Avainsana-arkisto: Viro

Metsäkävelyllä introverttien mailla

Valdur Mikita: Kantarellin kuuntelun taito : itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (suomentanut Anniina Ljokkoi. Sammakko, 2021)

Meille hemuleille, jotka rakastavat hiljaisuutta, on Valdur Mikitalla lohdullinen viesti. Itämerensuomalainen kulttuuri on säilönyt kaksi ihmistyyppiä, jotka muualta maailmassa ovat vähitellen katoamassa: introvertit ja yliherkät ihmiset. Usein yliherkät ovat samalla introvertteja, mutta kaikki introvertit eivät ole yliherkkiä. Omalla tavallaan nämä ovat vaikuttaneet kulttuurin syvempään kuvaan ja muovanneet sitä. Jos sitä ei suorastaan Siperia meidän esi-isillemme opettanut, niin luonto kuitenkin. Mitä vähemmän ruokaa ja mitä epäystävällisempi maisema, sitä herkempi luonne on oltava. Metsästäjät ja keräilijät eivät liikkuneet myöskään suurina joukkoina, joten introverttius oli välttämätön luonteenpiirre. Mikitan mukaan näin outo ihmistyyppi synnytti lisäksi legendan noitakansasta.

"Pohjoisen ankarissa olosuhteissa yliherkälle ihmiselle kehittyi pieni evoluution etulyöntiasema ja heidän roolinsa kulttuurissa paisui epätavallisen suureksi. Nyt, kun kaikki kansat elelevät enemmän tai vähemmän samalla tavalla turvallisesti lämmitetyissä sisätiloissa, emme enää tiedä, mitä tehdä tuon väärään aikakauteen sattuneen ugrilaisen perintömme kanssa."

Siksi monet virolaiset kuvittelevat helvetin jumalattoman suureksi ja harmaaksi kerrostaloksi. Siksi Mikita rohkaisee meitä läpi koko kirjan painumaan metsään ja rauhoittumaan. Siellä me löytäisimme hukatun luontotietoisuutemme, jota monet tietämättään etsivät. Tämä rajatiloissa harhailu voisi herättää lisäksi luovuuden kipinän. Siitä syntyvä hybridikulttuuri on Mikitan mukaan tulevaisuudessa erittäin kovaa valuuttaa. Se on puskurijärjestelmä, sillä perinteinen yhtenäiskulttuuri on muutosten edessä haavoittuvainen. Muuttuva maailma voi suistaa sen raiteiltaan.

"Eli kännykkä toisessa kädessä, sieniveitsi toisessa, tuohivirsu toisessa jalassa, Gino Rossin saapas toisessa. Näin sitä mennään peräkanaa yli avaran maan - kaupunkimaasturilla kohti taivaanrannassa siintävää riihitupaa. Ja tässä kuvassa on kaikki aivan oikein. Huomatkaa tuo erikoinen epäsymmetria eurooppalaisen ja itämerensuomalaisen maailman välillä. Maasturin ajaminen savusaunan eteen on normaalia, mutta kaakin karauttaminen kerrostalon rappuun olisi osoitus horjuvasta mielenterveydestä."

Mikitan mukaan mystiikka on edelleen oleellinen osa pohjoisen ihmisen luontokokemusta. Nykyaikaiseen maailmankuvaan se ei oikein sovi eikä löydä ilmenemismuotoja. Silloin ihminen jää loukkuun kahden maailman välille ja syntyy sieluntuska. Kirjoittajasta onkin luonnollista, että niin monet yliherkät tuntevat erityistä halua juoksennella yksin metsissä ja rannoilla. (Mikitan arvion mukaan Virossa on parikymmentätuhatta ihmistä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että ovat viettäneet elämänsä parhaimmat päivät metsässä.) Koska maailma on yleisesti ottaen vähemmän tunteellisten ihmisten rakentama, voi kaikki tuntua olevan pielessä. Valdur Mikitan ohje on selkeä:

"Ainoa mahdollisuus on luoda itse oma paikkansa."

Kirjan lyhyehköt, kaunokirjallisesti virittyneet esseet ovat juuri tuota omannäköisen paikan etsimistä ja rakentamista. Virolaisessa tapauksessa se on kesämökki, tai tarkemmin vanha riihitupa. Tai vieläkin täsmällisemmin pihapiiri, johon kuuluu epälukuisa joukko erilaisia vajoja, varastoja, liitereitä ja muita tiloja, joissa voi vapaasti toteuttaa itseään. Valdur Mikitan mielestä Itämeren valtiot antavat tällaiseen erinomaisen mahdollisuuden. Täällä on tilaa, puhtautta ja rauhaa. Nämä yhteiskunnat muistuttavat hänestä enemmän suuria maatiloja kuin valtioita. Ne osoittavat kuinka pieni ja nykyaikainen yhteiskunta voi toimia luonnon kanssa rinnakkain. 

