Kirjoittajan arkistot: Tommi

Tietoja Tommi

kirjanystävä muutenkin kuin entisen viran puolesta

Helmikuun visa: mikä kaupunki?

Vastaus, kirjan nimi, löytyy seuraavalta sivulta.


10 pisteen vihje
Miten kaunis kaupunki tämä onkaan. Vanhat keskiaikaiset talot, joiden punaiset tiilikatot hautautuvat suurten akaasioiden ja kastanjain varjoon, uinailevat loputtomassa helteessä. Maasto nousee ja laskee kumpuina ja alamäkinä. Kadut viettävät alaspäin kuin kellarinportaat ja suikertelevat vihannan luonnonpuiston halki. [...] voi mennä tunteja, että ei näe eikä kuule mitään inhimillistä noissa tiheissä satavuotisten jalavien ja tammien muodostamassa lehtiholvissa. Niiden keskellä nousee vanhan katolisen doomin tummanpunainen raunio, jonka murskaantuneissa seinäpilareissa naakat pesivät. Täällä on Saatanan silta ja Enkelin silta, jotka vartioivat omaa historiallista menneisyyttä. TATU VAASKIVI

8 pisteen vihje
Kaikki, jotka meillä valittavat riittämättömiä tulojaan ja liikaa työtään, voisivat täällä oppia paljon uutta, nimittäin esim. ettei ole mitään riittämättömiä tuloja, vaan että se, mitä niiksi sanotaan, ei ole muuta kuin turhien menojen eufemistinen termi. Samanlainen teennäisnimi on myös "liiallinen työ" eikä se yleensä merkitse muuta kuin mitä tavallisesti sanotaan tyhjäntoimittamiseksi. Isäntäni, nimineuvos, elää vaimoineen ja 7-8 lapsineen sangen sievästi sillä vähäpätöisellä palkallaan, jota yliopiston piirustuksen opettajana nauttii, ja kuitenkin useimmat elintarpeet ovat täällä melkoista kalliimmat kuin meillä (sokuri esim. 1 rupl. 20 kop., kahvi 1 rupl. 50 kop.) ELIAS LÖNNROT

6 pisteen vihje
Kaupungissa on kiitetty yliopisto, jonka obserwatorio erittäin kehutaan hywäksi. Sillä on myös suuri kirjasto, jonka säilytyshuoneeksi wanhan tuomiokirkon kuori on laitettu. C.G. SWAN

4 pisteen vihje
Seison joen äyräillä ja katson vihreänkeltaiseen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot kuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta peilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi mielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja että välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta, huudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin intensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat rautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy taivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku MDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy, kuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren kirjavaan historiaan. TATU VAASKIVI

2 pisteen vihje
Minulla on hyvä ja kaunis koti, suuret huoneet, paljon valoa ja aurinkoa ja vihreitä puita ikkunan takana. Ja ympärillä tämän pikkuisen X:n raitis, rauhallinen ilma. Kolme vuotta Pietarissa, jolloin minulla tätä kaikkea ei ollut, on opettanut pitämään sitä arvossa. [...] Seurapiiristä siinä merkityksessä, johon me Helsingissä olemme tottuneet, ei tietysti voi olla puhetta. [...] Se, mitä täälläkin yhä tulen kaipaamaan on suurempi piiri taiteesta ja kirjallisuudesta huvitettuja henkilöitä, joitten joukossa saisi ajatukselleen terveellistä voimistelua. AINO KALLAS

1 pisteen vihje
Niin, satakielet laulavat X:ssä. Kaupungin puistoissa en usko niitä kovin paljon olevan mutta täällä laitakaupungilla, jossa asumme, niitä on yllättävän paljon. Edes kulkukissat, joita meidän kaupunginosassamme Arakülassa on runsaasti, eivät pysty tekemään niistä selvää. JAAN KAPLINSKI

Kaalidolmia, videotykkejä, schreebereitä ja megalaserkikkeli

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2011)

Tälle kirjalle on selkeä esikuva. A.J. Jacobs on amerikkalainen kirjailija, joka on altistanut itsensä outoihin ihmiskokeisiin. Hän on juutalainen ja kokeili voiko elää vuoden noudattaen tarkasti Raamatun käskyjä. Sitten hän luki läpi koko Encyclopedia Britannican. Noista kokemuksista hän kirjoitti kirjat, joista jälkimmäinen on nimeltään The know-it-all : man's humble quest to become the smartest person in the world. Tämä oli kirja, joka kiinnitti Minna Lindgrenin kustantajan huomion. Kun hän kuuli Minna Lindgrenin jäävän pitkälle lomalle, niin viekas kustantaja arveli tämän räytyvän tekemisen puutteessa:

   "'Lue tuo', Jago sanoo juonikkaasti hymyillen ja jättää minut ravintolaan kädessäni The Know It All.
   Viikkoa myöhemmin ilmoitan hänelle lukevani hieman suppeamman ja jo vanhentuneen ensyklopedian, jotta plagiaatti ei olisi räikeä."

1900-luvun alussa kaikilla kustantajilla piti olla oma tietosanakirjasarja. Kariston tarjontaan kuului Väinö Hämeen-Anttilan Uusi tietosanakirja, joka ilmestyi kahdessa osassa (A-Hiawatha ja Hibbing-Öölanti). Hakusanoja on melkein 35 000, sivuja 1 755 ja mustavalkoisia kuvia 1 497. Minna Lindgren lukee kaiken, aivan kaiken ja poimii luetusta joukon kiinnostavimpia hakusanoja. Valtava urakka kestää kuukausia ja sen aikana Minna alkaa tuntea kasvavaa myötätuntoa Hämeen-Anttilaa kohtaan.

Minna Lindgren perehtyy tarkemmin ensyklopedistiin ja kertoo, miten etsii hänen kirjoittamia muita teoksia. Haaviin tarttui Kuka kukin on -kirja vuodelta 1909 ja muutama kokoelma Hyvää yötä, hetki lepoa kunnes nukutte -tarinakokoelmia. Sopivan hakusanan sattuessa kohdalle Minna Lindgren referoi Hämeen-Anttilan kirjaa Merillä (arkielämää suomalaisessa purjelaivassa), joka ilmestyi 1913. Siinä Väinö kertoo kokemuksiaan merimatkoilta, sillä tultuaan ylioppilaaksi hän pestautui purjelaivaan. Kotimaahan palattuaan Hämeen-Anttila kustansi ja johti eräitä sanomalehtiä ja Karistoa.

   "Väinö kävi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa tunnettujen valtiomiesten, ajattelijoiden ja kirjailijoiden kanssa ja matkusti vuosina 1927-28 eri puolilla Eurooppaa tutustumassa kustannusoloihin. Ja sitten [professori Juhani Niemi]: 'Samoihin aikoihin kirjallinen johtaja kokosi yhden miehen työnä Uutta tietosanakirjaa, joka vei energiaa muilta projekteilta ja joka valmistuessaan vuonna 1932 tulkittiin suureksi epäonnistumiseksi.'
   Siinä kaikki minun tietosanakirjastani. Sen ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1928, ja voin kuvitella, että jo se tuomittiin suureksi epäonnistumiseksi. Siitä huolimatta Väinö jatkoi yhden miehen valistustyötään ja kirjoitti tietosanakirjan loppuun."

Väinö kirjoitti tietosanakirjaa pienille lappusille. Hän varmaan arveli myöhemmin tarkistavansa hakusanat ja lisäävänsä puuttuvia paikoilleen.

   "Niin ei koskaan tapahtunut. Tuli kiire. Tietosanakirjan ensimmäinen osa haukuttiin kaikissa lehdissä maanrakoon. Toinen osa oli kuitenkin saatava painoon. Hibbing-Öölanti vilisee hakusanoja, joissa vain pyydetään lukijaa katsomaan toisaalle. Useimmiten tätä toista hakusanaa ei löydy ja lukija huomaa katsovansa ikkunasta ulos.
   Tunnen suurta myötätuntoa Väinöä, pientä suurmiestä, kohtaan. Näen hänet ympäristöään rasittavana tarkkailijana, joka kesken päivällisen, mieskuoroharjoituksen, biljardin, bridgen ja salasiittiöelämän havaitsee tärkeän hakusanan ja ryntää kirjoittamaan sen jonnekin, paremman puutteessa kalossiin, palvelijan esiliinaan ja naapurin nuottiin.
   Myöhemmin hän penkoo kenkälaatikkoaan ja tarttuu niihin satunnaissanoihin, jotka osaa selittää maailmanmatkojensa ja lukeneisuutensa ansiosta. Aukkoja hän paikkaa leikkaamalla ranskankielisestä tietosanakirjasta aakkosiin sopivia tilkkeitä samalla kun suomentaa Kafkaa, valikoi, lyhentää ja kääntää klassikoita Hetki lepoa kunnes nukutte -antologiaan, editoi Eino Leinon muotoasultaan leväperäisiä tekstejä ja toimittaa Maailma-lehteä."

Ahkera kustantamon johtaja käänsi viihdekirjallisuutta ja pelasti siten monena vuonna tilinpäätöksen menemästä miinukselle (Tarzan-kirjat, Muskettisoturit). Tärkeämpiä olivat kuitenkin käännökset Kafkan romaaneista ja pohjoismaisten työläiskirjailijoiden esittely. Hämeen-Anttila käynnisti lisäksi Kariston klassillisen kirjaston.

Kun Minna Lindgrenin katse ja ajatus alkaa harhailla, tulee hänelle eräiden hakusanojen kohdalla mieleen muistoja lapsuudesta. 

plaseerata
"Plaseerausta käytettiin lapsuudenkodissani, kun saimme vieraita. Silloin oli huolella mietittävä, kuka istuu kenen vieressä. Mitä enemmän tuli sukulaisia sekä isän että äidin puolelta, sitä pitempään plaseerausta sondeerattiin. Lähtöasetelma oli aina sama: isä ja äiti istuivat pöydän päissä, Puujalka-Mummo isän oikealla puolella ja lapset ylimääräisissä pöydänkulmissa huojuvilla jakkaroilla. Isä kutsui sitkeästi Mummoa Tädiksi, mikä oli meistä lapsista kauhean hassua.
   'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'
   Mummo rakasti lipeäkalaa, toisin kuin minä ja veljeni, jotka eräällä uudenvuoden illallisella jouduimme näkemään, miten Arvi-sedän tekohampaat putosivat lipeäkalaan. Arvi-setä pysyi tyynenä ja napsautti hampaat paikoilleen, mutta Maj-täti oksensi omalle lipeäkalalleen. Minä ja veljeni jähmetyimme huojuville jakkaroillemme, äiti riensi siivoamaan ja isä kääntyi Mummon puoleen:
   'Ottaako Täti lisää lipeäkalaa?'"

Merkittävän osan saavat myös kirjoittamishetkeen liittyvät henkilökohtaiset tapahtumat. On lomanviettoa lasten kanssa perheen kesämökillä sekä melkoisen epäonnistunut matka Teneriffalle. Työpaikkakin tulee ajoittain mieleen. Minna Lindgren teki merkittävän päivätyön Ylessä. Kahden kuukauden palkallinen vapaa myönnettiin tuolloin talossa 20 vuotta työskenneille. Lindgren ei mainitse työpaikkansa nimeä, vaan kutsuu sitä kirjassa johdonmukaisesti "konttoriksi". Jos konttori todellakin sijaitsee Länsi-Pasilassa kuten hän kirjoittaa, niin seuraavan voi tulkita vain yhdellä tavalla:

humoreski
"Viikkoa myöhemmin olen Suomenlinnassa konttorin brändihautajaisissa. Se on leikillinen tapa todeta, että kahden vuoden tiimityöskentelyn tulokset heitetään roskakoriin.
   Paljon meillä ei olekaan haudattavaa. Brändityön aivomyrskyt tuottivat laihan tuloksen. Tällaisen: 'Yksi sana. Tuhat tarinaa.'
   Nyt on tuhat sanaa ja yksi tarina, joka kerrotaan englanninkielellä. Tarina on traaginen humoreski siitä, miten henkilökohtainen vallanhimo kasvaa resurssien pienentyessä. Jokainen näkee, että työpaikan tarina on kutistumassa, sillä rahaa on vuosi vuodelta vähemmän eivätkä kulut voi loputtomiin pienentyä.
   Nuori johtaja visioi kädet heiluen uusia alustoja. 'Tunnustelkaa asiakasrajapintoja!' hän huutaa kuin Niilo Yli-Vainio. Hänen silmissään vilkkuu voitonkiilto, vaikka ainoa mahdollinen voitto valtion konttorissa on toiminnan jatkuminen."

Minna Lindgren kertoo 20-vuotisesta urakehityksestään konttorissa ja antaa eräitä vuosilukuja ankkureiksi. Jos ne ovat todellisia, niin käsiä viuhtova dynaaminen nuori johtaja on Mikael Jungner, Ylen silloinen toimitusjohtaja. Joka tapauksessa uuden johtajan otteet myllersivät konttorin suunnilleen ylösalaisin. Niiden seurauksena Minna Lindgren huomasi toimivansa itsenäisenä ja ulkoistettuna sisällöntuottajana. Muut oli tungettu matriisiin ja mieliala "on outo, kun kukaan ei muista, missä on töissä ja miksi".

Ei ihme, että kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä Hämeen-Anttilan tekstiä paremmin kuin nykyaikaa. Lindgrenin kuvaus Facebook-kokemuksistaan ja tapaamiset eläkesäästämistä markkinoivan puhelinmyyjän kanssa ovat herkullista luettavaa. Ehkä saa myös antaa pienen vinkin, jos sattuu tapaamaan Minna Lindgrenin. Keskustelussa hänen kanssaan ei missään nimessä parane käyttää seuraavia sanoja ja sanontoja: meikäläinen, nou hätä, näillä mennään, pihalla kuin lumiukko. Banaaneja ei pidä tarjota, sillä sivistyneinkään ihminen ei voi syödä niitä ilman niljakasta massutusta. Eikä salaatti todellakaan ole rapsakka.

Jotkut ovat sitä mieltä, että tietosanakirjasarjat sopivat parhaiten maanparannusaineeksi. Minna Lindgren tietää paremmin. Maata ei paranneta sivistyksellä, sillä se on alati muuttuva abstrakti klöntti. Se heijastaa vain yhden ohikiitävän hetken arvomaailmaa. Hän toteaa, että myös entinen sivistyneistö on hajonnut sirpaleiksi ja korkeammat taiteet on tallottu viihteen alle marginaaliryhmien puuhasteluksi. Ison urakan päättyminen saa kirjoittajan apealle mielelle. Samoin lukijan, jonka voi olla vaikea heittää hyvästit Väinölle, Puujalka-Mummolle ja muille Minnan origineille sukulaisille.

