Pyhimyksiä, rälssimiehiä ja vitun väkeä

Ilari Aalto, Elina Helkala : Vuosi keskiajan Suomessa (Atena, 2023)

”Koska karjanhoito oli erityisesti naisten elämänpiiriin kuulunut tehtävä, naisilla oli erityinen osa myös karjansuojelutaikuudessa. Yleisesti uskottiin, että naisilla oli miehiä suurempia taikavoimia. Näitä tuonpuoleisia voimia kutsuttiin vitun väeksi; vittu oli keskiajalla neutraali sana naisen sukupuolielimille. Syntyloitsujen mukaan voimakkaat metsän eläimet, kuten karhut ja sudet, olivat muovanneet naisen väen, ja talonpoikaiskulttuurissa naiset käyttivät näitä voimia monenlaiseen suojataikuuteen. Karja sai vahvan maagisen suojan, jos eläimet ajettiin keväällä ensimmäistä kertaa laitumelle karjaportin päällä seisoneen emännän jalkojen välistä. Tätä suojausmagiaa kutsuttiin harakoimiseksi, ja talon naiset suojasivat samalla tavalla metsästämään lähtevät miehet ja kirkkomatkalle lähtevät lapset harppomalla näiden yli.”

Arkeologi, FM Ilari Aalto sekä hänen puolisonsa mediataiteen ja muinaistekniikan artesaani Elina Helkala jatkavat tässä kirjassa Suomen keskiaikaisten ilmiöiden esittelyä. Heidän aikaisempi samaa aihetta käsitellyt kirjansa Matkaopas keskiajan Suomeen sai tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon 2016. Tämän kirjan esipuheessa Ilari Aalto kirjoittaa, että vuodenkierron töiden ja juhlien kuvaaminen jäi tuolloin vähemmälle huomiolle. ”Matkaoppaan kirjoittamisesta lähtien olemme kuitenkin jatkaneet aikamatkaamme keskiajalle seurataksemme, mitä vuodenaikojen rytmit, perinteet ja kirkolliset juhlat tarkoittivat suomalaiselle talonpojalle.”

Tekijät valitsivat tarkastelun kohteeksi vuoden 1480. Säilyneiden asiakirjojen mukaan vuosi ei ollut mitenkään erikoinen: ei ruttoa, ei pahaa hallaa, ei sotaa – mitä nyt ruotsalaiset kävivät tekemässä sotaretken laajentuvaa Moskovan suuriruhtinaskuntaa vastaan, mistä aiheutui rasitusta sotilaita majoittaneille talonpojille. Kirjassa annetaan kuva, miltä tuollainen tavanomainen vuosi on rahvaan parissa näyttänyt.

Vuosiluvun valintaan vaikutti lisäksi se seikka, että säilyneitä lähteitä on niin paljon, että niiden pohjalta voidaan kattaa koko vuosi. Ammattilaisena Ilari Aalto tekee kuitenkin tärkeän huomautuksen asiakirjojen näkökulmaongelmasta: ”suurin osa niistä on kirjoitustaitoisten yläluokkalaisten miesten tuottamia, eivätkä ne siksi kuvaa keskiajan todellisuutta moniäänisesti”. Kirja on siis yksi mahdollinen kuva silloisesta todellisuudesta. Lukijan silmissä kuva on erittäin uskottava, kun se perustuu kattavaan perehtyneisyyteen arkeologiaan, kansa- ja uskontotieteeseen sekä folkloristiikkaan. Niistä kaikista löytyy oivallisia esimerkkejä matkan varrelle ripoteltuna.

”Koska pyhimysten muistopäivät jakautuivat ympäri vuotta, ne olivat tärkeä keino ajan jaksottamiseen, ja eri muistopäivistä tulikin maatalouden merkkipäiviä, joihin mennessä tietyt työt piti aloittaa tai saattaa päätökseen. Esimerkiksi karja laskettiin talven jälkeen ulos huhtikuun lopulla Yrjön päivänä, heinänteko alkoi heinäkuussa Marketan päivänä ja elonkorjuu piti aloittaa viimeistään elokuisena Laurin päivänä. Keskiajan suomalaiset kutsuivat pyhimyksiä nimellä santti tai säntti, joka tulee latinan sanasta sanctus, pyhä. Kun talonpoika teki työt ajallaan, hän teki ne pyhimyksen päivälleen oikein, siis säntilleen.”

Kun päivätyö oli tehty, se päivä oli pulkassa. Työnjohtaja laittoi pulkat yhteen ja veti niihin puukolla viivan tehdyn työn merkiksi. (Pulkka = puinen kaksiosainen kapula, jolla talonpojan päivätöistä pidettiin kirjaa; toinen osa oli töiden valvojalla ja toinen työn tekijällä.) Kotona kelpo talonpoikamme laski sitten olutta tynnyristä puisella hanalla. Jos talo oli talo, niin hana saattoi olla Saksasta tuotu messinkihana. Silloin hanan sulki tappi, jonka kahva oli usein muotoiltu kukon malliseksi (Kukko = saks. der Hahn). Muistat sitten tämän seuraavan kerran baarissa. Tuopin ääressä voit vielä selittää kuulijoille, miksi virkatie väkisinkin on niin tuskastuttavan vaivalloinen ja mutkikas ja miksi torstaisin on syötävä hernekeittoa.

Eräissä suhteissa elämä puoli vuosituhatta sitten on ollut hätkähdyttävän erilaista kuin nyt. Ilari Aalto kiinnittää lukijan huomion taitavasti noihin tekijöihin. En ollut esimerkiksi ajatellut, miten merkittävä rajoite valon vähyys on talven aikaan ollut. Talon työt on pitänyt aina järjestellä sitä silmällä pitäen. Kesän kiireet ja ympäri vuotta ripotellut pyhät, paastot ja kirkolliset karenssit saivat aikaan, että käytännössä ainoa rauhallinen kuukausi mennä naimisiin oli lokakuu. Katolinen kirkko kielsi lähisukulaisten väliset avioliitot. OK, mutta kirkon tulkinta lähisukulaisuudesta ulottui seitsemän sukupolven päähän. Seuraus: suomalaisissa talonpoikaiskylissä ei todellakaan ollut helppo löytää laillista puolisoa. Onneksi syrjäisissä kylissä kukaan ei juuri asiaa valvonut.

Kronologisesti vuoden kiertoa tammikuulta joulukuulle seuraavan kirjan rakenne on selkeä. Samaa voi sanoa mitä suurimmalla syyllä kerronnastakin. Aallon teksti on asiantuntevaa, mutta samalla siinä säilyy rento kerronnallinen ote. Suuresta tietomäärästä huolimatta teos on helppo- ja nopealukuinen. Myös ulkoasu ja ilmava taitto ilahduttavat silmää. Elina Helkalan kuvitus tukee tekstiä ansiokkaasti. Hän kirjoittaa halunneensa kunnioittaa keskiaikaisia kuvitusperinteitä. Pyrkimyksenä oli tehdä mahdollisimman autenttisia 1400-luvun kuvia suomalaiseen ympäristöön muokattuina. Hän käytti esikuvina erityisesti myöhäiskeskiajan ns. tuntien kirjojen (hartauskirjojen) kalenterisivuja, joissa on kuvattu erilaisia töitä. Kokonaisuutena tämä kirja toimii hyvänä johdatuksena kyseiseen jaksoon Suomen historiassa ja houkuttelee lukemaan aiheesta lisää. Teoksen liitteenä on laaja lähdeluettelo, josta yksityiskohtaisempaa tietoa haluava löytää varmasti lisämateriaalia.

Ilari Aalto teki kiinnostavan huomion kirjoittamisprosessin kuluessa. Hän oli suunnitellut, että seuraisi vuoden ajan talonpojan kalenteria perinteineen ja vuodenkierron töineen. Hän jopa pyrki noudattamaan silloisia paastoaikoja, vaikka ruokavaliota hän ei sentään keskiaikaiseksi muuttanut.

”Vuoden kokeilusta seurannut suuri oivallus taisi olla, että yhteisö tekee vuodenkierron vaiheista merkityksellisiä. Vuodenkierron juhlia on vaikea viettää itsekseen Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa tai Ilmar Talven Suomen kansankulttuuria lukemalla, koska silloin elävä perinne ja yhteisöllisyys jäävät puuttumaan. Sen sijaan keskiajan talonpoika oli kasvanut maailmaan, jota rytmittivät vuodenkierron sanelemat maataloustyöt, valo ja pimeys, arki ja juhla. Elämä oli monin osin kovaa ja epävarmaa, joten yhteisölliset juhlat tarjosivat kaivattuja irtautumisia työstä ja antoivat merkitystä samanlaisena toistuvan vuodenkierron eri vaiheille ja elämälle ylipäätään.”

Tommi

Leikillisiä italialaisia aivoituksia

Ermanno Bencivenga : Olipa toisen kerran : 52 ajattelemisen arvoista satua (suomentanut Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura ry / Niin & näin, 2013)

”Kaikki alkoi kompasseista. Tarkemmin sanoen niiden neuloista, jotka alkoivat näyttää etelään. Eivät aina, eivät säännöllisesti, mutta kuitenkin niin ilmeisesti, että normaali henkilö, joka käyttäisi kompassia voidakseen liikkua autiomaassa tai liikenteessä, saisi aihetta hämmennykseen. Oli kelluvaa roskaa ja pientä tärinää, ja sen jälkeen kompassi ryhtyi taas toimimaan niin kuin piti. Niinpä normaali henkilö, joka yritti suuntautua autiomaassa tai liikenteessä, ravisti vempelettä ärsyyntyneenä, kirosi häiriötä (outoa, miten yhdellä sanalla voi lievittää kaiken ahdistuksen jopa raivokohtauksen keskellä) ja jatkoi matkaansa. Mutta meille, jotka merkitsemme huolellisesti muistiin syyt ja vaikutukset ja tunnemme kosmoksen mekanismien jokaisen yksityiskohdan, tämä pieni häiriö oli selittämätön, sietämätön poikkeus.”