Jos eurooppalainen yleensä puhuu luonnosta ja kulttuurista täällä puhutaan luonnosta kulttuurina. Täällä syvän luontosuhteen säilymistä on edesauttanut haja-asutus, keräilytalous, puun käyttö rakennustekniikassa sekä kansanlääkintä. Mikita arvelee rohkeasti, että täältä löytyy myös tulevaisuuden toivo: joissakin valtioissa ihmiskunnan tulevaisuudesta yksinkertaisesti kannetaan enemmän huolta kuin toisissa. Hänellä on tosin yksi varaus. Kansanrunouden kerääjä Jakob Hurt on sanonut: "Lukumäärältään vähäinen tulkoon hengeltään suureksi." Pienelle kansalle kaikkein tärkeintä ovat älykkäät ihmiset. On asioita, joista voimme syystä olla ylpeitä, mutta jos maa sadan vuoden päästä kuuluu typeryksille, on kaikki ollut pelkästään veden kantamista kaivoon.

Valdur Mikita kirjoittaa, että virolaisella on eurooppalaisen sydän ja itämerensuomalainen sielu. Hän kuvaa eloisasti tuollaisen sielun samanaikaista köyhyyttä ja rikkautta, joka hänestä on kuin kumpumaisemien ja törmärannikon välissä seisova vanha riihitupa. On maalattia ja aurinkopaneelit, on PISA-testin hyvät tulokset sekä noitavoimat. Guccin käsilaukusta voi löytää keritsimet ja purkin puolukkahilloa.

"Tähän tapaan askeltavat nämä kauniskasvoiset introvertit vanhalla talonpihalla painaen Totuutta ja oikeutta rintaansa vasten kukkaan puhjenneiden sireenien ympäröimänä. Pihapiiri on jaettu osiin. Keskellä on sauna. Sen toisella puolella kukoistavat suolaheinät ja nokkoset, myyrät ja vesirotat kyntävät multaa. Toisen puolen on vallannut tekoäly; siellä askaroivat robottiruohonleikkurit, dronet ja muut oikeuksiltaan rajoitetut yksilöt. Vanha Sauna-Matti kaivaa maanantaisin lampea ja louhii tiistaisin bitcoineja. Loitompaa metsäjärveltä kaikuu näkkien laulu. Kaikki tietävät, että tulee hyvä sienivuosi."

Kantarelleista meidän mökin metsissä ei ole havaintoja. Tällaisen kirjan jälkeen syntyy kuitenkin pakottava halu lähteä tihkusateiseen lähikoivikkoon edes nuuskimaan syksyn tuoksuja.

Tommi

Pölystä ja väreistä syntyviä perhosia

Jaan Kaplinski : Ilta tuo takaisin kaiken : runoja kuudelta vuosikymmeneltä (suomentaneet Anja Salokannel ja Pauli Tapio. Parkko, 2021)

Eläkeläisen elon isoja riemuja on saada syödä aamupuuro rauhassa ja katsoa Aamu-tv:tä. Uutiset eivät aina niin piristäviä ole, mutta sieltä voi joskus saada hyviä lukuvinkkejä. 30.6. Jälkinäytöksessä vierailijat antoivat ehdotuksia kesälukemiseksi. Kuraattori Veikko Halmetoja puhui niin kauniisti Jaan Kaplinskista (1941-2021), että piti tarkistaa onko Kaplinski niin hyvä kuin muistelin. Kyllä on, ja tuntuu vanhemmiten vain paranevan:


"Hetkeksi pilvet repeävät
aurinko punainen
aitankaton yllä
himmeä jyrinpäivän ilta
halkopino on valmis
varsi luudassa
istun porraspuulla
sovussa menneen päivän
ja tulevan yön kanssa
sovussa kuran ja kulottuneen heinän
sammakoiden ja taivaanvuohen kanssa
joka nousee ja laskee
taloni ympärillä
kunnes silmäni eivät erota
sen hyräjävää pistettä
taivaan hämyssä
jää vain
loputon ääni
ensimmäiset tähdet"



Helsingin sanomien arvostelussa 17.12.2021 Harri Nordell kirjoitti, että Kaplinski ei ole maailmanluokan kirjailija. Heti perään hän toki pehmensi tylyä arviota sanomalla, että Kaplinskin runot ovat rakastettavia. Jos Eurooppalaisen kirjallisuuspalkinnon saanut ja Nobel-ehdokkaana ollut kirjailija ei ole maailmanluokkaa, niin rima on korkealla. Kaplinskin kohdalla ongelmana voi olla se, että nämä runot ovat konkreettisia ja käsitettäviä, konstailemattomia. 