"Olen syvällä nostalgiassa ja muistan siksi vain onnellisia ja iloisia asioita.
   Minulla on omituisesti samanlainen olo kuin syksyllä 1983, jolloin pakkasin tavarani kahteen laatikkoon ja muutin vanhempien luota opiskelija-asuntoon. Halusin lähteä, mutta olin suunnattoman surullinen. Rakastin lapsuudenkotiani ja vanhempiani, ja tiesin, että on hauska aloittaa oma elämä.
   Olen aina ollut huono lähtijä. Taisin olla ainoa, joka suri koulun päättymistä. Jos olisin mies, olisin itkenyt viimeisenä päivänä armeijassa."


Tommi
PS: Kirja, jossa mainitaan entinen työpaikkani, Varastokirjasto, peräti kaksi kertaa eikä suinkaan kielteisessä merkityksessä, saa aina runsaasti ylimääräisiä bonus-pisteitä.

Paluu sinne, missä meidät rikottiin

Alessandro Baricco : Verta vuodattamatta  (suomentanut Hannimari Heino. WSOY, 2006)

   "Ammukset. Ja nyt, rahat.
   El Gurre tulitti.
   Nina kuuli ikkunoiden jauhautuvan siruiksi pikakiväärin osumien alla. Sitten luotisateiden väliin kiilautuvan hiljaisuuden. Hiljaisuudessa isän varjon ryömimässä lasinsirpaleiden seassa. Hän oikaisi kädellä hamettaan. Hän oli kuin räätäli aikeissa viimeistellä työnsä. Kyljelle käpertyneenä hän kävi läpi rypyn toisensa jälkeen. Hän asetti jalkansa päälletysten niin, että tunsi säärensä kauttaaltaan kiinni toisissaan, molemmat reidet pehmeästi yhdessä, polvet kuin kaksi kuppia tasan päällekäin, nilkkojen väli vailla raon rakoa. Hän tarkisti vielä että kengät olivat ojossa, vieri vieressä kuin näyteikkunassa ikään, mutta asentoa olisi käynyt kuvaamaan sana makuullaan, väsyksissä kun oltiin. Hänestä sellainen järjestys tuntui hyvältä. Jos kerran olet simpukka, järjestys on tärkeää. Jos kerran olet sekä kuori että eläin, kaiken on oltava täydellistä. Säntillisyys sinut pelastaa.
   Hän kuuli pitkääkin pidemmän luotisateen rätinän vaimenevan. Ja heti perään jonkun pojan äänen.
   - Pyssy pois, Roca.
   Manuel Roca käänsi päätään. Hän näki Titon seisovan parin metrin päässä. Tämä tähtäsi häntä pistoolilla."

Italialainen kirjailija Alessandro Baricco (synt. 1958) oli minulle aiemmin tuntematon tekijä. Vihje hänestä löytyi Viivi Luikin kirjasta Varjoteatteri. Luik kertoo käynneistään taidemuseossa ja miten niiden jälkeen hän museokahvilassa vietti aikaa. "... tai mukanani oli Italiassa siihen aikaan kohua herättänyt Alessandro Bariccon pieni kirja 'Silkki'". Tätä kirjaa kaupunginkirjastossamme ei enää ollut, mutta tilalle löytyi tämä, pieni tämäkin, sopii oikein hyvin vaikka maiharin taskuun.

Pienoisromaani tai kertomus Verta vuodattamatta on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen kuvaa tarkemmin nimeämättömän sisällissodan jälkeistä aikaa. Tapahtumapaikka voisi olla Italia noin 1940-luvulla, vaikka Alessandro Baricco huomauttaa alussa: "Espanjankielisten nimien valinta on puhtaasti musikaalisten tekijöiden sanelemaa eikä pyri liittämään tarinaa mihinkään tiettyyn aikakauteen tai maantieteelliseen sijaintiin." Ratkaisu lisääkin kerrotun tarinan yleispätevyyttä ja tekee siitä jollakin tavalla utuisen tai unenomaisen.

Nelivuotinen sota on päättynyt ja sen jälkiselvittelyt - eli kostotoimet - ovat käynnissä. Lääkäri Manuel Roca on syyllistynyt toisen osapuolen mukaan karmeisiin rikoksiin, joita on tehnyt sairaalassaan sodan aikana heidän aateveljilleen. Kolme miestä, Salinas, el Gurre ja Tito tunkeutuu Rocan kotiin. Roca on nähnyt heidän tulonsa ja arvaa mitä siitä seuraa. Hän ehtii piilottaa pikku tyttärensä varastohuoneen lattian alle kellarikoppiin. Nina kuulee piilostaan mitä tapahtuu. Hän ja Tito myös näkevät toisensa, mutta Tito ei jostakin syystä ilmianna lasta. Nina pelastuu.

Toinen osa, reilut viisikymmentä vuotta myöhemmin. Lapseton Tito, oikealta nimeltään Pedro Cantos on 72-vuotias ja myy arpoja pienessä kioskissa. Mennyt tapahtuma on varjostanut hänen elämäänsä. Ystäviensä välityksellä hän on saanut kuulla yksityiskohtia Ninan myöhemmistä vaiheista. Ystävät ovat myös kertoneet, millaisissa kummallisissa olosuhteissa kaksi muuta kostotoimeen osallistunutta miestä on myöhemmin kuollut. Hän tunnistaa vanhahkon naisen, joka tulee ostamaan häneltä arvan. Kun nainen kutsuu hänet mukaansa kahvilaan, Tito suostuu.

   "Nainen oli kohottanut katseensa ja tuijotti häntä.
   - Tajusin, ettei mikään voisi pysäyttää teitä, ja että jonain päivänä ilmaantuisitte minunkin luokseni. Mieleeni ei koskaan edes juolahtanut, että saattaisitte ampua minua takaapäin tai että lähettäisitte luokseni kenet tahansa ventovieraan. Tiesin, että te tulisitte itse, katsoisitte minua silmiin, ja puhuisitte kanssani ensin. Minähän sen kellariluukun olin sinä iltana aukaissut ja sitten taas sulkenut. Ette te sitä olisi unohtanut.
   Mies odotti taas hetken, sitten hän sanoi sen ainoan asian jonka halusi vielä sanoa.
   - Olen kantanut tätä salaisuutta sisälläni koko ikäni, kuin jotakin sairautta. Minä olen ansainnut sen, että istun nyt tässä teidän kanssanne.
   Sitten mies vaikeni. Hän tunsi sydämensä hakkaavan kiivaasti, sormenpäitä myöten, ohimoissa asti. Hänen mielessään pyöri, että hän istui kahvilassa, vastapäätä vanhaa hullua naista, joka voisi hetkellä millä hyvänsä nousta ja tappaa hänet siihen paikkaan. Nainen tiesi, ettei mies yrittäisi sitä estää.
   Sota on ohi, mies ajatteli."

Alessandro Bariccon kokemus teatteri- ja elokuvakirjoittamisesta näkyy. Teksti kulkee vetävästi ja juoni paljastuu matkan kuluessa. Ninan ja Titon kertomukset poikkeavat merkittävästi toisistaan, mutta lopputulos on koskettava synteesi niistä.


Tommi

Talvi Lapissa saksalaisella vankileirillä

Seppo Saraspää : Leiri maailman laidalla : romaani (Karisto, 2002)


   "- Minulla ei vain ole mitään venäläisiä... näitä sinun ryssiäsi vastaan. Kauemmin mie olen ollut ryssä ku suomalainen. Pari kymmentä vuotta Suomen valtio on vasta meijän mailla isäntänä heilunut. Ja minusta tuntuu, että parempi isäntä ryssä oli.
   Koltta kallisti jälleen pulloa. Tönäisin kuppini lähemmäs ja sain armollisesti ryypyn.
   - Venäläinen anto meijän olla rauhassa. Mitä verot maksoimma ja herroja joskus kuskasimma. Pappi kävi kerran vuodessa kastamassa penikat ja siunaamassa kuolleet. Muuten meijän annettiin olla rauhassa. Mutta entä suomalainen? Suomalainen on semmonen eläjä, että se tukkii nokkansa joka paikkaan. Se on niin varma omasta erinomaisuuvestaan, että se yrittää pakottaa kaikki ittensä kaltaisiksi touhumuurahaisiksi. Eihän suomalainen osaa olla hetkiäkään paikallaan. Koko ajan se kuokkii, raivaa ja touhuaa. Ja tappelee, jos ei saa muualta kaveria, niin ne tappelee keskenään. Ja rakentaa taloja. Sen aikaa kun ne ei tappele, ne rakentaa taloja. Aina ja joka paikkaan. Ja kun talo on valmis, niin hopusti aita ympärille. Helvetti, suomalainen on aivan mahoton aijan tekijä ja rajanvetäjä. Heti kun se jonnekin ilmaantuu, se merkittee itteleen rajan, ja sitten se vahtii sitä rajaansa kirves kourassa ja on valmis vaikka tappamaan jokaisen joka tulee lähelleki sitä. Eikä sillä ole väliä vaikka se raja sattuis toisen maalle. Ei se semmosista pikkuseikoista perusta."

Kirjan tapahtuma-aika on talvi 1942/43 ja näyttämö saksalaisten vankileiri Lapissa. Koltta Jaakk on syystäkin katkera. Perinteisen porotalouden edustaja oli parikymmentä vuotta aikaisemmin kohdannut uuden ajan airueet, rajankävijät. Suomen valtio oli hakkauttanut rajalinjan Jäämerestä Korvatunturiin. Kolmesataa kilometriä kymmenen metrin levyistä railoa keskelle kolttien maita.

   "- Siinä oli kuulemma raja ja siitä ei yli mennä. Sotilaat vahti pyssyjen kanssa. Puolet ihmisistä jäi Venäjälle ja puolet Suomeen. Porolaitumet keskeltä kahtia ja kalajärvet. Sellanen herra on Suomen herra. Helvetti! Se määrää koko maailmaa, vaikkei käsitä mistään mitään."

Eipä arvannut Seppo Saraspää kirjoittaessaan, että 20 vuotta myöhemmin samat teemat ovat jälleen ajankohtaisia. Nyt silloisten kolonialistien jälkeläiset tunkevat Saamelaiskäräjille ja ryssäviha panee rakentamaan lisää aitaa Venäjää vastaan. Nämä eräitä esimerkkejä kirjan lukuisista teemoista. Saraspää on jälleen onnistunut pakkaamaan pienoisromaanin täyteen isoja aiheita. Ja silti kirja tuntuu kevyeltä ja avaralta kuin näkymä tunturin laelta.

Kalevan haastattelussa (23.9.2009) Seppo Saraspää kertoo Eeva Kauppisen haastattelussa, miten hän löysi aiheen tähän kirjaan. Saksalaiset perustivat Lappiin noin 100 vanki- ja työleiriä jatkosodan aikana. Ne sijaitsivat kaukana teiden varsilla ja saarissa, poissa siviilien silmistä. Näillä leireillä oli ainakin 30 000 sotavankia ja kuolleisuus hirvittävä. Kaamassaaressa sijaitsi Andreasnuoran vankileiri. Saraspää törmäsi siellä kävellessään isoon puupinoon. Se oli ihmeellisen hyvin säilynyt ja koko sodan mielettömyys tuntui hänestä kulminoituvan siihen polttamattomaan puupinoon. Sekä Saksasta Lapin kylmään ja pimeään temmattu nuorukainen että puita sahaava venäläinen olivat hänen mielestään samanlaisia olosuhteiden vankeja. Voisivatko he peräti vaihtaa välillä osia...?

Kirjan kertoja on talvisodassa haavoittunut ja siellä pahasti traumatisoitunut Pauli Blommer. Kielitaitoisena henkilönä hän toimii leirin tulkkina ja yrittää pitää jonkinlaista etäisyyttä sen tapahtumiin. Hänen tehtäviinsä kuuluu myös raportoida puunkaadon tuloksista. Kun hän suurentelee tulosta, se ei tapahdu säälistä venäläisiä vankeja kohtaan. "Ryssä taas ei ollut ihminen, vaan jonkinlainen Jumalan firapelityönään kasaama sekundakappale, jolle paras hoito olisi kuula silmien väliin". Oli pelkkää Blommerin mukavuudenhalua, kun hänen ei tarvinnut vastata jatkuviin kyselyihin. Talviset olosuhteet tekivät normin saavuttamisen mahdottomaksi. Lisäksi leiri oli alkanut ajautua komentajasta lähtien merkilliseen piittaamattomuuden tilaan.

Kertojan käymät keskustelut pasifisti Jaakin kanssa sekä koetut luontokokemukset tuovat helpotusta traumaan. Tilalle tulee outoja ajatuksia viholliskuvista.

   "Ja kuinka lähellä kuitenkin oli se, etten itse ollut ryssä. Jos isäukko olisi vuonna -18 myöhästynyt kymmenen minuuttia Pietarin asemalta, niin minä olisin syntynyt ja kasvanut ryssäksi ja taistelisin nyt ryssänä suomalaisia valkofasisteja vastaan. Niin pienestä se oli kiinni. Ja toisaalta minä olisin aivan yhtä hyvin voinut olla saksalainen. Jos isoesi-isäni siansorkkia paistamassa oleva äitimuori olisi käskenyt esikoispoikansa heittää hiiteen ajatukset kaukaisen Baltiaan lähdöstä ja painua vain panimolle mäskiä sekoittamaan, minä luultavasti hyökkäisin nyt jossain päin maailmaa hakaristilipun perässä.
   Helkkari, ajattelin. Minähän olin oikeastaan ryssä, saksalainen ja suomalainen. Minähän voisin yksinäni hoitaa koko tämän kirotun sodan."

Tähän päivään mennessä sotilasromun etsijät ovat miinaharavien avulla keränneet kaikki merkittävimmät löydöt. Kaamassaaren leiristä on jäljellä enää parakkien pohjat ja laiturin jäänteet. Räjähdyksissä on puiden runkoihin tarttunut vähän romua. Muuten luonto on alkanut hävittää ihmiskätten jälkiä. Ehkä tuon takia kirjasta jääkin niin valoisa vaikutelma. Seppo Saraspään luontoon liittyvät kuvaukset kirjassa ovat nimittäin sykähdyttäviä: talviset lumimyrskyt, huikea poroajelu, yöllinen nuotio, haavoittuneen hirven tappaminen, jäiden sulaminen ja muuttolintujen tulo. 
Uusi kevät on mahdollisuus. 
Luonto on lopulta vahvempi.