Filosofi Ermanno Bencivenga omistaa kirjansa ”pienenpienelle Giuliettalle ja myös vähän isommille”. Omistus on sopiva. Näissä yhden, korkeintaan kolmen sivun mittaisissa pienissä lastuissa on sellaisia, joissa näkyy lapsen ihmettely päivänselviä asioita kohtaan. Toisissa tarinoissa Bencivenga kuvailee normaaliin rutiiniin syntynyttä häiriötä tai poikkeustilaa sekä sen seurauksia. Tällaiset tuoreet näkökulmat palauttavat entisen kasvattajan mieleen kaihoisia muistoja tuosta horisonttiin kadonneesta paratiisista. Aika ajoin huomaan hymyileväni, kun kuvittelen lukevani Bencivengan tarinoissa välillä jo hieman kyllästyneen vanhemman pikkuisen viistoja vastauksia tuolle pienelle kyselijälle. Näistä jutuista olisi aikanaan saanut loistavaa lisämateriaalia viihdytystyöhön, kun mielikuvitusolentojen maailmaa olisi pitänyt entisestään rikastuttaa. (Rakastavaisia kaipaava parkkipaikka! Haaveellinen varaston laskuportti!)

Voi tätä kirjaa lukea elämäntaito-oppaanakin:
”Tietyssä tarinan vaiheessa joku ilmoitti olevansa tyytymätön. Tarinaan nimittäin: siihen, miten se oli sujunut, ja ennen kaikkea rooliin, joka hänelle siinä oli annettu. Hän oli toissijainen henkilö: hän osallistui muutamiin joukkokohtauksiin ja sai lausua muutaman hauskan vitsin, mutta hänellä ei ollut mitään painoa juonen etenemisessä, hän ei määrännyt ratkaisevia käänteitä, eikä hän ollut koskaan etualalla niinä hetkinä, jotka saivat kaikki haukkomaan henkeään. Kun piti purjehtia uuteen maailmaan, häntä pystyi tuskin erottamaan satamassa tungeksivasta väkijoukosta; kun nuori rakastaja syleili rakastettuaan kuunvalossa, hän makasi sängyssä ikävästi vilustuneena.”

Jos joku on joskus kaivannut uutta käännettä tähän automaattiohjauksessa etenevään Arkiseen Tarinaan, niin sadussa Monia tarinoita – kuten läpi koko kirjan – Bencivenga vihjaa, että näkökulman vaihdos on todella mahdollista. Laivan lähtöä katselevasta väkijoukosta saattaa irtautua ja lähteä oma kohtaloaan kohti; Bencivenga painotus on sanalla ”oma”, ei ”kohtalo”.

Kirjan nimessä mainittu luku 52 tuo mieleen kalenterivuoden. Aika on teema, joka esiintyy monessa kertomuksessa eri muodoissa. Yhdessä niistä seinäkalenteri ei halua edetä ja jämähtää näyttämään samaa päivää. Toisessa tarinassa Jumala loi alussa ajan kulkemaan eri tahtia riippuen siitä, mitä kukin sattui tekemään. Lepäävät, laiskottelevat ja nukkuvat jäivät jälkeen. Tästä aiheutui ymmärrettävästi hankaluuksia: veljeksien ikäero kasvoi sadoiksi vuosiksi, lapset tulivat iäkkäimmiksi kuin vanhempansa.

Äärimmille kysymys ajasta venyy tarinassa, jossa eräänä päivänä (kukapa tietää miten), syntyi peräti kuolematon ihminen. Kun kirjaa alkoi lukea, syntyi pian vaikutelma, että Italo Calvino olisi voinut kirjoittaa tällaisia juttuja. Muistatte hänen kirjansa noista merkillisistä aatelisista, ritarista joka ei ollut olemassa, halkaistusta varakreivistä sekä puuhun muuttaneesta paronista. Aivan tavallinen huominenkin saa Ermanno Bencivengan tutkimuksissa kiehtovia ominaisuuksia.

”Olipa kerran huominen. Nyt ei enää ole. Nyt kutsumme huomiseksi toista päivää, mutta huomista ei enää ole. Huomisesta on tullut eilinen tai viime vuosi, ja niin se ei enää ole sama. Se on vähän kuin kuin kunnon poika josta tuli kanavaras: hän ei ole enää oma itsensä vaan joku muu.”

Bencivengan kertoman mukaan tuo puheena ollut huominen oli muuten aurinkoinen päivä. Huomenna nousi vuoteesta aamuvarhain ja oli täynnä tarmoa. Suihkun ja aamiaisen aikaan puhuttiin päivän ohjelmasta. Koulun jälkeen piti nähdä kavereita ja illalla oli televisiossa heidän joukkueelleen tärkeä ottelu loppuotteluun pääsyn kannalta. Se mahtoi olla yksi niistä päivistä, jotka kertovat monista erilaisista tulevaisuuksista, murheellisista, kodikkaista ja seikkailullisista. Yksi niistä aluista, jotka kuuluvat lukuisiin tarinoihin, koska ne eivät ole vielä päättäneet, mihin suuntaan ne lähtisivät.

”Minä pidin huomisesta. Silloin tällöin on sellaisia päiviä: ne saavat hyvälle tuulelle ja hymyilemään koko päiväksi aivan kuin liekki, joka on sammumaisillaan.
Nyt huomista ei enää ole: siitä on tullut eilinen tai viime vuosi. Eikä se ole enää sama: kun huomisesta tuli eilinen, satoi eikä voinut mennä ulos, kenenkään ei tehnyt mieli jutella ja joukkueemme hävisi viisi-nolla.”

Tarinoita kirjassa on niin paljon, että kaikki niistä eivät aivan samalla tavalla innosta. Mutta sellaisia ei ole kovin paljon. Lyhyt otanta sisällön teemoista antaa vihiä, että paletti on riemunkirjava:

Millaista jälkeä tekee omatahtoinen lyijykynä
Saako avata kellarissa kattilan, joka on täynnä ymmärrettäviä asioita
Miten elvyttää tuhatvärinen lintu
Mitä tapahtuu hautaan viedylle henkiselle pääomalle
Mihin hävisivät kolmijalkaiset ihmiset, entä yksisarviset
Onko mahdollista lepyttää mielensä pahoittanut kirjanmerkki
Kuinka hillitä itsestään rummuttavat sormet
Voiko myös roskakori kypsyä ja rauhoittua iän mukana
Kuinka syntyi enkelin hiki

Ermanno Bencivengan kuvaus siitä, miten helppoa on saada lapsi kokonaan katoamaan on sitten teksti, joka saisi olla mukana jokaisessa äitiyspakkauksessa pakollisena lukemisena kaikille vanhemmille.

Kirjan päättävä Tarina vailla loppua paketoi kokoelman lempeästi:

”Olipa kerran tarina, joka ei tiennyt miten loppua. Se oli todella sääli, sillä se oli kaunis tarina ja sitä oli miellyttävä kuunnella. Sen sankarit olivat ystävällisiä, huolettomia ja hyvin mukavia, ilkiöt olivat puolestaan synkkiä ja kiehtovia, ja juoni oli täynnä yllätyksiä ja näyttämönvaihdoksia. Pulma oli siinä, ettei kokonaisuus pysynyt koossa. Tarina ei tuntunut etenevän mihinkään eikä se tuntunut löytävän ratkaisua. Vähän ajan kuluttua tarina uupui täydellisesti niin kuin se olisi menettänyt voimansa. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, sillä myös tarinat väsyvät ja tarvitsevat lepoa: niiden pitäisi päästä eläkkeelle hyvään kirjaan ja siinä kaikki.”

Mutta päästäkseen kirjaan tarinassa pitäisi olla arvokas opetus, joka ohjaa lukijansa varmasti oikealle tielle. Bencivenga kysyy painetaanko sellaisia, joista tuollainen opetus puuttuu. Tapahtuuko silloin pahin, mikä tarinalle voi tapahtua eli unohtavako ihmiset sen?

Vastuu jää meille. Otetaan aikaa ja luetaan kirjat. Pelastetaan niiden tarinat. Ermanno Bencivenga vaikuttaa kirjansa motossa hieman pessimistiseltä, mutta hänhän voi olla väärässä:

Silloin, kun aikaa oli vaikka kuinka paljon, mietimme miksi. Ja koska aikaa oli niin paljon, yritimme vastata. Mutta kysymykset eivät lakanneet herättämästä meissä lisää kysymyksiä, ja niin monet väsyivät yrittämään. Nyt aikaa ei enää ole. On vain sanoja. Eikä sanoilla ehkä ole enää mitään sanottavaa.

Tommi

Ersäläistä, mokšalaista, monenlaista mordvalaista

Omenakasvoinen morsian : mordvalaista kansanrunoutta / Valikoinut ja suomentanut Raija Bartens ; käännöksen tekstit runoksi kirjoittanut Kai Nieminen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1993)

Rukous Viljanemolle (ote)

…
Anomme viljan kasvua,
aisanvahvuista olkea,
kyynäräisiä tähkiä,
kosteutta juurille,
tähkäpäille kastetta!

Karkota pahan aikojat,
sarkojen väliin kulkijat,
viljan solmuun solmijat,
viljaonnen ottajat!

Varjele myrskytuulelta,
turmelevilta usmilta,
viljaruosteelta vihreältä!
Toisten lyhteiden viejiltä!

Eksytä varas, noituja,
riistä järki päästänsä,
kadota tiensä, polkunsa!
Saata hänet käsiimme!

Jos emme oikein rukoile,
silti ruoki, varjele!

