Kaksi miestä, nainen ja ase

Kirjan 1. painoksen kansi

Juhani Peltonen : Kolme : romaani (2. painos. WSOY, 1981)

Rasko Palatsi, taiteilija, 26 vuotta:

”      – Ei. Mä olen yrittänyt tehdä töitä. On niin pirusti. Joo. Kaikenlaista. En koko viikkoon. Ei ole hintaakaan oikein tällä hetkellä. Hermot alustavasti kireellä. Oli puhelin irti seinästä. Sellainen tilapäinen umpikuja tällä hetkellä. Kun mä istun ja tuijotan mä tiedän täsmälleen mitä mun pitäis tehdä, mutta heti kun mä nousen ja kastan pensselin väriin, niin mulle tulee tunne etten mä pysty vetämään väärää saati sitten suoraa viivaakaan. Joo joo. Sattuuhan sitä. Isot laivatkin menee välillä pohjaan. Rasittaa tietysti ylävintin releitä jonkin verran ja rahisee vauhtipyörässä. Menee hyvin. Sonja voi loistavasti. Meillä svengaa mitä parhaiten. Ihana nainen. Siinä sä olet oikeassa. Fantastinen. No joo, joskus ens tai sitä seuraavalla viikolla. Selvä. Otetaan yhteyttä. Palataan asioihin. Soitellaan. Terve. Hei.”

Sonja Palatsi, taiteilijan vaimo, 25, tavaratalo Langmanin tulkki ja neuvoja, pariskunnan seitsemänvuotishääpäivän iltana:

”    –  Voi jumalauta! Et sä näe sitä tuhkakuppia! Ja eiks sulla todella ole muita ryysyjä kuin noi värikupissa uitetut resut?
   –  Haluaisit sä että mulla olis kovat ja rusetti kaulassa. Ja tää on puoliks mun työhuone.
   – Olisit joskus vähän siistimpi, ajaisit partas, kävisit parturissa, pesisit ja hoitaisit naamaas; ihomatoja leuka- ja nenänseutu täynnä. Olisit niin kuin muutkin ihmiset.
   –  Kulta rakas… mä pyydän: ei viitsitä enää…
   –  Ai kuinka mua raivostuttaa tää eläminen ja oleminen! Tuleeks susta koskaan mitään kuuluisaa maalaria, kunnon taitelijaa. Tai edes sellaista, ettei koko ajan tarvitsis elää veloiks?
   –  Ei meillä ole velkaa penniäkään tällä hetkellä.
   –  Ai vai ei? Meillähän menee sitten mukavasti huomiseen.
   –  Mä en käsitä miks sä haluat nyt riitaa, Rasko sanoi ja meni asettamaan Kalinkan jälleen soimaan.
   –  Ja eiks meillä ole kuin toi yks kirottu levy? Sonja huusi. Jaksa kuunnella koko ajan samaa joikumista!
   –  Anteeks, mä luulin että sä pitäisit tästä vielä. Tätähän me soitettiin silloin niin…
   –  Mä inhoan sitä! Mä en voi sietää sitä sitä enää!”

Klaus Langman, 37, Langman-yhtiön varatoimitusjohtaja, noin 15-vuotiaan tyttären yksinhuoltaja:

”    –  Krista, Klaus sanoi.
   –  Yyyyyyhn, kuului vuoteesta.
   –  Kello on puoli kymmenen. Mä lähden nyt äitis ja veljies luokse.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Kahvi on termospannussa ja leivät ja muut pöydällä.
   –  Yyyyyyhn.
   –  Korjaa makkarat ja juusto ja voi jääkaappiin sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   –  Mihis aikaan sä lähdet?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Älä ole sitten kovin myöhään kun huomenna on koulupäivä.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.
   – Vienks minä sinulta terveisiä?
   –  Yyyyyyhn.
   –  Tarvitsisit sä rahaa?
   –  Joo.
   –  Paljonko?
   –  Viiskymppiä.
   –  Mihin sä niin paljon tarvitsisit. Mä jätän kolme kymppiä tähän pöydälle.
   –  Yyyyyyhn.
   –  No hei sitten.
   –  Yyyyyyhn yyyyyyhn.”

Pehmeäkantinen kirja halkesi ja tiputteli sivuja lattialle, kun poimin sen käteen pääkirjaston kirjojen vaihtopisteessä. Todella täysinpalvellut teos, sillä sen sisäkannessa komeilee SPR:n kierrätyskeskuksen tunnus. Tungin kappaleet kassiin kuten kirjan Sonja, jonka käsilaukku kerran levähti auki, ja hän sai keräillä tavaroitaan pitkin lattiaa, kun Rasko seisoi typeränä vieressä ja vain höpötti jonkun juopon kanssa. Että Sonjaa raivostutti silloin. Minua lähinnä nolotti ja tämä esittely on hyvitys tuosta tuhotusta artefaktista.

Parin runokirjan jälkeen Juhani Peltoselta (1941-1998) alkoi ilmestyä myös suorasanaisia tekstejä. Esikoisromaanin Salomo ja Ursula jälkeen ilmestyi 1969 Kolme ja se tarjoaa virkistävän aikamatkan 60-luvun lopulle. Silloin markka oli valuutta, levyt vinyyliä, Keimolassa ajettiin kilpaa ja puhelinlangat lauloi, mutta ihmisten rakkaudennälkä ja vakaan elämän kaipuu oli sama kuin nyt.