Kaplinski itse kirjoittaa:
"Jopa teoreettisella tasolla on omaperäisyydestä tehty todellinen luomistyön (jo termi 'luomistyö' on itse asiassa rajaava) conditio sine qua non*. Niinpä omaperäisyydestä, toisin tekemisestä, on tullut runoilijan päämäärä - joskus ainoa. Tästä seuraa runokielen mahdollisuuksien määrätön haaskaus, sillä niitä ei kukaan enää malta käyttää vaatimattomasti, vähittäin ja loppuun saakka, vaan jokainen ryntää valtaamaan sen mikä pistää ensinnä silmään."
*[ehdoton edellytys]

Kaplinskin tavoite runoilijana on olla avoin ihminen, sellainen joka ottaa ympäristöstä jotakin olennaista, ydinainesta. Runoilija on suodatin, jonka läpi vilpittömästi selitetty todellisuus tavoittaa toisetkin. Siksi hänen runonsa käsittelevät usein arkisia asioita jokapäiväisestä elämästä ja niitä voi lukea sellainenkin, joka runoista saa yleensä allergisia reaktioita. Kaplinski haluaa runojen avulla avata silmämme todellisuuden kosketukselle, sillä "jolla on halua, ymmärtää kyllä aina riittävästi, jolla on tietoa ja halua, ymmärtää enemmän, mutta ero ei ole olennainen".


(ote)
"puhalla tuuli ja työnnä venettä puhalla minulle kyyneleet silmiin
   ja kuivata ne jälleen puhalla suuhuni nauru kun saavun
   Emajoen ylitse
puhalla palavat pensaat vierimään pitkin ravintoloiden ja
   asuntoloiden kattoja
puhalla hävyttömyys raakkumaan aidanseipääseen tai saunan
   piippuun mustasilmäinen ja mustanokkainen musta
   hävyttömyys
josta lapset sanovat äidille katso varis ja äidit sanovat hys
   mene varovasti ohi katso joka suuntaan"


Valikoima on hyvän kuvan Kaplinskin runojen vaihtelevasta tyylistä. Mukana on muutama lyhyitä haikumaisia runoja ja toisaalta taas lähes shaministista rytmiä pitkinä sanaryöppyinä. Suomentajat ovat tehneet erinomaista työtä. Meille suomalaisille onneksi kyse on sukulaiskielestä ja Kaplinski itse osaa suomea. Hän keskustelikin työn aikana Salokanteleen kanssa runojen valinnasta ja tulkintakysymyksistä, joten tulos on varmasti parempi kuin moniin muihin kieliin käännettäessä.
Luonnon ja ihmisen yhteys sekä niiden tasapaino kuuluvat keskeisesti Kaplinskin teemoihin. Hän viihtyi maaseutukodissaan Tarton lähistöllä. Nuo kokemukset ovat vahvasti läsnä monessa runossa. Kaplinskin lukeneisuus ilmenee hänen huimaavissa perspektiiveissä. Ähijärven kiiltomadot ja Viidumäen kirkiruoho saavat seurakseen valkoiset perhoset Pluton kiertoradan takaa. Neoliittisen kauden megaliitteja ja Jerikon muureja tasapainottaa takaisin kärrynpyörien jälkiin variseva kuuma hiekka.


"Tämäkin kesä vierii pihan poikki
tihenevään hämärään niin kuin kirjava kevyt pallo.
Lapset kasvavat ja heidän käsiensä lämpö
haihtuu kaikesta, mitä te yhdessä kosketitte.
Aitannurkassa vanhojen kangaspuiden takana 
pieni alaston päätön nukke.
Marjapensaiden alla
punainen muovinen laiva, kaksi pyörää vielä jäljellä.
Kun sinä tulit, oli jo myöhä;
kissa odotti pimeässä oven edessä.
Linnunrata oli selvästi näkyvissä."