Volgan eteläpuolella, Oka ja Sura-jokien välillä, on löytynyt merkkejä maanviljelyskulttuurista jo neljän vuosituhannen takaa. Mordvalaiset ovat tämän hedelmällisen alueen alkuperäisiä asukkaita. Kansan ja kulttuurin kehitykseen ovat vaikuttaneet monet tämän alueen läpi kulkeneet muut kansat ja heimot: iranin- ja turkinsukuiset kansat, tataarit ja lopulta venäläiset. Jo 1000-luvulla Kiovan suuriruhtinaskunnan raja hipoi näitä seutuja.
Raija Bartens kirjan mainiossa Jälkisanassa:

”Ilmeisesti vieras vaikutus tuntui erivahvuisena eri mordvalaisalueilla, sillä ensimmäisen Kristuksen jälkeisen vuosituhannen loppuun mennessä mordvalaiset olivat jakautuneet kahdeksi kulttuurisesti ja kielellisesti ja jopa jossain määrin rodullisestikin toisistaan poikkeavaksi ryhmäksi, läntisiin ja eteläisiin mokšalaisiin sekä pohjoisiin ja itäisiin ersäläisiin. Jaon varhaisuutta ja jyrkkyyttä kuvastaa se, että kummallakaan ryhmällä ei ole nimitystä mordvalaisille yleensä, ei käsitystä mordvalaisesta identiteetistä, vaan käsitys niin suuresta erilaisuudesta kuin kahden kansan välillä on. Käytännössä tämä on merkinnyt sitäkin, että avioliittoja mokšalaisten ja ersäläisten välillä ei juuri ole solmittu.”

Vanhinta mordvalaista runoutta ovat jumalille ja haltioille esitetyt rukoukset. Rukouksiin saattaa liittyä manaus- tai loitsusanoja. Ne ovat rukouksia nuorempaa aineistoa. Rukoukset kuvastavat mordvalaisten muinaista maailmankuvaa: maailma on kolmikerroksinen. Jumalat elävät ylisessä maailmassa ja keskisessä ihmiset, joita monenlaiset haltiat auttavat. Alinen maailma on vainajien valtakuntaa, jotka siellä jatkoivat suvuittain elämäänsä. Esivanhempien rooli oli mordvalaisille ratkaisevan tärkeä. He olivat tapojen ja elämänkulun näkymättömiä valvojia.

Aikaisemmin ylinen maailma oli lähellä, huutomatkan päässä. Mutta runo Njiške loittonee ersäläisistä, mutta lähettää heille oman vävynsä kertoo mitä sitten tapahtui (kaksi otetta):

…
Kerran ersävaimo tupaa lämmitti.
Savu tuvasta ei ulos kohonnut:
vaimon tupa tuli täyteen katkua.
Ersävaimo siitä äkin kiukustui,
alkoi oitis Jumalaansa soimata:

”Miksi matala on taivas Jumalan?”
Rauskan vyyhdinpuunsa vaimo sieppasi,
pitkät tikapuunsa pystyyn sovitti,
ylös tupansa katolle kiipesi.
Siellä häijyin sanoin Luojaa soimasi,
töykki, sohi viipsinpuulla Njiškeä.

Vihaansa ei Njiške voinut hillitä.
Niinpä nosti Njiške-Luoja taivastaan,
asetti sen korkeampaan asemaan.
…

No, arvaahan sen mitä tästä seurasi. Ersät hätääntyivät, kun huomasivat Jumalan katoavan korkeuksiin. ”Vilja ei enää kasva, nälkä uhkaa.” Levittivät pöydän tielle ja kattoivat sille leivän. Kynttilän sytyttivät, alkoivat kovasti rukoilla. Njiške-Jumala leppyi ja lähetti heille vävynsä, tyttärensä Kastargon miehen. Nuoremman tyttären Vezorgon mies oli muuten Ukkosenjumala Puŕgińe, joten ihan mitättömistä miehistä ei ole kyse. Tosin:

…
Ersäläiset laskeutuivat polvilleen
kumartaakseen Njiške-Luojan vävyä:
”Ole johtajamme, meitä hallitse!
Anna järkeä, sanele sääntöjä!”

Njišken vävyllä ei kyllin järkeä
yksin hallita ja johtaa ersiä.
Niinpä hän loi kumppaneita itselleen:
pihaa hallitsemaan Kardas-sjarkon loi,
asumusta hallitsemaan Jurt-avan.
Pani ersät rukoilemaan heitäkin,
palvomaan Jurt-avaa, Kardas-sjarkoa.
…

Näin oli syntynyt mordvalaisten kontakti jumaliin ja haltioihin. Ihmisen asuma keskinen maailma oli emojen vaikutusaluetta: Maan emo, Pellon emo, Veden emo jne aina tärkeään mehiläistarhan emoon asti. Emojen täyttämä elollistettu luonto ja ihmisten elinympäristö oli vallitseva muillakin balttilaisilla ja itämerensuomalaisilla alueilla.

Sivut: 1 2

Kirpeätä lääkettä vasemmiston vaivoihin

Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? (Teos 2008)


"Liiallinen takertuminen siihen, mitä vasemmiston historiallisista saavutuksista on menetetty, on demoralisoivasti painamassa unohduksiin sen kaiken, mitä ei ole menetetty ja mikä on yhä puolustamisen arvoista."

Tommi Uschanov, vasemmistohenkinen ajattelija, huomasi reilut 15 vuotta sitten, että yhteiskunnassa oli tapahtumassa kiintoisa ilmiö. Kansalaisten arvot ja mielipiteet vastasivat monelta osin vasemmistopuolueiden esittämiä ajatuksia. Silti noiden puolueiden kannatus oli laskemassa historiallisen alhaiselle tasolle. (Äsken käydyt vaalit osoittavat, että tilanne on heidän kannalta tuostakin vielä heikentynyt.) Onko kapitalismin tuhovoima vain niin kova, että vasemmisto ei mahda sille mitään?

Kun kritiikki suunnataan poliittisiin vastustajiin, se voidaan tulkita tarkoitushakuiseksi mustamaalaukseksi. Uschanov pyrkii tuulettamaan ikään kuin sisältä päin vasemmistoaatteita. Hän haluaa samalla säilyttää tietyn ajattelijan etäisyyden, kun hän lukee madonlukuja järjestöjyrälle, "keski-ikäiselle hyvinsyöneelle paperityöläiselle". Hänen mielestään sellainen kuva ainakin tosikkomaisesta ja ukkoutuneesta sosialidemokratiasta oli tuohon aikaan vallalla.

Tommi Uschanovin pamfletissa löytyy yhdeksän teesiä, joissa hän ruotii, mikä hänen mielestään on vialla vasemmistolaisessa ajatus- ja asennemaailmassa. Hän pohtii myös hieman, miten viestiä voisi päivittää, jotta se paremmin tavoittaa yleisön. Otsikot ovat lievästi sanottuja haastavia. Niiden perusteella vasemmistolta esimerkiksi puuttuu psykologinen pelisilmä, se on liittoutunut vastustajiensa kanssa oudoilla tavoilla, vasemmisto ei jätä ihmisiä rauhaan eikä se tunne kapitalismin historiaa.

Kolmannessa teesissään Uschanov kirjoittaa estetiikan merkityksestä. Hän lainaa viestintätutkija Barry Brummettia, joka kirjoittaa miten ihmiset saattavat hyväksyä symbolisen muodon sen formaalisen vetovoiman vuoksi tutkimatta krittisesti sen sisältöä. Uschanov epäilee oikeiston saavan kohtuuttoman kilpailuedun, kun se ymmärtää tämän. Koska sen oma esteettinen pinta on niin kaunis, se saa anteeksi myös sen, että tekee niin rumaa politiikkaa.

Taiteet ja kauneus eivät saa olla jotakin, johon on varaa vasta sitten, kun kaikki muut asiat on järjestetty kuntoon. Taiteet esittävät haasteen ajatukselle, että politiikka tietää, mitä todellisuus on, ja että tuo tieto on täydellisesti edustettuna poliittisissa instituutioissa (Denis Donoghue). Ne voivat lisäksi aktivoida motivaatioita, jotka lepäävät olemassa olevien poliittisten asenteiden taustalla. Politiikkaa luonnehditaan myös mahdollisuuksien taiteeksi. Kauneus on tapa pitää mahdoton niin todellisena, että politiikka ei voi olla sitä huomaamatta.

Neljäs teesi on erityisen vakava: Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään. Vasemmisto on ollut kyvytön hälventämään historiallisen kokemuksen aiheuttamaa epäluuloa. Elämä kapitalismissa on - toistaiseksi - enemmistölle mukavaa. Uschanovin mielestä tärkein yksittäinen syy sille, miksi kapitalismia ei vieläkin ankarammin haastettu kylmän sodan aikana, oli se huono julkisuuskuva, jonka Itä-Euroopan reaalisosialismi antoi koko sosialismin ajatukselle. Se kun oli kapitalismiin verrattuna vielä huonompi vaihtoehto.

Nettipalstoilla vallitsee edelleen vahva vihamielisyys kaikkea vasemmistolaiseen vivahtavaakin kohtaan. Kommentteja perustellaan aivan käsittämättömillä uskomuksilla ja noilla vanhoilla synneillä. Uschanovin mielestä tällaiseen ei juuri ole aihetta:

"Kaikkien poliittisten liikkeiden ikuisena ongelmana on se, miten karkottaa keskuudestaan yksilöt, jotka ovat tunkeneet mukaan vain siksi, että liikkeet tarjoavat niin sopivan kukoistusympäristön juuri sille luonnehäiriölle, josta he kärsivät."

Sivut: 1 2

Bisnesmiesten viljafutuurit vastaan ukrainalaisten pellot

Elina Grundström : Ukrainan musta multa : tositarina viljelysmaasta jonka piti ruokkia maailma (WSOY, 2023)

”Ajatus tuntui yksinkertaiselta ja vastaansanomattoman selvältä: otetaan maailman parasta multaa ja lisätään vähän sijoitusrahaa ja länsimaista teknologiaa. Se kuulosti reseptiltä, joka ei voisi epäonnistua.”

Miksi se kuitenkin meni pieleen, siitä kertoo Elina Grundströmin tarinallinen tietokirja. Se on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen Musta orkidea. Siinä kirjassa Grundström pohti miten hillitä ilmastomuutosta. Tässä kirjassa aiheena on toinen ihmiskunnan kohtalonkysymys: nälkä.

