, tai että muukalaisia pitää kohdella hyvin. Nuo hyvät kohdat tahtoivat hukkua jumalanpalvelusta tai arkielämää koskeviin kieltoihin ja pikkumaisiin säännöksiin. ”Sanoja, sanoja, totta kai sanat ovat tärkeitä mutta ne eivät ole kaikki”, arkkienkeli Gabriel muistutti. Lopulta Jumala itsekin myöntää, että on menneisyydessä ehkä pannut liikaa painoa laeille ja määräyksille. Sanoma on tärkeä, mutta oleellisempaa on sanoman ympärille kokoontuminen, yhdessäolo.

”Alun perin kyse oli ollut hyvän ja pahan tietämisestä. Ei kai se niin vaarallista ollut? Se kuitenkin toi muassaan muuta tietoa, sellaista joka ei suoranaisesti liittynyt hyvään tai pahaan mutta vaikutti siihen välillisesti ja arvaamattomin tavoin.
Entä kun tieto hyvästä on ensin saatu, miten on laita hyvän tekemisen tahdon? Sitä Jumala ei ollut ajatellut. Tahto olisi vaatinut oman erillisen puunsa. Ja kyky sekin omansa. Ei hyödytä olla perillä hyvästä ja tahtoa tehdä sitä, jollei kyky riitä siihen.
Hyvyyden ja pahuuden välillä lisääntynyt harmaan sävyjen määrä masensi Jumalaa. Oli myöhäistä palata mustavalkoiseen.
Häntä piirittävät ihmiset kuitenkin vaativat häntä tekemään sen tai kuvittelivat pystyvänsä siihen itse.”

Sitten se kirjan vakavampi puoli. Kirjan teema on täsmälleen sama kuin C.G. Jungin kirjassa Job saa vastauksen [esittely blogissa]. Hänkin on sitä mieltä, että ajan mittaan Kaikkivaltias tuli tietoiseksi pimeästä puolestaan. Jungin mukaan Jumala tarvitsee avukseen Viisauden, Sofian, joka häneltä oli välillä päässyt kokonaan unohtumaan. Sekä Wahlströmin että Jungin kirjassa kulminaatiopiste on sama tapahtuma: Jumalan kokema moraalinen tappio, kun hän Saatanan kanssa sortui lyömään vetoa Jobin uskollisuudesta ja kohtasi eettisesti korkeammalla tasolla olevan henkilön.

Paininsa päätteeksi Wahlströmin (ja Jungin) Jumala tuli samaan lopputulokseen. Maan päälle oli lähetettävä uusi, taatusti oikeamielinen ja lempeä asiamies.
”Jumalan täytyi myöntää totuus. Hän ei ollut erityisen hyvä jumala. Mutta hän halusi tulla paremmaksi.
’En enää huuda heille niin paljon’, hän ajatteli. ’Ehkä on parasta etten enää lainkaan puhu heille. Siitä tulee vain riitaa.'”

Erik Wahlström muotoilee aikuiseksi kypsyneen Jumalan ajatuksen, huokauksen, johon kaikki sääntöjä ja kuria vaatineet kasvattajat ovat kautta aikojen törmänneet ja johon voimme täydestä sydämestä yhtyä:
”Tie kypsyyteen käy omien virheiden tunnustamisen kautta.”

Tommi

Se, mitä ihminen sanoo, ei ole yhtä tärkeää kuin se, mitä hän tekee. Tai millainen hän on. Todellinen kuva ihmisestä ja enkelistä on hänen elämänsä, eivät hänen lausumansa sanat.

Gabriel, arkkienkeli

PS.
Erik Wahlström muotoilee kirjassaan Jobin Jumalalle antaman tyrmäysiskun:
”Maa on annettu rikollisen käsiin.”

Tuo syytös raivostutti lopullisesti Jumalan, joka rynnisti salamoivassa myrskyssä luennoimaan voimistaan tunkiolle, jolla Job-raukka parhaillaan istui ja raapi paiseitaan. Oli syytä kaivaa Raamattu netistä esille. Sanoiko Job todellakin noin? Seuraavassa on muutama esimerkki siitä, millaisia tulkintoja kääntäjät tuosta Raamatun kohdasta ovat tehneet:

Suomalainen raamatunkäännös 1992:
”Kun maa on annettu kelvottomien käsiin, hän peittää tuomarien silmät. Ellei se ole hän – kuka sitten?”

Suomalainen vuoden 1938 painos:
”Maa on jätetty jumalattoman valtaan, hän peittää sen tuomarien kasvot – ellei hän, kuka sitten?”

Ruotsalainen käännös (oma suomennos) :
”Maa on annettu rikollisen [en brottsling] käsiin, hän tekee tuomarit sokeiksi. Ellei hän, niin kuka?”

Kiinnostavasti uusin suomalainen versio tuntuu etäännyttävän Jumalan maailman epäoikeudenmukaisuuksista, jotka johtuvat useammista ”kelvottomista”. Kaksi muuta varianttia voi lukea niin, että syyttävä sormi osoittaa vain yhtä.