(sivu 1/2)

Sivut: 1 2

Levollinen ja pakoton kerronnan virta

Jaan Kaplinski : Sama joki (suomentanut Kaisu Lahikainen, runot suomentaneet Anja Salokannel ja Kaisu Lahikainen. Otava, 2010)

”’En oikeastaan usko, että olisi edes mahdollista tehdä luetteloa koko maailman suurmiesten parhaimmistosta. Eihän maailmankulttuuria ole edes vielä olemassa, vaikka sellaisesta puhutaankin. On joukko kulttuureita ja joitakin yhteyksiä niiden välillä, joitakin huippuja, jotka kohoavat ympäristöstään korkealle ja näkyvät kauas. Sellaisia kuin Buddha tai Laotse tai Kristus. Mutta minun suurmiehiäni ovat esimerkiksi ne, jotka koettivat pelastaa sivistyksen tappelukukkojen kynsistä. Esimerkiksi kääntäjät, jotka käänsivät kreikkalaista filosofiaa ja kirjallisuutta keskipersiaksi, ja ne toiset kääntäjät, jotka käänsivät sitä arabiaksi, ja kolmannet, jotka käänsivät arabiasta latinaksi. He toivat läntisen kulttuurin takaisin länteen, nuo Toledon ja Sisilian juutalaiset.
Voisin mainita nimiäkin, mutta ne tuskin sanovat teille mitään. Ainakaan vielä. Mutta yhden nimen sanon, painakaa se mieleenne. Se on Cassiodorus. Hän oli mies, joka ei kirjoittanut paljon mutta perusti 500-luvulla Calabriaan Vivariumin luostarin ja kokosi sinne koko antiikin kirjallisuudesta kaikki käsikirjoitukset, jotka onnistui saamaan käsiinsä ja pelastamaan tappelupukarien ja tuhopolttajien kynsistä. Hän oli varmaan ensimmäisiä, joka toimi näin, mutta myöhemmin hänenkaltaisiaan oli muitakin. Cassiodorus oli oppinut mies, joka ei ehtinyt ajattelemaan omaa suuruuttaan; hän oli mies, joka teki mitä piti tehdä. Joskus juuri se on vaikeinta.
Asettakaa sitten siihen rinnalle nämä koulukirjojen suurmiehet, Aleksanterit ja Caesarit. Aleksanteri, joka sytytti tuleen Persian kuninkaanpalatsin Persepoliissa, poltti poroksi erään kansan suuren kirjaston. Roomalaiset, jotka polttivat Aleksandrian kirjaston. Ajatelkaa koko tätä kulttuuria, joka on rakennettu toisten raunioille ja jossa on yleensä mitään arvokasta vain siksi että on ollut ihmisiä, jotka ovat toimineet aivan päinvastoin kuin suurmiehet ja ne jotka ihailevat suurmiesten suuria tekoja.’
’Alon tilillä on juutalainen kirjasto’, Ellen sanoi käyttäen hyväkseen miehen kiivaaseen saarnaan syntynyttä taukoa. ’Hehän yhdessä professori M:n kanssa pelastivat suurimman osan juutalaisista kirjoista, jotka saksalaisten määräyksen mukaan olisi pitänyt kerätä yliopiston kirjastosta ja hävittää. He vaihtoivat kortistonumeroita, veivät osan arkistolaatikoita muualle ja antoivat saksalaisille vain muutamia satoja kappaleita kalentereita, lehtiä, turhanpäiväistä kertomakirjallisuutta ja muuta sellaista, mikä oli helppo korvata. Mutta kaikki arvokkaampi kirjallisuus pysyi tallessa.'”

Entiset ja nykyiset kirjastolaiset riemuitsevat. Kun enää joka kolmas kansalainen lainaa kirjoja ja määrä vähenee, jää kirjastoille edelleen merkittävä tehtävä säilyttää ja siirtää tulevaisuuteen keskeinen kulttuuriperintö. Jaan Kaplinskin kirja Sama joki on ylistyslaulu tuollaiselle tehtävälle, yhdelle äänelle sovitettuna. Romaanin päähenkilö kaivaa menneistä kulttuureista, ihmiskunnan ajattelun merkittävistä suunnanantajista ja Viron omasta historiasta keskeisiä oppeja omaa henkistä kasvua varten. Osittain omaelämäkerrallinen kirja on miellyttävällä tavalla vanhanaikainen. Sellainen millainen kirjastonkin pitäisi olla.

Päähenkilö on noin 20-vuotias, kolmatta vuotta yliopistossa kielitieteitä opiskeleva nuori mies. Tapahtumapaikka on Tartto sekä läheinen maaseutu 1960-luvun alkupuolella. Kirjan voi jakaa kolmeen selkeään jaksoon. Ensimmäinen on kevätlukukauden loppu yliopistolla. Tätä leimaavat nuorukaisen omat pitkälliset pohdinnat sekä keskustelut opiskelutovereiden sekä alussa äänessä olleen teologi Alon, Opettajan, kanssa. Lisäksi päähenkilö tuskailee mysteerin nimeltä Nainen edessä.

Sivut: 1 2