   "Koska myrsky tuntui laantumisestaan huolimatta jatkuvan päätimme yöpyä tässä. Paikka oli hyvä: taimikkotupsu suojasi pahimmalta tuulelta, vesipaikka oli vieressä, polttopuuta riittäisi ja ennen kaikkea poroille olisi hyvä kaivos. Ne tarvitsivat lepoa ja ruokaa raskaan urakkansa jälkeen.
   Jaakk haki laavuvaatteen pulkastaan, kaatoi taimikosta ruodepuut ja alkoi pystyttää tuulensuojaa. Nainen - Inkeri - koppasi kirveen käteensä ja lähti hakemaan lisää polttopuuta. Myös poika nousi ja kävi siirtämässä porot uuteen paikkaan. Minä istuin pulkkani laidalla enkä osannut tehdä mitään.
   Harvoin olin tuntenut itseni näin avuttomaksi. Ehkä se johtui siitä, että toiset toimivat niin luontevasti. Mitään ei puhuttu, käskynjakoa ei tarvittu, kaikki tapahtui täysin arkisesti.
   Ajattelin, että olisin valmis tekemään osuuteni, kunhan joku vain sanoisi minulle mikä se oli. Tämä oli minulle vieras maailma. Muistin, kuinka Jaakk jonkun keskustelun aikana oli kertonut minulle ettei heidän kielessään ollut erämaa-sanaa. Oli vain maa, ja'nnam.
   - Sie ajattelet että erämaa on paikka josta on tultava pois, siellä voi käydä mutta sieltä on tultava pois. Mie taas aattelen, että se on koti. Kun mie ripustan laukkuni puun oksaan, niin siinä on minun koti.
   Ehkä Jaakk oli oikeassa. Ehkä tämä luotaantyöntävän karu kiveliö tosiaan saattoi olla koti täällä syntyneelle ja täällä ikänsä asuneelle ihmiselle. Ensimmäistä kertaa mieleeni välähti myös ajatus siitä, ettei koko tämän elonpiirin vaatimattomuus - erämaan keskellä kyyristelevät harmaat talot, kammit, jänkäniityt ja kalakentät -  välttämättä ollutkaan kehittymättömyyttä, vaan ainoa tänne sopeutuva elämänmuoto."


Tommi

Polveilevia teitä Roomaan

Viivi Luik : Varjoteatteri : romaani (suomentanut Anja Salokannel. Tammi, 2011)

   "Kuului, miten seuraava juna, S-Bahn, ajoi katon yli painavana ja kolkkona. Lasit kilisivät.
   Kuten sanottu, kahvila oli rautatien alla, punatiilistä rakennetun rautatiepenkereen sisässä.
   Kevät lähestyi Berliiniä. Ja jälleen kantautui vuoden 1945 keväästä palavan kaupungin kohina, tulipalon vanha, unohdettu ulina ja rätinä. Ku'dammilla ajelehtivat kiireisten nykyihmisten jaloissa paljaalle silmälle näkymättömät hiiltyneet ruumiit, näkymättömät naiset ryntäsivät yhä vielä hiukset tulessa taloista, joiden sisään oli jo kauan sitten rakennettu toiset talot.
   Vanhat sodan lopun aaveet heräävät Berliinissä keväisin eloon. Jokainen kevät on Berliinissä kevät 1945. Se kestää suunnilleen kymmenen päivää, sitten jännitys hellittää, tulimyrsky laantuu, helvetinkuvat sammuvat, puut puhkeavat lehteen, kuolleet ovat muuttuneet tomuksi. Ei olekaan mitään.
   Mutta tuona iltana oli kevätmyrsky juuri herättänyt vanhat kuvat tuoreina eloon. Kuolleiden luut alkoivat liikahdella ja hymistä maan sisällä yhdessä ruohonjuurten kanssa. Spreejoen vesi muuttui sysimustaksi, ja noki ja luodinreiät tunkivat jälleen esiin.
   Kaiken sen keskellä kuuntelin uuden sinivuokon omistajan tarinaa."

Viivi Luikin romaani kertoo pääasiassa hänen elämästään Roomassa, uudelleen itsenäistyneen Viron diplomaatin vaimona. Ennen kuin aviopari muutti sinne, Luik oli saanut vuoden DAAD-stipendin tutustuakseen Berliinin ilmapiiriin. Sinivuokko liittyy erääseen tärkeään teemaan kirjassa, häpeään. Viivi Luik tutustui Berliinissä virolaiseen pastori Atspoliin. Ensi alkuun Luik häpesi häntä, vanhaa harmaata miestä kuluneissa vaatteissa. Puistossa "hän olisi ollut lähes näkymätön. Hän olisi kuulunut kaupan ja bussipysäkin luo samalla tavoin kuin tyhjät laatikot, käytetyt liput ja jaloissa pyörivät veriset ruiskeet".

Eräässä DAAD-galleriassa järjestetyssä kirjallisessa tilaisuudessa, mustiin pukeutuneiden kuuluisuudestaan arroganttien ihmisten joukossa tämä kummitus tuo Luikille mullalla täytetyn purkin, jossa kasvoi sinivuokkoja. Yksi ainoa kukka kukki, muut olivat nupulla. Luik seisoi kädet jakun taskuissa, kun purkillinen multaa purjehti häntä kohti. 

Herra Atspol:
"'Hyvää päivää! Kyllä minä rukoilin tätä kukantainta, että rupeat nyt ruoja oikeaan aikaan kukkimaan! Kyllä on yritetty piiskalla ja on yritetty porkkanalla. Ja eikö vaan saanutkin täksi illaksi kukan auki!' Minua hävetti että toiset näkevät, kun herra Atspol antoi minulle sinivuokon.
   Todennäköisesti sinivuokko oli saatu kukkimaan jossain kolkon keittiön ikkunalaudalla, mutta kuitenkin se levitti tähän tupakansavuiseen, turhamaisuudella täytettyyn tilaan villiä ja kylmää kevätvaloa, ikään kuin taivaalta olisi pudonnut tähti alas DAAD-galleriaan."

Pastori Atspol onkin merkittävä hahmo kirjassa. Useaan otteeseen Viivi Luik vierailee hänen luonaan matkoillaan. Herra Atspol oli kerran pelastanut metrosta itsetuhoisen nuoren äidin, jolla oli pieni lapsi mukana. Atspol oli löytänyt äidille töitä ja tutustutti myös Luikin häneen. Kuvaus heidän automatkastaan maalle on koskettava. Kohtaus johtaa lopuksi muistelemaaan neuvostovallan erottaman diplomaatti Laretein tyttären kirjoittamaa kirjaa sekä Ždanovin rikoksia virolaisia kohtaan. Atspolin mukaan Laretein kana tulee ne teot kerran tuomitsemaan, mutta tämä tapahtuu kirjassa myöhemmin.

Kirjoitelman sekavuus johtuu kirjan rakenteesta, joka tarttuu. Kirjassa risteillään tapahtumien, paikkojen, henkilöiden, muistojen ja aikatasojen kanssa kerrassaan riemastuttavalla tavalla. Riemastuttavia kohtauksia kirjassa on useita, on italialaista junalipun ostoa ja suomalaista kirjallista iltaa pohjanmaalaisessa kirkonkylässä. 

Mutta takaisin häpeään: aina matkalla Roomaan tai jonnekin muualle, Viivi Luik näkee välillä mielessään Tallinnan tutun siluetin, tornit, jotka ovat syöpyneet ja leikattu sisään silmien pohjalle. Niiden kuva on kaikkien lähtijöiden silmissä. Luik pohtii, että ehkä ne eivät olekaan todellisia torneja, vaan kuvitelmaa, unohdettujen ihmisten muisto kadonneesta kodista. Niiden tornien takaa alkaa kuitenkin tuo poloinen ja kurainen maa, maa jota hän on hävennyt. "Niin kuin köyhien ihmisten lapset häpeävät toisten edessä alusvaatteitaan, niin minä olen sitä maata hävennyt". Tuosta häpeästä voi pelastua kirjoittamalla.

Viivi Luikin kuvaamasta ajasta Roomassa puuttuu diplomaattisen elämän loisto. Aviomies etsi edustustarkoituksiin sopivaa asuntoa. Luik kertoo miten miehen hiukset muuttuivat harmaiksi sinä syksynä. "Oli tapahtunut se, mikä Viron lähettiläälle tapahtuu maailmalla. Hän on joutunut hyvin vähine rahoineen hyvin rikkaiden ihmisten joukkoon, mutta hänen piti antaa vaikutelma, että kaikki on mitä parhaimmin." Italiassa ei Luikin mukaan ole mitään loukkaavampaa kuin se, että näyttää huolensa. Siksi luemme, miten uusien kenkien sijaan Viivi Luikin on etsittävä suutaria korjaamaan vanhat. Hammaslääkärikäynnin aikana hän murehtii koko ajan laskun suuruutta. Puhelinlasku kauhistuttaa.

Diplomaatin pitäisi päästä sisään piireihin. Mutta Roomassa se käy samoin kuin kaksituhatta vuotta sitten: vain sukutaustan, aseman tai rahan avulla. Vaatteista ja miten niitä kannetaan tunnistaa, ketkä eivät asu hyvässä osoitteessa. Säädyn mukaiset seikat kouluista alkaen ja päättyen sukkiin ovat Roomassa kalliita siksi, että kuka tahansa ei pääsisi lähelle. On lause, joka on kirjoitettu Italian ilmaan. Sitä hengitetään syntymästä saakka: "Olkoon muu miten on, tärkeintä on että VAIKUTELMA on hyvä!" Tuo bella figura.

Kerjäläiset opitaan ohittamaan. Sitten alkavat Balkanin-sodan pakolaiset tulvia Roomaan ja seisahtua kahvilan pöydän eteen. Juurettomuus ja ihmisten hätä tekevät itsensä jälleen tiettäväksi. Muistot 50-luvun Virosta karkoituksineen nousevat pintaan. Kauempana käydyt sodat ja niiden seuraukset voivat olla kiinnostavaa katsottavaa. Ei virolaiselle:

"Minäkin olen ollut aikoinani toisille jossain Bonnissa tai Pariisissa tai Roomassa yksi niistä siellä mustassa ihmisjonossa, yksi niistä jotka kerjuukeppiin ja kainalosauvoihin nojaten tai nelinkontin ja ryömien ponnistelevat yhä eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaa kohti. Mutta siihen mustaan mustaan ihmisjonoon on silmä niin tottunut vuosien mittaan, että joka näkee sen, vaihtaa kanavaa."

Viivi Luik muistaa vuoden 1991 elokuun. Hänen miehensä lähti Toompealle. Korkein neuvosto oli antamassa itsenäisyysjulistusta. Ei tiedetty tulevatko tankit kokouksen aikana Vapauden aukiolle, pääsevätkö osallistujat palaamaan kotiin. Viivi Luik lähti laittomaan puhetilaisuuteen taskussaan sveitsiläinen linkkuveitsi. "Ehkä on totta, että jos imperiumeja ja niiden armeijoita vastaan ei mennä linkkari kädessä, niitä ei voi kukistaa koskaan." Hän sanoo olleensa valmis iskemään veitsellä elävää ihmistä, neuvostosotilasta, jos olisi tarpeen. Hän tulee muistamaan tunteen aina. Hänen lihansa, luunsa ja verisuonensa muistavat tuon päätöksen.

Juuriltaan repäistyt tai vapaaehtoisesti lähteneet, kodittomat ja outoihin oloihin joutuneet on kirjan toinen keskeinen aihe. Kirja alkaa siitä, kun 1940-luvun lopulla kolmivuotias Viivi näkee kuvan Colosseumista aukirevitystä kirjasta tuvan lattialla. Talossa asunut perhe on kyyditetty Siperiaan. Myöhemmin Luik etsii hylättyjen talojen omenapuiden alta jäätyneitä omenoita syötäväksi. Nuo Viron omenapuut seisovat raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. "Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä."

Viivi Luik sai kirjasta Viron valtion kulttuuripalkinnon 2011. Anja Salokannel teki kirjasta suurenmoisen käännöksen.

"Äiti juoksi lumen ja tuulen läpi minun perääni. Hän tarttui takinhihaani, hänen suunsa liikkui, hän ei sanonut mitään, vain katsoi. Yhdessä silmänräpäyksessä hänestä tuli kaikkien lähtijöiden äiti. Hänen tumma hahmonsa paistaa talvihämärän läpi sieltä yhä, se paistaa niin pienenä ja yksinäisenä, se paistaa maailmanloppuun asti. Minä lähdin eteenpäin, kohti Roomaa, uskoin ihmeeseen ja tähteen ja katosin pian tuiskun pyörteeseen niin kuin minua ei olisi siinä koskaan ollutkaan."


Tommi
Kuoleman ovi avautuu
aamun sarastukseen.
Mutta muistot eivät häviä,
se mikä on ollut on aina.