Luontoa kunnioittavalla ja sopusointua etsivällä filosofilla voi olla välillä vaikeaa. "Savumetsät kasvavat kaupunkien ylle ja elämän tarkoituksesta on viisainta vaieta." Kuitenkaan Kaplinski ei koskaan valita eikä saarnaa. Hänellä riittää ymmärrystä äideille, jotka hakevat lapset tarhasta ja isille, jotka istuvat kaljalla parrat ajettuina ja entiset hölmöilyt tulevien kanssa sekaisin, kun on juuri käyty "suuri ja kunniakas taistelu lutikoita tonttuja tuulimyllyjä pölyä melua puutteita lohikäärmeitä sarvia ja sarvipäitä vastaan". Kun aikuisten järjessä on usein toivomisen varaa ja toiminta sen mukaista, on Kaplinski ilmeisen aidosti huolissaan lapsista. Miten he tässä maailmassa tulevat selviämään.


(ote)
"Tarton lapset pimeällä lumisella kadulla
minä pelkään teidän kaikkien puolesta te olette niin pieniä kaikki
maailmassa kasvaa nopeammin kuin te - te kysytte ja meidän minun
on vastattava MITÄ älkää antako meille anteeksi jos me
valehtelemme vaikka meillekin valehdeltiin minä uskon teitä
mutta minä pelkään elämän on alettava
alusta missä kaikki on niin pientä ja hentoa mutta ulkona
ajavat suuret raskaat autot nuoret miehet lyövät
toisiltaan hampaat kurkkuun lentokoneet
ovat taivaalla on yö ei ole unta eikä rauhaa on yö luminen
kysymyksien yö ennen talvipäivänseisausta"


Tuntuu että runoista löytää muitakin selkeitä viitteitä lähiaikojen tapahtumiin. Ilmeisesti olemme kovin hidasälyistä sukukuntaa. Seuraavassa otteessa puhutaan Caesarista, tai yleensä kyltymättömistä imperaattoreista:


"Sinun valtakuntasi tulee ja menee.
Toreilla kasvaa vehnä ja forumilla laiduntavat vuohet.
Se on minun ja minun surmatun kansani käsi,
joka iskee.
Minun kädessäni on vandaalien miekka.

Tulee hetki jolloin korskea roomalainen
ei pysty taittamaan ruohonkorttakaan sotatien varrella.
Tulee hetki jolloin Rooman ahneus
räsähtää rikki kuin punkki idästä ja pohjoisesta ja etelästä
tulleiden nyrkiniskuista."


Mitä Veikko Halmetoja silloin Aamu-tv:ssä Kaplinskista siis sanoikaan? Halmetojan mielestä nämä runot pitäisi olla kaikilla laiturinnokilla. Varsinkin nyt kun Jaan Kaplinskin runoista on ilmestynyt tämä uusi laajempi suomennosvalikoima. 1984 ilmestynyt valikoima ensimmäisistä runoista Sama meri kaikissa meissä sisältyy tähän laajennettuun painokseen. Veikko Halmetoja ehdottaa, että lukijan ei kuitenkaan pidä turruttaa itseään lukemalla runoja järjestyksessä. Asenne voisi olla samantapainen "kuin olisi niityllä poimimassa kukkia, että avaa sen aina jostakin ja lukee muutaman runon sieltä täältä ja laskee siihen laiturille ja palaa siihen sitten muutaman tunnin päästä uudestaan".

Erinomainen neuvo. Runon ja suven päivän mentyä tässä aletaan vähitellen kääntyä syksyä kohti. Jos lohturuoka, einoleino-pullat on syöty, niin Jaan Kaplinski tarjoaa tosi tuhtia evästä. Pimeästäkin selviää, kun muistaa, että asiat ovat tasapainossa, aika etenee meidän siitä suuremmin huolehtimatta, universumi ympärillämme virtaa kuten savu nuotiosta, pakottamatta.
Wu wei.


"Aika tippuu
mahlana vaahterasta
palaa ohdakkeena
käännetyllä kasvimaalla

aika odottaa
tyhjän postilaatikon luona
ties kuinka monetta päivää

ainokainen tähti
pilvien
ja omenapuiden välissä

Hiljaisuus sammakot
puutarhaan
leviää nuotion savu
sekin riittää
tänään niin kuin aina"


Tommi

Muutama PS:
Suomen paras kirjakauppa järjesti 26.11.2021 Jaan Kaplinski -keskustelun (linkki vie YouTubeen). Siihen osallistuivat Anja ja Juhani Salokannel sekä kirjan kustantajana kiitettävän kulttuuriteon tehnyt Tommi Parkko.

Jos haluat tietää, miksi Heli Laaksonen myönsi teokselle Kodiksamia-palkinnon (30 000 ohraryyniä!), niin oivalliset perustelut löytyvät täältä.