”Nälkä on kauhea asia ja Šarivkassa siitä tiedetään ihan liikaa. Ensin ihminen ei pysty ajattelemaan mitään muuta. Hän kuihtuu, masentuu ja muuttuu apaattiseksi. Vatsa turpoaa ja sydämenlyönnit hidastuvat. Sitten ihminen menettää järkensä ja ihmisyytensä. Pyydystää toisen onnettoman ihmisen säkkiin. Tappaa naapurinsa. Syö omia lapsiaan.
Ukrainan maaseudulla edes ihmissyöntiä ei kaunistella. Jokaisella tuntuu olevan siitä jokin suvussa kulkenut tarina, jonka he ovat valmiita kertomaan. Myös Jevdokian perheen naapuri oli menettänyt lapsen tällä hirvittävällä tavalla.
Voiko ihmiskuntaa odottaa ilmastonmuutoksen ja viljelysmaan köyhtymisen vuoksi uusi kauhistuttavien nälkäkriisien aika?”

Elina Grundström ei kuitenkaan synkistele luomalla uusia holodomorin kauhukuvia. Keskeinen asiasisältö tulee kiinnostavasti esille kirjan tarinaan liittyen. Tässä tarinassa on kolme päähenkilöä.

Ensimmäisenä esitellään diplomaattiperhessä kasvanut Joakim Helenius (s. 1957), todellinen kosmopoliitti. Isän asemapaikan vaihtuessa Joakim kävi kansainvälisiä kouluja. Samalla karttuivat kielitaidot sekä kyky sopeutua nopeasti uusiin olosuhteisiin. Taloustieteen opinnot Joakim Helenius suoritti Cambridgen yliopistossa, joka on perinteinen keynesiläisten tukikohta. Nuoret opiskelijat halusivat vasemmistolaisuudesta eroon ja lukivat mieluummin Milton Friedmania.

Valmistumisen jälkeen Helenius pysyi Lontoossa ja valitsi monesta tarjolla olleesta vaihtoehdosta Goldman Sachsin. Sitten hän isänmaallisuuden puuskassa teki virheliikkeen ja oli lyhyen aikaa töissä KOP:ssa, mutta tuli järkiinsä. Merrill Lynchin osastonjohtajana hän lopulta pääsi tekemään miljardiluokan valuutta- ja optiokauppaa. Vapaa-ajalla kotibileitä vanhempien omistamissa kartanoissa, gin tonicia ja vielä runsaammin viiniä, yökerhoja, joista yhdestä löytyi ensimmäinen vaimo. Kirjan alusta lukien lähes 50 sivua juppielämää ja häikäisevää kasinotalouden pintaliitoa. Olen jo jättämässä lukemisen kesken, mutta sitten Elina Grundström esittelee Natalian.

Kirjan toinen päähenkilö, Ukrainan Harkovassa syntynyt Natalia Tverdohlib (s. 1960) on jokseenkin Joakimin täydellinen vastakohta. Natalia opiskeli Harkovan yliopistossa biologiaa ja kemiaa. Hänkin pääsi nuorena matkustamaan, sillä yliopisto-opiskelijoille järjestettiin opintomatkoja Neuvostoliiton eri kolkkiin. Opinnot olivat ilmaisia, mutta valmistuttuaan opiskelijoilla oli velvollisuus työskennellä heille osoitetussa paikassa vähintään kolme vuotta. Natalia tuli opettajaksi Šarivka-nimiseen kylään, vajaan 100 kilometrin päähän Harkovasta. Vierailumatkoillaan Ukrainaan Elina Grundströmiin teki suuren vaikutuksen se, miten uutterasti paikalliset ihmiset hoitivat pienipalkkaisia töitään, puutarhojaan ja sukulaisia. Lisäksi monet tekivät kaikenlaisia vapaaehtoistöitä. Natalialla sellainen on paikallinen museo.

”Ensimmäinen asia, jonka Natalia sanoi itselleen, kun hän muutti Šarivkaan oli: ’Täällä on aivan mahtavaa, en enää koskaan mene takaisin kaupunkiin’.
Kaikki oli todellista ja oikeaa. Kylässä oli oikeita ihmisiä ja oikeaa ruokaa. Liikuntakin oli oikeaa, koska maalla ihmiset pysyivät hyvässä kunnossa työskentelemällä puutarhoissaan.”

Joakim Heleniusta ja Natalia Tverdohlibia yhdistävä tekijä oli Trigon Agri. Neuvostoliiton hajoaminen havahdutti Joakimin. Hän tunsi, että hänen kohtalonsa sai uuden suunnan, ja hän halusi osallistua kommunistisen blokin uudelleenrakentamiseen. Hän ei halunnut istua suuren investointipankin pienenä osasena, vaan ajatteli voivansa vaikuttaa asioihin tehokkaammin itsenäisenä yrittäjänä. Verotuksellisista syistä Joakim oli jo ehtinyt perustaa Man-saarille yhtiön nimeltä Trigon Holdings. Sen ympärille hän alkoi rakentaa yritysimperiumiaan. Ja koska hän halusi mieluummin olla iso kala pienessä lammikossa kuin pieni kala valtameressä, hän muutti Tallinnaan.

Joakim Helenius löysi 1990-luvun Virosta kaikupohjan talouspoliittisille ihanteilleen. Talousliberalismia toteutettiin maassa ehkä puhtaammin kuin missään muualla. Mart Laarin hallituksen 1992-94 tekemät talousuudistukset sopivat Heleniukselle mainiosti ja hän lähti toteuttamaan niitä käytännössä. Hän järjesti rahoitusta virolaisille, jotka perustivat innolla uusia yrityksiä. Eikä hänen rahoitusyrityksensä ollut vain passiivinen sijoittaja. Se hankki merkittäviä osuuksia Viron pankeista, tehtaista, rakennusliikkeistä jne. Heleniusta käytettiin asiantuntijana Baltian maiden valtionyritysten yksityistämisissä ja hän kanavoi Viroon satoja miljoonia euroja. Luonnollisesti hänen vaikutusvaltansa ja verkostonsa kasvoivat. Virolaisessa mediassa alkoi ihailevien äänien lisäksi kuulua happamia mielipiteitä tästä ”Isänmaan omistajasta”.

Natalia oli puolestaan joutunut Neuvostoliiton hajottua ongelmiin. Ukrainan itsenäistyttyä valtion tuet ja niiden myötä sovhoosin työntekijöilleen tarjoamat varmat tulot haihtuivat ilmaan. Natalian puolison Gennadin tulot muuttuivat epäsäännöllisiksi. Lopulta rahan tulo tyrehtyi kokonaan ja perhe sitkutteli Natalian pienellä opettajan palkalla. Paikka sovhoosin asuntojonossa meni sen sileän tien ja he asuivat edelleen vanhaan talliin kyhätyssä tilapäiseksi tarkoitetussa asunnossa. He hankkivat kaksi vuohta.

”Natalia alkoi herätä viikonloppuaamuina kukonlaulun aikaan. Hän lastasi polkupyöränsä astioilla, joissa oli vuohenmaitoa, juustoa ja smetanaa, ja pyöräili kymmenen kilometrin matkan läheisen pikkukaupungin torille myymään tuotteitaan. Sieltä hän jatkoi junalla muihin kaupunkeihin. Kotiin hän palasi usein vasta iltayhdeksältä.”

Koulun vararehtori. Kahden pienen lapsen äiti. Perheellä oli kuitenkin yksi hyväksi osoittautuva valttikortti. Kun Ukraina itsenäistyi ja valtiontilat purettiin, maat jaettiin maan laadusta riippuen noin 5-8 hehtaarin kokoisiin palstoihin. Ne jaettiin kolhoosien ja sovhoosien entisille työntekijöille. Ukrainalaiset eivät kuitenkaan tehneet samaa virhettä kuin venäläiset. Omaa palstaa ei saanut myydä. (Myyntikielto päättyi heinäkuussa 2021, mutta ulkomaalaisille maata ei Ukrainassa edelleenkään saa myydä.)

Sivut: 1 2

Raamattu, laadukasta teologista tuotekehittelyä

Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari : Sensuroitu : Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava, 2023)

Helsingin yliopiston eksegetiikan tutkimus on kansainvälistä huipputasoa. Eksegetiikkaa eli Raamatun ja muiden varhaisten juutalaisten ja kristillisten tekstien tieteellistä tutkimusta on tehty siellä mm. Suomen Akatemian rahoittamissa huippuyksiköissä. Eräs tällainen oli 2014-2019 toiminut Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa. Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari osallistuivat siihen. Heidän kiehtova kirjansa pohjautuu suurelta osin tuon työn tuloksiin. Se on kirjoitettu tavalliselle lukijalle matkaoppaaksi Raamatun tekstihistorian maailmaan. Kiehtovaan maailmaan, kuten tekijät tarkentavat. He molemmat varttuivat helluntalaisista perheissä ja Paavo Huotari on evankelis-luterilaisen kirkon pappi.

Muut eksegetiikan tutkijat ovat julkaisseet aikaisemmin kansantajuisia kirjoja, joissa raamatuntutkimuksen tuloksia on tehty tunnetuksi. Kuitenkaan Mäkipellon ja Huotarin mukaan tekstikritiikistä suomenkielisiä kirjoja ei ole tehty. Tekstikritiikki otetaan työkaluksi, kun jostakin teoksesta on käsillä useita versioita. Raamatun osalta versioita onkin runsaasti, mutta lähdemateriaali on hajanaista ja osin puutteellista. Kirjoittajien mukaan tehtävää voisi verrata siihen, että yrittää saada selkoa 1000 palan palapelistä, kun vain 100 palaa siitä on säilynyt.

Raamatun osalta tekstikritiikki johtaa perustavaa laatua oleviin kysymyksiin, joita kirjassa aletaan perata:

Mikä ylipäänsä on Raamattu?
Miten pyhinä pidettyjä tekstejä on historian saatossa muokkailtu?
Mistä tiedämme, mitä lukee kirjakokoelmassa, jonka alkuperäisiä versioita ei ole säilynyt?
Kuka saa päättää, mikä pyhä teksti on ja mitä siinä lukee?