Artur Alliksaar

Ajatusluutumia ravistelevia kirjallisuusesseitä (på svenska)

Carl-Göran Ekerwald : Sommarhus i Arktis : essäer om skönlitteraturens nyttighet (Carlsson Bokförlag, 1986)

"Alkuperäisistä teksteistä käy ilmi, että Homeroksen kuninkaat ovat maanviljelijöitä - taistelussa heitä kutsutaan 'teurastajiksi'. Kuninkaat herättelevät toisiaan potkimalla nukkujia. Kun heidän paitansa tulevat hiestä märiksi, he asettuvat tuuleen, jotta ne kuivuvat heidän päällään. Odysseus on varas, vaikka ruotsalaisessa käännöksessä häntä luonnehditaan sanalla 'ärkeskälm', emälurjus (suom.: viekas Odysseus). Kuninkaat nimittelevät toisiaan ja 'juopporenttu' on lievimpiä haukkumanimiä. Kuninkaat asuvat yksinkertaisissa puuparakeissa. Heidän henkinen tasonsa käy ilmi siitä, että Akilleus on kannibaali - tunteellinen kannibaali, joka tavataan joskus itkeskelemässä merenrannalla. Akilleusta on kasvattanut kentauri, puoliksi ihminen, puoliksi hevonen, ja sekin kertoo jotakin puoli-ihmismäisestä henkisyydestä. Merkillistä korottaa humanismin tunnukseksi sellainen henkilö, joka on oppinut elämään samaan aikaan eläimen ja ihmisen elämää.
   "Tällaisessa antiikin maailmassa Palamedes kivitetään kuoliaaksi. Hänen rikoksensa? Hän keksi aakkoset.
   "Antiikin olemus väärennetään, jos siitä esitetään pelkästään kauniit, jalot ja puhtaat piirteet. Daumierin kuvitus Iliakseen on todenmukaisempi - hän pudottaa sankarit arjen tasolle. Tai Shakespeare - kuinka hän kuvaa Homeroksen sotureita? - 'huoranpoikia jotka tappelevat huoran suosiosta'.
   Syy siihen, että antiikin kertomukset on meillä nostettu kaapin päälle ihailtaviksi, ei johdu pelkästään siitä, että latinan ja kreikan opiskelu kouluissamme on lähes tyystin lakannut tai että käännökset ovat usein lähes lukukelvottomia - syy siihen on myös se, että kertomusten keskeinen sisältö esitetään pääasiassa kaunisteltuna tai niillä katsotaan olevan vain arkeologista ja historiallista arvoa." (Antiikki ja meidän aikamme)

Aivan ensimmäiseksi on kiitettävä lukioaikaista Lahden Tiirismaan yhteiskoulun ruotsin kielen lehtoria Raija Lehtoa. Hän sytytti kiinnostuksen kieleen enkä ilman hänen oppejaan olisi uskaltanut ryhtyä näihin käännöstöihin. Tämä kirja on nimittäin niitä, joita Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyhtiöt eivät halua suomalaisten lukijoiden lainkaan lukevan. Itse asiassa sen kirjoittaja Carl-Göran Ekerwald (synt. 1923) on luokiteltu niin kehnoksi, ettei häneltä ole käännetty yhtään mitään. Se on aikamoinen tuomio, sillä Ekerwaldin tuotanto on huomattavan laaja, noin 50 teosta ja se kattaa käytännössä kaikki kirjallisuuden lajit. Mutta kun hän on niitä Uppsalan kunniatohtoreita, niin eihän sellaisilla meriiteillä Pohjanlahden tällä puolella ole kovasti painoa.

Se on suuri vahinko. Carl-Göran Ekerwald on selkeä ja pedagoginen kirjoittaja. Hän toimi pitkään sekä historian että äidinkielen opettajana ja entiset oppilaat kuvailevat hänen opetusmenetelmiään ja oppitunteja legendaarisiksi.  Kirjallisuuteen liittyviä historiallisia anekdootteja, historian kulkua kirjallisten esimerkkien valossa: noita esimerkkejä löytyy myös tästä seitsemän upeaa esseetä sisältävästä kirjasta roppakaupalla. 

Ekerwald ei luennoi eikä saarnaa, hän ei osoita ylivertaista oppineisuuttaan. Lukijana hänestä tärkeintä on, että kirjan teksti on koskettanut hänen sisintään ja muuttanut aikaisempia näkemyksiä. Samanlaisen kokemuksen hän myös haluaa välittää omille lukijoilleen. Jähmeät ajattelutavat on sulatettava liikkeelle. Ja ne lähtevät liikkeelle - uusi havainto, uusi tekijä tulee mukaan ja kokonaisuus lähtee liikkeelle. Ei ihme, että opettajamme suorastaan innostuu kirjoittaessaan Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksista.

"Ihmisen muisto maan päällä 'on kuin ammuttu kuula - se savuaa hetken ja sammuu sitten aamukasteessa ja se poljetaan ja unohdetaan', Topelius kirjoittaa.
   "Välskärin kertomukset kirjoitettiin, jotta muisto säilyy. Ja kirjoittaja itse oli vakavasti työnsä ottanut historioitsija. Jo 1853 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston historian professoriksi. Ei tarvitse pitkään lukea Topeliusta kun huomaa, miten asiantunteva opas hän onkaan. Välskärin taustalla ovat mittavat lähdetiedot, jotka perustuvat eri arkistoissa tehtyihin tutkimuksiin. Kuvaukset pataljoonista eivät ole mielikuvituksen tuotetta. Hän oli perillä tuon ajan tutkimustuloksista ja tulkinnoista. Välillä kirjoittaja intoutuu pitämään pitkiä esitelmiä - kuten nälänhädästä 1697 ja Uudenkaupungin rauhasta. Ja hänen kriittinen katseensa havaitsee yksityiskohtia, jotka valaisevat suurempia asiayhteyksiä. Kun hän esimerkiksi kuvaa miten Pohjanmaan talonpojat joutuivat erottamaan piikoja ja renkejä nälänhädän aikaan jotta eivät itse olisi kuolleet nälkään, niin silloin ymmärrämme mitä todella sisältyi käsitykseen sydämellisistä patriarkaalisista oloista, jotka aikoinaan vallitsivat maaseudulla." (Kun vanha hyljepyssy kolahtelee seinään marraskuun myrskyssä)

Jos olisin ruotsalainen, niin korvat voisivat alkaa punoittaa, sillä sen verran kovaa kritiikkiä ruotsalaisten alentuvasta asenteesta suomalaisiin Ekerwald välillä jakelee. Heikkoa sodan johtoa, suoranaista piittaamattomuutta ja suomalaiset maksoivat aina kovimman hinnan. Narvan taistelussa puolet sotilaista oli suomalaisia. Väestön määrään nähden oikea suhde olisi ollut ehkä vain neljäsosa. Suomalaisia vietiin lahtipenkkiin ulkomailla, kun heitä olisi tarvittu puolustussotiin Suomen maaperällä.

Jämtlantilainen metsänvartijan poika on selvästi heikomman kansanosan puolella. Hänen ystävänsä Jan Fridegård ja tämän kirjat Upplandin köyhistä kannustivat osaltaan Ekerwaldia kirjoittamaan. Asenne näkyy erityisesti esseessä, joka käsittelee islantilaista runoilijaa Jón úr Vöriä.

   "Hän on runoilija, joka todella tietää mitä tekee. Hänellä on tietty strategia - se ei tietenkään ole hämmentävää oveluutta, vaan hänen kynänsä on tuo strategia, toisin sanoen hänen oma perimmäinen asenteensa.
   "Se voidaan ilmaista yksinkertaisesti näin: siinä missä toiset pysähtyvät ja jäävät paikalleen, hän jatkaa kulkuaan. Missä toiset jatkavat kulkuaan, siihen hän pysähtyy. Toisin sanoen - hän kiinnittää katseensa huomaamattomaan.
   "Ja äkkiä hänen runoja lukiessaan huomaa, että se mikä toisilta jäi huomaamatta - se on äärimmäisen merkittävää: inhimillinen elämä paljaimmillaan, yksinkertaisimmillaan, sellaisia töitä tehdessä jotka alati toistuvat ja täyttävät olemassaolon.
   "Ajatus - tämä on arkipäiväistä. Mutta onko oikeastaan muuta elämää kuin juuri tuo kaikista arkisin?" (On hyvä elää - Jón úr Vör, islantilainen)

Suomalaiskustantajat siis halusivat, että tämä kirja haudataan Carl-Göran Ekerwaldin mukana samaan arkkuun. Luultavasti viimeinen naula jonka he löivät arkunkanteen oli essee György Lukácsista. Myös hänelle elämän  sisältö löytyy nimenomaan arjesta. Muuten hänenkin ensimmäinen suuri lukuelämys yhdeksänvuotiaana oli juuri Homeros. Nuori György asettui kuitenkin häviäjän, Hektorin puolelle. Se oli vastoin isän käsityksiä, joiden mukaan menestys ja voitto olivat todisteita oikeasta toiminnasta. Isoisä oli ollut käsityöläinen, mutta isä oli kohonnut englantilais-itävaltalaisen pankin johtajaksi. Varakas porvariskoti piti yllä korkeatasoisia kulttuurisuhteita. Lukácseilla kävivät Béla Bartók, Thomas Mann ja vastaavat suuruudet.

15-vuotiaana löytyi lisää vaarallista kirjallisuutta: Ibsen, Tolstoi ja itävaltalainen Max Nordaus ajatuksineen kulttuuri-ihmisen teennäisestä olemuksesta. György Lukács alkoi aavistella, mistä hänen kärsimänsä aitouden puute ja vieraantumisen tunne saattoi johtua, mistä alitajuinen kapina sovinnaista protokollaa vastaan. Mutta pahempaa oli luvassa: Lessing, Goethe, Hegel ja lopulta Marx. Voitonhimo ja pidäkkeetön egoismi vääristävät ihmisten väliset suhteet. Akateemisesti oppinut varakkaan kodin kasvatti liittyi kommunisteihin, mikä oli perheelle ja lähipiirille kauhistus.

Ekerwald kirjoittaa, että Lukácsia ei voi kuitenkaan lokeroida tarkasti. Maanpakolaisvuosinaan Moskovassa hänet pidätettiin kaksi kertaa. Hän herätti puolueessa epäilyksiä, ja hänet aiottiin erottaa. Häntä pidettiin vääräoppisena ja mystikkona. Hänen sanottiin kirjoittavan petollisesti, filosofista salakieltä ja ujuttavan mukaan sameita henkisiä kuvitelmia. Hän peräti väittää, että ihmisten tunteet ja ajatukset merkitsevät historiassa jotakin, vaikka oikeaoppiset marxilaiset tietävät visusti, että ihmisen tietoisuus on luokkayhteiskunnan tuote. 

Lukács oli nähnyt Saksassa miten lähes koko kansa tuli noidutuksi. Loput vaipuivat melankoliaan ja voimattomuuteen olosuhteiden edessä. Tätä vastaan Lukács halusi mobilisoida maailmankirjallisuuden. Sieltä yksilö ja yhteisö löytävät arvokasta vertailuaineistoa; ihminen oppii näkemään inhimillisyyttä ja saa kaipuun inhimillistyä. Menneeseen ei jäädä piehtaroimaan, vaan sen merkitys on siinä, että se valaisee osaltaan nykyisyyttä. Lukács kirjoitti esseitä lukuisista kirjailijoista kuten Balzac, Gorki, Büchner, Kleist ja halusi esitellä heidän tekstinsä uudessa valossa ja osoittaa, että ne pätevät edelleen.

   "On virhe kuvitella, että ihmiskunta vähitellen saavuttaa aina selvempää käsitystä mitä kulloinenkin tilanne edellyttää. On järkevää ottaa sellainenkin mahdollisuus huomioon, että selkeyttä löytyy satoja, jopa tuhansia vuosia vanhoista teksteistä... Josef-kertomuksen kirjoittajalta tai Homerokselta, Cervantesilta, Corneillelta, Walter Scottilta. Selkeä ajattelu ei ole harvinaista. Siksi eräitä vanhoja tekstejä pidetään arvossa, ei niiden museoarvon tai esteettisen ulkonäön takia, vaan sen takia, että ne elähdyttävät meidän ajattelukykyämme."

Siirtyminen passiivisuudesta aktiiviseksi toimijaksi, unen ja harhakuvitelmien hylkääminen ja todellisuuden näkeminen silmästä silmään, nämä ovat asioita, joita Lukács kutsuu ihmisen ihmistymiseksi, "das Menschenwerden des Menschen". On kyse havahtumisesta. On huonoja ja hyviä arvoja, olot voidaan järjestää joko tuhoaviksi tai elämänmyönteisiksi. Kaaos ei kata kaikkia elämänehtoja, sillä on myös raikasta vettä, rauhaa, työtä, oikeudenmukaisuutta. Mutta arvojen ylläpito edellyttää tehokkaita ajatuksia, soveliasta filosofiaa.

Vuonna 1970 György Lukácsille myönnettiin Goethe-palkinto, Länsi-Saksan korkein kirjallisuuspalkinto. Hän lahjoitti koko summan USA:n kansalaisoikeusliikkeelle Angela Davisin vapauttamiseksi. Esseen otsikko on Leva som man tänker-, Elää kuten ajattelee- ja se pätee niin Lukácsiin kuin hänen hengenheimolaiseensa Carl-Göran Ekerwaldiin.


Tommi

1918: panssarijuna n:o 1

Tuija Wetterstrand: Punaisten panssarijuna 1918 (Into Kustannus, 2017)

"Aamupäivällä 18. maaliskuuta punaiset menettivät Oriveden aseman, kun Wilkmanin joukkoihin kuulunut Seinäjoen krenatööripataljoona päällikkönsä majuri Aminoffin johdolla valtasi sen. Tilanne oli kriittinen punaisille, koska joukot Lylyssä ja Korkeakoskella uhkasivat jäädä saarroksiin. Viestin kuultuaan panssarijuna n:o 3 lähti kiireesti kohti Oriveden asemaa ja ajoi tulittaen edestakaisin aseman läpi. Uudenmaan rakuunoissa palvellut Lars Haglund muisteli valkoisten kauhistuneita reaktioita metallihirviön edessä. 'Meidän joukkomme olivat vallaneet aseman ja tunkeutuivat voittoa juhlien eteenpäin, kun yhtäkkiä punainen panssarijuna ilmestyi ja levitti kuolemaa ja kauhua ympärilleen.'
   "Myös panssarijuna n:o 1 saapui apuun Helsingin suunnasta. Molemmat panssarijunat turvasivat punaisten joukkoja, joita saapui nyt pohjoisesta ja etelästä. Koko päivän Oriveden aseman ympäristössä käytiin ankaria taisteluita. Iltaan mennessä punaiset olivat saaneet vallattua aseman takaisin."

Historioitsija ja tietokirjailija Tuija Wetterstrand luki isoäitinsä veljen, Anton Vilénin muistelmat. Ne oli lähetetty Työväen muistitietotoimikunnan 1965 julkistamaan keruuseen, joka koski tapahtumia 1917-1918. Anton Vilén, hämäläisen talollisen poika olisi vallan hyvin voinut kuulua valkoisiin. Tuija Wetterstrandia alkoi kiinnostaa, miten isoeno oli päätynyt punaisten joukkoon. Hän oli koko sisällissodan ajan kuulunut jopa yhteen heidän valiojoukkoonsa, panssarijuna numero yhden taistelijoihin. Ja mitä nämä panssarijunat olivat? Mikä niiden merkitys sodankäynnissä oikeastaan oli ja yhdistikö niiden miehistöjä joku yhteinen piirre? Wetterstrand huomasi, että aihetta ei ollut kovin paljon tutkittu ja hän kaivautui arkistoihin. Tuloksena on tiivis ja mielenkiintoinen tutkielma sisällissodan vaiheista yhden panssarijunan liikkeiden kautta.