”Kreisi boi sai siivet selkään”

Juha-Pekka Koskinen : Tulisiipi : romaani (Like Kustannus, 2019)

”Matka jatkui ja jatkui. Jossakin vaiheessa huomasin, että metsärajan ylle ilmestyi savupiippuja.
– Mitä nuo ovat?
– Nuoko? Kuule, ne ovat Leningradin esikaupungin tehtaanpiiput. Näkyvät tänne saakka. Stalin tekee kaikesta suurta ja kaunista, kohta varmaan asutaan pilven päällä ja syödään vain hunajaa. Mutta tuossahan se risteys on, joku tollo on ajanut tolppaan, on melkein katkennut.
Käännyimme tielle, joka oli yllättävän tasainen. Kolmensadan metrin päässä oli rautaportti, jota vartioi kaksi miestä. Aleksi näytti lupalappuja, vartijat kurkkivat hyttiin, aukaisivat oven ja nipistelivät käsivarsiani.
– Tämä rääpälekö on lentäjä? On kuin joku olisi sylkäissyt penkille, poikahan on vasta noussut kehdosta.
– Sano se kapteeni Jukaraiselle. Tiesin kyllä, että tyhmimmät miehet laitetaan vahtimaan porttia, mutta luulin sentään teistä jommankumman osaavan lukea. Ei poika ole tänne itsekseen eksynyt, kapteeni Jukarainen on kutsunut hänet.
Vartijat mulkaisivat minua pahasti ja löivät oven kiinni.
– Paina kaasua, hörökorva. Ja katselehan olkasi yli, jos satut kulkemaan tästä pimeällä.
Aleksi naurahti ja nosti kytkintä. Vartijat aukaisivat porttia niin vähän, että toinen sivupeili osui siihen.”

Vauhdikkaiden historiallisten romaanien taitajan JP Koskisen kirjoituskone nakuttaa tässä kirjassa kuin Polikarpov I-16 -hävittäjän hyvin huollettu Shvetsov M-22 tähtimoottori. Tuo lentokone tuli Tulisiipi romaanin päähenkilölle, toisen polven amerikansuomalaiselle Kaarle Kuuralle eli Charles Frostille hyvin tutuksi. Tosin silloin, kun hän pääsi lentämään tuota hävittäjää saksalaisia vastaan Suuressa isänmaallisessa sodassa, hänestä oli tullut pesunkestävä neuvostokansalainen Gennadi Zamorozkin, joka oli ehtinyt virua vuosia Siperian vankileirillä.

Ohjaussauva taakse, nokka ylös ja immelmannin käännös kirjan alkuun. Kaarlen isovanhemmat olivat lähteneet kahden pienen poikansa kanssa Suomesta Amerikkaan 1800-luvulla ja vaihtoivat sukunimensä Frostiksi. Isoisä Yrjö, George, oli päässyt ratsuväen sepäksi ja tutustui silloin intiaaneihin. Heistä yksi nimeltään Kolme Arpea kävi muutaman kerran vierailulla kirjan alussa tapaamasta ”Miestä jota hevoset kuuntelevat”. Kolme Arpea antoi Kaarlelle nimen Tulisiipi, kun tämä oli ilmailuinnossa rakentanut kirjavat kangassiivet ja hypännyt varaston katolta niitä kokeillakseen.

Kaarle syntyi vuonna 1926 ja kirja alkaa USA:n 1930-luvun laman ahdistavista tunnelmista. Koskinen kertoo tapahtumat Kaarlen näkökulmasta, joten aikuisten ahdistuksen syyt jäävät hieman taaemmaksi. Taitava mekaanikkoisä Tim korjasi pajassa asiakkaiden vanhoja autoja, ja Kaarle havaitsi tulijoiden epätoivon, kuluneet vaatteet ja rispaantuneet hihansuut. Pienillä padoilla on tunnetusti suuret korvat ja Kaarle kuuli myös jotakin pätkiä vanhempien vakavista puheista. Ehdoton kohokohta Kaarlen lapsuudessa oli pääsy Charles Lindberghin lentonäytökseen. Lindbergh antoi lyhyen kohtaamisen yhteydessä muistoksi postikortin, joka kulki Kaarlen mukana läpi koko kirjan.