On sitkeä harhaluulo, että Raamattu olisi jotenkin yhtenäinen ilmiö. Asioita yksinkertaistetaan liikaa, jos sanotaan, että ”Raamattu puhuu, Raamattu sanoo”. Se on syntynyt satojen vuosien aikana lukemattomien eri ihmisten käsistä. Se sisältää monesta asiasta ristiriitaisia käsityksiä sekä erilaisia tulkintoja. Tarkemmin Raamattuun perehtyessä sen moninaisuus yllättää. Väärä käsitys on sekin, että Raamatulla on jotakin arvovaltaa. Se ei ole itsenäinen subjekti, jolla on omaa valtaa. Arvovallan tekstille antaa Raamattuun tukeutuva yhteisö, joka tulkitsee sitä ja välittää sen sanomaa eteenpäin.

Koska alkuperäistä, yhtä ainoaa Raamattua ei ole, se syntyy monia erilaisia käsikirjoituksia yhdistämällä. Raamatun toimittajat kokoavat niistä kullekin aikakaudelle tarkoituksenmukaisimmat osat. Käsikirjoitukset voivat olla heprean, latinan tai kreikan kielillä, eivätkä ne ole suinkaan yhteneviä. Ne ovat kopioiden kopioita ja siksi toimittajien on tehtävä niiden kesken valintaa ja yritettävä ajanmukaistaa antiikkista kieltä. Mäkipellon ja Huotarin kirja selkeyttää hyvin sitä, millaisen historiallisen prosessin ja valinnan tulos Raamattu todellakin on.

Luvussa Raamattu muuttuu, kun sitä käännetään perehdytään käännöstyön ongelmiin. Raamatun kirjat on kirjoitettu kuolleilla kielillä. Niitä ei enää kukaan puhu, joten sanojen merkitystä on pääteltävä rajatuista muinaisista lähteistä. Raamatun ajan hepreassa on noin 7000 sanaa. Nykykielissä sanoja on tyypillisesti yli satatuhatta. Vanhojen sanojen merkityskentät ovat paljon nykyistä laajempi. Sanojen merkitys voi vaihdella asiayhteyden mukaan. Raamatussa on lisäksi satoja ns. hapax legomenon -sanoja. Ne ovat sellaisia kuolleen kielen sanoja, joita käytetään vain kerran kaikessa säilyneessä lähdemateriaalissa. Tutkijan pitää yrittää päätellä sellaisen merkitys asiayhteydestä. ”Historiallisen dokumentin kääntämiseen sisältyy siksi aina paljon epävarmuutta. Sitä ei voi tehdä irrallaan kielen ja kulttuurin historian tutkimuksesta. Kääntäjä on siksi aina myös tulkitsija.”

Kun kirjurit kopioivat tekstejä, niin muutoksia syntyi sekä tahattomasti että tahallisesti. Kovasti samannäköiset kirjaimet sekaantuivat, ne vaihtoivat joskus paikkaa. Joissakin tapauksissa sanavälit, välimerkit ja vokaalit puuttuivat vanhassa tekstissä kokonaan. Kirjurien taso vaihteli. Toiset tekivät töitä sanelun mukaan, toiset olivat oppineita. Oppineilla oli välillä houkutus tehdä omia tulkintoja asioista. Sitten kun olosuhteet olivat muuttuneet, eräät vanhemmat käsitykset kävivät teologisesti ongelmallisiksi. Jos niitä ei voitu pehmentää, niin ne poistettiin kokonaan. Joskus kirjurit myös parantelivat kieltä ja lisäsivät yksityiskohtia alkuperäiseen tekstiin. Vertailemalla eri tekstejä tutkijat ovat onnistuneet eristämään lisäyksiä vanhemmista teksiversioista.

Sivut: 1 2

Tuntematon atk-sotilas YT-rintamalla

Matti Rönkä : Yyteet (Gummerus, 2017)

”Lahtinen puri huultaan: ’Oleks sää kuullut? Muutoksista. Että firmaa pannaan uusiksi’, se tivasi.
’En.’ Pudistin varmuudeksi päätäni.
’Etkä sanoisi vaikka olisitkin.’
’Ehkä sanoisinkin.’
Lahtinen otti kannettavansa, nousi sekin. Se oli teipannut koneen kanteen jostain lehdestä saksitun otsikon, sanoi sitä mietelauseekseen. ’Se virhe on tehty, että kapitalismissa eletään’, leikkeessä luki.
Katselin porukkaani. ’Kuulkaas, hyvinhän meillä menee. Meillä on osaaminen kunnossa. On pystytty säilyttämään asiakkaat. Jotain jää viivan allekin. Totta kai pitää koko ajan kehittää omaa toimintaa. Ja Risto on jo vanha mies. Jopa minua vanhempi. Mutta vaikka meille tulisi uusi toimari, niin eihän se nyt sotkisi hyvin toimivaa systeemiä’, koetin puhua tasaisen rauhallisesti.
’Kaikenlaista kuhinaa vaan tarttuu korvaan’, Lahtinen puolusteli. ’Ja onhan täällä löysääkin. Saatana tuntuu, että nuo rautapuolen apinat ei tee muuta kun rapsuttavat persettään ja vittuilevat, jos jonkun kaapelin tarttee. Että käypä kuule Clas Ohlsonista itte hakemassa ja Biltemassakin saattaa olla. Tai etipä ite netistä, mulla just pukkaa hommaa ens viikolle’, se puuski. ’Järkevöittämisen varaa on meidänkin puolella puljua, jos rehellisiä ollaan.’
’Mutta minä en ole kuullut. Muutoksista. Kun sitä kysyit’, kuittasin. ’Tehdään vaan omat hommat. Huolellisesti ja hyvin.’
’Oma suoritus. Sitten katsotaan mihin se riittää. Luistelua alle. Mennään maalille ja hyviä asioita alkaa tapahtua’, Vanhala lisäsi.
Riitta Oja otti tarjottimelta ylimääräisen kokousviinerin, kääri servettiä sen ympärille. ’Tulee vaan niin ikävä tunnelma. Kaikesta epävarmuudesta.’
’Ikävä tunnelma sulla on housussas’, Lehto ilkeili.
’Lehto, lopeta. Oikeasti’, kielsin. ’Koeta käyttäytyä. Tämähän on kuin lastentarha.”’

Kommunisti Lahtinen, vitsinikkari Vanhala, tylyttäjä Lehto sekä kertojaminä, joukkueen… korjaan, yksikön johtaja Ville Koskela on aikaisemmasta yhteydestä tuttu miehistö. Tässä kuitenkin ohjelmistoyritys Varma-Datan koodaritiimi oli päättänyt viikottaisen palaverin ja he pohtivat yrityksen epävakaaksi muuttunutta tilannetta.

Matti Rönkä on saanut varmasti väsymykseen asti lukea uutisia yritysten yt-neuvottelujen alkamisista uransa aikana. Taistelu globaalin talouden kielteisiä puolia vastaan tuntuu nyt yhtä epätoivoiselta kuin Väinö Linnan sankarien kamppailu Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Mutta yrittää pitää. Matti Rönkä on onnistunut päivittämään kiinnostavasti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan nykyaikaiseen atk-ympäristöön. Henkilöiden luonteenpiirteet ja jopa tapahtumien kaari vastaavat kirjassa Linnan romaanin kulkua.

Uskon, että Matti Rönkä on voinut ammentaa myös omia kokemuksia Ylessä tapahtuneista organisaatiomuutoksista ja toimintojen karsimisista. Etsimättä tulee mieleen Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti. Hänen kuvauksensa Ylen teknisestä tuesta ulkoistamisen jälkeen on jokseenkin sama kuin yllä. Tämän kirjan konsultin sekä Varma-Datan uuden toimitusjohtajan Tanja Lammion, ”Tanen”, kieli on välillä mitä kamalinta puppugeneraattorin tuotetta milloin se ei ole silkkaa alaisten kyykyttämistä. Epäilemättä Matti Röngän työpaikalta tuttua sekin, minkä myös Minna Lindgrenin kirja vahvistaa.

Nopealukuisen ja railakkaan romaanin näyttämö, Varma-Data oli erityisesti tietojen tallennukseen keskittynyt yritys. Sen perustaja ja osaomistaja Risto Kaarna päätti siirtyä sivuun ja uusi toimitusjohtaja tuli taloon. Entisellä Nokian verkkopuolen ammattilaisella, Tanja Lammiolla oli pitkä kokemus muistakin atk-alan yrityksistä. Viimeksi hänellä oli takana ”kiihottavia start-up juttuja”, ja nyt hän tunsi intohimoa antaa osaamista perinteiseen ja vakaaseen yritykseen.

Perinteet ja vakaus tosin lensivät Lammion tultua välittömästi pihalle. Ja kohta alkoi ruumiita tulla. Tavoitteena oli miljoonasäästöt, uusi toimintamalli ja organisaation kokonaisuudistus. Lammio kiinnitti heti huomiota siihen, että vaikka yrityksen edellisen vuoden tulos oli kohtalainen, niin monet parametrit olivat heikkoja. Tarkoitus oli vähitellen luopua kokonaan omista, asiakkaille räätälöidyistä ratkaisuista. Tulevaisuus on Microsoftin kehittelemissä verkkopohjaisissa tallennustuotteissa.