Kun sisällissota alkoi, punaiselle Suomelle jäi maan eteläosien rataverkko. Maanteiden huonon kunnon vuoksi rautatiet olivat strategisesti tärkeä kulkuväylä. Punaisille jäi myös pääosa rautateiden liikkuvasta kalustosta sekä kaikki tärkeimmät rautateiden konepajat. Niistä suurimmat olivat Helsingin Fredriksbergin (Pasilan), Turun ja Viipurin konepajat. Venäläisillä oli sotakäytössä panssariautoja ja -junia. Luultavasti ajatus konepajoilla panssaroitavista junista tuli eversti Mihail Svetšnikovilta, joka oli korkea-arvoisin punaisten toimintaan osallistuneista venäläisistä. Ehkä myös hänen aloitteestaan punaiset saivat sodan ensi päivinä Venäjältä lainaksi panssarijunan, jonka avulla yritettiin murtautumista Haapamäelle.

Kansanvaltuuskunta eli punaisen Suomen hallitus teki helmikuun 1918 alussa päätöksen rakentaa panssaroituja junia. Helmi-huhtikuun aikana niitä rakennettiin kaikkiaan kuusi kappaletta. Junat rakennettiin varsin improvisoidusti eivätkä ne olleet keskenään identtisiä. Panssarijuna n:o 1 muodostui keskellä olevasta veturista ja yhdestä vaunusta sen molemmin puolin. Ne olivat melko kevyesti panssaroituja eivätkä suojanneet miehistöä raskaalta tykkitulelta. Aseistuksena junassa oli konekivääreitä sekä alussa kaksi 57 millimetrin tykkiä. Punaisilla ja valkoisilla oli käytössä muitakin erilaisilla suojauksilla kuten massapaaleilla tai tiilivuorauksella suojattuja taistelujunia.

Käytännössä Suomen puolustamisesta Venäjän vallan aikana oli huolehtinut venäläinen sotaväki. Suomalaiset yksiköt olivat olleet pieniä eikä niillä koskaan ollut tykistöä. Yleinen asevelvollisuus oli lakkautettu 1901 ensimmäisen sortovallan aikana. Se tarkoitti, että 1880 syntyneet ja sitä nuoremmat ikäluokat eivät olleet saaneet lainkaan sotilaskoulutusta. Se puolestaan tarkoitti, että sekä punaisten että valkoisten piti pikakouluttaa joukkoja. Punaiset perustivat Helsinkiin tykki- ja kuularuiskokoulun. Kouluttajina toimi myös venäläisiä sotilaita, mutta kieli oli ongelma. Myöskään aseita ei ollut tarpeeksi. Täältä saatiin värvättyä panssarijuniin kuitenkin jonkinlaisen koulutuksen saaneita miehiä, mutta ei riittävästi. Koska sotilaalliset taidot eivät voineet olla läheskään aina ratkaiseva tekijä, joutuivat päälliköt turvautumaan miehistöä valitessaan toisiin kriteereihin. Niitä saattoivat olla sama työpaikka ja sitä kautta luotettavaksi tiedetty henkilö tai toiminta työväen urheiluseurassa.

"Leikki siis alkoi. Ja jatkui ikävillä viesteillä eri rintamilta. Miehet eivät suostuneet taistelemaan, täydennysjoukkoja kaivattiin vähän joka puolella, mutta ei ollut mistä antaa, ja ammuksista oli huutava pula.
   "Portun pataljoonaan kuulunut Anton Styck sadatteli järjestyksen puutetta. 'Suututti leväperäisyys, mitään ei suunniteltu etukäteen, kaikki jäi sattuman varaan.' Styck oli taistelussa aivan Vilppulan kylän tuntumassa radan vasemmalla puolella ja antoi esimerkin logistisista ongelmista, jotka leimasivat punaisten sodankäyntiä: 'Lylystä partio toi pikku kanuunan, mutta siihen väärät panokset, ja miehet lähtivät uudelleen asialle.'"

Punakaartin huonosti koulutetut miehet noudattivat päälliköiden käskyjä jos huvitti ja jos ei huvittanut, niin päällikkö erotettiin. Selkeiden suunnitelmien puute, päälliköiden keskinäiset riidat sekä kykenemättömyys johtaa ja motivoida vaikuttivat osaltaan asiaan. Panssarijunien miehistöt tuntuvat olleen keskimääräistä sitoutuneempaa ja kurinalaisempaa joukkoa kuin rivimiehet, mutta kurittomuutta ja niskoittelua esiintyi varmasti heidänkin joukossaan. Panssarijuna n:o 1:n tykkimiehet olivat ainakin aluksi pääasiassa venäläisiä matruuseja. Junan päällikkö Armas Toivosen kohtalo on karmea esimerkki joko kieliongelmista tai yleisestä huolimattomuudesta. Anton Vilén kertoo:

"Oltiin jo aivan Vilppulan tuntumassa kun tuli onnettomuus. Minä olin Toivosen kanssa takimmaisessa vaunussa. Takimmaista tykkiä hoiti 2 Venäläistä sotilasta, he olivat saaneet tykkinsä laukaisukuntoon ja samalla hetkellä Toivonen sanoi minulle: heitä yksi palli alleni että näen paremmin Vilppulan. Minä hänelle pallin mutta en ottanut itselleni. Kun hän nousi pallille, Venäläiset laukaisi tykkinsä, kuula pyyhkäisi Toivoselta pään, oikea korva jäi hiukan repsottamaan."

Radanvarsisodassa panssarijunia käytettiin tehokkaasti joukkojen tukena. Saksalaisten noustua maihin ne onnistuivat muutamaan kertaan pysäyttämään ja hidastamaan valkoisten etenemistä. Punaisten sodanjohdon osaamattomuudesta ja joukkojen yleisestä kurittomuudesta johtui, että niiden merkitys jäi lopulta toivottua pienemmäksi. Päivällä panssarijunan turvin edenneet joukot jättivät yön tullessa saavutetut asemansa ja vetäytyivät jälleen rintamalinjan taakse. Muutamaan otteeseen junien aseistusta myös sabotoitiin, kun niiden vartiointi lyötiin laimin.

Tuula Wetterstrand on onnistunut kokoamaan hajanaisesta ja puutteellisesta aineistosta kattavan luettelon junan miehistöstä. Yhteenvedosta käy lisäksi ilmi heidän saamansa rangaistukset sodan päätyttyä. On kiintoisaa, että ilmeisesti yhtään panssarijunan miehistä ei teloitettu. Muutenkin tuomiot olivat kohtuullisen lieviä vaatimuksiin nähden, kun otetaan huomioon että kyseessä olivat punaisten pätevimpinä pidetyt sotilaat.

Junan miehistön lisäksi seurataan kirjassa erään keskeisen vaikuttajan Gustaf Gressen Tamlanderin, "Puna-Kössin" uraa. Hän oli Fredriksbergin konepajan työnjohtaja ja toiminut metallityöntekijäin liiton tehtävissä 1900-luvun alussa. Tamlander sai tehtäväkseen panssarijuna n:o 1:n varustamisen ja miehistön valinnan. Hän vastasi myös muiden junien valmisteluista ja hoiti tehtävänsä niin hyvin, että huhtikuussa 1918 hän sai ylennyksen kaikkien punakaartin panssarijunien ylipäälliköksi. Punaisten ääriaineksia edustava komppanianpäällikkö Mikko Kokko tai joku hänen joukostaan ampui Tamlanderin 3.5.1918 Vehkalahdella.

Valkoisten puolella taistellut ruotsalainen eversti Ernst Linder kirjoitti, että punaisilta saatiin Kotkassa sotasaaliiksi kaksi panssariveturia. Tuula Wetterstrand arvelee, että ne olivat panssarijunat n:o 1 ja 2. Jatkosodassa panssarijunia käytettiin vielä jossain määrin, mutta ilma-aseen kehittyminen teki ne sotatoimiin vanhentuneiksi.


Tommi

Joulukonsertin päättää O Helga Natt

Yrsa Stenius : Kunnes siipi murtuu : Jussi Björlingin taru (suomentanut Risto Hannula. Tammi, 2004)


    Laulukone. 
    Kävelevä peltikamiina. 
    Kompressorilla varustettu satakieli.

Ja kuitenkin:
"Jussi Björling oli herkkä ja haavoittuva taiteilijoiden tavalla, ja iskuja hän olemuksensa rotevuudesta huolimatta kesti huonosti. Tuska ja pettymys viilsivät häntä kuin veitsi avointa silmää, ja hänen hahmonsa luoma pyknikon vaikutelma petti: hänellä ei ollut pyknikon kykyä ravistautua eroon pahasta riehumalla ja raivoamalla. Vaitonaisen surumielisyyden ja mykän pimeyden pisarat jäivät aina häneen kuin hänen pehmeään lihaansa kiinni palaneet luodit."

Heti aluksi journalisti ja kirjailija Yrsa Stenius tekee selväksi millainen tämä kirja Jussi Björlingistä on. Se on kirja kohtalosta, jota ehkä liiankin suuren lahjakkuuden saaminen synnyinlahjaksi merkitsee. Yrsa Stenius ei ole saanut musiikkikoulutusta, joten laulamisen erityispiirteiden kuvaamiseen hän on hakenut neuvoja ja näkemyksiä alan asiantuntijoilta. Hän haluaa hahmottaa Jussi Björlingin (1911-1960) koko elämäntarinan sen draaman valossa, jonka Stenius on havainnut Björlingin elämänkulun taustalla. Tällaisen lahjan synkkä kääntöpuoli on taistelu itsetuhoa vastaan. Lisäksi Yrsa Stenius sanoo rakastaneensa Jussin Björlingin laulua niin kauan kuin muistaa. Laulu toi kauneutta sodanjälkeiseen Suomeen, missä kaikki oli säännösteltyä, karua ja kortilla. Eräänlainen fanikirja? Kyllä, mutta taitavan journalistin syvällisellä, asioihin paneutuvalla twistillä ja kielellä, joka koskettaa kuten Jussi Björlingin laulu:

"Mutta silti Jussi Björlingin laulussa on jotakin, joka osuu ihmisen elämäntunteen palleaan tavalla, johon kukaan muu laulaja ei minun mielestäni kykene. Siinä henki salpaantuu ja sanat loppuvat, kaikki on suunnatonta kauneutta ja surua."

Jussi Björling kuoli alle 50-vuotiaana. Hänen uransa oli kuitenkin huomattavan pitkä, sillä hän aloitti esiintymisen nelivuotiaana. Hänen isällään Davidilla oli suurenmoinen luonnonääni, mutta todella hankala luonne. Hän oli vähällä saada kiinnityksen New Yorkin Metropolitaniin ja Tukholman oopperaan. Kun ne menivät myttyyn, hän suuntasi kunnianhimon poikiinsa, joista koulutti laulajia omaperäisten metodien mukaan. Äiti Ester kuoli 1917 viimeiseen synnykseensä ja pojat aloittivat isänsä kanssa tiiviin kiertue-elämän. Etenkin USA:ssa "The Bjoerling Male Quartet" niitti suosiota. Koulunkäynnistä ei voinut olla puhettakaan, ja Stenius aprikoi voiko siitä johtunut alemmuudentunto olla eräs tekijä, joka lisäsi sivullisuuden tuntemuksia, joita myöhemmin piti paikkailla.

Viime vuosisadan alun kulkuväyliä ja liikenneyhteyksiä ei voi verrata nykyisiin. Lisäksi sota-aika aiheutti lisäongelmia. Yrsa Stenius kirjoittaa lähes järkyttyneenä, että vuosikymmenien ajan Björling ei juuri ehtinyt muuta kuin istua eri kulkuvälineissä matkalla seuraavaan esitykseen. Sillä esityksiä riitti. Jussi Björling sai nopeasti kiinnityksiä suurille oopperalavoille, mutta ei väheksynyt kevyemmän ohjelmiston esittämistä esimerkiksi Ruotsissa suosituissa kesätapahtumissa. Ne olivat radion ohella eräs tekijä miksi Jussi Björlingin maine on naapurimaassakin legendaarinen. Ja nostetaanhan Jussi Björling edelleen klassisen musiikin kansainvälisissä äänestyksissä edelleen oopperalaulajien ehdottomaan eliittiin.

Suuren suosion kääntöpuoli on julkinen kontrolli. Pitkälle venynyt ravintolailta, josta palataan kotiin iloisessa kunnossa käynnistää huhut. Jos sellaisen jälkeen vielä kurkunpään tulehduksen takia peruuttaa muutaman konsertin, niin maine alkaa olla mennyt. Oli myös näyttöjä siitä, että Jussi Björlingin viinan käyttö oli välillä todella aivan hillitöntä. Hänen vaimonsa Anna-Lisa luonnehtii miestään selkeästi alkoholistiksi. Yrsa Stenius kuvaa vaimon osaa perheen koossa pitävänä voimana koskettavasti mutta ei pelkästään ihaillen. Oliko Anna-Lisan kunnianhimo eräs tekijä, joka joskus nosti taiteilijaluonteen vastarintaan? Toisaalta vaimo oli huomannut, että lomakaudet ja jaksot, jolloin Jussi Björlingillä ei ollut ammatillisia haasteita, olivat osoittautuneet vaarallisiksi.

Minkä takia Jussi Björling aika ajoin löi kaiken ranttaliksi ja pakeni viinaan on kysymys, johon Yrsa Stenius yrittää kirjassa porautua. Miksi silloin kun onni hymyili Jussille ihanimmin, tuntuu välillä siltä kuin hän mieluiten haluaisi kuolla? Miksi hän ei pystynyt saamaan minäkuvalleen tukea monista huomion- ja kunnioituksen osoituksista, joita hän alkoi saada jo varhain? Jussi Björlingin ura käydään kirjassa lapsesta alkaen läpi. Kuvaus millainen Jussi Björling oli ihmisenä ja taiteilijana, ja millaisia paineita massiivinen julkisuus hänelle ja hänen lähimmilleen asetti on teoksen parasta antia.

   "Jos on vähänkin tottunut kertovan tekstin lähilukuun ja osaa tavoittaa sen, mitä kaikessa sanotussa ei sanotakaan, voi Anna-Lisa Björlingin pääasiallisesti aurinkoisesta kuvauksesta elämästään Jussin kanssa saada selville, että vuoristorata ajoittain oli huimaava. Ensimmäinen hermoromahdus vaani nurkan takana jo ensimmäisenä Anna-Lisa Björlingin Jussin rinnalla viettämänä vuonna, ja vaikka perhe syystäkin vuodattaa liturgisia hokemiaan alkoholin kirouksesta, on selvää, etteivät kaikki vaikeudet johtuneet Jussi Björlingin liiallisesta juomisesta."