Karelian Technical Aidin kiertelevät agitaattorit käyttivät lamaa hyväkseen ja levittivät huhuja Neuvosto-Karjalassa olevasta työväen tasavallasta. Sen perustaja Gylling kutsui kaikkia maailman työtätekeviä rakentamaan yhteistä tulevaisuutta Neuvostoliittoon. Viesti saavutti myös Minnesotan Suolasaaressa asuvan Frostin perheen. Päätös lähdöstä oli vaikea etenkin, kun perheen isoäiti vastusti ajatusta erityisen kiivaasti. Näin hän Kaarlen kanssa jutteli erään kokouksen jälkeen:

” – Taasko ne siitä työläisten paratiisista jauhavat?
– Karjalasta puhui. Siellä kaikki saavat…
– Mitä he siellä saavat, eivät yhtään mitään! Jumalattomat tekivät vallankumouksen, tietäähän sen mihin se johtaa.
Otin raskaan sangon kahvasta kiinni, isoäiti puristi kätensä minun käteni viereen. Osasimme kantaa sankoa välissämme niin, ettei vesi läikkynyt.
– Minä lähdin Yrjön kanssa Helsingistä tänne, kun alettiin lakkoilla ja ryssän kasakat hakkasivat ihmisiä. Täällä oli vapaus ja hyvä niin. Timosta tuli Tim ja Jannesta James, hyvä oli meidän täällä olla. Tuli vallankumoukset ja sodat, tsaari tapettiin ja työläisiä ammuttiin. Täällä ei ammuttu ketään. Nyt on taas vapaus jossain muualla.
– Mutta Karjalassa on isoja metsiä ja siellä on tilaa…
– Tilaako täällä kaivataan? Kävit Jannen kanssa katsomassa Lindberghiä. Oliko preerialla tungosta, mitä? Ihminen tekee itsensä vapaaksi missä vain. Jos vapauden perässä pitää juosta, saa juosta maailman laidalle saakka.”

Perillä Petroskoissa ankeus ja köyhyys löivät nopeasti nelihenkisen Frostin perheen silmille. Kaarlen Tim-isä jaksoi jonkin aikaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, vaikka ongelmia työpaikalla alkoi ilmetä. Aili-äiti oli mukautunut miehensä lähtöpäätökseen ja hän alkoi jo aikaisessa vaiheessa haaveilla paluusta. Ulkomailta tulleita katsottiin alusta asti epäilevästi. Kohta Stalinin terrori paljasti todelliset kasvonsa ja ihmisiä alkoi kadota. Frostin perhe päätti yrittää paluuta Amerikkaan, mutta matkalla perhe hajosi kohtalokkain seurauksin.

Frostin perheen kanssa Petroskoihin muuttivat heidän naapurinsa, sahuri Albert Smith ja hänen tyttärensä Linda. Perheen äiti oli kuollut keuhkotautiin. He luopuivat pian amerikkalaisista passeistaan ja sopeutuivat oloihin. Linda venäläisti nimensä ja liittyi puolueeseen. Lindan mukaan jos tätä peliä halusi pelata, oli käytettävä kaikki valttikortit. Hän etenikin puolueen hierarkiassa niin merkittävään asemaan, että pystyi myöhemmin auttamaan Kaarlea/Gennadia. JP Koskinen kuvaa Lindan melkoisen kovaluonteiseksi ja häikäilemättömäksi henkilöksi, joka tuntui peräti nauttivan päästessään simputtamaan alempiarvoisia virkamiehiä tai sotilaita.

Gennadin ajatukset keskittyivät pelkästään lentämiseen. Se haave hänellä oli pienestä pitäen. Neuvostojärjestelmän tolkuttomuudet kesti, kun keskitti katseensa pelkästään taivaalle. Siellä oli vapaus. Intohimo lentämiseen oli hänellä niin vahva, että se tuntui tekevän kaikesta muusta toisarvoista. Gennadi pääsikin kokeilemaan Petroskoissa purjekonetta. Paikalla ollut kouluttaja pani Gennadin kyvyt merkille ja antoi hänelle mahdollisuuden kokeilla moottorikonetta lentotukikohdassa, jonne tuossa alussa oltiin matkalla. Poika omaksui lentämisen tekniikan ilmiömäisen helposti ja sai käydä ottamassa lisää lentotunteja.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon vaikutti ratkaisevalla tavalla Gennadin elämään. Hän sai kokea sankaruuden ja petturuuden vuoristorataa varmasti enemmän kuin keskiverto venäläinen. Myöhemmin Stalinin kuolema sinkosi hänet sitten aivan toisiin sfääreihin.

JP Koskisen kirjojen tyyliin tässäkin teoksessa historialliset henkilöt ja erilaiset mahdolliset faktat lomittuvat fiktioon kiinnostavasti. Ainoastaan Gennadin saamien ilmavoittojen määrä kummastutti. Sodan alussa vanhentunut I-16 oli uusitulla moottorillakin monelta osin vaatimattomampi kone kuin saksalaisten Messerschmitit, joita ohjasivat runsaasti taistelukokemusta saaneet pilotit.

JP Koskisen kirja sai Savonia-kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokaana. Tulisiipi on osa Kuuran perheen vaiheista kertovaa trilogiaa, jonka muut osat ovat Haukansilmä ja Ukkoslintu.

Tommi

Vapaus on se tila, jonka raivaat vankilasi sisään.

Ludmila Kuznetšova (ent. Linda Smith), insinöörimajuri