Sivut: 1 2

Soini hillotolpalla, Berlusconi poropizzalla

Yannick Lahti & Matti Mörttinen : Populismin anatomia (Into, 2023)

”Mitä tapahtuu sitten, kun populistipuolue nousee valtaan ja populistipoliitikoista tulee valtioiden ylimpiä päättäjiä? Kysymys liittyy elimellisesti pohdintaan siitä, onko populismi pelkästään pahasta vai onko siinä myös demokratialle tarpeellisia elementtejä.
Populismi ei itsessään ole minkään poliittisen liikkeen vihollinen tai yksiselitteisesti paha ilmiö. Sen luoma poliittinen ilmapiiri tai ajama valtapolitiikka ei ole kuitenkaan riskitöntä edes sen lievimmässä muodossaan.
Populistit voivat haastaa liberaalin demokratian ja hankaloittaa sen tarkoituksenmukaista toimintaa. Ylipäätään populismi ja populistit aiheuttavat kahtiajakoa, mikä vahvasti haittaa julkista poliittista keskustelua ja kykyä poliittisiin kompromisseihin ja päätöksentekoon.
Samanaikaisesti populistit saattavat aktiivisesti pyrkiä rajaamaan vähemmistöjen oikeuksia. Näin he voivat käyttää vaaleissa saatua mandaattiaan heikentääkseen oikeusvaltioperiaatetta, kuten lehdistönvapautta ja oikeuslaitosten riippumatonta toimintaa. Tätä olemme voineet todistaa EU:n sisällä Puolassa ja etenkin Unkarissa, jonka populistinen Fidesz-puolue on pääministeri Viktor Orbánin johdolla käytännössä muuttanut Euroopan unionin ensimmäiseksi diktatuuriksi. Orbán käytti koronaviruksen tuomia poikkeusoloja hyväkseen ajaakseen alas maan demokratian.”

Tutkija ja väitöskirjan populismista kirjoittanut Yannick Lahti sekä toimittaja ja tietokirjailija Matti Mörttinen ovat kirjoittaneet kihisevän ajankohtaisen kirjan. Sana populismi on taatusti kaikille tuttu. Vaalien alla ja niiden jälkeen media on ollut sitä sakeanaan, kun perussuomalaiset onnistuivat jälleen tarrautumaan vallan kammarien ovenpieleen. Kirja selkeyttää sitäkin, miksi hallituksen rakentaminen populistipuolueiden kanssa niin meillä kuin muualla on aina niin hankala rasti.

Populismi on terminä tuttu, mutta Lahden ja Mörttisen mielestä sitä yleensä käytetään väärin. Sitä helposti yksinkertaistetaan ja lähestytään vain hyvä-paha -jaottelun kautta. Kirjoittajien mielestä tämä on väärin ja naiivia, sillä populismi on laajempi ja monitahoisempi sosiokulttuurinen ilmiö. Populismiin kuuluu myös myönteisiä piirteitä. Sen kautta voivat päästä ääneen kansanryhmät, jotka muuten helposti jäävät huomiotta. Parhaimmillaan se saattaa selkeyttää poliittista kapulakieltä ja paljastaa kaksoisstandardeja muistuttamalla vastapuolta heidän puheidensa epäjohdomukaisuuksista muissa asiayhteyksissä.

Silti populismi on leikkimistä räjähdysherkän materiaalin kanssa. Tekijät pelkistävät populismin rautalankamallin. Politiikassa tietynasteinen vastakkainasettelu on oleellista. Populistit tekee vaarallisiksi se seikka, että heidän puheisiin ”meistä” ja ”heistä” sisältyy vahva arvolataus. He luovat ”me vastaan nuo” -asetelmia vaikka keinotekoisesti. Näin populistit pystyvät haluamissaan kysymyksissä määrittelemään hyvät, pahat ja ”aidon oikean kansan”, jota he ja vain he edustavat.

Populismin rakentamat jakolinjat tarkoittavat väistämättä sitä, että kansasta pitää aina poistaa tietty osa. Se voi olla eliitti, maahanmuuttajat, muun kieliset, eri uskontokuntiin kuuluvat jne. Jos populistinen vastakkainasettelu viedään huippuunsa, poliittinen päätöksenteko muuttuu todella hankalaksi käytännössä. Perussuomalaisten kannanotot viilensivät Suomessakin tehokkaasti eräiden puolueiden haluja ryhtyä heidän kanssaan minkäänlaiseen yhteistyöhön.
(Rkp:n Helsingin piirin puheenjohtaja Simon Granroth arvioi puolueensa mahdollista hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa Helsingin Sanomissa 21.4.2023, sivu A6, kirjoittaja Anni Keski-Heikkilä:
”Granroth puhuu myös siitä, miten perussuomalaiset ’retorisesti käsittelee ihmisarvoa’ ja erityisesti Rkp:hen liittyvänä seikkana vähemmistöjä Suomessa. Hän uskoo, että osalla kansanedustajista olisi henkilökohtaisella tasolla vaikeuksia tehdä hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa.
’Ihmiskuva on se, mikä eroaa arvopohjaisesti niin paljon, että näen hyvin epätodennäköisenä ja epämiellyttävänä tällaisen yhteistyön.'”)

Demokratian ja populismin lähtökohta on sama, kansa (demos ja populus). Ajatus on, että kansan pitää päättää ja hallita. Populismissa kansaa tosin käytetään vallan tavoittelun välineenä. Populistisessa tyylissä kansa esitetään suvereniteetin todellisena haltijana. Kansaan voidaan vedota useammalla tavalla. Se voi olla kaipuuta sydänmaahan, vanhoihin hyviin aikoihin tai viittauksena valtavirtaan. Niillä ilmaistaan populistien luontaisia taipumuksia olla oikean kansan puolella.

Sivut: 1 2

Miten haluat kuolla?

Lempeä kuolema / toimittaneet Sinikka Airas, Pirkko Lahti & Ilkka Taipale (Into, 2014)

”Vanhassa kirkkorukouksessa pyydetään varjelemaan pahalta äkkikuolemalta, mutta kroonikko-osastolla vieraileva alkaa vaistomaisesti toivoa itselleen ja omaisilleen juuri sitä: kuolemaa yllättäen, saappaat jalassa.
Miksi on näin? Miksi meistä terveistä lähes poikkeuksetta jokainen kavahtaa näitä hiljaisia rivejä, miksi ei meistä kukaan haluaisi jakaa tällaista kohtaloa?
Onko näillä osastoilla sitten jotakin vinossa? Nyt, kuten aina, jos tuntee joutuvansa seinän eteen, on hyvä mennä aivan perimmäisiin kysymyksiin virhettä etsiessään. Kysykäämme siis mitä, miksi ja miten me näissä lähimmäisissämme oikeastaan parannamme ja hoidamme? Mikä panee meidät jatkuvasti uhraamaan voimia ihmisen persoonattomalle ruumiille, vaalimaan loputtomasti hänen toukankuortaan, josta itse perhonen näyttää jo poistuneen?
Johtuneeko koko toimintamalli osittain siitä, että emme hallitse omaa pelkoamme? Pelätessämme alitajuisesti omaa kuolemaamme lykkäämme mielettömiin asti toisten. Tai ehkä vain emme milloinkaan ole ajatelleet asiaa oikein loppuun asti, emme oikein tiedä, miksi menettelemme juuri näin. Noudatamme tässä kyllä tavallaan lääketieteen traditiota. Mutta jos olosuhteet ovat aivan perusteitaan myöten muuttuneet, kelpaako perinne enää sellaisenaan ohjenuoraksi?”
Irma Kerppola-Sirola: Sairaaloiden äänettömät potilasrivit. Suomen Kuvalehti 34/1977

Terveydenhuoltomme kriisi pahenee ja väestö vanhenee. Sen vuoksi keskustelu eutanasiasta, palliatiivisesta hoidosta ja kuoleman kohtaamisesta voimistuu. 2000-luvulla ja sen jälkeen aiheesta on julkaistu lukuisia teoksia. Tähän kirjaan on koottu artikkeleita aikaisemmilta vuosilta. 1967 suomennettiin ruotsalaisen psykiatrin Clarence Blomquistin kirja Eutanasia – lääketieteellinen kuolinapu. Suomen Mielenterveysseura julkaisi teoksen uudelleen 1977 nimellä Kuolema ja liitti sen yhteyteen yhdeksän muuta suomalaisten asiantuntijoiden kirjoittamaa artikkelia. Tämä on uusintapainos tuosta kirjasta.

Esipuheen mukaan kirjan tarkoitus oli herättää keskustelua terveystyöntekijöiden piirissä ja selkeyttää eräitä eettisiä käytännön ongelmia. Pyrkimys oli puhua rehdisti kuolemasta, katsoa suoraan silmiin sekä kuolemaa että kuolevaa. Tulos on onnistunut. Eräät asiat eivät vain ole 60 vuodessa muuttuneet lainkaan. Toivoa sopii, että edes lääkäreiden asenteet ovat noista ajoista pehmenneet.

Kehitys karkasi käsistä, etiikka jäi jälkeen, kirjoittivat Ilkka Taipale ja Simo Kokko 1976 Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä (3/1976) artikkelissa Potilaana Suomessa – kuolemattomana. Lääketieteellinen etiikka kehittyi aikakautena, jolloin nykyisenkaltaisesta teknologiasta ei voinut olla käsitystä. Usein vedotaan ns. Hippokrateen valaan, joka levisi laajempaan tietoisuuteen joskus 1000-luvulta alkaen. Vanhan pakanallisen asiakirjan havaittiin sopivan kohtuullisen hyvin kristilliseen ideologiaan. Riitti kun pakanallisen jumalan nimi vaihdettiin kristilliseen kolmiyhteyteen. Hippokrates itse tuskin valaa kirjoitti, sillä se on olennaisissa kohdissa ristiriitainen hänen näkemystensä kanssa.

Clarence Blomquist kirjoittaa Hippokrateen valasta artikkelissaan Eutanasiakysymyksen ja lääketieteellisen etiikan kehittyminen 1960- ja 1970-luvuilla:
”Vala toimi tuloriittinä nuorille miehille, jotka opiskelivat lääketiedettä eräänä osana koulutustaan pytagoralaisiksi papeiksi. Tälle uskonnolliselle lahkolle lääkintätaito oli nimittäin osa jumalanpalvelusta ja lääkäri oli Jumalan palvelija. Ehkä tässä on alkuperä näkemykselle lääketieteestä kutsumuksena ja käsitykselle lääkäreistä suljettuna yhteisönä. Tietämys sairauksista ja niiden torjunnasta oli jumalallista perua eikä sitä tullut levittää vihkiytyneiden ulkopuolelle.”