Yrsa Stenius kirjoittaa, että Jussi Björling vakiinnutti ooppera- ja konserttiohjelmistonsa suhteellisen nuorena. Hänellä saattoi olla suunnitelmia uusien, dramaattisempien tenoriosien harjoittelemisesta, mutta hanke ei toteutunut. Ehkä hän uskoi, että aikaa oli jäljellä vaikka kuinka paljon, vaikka hän tiesi tai ainakin aavisti jotain muuta. Varsinkin Ruotsissa hänen muuttumattoman jumalaista laulutaidettaan juhlittiin mutta jupistiin samoista lauluja. Stenius pohtii mitä tapahtui Jussi Björlingille, miehelle, joka ahmi musiikkia ja hän saattoi opetella mutkikkaita sävellyksiä hetkessä jopa ilman nuotteja pelkästään kuulon ja muistin varaisesti.

   "Siihen, että Jussi Björling myöhäisvaiheessaan alkaa 'kieltäytyä esteellä', on vaikea ehdottaa selitykseksi muuta kuin että hänen hermonsa alkoivat pettää sitä pahemmin mitä korkeammalle hänen tähtensä nousi ja että hän lopulta mieluiten turvautui pelkästään varmoihin kortteihin, sellaiseen ohjelmistoon josta hän tiesi selviytyvänsä niin varmasti, että epäonnistumisen vaara oli mahdollisimman vähäinen. Hän ymmärsi kyllä, että uusien laulujen esittämisen riski olisi hyvinkin kannattanut ottaa, mutta vaikka hän siihen valmistautuikin, loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan uskaltanut.
   "Rimakauhu, jota haasteen antama adrenaliinipotku kuitenkin piti kurissa, oli kerta kaikkiaan vaihtunut lamauttavaksi korkeuskauhuksi - nyt hän ei päässyt ylemmäksi, nyt hänen oli pidettävä varansa, jotta ei romahtaisi alas."

Jussi Björlingin anoppi, oopperaa läheltä seurannut valokuvaaja Emy Berg ei ollut ihastunut tulevasta vävypojasta. Epäilikö hän "kodittoman sirkuspojan" hakevan isänsä kuoleman jälkeen sosiaalista hyvitystä? Tyttärellä ei ilmeisesti ollut aavistustakaan miten eripariseen liittoon hän oli heittäytymässä:

   "Ehkä Anna-Lisa Björlingin äiti ymmärsi sen, mitä kokeneen ja musiikkielämän vaatimukset tuntevan ihmisen täytyi ymmärtää, eli sen, että avioliitosta Jussi Björlingin kaltaisen miehen kanssa ennemmin tai myöhemmin tulisi helvetillinen - niin suuret olivat Jussin unelmat urastaan ja niin ilmeiset hänen edellytyksensä saada ne toteutumaan.
   "Sillä niin käy melkein kaikille laulajille, joista tulee maailmantähtiä, erityisesti jos se tapahtuu heille nuorina. Kohta heidän elämänsä muuttuu tuskan repimäksi taisteluksi: heidän on säilytettävä äänensä, ylläpidettävä kykyään, harjoitettava instrumenttia, joka säätelee heidän ruumistaan ja pitää hallussaan heidän sieluaan. Maksoi mitä maksoi."

Kuluttava elämä johti sydänkohtauksiin 50-luvun lopulla. Yrsa Stenius on perehtynyt dokumentteihin ja ihmettelee, että Jussi Björling ylipäänsä kykeni laulamaan. Hän ei esiintynyt niin paljon kuin aiemmin, mutta pysyi laulajana viimeiseen hengenvetoon asti. Laulu oli Jussin elämänsisältönsä. Jos se pettäisi, elämää ilman sitä hän ei pystynyt kuvittelemaan.

    "Puhutaan kuinka paljon tahansa Björlingin sisusta, itsepäisyydestä, vaikkapa epätoivostakin jos niin halutaan - hän kuoli mieluummin kuin hiljeni - , puhtaasti käytännössä ei ihmisen pitäisi kyetä laulamaan, kun sydän on niin kurjassa kunnossa kuin Björlingin sydän loppuvaiheessa oli."

Tommi

PS: Minna Lindgren kertoo Yle Areenassa sarjassaan Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä samasta aiheesta: Miksi Jussi juo? Jussi Björlingin laulujen kääntöpuoli. Ohjelma on kuultavissa 7.9.2023 asti.

Rajavartija riehaantuu hoivakodissa

Seppo Saraspää : Ministerivierailu (Karisto Oy, 2014)

"Rajavartiomestari evp Kuuno Kopra istui pyörätuolissa Parabellumin piippu suussaan. Oikea etusormi haki tuntumaa liipaisimeen. Sydän takoi kuin viimeistä päivää, otsasuoni pullisteli. Kuuno oikaisi ryhtinsä tuolin selkänojaa vasten. Sormi koukistui, kolmen millin etuveto kiristyi pois, ja metalli tapasi vasteen.
   Äitimuori liukui näkyviin piirongin alta, oikoi esiliinaansa ja nousi seisomaan.
   - Mitä sinä Kuuno nyt? Ei kai sulla poikariepu ole lämpöä?
   Isä ei kompurajalkansa kanssa piirongin takaa mihinkään päässyt. Ahtaasta tilasta kuului kolina ja puheen ärinä.
   - Taasko se houkkaa? Ja ookko etes hevosen ruokkinut? Häh?
   Kuuno pakotti katseellaan äidin takaisin piironkiin, henkäisi piipun ohi ja keskittyi suoritukseen. Sydän sykki nyt oikeassa etusormessa. Pistoolin piippu kalisi hampaita vasten, ajatuksenpätkät poukkoilivat sinne tänne."

Hoivakodin virallinen nimi oli kunnallisen vanhuspalvelukeskuksen tehostetun asumisen perusyksikkö Illanrauha. Se jo kuulostikin niin pahalta, että 80-vuotias, liikenneonnettomuudessa osittain halvaantunut entinen rajavartiomestari alkoi vakavasti harkita lopullista ratkaisua. Lähtö hoivakotiin oli tullut ajankohtaiseksi, kun yksin asuva Kuuno oli nukahtanut puuroa laittaessaan. Keittiössä oli syttynyt tulipalo ja koko rivitalo oli tuhoutua. Taloyhtiön hallitus oli laittanut pikavauhtia hakemuksen sisään ja paikka oli järjestynyt nopeasti. Mikäli hallitus olisi tiennyt Kuunon touhuavan aseensa kanssa lähtö olisi varmaan tapahtunut nopeamminkin.

Tämä on kirja, jota voin lämpimästi suositella muillekin meille kuudenkympin ja kuoleman väliin ajautuneille. Perusteluja: Kirjailija Seppo Saraspäällä oli ennen Ministerivierailua pitkä kirjoittajan ura takanaan ja hän oli 68-vuotias kirjoittaessaan tämän teoksen. "23 vuotta poliisina kypsyttivät minut lopulliseen elämän muutokseen. Halusin nähdä yhden vuodenkierron Lapin erämaassa, mutta sen jälkeen en enää kyennyt palaamaan ihmisten ilmoille." (Seppo Saraspää Kirsi Kangaksen haastattelussa, Palkkatyöläinen 2/03 5.3.2003).  Ensin Helsingissä ja sitten Kemijärvellä eräpoliisina työskennellyt Saraspää muutti vuonna 1987 Inarinjärvelle. Pääosa hänen tuotannostaan onkin erä- ja luontoaiheisia kirjoja. Lisäksi hän on ollut EL-lehdessä kolumnistina. Nopealukuinen pienoisromaani on rauhallinen, selkeä ja hätiköimätön kuin pienen paikkakunnan tuttu kyläpoliisi.

Kirjasta jää lopulta valoisa tunnelma, vaikka siihen mahtuu koko joukko tummia sävyjä. On koulukiusattu nuori poika, joka joutui silmätikuksi venäläisen äitinsä takia. On Kuunon hajonnut perhe ja hänen oma poikansa, joka salakuljetuspuuhien takia on pahoissa veloissa jengin johtajalle. On vähitellen todellisuudesta loitontuvia muistisairaita vanhuksia. Kirja on ennen kaikkea painava puheenvuoro vanhusten asemasta ja hoivakotien tilasta. Seuraavassa Kuuno kiristää Sussu-hoitajan tuomaan hänelle salaa pullon konjakkia:

   "- Kuulepa nyt, Kuuno sanoi. - Sinä haet pullon konjakkia. Tuot sen vaikka seuraavaan iltavuoroon. Tämä on tällä selvä. Vai pitääkö minun kertoa Mairelle, että sinä syöt joka ilta minun siniset? Mitä?
   Sussun ryhti romahti, käsi nousi suun eteen.
   - Minä... minä...
   - Tuot pullon konjakkia.
   - Minä en jaksa, Sussu pärskähti. - Minä en jaksa enää.
   Hän lysähti pöydän ääreen istumaan ja peitti käsillä silmänsä. Kuuno näki, että hartiat nytkähtelivät.
   - No, älähän nyt.
   - Minä en kerta kaikkiaan jaksa. Minä olen loppu, aivan loppu. Koko ajan hirmuinen kiire ja stressi ja sittenkin puolet asioista jää tekemättä. Anu lopahti jo, jäi sairaslomalle... ei se tule enää takaisin. Minä näin sitä kaupassa, se sanoi, että ennen vaikka hirteen. Ei täällä kukaan kestä. Mairekin istuu yötolkulla toimistossa. Kohta sekin pimahtaa. Kaikki paikat rempallaan, pesuhuoneen matot irti, keittiön viemäri jatkuvasti tukossa, mutta ei ole rahaa, säästetään... Ja väkeä vähennetään, yövuorossakin yksin, koko talo vastuulla.
   Sussu keskittyi välillä märsyämiseen. Kädet pyyhkivät märkiä poskia, itkun ulina piuvasi ylös ja alas.
   - Syön minä, hän kivahti nyyhkytysten lomaan. - Syön sinun ja syön Aleksin siniset ja punaiset, vaikka eturauhaspillerit, kunhan saan nukuttua. Minä en ole ilman niitä nukkunut kunnolla moneen kuukauteen. Kotonakin yhtä helvettiä. Mauri jäi työttömäksi, saha meni konkurssiin. Istuu sohvalla ja kiskoo kaljaa, ei puhu, ei pukahda... mitä nyt pojalle karjuu. Ei kai se syyllinen ole."

Valtiolliset vaalit lähestyivät. Siksi ministeri oli lähtenyt kierrokselle ja halusi saada kuvan myös tämän kunnan vanhustenhoidon tilasta. Illanrauha oli yksi tutustumiskohde ja Kuuno sen hoidokeista täyspäisin. Niin Maire-johtaja hyväuskoisesti arveli. Kuuno suostui pitämään puheenvuoron asukkaiden puolesta. Hän myös aikoi puhua niin, että paikalle tulevat varmasti sen muistavat.

Seppo Saraspää 2003:
"- Huomaan tulleeni vanhaksi urputtajaksi, joka haikailee mennyttä ja väittää kaiken olleen ennen paremmin. Olen tainnut syntyä valmiiksi vanhana."
Jotkut asiat olivat ennen paremmin. Vanha urputtaja ei kuitenkaan märise turhia, vaan onnistui kirjoittamaan monella tavalla koskettavan kirjan.


Tommi

Suomalainen sankari vai saksalainen huijari

Felix Kersten : Himmlerin henkilääkärinä : muistelmia Kolmannesta Valtakunnasta vv. 1939-1945 (suomennos ruotsinkielisestä painoksesta. Nide Oy, 1947)

Arto Koskinen : Kuka oli Felix Kersten? (dokumenttielokuva 1998) sekä Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus (podcast-sarja 2019)


Felix Kersten:
"Kun minut kutsuttiin Himmlerin päämajaan, minulla aina oli mukanani luettelo natsien vainojen uhreista, avunpyyntöjä, joita oli tullut eri maista, myöskin Saksasta. Sitten odottelin sopivaa tilaisuutta esittääkseni toivomuksiani - ne koskivat joko jonkun vangin vapauttamista keskitysleiriltä, pidätysten estämistä, oikeuskäyntien lykkäämistä tai kuolemantuomion peruuttamista. Vähitellen minusta tuli täysverinen diplomaatti, käytin hyväkseni hänen turhamaisuuttaan, hyödyin hänen sentimentalisuudestaan tai kateudestaan, vuoroin pyysin, vuoroin liehittelin. Opin näyttelemään, odottamaan aikaani ja olemaan varovainen."

Virolaissyntyinen, Suomen kansalaisuuden 1920 saanut Felix Kersten kertoo kirjassaan, että Heinrich Himmler "poti hermostollisia vatsavaivoja". Ne olivat niin pahoja, että hänen oli ajoittain pysyttävä vuoteenomana. Himmler oli tullut Kerstenin potilaaksi ennen sotaa vuonna 1939. Hän koki saavansa Kerstenin fysikaalisista hoidoista niin suurta helpotusta, että halusi tämän pysyvän vakituisesti saatavilla Berliinin lähistöllä ja seuraavan häntä ulkomaanmatkoillakin. Felix Kersten käytti hoitosuhdetta hyväkseen ja auttoi pyyteettömästi hätään joutuneita Saksan ja muiden maiden kansalaisia. 

Omien sanojensa mukaan Felix Kersten pelasti kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemasta. Lisäksi hän esti koko Hollannin väestön (8,2 miljoonaa) pakkosiirron valloitettuun Puolaan. Kersten saikin 1950 Hollannin korkeimman huomionosoituksen, Orania-Nassaun kunniamerkin ja hollantilaiset ehdottivat häntä neljä kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. 1955 Felix Kersten anoi Ruotsin passia ja hän sai lapsineen Ruotsin kansalaisuuden takautuvasti vuodesta 1953 lähtien ansioidensa perusteella.

Felix Kersten:
   "Lukuunottamatta niitä harvoja - heitä, jotka olivat lähinnä Himmleriä - voin liioittelematta sanoa, että koko esikunta vihasi minua sydämensä pohjasta. Olinhan ulkomaalainen, olin kieltäytynyt SS:n jäsenyydestä ja asetakkia kantamasta, enkä ollut suostunut ottamaan vastaan minkäänlaista arvonimeä. Olin 'merkillinen'. Minua epäiltiin englantilaisten asiamieheksi. Epäiltiin, että tahdoin murhata Himmlerin. Minua kartettiin. Minua ympäröi näkymätön muuri."

