(sivu 2/2)
Juhani Peltonen : Kolme : romaani (2. painos. WSOY, 1981)
Klaus Langmanin ensimmäinen avioliitto alkoi rakoilla kuuden vuoden jälkeen. Langmanit olivat siitä ehkä mielissään, sillä suku suhtautui alusta lähtien kielteisesti liittoon, jossa syntyi kolme lasta. Heistä vanhin oli tuo ihastuttava Krista-neiti. Toinen liitto kesti kolme vuotta ja se päättyi exän lähdettyä Australiaan. Liitossa syntyneitä kaksoistyttäriään Klaus ei ollut nähnyt enää vuosiin. Nyt Klaus oli iskenyt silmänsä infopisteessä työskentelevään Sonjaan ja lähestyi häntä tositarkoituksella.
Sonjan poikkeuksellinen kielitaito antoi pariskunnalle hyvän tekosyyn pitkiin illallisiin ja viikonloppumatkoihin. Sonja nautti Klausin tarjoamasta hienosta elämästä, joka poikkesi kotioloista. Kotona Sonja valehteli joutuneensa tulkkamaan ja osallistumaan erilaisiin neuvotteluihin, eikä Rasko tuntunut epäilevän mitään. Kuitenkin tilanne sai Sonjan hermot vähitellen kiristymään. Hän ei aivan varmasti tiennyt kumpaa hän todella rakasti vai rakastiko oikeasti kumpaakaan. Kaipuu lapsuudenkodin selkeyteen oli väkevä. Siitä Juhani Peltosen kirjoittaa eräitä kirjan kauneimpia kappaleita.
Raskon silmin tilanne vaikutti selkeältä. Hän ja Sonja olivat olleet kimpassa lapsuudesta saakka. Olivathan he pari, joka rakasti ja ymmärsi toisiaan! Kivimiehen lekalla isketyn vaarnan tavoin oli totuus kerran lyövä läpi hänen tajuntansa. Rasko antoi Sonjan purkaa pahaa mieltään häneen ja Rasko selitti itselleen sen johtuvan Sonjan vaativasta ja epäsäännöllisestä työstä. Rasko sai myytyä töitään valitettavan epäsäännöllisesti, ja niistä saadut rahat tuntuivat häviän hämmästyttävää vauhtia. Sonjan säännölliset tulot pitivät talouden pystyssä. Eräissä haastatteluissa Rasko sanoi olevansa tyytyväinen avioliittoonsa:
”Rakastan vaimoani ja tunnen että hän rakastaa minua. Ilman häntä en voisi missään tapauksessa elää.”
Ja varmuuden vuoksi myöhemmin uudestaan:
”Vaimoni on mulle tärkein ihminen maailmassa.”
Romantikko Peltonen rakentaa alusta asti kuvion, jossa kipinät rupeavat lentämään. Kirja on varsinainen Wimshurstin influenssikone, jonka avulla tekijä vähitellen kasvattaa jännitettä, kunnes lopussa hirmuinen sähköstaattinen purkautuminen tapahtuu Lahdessa hotelli Sejasessa.
Alakulon tulkki antaa kuitenkin välillä tilaa hirtehiselle sanaleikittelijälle. Siksi kirja ei ole vain pettyneiden ihmisten ahdistuksen kuvaus. Se rönsyilee esimerkiksi seuraaviin aiheisiin:
– Raskon Kansainväliselle tuomioistuimelle Haagiin kirjoittama kuvitteellinen tunnustus hirmutöistään
– hänen laatimansa Laki Ylä-Voltan postimerkkien keräämisestä
– Sonjan uni, jossa hänen isänsä yrittää nostaa kaatunutta kivistä portinpylvästä
– puolen tunnin radionovelli ”Menee koko matka pilalle jos alkaa voida pahoin”
– kuvaus Rooman eläintarhan ympäristöstä, erityisesti läheisestä koirien ulkoiluttamisalueesta sekä suunnitelma kirjasarjasta merkittävimmistä italialaisista ilmiöistä
”Onhan Roomassa ja Italiassa tietysti paljon muutakin nähtävää, mutta tämän kirjan tehtävänä ei ole toimia perusteellisesti informoivana oppaana.”
Ei olekaan. Vielä kerran Juhani Peltosta lainatakseni kirja on kirves mielen jäätiköllä.
Tommi
”’Variksia’, hän sanoo puoliääneen älyttömästi ja pelästyy vähän, kun kaksi märkää rumaa lintua lehahtaa liejuisen polun laidalta. Ja ’veitsiä teroitetaan’, hän ajattelee nähdessään kumollaan olevan tahkon. Hän tuntee itsensä erittäin kurjaksi. Juuri tällaisen aamuna tai mikä hetki nyt lieneekään, voisi hukuttautua tai ampua itsensä tukahtuvasti pamahtavalla aseella.
Sonja aamukävelyllä Raskon taiteilijaystävän luona entisellä kansakoululla uutterasti saastutetun Päijänteen rantamaisemissa
Yksin suomalaisessa lokakuun sateessa parin märän variksen, kuusien, rapaisen maan ja näkyvyydettömän järven maisemassa horjahtelevat ajatukset väkisinkin kuvitelmiin joka askeleella vaanivista onnettomuuksista, eikä niitä häivytä lapsena koetun turvallisuudentunteen kuinka sinnikäs ajattelu tahansa. Jos vilkaisee sivulle ja katsoo sitten taas eteenpäin, voi olla lähes varma että maisema on sillä aikaa muuttunut tuonpuoleiseksi, joksikin Dorén raamatunkuvitukseksi. Ja jokainen kivi seisoo kuin hautausmaalla, ja niissä lukee oma nimi ja merkintä tästä ilottomasta päivästä gregoriaanisen kalenterin mukaan.”
Tainan ja Tommin aarrearkku 