Kaukaisina aikoina vain lääkäreillä oli tietoa myrkyistä ja heillä oli niitä hallussaan. Kun heiltä epäilemättä pyydettiin apua vastenmielisten henkilöiden elinpäivien lyhentämiseksi, syntyi ammattikunnalle pakottava tarve korostaa, että lääkäri palvelee aina elämää. Blomquist hämmästelee, että tämänkaltainen etiikka on voinut elää näinkin kauan ilman, että sitä on kyseenalaistettu. Nykyisin toki potilaat tietävät ja vaativat omien näkemysten huomioon ottamista. Ongelmana ovat potilaat, jotka eivät itse kykene päättämään, mikä heille on parasta: aivan pienet lapset, syvemmin kehitysvammaiset, tajuttomat, dementikot jne.

Sivut: 1 2

Levollinen ja pakoton kerronnan virta

Jaan Kaplinski : Sama joki (suomentanut Kaisu Lahikainen, runot suomentaneet Anja Salokannel ja Kaisu Lahikainen. Otava, 2010)

”’En oikeastaan usko, että olisi edes mahdollista tehdä luetteloa koko maailman suurmiesten parhaimmistosta. Eihän maailmankulttuuria ole edes vielä olemassa, vaikka sellaisesta puhutaankin. On joukko kulttuureita ja joitakin yhteyksiä niiden välillä, joitakin huippuja, jotka kohoavat ympäristöstään korkealle ja näkyvät kauas. Sellaisia kuin Buddha tai Laotse tai Kristus. Mutta minun suurmiehiäni ovat esimerkiksi ne, jotka koettivat pelastaa sivistyksen tappelukukkojen kynsistä. Esimerkiksi kääntäjät, jotka käänsivät kreikkalaista filosofiaa ja kirjallisuutta keskipersiaksi, ja ne toiset kääntäjät, jotka käänsivät sitä arabiaksi, ja kolmannet, jotka käänsivät arabiasta latinaksi. He toivat läntisen kulttuurin takaisin länteen, nuo Toledon ja Sisilian juutalaiset.
Voisin mainita nimiäkin, mutta ne tuskin sanovat teille mitään. Ainakaan vielä. Mutta yhden nimen sanon, painakaa se mieleenne. Se on Cassiodorus. Hän oli mies, joka ei kirjoittanut paljon mutta perusti 500-luvulla Calabriaan Vivariumin luostarin ja kokosi sinne koko antiikin kirjallisuudesta kaikki käsikirjoitukset, jotka onnistui saamaan käsiinsä ja pelastamaan tappelupukarien ja tuhopolttajien kynsistä. Hän oli varmaan ensimmäisiä, joka toimi näin, mutta myöhemmin hänenkaltaisiaan oli muitakin. Cassiodorus oli oppinut mies, joka ei ehtinyt ajattelemaan omaa suuruuttaan; hän oli mies, joka teki mitä piti tehdä. Joskus juuri se on vaikeinta.
Asettakaa sitten siihen rinnalle nämä koulukirjojen suurmiehet, Aleksanterit ja Caesarit. Aleksanteri, joka sytytti tuleen Persian kuninkaanpalatsin Persepoliissa, poltti poroksi erään kansan suuren kirjaston. Roomalaiset, jotka polttivat Aleksandrian kirjaston. Ajatelkaa koko tätä kulttuuria, joka on rakennettu toisten raunioille ja jossa on yleensä mitään arvokasta vain siksi että on ollut ihmisiä, jotka ovat toimineet aivan päinvastoin kuin suurmiehet ja ne jotka ihailevat suurmiesten suuria tekoja.’
’Alon tilillä on juutalainen kirjasto’, Ellen sanoi käyttäen hyväkseen miehen kiivaaseen saarnaan syntynyttä taukoa. ’Hehän yhdessä professori M:n kanssa pelastivat suurimman osan juutalaisista kirjoista, jotka saksalaisten määräyksen mukaan olisi pitänyt kerätä yliopiston kirjastosta ja hävittää. He vaihtoivat kortistonumeroita, veivät osan arkistolaatikoita muualle ja antoivat saksalaisille vain muutamia satoja kappaleita kalentereita, lehtiä, turhanpäiväistä kertomakirjallisuutta ja muuta sellaista, mikä oli helppo korvata. Mutta kaikki arvokkaampi kirjallisuus pysyi tallessa.'”

Entiset ja nykyiset kirjastolaiset riemuitsevat. Kun enää joka kolmas kansalainen lainaa kirjoja ja määrä vähenee, jää kirjastoille edelleen merkittävä tehtävä säilyttää ja siirtää tulevaisuuteen keskeinen kulttuuriperintö. Jaan Kaplinskin kirja Sama joki on ylistyslaulu tuollaiselle tehtävälle, yhdelle äänelle sovitettuna. Romaanin päähenkilö kaivaa menneistä kulttuureista, ihmiskunnan ajattelun merkittävistä suunnanantajista ja Viron omasta historiasta keskeisiä oppeja omaa henkistä kasvua varten. Osittain omaelämäkerrallinen kirja on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen. Sellainen millainen kirjastonkin pitäisi olla.

Päähenkilö on noin 20-vuotias, kolmatta vuotta yliopistossa kielitieteitä opiskeleva nuori mies. Tapahtumapaikka on Tartto sekä läheinen maaseutu 1960-luvun alkupuolella. Kirjan voi jakaa kolmeen selkeään jaksoon. Ensimmäinen on kevätlukukauden loppu yliopistolla. Tätä leimaavat nuorukaisen omat pitkälliset pohdinnat sekä keskustelut opiskelutovereiden sekä alussa äänessä olleen teologi Alon, Opettajan, kanssa. Lisäksi päähenkilö tuskailee mysteerin nimeltä Nainen edessä.

Sivut: 1 2

Tyhjiö täyttyy, autiomaa kukkii

Claes Andersson : Luova mieli : kirjoittamisen vimma ja vastus (2. painos. Kirjapaja, 2003)

”Kun tavallisesti hoetaan, että kirjoittaminen ja muu luomistyö on niin ’terapeuttista’ ja eheyttävää, voi täydellä syyllä samassa hengenvedossa kysyä, mistä johtuu että niin moni taiteilija tulee hulluksi? Eräs vastaus siihen voisi liittyä juuri kuvaamaani ongelmaan: kun kerran on saanut kokea psyykkisen taantuman, ’regression’ syvän palkitsevuuden ja lapsenomaisen tyydytyksen ja turvallisuuden tunteen, ei enää jaksa tai edes halua tulla takaisin siihen aikuismaailmaan, missä pitää kantaa vastuuta arjen ongelmista, rahasta, suoriutumisesta ja pärjäämisestä, ihmissuhteista ja muista sotkuista. Kun siellä lapsenomaisten voimien sylissä on niin ihanaa, niin kertakaikkisen hyvä olla!”

Claes Andersson kirjoittaa innostavasti kirjoittamisesta ja luovuudesta. Kirjan painopiste on kuvaus kirjoitusprosessin tapahtumista sekä kirjoittamisen esteistä. Hän ottaa esimerkkejä omasta elämästään ja koskettavista lukuelämyksistä. Tyyli on pinnistelemätön ja välitön. Olemme kirjailijan työhuoneessa keskustelemassa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Kirjan lopussa aivan konkreettisesti:

”Mitä kirjailijalle tänään kuuluu?
Kiitos kysymästä. Sitä tavallista. Vuoristorataa. Tulevaisuudenuskoa. Pohjatonta pessimismiä. Täydellistä uskon puutetta. Hetkittäin heikkoa valoa tunnelin päässä; nouseva aurinko, vai lähestyvä Pendolino? Kuolenko minä nyt heti, vai vasta illalla, tai ehkä vasta vuoden parin päästä? …
Miten kirjoittaminen sujuu?
Kuin taskuvarkaalla nudistileirillä; sormet syyhyävät, mutta missä nappulat? Olin huolella järjestänyt asiani niin, että minulle jäisi aikaa nimenomaan kirjoittamista varten. Sitähän minä haluan, jos jotain haluan: kirjoittaa. Herään puoli kuudelta. Linnut metelöivät, rääkyvät, valittavat, kiimailevat, huutavat suoraa huutoa. Ne osaavat lentää, miksen minä osaa kirjoittaa? Ne laulavat, miksen minä osaa? Enkö minä olekaan luova osa luontoa? Ei siltä näytä.”

Alun lainauksessa Anderssonin mainitsema ongelma liittyy kirjoittajan tiedostamattomaan. Muisti ja mielikuvitus ovat luovuuden lähteitä. Luovaan työhön pitäisi hänen mukaansa saada mukaan myös pimennossa olevat puolemme. Kokemukset jotka meille ja meissä tapahtuivat ennen kuin meillä oli edes sanoja niiden nimeämiseksi. Kirjoittaja tarvitsee omnipotenssin tunnetta. Varhainen grandiositeetti, Kaikkivaltainen Minä oli tarkoituksenmukainen lasta suojaava rakenne: hän on suojassa kaikelta mikä häntä voi vahingoittaa. Tuon tilan uudelleen saavuttaminen on vaikeaa ammattilaisellekin:

”Me muistamme vain sen minkä pystymme muistamaan tai haluamme muistaa. Sen sijaan emme muista mitä olemme unohtaneet. Sen muistamiseksi tarvitsen kirjoittamisen esiin manaamia voimia, jotka muistuttavat minua niistä lapsuuden ajoista, jolloin tiesin olevani maailman napa, jumalallinen ja maailmankaikkeuden herra. Se pieni poika, joka omissa silmissään oli maailman vahvin. Joka tuli huoneeseen yöastia kourassaan uhoten: minä kakkaan niin paljon että koko potta täyttyy, että koko huone ja koko maailma täyttyvät, ettekä te mitään sille voi. Koska minä olen voittamaton. Minä olen kirjailija.”