Vihattu ulkomaalainen, joka tunkeutuu Gestapon ytimeen ja saa johtavat natsit toimimaan täysin vakaumustaan vastaan. Tämä kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Dokumentaristi Arto Koskinen:
"Felix Kerstenin tarina tipahti syliini 90-luvun puolivälillä, kun ystäväni näytti minulle Ultra-lehden artikkelia 'Felix Kersten — Suomen unohdettu lahja ihmiskunnalle'. Suhtauduin juttuun varauksella, sillä kyseinen lehti on tunnettu rajatietoaiheista. Kun kävi ilmi, että Kersten oli todellinen henkilö, kiinnostuin."

Arto Koskinen luki muistelmat ja tutustui Kersteniin tarkemmin. Hän alkoi ihmetellä, miksei kukaan ole kertonut aiemmin tästä miehestä. Oliko kyseessä suomalaisuuden dilemma: joku meikäläinen tekee sankaritekoja, jotka jäävät historian hämärään, ja sitten joku muu vie kunnian. Siksi hän halusi tehdä dokumenttielokuvan Kerstenistä. Kuka oli Felix Kersten? valmistui vuonna 1998. (Yle Areenassa)

Kun Arto Koskinen oli perehtynyt tarkemmin asiakirjoihin, hän joutui hämmennyksiin. Totta on se, että Felix Kersten oli Himmlerin henkilääkäri, ja hänen hierojan sormissaan oli voimaa. Mutta muuten hänen elämänsä vaikutti yhdeltä suurelta arvoitukselta. Haastatellut asiantuntijat antoivat ristiriitaisia arvioita paljonko kertomuksessa oli lopultakin totta.

Koskinen huomasi, että Felix Kersten oli tuottanut suuren määrän valheellista materiaalia ja dokumentteja. Kirjoittamiensa muistelmien eri kieliversioissa saattaa samasta aiheesta olla erilaisia versioita. Hän vertaili dokumenttien päivämääriä toisiinsa sekä vastaavia tapahtumia muistelmissa. Taustalle punoutuneen valheen kuvio alkoi hämärästi hahmottua: "Jos haluaa valehdella, on oltava hyvä työssään, sillä muuten jää yksityiskohtia, joista kyhäelmä alkaa paljastua. Näin on käynyt Felix Kerstenillekin." 

Arto Koskisen mielestä avoimia kysymyksiä oli jäänyt ilmaan liian paljon. Jatkotutkimuksien jälkeen Arto Koskinen teki Kerstenistä 12-osaisen podcast-sarjan 2019 "Tapaus Felix Kersten : Himmlerin suomalaisen hierojan arvoitus". (Yle Areenassa tämäkin)

Koskisen työryhmä löysi mm. Felix Kerstenin SS-kortin. Sen mukaan Kersten oli liittynyt SS:ään helmikuussa 1941. Seuraavana vuonna Kersten myös kirjoitti kirjeen Suomen ulkoministeri Wittingille ja kysyi vastustaako hallitus, jos hän ottaa vastaan upseerin arvon SS:ssä ja Himmlerin esittämän aseman. Kerstenin lääkärikortissa on niin ikään merkinnät kuulumisesta kansallissosialisteihin ja SS:ään. Lisäksi siellä Kersten on kiinnostavasti merkitty Saksan kansalaiseksi. Mitä ilmeisimmin Kersten toimi vakoilupäällikkö Schellenbergin alaisuudessa Sicherheitsdienstissä. Schellenberg oli tuolloin Kolmannen valtakunnan vaikutusvaltaisin tiedustelu-upseeri.

Tiedot Felix Kerstenin elämästä ennen Suomeen tuloa ovat myös ristiriitaisia. Hän sanoi opiskelleensa Jenfeldin maanviljelyskoulussa Holsteinissa, jonka jälkeen oli toiminut tilanhoitajana. Jenfeldissä ei tuollaista koulua ollut. Sen sijaan siellä oli ongelmanuorille tarkoitettu kasvatuslaitos, jossa maanviljelystäkin opetettiin. Suomeen tultua hän esitti armeijassa ällistyttävän palvelustodistuksen. Lukuisten taistelujen ja haavoittumisten lisäksi hän oli saanut peräti lentäjän koulutuksen ja osallistunut Lontoon pommituksiin. Ei liene kovinkaan yllättävää, kun Suomen armeija kohta joutui erottamaan hänet palveluksesta, syynä jälleen kerran eräs asiakirjaväärennys.

Armeijan jälkeen Kersten kertoi opiskelleensa hierontaa ja lääketiedettä Helsingin yliopistossa. Arto Koskinen ei löytänyt mitään vahvistusta tälle väitteelle. Eikä aiemmin mainitusta massiivisesta hollantilaisten siirtosuunnitelmasta sodan kuluessa. Kersten kertoo lukeneensa peräti Hitlerin potilaskertomuksen ja referoi sitä pitkälti kirjassa. Eräs Koskisen haastatelluista pitää kirjan tätä osuutta mielikuvituksen tuotteena

Muistelmissa mainitut lukuisat onnistuneet vangittujen vapautusoperaatiot on kuitattu merkillisen ylimalkaisesti. Kerstenin mukaan tapauksia on liian paljon, jotta niitä kaikkia voi tai kannattaa kertoa. Lisäksi hän kertomansa perusteella joutui jättämään huomattavan paljon aineistoa Saksaan, kun sai Himmleriltä luvan siirtyä pysyvästi Tukholmaan sodan lähetessä loppua. Merkittävä osa muistelmissa esitellyistä kirjeistä onkin päivätty jaksolle 1944-45. Lukijalle alkaa herätä epäilys, että koko kirja voi olla eräänlainen irtiottoyritys synkästä menneisyydestä, jossa oma toiminta yritetään saada parempaan valoon.

Dokumenttielokuvan valmistumisen jälkeen Arto Koskinen sai tiedon, että Kerstenin oikea identiteettikin on kyseenalainen. Erich Neuss oli aivan varma siitä, että Himmlerin hieroja oli saksalainen Felix Huberti. Neuss oli ollut Hubertin hyvä ystävänsä. Huberti oli ollut jäsenenä Freikorps-yksikössä, ja heidän ryhmänsä oli murhannut kommunistisen matruusin. Sen jälkeen Huberti oli paennut Saksasta. Ei ole mahdotonta, että Hubert, lääkintävääpeli oli ehkä ottanut erään kuolleen virolaisen henkilöllisyyden.

Arto Koskisen mielestä Felix Kersten ei ole vain hahmo menneisyydestä. Hän edustaa monia toisen maailmansodan aaveita, jotka ovat läsnä tämän päivän politiikassa. Kansallissosialismi, fasismi ja rotuopit eivät olleet eivätkä edelleenkään ole pienen ihmisryhmän päähänpisto. Kyse on jälleen kerran koko ihmiskunnasta. 

Arto Koskinen:
"Minulle Felix Kersten, tai alun perin Felix Huberti, mikäli joskus näin osoitetaan, oli ihminen, joka yritti tasapainoilla noiden valtavien voimien välissä ja elämällään esitti ihmiskunnalle kysymyksen: Voiko samaan aikaan kaveerata sekä hyvyyden että pahuuden kanssa? Olla yhtä aikaa sekä ystävä että vihollinen?"

Eine sehr komplizierte Geschichte!


Tommi

Pax Romanan inhimillinen hinta

John Williams : Augustus (Johdanto Daniel Mendelsohn ; suomentanut Ilkka Rekiaro. Bazar, 2017)

   "Tulin kuitenkin jo varhain siihen tulokseen, että yhteiskunnan järjestyksen kannalta oli tuhoisaa kunnioittaa niitä jumalia, joiden alkulähde on vaistojemme pimeydessä. Niin kannustin senaattia julistamaan Julius Caesarin jumalaksi ja rakennutin hänen kunniakseen Roomaan temppelin, jotta koko kansa saisi tuta hänen henkensä läsnäolon. Olen varma, että kuoltuani senaatti samalla tavoin katsoo aiheelliseksi korottaa minutkin jumalaksi. Kuten tiedät, monissa Italian pikkukaupungeissa ja provinsseissa minua pidetään jo nyt jumalana, vaikka en olekaan sallinut harjoittaa tätä kulttia Roomassa. Jumaluuden ajatus on typerä mutta epäilemättä tarpeellinen. Kaikista rooleista, joita olen elämäni varrella joutunut esittämään, kiusallisin on ollut juuri tuo kuolevaisen jumalan rooli. Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut jokin etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä."

Näin John Williams antaa päähenkilönsä keisari Augustuksen kirjoittaa ystävälleen Nikolaos Damaskoslaiselle 14 jKr. Terveysongelmista koko ikänsä kärsinyt hallitsija on tuolloin 76-vuotias. Hän tietää kuolevansa pian ja aavistaa, että tämä matka Beneventoon vaimonsa Livian ja ottopoikansa Tiberiuksen seuraksi jää hänen viimeisekseen. Augustus lähti matkalle vastahakoisesti Livian painostamana. Augustus tiedostaa, että hänen on yritettävä valmistella maailmaa siihen sekasorron hetkeen, joka hänen kuolemaansa seuraa. Valtaistuimelle nousee Augustuksen ottopoika ja kansa tietää, että Augustus ei lainkaan pidä Tiberiuksesta. Ehkä tällainen kiintymyksen osoitus vahvistaisi Tiberiuksen tulevaa asemaa. Kirjeessään Augustus tekee tiliä elämästään ja pohtii Rooman tulevaisuutta, ei toivottomana vaan asiallisen tyynenä, itsensä hilliten kuten stoalaisen kuuluu:

   "Ilmaisemani epätoivo tuntuu ala-arvoiselta sen rinnalla, mitä olen saanut aikaan. Rooma ei ole ikuinen, mutta ei se mitään. Rooma kaatuu, ei se mitään. Barbaari valloittaa, ei sekään mitään. Roomalla oli hetkensä eikä Rooma kuole kokonaan - barbaarista tulee samanlainen kuin valloittamansa Rooma; kieli hioo hänen omaa karkeaa kieltään; ja muisto siitä, mitä hän tuhoaa, jää virtaamaan hänen veressään. Ja ajan mittaan - joka on yhtä lakkaamaton kuin tämä meri, jonka aalloilla minä hauraasti kellun - hinta osoittautuu mitättömäksi, vähemmän kuin mitättömäksi."

Augustuksen kirje, kirjan kolmas osa on ensimmäinen, jossa John Williams antaa lukijan kuulla Augustuksen oman äänen. Kaksi ensimmäistä osaa, lähes 400 sivua, on sitä ennen saatu lukea muiden henkilöiden arvioita, kommentteja ja näkemyksiä keisarista. Pääasiassa kirjeitä mutta myös sotilaskäskyjä, anomuksia, salaisia selontekoja sekä katkelmia senaatin pöytäkirjoista ja muistelmista, kaikkiaan noin 30 eri henkilön näkökulmasta. John Williams pystyy suvereenisti pitämään paketin kasassa, mutta lukijalla voi olla välillä hankaluuksia runsaan henkilögallerian ja pitkien nimien kanssa: Marcus Aemilius Lepidus, Gaius Cilnius Maecenas, Quintus Salvidienus Rufus... Vaikka Augustus ei usein juurikaan näy, on hän aina eräänlainen ankkuri, joka pitää koko tämän sekalaisen seurakunnan koossa. (Ehkä parempi vertaus olisi vahva magneetti, jonka ympärille pienet rautahiukkaset alkavat kerääntyä kuvioiksi.)

Daniel Mendelsohn kirjoittaa lyhyessä johdannossa, että vieraaksi jäävän henkilön haaste on myös etu kekseliäälle historiallisen romaanin kirjoittajalle. John Williams ripottelee kirjaansa otteita todellisesta Augustuksen elämäkerrasta Res gestae Divi Augusti (Wiki-artikkeli). Sen ja muiden asiakirjojen avulla hän käy rajaa vaikutelman ja totuuden sekä tarinan virallisen version ja epävirallisen version välillä. Vähitellen tulee esille elämän yksityisen osan ja julkisen osan välinen kuilu. Mendelsohnin mukaan Augustus on John Williamsin kurinalaisin teos ja parhaita antiikin maailmaan sijoittuvia romaaneja. Se "vihjaa menneisyydestä yrittämättä herättää sitä henkiin".

John Williams saa luomansa henkilöt kirjoittamaan uskottavasti ja ilmeikkäästi. Tyylit vaihtelevat sotilaiden karusta ja täsmällisestä kielestä runoilijoiden maalailuihin. Ystäville kirjoitetut viestit ovat suoria. Seuraavassa tasavallan kannattaja Marcus Tullius Cicero arvioi Julius Caesarin kuoleman jälkeen Roomaan tulevia Octaviusta (Augustusta) ja hänen nuoria seuralaisiaan:

"Poika ei ole mistään kotoisin eikä meillä ole mitään pelättävää ... Saamieni tietojen mukaan he ovat merkityksettömiä, eivät jalosukuisia eivätkä missään määrin varakkaita. (Ei sen puoleen, että nuoren Octaviuksen sukupuussakaan olisi kehumista; isän puolelta hänen isoisänsä oli pelkkä rahanlainaaja, ja sitä varhaisemmat juuret ovat täydellinen arvoitus).
   Joka tapauksessa nelikko norkoilee talossa kuin heillä ei olisi mitään tekemistä, juttelee vieraiden kanssa ja on muutenkin vain vaivaksi. Vaikuttaa siltä, että he tuskin tietävät mistään mitään, sillä yhdestäkään ei irtoa älykästä huomautusta; he kyselevät tyhmiä eivätkä näytä käsittävän vastauksia, vaan nyökkäilevät poissaolevasti ja kääntävät katseensa sivuun."

Cicero teki monen muun tavoin virhearvion. Hän ei arvannut, että nuorukaiset olivat vasta kartoittamassa maastoa. Caesarin murhan jälkeen he eivät tienneet kehen luottaa ja keneltä voisi saada tukea tavoitteiden toteuttamisessa. Mutta he olivat päättäväisiä ja pitkävihaisia. Ensimmäinen osa päättyy, kun Octavius on saanut vastustajansa kukistettua ja palaa Roomaan 33 vuoden iässä. Senaatti oli tarjonnut hänelle ensimmäisen kerran diktaattorin virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Hän oli päässyt valtansa huipulle.

Kirjan toisessa osassa nousee Octaviuksen tytär Julia keskeiseen asemaan. Hänen päiväkirjansa kautta saadaan näkymä hallitsijasuvun tapahtumiin Pax Romanan vallitessa. Hinta, joka tilanteen pitämisestä vakaana piti maksaa, oli kova. Vallanperimys oli saatava varmistettua järjestettyjen avioliittojen avulla. Naisten tehtävä oli tehdä poikalapsia. Yksi ei riittänyt, sillä onnettomuudet, sairaudet ja sodat niittivät satoa.

Julian päiväkirjasta (4 jKr.):

   "Olin kaksikymmentäseitsemänvuotias. Olin synnyttänyt neljä lasta ja odotin viidettä. Olin jäänyt toisen kerran leskeksi. Olin ollut vaimo, jumalatar ja Rooman toinen nainen.
   Jos ylipäänsä tunsin jotain mieheni kuoltua, niin helpotusta.
   Neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen synnytin viidennen lapseni. Se oli poika. Isäni nimesi lapsen Agrippaksi tämän isän mukaan. Isäni sanoi adoptoivansa pojan hänen vartuttuaan täysi-ikäiseksi. Minulle asia oli yhdentekevä. Olin iloinen päästyäni vapaaksi elämästä, joka oli tuntunut vankeudelta.

"Mutta en minä vapaaksi päässyt. Vuosi ja neljä kuukautta Marcus Agrippan kuoleman jälkeen isä kihlasi minut Tiberius Claudius Nerolle. Hän oli aviomiehistäni ainoa, jota vihasin."

(Huom: ei se Nero, jota syytettiin Rooman palosta. Hän hallitsi myöhemmin v. 37-68). Ei siis ihme, että Julia tunsi omien sanojensa mukaan olevansa "Rooman mieliksi porsiva emakko".

Julian kohdalla Octavius (Augustus) joutui sittemmin tekemään erään elämänsä raskaimmista päätöksistä. Octavius sai selville, että Tiberiusta vastaan oli suunnitteilla salaliitto. Suunnitelmaan kuului myös surmata Octavius. Julia oli aloittanut suhteen erään salaliittolaisen kanssa ja haaveili peräti uudesta avioliitosta. Myös Tiberius oli kuullut salaliitosta vakoojaltaan ja saattaisi vallan hyvin teloittaa vaimonsa, mikäli Julia joutuu maanpetosoikeudenkäyntiin. Hän aikoi koota sotajoukon ja tulla Roomaan suojelemaan Octaviusta ja muita vallanpitäjiä. Tiberiuksesta tulisi suosittu sankari ja Octavius olisi vaarassa menettää auktoriteettinsä. Kansalaissodan uhka leijui jälleen ilmassa. Octavius halusi pelastaa tyttärensä hengen ja vetosi laatimiinsa uusiin avioliittolakeihin. Niiden avulla hän karkotti tyttärensä Roomasta ja määräsi hänet loppuiäkseen kotiarestiin syrjäiselle saarelle. Octavius ei nähnyt enää koskaan tytärtään.

John Williamsin kirja alkaa Julius Caesarin kirjeellä Augustuksen äidille Atialle (45 eKr.). Kirjeen avaus on jylhä:

"Lähetä poika Apolloniaan."

Vaikuttavassa kirjeessään - eräässä parhaista joita ikinä olen lukenut - Julius Caesar painottaa, että äidillä ei ole lainkaan sanavaltaa poikansa tulevaisuuden suhteen. Julius Caesar sanoo palaavansa Roomaan elinikäisenä diktaattorina senaatin päätöksellä, jota se tosin ei vielä ole huomannut antaa. Hänellä on siten valta nimittää ratsuväen ylipäällikkö, joka on asemaltaan hänen jälkeensä toinen Roomassa. Ja kuten Atia on ehkä aavistellut, hän on nimittänyt tehtävään Atian pojan Octaviuksen.

"Asia on päätetty eikä päätöstä peruta."

Klassinen tragedia alkaa siitä, kun onnettomuus on jo tapahtunut. Päähenkilöiden kohtalo on alusta asti sinetöity eikä pelastumisen mahdollisuutta ole kuten draamassa. Caius Octavius Caesarin, tulevan Augustuksen piti selvitä nousevassa myrskyssä kuten parhaiten taisi.

Entä se hinta? Kirjan loppupuolella Julia keskustelee isänsä kanssa:

   ”'Isä', minä kysyin, onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?'
   Isäni katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. 'Minun täytyy uskoa, että se on ollut', hän vastasi. 'Meidän kummankin täytyy uskoa, että se on ollut.'"


Tommi

Välipalaksi vatsaystävällistä Kalevalaa

Satalatva : Kalevala uusin silmin / Toimittaneet: Salla Simukka ja Siri Kolu (Tammi, 2021)


Johanna Sinisalo:
"Valtalajin siittäjillä on taipumus järjestellä ja kontrolloida jälkeläistensä lisääntymis- ja laumautumiskäytöstä. On yleistä koettaa painostaa nuorempaa sukupolvea suhteisiin alfayksilöiden kanssa. Erityisesti nuorten naaraiden kumppanivalintoja johdatellaan ja säädetään. Näkyvissä on laajempikin trendi, että urosoletetut ikään katsomatta kokevat tarpeelliseksi suorasti tai epäsuorasti rankaista nuoria naaraita siitä, jos heidän seksuaalisuutensa on urosten saavuttamattomissa."

Edellä oleva on Johanna Sinisalon pohdintaa Kalevalan Aino-legendasta:

Annoit minun poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi,
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle.

Se oli surma nuoren neien,
loppu kaunihin kanasen.

Ote sisältyy hänen osuuteensa tässä kokoelmateoksessa ja sen otsikko on Tuonen tytin tili- ja tutkimuskirjat. Etenkin uros- mutta myös ihmis-oletetut yleensä saavat niin ihanasti raippoja, että hyvää tekee. Öykkäröivä käytöksemme lähimmäisiä ja muuta luomakuntaa kohtaan täyttää nimittäin Tuonen virtaa sellaisella vauhdilla, että asioihin on tultava muutos. Valtalajin toiminnasta johtuvat ja Tuonelan tilikirjoihin kirjatut ns. Collateral damage -vahingot satuttavat sekä kohdalle osuvia syyttömiä että lukijaa.

Kadehdin nykynuoria. Meidän ikäluokkamme turhautui kouluissa klassikoiden parissa, kun hyvää tarkoittavat opetusministeriön virkamiehet ja nöyrät opettajat runnoivat opetussuunnitelmaa läpi. Emme kuuna kullan valkeana osanneet uneksiakaan, että niitä voi lukea myös näin.

Siri Kolu ja Salla Simukka kehottavat alkusanoissa kuvittelemaan metsää, jossa ovat kaikki maailman puut. Niiden juuret kietoutuvat toisiinsa ja ne ovat myyttejä, joita on kerrottu vuosisatojen ajan. Metsän keskellä on ikipuu, valtava tammi, Satalatva. Sen runko on ikiaikainen ja haaroittuu koko maailman yli. Tarinatkin haarautuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin oksat. Tähän Satalatvaan on koottu 16 kirjailijan näkemyksiä ja uusia tulkintoja Kalevalan hahmoista ja tapahtumista. Kattaus on ihailtavan kirjava ja käy aikuiseenkin makuun. Kustantaja on luokitellut kirjan yli 15 vuotiaille, joten se on sallittu myös meille kuusikymppisillekin. Ja sitä kannattaa lukea.

Kirja on varsin ajankohtainenkin. Tätä työstäessäni luin Twitterissä (10.12.) miten Mikael Jungner ja Sture Fjäder ylistävät osakesäästämisen autuutta. Lapsilisät pitää ehdottomasti sijoittaa osakkeisiin, jotta kansankapitalismi leviää ja voimme entistä pulskemmin. Mutta kun onneton olin juuri eilen sattunut lukemaan Satalatvasta Karo Hämäläisen osuuden Kalevalan pörssikatsaukset, niin tuollaiset puheet alkoivat väkisinkin naurattaa:

Karo Hämäläinen:
   "Taaleri-varainhoitoyhtiö julkaisi tänään laajalti huomiota herättäneen markkinakatsauksen, jossa arveltiin, että koko talous pohjautuu vain taitavien tarinankertojien luomiin mielikuviin. Katsauksessa siteerataan syväkurkkua, joka myöntää laulaneensa jokaisen laakson ja kujertaneensa kunkin kuusikon.
   'Jos sijoittajien usko tarinoihin horjuu, edessä voi olla vakava korjausliike', Taalerin raportin kirjoittajat päättelevät.
   Mikäli koko maailma on mielikuvituksen tuotetta, osakkeiden hintatasojen kestävyyttä koetellaan."

Talous on uskon asia. Muuten ei huhuilla heilutella pörssikursseja. Entä sitten Mike Pohjolan osuus kirjassa aiheena Kunniaton sukupolvi. Hän kirjoittaa sotakirjeenvaihtajan kokemuksista Väinölän ja Pohjolan konfliktissa:

   "Vaikka heidän kuninkaansa Lemminkäinen kertoo, että he taistelevat puolustaakseen oikeudenmukaisuutta ja Saaren vapautta, harva häkeltyisi, jos paljastuisi, että koko sodan tarkoitus on varastaa Sampo. He suorastaan odottavat, että heille valehdellaan.
   Jos heidän päällään roikkuu kysymys, se on sama, joka on kohdannut jokaista sotaan lähetettyä sukupolvea: Osaavatko nämä nuoret sotia?"

Viime aikoina on taidettu puhua sotien ja sotaan lähtevien perimmäisistä motiiveista. Joillekin "Sota Oikeuden Puolesta" voi olla jatkoa aikaisemmille vanhoille riidoille. Tai sitten Mike Pohjolan sanoin: "Nämä nuoret miehet sen sijaan lähtivät Pohjolaan tietoisina, että valehteleminen on yhtä tärkeä ominaisuus kuninkaalle kuin verottaminen."

Eipä siis kovasti yllätä, kun kirjasta löytyy vielä linkki kohuttuun saamelaiskäräjälakiin. Jenny Kangasvuo kirjoittaa luvussa Lapin lapsilönttäre seppä Ilmollinin orjista. Tällaisesta ei juurikaan puhuttu äidinkielen tunneilla. Eikä ole lainkaan ihme, että Saamelaisten totuus- ja sovintokomission työ ei ota sujuakseen:

"Ei Lönttäre tietenkään ole hänen oikea nimensä. Sen nimen hän sai ensimmäisenä päivänä talossa. Hän oli yksi viidestä lapsesta, jotka Kaukamoinen oli ryöstänyt ja ahtanut sidottuna rekeensä.
   'Jaahas, taas tuotiin yksi Lapin lapsilönttäre', sanoi emäntä, kun Kaukamoinen töni Lönttäreen ja toisen lapsen pirtin ovesta sisään katsottavaksi. Lönttäre ja toinen lapsi jäivät. Kolme muuta Kaukamoinen vei matkassaan seuraavalle ostajalle."

Kirjan luvut on jaettu neljään osioon: Runko, Oksat, Lehvästö ja Siemen. Niiden välissä on Ville Hytösen lööppejä lehdestä Satalatvan Sanomat. Eräiden sen Kääk!-juorujen ja Auts!-paljastusten perusteella se vastaa lähinnä meidän Seiskaa ja sitä huonompaa iltapäivälehteä. (Marjatta ei tiedä lapsensa isää! - Väinämöinen uhkaa tappaa lapsen tai Sarjarakastaja Lemminkäinen kuokkimassa Pohjolan häissä!)

Muissa kertomuksissa sukkuloidaan joustavasti menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Tuonen joutsenen metsästäjä pulahtaa nykyajasta Väinölään pudottuaan huvipuistossa veneestä (Sini Helminen). Taidelukioon pyrkivä poika saa vihjeitä nykyaikaan humpsahtaneelta Ilmariselta (Erkka Mykkänen). Joukahainen joutuu kaikkein kauimmas, Somaliaan (Nura Farah). Ainon kohtalolle löytyy yllättävästi kolme eri vaihtoehtoa (Vilja-Tuulia Huotarinen). Aleksis Salusjärvi kirjoittaa Turmeltuneessa riipaisevan version Kullervo-tarinasta, umpikujaan ajautuvasta lastenkotien kasvatista:

   "Ida puhuu mulle niin kuin ihmiselle puhutaan. Se on ensimmäinen ihminen, joka ei puhu musta ongelmana eikä halua vaihtaa mua toiseen ihmiseen. Se haluaa antaa mulle jotain häviämisen arvoista ja mä näen että se on tosissaan. Se uskoo muhun. Mä en vain itse enää usko."

Kaiken jälkeen, kun sankarit ovat palanneet kotiin, Sampo hukattu ja syylliset selvitetty, Tuonen virran rannat koluttu, puut kaadettu ja kasket raivattu, jää jäljelle Satalatvan siemen. Se lentää jo omaan suuntaansa ja siitä voi alkaa jokin uusi. Vanhat laulut haipuvat kuulumattomiin, ja on uusien laulujen aika. Kun siemen laskeutuu hedelmälliseen maahan, siitä versoo uusi puuntaimi. Sen juuret ovat yhteydessä vanhaan.

Emmi Itäranta on tarttunut aiheeseen ja kirjoittanut luvun Kohta itkenet ilosta:

   "Tule.
   Hän jähmettyi, kuulosteli. Hänen huulensa liikkuivat, kuin varovainen laulu olisi etsinyt niillä muotoaan. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
   Tule, tartu minuun.
   Hänen otsansa rypistyi. Hän pyyhki kuivia lehtiä ja risuja yltäni, raaputti pois kylkeeni kasvanutta jäkälää.
   Tule ja ota minut omaksesi.
   Tuhat laulua liikahti hänessä, hankasi toisiaan vasten kärsimättöminä kiirimään ulos. Mutta vielä hän epäröi.
   Entä jos en osaa? hän ajatteli takaisin.
   Silloin opetamme toisiamme. Yhdessä annamme toisillemme äänen, kunnes itkemme kumpikin ilosta.
   Hän nosti minut syliinsä. Tunsin hänen kehonsa lämmön sitä peittävien vaatteiden läpi. Tunsin hänen kätensä uteliaisuuden, kun ne kulkivat kieliäni pitkin, kiristivät ne piukeiksi koivupuisen kaikukoppani yllä. Huokasin hänen sormiaan vasten, kun ne kokeeksi näppäilivät minusta muutaman sävelen.
   - En ole kuin he, hän sanoi. - He, joiden matkassa kuljit. He, joita sanotaan sankareiksi.
   He ovat poissa, vastasin. En kuulu heille enää. Nyt on sinun vuorosi.
   Kuulin laulut, jotka kuplivat hänessä, odottivat hetkeä, jolloin ottaa muotonsa, levittää siipensä taivaan poikki ja lentää."


Tommi

PS: Jungner tarkensi kohta viestiään.