Jokainen kirjoittaja on huomannut, miten joskus voi olla hankala päästä kirjoittamisen alkuun. Journalistit ovat työssään, pakon edessä oppineet tapoja, joilla voittaa alkuvaikeudet. Claes Andersson kertoo erään keinon, joka hänen kohdallaan toimi. Siihen aikaan kun hän kirjoitti romaaniaan Ihminen sielunsa kaltainen, hän luki vain Axel Sandemosea.
”Joinakin aamuina aloitin kirjoittamiseni lukemalla ja kopioimalla Sandemosen tekstiä, toivoen että jotain sen kielen ilmaisuvoimasta tarttuisi myös omaan tekstiini.”
Eräät muutkin käyttivät samantapaista kikkaa. Pentti Saarikoski kertoi, että jos kirjoitus ei lähtenyt liikkeelle, hän saattoi jäljitellä Vanhaa testamenttia. Kun kirjoittaminen pääsi kunnolla vauhtiin, Raamatun saattoi jättää pois.

Claes Andersson tekee pienen kumarruksen tavanomaisten kirjoittamisoppaiden suuntaan. Hänkin esittää oman kirjoittajan huoneentaulunsa. Anderssonilainen ohjesääntö sisältää 13 kohtaa. Juuri päättyneen vaalikampanjan perusteella rohkenen epäillä, että tätä opasta luettiin ahkerasti muutamassa puoluetoimistossa. Ainakin kohtaa J:

”Valitse kertojana aina mahdollisimman matala positio. Älä tärkeile, älä viisastele äläkä lankea houkutukseen näyttää miten erinomaiset tiedot sinulla on. Uskalla olla juuri niin tietämätön ja tyhmä kuin olet. Oma tyhmyytesi ja tietämättömyytesi kasvattaa aina lukijan itsetuntoa. Se on terapeuttista. Ole ainakin himpun verran tietämättömämpi kuin minä lukija pitää itseään. Se ei ole vaikeata.”

Andersson myös päättää sääntönsä perinteisesti: ”Älä piittaa näistä säännöistä”. Kirjoittaja voi tehdä omansa ja noudattaa niitä, tai jos siltä tuntuu, olla noudattamatta. Kuitenkin sääntöjä ja teoriaa kuten kielioppiakin on hyvä opetella. Kun ne hallitsee hyvin, osaa niitä myös hyvin väärinkäyttää.

Erittäin kiinnostavaa on lukea Claes Anderssonin suosikkikirjailijoista. Hän esittelee lisäksi muutamia vaikuttavia runoja. Lempeä huumori ja ammattilaisen psykologinen näkökulma tekevät tästä oikean rakkaudentunnustuksen kirjoittamiselle. Se rohkaisee kirjoittamaan ja kokeilemaan oman ilmaisun löytämistä. Tai ainakin lukemaan lisää, sillä kuten Claes Andersson toteaa, kaikilla ei suinkaan ole tarvetta ruveta luomaan ja kertomaan tarinoita.

Tommi

Kirjaa on aiemmin arvioinut mm. Kirjakaapin Kummitus.

Valokuvista pois leikattu isä

Fernando Arrabal : Viva la muerte! (suomentanut Pekka Parkkinen. WSOY, 1973)

”Veturissa oli kirjaimia joita ei ensi näkemältä pystynyt lukemaan. Ne olivat mustan peitossa kuten koko veturi. Mutta valoa vasten kirjaimet saattoi erottaa.
Elisa ja minä luimme ne.
Elisa oli saanut joululahjaksi nukkekodin ja minä veturin. Nukkekodissa oli keittiö pienine hanoineen, kaapit täynnä pikkuruisia säilykepurkkeja, pikku paistinpannuja ja patoja. Ikkunoilla oli kukkaruukkuja joissa pikku kukkia. Maalilla peitetyt kirjaimet olivat kattolistan alapuolella eikä niitä saattanut havaita kuin valoa vasten.
Elisa ja minä luimme ne.
Puinen veturini oli pienoismalli oikeasta veturista. Joulupukki oli pannut sen kenkiini.
Molemmissa leluissa saattoi havaita samat kirjaimet. ’Muistoksi isältä’. Elisa ja minä luimme ne. Sen jälkeen sanoimme sen isoäidille ja hän otti meiltä veturin ja nukkekodin.”

Espanjalaissyntyinen Fernando Arrabal on varsinainen kulttuurin moniottelija. Ennen muuta hän on merkittävä näytelmäkirjailija, mutta hän on kirjoittanut myös runoja, muutaman romaanin sekä ohjannut elokuvia. Lisäksi hän on heitellyt rönsyjään kuvataiteidenkin puolelle. Oli laji mikä tahansa, niin taso on säilynyt, sillä monet hänen töistään on huomioitu kyseisen alan palkinnoilla.

1950-luvulla Ranskasta uuden kotimaansa, ”maanpakolaisuuden”, löytäneen Arrabalin teatteriesitykset ovat joskus aiheuttaneet melkoista kohua ja skandaaleja. Avainsanoja teoksissa ovat olleet ”järjestetty sekasorto” ja ”hämminki”. Hänen hengenheimolaisiaan ovatkin Beckett ja Ionesco. Tuukka Kangasluoma kirjoittaa oivallisessa esipuheessa, miten Arrabalin kaaos puhuu. Rakenteet alkavat jäsentyä, jännitteet käyvät ilmi ja yksittäiset kohtaukset paljastavat sisältönsä. Kokonaisuuden merkityksen aavistaa vaistomaisesti. Osa pätee tähän kirjaankin, joka kuitenkin puhuttelee syvimmin pelkistetyllä vaatimattomuudella. Sen sanoma on hyvin hallittua.

Fernando Arrabal purkaa kirjassaan oman perheensä traumaa Espanjan sisällissodan jälkeen. Sota ei syttynyt 18. heinäkuuta 1936, vaan itse asiassa päivää aiemmin, 17:ntenä, ja se alkoi Melillassa, silloisessa Espanja Marokossa, missä Arrabalin perhe asui. Muutamat kapinalliset olivat kavaltaneet tovereitaan Espanjan viranomaisille. Falangistit saivat kuulla asiasta ja pieni joukko upseereita valtasi kaupungin. He alkoivat pidättää vasemmistolaisiksi epäiltyjä. Heidän joukossaan oli Arrabalin isä, joka yllätettiin omasta vuoteestaan nukkumasta.

Isä tuomittiin kuolemaan, mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi. Häntä siirrettiin vankilasta toiseen, hän yritti itsemurhaa ja viimein pääsi karkaamaan pelkässä pyjamassa keskellä talvea. Sitten hänestä ei kuultu koskaan mitään. Kotona kaikki merkit rikollisesta isästä hävitettiin tarkasti. Kaikista valokuvista hänet leikattiin pois. Arrabalille jäi isästään vain yksi muisto: suuret miehenkädet peittivät kolmivuotiaan pikkupojan jalat santaan. Siitä lähtee liikkeelle myös tämä kertomus.

”’Sotilaallisuus nolla’, luki todistusvihossani. Löit minua puisella metrinmitalla. Sulkeuduin kylpyhuoneeseen. Itkin yksin kylpyhuoneessa. Katsoin itseäni peilistä ja itkin.
Sen jälkeen sanoit minulle että minun pitää yrittää. Kysyit minulta tekisinkö sen ja sanoin sinulle ’kyllä’. Sinä sanoit että minun pitäisi tuottaa sinulle iloa ja läpäistä armeijan sisäänpääsykokeet, jotta voisit kävellä rinnallani kun minulla on Espanjan ilmavoimien upseerin univormu ylläni, ja minä sanoin että tuottaisin sinulle tämän ilon. Sinä sanoit että minulla olisi loistava tulevaisuus sotilaana, ja minä sanoin sinulle ’kyllä'”.

Kirjan päähenkilö keskustelee äitinsä kanssa, kirjoittaa hänelle kirjeitä ja muistelee lapsuutensa tapahtumia. Jotta poika ei toistaisi isänsä virheitä, painostaa äiti häntä armeijauralle. Kun todistuksessa sanotaan, että epäsotilaallinen poika ei edellenkään osoita parannuksen halua, tulee lisää mustelmia kotona. Lopulta sairaus katkaisee tämän epätodennäköisen sotilaan uran. Vähitellen takautumien kautta alkaa hahmottua murheellinen selviytymistarina Francon Espanjassa. Äidin marttyyriudessa on kuitenkin lähes hysteerisiä piirteitä.

”- Tein väärin kun en näyttänyt sinulle vankilanjohtajan kirjettä. Se on minulla hyvässä tallessa. Mutta en ole koskaan tahtonut että te tietäisitte eräitä asioita, vaikka te ne kuultuanne ihailisitte vielä enemmän äitiparkaanne. Sinähän tiedät mikä on aina ollut minun mottonani: vähät välittää itsestäni voidakseni uhrautua lasteni hyväksi. Mitä hyötyä siitä sitten itse asiassa on ollut…”

Vaikka aihe on raskas, kirja ei ole synkkä. Tunnelma on ennemmin apea. Menneisyydelle ei mahda mitään, sitä voi yrittää ymmärtää. Jopa uskonnon varjolla tapahtuva Clara-tädin seksuaalinen sadismikin tuntuu sopivan tähän yhteyteen. Välillä Clara pukee nuoren pojan tuskalliseen jouhipaitaan kirkossa käyntiä varten, välillä poika hakkaa nahkaremmillä alastonta, katuvaa tätiään. Ja aina välillä teksti tuntuu meditoivan lähes kuin sormenpäissä kulkevat rukoushelmet.

”Kysyin sinulta: ’Miksi juutalaiset ovat pahoja?’
Vastasit minulle: ’Siksi; kaikki sen tietävät.’
Sitten kysyin sinulta: ’Miksi anarkistit ovat pahoja?’
Vastasit minulle: ’Siksi; kaikki sen tietävät.’

Kysyin sinulta: ’Miksi isä oli juutalainen?’
Ja sinä et vastanut minulle mitään.
Sitten kysyin sinulta: ’Miksi isä oli anarkisti?’
Ja sinä et vastanut minulle mitään.”

Tommi